Tjuda, Liisa ja päiväkirjamerkinnät

Tjuda Pedagogi eli på finska ”pedagogio” tarjosi kiehtovan paikan Liisan retrospektiiviselle näyttelylle ja synttärien vietolle. Paikalle oli kutsuttu mieluisanvaltaisa joukko ystäviä, he myös kaikki tulivat paikalle. Jos joku ystävistä ei ollut saanut kutsua ja nyt loukkaantuu, vika on yksinomaan minun excelissäni. Tämä blogi esittelee muutaman esillä olleista teoksista, joten suuresti kaivatut poissaolleetkin pääsevät mukaan näyttelyn iloihin.

Liisan vapaasti navetan portailla pitämä loistelias esitelmä helisi tuuleen, eikä sitä voi nyt toistaa. Ainoa minkä nyt voi toistaa, ovat eräät kuvat noin ”60 päiväkirjamerkintää” käsittävästä näyttelystä. Liisa ei kutsunut teoksiaan teoksiksi, hän kutsui niitä päiväkirjamerkinnöiksi. Teokset – minä kutsun niitä teoksiksi - oli kiinnitetty nuppineuloilla mustankarheille tuulensuojalevyille kahden lehmän tai kolmen lehmän pilttuisiin. Osa teoksista oli vasikkakarsinoissa. Uusimmat grafiikkateokset olivat kesähämyisessä pikkuaitassa, vellikellon varjeluksessa.

Tjudan guggis tarjosi ainutlaatuiset puitteet näyttelylle, vaikka seinät olivatkin hiilletyn puun sijasta pelkkää kalkkitiiltä. Navetan musta mansardikatto antoi rakennukselle kuitenkin tilaisuuden henkeen sopivaa juhlallisuutta. Vellikello pysyi kuitenkin hiljaisena vartioiden aitan aarteita. Tilaisuudessa nautittiin Teemun herkkuja Matiaksen ja Pein valmistelemina. Pääruokana syötiin herkullista lohikeittoa Timpan keittämänä. Petra Kallion, Liisan taiteilijatoverin vedostusesittely ihalemallani prässillä oli ihmisten mieleen, ihmetystä herättivät myös Teija Purasen työt ja varsinkin käsityöläinen tekotapa.

Liisan omakuva vuodelta 2009 liittyi minun kolariini. Liisa oli kuvatekstin näin kirjoittanut:

”2009 Vappujuhlien jälkeen Pena joutuu kolariin.  Alkaa pitkä dramaattinen sairasaika. Jalka ei asetu entiseen elämäänsä. Elinpiiri kapenee muutamaan neliömetriin. Aamupesu on performanssi nurmikolla. Yhtäkkiä elämä on minimaalista, hidasta, hankalaa. Alkaa arvostaa sitä, että voi edes olla yhdessä. Kolistellaan pyörätuolin ja kainalokeppien kanssa kirkkokonserttiinkin. Ajan mittaan tästäkin päästiin yli parempaan elämään.”

Liisa on taitava ihmisten kuvaaja. Tässä on lapsia ilman nimiä. Grafiikkakuvien nimet ovat ”Minä 1, Minä 2, Minä 3, Minä…” Ne kertovat hetkestä jona lapsi on yksin olemassaolonsa kanssa. Valokuvissa, jotka ovat minun puhelimella ottamiani - juuri eilen, heijastuu valo navetan ikkunoista – juuri eilen.

Taiteilija itse – yhdessä tyttöjen ja poikien kanssa, pienten, kasvavien ja jo kasvaneiden.

”1990 Forssan Loimijoella kahtena kauniina kesäpäivänä. Kanootti lipuu äänettömästi. Ruohonjuuritasolta kaikki näyttää suurelta. Punatiilirakennukset nousevat suoraan vedestä. Ei liikettä, ei ääntä, seisahtunut hiljaisuus luo lähes karmivaa tunnelmaa. Kuitenkin entinen hyörinä ja tehtaan äänet ovat vahvasti läsnä.”

”1992 Tripolissa Penan toimistoasunnossa.  Ulkona satoi juuri äsken mutaa, erämaan siroccon mukanaan tuoma hiekka putosi isoina löntteinä parvekkeelle ja autojen päälle. Nyt sää muuttui – taivas on sininen ja ilma lempeä, voi avata ikkunan. Eksoottinen katuelämän hyörinä kantautuu alhaalta. On torstai, yöllä hääjuhlien autojonot huristavat pillit soiden, meteli on hirvittävä.”

”2005 Pompeiji – kun astut muurien sisälle, sinusta tulee tahtomattasi kaupungin asukas. Kylpylässä astut avaraan kupolikattoiseen saliin, jonka keskipiste on valtaisa marmoriallas kattoaukosta lankeavan valon alla. Seiniä kiertävät kapeat penkit. Miesten päivä kuluivat täällä, raukeassa lämmössä keskusteltiin politiikasta ja kaupankäynnistä, juoniteltiin. Välillä huuhdeltiin kasvoja marmorialtaassa.  Kauneimpia, kiehtovimpia paikkoja, missä olen käynyt.”

”1999 Tällä rannikolla elävät muinaisuuden muistot. Kansa, joka on jättänyt jälkiä rakennuksiin, maisemaan, kaikkeen ympärillään. Olemmeko me suomalaiset enemmän barbaarikansaa?” Kuvassa lukee: Romulus ja Remus Roomassa.   

2008 Matkojen matka New Yorkiin, kaksi kuukautta Brooklynissa, kuin kotona. Tulopäivänä lähdettiin metrolla keskustaan. Hämärä oli tulossa, käännyttiin kadun kulmasta Broadwaylle – siinä se oli, ihmeellinen Manhattan. Tunnelma iski vastaan, kuin elokuvaa, autojen valot ja tuuttaukset, valtavasti ihmisiä, kaikenvärisiä ja näköisiä. Ravintolasalit kutsuvasti valossa – me mukana kadun hyörinässä. Mahtava tunne.

Näyttelyssä oli esillä myös Liisan ja hänen sisarensa Maikin tekstiiliteoksia. Silkille värjätyissä kuvissa oli tekstejä Saarikosken Homeroksesta: ”Nyt varisivat harjakset jotka valtiatar Kirken tuhoisa myrkky oli kasvattanut. Sioista tuli taas ihmisiä.”

Nykyinen kesäelämämme keskittyy latoihin. Tämä lato on navetan lato. Nukumme navetan parvella. Viime yönä parvella oli 11 astetta. Tässä kuvassa katsoja seisoo parvella rappujen yläpäässä ja näkee kaiken. Ladossa on paljon tavaraa. Aamuauringon valo tunkeutuu tavarapaljoudesta välittämättä lattialle herkkinä valojuovina.

Olen aiemmin kertonut kevään 2014 Venetsian Biennalesta. Jos olet unohtanut klikkaa tuohon: http://penttimurole.blogspot.fi/2014/10/sotamies-svejkin-kadonnut-kenttaalttari.html . Liisan grafiikka kuvaa Arsenalin näyttelytilaa. Arvatkaa kuka on mies keppi kädessä. Tjudan nurmikko heijastuu pikkuaitan ovesta taulun lasipintaan.

Mitähän kummia heijastuksia  on nyt sotkemassa Liisan grafiikkaa, joka kuvaa meidän ikiomaa ikkunanäkymäämme Tallinnan Toompealla? Sen on pakko olla minun valkoinen juhlapaitani – juhlan kunniaksi.  Liisa kertoi puheessaan Firenzen Il Bisonten näyttelystä ja omista grafiikkatöistään siellä.  http://penttimurole.blogspot.fi/2015/06/ciao-tervehdin-teita-firenzen.html . Vaatimattomuus sai taiteilijakollega Aino Toivettulan puuttumaan puheeseen. Ainon mukaan paikallinen taidehistorian professori kävi näyttelyssä kahteen kertaan tutkimassa Liisan töiden syvyys- ja tilavaikutelmaa. Oli sanonut että Liisa voisi hyvin opettaa grafiikantekoa muille, niin taitavia olivat työt.

Tässä kuvassa heijastelee Comon ”Casa del Fascio”,  30-luvun italialaisen funktionalisti Giuseppe Terragnin piirtämä Mussolinin ”temppeli”, kuva saa pintaansa Tjudan nurmikon hehkua Comon vanhan kaupungin heijastusten lisäksi. Kiinnostaako Como? Klikkaa: http://penttimurole.blogspot.fi/2014/10/como-kuinka-como.html

Tässä viimeisessä Liisan grafiikkatyössä ei ole heijastuksia. Se on Tallinnan Lennusadam. Mahtavat betonikonstruktiot ja kuoriholvit kertovat rakenteiden kauneuden tarinaa ilman konsteja. Grafiikkaan ilman konsteja - siihen Liisakin pyrkii tällä ”eläkeläisurallaan”. Onnea rakkaalle seitsenkymppiselle. Vaikka ei siltä tunnu, eilenkin Liisa maalasi Gesterbyn guggiksen yhden julkisivun mustalla keittovärillä ilman minkäänlaisia kramppeja.