Pia Salmi - valon nainen ja Myllysilta

Lontoossa jaettiin viime viikolla valaistussuunnittelun palkintoja. Kyseessä on kansainvälinen valaistusalan markkinointi- ja suunnittelijasysteemi, joka käyttää nimeä Illumni Infinity. Kilpailut käsittävät koko maailman ja palkintoja jaetaan maanosittain. Nyt maaliskuussa jaettiin Lontoossa Euroopan palkinnot 2012. Jakopaikkana oli ‘The Deck’, National Theatre, Southbank, komeasti valaistu sekin. Kilpailuehdotusten tulee olla toteutettuja kohteita ja sellainenhan Pialla oli parhaasta päästä: Turun Myllysilta. Ulkotilojen sarjassa Pian projekti sai hopeaa.

Ennen ja nyt, ennen silta kuvattiin päivänvalossa, nyt Pian valossa

Innovatiivinen ja ennenäkemätön

Tuomaristo kehuu Myllysillan valaistusta innovatiiviseksi ja ennennäkemättömäksi. Olihan siinä loistava idea suunnata valo veden kautta siltaan. Valaisimet Myllysillan sillan rakenteissa ovat luontevassa paikassa. Useinhan siltoja valaistaan valaisinviritelmillä – tässä ei viritelmiä tarvittu. Vedenpinnan etäisyys sillan rakenteista on pieni ja tämä tarjoaa uudenlaisen valaistusratkaisun. Arvostelussa korostetaan sillan asemaa osana arvokasta kulttuurihistoriallista jokimiljöötä ja kaupunkikeskustaa.

Aurajoesta on tullut osa turkulaisten juhlaympäristöä

Tällä hetkellä Aurajoki onkin onnellisella ja toimivalla tavalla osa turkulaisten ”juhlaympäristöä”. Ajat ovat muuttuneet. Muistelen pääsisäisenviettoa ja vapunviettoa sukulaisissa Turussa 60-luvulla. Silloin turkulaiset tuskin muistivat kaupungin keskustassa olevaa jokea. Se oli alennustilassa - silloin.

Arvostelu kehuu vielä valon väriä ja voimakkuutta suhteessa ympäristön valaistukseen. Ja valon värähteleviä heijastuksia sillan pinnassa, jury sanoo että veden kautta kiiltävään teräspintaan heijastettu valo on suunniteltu taitavasti. Siltainsinöörit ovatkin onnistuneet sileän, kiiltävän teräspinnan luomisessa. Tuo on asia, jota eniten pelkäsin. Ajattelin etukäteen sillan pintoja toisintona esimerkiksi Helsingin Ruoholahdessa sijaitsevan keskustan huoltotunnelin sisäänajotunnelin kupruilevista pelleistä tai junien kuprukyljistä. Nyt oli kuitenkin vältetty vetelevät hitsatut rakenteet. Onnittelut insinööreille ja rakentajille, sillan pääsuunnittelija oli DI Sami Niemelä WSP:ltä ja pääurakoitsijana oli Insinööritoimisto Seppo Rantala Oy. Mielenkiintoa lisää se, että sillan sinänsä perinteiset teräksiset rakennusosat valmistettiin STX-telakalla ja sillan rakenneosat uitettiin paikalleen. Turun kiinteistöliikelaitos hoiti tilaustehtävänsä ja valvontatyön mallikkaasti.

”Minä ja pojat, Kalle Nikula, Tom Schneider ja Sami Niemelä”, sanoo Pia Salmi palkintolimppu kädessään. Kuvasta puuttuu sähkösuunnittelija Juha Nurminen.

Sarkastinenkin heltyy

Tuomaristo koki, että valaistusratkaisu tulee olemaan kiinnostuksen kohde kaupunkilaisille ja vierailijoille ja että siltakokonaisuudessa on potentiaalia uudeksi Turun maamerkiksi. No tämähän on tietysti tuomaristolta jälkijättöistä, sillä tuohan tapahtui jo viime kesänä. Tuolloin entinen maamerkki vaihtui toiseksi. Siltaan sijoitettu karnevaalitunnelma on uutta Suomessa. Se on myös uutta maailmassa. Siltoja on totuttu pitämään pysyvyyden ja yhdistämisen vertauskuvana. Rakenteiden luoma jännitys luo sillan kauneuden. Turussa on koettu surullinen prosessi, jossa rakenteet sortuvat, kun perinteisellä tavalla kaunis siltakaunotar murenee muistoiksi. Mutta, sarkastinenkin heltyy. Sillalla on ennen vanhaan pidetty kylätansseja. Turku on saanut hienon sillan ja sillan valaistussuunnittelijat ovat saaneet ansaitun palkinnon.

Myllysilta sinisessä iltapuvussa.

Jos vielä haluat katsoa heijastuksia lumesta klikkaa tuosta

Muoti ja suunnittelu -- 1970-luku

1970 LUKU

1970 Muutos

Maikki: ”Muodissa elettiin voimakkaan muutoksen aikaa. Muodollinen 60-lukuisuus alkoi väistyä rennomman 70-luvun tieltä.  Housupuku ylipäänsä oli ratkaiseva askel enenevään jokapäiväiseen housujen käyttöön. Tikattu toppakankainen haalari oli lämmin koti-asu, jersey-puku taas käypä edustusvaate.”

1975 Farkut ja etnisyys

Maikki: ”En ollut koskaan ennen käyttänyt farkkuja, eikä niistä koskaan tullut lempivaatteitani, oman safarimalliston ”Hatarin” vaatteita pidin mieluummin. Muodissa toistuvat melko usein etniset vaikutteet. 70-luvun alussa tämä trendi oli erityisen voimakas. Suuret suunnittelijat, Yves Saint Laurent ja Kenzo vaikuttivat muiden suunnittelijoiden mallistoihin sekä tavallisten tehtaiden massamallistoihin.

Mattisen teollisuus oli mahtava farkkumaailman kuningas Suomessa ja osin muissakin pohjoismaissa. 70-luvulla pukeutumisessa pelättiin ylipukeutumista, mikä johti toiseen äärimmäisyyteen menemiseen.  Farkkuihin pukeutuivat kaikki ikäryhmät. Syntyi sukupolvi, jota sanoimme farkuissa syntyneiksi. Oli nuoria naisia, jotka eivät olleet koskaan käyttäneet hametta, mekosta puhumattakaan. Tämä johti etikettipukeutumisen hämärtymiseen. Farkuissa mentiin häihin ja hautajaisiin, jopa presidentin itsenäisyyspäivän juhlissa nähtiin farkkuasu. Farkkukankaasta myös valmistettiin kaikkea mahdollista, laukkuja, liivejä, saappaita jopa bikineitä.

Viran puolesta hankin kuitenkin joitain farkkuvaatteita tehtaan myymälästä, esim. makean pinkin haalarin, työnimeltään mansikkapeppu. Yäk! Katso kuvaa. (Penan huomautus: minusta tuo on ekstra priima).

”Maija Meikäläisen” muotia käsiteltiin keväällä 1971 tehdyssä dokumentissa. Hauskaa rupattelua. Siinä muuten selostajat toteavat mikromuodin miellyttävän erityisen paljon miehiä. ”Mikäpäs siinä, he sanovat”. Klikkaa tuohon.

http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/kevaan_1971_muoti_oli_isojen_ihmisten_leikkia_79834.html#media=79836

Manselaisten ”Muotiregatta” vuodelta 1972 kertoo alkavan vuosikymmenen aaton tunnelmista, tuossa filmissä ei millään tavalla voi aistia alkaneen vuosikymmenen tulevaa poliittista turbulenssia – kaikki näyttää niin muodikkaan mukavalta ja kaupalliselta – polkupyörätkin ovat aktiivisia osallisia. Pyöräily oli vasta heräämässä, Tampereen liikenne-ennusteessa oli kevyt liikenne mukana ensimmäistä kertaa Suomessa. 
http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/letkea_muotinaytos_70-luvulta_27786.html#media=79889

70-luvun alkupuoliskolla tehtiin Helsingin jalankulkututkimus, vieläkin ainoa laatuaan. "Kompakti kaupunki on kontaktikaupunki" murtautui suunnittelukäytäntöön. Haaga-Vantaa oli arvostelijoiden mielestä "Helsingin ekologista itsemurhaa". Muodissa naiset siirtyivät housuasuihin.

1970-luku elämässä ja arkkitehtuurissa
70-luku oli aatteellisen murroksen aikaa. Vilhelm Helander ja Mikael Sundman julkaisivat pamfletin Kenen Helsinki – raportti kantakaupungista 1970. Tämä teos sai ehkä eniten huomiota useiden ajan mielipidekirjoitusten joukossa.  Ajankohta oli rauhaton, miltei kaaosmainen. Elettiin kiivaiden mielipiteiden, mielettömien suunnitelmien, hurjien ideoiden, kaupungin repimisen ja suuren autoistumismullistuksen aikaa. Kaikki oli politiikkaa!

Helander ja Sundman esittelevät kirjaansa: http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/kun_suomi_muutti_lahioon_42297.html#media=42308 

Suomi rakentaa 4 - vastanäyttely
Vuonna 1970 järjestettiin Suomi rakentaa 4 -näyttely. Vanhalla pidetty vastanäyttely sanoi: Suomi rakentaa -näyttely on petos! Rakennusyhtiöt ja heidän kanssaan sopupeliä kiltisti harjoittavat suunnittelijat ovat ison rahan turvin panneet pystyyn mahtavan mainosoperaation nimeltään Suomi rakentaa 4. Näyttely on tietoinen ja tahallinen yritys peitellä rakentamisen ajankohtaisia ongelmia ja luoda valhekuvia rakentamisemme muka korkeasta tasosta. Arkkitehtiliiton, Rakennusinsinööriliiton ja Rakennustaiteen Museon esiintyminen virallisina järjestäjinä paljastaa taas kerran näiden järjestöjen luonteen suomalaisen rakentamisen kehitystä jarruttavina voimina.

Taistolaisuus
Jukka Tarkka kirjoittaa ajan hengestä teoksessaan Max Jakobson, Kylmän sodan diplomaatti, (Otava 2010): ”Suomen yhteiskuntailmaston radikalisoitumista on totuttu arvioimaan pinnallisesti. Vaikka se oli vasemmistolaisuutta, se ei tullut sosialismin isänmaasta, Neuvostoliitosta. Se ei ollut kommunistinen Troijan hevonen ja salajuoni, vaan läntinen pintamuoti, ideologista Coca Cola- ja farkkurihkamaa. Sen oppi-isä ei ollut Karl Marx, vaan pikemminkin Herbert Marcuse.”

Kodeissa 70-luku näkyi väreinä. Seinät maalattiin kirkkailla puhtailla perusväreillä - punaista, sammaleenvihreätä, kirkkaan keltaista. Paimentolaismatot tulivat lattioille.

70-luvun suunnittelun juhlahetkiä olivat Parlamentaarisen liikennekomitean joukkoliikennekokeilut öljykriisin jälkeen. Tehtiin myös Tripolia ja Vietynamin korjaustelakkaa, puhumattakaan metron asemasuunnittelusta

Metroa suunniteltiin ja keskustalinjasta kiisteltiin
70-luvun alussa, yllättävän nopeasti Smith-Polvisen jälkeen, Helsingin kaupunkisuunnittelijoiden ja lautakunnan kanta oli vakiintunut - ei rantaväyliä! Metropäätös oli tehty, mutta suunnittelussa velloi ankarana keskustelu keskustalinjan paikasta. Alvar Aalto sai kunniavelkana Töölönlahden miljööteknillisen konsulttityön 1971, tuohon tykitykseen minäkin pääsin mukaan.

Metron keskustalinjasta puheen ollen, tässä on hieno dokumentti linjataistelun tiimellyksen ajalta vuodelta 1971. Filmissä esiintyy Henrik Kalliala metrotoimikunnasta mustine aurinkolaseineen, hän oli miellyttävä kaveri, edusti kansanpuoluetta tai liberaaleja, autokoulun opettaja ja insinööri. Metrotoimiston näkemyksiä esittelee rakennusinsinöörikollega, silloinen metrotoimiston rakennusosaston johtaja Jouko Rantanen, myöhemmin Helsingin kaupungin rakennuttajapäällikkö. Kaupunkisuunnitteluvirasto oli vastustavalla kannalla, heillä oli Espan linja valinkauhassaan, yleiskaavaosaston kantaa esittelee ystävämme, arkkitehti Veikko Heino ja liikennesuunnitteluosaston näkemykset selviävät dipl.ins. Seppo Sanaksenahon esityksestä. Filmi on tehty vuonna 1971

http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/helsingin_metro_valmistui_vuosien_vaannon_jalkeen_80554.html#media=80617

Eräs vanhimpia metroa esittäviä dokumentteja on tämä vuonna 1962 tehty katsaus. Tekijöillä ei tuohon aikaan ollut käytettävänään mitään selkeitä suunnitelmia. Puhetta pidettiin lähinnä Reino Castrenin metrosuunnitelman pohjalta. Filmissä näytetään kuitenkin esimerkkipätkiä Moskovan ja Pietarin metrosta. Tosiasiassa syvämetro tuli Helsinkiin vasta Unto Valtasen ja Juhani Junnilan tuomana 1960-luvun lopulla.

Kaavoitus etsi uriaan, ruutukaavat valtasivat alaa
Kaavoitus 70-luvulla herätti kansalaisten reaktioita. Puu-Käpylä oli säästynyt purkamiselta, mutta Puu-Vallilaa uhkasi purkaminen. Asukkaat ryhtyivät runsain joukoin puolustamaan kaupunkiaan. Offensiivi onnistui. Katso kivaa videota ja kuuntele kansanmiehen järkipuhetta
.
http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/puu-vallila_pelastui_purkamiselta_54999.html#media=55005

Otto-Iivari Meurman ei lämmennyt  ”kompaktille kaupungille”. Hänen mielestään ahtaat vaatteet ovat samalla tavalla epämiellyttäviä kuin ahtaat kaupungit.

http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/arkkitehti_katsoo_kaupunkia_10827.html#media=10831

Vapaamuotoiset kaavat muuttuivat ruutukaavoiksi. Tämä kuva kertoo muodonmuutoksen Tampereen Kaukajärvestä Hervantaan. Muodissa ei ”ruutukaavaistuminen” ollut näkyvissä.

Turun ylioppilaskylä oli Janne Söderlundin ja Ekku Valovirran kilpailuvoitto. Minäkin oli tiimissä mukana pyöreitä pysäköintitaloja suunnittelemassa. Aikalaisen rakentamiskonseptia parhaimmillaan – P-taloja ei kuitenkaan rakennettu!

Loistavaa parodiaa

Oletko nähnyt tämän, jos et niin klikkaa. Sen on nähnyt jo lähes 7000 katsojaa, vuorosanojen kirjoittaja on tuntematon suuruus.

Arkkitehti-lehden kirja-arvostelu

Professori Panu Lehtovuori kirjoitti Arkkitehti-lehteen 1/2013 arvostelun kirjastani ”Ihmistä ei voi suunnitella – kiveä voi!” Olin hieman jännittynyt Panun arvostelusta. Tunnetaanhan hänet tiukkasanaisena miehenä, joka ei kuvia palvele. Arvostelu oli kuitenkin kuin silkkiä ja samettia. Otan sieltä kuitenkin muutaman kohdan, kohtia jotka voisivat vaatia tarkennusta. Tai ehkä vaan jotain itseäni kiiinnostavaa…

Panu Lehtovuori kirjoittaa:

”Monelle palstalle tiheästi kirjoitettu henkilöhakemisto yksinään vie kuusi sivua ja kattaa noin 3500 yhdyskuntasuunnittelun, politiikan ja arkkitehtuurin vaikuttajaa. Paljon mainintoja saavat lähimpien työtovereiden ohella Alvar Aalto, Raimo Ilaskivi, Simo Järvinen, Olli Kivinen, Pekka Korpinen, Erik Kråkström, Kirmo Mikkola, Pentti Polvinen, Wilbur Smith ja Erkki Tuomioja”

Minä lisään:

Olen tehnyt noista nimistä grafiikan TOP 20, se on tällainen, listasta on poistettu Liisa ja minä. Alvarilla näyttää olevan selkeä kärkipaikka, hieman yllättävältä tuntuu, että Polvisen Pena on kakkosena. Eläviäkin ihmisiä TOP 20 –listassa on seitsemän: Erkki Juutilainen, Raimo Ilaskivi, Eero Paloheimo, Erkki Tuomioja, Juhani Pallasmaa, Roger Wingren ja Pekka Korpinen, onnea heille suosiollisesta elämästä.

Top 20 –lista henkilöluettelon maininnoista

Panu Lehtovuori kirjoittaa:

”Alvar Aallon keskustasuunnitelmaa kohtaan hän esittää toistuvasti painokasta kritiikkiä. mutta lopulta, aivan Aallon viimeisinä vuosina, heidän välilleen syntyi myös yhteistyötä. Henkilökuva vanhasta, jo hauraasta maestrosta piirtyy herkästi.”

Minä lisään:

Olen iloinen, että Panu Lehtovuori sanoo noin kauniisti. Minulle nuo toistuvat kohtaukset Aallon ateljeessa ovat porautuneet mieleen.

Lainaus kirjasta: ”Alvar Aalto saapui, istuimme pienen pöydän ääreen. Alvar istui katse ovelle päin. Vierailija selin ovelle. Klubi palamaan. Vastassa istui vanha mies. Kädet laihat ja suonikkaat. Kasvot ohuen ihon peittämät. Ääni särisevä. ’Pikkuvirkamiesten kohortit ovat tuhonneet elämänurani’. Valtavaa tuskaa ja pettymystä virtaa akateemikon suusta. Jokaisen kokouksen aikana säännöllisesti  ja uudestaan. ’Pikkuvirkamiesten kohortit ovat tuhonneet elämänurani!’ Täsmälleen tunnin mittaisen kokouksen aikana kolme varttia kulutetaan akateemikon tuskaiseen monologiin. Tämä toistuu jokaisessa kokouksessa. Viisitoista minuuttia keskustellaan Töölönlahden suunnitelmasta. ’Meitä ei tässä työssä johda mikään tavallinen komitea. Meitä johtaa areopagi! Siksi tämä työ ei ole mikään tavallinen toimeksianto.’  Kokouksen jälkeen ryntäsin sivistyssanakirjan ääreen. Areopagi – kreikkalainen viisaiden miesten neuvosto. Sellainen siis johti työtämme. Keitä olivat nämä viisaat miehet? Heitä oli kolme: Aura, Heikkonen ja Runko. Lisäksi tietysti laaja virkamieskunta – joka suhtautui hienoista suuremmalla antipatialla ja ylenkatseella Alvar Aaltoon.”

Niin, sitä itsekin nyt ihmettelee, onko tuo käytäntö tänäänkin vallalla, joutuvatko vanhat tekijät tuohon ajatusten suohon ja miksi Aalto siihen väen väkisin työnnettiin? Oliko se rangaistus, joka langetettiin hänen itsekkyytensä vuoksi, vai oliko se kateudessa langetettua kostoa ?

Töölönlahden miljööteknillinen konsulttityö oli Alvar Aallolle annettu ”viimeinen mahdollisuus”.

Panu Lehtovuori kirjoittaa:

”Kamppi-Töölönlahti aatekilpailuun vuonna 1986 Murole osallistui Reijo Jallinojan työryhmässä, jonka ehdotus ”Empire, Imperium ja jäärä” sai kunniamaininnan. Työ oli epäilemättä kilpailun parhaimmistoa: uutta luova, avoin ja vanhoista kaavoista irtautunut.”

Minä lisään:

Tuo asia askarruttaa todella. Kysymys kuuluu uskalletaanko kilpailussa yleensäkään valita avantgarde ehdotuksia? Olen aina pitänyt suomalaista arkkitehtuurin kilpailuinstituutiota vertaansa vailla olevana keinona tarjota nuorille suunnittelijoille mahdollisuuksia. Kun vertaan sitä sisareni kotimaahan Italiaan olen onnellinen siitä, että olemme Suomessa. Siltakilpailut ovat myöskin olleet menestys Suomessa. Tässä kilpailemissa on kysymys jostain muusta kuin kilpailuttamisesta.

Jalliksen ehdotus Töölönlahdelle ja Kamppiin oli liikaa. Se oli liian…liian…, Panun sanoja lainatakseni: liian uutta luova, liian avoin ja liian paljon vanhoista kaavoista irtautunut. Sellainen ei menesty, pitää olla tassut tiukasti turpeessa. Asiaan liittyy eräs minua kiinnostava yleisempi kysymys. Kaupungin harmonia syntyy rakentamalla yhdenmukaisin periaattein moninaisuutta. Monumentaalikeskustat, ajattele vaikkapa Suurtoria tai Kauppatoria, ovat paikkoja, joissa turistit pyörivät kantapäillään ja kamerat raksuvat, tuleeko Töölönlahdesta sellainen paikka. Vai onko siellä vain laatikoita puistossa? Jos Alvarin suunnitelma olisi toteutettu, siitä olisi tullut yhden arkkitehdin teos, kuten Engelin Suurtori. i Miten olisi käynyt Reijo Jallinojan suunnitelman tai Arto Sipisen suunnitelman kanssa? Kiva kuvitella.

”Jallis” Jallinojan kilpailuehdotus oli ”helisevää” kaupunkia, liian helisevää…

Panu Lehtovuori kirjoittaa:

”Jyväskylän Harjun pelastaminen suunnitellulta moottoritieltä ja Kauppakadun muuttaminen Suomen ensimmäiseksi merkittäväksi ja toimivaksi kävelykaduksi ansaitsevat erityisen maininnan.”

Minä lisään:

Jyväskylän Harju oli vaarassa. Moottoritien pätkä kohti Harjua oli jo rakennettu. Panun kirjoitus viittaa siihen, että minä olisin Harjun pelastanut. Kiitos ja kumarrus. En se minä ollut, vaikka joskus niin kuvittelin. Se taisi olla kaupungininsinööri Osmo Rosti, joka korvaavaa Rantaväylää vahvimmin ajoi, vaikka on esitetty myös Alvar Aallon sitä esittäneen. Kauppakadun tekeminen oli pelkkää iloa. Vihkiäisissä rakas ystäväni ja ”oma poikani” Pekka Kettunen otti – niin kuin kaupunginjohtajalle kuuluukin – kävelykadusta kunnian. No, tuollako niin väliä, katu oli pantu rakenteille jo ennen Pekan astumista virkaan.

Jyväskylän Kauppakadusta tuli kaupunkilaisten ”olohuone” – ryhmätyöllä ja vuorovaikutuksella

Panu Lehtovuori kirjoittaa:

”Jo 1960-luvun lopulla Murolen toimisto kehitti liikenteen simulointimalleja, vaikka sen ajan reikäkortti- ja reikänauhatietokoneiden laskentateho ei ollut aina riittävä ja yksikin virhe korteissa saattoi tehdä tuntien laskentatyön tyhjäksi. Myös maankäytön ja liikenteen vuorovaikutus – edelleen ajankohtainen ja uutta pohdintaa vaativa kysymys – oli teemana jo Porissa vuonna 1968.”

Minä lisään:

Panu kirjoittaa simulointimalleista. Itse asiassa kirjassa käytetään simulointisanaa 14 kertaa. Puhuttiin iteratiivisista simulointimalleista ja simulointiteorioista ja kerrottiin maankäyttösuunnitelmiin liittyvistä työpaikkasimuloinneista. Päätöksenteon simulointia kauhisteltiin. Nykyisin simulointimalleilla saatetaan ymmärtää enemmänkin liikennevirtoihin liittyviä mallinnuksia ja kehittyneitä liikenteen sijoitteluohjelmia.

Timo Jalkanen ”simuloi” Wangilla 

Panu Lehtovuori kirjoittaa:

”Pentti Murole on työskennellyt urbanisoituvan Suomen tapahtumien keskiössä. Naseva omakuva on hänen Armi Ratialle tanssin pyörteissä heittämänsä ’mä oon Suomen liikennesuunnittelun James Bond’.”

Minä lisään:

Hienointa tuohon ”vanhaan aikaan” oli nykyajan termien mukaan ”verkostoituminen”. Taiteilijat, arkkitehdit, sosiologit ja insinööritkin havaitsivat työkentän yhteiseksi. Miksipä ei, yhteinen se on!

WSP noin 50 vuotta, tai ehkä se kaikki tehty työ - on juhlimisen arvoista

WSP-päivät on vietetty. Oli kysymyksessä ikään kuin 50-vuotispäivä. Eihän kukaan meistä täyttänyt viittäkymmentä vuotta, ei edes mikään firmakaan. Oli selvästi keksittävä juhlan aihe ja se oli kivaa. Tiedottaja kysyi minulta, mikä eläin WSP olisi, jos se olisi eläin. Vastasin hänelle hieman sarkastisesti (miksi muuten?):

”Nuo sinun kysymyksesi ovat hieman ongelmallisia siinä mielessä, että käsittelet WSP:tä tuota sanaa, noita kolmea kirjainta, ikään kuin aineettomana perintönä – historiana. Nuo kolme kirjainta ovat olleet olemassa vasta 80-luvulta – silloinkin englantilaisen tilintarkastustoimiston nimenä, olennaista on se, että jotkut ihmiset  ovat tehneet 50 vuoden aikana eri pituisissa pätkissä töitä parissa kolmessa omassa yhteisössään ja sitten vuodesta 2005 on alkanut muodostua tämä nykyinen WSP Finland Oy. Siis nuo yhteisöt – niissä työskentelevät ihmiset - ovat tuottaneet sitä henkistä pääomaa, joka nyt 10 viime vuoden aikana on kasvanut WSP-nimen alla. Kysymys lieneekin siitä, puhummeko tässä 50-vuotishistoriikissa näistä ihmisistä, jotka ovat tehneet tiettyjä tuotteita, vai puhummeko jostain imaginäärisestä firmanimestä. ”

Jos luulette jonkun luulevan, että nuo kaksi äijää, Ilmari Kortesluoma, sätkä suussa piirustuskoneavusteisesti tai Pentti Murole, kristallipalloon katsomalla taskulaskinavusteisesti, sen yksin tekivät – niin erehdytte, mutta hekin yrittivät parhaansa

Mutta jos firma olisi verrattavissa elävään olentoon, vaikkapa ihmiseen:

Jos WSP olisi ihminen, hänen ominaisuutensa olisivat jostain perittyjä. Meillä olisi jokin DNA - perintö. Millainen se olisi? Perintö saattaisi muodostua runoudesta, rakkaudesta ja rohkeudesta. Runous tarkoittaa pyrkimystä kohti tuntematonta, jonka olemassaolosta ei ole varmuutta. Tämä on ehdottomasti jotain yhteistä luovan suunnittelun tekijöissä - meissä. Rakkaus ei ole tunnekuohua, se on ensisijaisesti välittämistä - ihmisistä. Olemme välittäneet - varmuudella. Rohkeus ei ole yltiöpäisyyttä. Se on vaatimattomuutta - rohkeutta olla nöyrä.

Tehtiin kaupunkia elettäväksi ja siltoja kuljettaviksi

Ei nimi miestä pahenna – tuskin naistakaan

Firmanimi on tärkeä. siitähän meidät tunnistaa, sitähän me nyt olemme, mutta historiaperspektiivi ei nyt oikein mene pelkällä WSP-reseptillä. Minusta voisi kertoa siitä mikä WSP nyt on ja miten siihen on tultu, komeasti, esittäen hienoja kilpailuvoittoja ja tärkeimpiä töitä viimeiseltä vuosikymmeneltä. Historiaa voisi taas kertoa ihmisten kautta ja tuotteiden kautta ja sitoa se aikajanaan, silloin tulee kuvaan mukaan paljon muita firmanimiä, jos niitä halutaan kertoa, en tiedä mahtaako se olla laajassa mitassa tarpeellista, mutta malliksi:

Helsingin linja: Oy Kunnallistekniikka Ab 1953-1970, sittemmin Finnmap Oy, Liikennetekniikka Oy 1970-1992, LT-Konsultit Oy 1992-2002, WSP LT-Konsultit Oy 2002-2005, WSP Finland Oy 2005-2013;

Oulun linja: Insinööritoimisto Kortesluoma & Co 1963- ja samanaikainen SuunnitteluKortes Oy 1971-2004, WSP SuunnitteluKortes Oy 2004-2005, WSP Finland Oy 2005-2013.

Muitakin firmoja on ollut ketjussa kuten LT Kuopio, LT Jyväskylä, Devecon Oy, Arkkitehtuuritoimisto B&M Oy, Fundus Oy, Finnroad Oy, Pekka Heikkilä Oy jne.

Reetta rakastaa työtään

Tässä hengessä järjestelykomitea sitten työtään teki ja sai aikaan hienon ohjelman. Ohjelman kruunuina olivat Kirsi Hautalan rohkean vaikuttava aloitus ja teekkareiden tulevaisuutta visioiva lopetus. Yhtenä kruununjalokivenä saimme tunnelmoida ystäväni Tero Vanhasen hienon esityksen tilaajan ja konsultin suhteesta. Väliin mahtui Mari Siikosen ja Bjöte Silfverbergin tyylikkäästi juontama keskustelu. Tuon keskustelun helmenä oli Reetta Putkosen ihastuttava monologi siitä miten hän rakastaa työtään – siis voiko liikennesuunnittelijan työtä rakastaa? Kyllä näköjään voi ja miksipä ei? Runouden, rakkauden ja rohkeuden kolmikannassa kannattaa pysyä.  

Kirsi Hautalan hieno avaus

Haluan hiihtää

Harjoittelin illalla. Tein pitkän hiihtolenkin. Olin juuri palaamassa Mutanevalta Maliskylää kohti. Ilta hämärtyi. Ainoa valo tuli kuun loisteesta. Pakkashangesta kuu heijastui aavemaisen kylmästi. Aavemaisen epätodellisesti. Kuu rakensi jäisen käytävän. Minä hiihdin sitä jäistä käytävää. Ainoa ääni oli hangen ääni. Hiljaisen hiihdon ääni.

Havaitsin jonkun hiihtävän minua vastaan. Vastaantulija lähestyi vakain vedoin. Tarkkailin vastaantulijaa. Jokin heikko, heikko aavistus hidasti sauvojeni työntöjä. Oliko vastassa ihminen. Vai oliko vastassa eläin. Hiihdin. Vastaantulija hiihti samoin. Kohti minua. Taas epäröin. Jokin hiihtäjän liikkeessä ja silmien palossa pelotti. Silti hiihdin. Hiihdimme molemmat. Hiihdimme molemmat. Lähestyimme varovaisin vedoin. Yhtäkkiä edessäni oli suurikokoinen, kiilusilmäinen susi. Säikähdimme molemmat. Säikähdimme kuollaksemme.

Susi loikkasi syvään hankeen ja katosi Mutanevalle.

Minä. Minä hiihdin kotiin

Kirsi tunnelmoi

Reetta ja Atte

Me tarvitsemme toisiamme

Mikä on tuollaisten juhlien ilo? Istuessani salin laidalla ja katsoessani ihmisryppäitä - näen tuttavia. Vanhat konsulttivaistot tunkevat esiin. Hei tuonne on rynnättävä keskustelemaan. Siellä on potentiaalinen ostaja. Siis uhri. Nousenko nyt? Ei, se aikahan on ohi. Enää ei tarvitse myydä. Muut myyvät. Istu rauhassa ja nauti. Jätä uhrit rauhaan. Hymyilyttää. Eihän minulla koskaan ollut epämiellyttäviä asiakkaita. He olivat aina kavereita. Me tarvitsimme toisiamme. Mutta silti tuntuu hyvältä, voi valita seuransa omien hetken mieltymysten mukaan, antautua menneiden muisteluun tai sitten voi ärhäköityä debatoimaan sopivan laajakatseisen kollegan kanssa. Tiukkapipojen kanssa ei kannata ryhtyä tuohon – ne ottavat sen henkilökohtaisesti. No, viehättävät keskustelunhaluiset naiset ovat aina olleet mieluista seuraa. Miten siis keskustelukumppanit sattuivat valikoitumaan juhlissa Töölön raitiovaunuhalleilla?

Matias Skogbergin valokuva juhlakansasta

Kohtaamisia

Suvi Rihtniemi ja Hannu Penttilä kuuluvat arvostettuun keskustelukumppanikategoriaan, heidän kanssaan ei tule ryhtyneeksi kinastelemaan, joten ihmetellään yhdessä Helsingin ihmeitä eli Yliopistomuseon kiinnostavia tiloja Snellmaninkadulla. Olimme päässeet tutustumaan Keisarisaliin Suvin kanssa juuri pari viikkoa aiemmin. Esittelen eminenssit Kirsi Hautalalle, luulen, ettei Kirsiä vielä tunneta – erehdys, vanhoja tuttuja.  Vaikuttaa hyvältä!

Mutta pian saapuukin kylkeeni Jukka Tarkkala. Hän on ”omia poikiani”, mutta nyt Helsingin kaupunkisuunnitteluviraston pisarapomo. Ryhdymme vääntämään kättä Pisaran keskusta-aseman paikasta. Keskustelu rönsyilee vilkkaasti. Haluan pyörää käännettäväksi taakse päin varttikierroksen verran. Ilpo Forssen takertuu keskusteluun. Tai imen häntä siihen. Arkkitehti ei halua ottaa kantaa tähän insinöörien kisaan. Insinöörit debatoivat puupaaluista Saarisen rautatieaseman alla ja kävelymatkoista niemellä. Asia jää ilmaan roikkumaan. Siinä taitaa olla hieman ”isä/poika” henkeä. Vaihdetaan keskustelukumppania.

Laura Yli-Jama , minun viehtymykseni ykköskohteita, hän kertoo lukeneensa kirjaani haikeudella. Laura teki meillä ollessaan kiintoisan diplomityön aiheesta ”Tien sovittaminen maisemaan”. Siitäkö haikeus? Ray Ottman sanoi aikanaan Lauran diplomityötä elämänsä tärkeimmäksi työksi. Olihan se hieno lähdeteos, mutta minua jäi hieman rasittamaan se, että kaupunkimoottoritiet jäivät vaille käsittelyä. Ne olisivat ansainneet Lauran herkän kosketuksen. Nyt saan miltei sähköiskun kun Laura pyytää tanssimaan. Ei se tanssi jalkapuolelta suju entiseen malliin. Mutta kun Laura pyytää. Laura on loistava tanssija, hän toimii samalla jalkapuolen kävelykeppinä. En tallo kenenkään varpaille.

Naisseura lisääntyy. Viereen istuu Anni Rimpiläinen, liikenneneuvos.  Hänen valokuvansa roikkuu firman historiataululla edessämme, siinä kaksi firman upeata tyttöä Marja Oittinen ja Anni. Aurinko siivilöityy heidän vaaleiden hiustensa läpi. Anni oli entisaikaan yksi firman salaisista aseista. Juhlissa usutin hänet TVH:n insinöörejä hurmaamaan - virkatyönä. Anni otti sen tosissaan, nautti itsekin, ei siinä ollut pakkopullaa. Toiminta oli vuorovaikutteista markkinointia parhaimmillaan, molemmat osapuolet saivat nauttia tanssin hurmasta ja keskustelun viehkeydestä.  Nyt hieman ihmettelin: missä ovat WSP:n nuoret kaunottaret. Heitä olisi tarvittu runsaslukuista miesvieraskuntaa tanssittamaan. Suuri osa vierasporukasta linnoittautui baaritiskin ääreen ja tanssilattia oli hienosta orkesterista huolimatta melko tyhjä.

Eeva! Orkesterin taidokkuus toi viereeni ainaisen ihailuni kohteen ja rakkaan ystäväni Eeva Linkaman – uuden liikennepolitiikan papittaren. Hän ylisti orkesteria. Nyt siihen oli todella aihetta. Mutta, ainahan meillä on ollut hyvät orkesteriperinteet. Vanhaan aikaan se oli vakioidusti aina DDT. Sittemmin usein Juho Uusi-Hakalan ja Heikki Metsärannan bändi. Eeva ei ollut väärässä, nytkin meillä oli todella huippupumppu. Kaksi laulusolistia ja vähintään seitsemän soittajaa: Sininen Huvimaja. Soittajatkin lauloivat – siitä minä tykkään. Bändissä vetopasunistina Ilkka Oikarinen – meidän GIS-asiantuntijoitamme. Hieno musiikin valinta. Tanssittavaa.  Linkaman Eevan kanssa keskustelu liukuu väistämättä muistelemaan ravintola Kosmoksen tapaamista 80-luvun alussa. Eevan mukaan jo silloin keskusteltiin vaihtoehtoajattelusta. Nythän Eevasta on tullut vaihtoehtoajattelun profeetta ja sankaritar. Eeva on varma asiastaan, hän näpäyttää minua skeptisismistä. Hyvä Eeva!

Hannu Asikainen, Kalasataman projektipäällikkö - ilmielävänä. Hannun kanssa oli yhteinen seikkailu Uutelan kanavalla. Onneksi Pekka Korpisen unelmoimat silokalliot löytyivät maakerrosten alta. Nyt Hannulla on mahtavat haasteet. Onnea ja menestystä.

Yhtäkkiä eteeni hupsahtaa Yrjö Judström seurassaan HKL:n johtokunnan uusi puheenjohtaja Otso Kivekäs. Otso on pyöräilymies ja keskustatunnelin vastustaja. Hän on lukenut kirjaani – ainakin vähän. Hän haluaa keskustella tunneleista – tarvitaanko niitä? Mitä, jos ei? Mitä, jos kyllä? Mielenkiintoista, mutta kysymys: missä noista asioista oikeastaan keskustellaan, onko keskustelulle forumia? Ja pelkkä keskustelu ei riitä, se vaatii tuekseen ajattelua, piirustuksia, kustannusarvioita, hyötyjä – innovaatiota ja pöydän puhdistamista vanhoista murusista. Otson kanssa oli kivaa heitellä jutun juurta, mutta nyt minua haetaan tanssimaan. Se on Anni.

Esko virkeänä, Vietnamiin lähdössä - matkustaminen avartaa, toiset vaan tanssivat

Tässä vielä jälkisyntyisesti linkki juhlista tehtyyn videon pätkään, klikka tuota

http://vimeo.com/62544844 

Muoti ja suunnitelmat – 1960 luku

Luvattu sarjamme jatkuu 60-luvun hengessä. Maikilla on sininen kausi, hameet lyhenevät ja naiset kotelopukeutuvat. A-linja valtasi muodin Alvar Aallon keskustasuunnitelman vastatuulen syntyhetkillä. Arkkitehtuurissa betonin mestarit astuivat kentälle. Helsingissä puhuttiin metrosta ja Pasilan kehittämisestä.

1960 LUKU

1960 Hame lyheni

Maikki: Hiilihydraattipitoisesta ruoasta huolimatta pysyttiin hoikkina, liikuntaa tuli luonnollisella tavalla. Muoti muuttui kapealinjaisemmaksi ja alettiin vähän vahtimaankin omia linjoja. Käkkäräpermanentti häipyi ja hameet kapenivat. Häränverenpunainen pusero oli uskalias ostos jota mummo taas kommentoi. Tweed-liivihame oli melko suora kopio Audrey Hepburnin asusta elokuvassa Fanny Face. Kengissä piti tuolloin olla kiilakorko. Hame alkoi lyhetä lähelle polvea.

1965 Sininen kausi ja Jackie Kennedy

Maikki: Äidin viisikymmenvuotispäiville valmistin hänelle puuvillasatiinisen juhlapuvun ja itselleni vaalean sinisen villabuklee jakkupuvun, sekin Jackie Kennedy-tyyliin. Tummansininen mekko on koulutyö. Kävimme kerran viikossa leikkuuopistolla oppimassa kaavoitusta ja valmistimme vuosittain yhden vaatteen. Turussa ompelin paljon, vieressä oli hyvä kangaskauppa. Sininen kausi jatkui, olin hyvin tyytyväinen muodikkaaseen ulko-asuuni.

Jackie Kennedy oli muodin esikuva, Mary Quant markkinoi minihameen ja Suomessa käytiin viimeinen taisto auton pakkovaltaa vastaan, Smith -Polvinen oli teon alla

1968 A-linja ja Jean Seberg

Maikki: Kotiin palatessa minulla oli kevään viimeisen muodin mukainen A-linjainen, vaaleankeltainen pellavatakki ja ohut villakankainen, vekkihelmainen jakkupuku, jotka olin pääsiäisloman aikana ommellut. Hiukseni olin leikkauttanut Jean Seberg –tyyliin, aivan lyhyiksi. Takki oli niin muodikas, että Düsseldorfin ostoskadulla tultiin perääni kyselemään, mistä olin sen ostanut.

Muodin A-linjassa helmat heiluivat iloisesti, Aallon keskustasuunnitelmaa haudattiin, metrosta kiisteltiin, suomalaiset muotolijat astuivat maailmanmaineeseen

Tästä linkistä löydät aika tylsänomaisen katsauksen naisten muotiin 1960-luvun alkupuoliskolla, muoti on jokaisen naisen asia, sanotaan nousevan ”mannekinismin” muotikatsauksessa vuodelta 1963:

http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/naisten_kevatmuotia_vuodelta_1962_46238.html#media=46241

1960-luku elämässä ja arkkitehtuurissa
John F. Kennedy valittiin USA:n presidentiksi marraskuussa 1960. Alvar Aalto esitteli ensimmäisen kerran Helsingin keskustasuunnitelmaa virallisesti vuonna 1961. Tätä ennen oli käytössä suunnittelumateriaalia, mm. Aallon muistio: ”Yleisiä suuntaviivoja Helsingin kaupungin keskustan muotoiluun nähden 10.6.1960.” Jane Jacobsin “The Death and Life of Great American Cities” vaikutti meihin kaikkiin. Colin D. Buchanan työsti kuningattaren erikoiskomitean alaisena käänteentekevää teosta: “Traffic in Towns”, tämä tulevan autoajan raamattu tuli painosta 1963.
Mary Quantin vuonna 1965 lanseeraamasta minihameesta tuli maailmantrendi. Suurosen Futuro-talo ei saanut samaa menestystä. ”Alas auton pakkovalta” oli muhimassa, tämä autovastaisen taistelun viimeinen linnake valmistui vuonna 1969.

Katso Pertti Salolaisen lyhyt katsaus vuoden 1968 Lontoosta, klikkaa tuohon:
http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/lontoon_minihamemuotia_1966_19467.html#media=19470

Muodissa A-linja valloitti ihmisten mielet, arkkitehtuurissa Aallon linja ei iskenyt tulta, oli alkamassa AA-linjan aatteelliset hautajaiset - väliaikaisesti. Betoniarkkitehtuurin mestarit nousivat. Leveitä hartioita kannattivat Aarno Ruusuvuori, Viljo Revell, Pekka Pitkänen ja Suomalaisen veljekset. Reima Pietilän betonin ja kuparin Dipoli valmistui 1966. Matti K Mäkinen suunnitteli teollisuussektorilla loisteliaita betonirakennuksia. Lappeenrannan suurmeijeri valmistui betonielementeistä vuonna 1965. Betonin mestareiden tyyli oli herkän askeettista.

Pentti oli sitikkarakastaja, ehdottomasti ainoa mahdollinen 60-luvun auto oli tämä kissa

Samaan aikaan suomalainen muotoilu eli vahvaa kautta. Timo Sarpaneva, Antti Nurmesniemi, Eero Aarnio, Yrjö Kukkapuro, he olivat maailmantähtiä. Marimekko, Armi Ratia ja hänen suojattinsa, myös ihana ystäväni Annika Piha, he menestyivät. Armi sanoi, että tulevaisuudessa naiset eivät käytä korsetteja tai rintaliivejä, ei sukkahousuja, eikä ehkä kenkiäkään.

Maikin käyttömuoti oli puolestaan sinistä, toiveikasta ja rauhallisen aistillista. Ehkä kotelohameissa ja A-linjassa oli yhtymäkohtia tuohon betonin mestareiden linjakkuuteen. Kyllähän tuo A-linjan helmakin heilahtaa Alvarin terassien malliin.

Elävän arkiston linkkinä löytyy Alvar Aallon toiveikas monologi keskustasuunnitelmasta, todennäköisesti vuodelta 1961:
http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/alvar_aallon_keskustasuunnitelma_14318.html#media=14319

1969 tehdyssä filmissä kollegamme Väinö Suonio pohtii Helsinkiä ja sen liikennettä vuonna 2000. Pohtijana on myös yleiskaava-arkkitehti Jaakko Kaikkonen, hän puhuu Pasilasta suurin toivein. Filmin johdantona oleva tulevaisuuden ennustamisen tajunnanvirta on mielenkiintoinen. Filmi sanoo, ettei huominen ole sama kuin tänään.

Klikkaa linkkiä, katso ja kuuntele tarkasti. Ajattele myös, että Smith-Polvinen oli julkaistu edellisenä vuonna ja nyt oli metropäätöksen vuosi. Oli pidettävä kieli keskellä suuta.
 http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/2000-luvulla_mika_tahansa_voisi_olla_mahdollista_82552.html#media=82542