Metro, väärin/oikein!

Syysmyrskyn piti tulla, varauduin draamaan. Myrskyä ei tullutkaan, joten nyt on hyvä muistella metron rakentamiseen liittyvää työtä, farssia ja draamaa. Klikkaa siis tuota linkkiä ja katsele hyvin tehtyä, jo vanhaa dokumenttia, parin vuoden päästä voit verifioida juuri manalle menneen Ylermi Rungon filmissä esitetyn toiveen toteutumisen.

http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/helsingin_metro_valmistui_vuosien_vaannon_jalkeen_80554.html#media=16296

Acerbi, Asikkala ja Helsinki

Suomessa on kirjattuja blogeja (Blogilista.fi) lähes 60000 ja päivittäin ilmestyneitä blogikirjoituksia runsaat 4000 kappaletta. Siinähän taitaa syntyä Mika Waltarin koko tuotanto yhdessä viikossa. Suomalaisten runosuoni pulppuaa. Näin on tullut todistetuksi Giuseppe Acerbin Suomen matkallaan kaksisataa vuotta sitten havaitsema ”rahvaanmiesten” taito ja halu tehdä runouttaan ”italialaisten improvisaattoreiden tapaan”.  Kun Acerbi kirjoitti ”rahvaanmiehistä”, hän oli siinä omassa ajassaan, nyt blogikirjoittajien suuri enemmistö on ”rahvaannaisia”.

Italialaiset improvisaattorit

Giuseppe Acerbin teksti on ihanaa, kannattaa ottaa iltalukemiseksi: ”Matka halki Suomen v. 1799”, WSOY, 1983. Näin hän kirjoittaa vuonna 1799: ”Tällä vanhalla runomitalla sepitettyä runoutta on ikivanhoista ajoista asti viljelty Suomen rahvaan keskuudessa… Tähän runouteen perehtyneet rahvaanmiehet antavat etusijan vanhoille tuotteille, ja monet heistä pystyvät ilman kirjoituksen apua, pelkästään vain käytännön kouluttaman luontaisen kykynsä ponnistuksin sepittämään runonsäkeitään henkiselle laadulleen sopivasta aiheesta ihmeellisen helposti, aivan italialaisten improvisaattoreiden tapaan. Tämän ovat minulle todistaneet monet Suomen kieleen perehtyneet oppineet miehet. On tuskin yhtään sellaista tapahtumaa, yleistä tai yksityistä, joka ei antaisi suomalaiselle rahvaanmiehelle aihetta runontekoon. He valittavat ystäviensä kuolemaa, ilmaisevat ilonsa heidän avioliitostaan, esittävät tarinoita, pilkkalauluja jne. näillä vanhaa runomittaa noudattavilla säkeillään, jotka useasti syntyvät ex tempore, valmistamatta ja tilapäisesti”. Niinpä niin!

Acerbi kirjoittaa myös, ettei sellaisia runoja, jotka kertovat sankareista ja urotöistä ole juurikaan löydettävissä. Hänen mukaansa ei tunneta yhtään vanhaa runoa, joka olisi Lutheria edeltävältä ajalta.

Huomattakoon, että Elias Lönnrot kirjoitti Kalevalan sankaritarinoita (Kalewala tai Wanhoja Karjalan Runoja Suomen kansan muinosista ajoista) vasta 36 vuotta Acerbin vierailun jälkeen. Acerbi matkusti länsirannikolla Turusta Nord Kapiin ja siten karjalaiset sankarirunojen laullajat olivat hänelle vain kaukaisten kuulopuheiden varassa.

Suomi pääsi italialaisen Giuseppe Acerbin kirjassa arvoon arvaamattomaan, hän viihtyi Oulun ja Tornion herrasväen parissa, järjesti konsertteja ja viihdytti mamselleja. Erityisesti Ylitornion pappilan mamsellit jäivät häntä kaipaamaan. Giuseppe Acerbi aiheutti skandaalin halveksimalla ruotsalaisen aatelin tapoja ja jopa Kustaa III:n muisto tuli häpäistyä!

Siirrymme aikakoneessa 100 vuotta Acerbin ajoista kohti nykypäivää, Hämeenmaalle

Silloinkin elettiin. Minun äitini vanhemmat asuivat Heinolassa ja Asikkalassa. Isän vanhemmat elelivät taas Ruovedellä, Muroleen kanavan vaikutuspiirissä. Hämeen hitaaksi, epäsiistiksi ja hieman tyhmäksikin tuomitussa heimossa ovat siis kaikki minun sukujuureni. Isovanhempieni nuoruusvuosina liikuttiin vesistöjä pitkin. Minun isoisovanhemmilleni vesistöt eivät kuitenkaan olleet yhteisiä. Vesijärvi, Päijänne ja Ruotsalainen olivat äidinisän kalastusseutuja. Isänisä oli taas tottunut liikkumaan Palovedellä ja Vankavedellä, Ruoveden vesistöissä.

Käteen osuu kodin kirjahyllystä pehmeäkantinen kirja nimeltä: ”Hämeenmaa, Hämeen elämää ja oloja”, julkaisijana Hämeen heimoliitto 1939. Tiedot kirjaan oli kerännyt Hämäläis-osakunnan kotiseutukerho vuonna 1934. Kuvauksia antaneet paikalliset kertojat olivat pääosin vanhuksia ja he kertoivat yleensä ajoista ennen vuosisadan vaihdetta. Haastattelijat olivat osakuntaväkeä. Tarinoita pulppuaa kyläelämästä, markkinoista, naimatavoista, kauppamiehistä, ruokatavoista, kalastuksesta, metsästyksestä ja tietysti kaiken kansan puheenaiheesta: pappissäädyn edustajista.

”Hämeenmaa ”, omasta kirjahyllystä löydettynä on todellinen löytö. Olemmehan jo unohtaneet kuuluvamme johonkin heimoon. Nyt voin lukea heimostani. Vietin lapsuuteni kesät Salonsaaressa, Vääksyn naapurissa, Päijänteen rannalla. Tämän kirjan tarinat on koottu vuonna 1934. Kertojat muistelevat ”vanhoja aikoja”. Paikallinen murre kuuluu korvissa ja mielessä, sillä useat mietteet on esitetty murreasussa. On pakko lukea uudelleen, lausua itsekseen mielessään ääneen, kuulostella, muistella – kiehtovaa, se ääni kuuluu.

Asikkalan kansainvälisyyttä

Tuo silloinen kansainvälisyys hieman kiinnostaa. Käytiinhän tuolloin kauppaa Pietariin, Tukholmaan ja Tallinnaan. Karjalan tai Venäjän kauppamiehet olivat pidettyjä vieraita, joille majoitusta tarjottiin mielellään.

 Räsyäijät eli lumppurit saapuivat yleensä Muolaasta, olivat siis karjalaisia. Heillä oli nelipyöräiset kuomurattaat ja hyvät hevoset.  Räsyäijät ostivat lumput Tervakosken paperitehtaalle tai Pietariin vietäviksi. Maksuksi heillä oli tarjota: ”Saiputta, kahvii, sikurii, sokurii, kahvkuppii, kivvattii, tulitikkui, renikoi, orehtii, rinkelii.” Teetäkin tarjottiin, mutta monet väittivät sen olleen kertaalleen Pietarissa käytettyä ja sitten kuivattua. Apteekkitavaraakin oli: kuivaa kamferttia, ”hokmannin roppia”, tärpättiä ja lusikkavettä. Lumppureilla oli värssynsä:

Essikää rässyi,

essikää rässyi,

pienii palasii,

paijan alasii,

tilkkusii talkkusii.

Harjulit olivat rihkamakauppiaita, jotka vaihtoivat tavaroitaan harjaksiin. He olivat yleensä pihkovalaisia ja puhuivat hyvinkin murtaen Suomea. Harjulit olivat suosittuja vieraita, heidän erikoisavunsa oli tarinankerronta. Harjulit kertoivat uusimmat uutiset ja juorut maailman turuilta. Lapset odottivat innokkaina harjuleiden tuloa. Lapset myös nyppivät irti sian harjaksia - joskus pihdeillä eläviltäkin sioilta. Ostotavarana olivat vielä hevosen häntäharjakset ja tyttöjen palmikot. Harjulit maksoivat harjakset ja hiukset tavaralla. Heillä oli mm. neuloja, nappeja, messinkisormuksia, mustia ja valkeita kampoja, kuivaa kamferttia, pirunpihkaa ja suuharppuja.

Isovanhemmilla oli paljon tarinoita laukkuryssistä.  Hämeessä heitä kutsuttiin myös reppuryssiksi, liinaryssiksi tai reppureiksi. He olivat yleensä Arkangelin tai Aunuksen miehiä. Heillä oli tapana sinutella kaikkia: ”Ah, pyhä veli.” Reppurit myivät monenlaisia kankaita, silkkihuiveja ja nauhoja ja olivat sen vuoksi naisväen suosiossa, mutta virkavallan hampaissa. Tavara oli nimittäin tullaamatta maahan tuotua. Kansa yritti suojella hyviä kauppiaitaan, sillä heidän hintansa olivat edullisempia kuin paikallisilla kauppiailla.

Tupakkateollisuus oli pontikankeiton ohella suomalaisen miehen tappokoneisto numero 1. Armiro oli legendaarinen pioneeri. ”Työmsteetti” oli köyhän miehen North State. Naiset aloittivat polttamisen vasta sotien jälkeen. Tupakan sanottiin olevan yksinäisen naisen ajankulu ja miehen korvike.

Suomessa tupakkateollisuus oli alkanut jo 1600-luvulla. 1900 – luvun alussa se oli voimissaan, mutta laukkuryssien halpa tupakka kiinnosti. Venäjän pojat salakuljettivat maahan sikäläistä lehtitupakkaa. Se oli halvempaa kuin kotimaiset Kartuusi, Vaapen ja Kasakka. Nuuskaa tehtiin venäläisestä lehtitupakasta. Tupakkaa poltettiin tuohon aikaan piipussa ja lopuksi piipunperät kolistettiin suuhun mälliksi. Suupielet ruskeana vanhat miehet vielä mälliään pureskelivat ja riuskasti räkivät minunkin nuoruudessani. ”Spotta ej på golvet” luki raitiovaunuissakin.

Vuonna 1899 Juho Kusti Paasikivi , Asikkalan kihlakunnanoikeuden auskultoiva lakitieteen kandidaatti hyväksyi lampuoti Ulrik Erikinpojan perunkirjan Salon kylässä ja Asikkalan pitäjässä. Jälkeen jäi Maria Aatamintytär sekä hänen kanssaan siitetyt 6 alaikäistä lasta. Toiseksi vanhin heistä oli Selma, minun mummuni. Perunkirjassa 2 hevosta olivat arvoltaan 50 markkaa kappale, lehmät Kukkanen, Ruskanen, Herneenkukka, Fiikuna ja Pimpula olivat arvoltaan 40 markkaa kappale. Lampaiden arvo oli 5 markkaa ja sikojen 15 markkaa kappaleelta. Kirkkoreki maksoi 10 markkaa ja valjaat 7 markkaa. Partaveitsi oli arvoltaan 1 markka. Öljylamppuja oli talossa kokonaista 2 kappaletta, 25 penniä per kappale.

Talon väkeä ja isovanhempani vuosisadan alun lempeinä vuosina pihanurmella lekottelemassa, oikealla tyypillinen talottoman leskirouvan (isoäidinäitini) torppa, jossa lapset ja eläimet asuivat saman katon alla. Kuva on vuodelta 1930, silloin lapset olivat jo muuttaneet maailmalle, mummo kuollut ja mökki muuttunut kesämökiksi.

Kansainvälisyyttä oli myös isommassa tavarakaupassa. . Pietari, Helsinki, Viipuri, Hämeenlinna ja Heinola olivat luonnollisia kauppareissujen kohteita. Eikä Turkukaan ollut kauppareittien ulkopuolella, sinne kuljetettiin voitiinuja Hämeen Härkätietä pitkin, kuitenkin yleensä rekiaikaan.

Hämäläiset rahtasivat lautoja Loviisaan. Ennen rautatietä rahti kuljetettiin reellä. Talvisin laudanajoon osallistui kymmenien rekien pituisia kilometrien mittaisia karavaaneja. Maksuksi rahdista otettiin suolaa, kahvia ja sokeria. Rahasta ei välitetty, oravannahkakauppa oli luonnollisempaa.

Vesijärvi – Loviisa kapearaiteinen rautatie aloitti liikennöinnin vuonna 1900. Silloin loppuivat Asikkalan miesten rahtireissut – moni emäntä huokasi helpotuksesta, olihan totuttu sanomaan: ”Mikä rahlis tulia, se rahlis mäniä.” Kuvassa oleva veturi on Brooks Locomotive Works LWR 3 Consolidation, sellainen kulkee nyt entisöitynä Humppilan museorautatiellä Loviisa – Vesijärvi linjan tunnuksilla varustettuna.

Tämä kirja on aarreaitta. Vielä vihonviimeiseksi lopuksi tarina kiljun nimihistoriasta: ”Lie saanut alkunimen, kun Lahles oli yksi mies, jolla oli kauppana kaljaa, mut se laitto sellaist kaljaa, et miehet rupes kiljumaa, sanoivat sitä sitte Kilju-Mikkolaks.”

Aikakone siirtää meidät 50 vuotta kohti nykypäivää, olympiavuoteen 1952

Käsiini osuu puoliksi hajonnut valokuvakirja: Helsinki, Helsingfors, kiertomatka kesäisessä Suomen pääkaupungissa, WSOY, 1952. Kuvat kirjaan on ottanut itse Fred Runeberg ja kuvatekstit on laatinut itse Matti Kurjensaari.

Tämä kirja edustaa koettua aikaa. Kirja tehtiin alun alkuaan varmaankin olympialaisia silmällä pitäen, mutta painos on sitten lipsahtanut vuodelle 1953. Minulle se kertoo lukioluokkien ajan kotikaupungista. Nuo ihanasti kellastuneet kuvat ja irronneet lehdet – ne tuntuvat niin kodikkailta. Tuntuu aivan niin kuin ne olisivat vielä totta.  Tai ehkä haluaisi niiden olevan totta. Voisiko aloittaa alusta tämän kaupungin tekemisen? Tekisikö sitä toisin?

Haluan ottaa tähän muutaman kuvan - vain yhteistä muistelua varten. Haluan näyttää kuvat, joissa näkyy muutos. Senaatintori on entisellään, Unioninkatu on entisellään, Kauppatori on entisellään, Esplanadi on entisellään – niitä en halua esittää. Vain muutosta.

Katajanokan laiturilla oli vilskettä, nostureiden teräksiset ristikkokäsivarret haroivat taivasta. Junat saapuivat Kauppatorin yli hitaan arvokkaasti laituriraiteille. Laituria korjattiin vuonna 1954. Silloin olin teekkarina satamalaitoksen hommissa juuri tuossa kohteessa. Satamakonttorissa miehet, koukku kädessä, nostelivat tilipussejaan. Liksat olivat parhaasta päästä. Satamassa oli eksoottisia tuoksuja ja elämää. Nyt ongelmana on elämän puute, pitäisi elävöittää!

Kolme autoa taivaltaa pitkin Helsingin läntistä viertotietä. Meripenkereillä kulkevaa tietä pidettiin teiden kaunottarena. Keilaniemen lehmuskujaa Otaniemen suuntaan pidettiin ehdottomasti suojelun arvoisena. Tie oli tällainen, silloin kun teekkareiden iskulauseet kaikuivat: ”Otaniemi on, teekkarikylä tehdään.” Kampukselle meno herätti ankaraa kritiikkiä, mutta silti ensimmäiset talot valmistuivat Sirenien suunnittelemana juuri tämän kuvan ottohetken jälkeen. Uolevi Raade ja Neste Oy istuivat tuohon aikaan tukevasti kantakaupungissa. Raaden hammas tuli rakenteille vasta 70-luvulla ja valmistui Heikki Castrenin ja kumppaneiden arkkitehtuurinäytteenä vuonna 1978.

Tässä kuvassa katsotaan Lauttasaaresta kohti Salmisaarta. Lauttasaaren vanha silta näkyy kaikessa komeudessaan. Kuvateksti on juhlallinen: ”Unelma teollistuvasta Suomesta; konstruktiivista kauneutta. Lauttasaaren silta, Salmisaaren Alko ja tehtaita.” Hauskaa, että Kurjensaari on tuon Alkon ottanut näin juhlallisesti esiin, Kaapelitehdas, Suomen Nokian alkumuna, jää mainitsematta.

Symbolisesti tämä hieno kuvakirja esittelee melkoisen runsaasti Helsingin läntistä perspektiiviä. Tuohon aikaan eli voimakkaana ajatus Tapiolan ja ainakin Leppävaaran liittämisestä Helsinkiin. Näin ei Tapiolan osalta kuitenkaan ajatellut Heikki von Hertzen. Hän ajatteli Tapiolaa itsenäisenä kaupunkina. Vuonna 1953 muurattiin Tapiolan peruskivi. Aku Sumu piti puhetta: ”Mitä pitemmälle teollistuminen on kehittynyt ja mitä kiivaammaksi koneen tahti työssämme on muuttunut, sitä voimakkaampana esiintyy myös ajatus luoda koneellisen ja mekaanisen työn vastapainoksi ihmiselle lepoa ja vapaa-ajanviettoa varten ympäristö luonnon läheisyydessä.”

 

Bo Carpelanin ja Pentti Sammallahden Staden Kaupunki, Opus, 2006 – on kaunis kirjanen. Otetaan sieltä pikku matkakertomuksen lopuksi kevään mahlasta kertova runo – näin talven kynnyksellä.

Aalto-yliopisto potenssiin 3

Olen jo pikkuhiljaa alistunut ajatukseen vanhuuden levosta. Olen oikeastaan pelännyt, että minut unohdetaan. No, älkää pelästykö – en ole seonnut! Siis unohdetaan -siinä omassa pienessä mittakaavassa. Mutta ei! Nyt syksyllä minut pyydettiin kolmasti luennoimaan Aalto- yliopiston premisseissä järjestettyihin tilaisuuksiin. Siksi otsikoin ”kolmanteen”. Nyt sitten päätin kirjoittaa ja julkaista tässä blogissa jokaisen luennon kolme tärkeintä slaidia ja pyöritellä niihin liittyviä ajatuksia. Nuo esitelmät saattoivat olla minun elämässäni viimeiset laatuaan.

Vanhan suunnittelijan ajatukset edustavat kaiken todennäköisyyden mukaan siirtymistä vanhasta uudempaan, mutta ei uusimpaan. Nuoren suunnittelijan ajatukset edustavat pakostakin jotain uuden uutta, sillä he eivät eläneet tuota vanhaa aikaa, eivätkä siksi voi siitä omakohtaisesti kertoa. He siis katsovat tulevaisuuteen, menneisyys heiltä vielä uupuu.. Historian tulkinnasta en puhu, se on tutkijoiden pätevyysalaa. Minä en ole tutkija. Enkä puhu myöskään nuorista tutkijoista.

Kolme luentoa

Luentoja oli siis kolme. Ensimmäistä luentoa nimitettiin tähtiluennoksi.  Tähtiluento on osa AaltoPROn ja Aalto-yliopiston maankäyttötieteiden laitoksen yhdyskuntasuunnittelun tutkimus- ja koulutusryhmän YTK:n yhdessä toteuttamaa YTK:n Pitkää kurssia: www.aaltopro.fi/ytkpitka. (Huh! Ovatpa nuo Aalto-yliopiston nimet ja käsitteet vaikeaselkoisia). http://aaltopro.aalto.fi/fi/info/ajankohtaista/view/2013-09-12/

Toinen luento oli Aalto-yliopiston Insinööritieteiden korkeakoulun Yhdyskunta- ja ympäristötekniikan laitoksen kurssilla: ”State of the World and Development”. Kurssi on kansainvälinen ja luennot pidetään englanniksi. Osallistujista puolet on suomalaisia. Koostumus tulee insinööreistä, arkkitehdeista ja muotoilijoista – nuoria kaikki, hienoa!

Luento löytyy tuosta linkistä:   https://noppa.aalto.fi/noppa/kurssi/yhd-12.3081/luennot .

 

Kolmas luento on levollisessa ympäristössä. Kuulijoina oli Liikenneakatemian jäseniä. Liikenneakatemia on ammattiainekerho liikenne- ja tietekniikasta kiinnostuneille Aalto-yliopiston opiskelijoille sekä muille henkilöille. Ohjelma oli hyvin mielenkiintoinen, ottaen huomioon kerhon logon: siinähän on seppelöity moottoritie, seppele taitaa symboloida kaupunkia – vai onko se vain hammasratas? Nyt kuitenkin puhuttiin tuon seppeleen poistamisesta. Tilaisuuden aiheena oli: Liikenne ennen ja nyt – ja mitä tulevaisuudessa? Puhujina olivat mm. professori Tapio Luttinen, hän aloitti hevosen paskaan tukehtuneesta kaupungista, Kari Sane, Helsingin liikennevalosysteemin luoja, puhui tapansa mukaan innolla ja selkeästi liikenteen ohjauksesta. Lavalle astui myös Rikhard Manninen, Helsingin yleiskaavapäällikkö, hän joka haluaa hävittää ne liikenneväylät, joita me olemme tuskalla ja hiellä puurtaneet. Arkkitehti Matti Visanti, kunnioitettu ystäväni, kertoi mielenkiintoisella tavalla siitä, miten liikennesuunnittelijat ovat asettaneet esteitä järkevälle kaavoitukselle. Nuoriakin puhujia löytyi: Tomi Kangas ja Markus Holm. Ensin mainittu puhui rautatieonnettomuuksien torjunnasta ja jälkimmäinen kertoi innostuneena kuljettajattomasta autosta – ilmeinen Googlen agentti siis. Hyvä nuoria! Minun aiheeni oli tarkkaan sanoen: ” Liikenne- ja kaupunkisuunnittelun filosofian muutokset”.

Kolme valittua kuvaa kustakin luennosta

AaltoPROn ja YTK:n Pitkän kurssin ”Yhteisiä unelmia”-luennon kolme kuvaa

Kuva 1/1

Mikä on tällä hetkellä yhdyskuntarakentamisen investointistrategian täyskäsi? Puheet ovat kovia ja tulevaisuudenusko rehottaa: MAL-politiikka tiivistää Helsinkiä, NIMBY kitisee. Arktinen öljynporaus ja Koillisväylä kiinnostavat ministerin eroihin saakka. Lapin ihmiset uneksivat jätti-investoinneista kaivoksiin ja Jäämeren rataan - valitettavasti vain naapurimaiden satamiin. Savisaar ja Pajunen puhuvat kaksoiskaupungista ja haaveilevat tunnelista Suomenlahden ali. Poikkitekninen komitea uneksii automaattiautojen invaasiosta. Vihdoin saataisiin äly siirtymään ihmisestä autoon. Länsimetro ja Kehärata ovat investointeina kannatettavia, mutta ne tulevat taistelemaan johtoasemasta maailman vähäliikenteisimpien tunneliratojen joukossa. Pisara ja Lentorata ohjaavat tavoitepolitiikkaa, mutta tarvitsevat toteutuakseen 3 miljardia euroa riihikuivaa. Niin kaiken kaikkiaan tuossa unelmien täyskädessä puhutaan 20 miljardista eurosta. Ja kaiken tämän keskellä hallintobyrokratia miettii liikenteen työnjakoa ja uutta revoluutiota. Markkinaoikeudellakin on työmaansa, kun se ratkoo hankintojen risuaitaa. Jos luennossa siis kehotetaan unelmoimaan yhdessä, niin unelmista ei näytä olevan puutetta. Mutta kenen unelmista on kysymys? Usein puhutaan – tai melkein aina puhutaan kilpailukyvystä. Ahaa, juuri niin, me puhummekin unelmista, jotka tukevat kilpailukykyä. Ei etiikasta tai arvoista, ei aineettomasta perinnöstä, ei luonnosta. Tuossa yllä olevassa täyskädessä näkyy jokeri. Mikä on lähitulevaisuutemme jokeri?

Kuva 1/2

Tutkija käsitteenä nauttii tänä päivänä suurta arvostusta. Tutkiva journalismi ja tutkiva teknologia pyrkivät murtamaan perinteisen ajattelun rajoja. Utopiat ja unelmat ovat kiehtovan tutkimuksen käyttövoima. Äkkirikastuminen on unelma numero 1. Yliopistot pyrkivät omarahoitukseen ja tuottavuuteen. Herkullisen ja äkkirikastumiseen johtavan innovaation kehittäminen on ehdottoman kiihottavaa. Supercell toimii hetken esikuvana, korvaten henkisesti sitä maansurua, jonka Nokia aikaansai. Rakennusten homehtuminen ei omaa tuota rahan voitelemaa seksikkyyttä. Tutkijat on valjastettu tuottavuuden pikku moottoreiksi. Suunnittelijat toimivat palautevirkamiehinä, he tarkastelevat maailmaa SWOT-analyysien kautta. Kuluttajat eli markkinavoimat ikään kuin johtavat tätä prosessia.

Meidän tehtäväkenttämme suunnittelijoina on ympäristö. Ympäristö on tavaraa tärkeämpi. Jokainen kansalainen on ympäristön käyttäjä. Ympäristön suunnittelun tapahtuma on iloisella tavalla prosessi. Siitä kertoo tuo luennon kuva. Lapset keräsivät luonnosta ruohoa, kukkia, käpyjä ja sammaleita. He tekivät niistä teoksia. Se oli symbolisesti asukasyhteistyö. Suunnittelijat - tässä tapauksessa kuvaamataiteilijat - jalostivat teoksia luomalla värien harmoniaa ja prässiä käyttäen kehittivät lopuksi teoksen. Se on todellisuudessa lasten teos, mutta yhteistyön tuloksena varsinainen taideteos: kuin onnistunut suunnitelma. On vain kysymys taidosta kehittää tuo prosessi.

Kuva 1/3

Kuvan nappasin Venetsiasta Huokausten sillalta. Tuon näkymän tallensivat historian kuluessa verkkokalvoilleen monet lyijykammioihin tuomitut. Olikin kysymys siitä mitä voimme saada elämässämme aikaan. Elämässä voi saada aikaan pieniä asioita, mutta vain sillä edellyteyksellä että on työtä tehdessään iloinen: "Perkeleellä on tieto ihmisen hengestä, lähteekö se ylöspäin vain putoaako se maahan", pohtii entinen suuri rakentaja, kaupungin rakentaja, ihmisen talojen rakentaja, herrojen palatsien rakentaja ja Herran temppelin rakentaja Salomon. Ja sitten hän sanoo: ”Siis minä näen, ettei mikään ylitä sitä, että ihminen iloitsee työstään, sillä tämä on hänen osuutensa. Kukaan ei pysty saattamaan häntä takaisin näkemään sitä mitä sen jälkeen on tapahtunut. Eli siitä jää se, että olimme iloisia kun teimme työtä.” (Tämä oli Roger Wingrenin tulkinta Salomonin mietteistä).

State of the World and Development –kurssin “Building Cities” –luennon kolme kuvaa

Kuva 2/1

Esitelmä kansainvälisellä kurssilla stressaa. Kuulijakunta on nuorta. He ovat kauniita. Heillä ei ole kiinnekohtia menneeseen – itse elettyyn. Kaikki asiat ovat kirkkaana – edessä. Ei vaikka Markku Pääskynen kirjoittaa: ”MAAILMA EI OLE MATALA, EI SYVÄ, EI KORKEA, EI SANA, EI LUKU… ME PALAAMME ALKUUMME TAKAISIN. MENNEISYYS ON EDESSÄ, KOSKA SEN NÄEMME, TULEVAISUUS JÄÄ SELKÄMME TAAKSE, EI TAASKAAN UUTTA, MIKSI PITÄISI… KAIKKI HALUAVAT LÄHTEÄ MUTTA KUKAAN EI LIIKAHDA.

Yritän kertoa ajan merkityksestä. Näytän kuvaa New Yorkista.. Kuvassa katsoja seisoo Brooklynin rantamilla. Edessä on Manhattan. 60-luvun ”Walking City” kävelee pitkin jokea. Tuohonkin aikaa nuorten tulevaisuus oli kirkas. Silloin minäkin odotin näkevinäni tuon kävelevän kaupungin, aikanaan – kunhan pääsisin tulevaisuuteeni. Nyt olen siellä. Kuvasin Manhattania, mutta kävelevää kaupunkia ei näkynyt. Kuvauspaikaksi osui Calvaryn hautausmaa. Silloin konkreettisesti huomasin, että ”maaksi sinun on tuleman”.

Kuva 2/2

Kehittyvän maailman todellisuus pelottaa luterilaista ihmistä, jonka perustava elämänarvo on työ ja sen tekeminen. Työikäisiksi kutsutaan tilastoinnissa 15-64 ikäisiä. Kehitysmaissa alle 15 ikäisiä on 40 % ja yli 65 ikäisiä 5 % väestöstä. Työikäisten osuudeksi jää 55 %. Meidän lukumme ovat aivan toiset. Mitä köyhempi maa, sitä suurempi lasten osuus. Mediaani-ikä köyhissä kehitysmaissa on alle 20 vuotta. Meillä mediaani-ikä on 42 vuotta. Mediaani-ikä tarkoittaa, että puolet väestöstä on tuota ikää nuorempia. Mitä nämä kylmät numerot tarkoittavat? Ne tarkoittavat tilannetta, jossa ei ole minkäänlaisia edellytyksiä kehittää työtä sitä ”haluaville”. Öljyrikkaat pystyvät maksamaan riittävää kansalaispalkkaa. Mitä tekevät köyhät?

Maahanmuuttoa, joka ratkaisisi nämä volyymit, ei voi teoriassakaan kehittää! Euroopassa (EU 15) väkiluvun säilyttäminen nykyisellä tasolla edellyttää 1 milj. maahanmuuttajaa vuodessa. Työikäisen väestön säilyttäminen vakiona edellyttää 1,6 milj. maahanmuuttajaa vuodessa. Huoltosuhteen säilyttäminen edellyttäisi 14 milj. maahanmuuttajaa vuodessa. Nykyisin Euroopan netto maahanmuutto on 1,8 miljoona vuodessa. Tämä vastaa 85 % Euroopan väestön kasvusta. Jos maailman työmarkkinoilla oletetaan nyt olevan 3 mrd. ihmistä, tunkeutuu jatkossa noille markkinoille vuodessa 50 milj. uutta työhaluista. Maailman köyhien maiden suurten ikäluokkien suhteellinen ”vuosikapasiteetti” Eurooppaan olisi moninkertainen nykyiseen siirtolaismäärään verrattuna. Mikä se muuten on? Kertokaa tutkijat!

 

Kuva 2/3

Slummiutuminen on maailman ongelma numero 1. Tällä hetkellä slummeissa asuu 20 % maailman väestöstä. Katastrofaalinen kehitys on voimakkainta Afrikassa, Itä-Aasiassa ja Keski-Aasiassa. Luennossani kritisoin voimakkaasti Suomen kehitysapua. Kummallista, olinhan juuri luennoimassa kansainvälisellä kurssilla, jonka teemana oli kehittyvä maailma. Miksi siis kritisoin, eikö tämäkin kurssi ollut osoitus Suomen panoksesta kehittyvän maailman hyväksi? Kurssin järjestäjät kertoivat suomalaisten arkkitehtien olevan kiinnostuneita työskentelemään kehitysmaissa. Muut osallistujat ja erityisesti tekniikan opiskelijat eivät osoita kiinnostustaan. Afrikkalaiset puolestaan haluaisivat juuri insinöörejä, vesi ja infrastruktuuri huutaa osaajiaan. Ajattelen jo manalle menneen kurssitoverini Matti Viitasaaren ja teknillisen korkeakoulun vahvaa panosta vesialan insinöörien jatkokoulutuksessa. Mistä löydämme uuden Matin ja vanhan kehitysyhteistyöhengen? Muuten unohditteko, että Etiopian pääministeri on Tampereen teknillisestä yliopistosta valmistunut vesi-insinööri!

Liikenneakatemian Liikenne ennen ja nyt – ja mitä tulevaisuudessa?  -seminaarissa pidetyn luennon ”Liikenne- ja kaupunkisuunnittelun filosofian muutokset” kolme kuvaa

Kuva 3/1

1960-luku oli autoistumisen aikaa. Silloin tarvittiin vuosikymmen aiemmin sikiämään päässyttä liikenneinsinöörien nuorta ammattikuntaa. Liikenteen silloisessa kehitysmaassa Suomessa tarvittiin Amerikan oppeja liikenteen saamisessa hallintaan. Willbur Smith marssitti Helsinkiin täysautoistuneen yhteiskunnan liikenneteorian. Se perustui vapaaseen auton käyttöön. Helsingin rannat vyörytettiin kaupunkimoottoriteillä. Liikennesuunnittelutyön tilaajina olivat pääkaupunkiseudun kuntien lisäksi seutukaavaliitto ja tie- ja vesirakennushallitus. Ajalle mielenkiintoista oli organisaatioiden välinen debatti. Oli käynnissä suunnittelusota. Tilaajat laativat omia vastasuunnitelmiaan käynnissä olevalle pääsuunnitelmalle. Mielenkiintoista, demokraattista, mutta nykyisin mahdotonta!

Kuva 3/2

Ruotsalaiset lääkärit ehdottavat kansalaistottelemattomuutta vastavoimana auton pakkovallalle. He kehottivat pitämään aina vasaraa taskussa päälle tunkeutuvien autojen varalta. Suomessa Liikennepoliittinen yhdistys Enemmistön ry:n liikennemanifesti oli aikansa radikalismia. Nyt se tuntuu osalta normaalia lautakuntatekstiä tai kaupunkistrategiaa. Tai ehkä sittenkin tämä Asko Salokorven perusjulistus oli kovaa sanaa: ”Demokratisoimispyrkimyksen pahin vihollinen on auto. Se on luonut uuden luokkajaon. Se siirtää kansantuloa köyhiltä rikkaille. Auto on kilpailuyhteiskunnan tiukka ote jäsenistään; se lietsoo veljen veljeä vastaan, pojan isää vastaan. Auton hegemonian turvaamiseksi lainsäätäjä ja tulkitsija on asettunut voimakkaamman puolelle heikkoa vastaan ja siirtänyt vastuun auton aiheuttamista onnettomuuksista niiden uhreille, jalankulkijalle ja pyöräilijälle.”

 

Kuva 3/3

Liikenteen päästöjen tavoiteltu vähennys vetää meidät kysymysmerkeiksi. Sovitut päästövähennykset vaativat rajua muutosta. Autoteollisuus on tarttunut haasteeseen, osin pakon edessä. Muu yhteiskunta on vielä hakuammunnassa. Autokannan tekninen kehitys pudottaa parinkymmenen vuoden aikana päästöjä asukasta kohti runsaan yhden kolmanneksen (1,4>0,8 CO2 ton/asukas, vuosi). (Nämä esimerkkiluvut ovat Tampereen Nurmi-Sorilan ekotehokkaan kaupunginosan visioista). Lisää tarvitaan. Tavoitteena tulisi olla henkilöautokilometrien vähentäminen ja joukkoliikenneosuuden lisääminen. Jos asukasta kohti päästäisiin lukuihin – 25 % ja + 300 % putoaisivat liikenteen kokonaispäästöt 10 % lisää ja saavutettaisiin taso 0,6 CO2 ton/asukas, vuosi. Tavoiteltu tilanne on paljon kovempi. Se voinee toteutua vain kriisin kautta. Kriisi voi olla todellisuutta aivan odottamatta. Kriisitilan CO2 päästöt voisivat pudota tasolle 0,4 CO2 ton /asukas, vuosi. Silloin ne olisivat 25 % nykytasosta. Tähän kai pitäisi pyrkiä. Kysymys kuuluukin: toteutuuko tavoiteltu ilmastotulevaisuutemme vain kriisin kautta?

Arabikevät ja -syksy

Syyria ja Libanon ovat kouristuksissa, Kaksoisvirran maa revittynä, Kuwaitin orastanut esidemokratia päättynyt, Bahrain vaiennut, Emiraatit pullistelevat lännen pörsseissä - lomasijoittajat epäröivät, Saudi-Arabia asentaa suuren aikapommin aineksia, rakastettu Jordania liukuu kohti tuntematonta, Egypti kiehuu, Israel kaiken keskellä hylkää ideaalin demokratiasta, Pohjois- Afrikan tutut maat Algeria, Tunisia ja Libya ovat muuttuneet NO-GO paikoiksi. Tämä kaikki on tapahtunut muutamassa vuodessa. Kuviteltu kehitys on kääntynyt päälaelleen.

Arabikevät antoi illuusion muutoksesta. Nuoret ja naiset saivat tilaisuuden vaikuttaa. Heimoyhteiskunnassa se on ainutlaatuista.  Yhteistyö heimojohtajien kanssa ja taito ylläpitää tasapainotilaa on ollut diktaattoreiden vallan perusta. Tasapainotila ei ole insinööritermein ollut stabiili eikä indifferentti, se on ollut labiili – se on vaatinut jatkuvaa jonglöörin taitoa. Valtion turvallisuuskoneisto on toiminut pääjonglöörinä.

Arabikevät kohdisti maailman huomion Lähi-itään ja Pohjois-Afrikkaan. Tuo maailma on labiili, saattoiko joku kuvitella, että sinne voidaan ”lähettää” demokratia internetin välityksellä – ohjusten tukemana, ja labiili muuttuu hetken indifferenttiyden kautta stabiiliksi? Mahdotonta!

Nyt kiehunta johti joissain maissa diktaattorin ja hänen eliittinsä (sukulaistensa) poistumiseen vallan ja rahahanojen kahvasta. Heimojohtajat ovat jäljellä ja heidän on stabilisoitava valta-asetelmansa. Se ottaa aikaa, vaatii rahaa, jonglöörin taitoja ja usein aseita. Al Qaida ja ääri-islamistit ovat valppaina. Tällaisia tilaisuuksia tapahtuu vain kerran sadassa vuodessa. Joissain tapauksissa vain kerran 500 vuodessa.

Nyt muistuukin mieleeni erään merkittävän islamistivaltion suurlähettilään ystävällinen neuvo maailman menoa ihmettelevälle suomalaiselle vienti-insinöörille 30 vuoden takaa: ”Mr. Pentti, sinun täytyy ymmärtää, että jos meidän maassamme aukeaa tilaisuus papiston valtaan kerran 500 vuodessa, niin se otetaan vastaan. Valtaan liittyy mahtavia tulonsiirtoja. Ne on hoidettava. Mr. Pentti, etkö muista miten Lutherin valtaan nousu, aikanaan, siirsi katolisen kirkon omaisuuden kuningassuvuille – teidän lännessänne. Nyt meillä on käynnissä omaisuuden takaisinotto kuningassuvuilta papistolle – meidän idässämme.”

Tuleva vientimies kohtaa Libanonin ja Syyrian menneisyyden

Tein ensimmäisen matkani Lähi-itään vuonna 1970. Libanonia kutsuttiin silloin Lähi-idän Sveitsiksi. Beirut oli tuohon aikaan rikastumista kehittävien öljysheikkien lomakeskus ja rahakeskus.  Beirutin amerikkalaiseen yliopistoon lähetettiin pojat ja aktiiviset tyttäret opintoja suorittamaan. Beirut oli myös huvielämän ja lomailun keskus. Paikassa kiehtoi uskontojen sekoittuneisuus. Lomailua helpotti elämän vapaus ja kadulla liikkumisen turvallisuus. Kaupunki oli vain puoleksi ”itämainen”, ehkä yllättävän moderni, mutta kiinnostava. Minareetin kutsut antoivat eksotiikkaa, ranskalaiset korot elämän hurmaa. Hallinto perustui konsensukseen kristityn väestön ja muslimiväestön määrällisestä tasapainosta. Vuodesta 1975 alkaa kaikkien sota kaikkia vastaan. Mukana ovat Syyria, Israel, palestiinalaiset ja kristittyjen omat fraktiot. 70-luvun lopulla puoli miljoonaa ihmistä siirretään kodeistaan. 80-luvulla tilanne jatkuu ja jälleen puoli miljoonaa siirtyy. Oli siis kysymyksessä kaksinkertainen prosessi Karjalan evakuointiin verrattuna. Pakolaisleirit eli tilapäiskaupungit, jota jäivät pysyviksi, pullistelivat silloin ja pullistelevat tänään.

Sotien jälkeistä Beirutin keskustan jälleenrakennussuunnitelmaa, Henri Eddeh -suunnitelmaa (Dar El-Handasah) leimasi kansainvälisyys, kaupunginosatkin nimettiin esikuvien mukaan. Tämä suunnitelma muistuttaa hieman läheltäkin löytyviä nykyvisioita.

Ensimmäisen vierailun aikaan tuo nykyaikainen kaupunki ei kuitenkaan tuntunut idältä, se ei täyttänyt kaukokaipuun mystisiä haaveita. Minun haaveeni oli arabien itä. Niinpä syntyikin päätös tehdä Beirutista pikavisiitti Bagdadiin. Ajattelin Bagdadista löytyvän idän romantiikka – myös asiakkaita. Kuvittelin valkoiseksi kalkittuja taloja, basaareja ja moskeijoita - ihmiset valkoisissa kaavuissaan kansoittamassa kapeita arabikujia. Sinne oli päästävä! Irakin viisumia ei kuitenkaan järjestynyt parissa päivässä, sen sijaan matka Damaskokseen oli helppo toteuttaa. Ei muuta kuin taksiin ja kohti Bekaan laaksoa ja Syyrian rajaa.

Syyrian vierailu yllätti. Olihan maa ja kaupungit rakennuskulttuurin kyllästämiä. Kristittyjen ja muslimien yhteiselo oli silmiinpistävä. Lähes jokaisessa kylässä oli kirkko moskeijan lisäksi. Kävely pitkin Damaskoksen ”Suoraa katua” viestitti Raamatun tarinoista. Tapahtuivat myös ensimmäiset ”virkakohtaamiset”. Lähi-idän vientimarkkinointi oli aloitettu!

Tuo ihana monimuotoisuus, ihmiset hienoilla mausteilla, rakennuskulttuurin kerroksellisuus, tietoisuus ja tahto – kiehtovia elementtejä Syyriasta.

Tilanne nyt on käsittämättömän surullinen, traaginen ja samalla kuviteltavissa. Syyria on ”aina” ollut sulatusuuni. Monet rodut, uskonnot ja heimot ovat kohdanneet. Maata on 2. maailmansodan jälkeen hallinnut alawiittien vähemmistö. Väestön kasvu on ollut voimakas. Kasvuprosentti on ollut viime vuosina 2 %. Syyriassa väestön mediaani-ikä on 21,5 vuotta. Se tarkoittaa, että puolet väestöstä on alle 21,5 vuotiaita. Työttömyydeksi ilmoitetaan 9 %. Syyrian kansantulo on alhainen. Arabimaista vain Gazan alue, Länsiranta ja Jemen ovat tässä suhteessa heikompia.

  

 Eräitä faktoja kansantulosta, kansojen ikärakenteesta ja työttömyydestä: Arabimaat vastaan Suomi.

Kello tikittää

Mitä tapahtuu maalle ja maanosille, joissa väestöstä puolet on alle 20 vuoden ikäisiä? Mihin suuret ikäluokat menevät töihin? Voiko elinkeinoelämä synnyttää työpaikkoja ihmisille, jota haluavat perustaa perheen, ansaita elatuksensa, saada lapsia, huolehtia vanhuksistaan? Tämä on kysymys vailla vastausta.

Yritän etsiä vastausta. Mutta nuo kaikki tuttavani Syyriassa – heihin yhteydet ovat katkenneet.En voi heiltä kysyä, mutta voin kysyä ystävältäni ja kollegaltani Pekka Rautimolta.  Meillä on yhteisiä muistoja arabien tanhuvilta – siispä kysymme häneltä. Pekka on asunut vuosikausia Pohjois-Afrikassa, Kyproksella ja viimeksi Gulfin alueella, lähinnä Dubaissa.

Perustava haaste olemassaolosta

Pekka kommentoi tajunnanvirtaani seuraavasti: ”Siinä luomisen ja suunnittelun maailmassa, jossa olen jo pitempään elänyt, johon kuuluu Arabia, Sub-Saharan Afrikka ja nyt Filippiinit, tuntuu hyötyajattelu olevan päällimmäisin: urban design ja townplanning palvelevat investointeja tai (taloudellisen) hyödyn maksimointia, kaiketi logiikalla - jos ei myy, niin markkina - (ihmiset) eivät ilmeisesti hyväksy/arvosta, ja sillä siisti. Melko yksinkertaista - kysyntä ja tarjonta määräävät, mitä/miten tehdään ja mihin panostetaan. Äly-pohdinta taitaa siinä prosessissa olla kiusallinen sivuseikka.”

Pyydän Pekalta mielipiteitä, teenhän juuri blogia arabikeväästä ja tikittävästä aikapommista (?), jota valtaisa nuorisoväestö köyhissä maissa merkitsee. Haluan kuulla – tikittääkö mikään?

Pekka vastaa: ”Mielestäni tämän aikamme valtaisa maailmanlaajuinen tiedonjako ja tiedottaminen, on saattanut maailman massat liikkeelle ja tietoisiksi monista 'uusista' elämän arvoista - nyt kun maailman väestön sosiaalisen kierron nopeutta on kiihdytetty huikeasti. Mielestäni lyhyellä aikavälillä 'vanhalla maailmalla' ei ole valmiuksia kohdata tätä realiteettia - massat tulevat vyöryttämään - maailman valtiohierarkia muuttuu - tahtovoimainen (ei-länsimainen) nuorisoväestö lähtee liikkeelle. Eli olisin sitä mieltä, että ilmaisullasi 'tikittävästä pommista', on oikeutuksensa - puhuttaessa tästä suuren ikäluokan tulosta.”

Pekka kirjoittaa ”tahtovoimaisesta” nuorisosta. Mielenkiintoinen sana. Hänen mielestään näissä kehittyvissä maissa nuoriso on tahtovoimaista vastakohtana meidän nuorisollemme. Hän kirjoittaa: ”Nuorisoväestöllä, johon viittaat, on valtaosaltaan johtoajatuksenaan ’selviytymisen kasvatus’ ja ’olemassaolon haaste’, heidän tahtonsa ja asenteensa saattavat päihittää monet hyvinvointivaltioiden nuoret, joiden ajatusmaailmasta puuttuu perustava haaste olemassaolosta.”

Ajattelen noita vuosia Syyriassa, Ajattelen myös ihmisiä Libanonissa, toimintaa Saudi Arabiassa, Kuwaitin ensimmäistä suunnitteluviennin tehtävää, Pohjois-Afrikasta puhumattakaan. Suomella oli suurlähetystöt kaikissa arabimaissa. Olimme läsnä. Nyt kun meitä tarvittaisiin - olemme poissa.

Arabikansat eivät ole yksi kulttuuri ja yksi kansa. Pekka Rautimo – arabimaissa vuosikymmeniä elettyään – ei usko, että arabivaltiot pystyisivät luomaan mitään todellista yhteistä tahtoa – ei edes muutaman sukupolven aikana.

Toista oli maurien valtakautena. Heidän maansa oli rauhan maa. Välimerta kutsuttiin ”Valkeaksi mereksi” ja sen takana oli Eurooppa – ”sodan maa”. Maurit katsoivat pelonsekaisin tuntein jatkuvaa sotaa käyvää Eurooppaa kohti. Eurooppalaiset sittemmin lopettivat sodankäynnin tuhat vuotta maurien jälkeen, kaksi sukupolvea sitten – minun aikanani – tapettuaan viimeisessä yhteenotossa 25 miljoonaa siviiliä ja saman verran sotilaita. Puolan väestöstä kuoli 16 %, Neuvostoliiton väestöstä 14 % ja Saksan väestöstä 11 %. Suomessa kuolleita oli 3 % väestöstä.

Umaijadien valtakuntaa hallittiin Damaskuksesta. Pohjoisessa, valkoisen meren takana oli sodan maa - Eurooppa.

Ei kannettu vesi kaivossa pysy

Suomalainen europarlamentaarikko sanoi televisio-ohjelmassa Euroopan vieneen demokratiaa Libyaan, demokratiaa on kannettu myös Tunisiaan ja Egyptiin. Hän kysyi: ”Miksi asiat eivät muutu? Miksi pakolaisvirta ei lopu?” Pekka Rautimo: ”En usko, että mikään ulkopuolinen taho/voima voi vaikuttaa Syyrian tulevaisuuteen. Irakilaisilla on samanlainen tilanne kuin Syyriassa. Jokin 'yhteinen' luja johtaja olisi löydettävä. Demokratia näissä maissa, tämän sukupolven aikana, on sama kuin anarkia - ja mikään ei kehity. Mutta katsotaan.”

Erikoista, Egyptissä, Irakissa ja Tunisiassa lujat johtajat juuri kaadettiin!

Arabien keskinäinen taistelu ei todellisuudessa ole taistelua uskonnosta. Sunnit ja shiiat eivät taistele todellisuudessa profeetan jälkeläisten ja sukulaisten oikeudesta ”uskon perimykseen ja pyhyyteen”. He taistelevat rahasta ja vaikutusvallasta. Taistelu on usein rikkaan ja vaikutusvaltaisen vähemmistön taistelua köyhää enemmistöä vastaan. Jihadisteihin on helppo saada taistelijoita maissa, jossa nuorisolla ei ole muuta ”ihmisarvon” mahdollisuutta. Ei työtä, ei vaimoa, ei perhettä.

Minulla on aina ollut sellainen ajatus, että andalusialaiset ovat kuin suomalaiset. Nyt Pekan innoittamana ajattelen syyrialaisia ja irakilaisia. Miksi heidän kanssaan oli niin helppo toimia? No, he ovat kuin suomalaiset, tekevät ennen kuin ajattelevat, mutta ikään kuin rauhallisesti ja harkiten. Egyptiläiset ovat taas kuin ruotsalaisia: diskuteeraavat ja studeeraavat, ennen kuin tekevät. Pekka: ”Tältä kantilta katsottuna, en usko, että 'mentaaliveljemme' Syyriassa ja Irakissa ovat edes kykeneviä demokratian sanelemiin kompromisseihin. Mielestäni tämän päivän irakilaisia ja syyrialaisia pystyy johtamaan (pitämään kurissa) vain erittäin luja johtaja, joka useinkaan ei ole demokratian keinoin valittu. Syyria on/oli mielestäni ehdottomasti asuttavin arabimaa jossa olen asunut. 90-luvulla ja aina arabikevääseen asti, eri uskontokunnat, eri heimot, jne. elivät yleisesti harmonisessa sovussa. Alawit-yhteisön pitkäaikainen eliittiasema yhteiskunnassa oli vaan pakko hyväksyä, ja sen puitteissakin syntyi Syyriassa 'sosiaalista kiertoa' ja hyvinvointia. Maan huikea turvallisuuskoneisto takasi vuosikymmeniä, ettei esiintynyt yhteiskunnallisia kupruja ja yön pimeilläkin kaduilla oli turvallista kulkea. Ja nyt eri väestönosat taistelevat toisiaan vastaan – surullista.”

Pekka jatkaa analyysiään: ”Gulfin maissa, paitsi Bahrainilla, tulevat eliittisuvut hallitsemaan jatkossakin. Ovat panostaneet huikeasti oman kansan hyvinvointiin niin, että ainakin yksi sukupolvi pysyy ruodussa. Bahrainilla tätä hyvinvoinnin edistämisen keinoa ei ole onnistuttu hyödyntämään/käyttämään - ja voi olla, että entiseen ei ole paluuta, ilman erittäin kovia otteita ja useiden Gulfin maiden tuen jatkumisen myötä.

Doha, Qatar, maailman korkeimman kansantulon pääesikunta.

Saudi Arabian tämän päivän uskomaton panostus yhteiskunnan hyvinvoinnin parantamiseen (rakentaminen) selittyy osin sillä, että tahdotaan vaientaa yhteiskunnan rauhattomat. Tämä Saudi kuningashuoneen ele saattaa mielestäni tulla vähän liian myöhään, kun ilmeisesti Saudi Arabiassa on jo kasvanut yhteiskuntaan tyytymätön sukupolvi ja kv. tiedotusvälineet ruokkivat voimakkaasti tätä kansanosaa. Katsotaan, pystyykö Saudi eliitti 'ostamaan' (bribe) takaisin luopiot lyhyellä aikavälillä.

Jordaniasta en osaa sanoa mitään, kun sen tulevaisuus nykymuodossaan on mielestäni kiinni Israelin ja palestiinalaisten suhteista. Ja Jordanian kohtalon pelissä on niin monia ulkopuolisia vaikuttajia ja takaajia.”

Tässä blogissa on kysymyksiä vailla vastauksia. Kysymykset ovat ratkaisevia tulevaisuutemme kannalta!

Muutos 2013

Kaikki on muuttunut

Kuntaliiton seminaarin nimessä puhuttiin liikenteen ja maankäytön suunnittelusta. Nimestä päätellen oli siis vihdoin päädytty muna/kana -kysymyksessä ratkaisuun. Liikennejärjestelmä on siis ensin ja maankäyttö sitten. Asiaa peilattiin monelta kannalta. Liikuttiin uudesta liikennepolitiikasta aina pysäköintiin, vuorovaikutuksesta aina  Pietari-Tukholma kasvukäytävään, älystrategiasta aina ekotehokkuuteen, yhdyskunnan rakennemalleista aina pyöräilyyn ja vihonviimeiseksi lopuksi raitiovaunuista aina maakuntakaavoituksen ja lentoradan problematiikkaan. (Maija Stenvall oli muuten mahtava esiintyvä taiteilija tuossa Heli/lentoratajutussa. Jos työ on noin vivahteikasta ja kivaa, niin sitähän kannattaa tehdä!).

Kun nykypäivän aikana osallistut seminaariin joka käsittelee liikennettä ja maankäyttöä olet nykypäivän ihmeen edessä. Suurin ihme on osanottajien sukupuolenvaihdos. Mutta ennen tämän ihmeen tarkempaa analysointia, pyörittelen paria ajatusta minulle suodusta tilaisuuden avauspuheenvuorosta.  Halusin muistuttaa muutoksesta. Muutos on aina uhka. Se on uhka asioita pyörittävälle byrokratialle, se on uhka bisnekselle ja se luo epävarmuutta poliitikoille. On toimittava vaistolla, tulevaisuudesta ei ole tietoa, kaikki on pelkkää arvausta, ja se antaa tulevaisuudessa tilaisuuden mahtavalle jälkiviisaudelle? Sanotaan kansan äänestävän jaloillaan ja markkinoiden lopulta päättävän kehityksen suunnan – meistä riippumatta.  Uskallatko tässä tilanteessa torjua pelon ja olla iloinen työssäsi? Sitähän minä yritin kysellä: iloa ja unelmaa! Seminaari osoitti vyyhteytyneestä kokonaisuudesta ulos työntyviä ilon pilkahduksia!

Kuntaliiton seminaarissa puhuttiin liikenteestä ja maankäytöstä. Sain kunnian olla aloituspuheenvuoron pitäjä. Muistutin siitä, että ainoa mikä meille tästä elämän työnteosta jää on se, että olimme iloisia työtä tehdessämme. Luomiseen liittyy kohtaaminen ja pyhä epävarmuus. Siksi emme halua pelkästään suunnitella, haluamme myös luoda.

Aalto- yliopisto puhuu

Nyt varmaankin selviää korkeimmalta tieteelliseltä taholta vahvistettuna liikenteen ja maankäytön suunnitteluun liittyvä muna/kana ilmiö: kumpi on ensin, muna vai kana? Professori Kimmo Lapintie Aalto-yliopiston Taiteiden ja suunnittelun laitokselta kertookin kielitieteellisiä havaintojaan Liikenneviraston ohjelmatekstien retoriikasta. Hänen mielestään maankäyttöä ja liikennettä ei tulisi suunnitella ”yhtä jalkaa”. Hän ei myöskään pidä asiallisena sitä, että Liikennevirasto ”synnyttää liikennetarpeita”.  Hänen mielestään liikenteen vertaaminen johonkin niin luonnonmukaiseen ja painovoimaiseen kuin ”virta”, on virheellisten metaforien luomista. Hänen esitelmänsä synnyttää myös kysymyksen siitä ”lisääntyykö liikenne”. Kimmolla oli hauskaa pohdintaa byrokraattien kielenkäytöstä - harvinaista insinööripiireissä, mutta kielellisenä teoretisointina huomattavasti yleisempää arkkitehtien keskuudessa. Johtuneeko siitä, että arkkitehtuurin arvojen ja salattujen merkitysten kuvaaminen sanoilla on usein vaikeata ja siksi joudutaankin helposti kielelliseen koukerointiin. Näin siis Kimmo osoitti alan ammattikunnissa yhteisiä piirteitä ja käytäntöjä – kielellä on hankalaa kuvata niin tekniikkaa, kuin taloutta ja taidettakin.

Sitten iskee nuori nainen

Ruut Rissanen, Tampereen teknillisen yliopiston ja Liikenteen tutkimuskeskus Vernen sorea edustaja on perustanut kavereidensa kanssa kehittämisfoorumin nimeltä ”Lennätin, liikennealan punkkari”.  Heidän klikkinsä katsoo oikeudekseen moittia hallinnon tapaa puhua aidan seipäistä, silloin kuin pitäisi puhua aidasta. Hallinto katsoo olevansa ”mahdollistaja”. Tässä roolissa he puhuvat asioista, jotka eivät kiinnosta Mattia ja Maijaa – käyttäjiä. (Olen ottanut tähän salanimet Ruutin esimerkkihenkilöiden yksityisyydensuojan vuoksi).

Mattia eivät kiinnosta ne juridiset tai hallinnolliset taustat joiden ratkaisua yhteisen maksukortin aikaansaaminen eri liikennevälineille edellyttää (junat, bussit, taksit, citypyörät ja cityautot). Mattia kiinnostaa vain tuo valmis käyttäjän tuote, sen hinta ja käytettävyys. Maijaa ei taas kiinnosta sellainen yritysten ja operaattoreiden yhteistyö, datansiirron ongelmat, maksatukset ja tietosuoja jotka liittyvät jatkuvan matkustusinformaation luomiseen liikkujan älypuhelimeen. Maijaa kiinnostaa tiedon käytettävyys ja palvelun hinta.

Ruutin vauhdikas esitelmä synnyttää toivottua sananvaihtoa ja byrokraattien itsetutkistelua.

Robotiikan hurmaa

Muuten tulee vain mieleeni, että mennäänkö tässä kaikessa robotiikkahuumassa nyt överiksi? Kyllähän se on itsestään selvää, että tuntemattoman suurkaupungin katuvilinässä tai verkostomaisilla metsäautoteillä ja varsinkin myrskyävällä merellä, vaahtoisten karien uhkaamana, on mainiota selvittää sijaintinsa ja saada osviittaa reitin valinnasta, mutta että kone ryhtyisi liikuttamaan ”automaattijalkojasi” tai ”robottiautoasi” tai panisi veneessäsi ”automaattinavigaation” päälle – tuon tilanteen ajankohtaisuuteen en nyt taida täysillä uskoa. Ihmistä taidetaan tarvita tiedontuottamisen ja tapahtumisen väliaineena!

Archigram – ryhmä 60-luvulta pani koko tulevaisuuden kaupungin kävelemään, tuossa se kävelee Hudson joella, Manhattanin sivulla, YK:n palatsin edustalla. Nyt ihmiset istutetaan suoraan aivoihin yhdistetyillä käyttöliittymillä robottiautoihinsa, ja hui – hai!

Sukupuolenvaihdos

Kirjoitin alussa, että kaikki on muuttunut. Kyllä, mentaliteetti on muuttunut. Selkeimmin se näkyy sukupuolen vaihdoksena. Liikenne- ja maankäyttöseminaarin luennoitsijakunnasta hieman alle puolet oli naisia, vastaavasti koko osanottajakunnasta reilu enemmistö oli naisia. Aiemmin liikennepuoli oli absoluuttisen miesvaltainen ala, ja maankäyttöpuolellakin miesvaltaisuus vallitsi. Nyt ala on luonut nahkansa ja vaihtanut sukupuolta. Naiset ovat erittäin hyviä luennoitsijoita. Myönnetään - hakkaavat miespuoliset kollegansa. Mutta, pieni kritiikki – sallittakoon!  Kriittisyyttä ei pidä unohtaa. Asioita on voitava käännellä, pyöritellä, tarjottava yleisön kosketeltavaksi. On ihanaa kun posket hehkuvat, mutta liika hehku vie uskottavuutta! Kohdistan tämän kritiikin erityisesti hallinnon edustajille. Joskus kaipaan vanhan ajan pahoja miespuolisia ”kaiken tietäjiä” – auktoriteettikoneiston parjattuja ikoneja. He olivat ehdottoman luotettavia uskossaan ja heitä oli helpompi kritisoida ja vastustaa kuin noita ihanan myönteisiä naisia hehkuvine poskineen. (Nyt Pentti liikut vaarallisilla alueilla!)

Esimerkiksi kelpaavaa naisenergiaa

Lokakuussa 2013, juuri meidän seminaarimme aikaan, New Yorkin liikennepomo Jeannette Sadik-Khan esitteli kaupungissa tehtyjä uudistuksia erityisesti pyöräteiden ja katuaukioiden suhteen ”shared space” ideologialla. (Kiitos Simon Örnberg vinkistä). Katsokaa video ja havaitkaa katsojien innostus. Jälleen yksi loistava naisluennoitsija, havaitkaa myös hänen hehkuvat poskensa. Niin, kyllä tuolta meidän seminaaristammekin voi ainakin tuon Jeannetten veroisina mainita Ruutin, Leenan, Maijan ja Marjan. Keitä he ovat? Heidät on mainittu tässä blogijutussa toisaalla. Salapoliisityötä!

Siis, tästä videosta voit nähdä mitä NYC:issä ajatellaan ja tehdään juuri nyt:

http://www.ted.com/talks/janette_sadik_khan_new_york_s_streets_not_so_mean_any_more.html

Yllätys

Kuuntelen mielenkiinnolla Markku Pyyn ja Maija Stenvallin esitystä Itäradasta ja Lentoradasta. Heli-rata siirtyi sitten vihdoin vuosien väännön jälkeen muistojen joukkoon. Joskus sitä ihmettelee miksi jotkut asiat – kun ovat kerran päässeet suunnitelmien ihmeelliseen galleriaan – jäävät ikuisuuskysymyksiksi. Nyt on siis selkeä ratkaisu: Pasilasta lentokentän kautta oikoradalle ja pääradalle sekä edelleen mahdolliselle Itäradalle kaartuva linjaus on tosiasia – no paperilla nyt tässä vaiheessa. Rata on merkitty maakuntakaavaan. Voiko panna ajatukset lepoon? Ei, nyt on ajattelua pidettävä vireänä. Esimerkiksi: kun Suomeen joskus puuhataan suurnopeusjunia ne lähtevät tuolta samaiselta Lentoradalta. Pietariin menijät Itärataa Kotkan ja Lappeenrannan kautta suoraan perille, Tukholmaan mennään Klaukkalan ja Salon kautta Turkuun. Tampereelle ja Ouluun menijät paahtavat uutta raidetta Klaukkalasta Riihimäen kautta pohjoiseen. Eurooppaan menijät matkustavat lautalla Tallinnaan ja junamatka alkaa sieltä. En usko vieläkään Tallinnan tunneliin! Mutta mikä olikaan yllätys? Yllätys ja hieman pelottava tulevaisuuden usko hehkui Liikenne- ja viestintäministeriön erityisasiantuntija Hanna Kailaston esityksestä. Hän puhuu Pohjoisesta kasvukäytävästä, joka tarkoittaa yhteyttä Pietariin. Pikavauhtia, 6 vuoden päästä liikevaihtoa toivotaan syntyneeksi 4 miljardin euron edestä ja työpaikkoja olisi syntynyt 40000. Transitoa hellitään.  Matkailuun investoitaisiin 2 mrd. euroa ja se tuottaisi 20000 työpaikkaa. Älyliikenne puolestaan 0,7 miljardin liikevaihdon ja 7000 työpaikkaa. Ekologiallakin onnistuttaisiin luomaan lähes miljardin liikevaihto ja 7000 työpaikkaa. Nyt huimaa!

Liikenne- ja viestintäministeriö kertoo ihmeestä. Infrastruktuurin ja viestinnän kehittäminen luo Venäjän panoksilla muutamassa vuodessa 40000 työpaikkaa. Rajanylitykset lisääntyvät lähes kaksinkertaisiksi. Epäuskoa!

Seminaarin huippujakso

Kuuntelin ystävääni Leena Silfverbergiä – hän kertoi Helsingin vuorovaikutusilmiöistä hienolla sarkasmilla ja todellisuuden maulla. Kohteina olivat mm. Vaasankadun jalankulkukokeilu ja Mechelininkadun pyörätieproblematiikka. Sitten astui estradille Erkki Perälä, nuori kunnallispoliitikko, Kallio-liikkeen perustaja. Hän puhui valtavalla innostuksella - vaikka posket hehkuivat uskottavuus ei kadonnut! Seminaarin huippuunsa vireätä jaksoa jatkoi Hesarin Marja Salmela – Maunulan asukki. Marja kelasi juttua Maunulan mummoista: ”Kenen ehdoilla suunnittelusta vuorovaikutukseen?” Marja sanoi, ettei Maunulan mummoilla ole todellista tilaisuutta vaikuttaa. He haluaisivat osallistua, olla aktiivisia, mutta portit eivät aukea. Nykyinen vuorovaikuttaminen ei toimi!

Sotkenko nyt tähän jotain omaa ajatusmaailmaani? Siispä kysynkin etteikö nykyisille toimiville instituutioille, päiväkodeille, ala-asteille, ylä-asteille, lukioille, vanhankodeille, terveysasemille, kirjastoille, seurakunnille ja järjestöille - mitä niitä kaikessa hyvässä vielä onkaan, olisi asetettavissa ihmisten kohtaamisen velvoitetta? Raskasta! Kyllä! Ja resurssit puuttuvat? Kyllä! Mutta sittenkin! Kolmannen iän ihmisissä on valtavasti energiaa, kokemusta, innostusta. Heidät on saatava mukaan, sosiaalinen esteettömyys on vielä fyysistä esteettömyyttä suurempi juttu!

Tätä kirjoittaessani Hesari yllättää! Samassa numerossa on kolme vaikuttavaa juttua juuri seminaarimme teemoista.

Hesari havainnollistaa kuntien menoja. Näyttäisi siltä, että sinne hyvin mahtuisi tuo Maunulan mummojen ja kaikkien muidenkin mummojen ja pappojen osallistaminen. Kehyskuntien haja-asutusalueiden kiinteistöveron vetäminen tappiin ja tapin yli on ehdottomasti oikeata yhdyskuntarakentamisen politiikkaa. Ja vielä hyvä juttu väistyvästä vihreästä, nyt Meri-Rastilan rantametsän hakkuiden aattona. Hyvä Hesari – joskus näinkin päin, yleensähän mediaa tulee moitittua.

PS. Televisio ja lehdistö pyörittävät poliitikkojen suosiollisella avustuksella Hautala-casea. Käsittämätöntä tyhjän jauhantaa! Greenpeace rinnastetaan terroristeihin tai Al Qaidaan - mieletöntä politikointia!