Maaginen 20 000

Varoitus lukijalle! Tämä blogi menee nyt aika tavalla ammatillisiin juttuihin, joten jos olet kiinnostunut kaupunkimittakaavasta ja maagisesta 20000 asukkaasta niin lue. Muutoin skippaa!

Nyt kuntauudistuksen  ja sote-alueiden maagisena lukuna vallitsee kaksikymmentätuhatta asukasta.  On kysymys oikeudesta tai velvollisuudesta järjestää tai olla järjestämättä perustason sosiaali- ja terveyspalveluja. Perustasolla tarkoitetaan lähinnä terveyskeskusta ja sosiaalipuolen peruspalveluita. Tämä ei tarkoita, että terveyskeskus häviäisi pienistä kunnista, vaan sitä, että järjestämisvastuu siirtyy suurempiin käsiin. Koko tämä teksti on kyllä meikäläiselle melkoista hepreaa. Mutta tuo 20000 asukasta on kyllä tavallaan hyvinkin kiinnostava yksikkö. Olen päässyt töihin monissa Suomen kaupungeissa, joissa asukasluku on pyörinyt juuri tuolla tasolla. Mitähän noita kaupunkeja onkaan? Kaikissa on ollut historian mittaan toiveita kasvusta. Kasvu ei useimmiten ole toteutunut. Kun nyt suurilla kaupunkiseuduilla ja etenkin Helsingin seudulla haaveillaan metropolihallinnosta, jossa lähidemokratia toteutuisi 20000-40000 asukkaan kaupunkiyksiköissä päätin hieman ihmetellä tätä kysymystä.

”Taideteos kaupunki - on kadotettu”

Otan nyt esiin vuonna 1996 laaditun Pietarsaaren yleiskaavan. Kaupungissa oli tuolloin 20000 asukasta. Yleiskaavassa pidettiin tärkeimpänä päämääränä tiiviin rakenteen säilyttämistä ja keskustan hajoamisen estämistä. Yleiskaavan johdannossa on silloisen asemakaava-arkkitehti Roger Wingrenin tekstiä. Hän on huolestunut kaupunkirakenteen hajoamisesta ja etäisyyksien kasvusta – hän ei tarkoita vain fyysisiä etäisyyksiä:

”Laajennettaessa perspektiiviä on syytä vakavoitua. Kun tarkastelemme tilannetta kompleksisuuden ja tietoisuuden kannalta havaitsemme kaupunkirakenteen hajoamisen olleen muutakin kuin liikkumiseen käytetyn energian käyttöä lisäävää.  Havaitsemme sen olevan myös tietoisuutta kuluttavaa. Asutuksen hajotessa ja pirstoutuessa olemme pirstoneet kaupungin henkistä pääomaa. Viisaus luonnosta sanoo meille, että sen joka on pieni ja rajoittunut tulee olla huomaamaton. Olemme kadottaneet tiivistämisvoiman, solidaarisuuden ja identiteetin. Yhteiskunnan mekaanisuus on työntänyt syrjään orgaanisen. Taideteos kaupunki on kadotettu.”

Joku saattaisi pitää Rogerin tekstiä anti-populistisena teoriana ja viisasteluna. Joku saattaisi huomauttaa tapahtuneen kehityksen olevan luonnonlaki. Jonkun mielestä kaupunki ei ole, eikä sen kuulukaan olla taideteos. Mutta ei tuomita, ennen kuin ajatus on luettu loppuun – ajatus kaupungista ja taideteoksesta.

Rogerin teksti jatkuu: ”Kaikki luova prosessi on yhteen kokoamista. Tavoitteellista työtä, jossa kokoava itse tulee kootuksi ja rikastetuksi. Pohjimmiltaan prosessi käsittelee energiavirtoja. Tämä koskee sekä yksilöä että yhteisöä. Materia ei pysy koossa ja muodostu määräksi sillä, että atomit ovat asettuneet vierekkäin, kiinteys muodostuu energiavirtojen avulla ja niiden välillä, samoin kaupungin solidariteetti ja identiteetti syntyvät vain yhteistyön avulla.

·         Kokoaminen on sen vuoksi energiaa, ponnistusta ja yhteen sitovaa toimintaa.

·         Yhteen kokoaminen edellyttää keskittymistä, kuria ja pitkäjänteisyyttä, niin taiteilijan kuin taideteoksenkin suhteen.

·       Niin kuin taiteilijan tulee tunnistaa omat sisäiset tuntonsa, täytyy taideteoksellakin olla sisäinen keskus, kantava idea, hahmo joka ilmaisee taiteilijan vision.

·         Niin kuin taiteilijan tulee työskennellä kurinalaisesti, täytyy taideteoksenkin olla muodostettu järjestyksestä ja rakenteista, sen täytyy olla ohjaksissa.

·         Niin kuin taiteilijalla täytyy olla kärsivällisyyttä ja kestävyyttä, taideteoksen arvon määrää sen pysyvyys.

·         Taideteos kaupungilla, täytyy siten olla ydin, sen täytyy muodostua järjestyksestä ja rakenteista sekä pysyvyydestä, joka on niin välttämätön identiteetin syntymiselle.”

Vertailua Helsingin 20000 asukkaan alueiden, sekä Pietarsaaren ja Hervannan alueiden välillä. Pietarsaari on yksi kiinteimpiä pikkukaupunkeja, asukkaita on 225 hehtaarilla.

Voiko näin runollisesti puhua 20000 asukkaan kaupungista. Onko 20000 asukkaan kaupunki oikeasti kaupunki? Pääkaupunkiseudulla puhutaan moninkertaisesti suuremmista yksiköistä metropolihallinnon paikallisyksikköinä. Ystäväni Matti Väisänen haaveili aikoinaan 30-70000 asukkaan paikalliskaupungeista. Demos-toimiston palkitussa Helsinki Greater Vision ehdotuksessa esitettiin 50 paikalliskaupunkia 2 miljoonan asukkaan suurkaupunkialueelle. Näiden visioiden perusteella näyttäisi siltä, ettei 20000 asukasta riitä itsehallintoyksikön peruspalikaksi.

Itsenäiset kaupungit versus Helsingin kaupunginosat

Nyt sitten katsellaan tilannetta. Kysytään millaisia palveluja olevat 20000 asukkaan kaupungit tarjoavat. Sitten vielä vertaillaan näiden kaupunkien palveluita suuren konglomeraatin vastaavan kokoisiin yksiköihin. Onhan esimerkiksi Lauttasaaressa juuri tuo sama asukasluku kuin Forssassa, Iisalmessa, Pietarsaaressa, Haminassa, Heinolassa tai vanhassa Tammisaaressa. Tulipa mukaan otettua myös pari ”maalaiskuntaa”: Mäntsälä ja Orimattila. Helsingistä tuli kerättyä vertailuaineistoksi noin 20000 tai runsaan 20000 asukkaan verrokkeja: Lauttasaari, Munkkiniemi, Haaga, Kaarela, Vanhakaupunki, Latokartano ja Puistola. Mukaan tilastoihin pääsivät vielä lähes 40000 asukkaan Vuosaari ja Mellunkylä. Asiaa tuli katseltua myös Helsingin tilastollisten suurpiirien lukujen valossa.

Siis kysymys kuului: Onko palvelutasossa tai mitoituksessa suuria eroja kun verrataan itsenäisiä kaupunkeja suuremman rakenteen, eli tässä tapauksessa Helsingin ”nukkumalähiöihin” tai keskeisiin ”oikeisiin kaupunkeihin" kuten Töölö tai Kallio.

 

Helsingissä asuntokerrosalaa on asukasta kohti keskimäärin 43 k-m2, kun vastaava luku itsenäisissä ”maaseutukaupungeissa” on 48-53 k-m2 per asukas. Helsingin asuntovaltaisissa suurpiireissä muuta kerrosalaa on 20-30 k-m2 per asukas. Teollisuuden ja varastojen määrä vaihtelee, mutta liikerakennusten ja julkisten rakennusten määrä on suhteellisen vakio eli 5 ja 7 k-m2 alueen asukasta kohti. Itsenäisissä kaupungeissa vastaavat luvut ovat 10 ja 7 k-m2 per asukas. Varsinaisessa Helsingin kivikaupungissa asumisväljyys ei paljoa poikkea yleisestä tasosta. Eteläisessä ja keskisessä suurpiirissä liikerakentaminen ja julkinen rakentaminen sekä teollisuus ja varastot kasvattavat kokonaiskerrosalan kolminkertaiseksi asuntoalaan verrattuna.

Tämähän on mielenkiintoinen kuva. Se kertoo itsenäisten kaupunkien rakennetun kerrosalan suhteesta Helsingin lähiöiden kerrosalaan. Vuosaarta ja Mellunkylää lukuun ottamatta kaikki kaupunkiyksiköt ovat 20000-26000 asukkaan kokoisia. Maaseutukaupungeissa asutaan väljemmin – eli asumiskerrosalaa asukasta kohti on enemmän. Munkkiniemi ja Lauttasaari tuntuvat kuitenkin pärjäävän väljyyskisassa. Jos siis tekisimme yhden asukkaan kaupungin, paljonko siinä olisi kerrosalaa? Karkeasti voi sanoa yhden asukkaan kaupungin rakennetun kerrosalan jakautuvan: asunnoille 50 k-m2, liikerakentamiselle 10 k-m2, julkiselle rakentamiselle 9 k-m2 ja teollisuudelle ja varastoille 15 k-m2. Yhteensä siis 84 kerrosneliömetriä.

Kuvassa on esitetty suomalaisten kaupunkien, siis juuri tässä tarkastelussa 20000 asukkaan kaupunkien kerrosala asukasta kohti eri tarkoituksiin: Tilanne on melko vakioinen, vanhoissa teollisuuskaupungeissa teollisuus- ja varastoala voi olla 26 k-m2 per asukas, kun se maaseutukaupungeissa on 6 k-m2 asukasta kohti. Muuten erot ovat pieniä.

Tämä taulukko kertoo paljonko erilaisia toimintoja on 20000 asukasta kohti Helsingin eräillä alueilla.

Rakentaminen kouluja ja päiväkoteja varten on usein uusien asuntoalueiden ongelma. Tämä kuva kertoo miten koulujen ja päiväkotien paikkatarve on melko tasaisesti 3500 lapsen ja nuoren tasolla20000 asukkaan kaupunkiyksikössä. Pietarsaaren lestadiolaisperinne nostaa määrän 4000:een. Kalliossa on hyvin alhainen paikkojen määrä.  Pientä tarjontaa edustavat myös Lauttasaari, Kaarela ja Mellunkylä.

Hiilidioksidipäästöt mittarina

Vähenevää liikennettä pidetään tiiviin kaupunkirakenteen ykkösetuna. Kasvihuoneilmiöön vaikuttavien CO2-päästöjen uskotaan olevan tiiviissä kaupunkirakenteessa olennaisesti pienempiä kuin ”nukkumalähiöissä” tai periferian haja-asutusalueilla.  Tarkastellaanpa hieman tilannetta henkilöliikennetutkimuksen matkustustietojen perusteella.

Helsinki, Turku ja Tampere ovat tasoissa asukasta kohti lasketuissa liikenteen CO2-päästöissä. Espoon autoilijoista kannetaan Helsingissä suurta huolta, mutta espoolaiset ovatkin aika hyvällä tasolla. Vantaalaiset ovat kovinkin syntisiä. Pääkaupunkiseudun reuna-alueiden liikennepäästöt ovat maassa huippua, ylittäen jopa keskimääräiset koko maan haja-asutusalueiden päästöt. Näissä päästöissä on vain henkilöliikenne. Kuorma- ja pakettiautoliikenteen suuret päästöt puuttuvat, samoin lentoliikenne. "Muu" on hieman outo ryhmä. Siinä ovat mukana mm. taksiliikenne, kaksipyöräiset moottoriajoneuvot sekä kuorma- tai pakettiautolla tapahtunut henkilökuljetus.

Jos Helsingin seutu uskoo pyhään velvollisuuteensa vastaanottaa väestön huimaava kasvupaine, eli kasvaa tuonne 1,8 miljoonan asukkaan tienoille nykyisestä 1,3 miljoonasta. Siis prosenttiopein kasvu olisi 40 %. Vuosikasvuna tämä tarkoittaa 1 % vuodessa. Jos MAL-suunnitelman sadat tuhannet uudet asukkaat tiivistetään 14 kunnan alueelle, liikutaan heidän osaltaan varmaankin päästötasolla 1,5 tonnia per asukas. Tämä on huonompi lopputulos kuin mitä voitaisiin saavuttaa suuntaamalla osa kasvusta Lohjan, Hämeenlinnan, Lahden, Porvoon ja Loviisan sosiaaliselta kapitaalilta ”valmiisiin” kaupunkeihin. Kysymys ei ole yksin liikenteestä ja päästöistä. Kysymys on palvelurakenteista, joita voitaisiin hyödyntää ilman massiivista uudisrakentamista ja inhimillisten resurssien uudelleen organisointia.

  

Laitanpa nyt tähän muistin virkistämiseksi vielä tämän alueyhteistyön tavoitemallin, siinä tulisi mukaan talkoisiin ottaa 14 kunnan lisäksi keltaisella merkitty ”onnen tähti”. Nykyinen 14 kunnan MAL-alue  on rajattu punaisella viivalla. Alue on mielestäni liian suppea -  jos omaksumme tavoitteen ja tahdon kasvaa.

Tämä teksti on pelkkää kysymysmerkkiä. Jos luulitte minun pystyvän antamaan selkeitä vastauksia esittämiini kysymyksiin, jouduitte erehtymään. Mitä oikeastaan halusin sanoa, on että kaupunkisuunnittelu ei ole huutokauppaa, eikä yhteiskuntapoliittista demagogiaa. Se on toimintaa sosiaalisen kapitaalin viitekehyksessä.

Arvokasta jalkapalloilua

PPJ:n 06 joukkue pelaa kaksi ystävyysottelua Espoon Mankkaalla. Mukana on Niilo, pojanpoika. Minä, siis isoisä, eli iskä, niin kuin meidän perheessä isoisää sanotaan, saan oikeuden mennä kaitsijaksi. Se on muuten ensimmäistä kertaa kun pääsen näihin isovanhemmille nykyään vakiona

kuuluviin kommandotehtäviin. Ennakkoluulot hieman ravistelevat, kun kuulen paikan nimen. Se on Ratiopharm Arena. Olen jo ihmetellyt Barona Arenaa ja Hartwall Arenaa ja nyt vielä tällainen nimi - jonka ääntäminenkin jo sekoittaa mielen. Olisipa nyt ollut edes Orion Arena, kun ollaan aivan vastapäätä tuota suomalaisen ikoniyhtiön pääkonttoria.

Suomalaiset ikonit, joukossa Orion – ne kiehtovat. Ja sitten taas tämä vanha ihmetys – miksi lääketehtaat ovat niin lähellä urheilua? Niin, nyt palaakin mieleeni totuusvitsi, jonka esitti jo manalle mennyt ystäväni, lääkäri, ja huippuunsa innokas ruumiinkulttuurin harjoittaja: ”Urheilukilpailuissa olisi avoimesti liputettava lääketehtaiden tallien nimeen, formuloiden mallin mukaan, siellä ovat autot ja miehet, tulos syntyy näin - oikeilla säädöillä. Muussakin urheilussa voisi selkeästi liputtaa lääkkeet ja urheilijat, oltaisiin rehellisillä jäljillä - oikealla annostuksella.” No miksi minä eksyin tähän dopingin totuusvitsailuun? Se ei liity tämän blogin aiheeseen. Aiheena on tuon ihanan ruman tapahtumatorin tunnelma, tuon oudonnimisen kuplahallin, koko tuon talon tunnelma.

Pojat pelaavat jalkapalloa. Onko tuo peli, sen tunnelmat ja henkinen ilmapiiri merkki suomalaisesta kohtalonyhteydestä? Onko lasten pelissä jokin viesti?

Yhteiskäyttö, monikäyttö, päällekkäiskäyttö, hybridikäyttö, ne ovat ajan suunnittelukielen sanoja. Mitä nuo sanat tarkoittavat? Liittyvätkö ne jotenkin palloiluun Ratiopharm Arenalla? Kyllä ja ei. Tuo rakennus on ruma. Se sijaitsee laajojen parkkipaikkojen keskellä. Alue vaikuttaa ”no man’s land’ilta”. Se ei ole osa Espoon kaupunkirakennetta. Se ei ole osa mitään rakennetta. Se on ilmentymä kaupunkisuunnittelun tutkimattomista kuvioista.

Miksi muuten merkittävän lääkekonsernin pääkonttori aikanaan ajautui juuri tuohon naapuriin? Aah! Miksi ihmettelen? Luokkatoverini oli aikanaan Orionin toimitusjohtaja. Kysynpä häneltä: luokkatoverini, kerro minulle miksi Orionin pääkonttori tuli aikanaan suunnittelutettua tuohon paikkaan? Irti bussireiteistä, irti kaupungista – tuohan oli Mankkaan peltoa – välialuetta, irti kaikesta?

Illuusio luokkatoverini vastauksesta saattaisi olla tarkka, rationaalinen ja todellinen, mutta ajatuksissani hän kiertelee, kaartelee. Lukiossa emme kierrelleet emmekä kaarrelleet. Hän ei varmaankaan muista, kun lukiossa, viimeisellä luokalla, saimme kotimuistutuksen esitettyämme koulussa kuorolausuntaa piirustuksenopettajallemme Kurt Matilaiselle. Runon kuolemattomat säkeet kuuluivat: ”Sinipunainen kapakalani mun, oot mulle kallista kuin pullo jallista, tulee mulle kauhee hiki, kun tuot ittes niin liki, oon ikuisesti sun, sinipunainen kapakalani mun.”

Kaupunki itseoptimoituu

Nyt kun lääketehtaan pääkonttorin sijoittumisongelmat on pysyväisesti ratkaistu, eikä luokkatoverini mielipiteillä enää tänään olisi ollut relevanssia ja kun vielä toteamme Länsimetron aseman sijoittuvan aivan urheilukeskuksen viereen ja suotuisalle kävelyetäisyydelle Orionin pääkonttorista, havaitsemme asioiden menneen sittenkin aivan oikein. Vai onko tässä kysymys tuosta kaupunkikehityksen mystisestä itseoptimoituvuuden ominaisuudesta? Jokin kyberneettinen koneisto tai näkymätön käsi ohjaa kehitystä ulos kaaoksesta, huolimatta huonoista suunnitelmista, virheinvestoinneista tai vääristä valinnoista poliittisen päätöksenteon ruletissa.

Espoon urheilupuisto on ennen kaikkea henkinen ilmapiiri. Sen tulee olla kulttuuria enemmän kuin liiketoimintaa, sen tulee olla nuorisokasvatusta enemmän kuin urheilua, sen tulee olla eettistä enemmän kuin poliittista. Kuvassa oleva metroaseman sisäänkäynti viestii kaltevasta pinnasta.

Asian clou on sittenkin kysymys tuosta rumasta talosta. Vai onko tuossa talossa sittenkin jotain tekniikan kauneutta? Voiko kuplahalli olla pysyvä? Voiko se olla kaunis?  Voitaisiinko kuplahallina tehdä Guggenheim tai parlamenttitalo? Siis onko kuplahalli ruma, riippumatta sen sisällä tapahtuvasta toiminnasta? Sanoiko joku, ettei kuplahallista voisi tehdä Guggenheimia?

Nyt katsotaan sisälle taloon, jossa Lukas, Daniel, Oliver, Otso, Kaius, Oskar ja Niilo pelasivat ystävyysottelua, tai kahta ystävyysottelua, Espoon Hongan junioreita vastaan. Lähestyt taloa, kaikki on suunnilleen tilapäisen näköistä. Reunakivet harittavat, pyörätelineet on murjottu - ehkä edellistalvena, siinä retkottavat, talon päätyyn on kuitenkin rakennettu kutsuva sisäänkäyntikaari. Värit ovat suoraan Miranolin perusvärikartasta. Kaikki kertoo tilapäisrakennuksesta ja väliaikaisuudesta. Liikuntaesteistä kohtaa heti portaikko. Lastenrattaat kehotetaan jättämään pihatasolle. Paavo on otettava syliin. Hissiä ei ole. Rohkeasti portaisiin. Kuluneenkeltaiset portaat kehottavat kipuamaan ilman arvokkuutta. Nouset aulaan, ylätasolle. Olet lähes perillä. Perunanlastut tuoksuvat. Lumous on alkamassa.

Lumous alkaa

Nyt tämä talolla pallottelu saisi loppua! Olisi keskityttävä jalkapalloon. Vaikka itse asiassa nuorten jalkapallon oli tarkoitus olla vain sivuvirta, tarkoitukseni oli nimenomaan keskittyä juuri tähän taloon -symbolina kaupungin tapahtumien ja toiminnan monikäytöstä ja yhteiskäytöstä. Jalkapallo nyt kuitenkin vangitsi.

Lähestyt taloa marraskuun lopulla 2013. Talossa ei näy häivääkään rakennustaiteesta. Parin vuoden päästä naapuriin asettuva metroasema haluaa flirttailla. Se tiedetään. Ei onnistu! Tällä talolla on sielu. Metroasemasta näyttää tulevan vain koristeellinen kone, vailla tunteita. Suhde ei onnistu.

On lauantai-ilta kello 19. Talo on hiljainen, mutta aktiivinen. Mitään suurta tapahtumaa ei ole menossa. Hessburgerin tiskit ovat kutakuinkin tyhjillään. Myyjät haikailevat asiakkaiden puutteessa – tunnin päästä talo sulkeutuu. HopLop kuitenkin elää. Paavo katselee kiehtovaa lasten näyttämöä 2-vuotiaan silmin. Silmät, ne kiiluvat innosta ja kiihkosta. On tapahtumassa jotain ainutlaatuista. Ei yhdessä paikassa tietokoneen videoruudulla vaan kolmiulotteisessa tilassa. Trampoliinit pomputtavat, jotkut kieppuvat, liukumäki purkaa ylös kiipeäviä – taas alas, kiipeilyradan tunneleista vilahtelee hahmoja, vanhemmat nauttivat lastensa ilosta - aidosti. Paavo haluaa iskää katsomaan - uudelleen, tätä ihmettä!

Ottelu alkaa

Jalkapallojoukkueet valmistautuvat. Kuusivuotiaat pyörittävät verryttelynä kukin omaa palloaan. Syntyy yhteisöllinen nuorten pyörre – pojat pyörivät, pyörivät. Ottelu lähestyy, erotuomari kokeilee pillinaruansa. Äidit kantavat pullakasseja ja termospulloja. Jännitys on sympaattista, vailla voittamisen kiihkoa, mutta se tuntuu ”proaktiivisena” lämpönä. (Heheh, paninpa tuon muotisanan tuohon). Valmentajat puhuvat suojateilleen hiljaa, arvostaen. Kukaan ei kilju, kukaan ei riehu.

Tässä kuvassa ottelu on jo päättynyt. Tinkimätön yritys, paikan vaihto ja maalin teko on onnistunut, alkaa arvokas elämä.

Alkutiedon lähteillä

Ottelu alkaa. Nyt kun pureskelemme ja imeskelemme kansallisen filosofimme tekstejä, tunnen olevani alkutiedon lähteillä. Juuri tämä ottelu, nämä lapset ovat niitä suomalaisia, joiden arvokkaasta elämästä on kysymys. Suomalaisten myyttinen kansallisominaisuus on sisu. Onko sellaista perinneominaisuutta, kansallista energiaa, mystistä yrittämistä enää olemassa? Jos se jossain näkyisi, sen pitäisi näkyä näiden lasten pelissä, tässä leikissä, jota olen juuri todistamassa.

Ja se näkyy ja tuntuu. Ilman aggressiota, ilman hihasta nykimistä, ilman jekkuja, ilman kompasanoja, nuo lapset – pikkunuoret, seitsemänvuotiaat – hikoilematta, ylirasittumatta, hengästymättä, he taistelevat pallon herruudesta. Outoa, miellyttävää, maalin syntyessä ei esitetä ylimääräisiä jitterbugeja. Mielialat ovat käsittämättömän hallittuja. Vanhemmat ja isovanhemmat kentän laidalla hilluvat (vähän), pelaajat säilyttävät tyyneytensä. Tämä on ihmeellistä – ihanaa. Nämä lapset, nuoret, jos he ovat tulevaisuuden Suomi – kaikki on hyvin!

PS. Tulipa innostuttua tuohon lasten jalkapalloon niin paljon, että tuo fantastinen talo rumuudessaan ja toiminnallisuudessaan jäi vaille tarkoitettua keskustelua, mm. kysymystä siitä miksi tuollaista taloa ei ole Töölönlahdella, kyllä kai talon toiminnallisuus aina tyhjän tekoestetiikan voittaa. Asiaan palataan pian.

Perkele, saatana, mister Murole

Puhelin soi yöllä kello 3. Näen soittajaksi Haffadin, libyalaisen henkiystäväni ja entisen asiakkaani. Hän oli ja on kaupungin kunkku, kaukana Välimeren rannikolta, Al Jufran keidaskaupungista. Yörauhan vuoksi en vastannut puheluun. Tiesin ennakkoon puhelun pitkäkestoiseksi.  Viesti sitten piippaa, kuulen ystäväni sanovan: ”Perkele, saatana, Mr. Murole, haluan, että lähetät minulle sähköpostissa Master Plan -kartan Jufrasta.” Ajatus kiertyy vanhaan aikaan 10-20 vuoden takaa. Olen käynyt tuossa maassa 240 kertaa. Ensimmäiset visiitit tapahtuivat vuonna 1976 - 7 vuotta Gaddafin vallankumouksen jälkeen. Olen myös asunut tuossa maassa. Asuinpaikka oli Tripolin keskustassa M’Gariaf -kadulla, Algeria-aukion äärellä. Kadun arkadikäytävät johtivat turkkilaisperäisen punaisen linnan äärelle ja sen aikaiselle ”Vihreälle torille”. Ensimmäisen vierailun aikaan tori ei kuitenkaan vielä ollut saanut tuota vihreätä maalipintaa eikä värillistä nimeään. Toinen pitkäaikainen asuinpaikka oli lentokentän lähellä Gargareshissa. Tuota vanhaa YIT:n campiä NATO luuli ilmeisesti armeijan alueeksi, koska nyt Google-kuvia katsellessa havaitsee alueen rakennukset hajalle pommitetuiksi. Samanlaisia alueita löytyy eri puolilta maata. Meidän rakennuskohteemme ovat kuitenkin kaikki säästyneet.

Kyllä, torista puheen ollen, se on juuri se sama, joka näkyy kaikissa Libyan asioista kertovissa uutislähetyksissä. Ensimmäisten vierailuvuosien aikaan torin keskellä oli pieni moskeija, ja torin laidalla 10-luvun tyyliin siirtomaa-ajan italialaisen pankin pääkonttori, sittemmin pääministerin toimisto. Nämä kaksi rakennusta kertoivat tuhoutumisellaan vallankumouksen aatteista. Moskeija räjähti eräänä yönä yllättäen – juuri remonttitöiden valmistuttua. Tämä tapahtui noin vuonna 1979.

Lähes 20 vuotta myöhemmin jälleen tapahtui. Pääministerin toimisto oli virallisesti siirretty Sirteen. Tripolilainen pääministeri käytti kuitenkin vastoin ohjeita vanhaa toimistoaan. Meidän firmamme Devecon suoritti tuohon aikaan talon remontin valvontaa. Paikalla oli suomalainen arkkitehti ja suomalainen insinööri. Eräänä aamuna töihin tullessaan kollegamme huomasivat koko rakennuksen hävinneeksi. Se räjähti taivaan tuuliin yllättäen vuonna 1996. Torin seutu oli muuttunut hyvin autioksi.

  

  

Kaikessa yhteistyössä kiinnostavinta ovat ihmiset. On ilo havaita, että suomalaiset osaavat yhteistyön. Meillä oli joskus laajaa yhdyskuntasuunnittelun yhteistyötä. Miksi sitä ei ole enää? Emmekö nyt enää osaakaan yhteistyötä vai olemmeko me myyneet globalisaatiomme?

Equilibrium

Sanoin kerran libyalaiselle arkkitehtiystävälleni: "Miksi täällä Tripolissa ei voida edes siivota katuja, miksi roskaa ja roinaa ja jätettä on joka puolella julkisessa tilassa? Se ei olisi vaikeata hoitaa, sen osaisi tyhmempikin - jos vain joku komentaisi!" Tähän vastasi ystäväni Adel: "Hei Pena, tässä maassa on terveydenhoito retuperällä, ei ole libyalaisia sairaanhoitajia, eikä edes libyalaisia lääkäreitä riittävässä määrin, sairaalarakennukset kaipaavat remonttia. Systeemi ei toimi. Armeija on täysin retuperällä. Aseistus on vanhentunutta, lentäjät ovat vailla koulutusta, sotilaskuria ei ole, upseerit ovat kelvottomia tositoimiin. Senhän näytti jo Nigerin pikkusota. Koululaitos ei vastaa nykyaikaisia vaatimuksia. Opettajista on pulaa, kielten opetus on laiminlyöty. Yliopistoissa pääosa opettajista on pakolaisia muista arabimaista, heidän oli pakko mielistellä oppilaitaan. Kansallinen oppimisen kulttuuri puuttuu. Oppilaat tekevät ”kulttuurivallankumousta”. Tässä tuli esimerkkejä. Etkö ymmärrä, että oikeassa yhteiskunnassa asiat ovat tasapainossa, balanssissa, equilibriumissa. Yhtä asiaa ei voi nostaa ylitse muiden. Katujen siivous ei voi olla yksin prioriteetti. Kaikki nousee yhtenä rintamana tai sitten kaikki makaa - ymmärrätkö ystäväni?" Ymmärsin.

 

Ras Lanuf -öljykaupunki Välimeren rannalla oli ankean 80-luvun merkittävä tehtävä suomalaiselle suunnittelijakunnalle. Projektin päällikkönä toimi Kari Lautso ja rakentamisen valvonnan päällikkönä Markku Piispanen. Olli Kivinen oli kaavoittajana. Vasemmalla alhaalla Devecon Oy:n paikallispomo, Harri Leppänen tutkii karttoja arkkitehti Ali Miludin kanssa.

Libya oli 70-luvulla merkittävä suomalaisten rakentajien markkina-alue. Aktiivisia toimijoita olivat mm. Perusyhtymä, YIT, VISE, Vesi-Pekka, OMP, Puolimatka ja Are Oy. Suomella oli Tripolissa suurlähetttiläs vuoteen 1991 saakka ja asiainhoitaja vuoteen 2002 saakka. Meidän firmamme, Devecon Oy aloitti vuonna 1977 Tripolin liikennetutkimuksella. 80-luvulla suunniteltiin Ras Lanuf’in 40000 asukkaan öljykaupunki. Kaupungista on rakennettu runsaat puolet. 90-luvulla suunniteltiin Sirten ja Jufran hallintokeskukset. Molemmat rakennettiin valmiiksi asti suomalaisten insinöörien ja arkkitehtien valvonnassa. Kumpikin näistä kaupungeista oli aikansa maan ”pääkaupunkina”. Hallitsijan aatoksissa oli jo varmaan silloin tällä hetkellä havaittava maan herkkyys kahtiajakautumiseen tai jopa kolmiajakautumiseen. Pääkaupunki oli siis saatava jonnekin keskivaiheille.

Kehitys johti väistämättömään. Kaikilla diktatuureilla on esiintynyt taipumus kaatumiseen – ennen pitkää. Gaddafin diktatuuria kesti 42 vuotta. Kaatumista vauhditti lännen aktiivinen ilmasotatoiminta. Menetelmää oli kokeiltu Irakissa. Molemmissa tapauksissa jälkihoito jäi tekemättä ja ongelmat ovat käsissä. Kansa uskoi diktatuurin kaatumisen muuttavan oloja – parempaan suuntaan. Libyassa kansa uskoi hallitsijan sukulaisineen säilyttävän öljydollareita konteissa, ne kun avattaisiin, kansan olot paranisivat. Irakissa taas amerikkalaiset todella kuljettivat dollareita konteissa maahan ostaakseen liittolaisia.

Google Earth on hyvä tapa tarkastella maailman menoa. Libyasta on tarkkoja kuvia tiheään tahtiin. Tässä kuvassa näkyy manan majalle menneen diktaattorin asuin- ja komentoalue Tripolissa – ennen ja jälkeen pommitusten, vuosina 2008 ja 2012. Oikeanpuoleisessa kuvassa tankkisuojat ja rakennukset ovat muruina. Tarkkaa hommaa tuo täsmäpommitus - aidan takana olevat talot ovat ehjinä.

Soitan ystävälleni Alille. Soitan hänelle vähintään kerran kahdessa viikossa. Haluan kuulla, onko hän hyvissä voimissa? Haluan tietää, miten hänen poikansa voi? Poika on nyt yliopistossa. Vielä muutama kuukausi sitten poika heilui Kalashnikovin kanssa poistamassa maan diktatuuria. Nyt työ on tehty, mutta yliopisto on suljettu – väliaikaisesti. Ali, pojan isä ja kolmen sisaruksen isä, oli nuorena arkkitehtina vastuussa maan hallintokeskusten suunnitteluttamisesta. Hän valitsi suomalaiset - meidät. Työt aloitettiin vuonna 1991. Alkupaukkuna oli matka Lappiin. Siellä tehtiin ensimmäiset luonnokset kelomökin saunakammarissa. Metsien miesten ja arojen miesten henkiset yhteydet paljastuivat kun taksikuskin joikhaaminen ja arabialaispojan ”Makhbardaija” osoittautuivat lähes identtiseksi samankaltaisen sielunmaiseman tuotteeksi. Näin Helsingin mies (minä) sai Lapin mieheltä ansiotonta arvonnousua tulevaan tehtäväänsä Libyan keitailla.

  

Jufran hallintokeskus rakennettiin keidaskaupunki Hun’iin vuosina 1992-1995. Rakentajina olivat turkkilaiset urakoitsijat, arkkitehtina Arkkitehtuuritoimisto B&M Oy, valvojana Devecon Oy. Jufra oli pääkaupunkina parisen vuotta. Nyt ovat parkkipaikat tyhjiä. Yökuva on Jussi Tiaisen. Yösoittaja Haffad on Jufran poikia. Hänen hellimänsä rakennukset tyyliin "this is our heritage" eivät vaurioituneet taisteluissa.

Sirten hallintokeskus sisälsi kaikki ministeriöt ja suuren kongressipalatsin, suuressa salissa istumapaikkoja oli kansankongressin edustajaluvun mukaan runsaat 4500 jakkaraa. Arkkitehtina oli Arkkitehtitoimisto CJN Oy. Insinöörityöt olivat muiden Devecon Oy:n osakastoimistojen tehtäviä. Urakoitsijana oli italiailainen Fiatin Cogefar. Rakennukset säilyivät pienin vahingoin, vaikka Sirtessä taisteltiin rajusti.

Toivorikas ystäväni

Niin, kun nyt eilen puhuin puhelimessa ystäväni Alin kanssa, hän oli toivorikas – kuten aina. Hän sanoi armeijan ja poliisin tulevan kaduille. Hän kertoi myös synnyinkaupunkinsa miesten – misuratalaisten - lähdöstä. Misuratalaiset ovat nyt saaneet pahan tahran kilpeensä. Heidän tulituksessaan kuoli kymmeniä ihmisiä ja satoja haavoittui juuri viime viikonvaihteessa. Libyalaiset eivät rakasta naapuriheimoja, eivätkä siis tripolilaiset misuratalaisia. Mutta nyt Gaddafin vallasta syöksyn yhteydessä misuratalaiset ovat saaneet sankarin maineen. Misuratalaisten taistelutahto oli lopullinen niitti diktaattorin kaatamiselle. Misuratalaisten ja tripolilaisten välillä on kuitenkin rästissä vanhoja 80-luvun jalkapalloriitoja. Misuratalaisten johdettua kotiottelua, tuomari sitten diktaattorin pojan käskystä määräsi pari rangaistuslaukausta ja peli menetettiin. Tästä seurasi jalkapallokahakka, jonka seurauksena misuratalaislta kiellettiin pelaaminen pariksi vuodeksi. Sekin on hampaankolossa.

Summa summarum

Maassa ei tapahtunut sitä, mitä kansa odotti. Palkat eivät nousseet, terveydenhuolto ei parantunut, opettajia on jatkuvasti liian vähän, liikenneruuhkat eivät lauenneet, asuntorakentaminen ei lähtenyt käyntiin, kauppoihin ei tullut länsimaisia tuotteita, juuri yliopistosta valmistunut poika ei saa työtä, ulkomaille ei pääse harjoittelijaksi, katto vuotaa jatkuvasti näin sadeaikaan, tiesulut haittaavat liikkumista, lampaanliha kallistuu, sähköt katkeilevat ja bensaa joutuu jonottamaan.

Tottapa tuo arjen kurjuus onkin. Öljytuotanto on kolmannes normaalista, alle 0,5 miljoonaa tynnyriä päivässä. Öljy on lähes ainoa tuote, josta maa saa vientituloja: 95 % vientituloista tulee raakaöljystä. Maassa on lähes täydellinen työttömyys: työttömiä on puoli miljoonaa. Neljännesmiljoonaa miestä on nyt militiaryhmien palveluksessa.  Valtio maksaa militiaryhmille palkkaa korvauksena ”turvallisuuspalveluista”. Ystäväni sanoo, että jo ensi viikolla armeija ja poliisi tulevat kaduille - toivottavasti. Näin toivotaan rauhan palautuvan. Maksetaanko senkin jälkeen?

Taskut tyhjät? Vaikka tuo kuva on kyllä minun muistivihkostani, se kuvaa vientimiestä taskut tyhjänä ja piippu suussa.

Massa on tehty lähes sata laitonta teloitusta, kohteena on ollut poliisikomentajia ja muita viranomaisia. Pari viikkoa sitten maan pääministeri pidätettiin Tripolin keskustassa olevasta hotellista. Toissapäivänä turvallisuuden varaministeri kidnapattiin lentokentän parkkipaikalla. Sunnuntaina Sirtessä ryöstettiin valtionpankin raha-autosta 50 miljoonaa taalaa. Militiaryhmät ovat sulkeneet öljyteollisuuden ja suuren osan satamista.

Diktaattorin kukistumisen jälkeen oli suuria toiveita. Nyt maa on täynnä aseita. Täynnä turvattomuutta. Rakennusteollisuus on lamassa. Työttömyys huipussaan. Koulut ja yliopistot kiinni. Heimoyhteisöt spekuloivat kolmen alueen itsenäisyydestä: itään Cyrenaica, etelään Fezzan ja länteenTripolitania. Näkymätön karvainen käsi on poistunut, mutta lukuisia uusia käsiä on tullut mahdollisuuksien äärelle. Maa kiehuu vallan ja rahan liemessä – palaako pohjaan?

Urbanistin suojarokotus

Kuluvina aikoina melkein masentuu. Kysyy onko Pekka Himanen sittenkin oikeassa? Nokia onnistutaan tyhjäksi tekemään, silloin kun kilpailijat Koreassa vetävät pitkän tikun, Talvivaara oli toiveiden tynnyri, silloin kun entinen vihreän kullan maa luovutti kaivosteollisuutensa ja mineraalinsa muille markkinoille, nyt siihenkin tynnyriin tuli vakava vuoto. Pekka Himanen sanoi Suomessa olevan henkisen kulttuurin lama. Idealuovuus tulisi muuttaa bisnesluovuudeksi. Samalla pitäisi lopettaa pyrkimys vähentää pahoinvointia, sen sijaan tulisi lisätä hyvinvointia. Ihmisille tulisi saada tunne arvokkaasta elämästä. Mitä tarkoittaa, että yliopistojen rehtorit Suomessa saavat 0,2 miljoonan vuositulot, kun yritysten teknologiajohtajat vetävät jopa viisinkertaisia summia?  Mitä merkitsee palkka? Miksi taiteilijat eivät saa miljoonatuloja, jos kerran teollisuuspamput niitä ansaitsevat. Anteeksi, saavathan nuo taiteilijat hyviä tuloja, vai mitä tarkoittaa, että laulutaiteilija Madonna ansaitsee 80 miljoonaa vuodessa, hänen nettoarvonaan pidetään 450 miljoonaa euroa, Luciano Pavarottin nettoarvo on vastaavasti 350 miljoonaa euroa. Puhumattakaan urheilijoista: Tiger Woods tienaa 45 miljoonaa, kun Kimi Räikkönen vetää vain runsaat 10 miljoonaa euroa vuodessa. Lionel Messi sentään yltää 30 miljoonaan euroon ja Rafael Nadal tuohon nähden milteipä surkeaan 20 miljoonaa euroon vuodessa. Usain Bolt on alennusmyynnissä, hän tienaa vain 15 miljoonaa euroa vuodessa. NHL:n lätkänpelaajilla huippuansiot on nyt rajoitettu 8 miljoonaan euroon vuodessa ja Teemu Selännekin tienaa nykyään vain vaatimattoman 3 miljoonaa vuodessa. Uransa aikana hän on kerännyt palkkatuloja 50 miljoonaa euroa. Niin, mitähän tuo Aalto yliopisto rehtori saikaan vuodessa? Hän sai viime vuonna noin 0,20 miljoonaa vuodessa. Helsingin yliopiston rehtori veti puolestaan 0,22 miljoonaa euron vuosipalkkaa. USA:ssa yliopistojen presidenttien keskimääräinen palkka 0,3 miljoonaa euroa vuodessa, tosin joissain tapauksissa palkka voi olla kolminkertainen. Suomen suurituloisimmat bisnesnaiset/miehet, kuten Jane Erkko, Björn Wahlroos ja Antti Herlin tienasivat 6-9 miljoonaa vuodessa. Veroihin heiltä meni runsaat 30 %. Pekka Himasen vuositulot olivat vuonna 2012 0,15 miljoonaa euroa . Yritysten teknologiajohtajat tienaavat moninkertaisesti yliopistojen rehtoreihin tai pekkahimasiin verrattuna.

Näitä ihmetellessä, ja Suomen onnettomuutta ihmetellessä, ryhdyn valistamaan itseäni oikean kaupunkitiheyden suhteen. Kaupunkitiheys on kasvavan pääkaupungin mielenkiintoinen dilemma. Nyt halutaan rakentaa ”oikeata kaupunkia”.

Town and Country -kaupunki ja Ciudad Lineal

Historian tunnettuja kaupunkiuudistajia olivat puutarhakaupunkeihin uskovat Arturo Soria ja Ebenezer Howard. Ebenezer Howard kehitti New Town ideologian vuosina 1898-1902 esittelemällä oman kuuluisaksi tulleen kaupunkimallinsa teoksessa Garden Cities of To-morrow (1902). Howardin ”kolmen magneetin” Town and Country -kaupungin koko oli 250 000 asukasta. Se muodostui 58 000 asukkaan keskuskaupungista ja sitä ympäröivistä kuudesta 32 000 asukkaan kehäkaupungista.  Kaupunki oli ”slummiton ja savuton”. Keskuskaupungin asukastiheys oli 6400 asukasta neliökilometrillä. Kehäkaupungeissa tiheys oli 4200 asukasta neliökilometrillä. Koko kaupungin asukastiheydeksi tuli 800 asukasta/km2. Tiheys oli siis varsin alhainen. Helsingissä ollaan tasolla 2000 asukasta per km2.

Toinen vuosisadan vaihteen suuri kaupunki-idea oli Madridin Ciudad Lineal. Perusajatuksena oli kehämäinen rautatie, joka yhdistäisi nauhamaisen kehäkaupungin osat. Arturo Sorian suunnitelma syntyi vuosina 1890-1900. Toteutukseen päästiin pienessä mitassa. Kuitenkin niin huomattavassa, että ollessani 50-luvun lopulla harjoittelijana Madridissa asuin juuri siinä osassa Madridin esikaupunkia, jolla oli nimenä Ciudad Linea,l eli juuri se pala tuota ”viivotinkaupunkia”, joka oli toteutettu. Tällä hetkellä Ciudad Lineal täyttää ”oikean kaupungin” tiheysvaatimukset jopa Helsingin kasvuajatusten puitteissa.

 Vasemmalla näkyvä Ciudad Lineal oli Madridiin suunniteltu kehäkaupunki.  Kaupunkikehä kiersi noin 10 kilometrin etäisyydellä keskustasta. Arturo Soria oli radan varteen sijoitettavan kaupunkinauhan idean isä ja suunnittelija. Hän myös toteutti 1890-luvulla noin 5 kilometrin osuuden katua, joka nytkin vielä - tosin täysin muuttuneena - kantaa hänen nimeänsä. Ciudad Lineal oli asuinpaikkani vuonna 1958. Rataa ei koskaan rakennettu, vaikka asuntokorttelit seuraavatkin pieneltä osin Sorian Ciudad Lineal –konseptia (sininen alue).

Oikealla on Ebenezer Howardin kolmen magneetin Town and Country -kaupunki vuodelta 1902. Kaupunki suunniteltiin 250 000 asukkaalle. Hämmästyttääkö miten nuo kaksi projektia ovat niin sama kokoisia?

  

Ciudad Linealin sydämenä on bulevardi. Katutila on leveä ja puistomainen. Kadulle suunniteltiin aikanaan pikaraitiotie. Nyt kun Helsingissä puhutaan bulevardeista, joku saattaisi kuvitella tuolla käsitteellä tarkoitettavan Calle Arturo Sorian tapaista ihanaa puistomaista katua.

Letchworth ja ”Halpojen Majojen Näyttely”

Ossian von Konow, maamme intohimoinen ”puutarhakaupunkimies”, entinen Järvenpään yleiskaava-arkkitehti, nyt ja manan majoille siirtynyt herrasmies - viimeksi kun hänet näin, hänellä oli upeat liituraitahousut ja värikäs kaulahuivi rennosti kietaistuna Pekka Himasen malliin. Niin, Ossian mainitsi jokaisessa esitelmässään Letchworthín. Se oli hänen mielestään symboli sille, miten Suomeakin pitäisi rakentaa. Tietysti vielä nämä puutarhakaupungit tulisi yhdistää toisiinsa rautateillä. Letchworth oli Britannian kaupunkisuunnittelun ensimmäinen vastaisku kaikkialle ulottuvaa ”ryömivää kaupunkia” vastaan. LetchworthIssa järjestettiin myös ensimmäisen kerran asuntomessuja ennakoivat ”Halpojen Majojen Näyttelyt” vuosina 1905 ja 1907. Letchworthissa asuu 30 000 asukasta. Kaupungin asukastiheys on 2 000 asukasta neliökilometrillä. Kysymys ei siis ole mistään tiiviistä ja matalasta vaan aidosta puutarhakaupungista. Letchworthissa ei ole yhtenäistä toisiinsa liittyvää puistojen järjestelmää. Ei myöskään erillistä kevyen liikenteen järjestelmää. Ensimmäisen kerran sellainen idea tuli esiin vasta 20-luvun lopulla Radburnissa, New Yorkin läntisessä esikaupungissa New Jerseyssä.

  

Letchworth ei sinänsä tee suurta vaikutusta asemakaavallaan. Katuverkko muodostuu lenkeistä ilman sen parempaa järjellistä logiikkaa. Sollershott on pääkatu, joka yhdistää lenkkejä. Mutta siellä onkin yllätys: Britannian ensimmäinen kiertoliittymä, Sollershott Circus. Rakentamisvuosi on noin 1909. Esikuvana oli käytetty Pariisin Riemukaaren ympyrää - näin arvellaan.

Radburn on ihana paikka

 Radburn sijaitsee New Yorkin läheisyydessä Hudsonjoen itärannalla. Nostalgia herää kun dieseljunalla jyskyttää usean tasoristeyksen kautta Manhattanilta Radburnin asemalle. Kummallista miten nuo puomit ja valot herättävät kiihottavaa nostalgiaa. Alueen rakentaminen aloitettiin suuren laman alla, vuonna 1929. Suunnittelijoina olivat Clarence Stein, Henry Wright ja maisema-arkkitehtina Marjorie Sewell Cautley. Suunnittelijoiden tarkoituksena oli toteuttaa englantilaista Garden City-esikuvaa Ebenezer Howardin ajatuksen mukaisesti. Radburnin tärkein idea oli liikenteen erottelu siten, ettei jalankulkijoiden tarvitse ylittää samassa tasossa pääteitä. Myös rautatieasema sijaitsi aivan kylän keskustassa. Pussikaduin toteutetuista suurkortteleista tuli malliesimerkki ”moottoriajan kaupungista” (Town for the Motor Age).

  

Radburnin sanotaan olleen Sven Markeliuksen esikuvana Vällingbyn suunnittelussa. Radburnin uskotaan olevan myös Maunulan ja muiden ensimmäisten suomalaisten lähiöiden suunnittelun esikuvana. Myös Otto-Iivari Meurman ja Heikki von Hertzen käyttivät Radburnin periaatteita Tapiolan suunnittelussa. Radburnin malli ei ole tosiasiassa soveltunut kovinkaan hyvin mihinkään näistä 50-luvun mallilähiöistä. Radburn on selvästi pientalovaltainen alue. Kaksi hienoa ”elielsaarismaista” kerrostalokorttelia porttikonkiholveineen on aseman läheisyydessä. Muutoin pussikatujen varsilla olevat rakennukset ovat rivitaloja tai 2-3 kerroksisia yhden perheen taloja.

Radburnin johtavana periaatteena on liikenteen erottelu. Turvattujen koulureittien tai kortteleiden välisten kävelykujanteiden periaatetta ei ole valitettavasti osattu toteuttaa Tapiolassa. Sitä ei ole myöskään osattu toteuttaa Maunulassa, Pohjois-Haagassa tai Puotilassa.

20-luvun malleja

Nuo äskeiset olivat 10-luvun malleja. Nyt siirrytään 20-luvun malleihin. Pariisi oli Corbusierin mielestä slummi. Hän päätti muuttaa todellisuuden. Hän julkaisi vuonna 1921 suunnitelman nimeltä Ville Contemporaine. ”Tulevaisuuden kaupunki” eli ”Ajan kaupunki” oli tarkoitettu 3 miljoonalle asukkaalle. Kaupungin mottona oli: ”Mitä tiheämpiä kaupunkeja teemme, sitä lyhyemmäksi tulevat matkat. Moraali on sen vuoksi oltava kaupunkikeskustojen tiivistämisessä.”  (Kuulostaa tutulta tarinalta tämän päivän Helsingissä). Hän teki myöhemmin tästä laajasta suunnitelmasta Pariisin keskustaan sovitetun osan: ”Plan Voisin”. Pariisin keskusta, ja tiivein osa eli 11 Arondissement, olivat kyllä tiiviitä, sillä asukkaita oli tuohon aikaan lähes 50000 asukasta  neliökilometrillä. Corbusier halusi kuitenkin muuttaa tuon ”terveydelle vaarallisen ja slummiutuneen” kaupunkiympäristön paremmaksi. Hänen suunnitelmassaan asukastiheys oli keskeisellä pilvenpiirtäjäosuudella 200000 asukasta neliökilometrillä. Corbusier sijoitti Pariisin keskustaan 18 kuusikymmentäkerroksista pilvenpiirtäjää.  Plan Voisin ei taida kuitenkaan käydä esikuvaksi Helsingin tiivistäjille. No, eipä se käynyt myöskään pariisilaisille – he onneksi päättivät säilyttää kaupunkinsa mittakaavan ja tunnelman.

   

Le Corbusierin Uudenajan kaupungin suunnitelma on tyrmäävä. Hän näki kuitenkin suunnitelmansa hyvin vihreänä ja sympaattisena. Hänen suunnitelmansa oli hätähuuto auringon ja vihreyden puolesta. Pilvenpiirtäjät olivat 60-kerroksisia.  Asukastiheys olisi pilvenpiirtäjäalueilla ollut 300000 asukasta neliökilometriltä. Ympäröivillä alueilla olisi oltu huomattavasti kohtuullisemmissa tiheydessä eli 30000 asukasta neliökilometrillä.

Corbusierin suunnitteluideologiaa haluttiin kokeilla myös Venäjällä. Hän teki vuonna 1930 Neuvostoliiton pyynnöstä Green City -suunnitelman ammattiyhdistysliikkeen lomakaupungiksi. 1924 julkaistuun Ville Radieuse -suunnitelmaan perustuva Green City -homma ei kuitenkaan mennyt aivan putkeen. No, totta puhuen, olihan Corbusier huomattava rationalisti venäläisiin konstruktivisteihin verrattuna, mutta 30-luvun alussa ajat muuttuivat ja utopiat luhistuivat.

  

Corbusier sovitti Ville Contemporaine -suunnitelmaa Pariisin keskustaan julkaisemalla Plan Voisin -suunnitelman vuonna 1925. Corbusier suunnitteli kaupungin valon ja terveyden ideologialla. Tutkimukset ovat sittemmin osoittaneet hänen syvärunkoiset pilvenpiirtäjäkaupunkinsa hyvin epäedulliseksi valon kannalta. Vanha perinteinen umpikorttelikaupunki on parempi.

Oikea kaupunki, mitä se on?

Tämä ”oikean kaupungin” rakentamisen ideologia nyt vain kiinnostaa, koska meillä käydään nyt ja tullaan käymään jatkossa kaupunkipoliittista keskustelua asiasta. Millainen on oikean kaupungin tiheys ja rakenne? Saattaa olla niin, että se mikä tuntuu hyvältä, ei olekaan hyvä! Suomen kaupungit ovat harvaan asuttuja. maa-ala on suuri ja asukasluku on pieni.

Suomen tiheimmät kaupunginosat löytyvät Helsingin keskustasta. Ne eivät kilpaile maailman tiiveimpien kaupunkien kanssa, eivätkä myöskään Corbusierin unelmien kanssa, mutta ne eivät myöskään ole mitään ”surkeita maalaiskyliä”. Helsingin suurin asukastehokkuus on Torkkelinmäessä, se on kansainvälisestikin suuri luku - 25000 asukasta neliökilometrillä. Toiseksi kirii Punavuori. Asukkaita on noin 20000/km2. Torkkelinmäki ja Punavuori ovat kunniakkaassa luokassa, sillä samaan asukastiheyteen pääsevät Pariisin keskustassa 11 Arondissement, Norrmalm Tukholmassa ja Manhattanin kuuluisa Greenwich Village. Miksi kuuluisa? No, siksi että Jane Jacobs aikanaan julisti sen asuinalueiden aateliksi.

Kunnioitettavassa 15000 asukkaan luokassa neliökilometrillä ovat Alppiharju, Etu-Töölö, Linjat ja Kruununhaka. Kaikkia näitä mainittuja voi nimittää todelliseksi kaupungiksi. Asukkaiden lisäksi alueilla on myös huomattava määrä työpaikkoja. Mainituissa ”kaupunkitapauksissa” se vaihtelee suuruusluokassa 5000-10000 työpaikka per km2.

Varsinaisen ”kaupunkiluokan” jälkeen havaitaan ”kaupunkimaiset lähiöt”. Tuo kunniakas luokka on tiheydeltään runsaat 5000 asukasta neliökilometrillä. Joukon johtajina ovat Taka-Töölö ja Herttoniemenranta ja hyvinä seuraajina Ylä-Malmi, Kannelmäki, Pohjois-Haaga, Maunula ja Aurinkolahti. Myös Vanha-Munkkiniemi  ja Munkkivuori kuuluvat ryhmään. Työpaikkoja on tässä ryhmässä vähemmän, vain noin 500 neliökilometrillä.

Helsingissä on paljon laajoja harvaan asuttuja pientalo- tai rivitaloalueita. Tyypillinen esimerkki on minun Pakilani. Länsi-Pakilassa asuu 2900 ihmistä per km2, mutta Vartioharjussa vain 2500 asukasta /km2.  Kulosaaressa asukkaita on tätäkin vähemmän eli 2100 asukasta/km2, huolimatta siitä, että Kulosaari ei olekaan pientaloalue. Paloheinä on onnistunut tiivistymään tasolle 3500 asukasta/km2. Se on hyvä luku.

 Kaavio kertoo Helsingin erilaisten alueiden asukas- ja työpaikkatiheydestä neliökilometriä kohti. Valitut peruspiirien osa-alueet eivät edusta kaupungin koko aineistoa, ne on valittu esimerkkeinä.

Niin, kysynkin miten nuo minimaalisen pienet erot väljien kerrostalolähiöiden ja pientaloalueiden välillä ovat mahdollisia? Äkkiä ajateltuna se johtuu lähiöiden puistoista. Ne antavat tietysti tilaisuuden täydennysrakentamiseen, mutta NIMBY ei tuosta ajatuksesta pidä. Helsingin tilastollisia suurpiirejä tarkasteltaessa puistojen ja metsien osuus on hyvin suuri esikaupunkialueilla. Antavatko nämä asukkaiden arvossa pitämät alueet sittenkin tilaisuuden asukasluvun huomattavaan kasvattamiseen? Vai syntyvätkö nämä resurssit yleisten teiden tiealueista ja suoja-alueista?

Helsingissä on paljon tyhjää maata. Klassinen juttu on Raimo Ilaskiven lentokoneesta havaitsema väljyys ja sen seurauksena tehty ”Pääkaupunkiseudun rakentamismahdollisuuksien” selvitysmiestehtävä. Tämä kuva kertoo maan, puistojen, metsän ja muun maa-alan määrästä asukasta kohti Helsingin eri suurpiireissä. 500 m2 maata per asukas tarkoittaa asukastiheyttä 2000 as./km2. Tiheimmilläänkin ollaan luvussa 5000 as./km2, se on 200 m2 maata per asukas.

Pyöritän tätä juttua, koska haluaisin ymmärtää!

Helsingin kaupunkisuunnitteluviraston yleiskaavaosasto on lanseerannut idean ja synnyttänyt kiintoisan alustan keskustelulle. Siis keskustelen – vaikka itsekseni. Virasto ei kommentoi yksinpuheluani. Sitä eivät kommentoi myöskään kollegani.  Minun keskustelunaiheeni on keinovalikoima luoda rakennusmaata Helsingissä, MAL-alueella tai laajemmalla vaikutusalueella. Minun keskustelunaiheeni olisi myös metropolialueen laajentaminen. Mutta loppukoon tämä keskustelu tällä kertaa nyt pieneen asukastiheystulkkiin.

Maailmalla suurimmat asukastiheydet ovat luokkaa 50000 asukasta neliökilometrillä. Helsingissä suurin asukastiheys on Kalliossa Torkkelinmäellä, siellä päästään lukuun 25000 asukasta/km2. ”Oikean kaupungin” asukastiheys ei edellytä korkeata rakentamista.

Kaupunkisuunnittelu on riemukasta puuhaa. siinä siirrellään miljoonia kerrosneliömetrejä ja satojatuhansia asukkaita liikenneverkon luomassa viitekehyksessä. Mutta, suunnittelijan ongelmana on kuitenkin se, että kaikki tapahtuu liian hitaasti. Kaupunkien kerrosala kasvaa Helsingissäkin vain vaivaiset 1 % vuodessa. Enemmän vipinää on asuntojen vaihdossa. Ainakin kymmenesosa asunnoista vaihtaa vuosittain omistajaa (?). 3 % asukkaista muuttaa vuosittain sisään ja lähes saman verran ulos. Uusista asukkaista kaksikolmasosaa on maahanmuuttajia. Yllä olevissa kuvissa esiintyy ”maankäytön massoittelua” eri ajoilta. Vasemmalla on Helsingin seudun aiempien suunnitteluvaiheiden maankäyttöpotentiaalin ”verikarttoja”. Turkoosilla näkyy viimeisin minatyyrimainen ”moottoriteistä bulevardeiksi” –työmaa. Oikealla on muistelukuva yhteistyöstä Simo Järvisen kanssa. Siinä siirrellään ”liikkuvia kerrosalavolyymeitä”.

Tulevaisuuden ennustamisen mahdottomuus

Ystäväni Mattikoo, eli Matti K. Mäkinen, arkkitehti, Oulun yliopiston professori, rakennushallituksen pääjohtaja vuosilta 1985-1994, Suomen teollisuusarkkitehtuurin unohdettu suuruus (ei ole edes kunnon kirjaa julkaistu, kyllä Valion ja Kuivamaidon laitokset nyt yhden kirjan arkkitehtuuristaan ansaitsisivat), kantaaottava kirjoittaja vuosikymmenten takaa - monet tuntevat ”Siniset paperit”, ärsyttävä keskustelun herättäjä, loistava esitelmien pitäjä (erityisesti kuvat), kielimies ja laulumies, saksankieliset romanssit yksi erityisala, vain joskus hän ryhtyy tankkaamaan kun luulee etteivät muut tiedä, että hän tietää.

Niin, tämä ystäväni on alituiseen yrittänyt oikaista minua ystävällismielisin neuvoin näissä blogikirjoitusten kommenteissa. Hän ei pidä suuntautumisesta menneisyyteen, häntä kiinnostaa tulevaisuus. Katsotaanpa nyt mistä hän minua moittii:

Erityinen moittimisen syy on liikenne ja erityisesti raideliikenne. Hän sanoo, etten ymmärrä tulevaa muutosta. Näin hän sanoo: ”Historiankirjoitushan on aina “oikeasti” tapahtuneen muuntelua, milloin kenenkin kuvittelemaa. Ja ajasta aikaan kirjoittajat valitsevat / penkovan muististaan/ kulloinkin oikealta tuntuvan särmän. VALE – EMÄVALE – TILASTO. Viisas vanhus ajattelee tulevaisuutta, siellä ainakin yksi on varmaa: kaiken katoavuus. Uskokaamme huomiseen - ainakin vahvemmin kuin raideliikenteen ikuiseen elämään.” Hän sanoo vielä: ”Nyt on muutosten aika. Tunneloinnit ja muut väylähöpinät tulisi unohtaa. Miten liikkumistarvetta vähennetään – siinä on kehityksen pointti.  Tulevaisuudessa tavara liikkuu ihmisten luo, eikä ihmiset tavaran luo. Poliittinen johto ei tajua, eivätkä virkamiehet ja suunnittelijatkaan tajua tätä muutosta. Sitä eivät tajua myöskään kauppiaat, jotka edelleen rakentavat markettejaan.”

Tämä teksti on ystäväni ja kriitikkoni mieleen.

Viimeisimmässä kommentointijutussaan Mattikoo heittäytyy itsekriittiseksi: huomaa kehuvansa itseään ja istuvansa sameissa vesissä. Hauskaa! Hän kirjoittaa: ” Griechenbeislin seiniltä ollen allakkaani aikanaan kopioinut osan elämänviisauttani, kuten tunnuslauseeni: “Ich muss mich selbsten loben, meine Nachbarn seind nit daheim” tai “Mancher will angesehn sein als habe er noch kein Wasser getrübet, hat abert wol eine längere Zeit mit dem ganzen Hindern drin gesessen.” Tämä kauniisti fraktuuralla seinään maalattuna, kai lienevät vielä tallella, en ole muutamaan vuoteen käynyt”. Vapaaehtoisena lukemani koulusaksa on sen verran heikko, että oli pakko pyytää Matilta käännökset:1. Minun on kehuttava itseäni itse koska naapurinikaan eivät sitä tee. 2. Moni tahtoo uskottavan, ettei vielä koskaan ole mitään vettä samentanut, vaikka on jo pitemmän aikaa istunut siinä koko perseellään.

Hildebrands Deutsche Shokolade julkaisi vuonna 1900 postikorttisarjan, jossa kuvattiin tulevaisuutta vuonna 2000. Monet asiat liittyivät kaupunkeihin. Liikkuvat jalkakäytävät, sääntekokone, lentolaitteet, katettu kaupunki ja raiteilla liikkuva joukkoliikenneväline – maalla ja vedessä. Asiat eivät ole menneet juuri noin, mutta hakaneula on säilynyt täysin muuttumattomana.

Onko pakko ryhtyä ennustamaan tulevaisuutta?

Nyt kun on pakko miettiä tulevaisuutta, voinkin käyttää virikkeenä vuonna 1970 tekemääni tulevaisuusennustetta. Mitähän siinä mahdettiin sanoa Mattikoon tuomitsemasta raideliikenteestä? Niin, onhan se aika ihmeellistä, että tuo vanha keksintö on vieläkin ”virallisesti” voimassa. Tulevaisuuden näkeminen ei ole helppoa. Hauskinta on katsella omia erehdyksiään tulevaisuuden kohisevasta muutoksesta. Menivätkö asiat putkeen? Sitä kysytään.

Tämäkö ihana menneisyyden kuvaus ei tule olemaan tulevaisuutta? Ystäväni Mattikoon mielestä raideliikenne on häviävä liikennemuoto. Hän uskoo huomiseen vahvemmin kuin raideliikenteen ikuiseen elämään. Toisin kuin Matti, maamme investointipolitiikka uskoo raideliikenteeseen, nyt on tekeillä yhteenlaskettuna lähes kolmen miljardin hankkeet: kehärata, länsimetro ja Pohjanmaan rata, putkessa on Pisara ja Lentorata , niistä kertyy runsaasti toiset kolme miljardia. Mihin minä uskon?

Surkeat ennusteet vai pysähtynyt maailma?

Vain harvat laatimani tulevaisuudenennusteet ovat toteutuneet. Väri-TV ja video tulivat käyttöön yli kymmenen vuotta ennustettua myöhemmin. Näköpuhelin on  Skypen varassa. Telefax-sanomalehti tai sanottaisiinko internet olivat alkavaa todellisuutta 90-luvun lopulla, tai oikeastaan 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä, eli 15-20 vuotta ennustamaani myöhemmin. Mielenkiintoinen arvaus tuo telefax-yhteys keskustietokoneeseen. Olihan telefax eli faksimile tullut käyttöön juuri 70-luvulla. Henkilökohtaisista tietokoneista ei ollut vielä aavistustakaan. Telefax oli suuri mullistus. Kuvia voi lähettää koneella. Sitä ennen lähetettiin tekstejä telexillä. Keskustietokoneeseen yhdistetyllä faxilla oletettiin voitavan saada tietoa mm. terveyteen liittyvistä asioista. Tekniikan välineeksi sen ei vielä arveltu soveltuvan. Olivathan telefaxin kopiot lämpökopioituja rullaliuskoja, joissa mittakaava helposti vääristyi. Kotitalousrobotit eivät ole nykypäivää, ehkä tiskikonetta lukuun ottamatta. Silti puhutaan älytaloista. Älyä ei kuitenkaan juuri ole käytössä. Rakennusteollisuudessa tilaelementit elivät lyhyttä kukoistuskautta. Suomalaiset rakensivat Irakiin Aulis Saarisen kehittämällä tilaelementtitekniikalla. Ajatus kuoli. Autoteollisuuden tapaan valmistetut sarjavalmisteiset tilaelementtitalot odottavat aikaansa. Sisäkiertoiset talot ovat utopiaa. Automatiikka on tehtaissa yleistä, mutta automaattiset tehtaat, automaattinen metsänhoito, maatalous ja kasvihuoneviljely? Kasvihuoneviljely yleistyy, mutta se ei ole pääosa maataloustuotannosta, saati että se olisi automatisoitu. Lentoliikenne kasvaa, jumbot ovat käytössä, mutta raskaat kuljetukset eivät liiku helikoptereilla. Yliäänikoneet olivat ja menivät. Pintaliitäjiin vesirikkaassa maassamme uskoivat Jörn Donnerin lisäksi muutkin mm, Pentti Murole. Automaattiset tavarankuljetusjärjestelmät odottavat aikaansa. Sähköautoja lupasi maailman autoteollisuus jo 80-luvulla. Matti Vanhasen toivo elää, mutta sähköautot viipyvät. Ilmatyynymetro ja jopa kumipyörämetro kuuluvat unohduksen listalle. Liikkuvia jalkakäytäviä nähdään lentokentillä ja metroasemilla, ennen odotimme niitä kaupunkeihin. Olihan Helsingissäkin liikkuvan jalkakäytävän varaus Asema-aukion läpi Kaivokadulle. Jokamiehen lentokoneita odotti jo Aarne Ervi. Nyt emme niitä toivo tai odota. Miniauto kaupunkiautoksi - silloin itsestään selvää, mutta nyt marginaalia. Asfaltti on pitänyt pintansa maanteillä nastarenkaiden ruokana. Mutta katuja lämmitetään, ei säteilynä vaan kaukolämmön paluuvedellä. Automaattisesti ohjatut moottoritiet odottavat aikaansa, ovat odottaneet jo vuodesta 1985. Automaattisista yksilöllisistä henkilökuljettimista uskottiin paljon. Muutkin uskoivat niihin, ei vain Eero Paloheimo. Itse kirjoitin automaattisista ”nojatuoliradoista”, joissa määränpää valitaan senaikaisesta pyörivästä puhelimen numerolevystä. Näiden laitteiden piti olla markkinoilla vuonna 2000. Aika aikaa kutakin ja nyt ovat uudet ennusteet ja uudet odotukset. Opista viisastuneena uskaltaisi ennustaa vain sosiaalista muutosta. Tai pitäisikö uskoa Markku Pääskystä, joka kirjassaan Vastaavuuksia kirjoitti näin: ”Mitään ei ole tekeillä, kaikki on jo tehty ja se vallitsee. Taivaan ja maan, ihmisten ja jumalten neliyhteys, runouden ja vuosituhansien takaisen teknologian liitto sekin.”

Miten siis nyt tuota ennustetta uudistaisi? Onko jotain muuttunut 40 vuoden aikana? Kaikista toteutuvaksi ennustetuista asioista toteutuivat oikeastaan väri-TV:n ja videon (ja pikkuisen Skypen) lisäksi vain kansainvälinen lentoliikenne jumboilla sekä ”TELEFAX SANOMALEHTI JA TELEFAX YHTEYS KESKUSTIETOKONEESEEN”. Sähköautonkin piti olla osa todellisuutta jo 80-luvulla. Näin autoteollisuus lupasi!

 On monia asioita, joita pidettiin itsestään selvyyksinä 60-luvulla. Jopa Jörn Donner kirjoitti pintaliitäjistä rannikkoseutujen kulkuneuvona. Aarne Ervi uskoi jokamiehen lentokoneisiin kaupunkiliikenteen ratkaisijana. Yliäänikoneet ja helikopterilla suoritettavat raskaat kuljetukset olivat osa tulevaisuuden strategiaa. Liikkuville jalkakäytäville varattiin tila Martinlaakson junilta metroaseman kautta perunatorille. Monorail oli Saksaan rakennetun koeradan turvin ehdotonta tulevaisuutta. Buckminster Fuller oli ajan filosofi. Hän puhui "Avaruuslaiva Maasta" ja peitti Manhattanin geodeettisella kuvullaan ja pani meidät uneksimaan, elettiin vuotta 1962. Häneen filosofiaansa uskottiin, toisin kuin meidän omaan Pekkaamme!

Science Journal 1967, tulevaisuus tiedemiesten arvioimana

Nyt hypätään ennusteisiin, joiden laatijoina oli tieteen huippuja. Science Journal julkaisi delfi-tekniikalla tehdyn tulevaisuuden ennusteen vuonna 1967. Siinä ei puhuta kaupungeista, siinä puhutaan elämän perustavaa laatua olevista kysymyksistä.

Kaavio kertoo, että varmoja lähinnä heti 70-luvulla toteutuvia asioita olisivat meriveden taloudellinen suolanpoisto, syntyvyyden säännöstely, ultrakevyet rakennusmateriaalit, automaattiset kielenkääntäjät, elimensiirrot sekä luotettavat sääennusteet. Hyvin ennustettu, mutta asioiden toteutuminen on viivästynyt noin yhdellä sukupolvella. Hyvä niinkin! Meidän aikaamme mennessä toteutuneiksi ennustettujen asioiden joukossa on vain valtameren pohjan taloudellinen kaivostoiminta- öljyn poraus, joka ei kuitenkaan ole sen laatuista laajaa hyödyntämistä mitä tiedemiehet silloin tarkoittivat. Ehkä ”ei koskaan” –sarjassa on mielenkiintoisa ennusteita: uskotaan ihmisiän kasvattamiseen 50-vuodella, suoraan yhteyteen aivojen ja tietokoneen välillä, painovoiman kontrolliin ja pitkän kooman mahdollistamiin aikamatkoihin.

Meriveden suolanpoistoa on kehitetty ja siitä on tullut jopa kohtuullisen taloudellinen tapa tehdä juomavettä, jos halpaa energiaa on saatavissa.

Syntyvyyden säännöstelyn keinot ovat olemassa. Köyhä musliminainen ei kuitenkaan saa mennä ilman aviomiestään apteekkiin, ja mies valvoo, ettei pillereitä osteta.

Automaattiset kielenkääntäjät ovat olemassa, mutta koetapa käännättää Wikipedian tekstiä englannista suomeksi: puppua.

Elimensiirrot ovat tulleet mahdollisiksi, mutta proteesit eivät todellakaan toimi uusina eliminä.

Säätilaennusteet toimivat satelliittien avulla kohtuullisesti lyhyellä aikajaksolla, mutta luotettavia sääennusteita ei tulla koskaan laatimaan.

Keskeinen tiedon taltiointi edistyy, niin myös tiedon saanti. Tiedemiehet eivät kuitenkaan ennustaneet internetin ja facebookin vallankumousta.

Kvanttirelativiteetti ja partikkeliteoria etsivät totuutta. Suhteellisuusteoria ja kvanttiteoria etsivät toisiaan.

Keinotekoiset elimet muovista ja elektronisista komponenteista odottavat aikaansa.

Ei-narkoottisten huumeiden käyttö persoonallisuusmuutoksissa on varmaankin LSD-ajan huuman jälkikaikuja. Eniten käytetty lyhytaikaisten persoonallisuusmuutosten väline taitaakin olla alkoholi. Sitähän suomalaiset käyttävät 10 litraa 100 % alkoholina vuodessa. Vuoden 1967 keskikulutus oli 3 litraa. Vai onko energiajuoman ylikäyttö tätä ennakoitua muutosta?

Kontrolloitu fuusiovoima olisi ennusteen mukaan laajassa käytössä. Fuusiovoiman tuottaminen ei kuitenkaan ole vielä ratkennut.

Primitiivistä keinotekoista elämää on pystytty luomaan dna:sta. Käytännössä kaikki on kuitenkin alkupisteessään.

Valtameren pojan kaivostoiminta on laajaa, mutta keskittyy vain öljyteollisuuden tarpeisiin ja uusiutumattomien luonnonvarojen hyödyntämiseen.

Synteettisen proteiinin tuottamista ruokaa varten ei ole ratkaistu, vaikka lihaskudoksen kasvattamista onkin tutkittu. Biokemiallinen immunisaatio bakteereja ja viruksia vastaan on utopian asteella, rokotukset kyllä, mutta sehän on jo vanha juttu. Geneettistä manipulointia perinnöllisten tautien torjumiseksi tutkitaan. Geeniterapia on kuitenkin haaveen asteella.

Valtamerten taloudellinen viljely tuottaa tällä hetkellä 15 % maailman proteiinin tarpeesta. Osuus on kasvussa. Ostereiden viljely ja kassilohet eivät kuitenkaan ratkaise maailman ruokaongelmaa. Ylikalastus tuhoaa villiä kalakantaa.

Myöskään biokemikaaleilla ei ole onnistuttu stimuloimaan uusien orgaanien tai elinten kasvua. Huumeet ja lääkkeet eivät ole osoittautuneet keinoiksi kasvattaa ihmisen älykkyyttä.

Suoraa elektronista yhteyttä aivojen ja tietokoneen välillä ei myöskään ole syntynyt. Mutta senhän oletettiinkin onnistuvan vasta vuonna 2020.

  

Aivojen ja tietokoneen suora yhdistäminen näyttää olevan ennustajien suuri haave ja olettamus.

Alkaa epäilysten vyöhyke. Mahdollisesti ei-koskaan -sarjaan kuuluivat seuraavat ennusteet:

Osa tiedemiehistä arveli, että ikääntyminen voitaisiin pysäyttää jo näinä aikoina. Ihmisen elinikää arveltiin voitavan lisätä 50 vuodella. Nyt syntyvien suomalaisten tyttöjen eliniän odote on yli 83 vuotta ja poikien yli 76 vuotta. Vuonna 1967 elinajanodote oli tytöillä 72 vuotta ja pojilla 63 vuotta. Maailman väestöllä elinajanodote on tällä hetkellä runsaat 65 vuotta.

Kaksisuuntaisen kommunikaatioon ulkoavaruuden kanssa piti olla alkamassa juuri tänään ja voimissaan vuonna 2025.  Kommunikaatio on yksisuuntaista.

Uskottiin myös älykkäiden eläinten käyttöön matala-asteisessa työssä. Nyt uskomme kehitysmaaihmisten korvaavan tämän työvajeen.

Painovoimakentän modifiointi ja painovoiman kontrolli oli tiedemiesten haaveena vuosisadan puolivälissä. Painovoimakenttä on pitänyt pintansa. Opetus suoralla tietokonesiirrolla aivoihin piti oleman mahdollista samoihin aikoihin. Aikamatkat jälleen - uskottiin pitkäkestoiseen koomaan, joka mahdollistaisi tällaiset matkat. Telepatian käyttö kommunikaatiossa oli ennusteen kaukaisin osa.

Mutta nämä viimemainitut ennusteen kuuluivatkin epäilevien ei-koskaan -sarjaan.

Pari juttua ilahduttaa vaikka kriisi uhkaa

Juuri tänään postilaatikossa olleesta lehdestä (HS 12.11) löytyi mielenkiintoinen juttu. Siinä kerrottiin ulkomaalaistaustaisten naisten hedelmällisyysluvusta Suomessa ja alkuperäismaassaan, eli naista kohti syntyneiden lasten määrästä ja sen muutoksesta. Jutun grafiikka kertoi luonnollisia ja oikeita asioita – tosin vielä tulevan kehityksen alkutaipaleesta. Samaan ilmiöön törmäsin ilokseni Saudi-Arabian väkiluvun kehitystä ihmetellessäni. Väkiluvun kehitys on suurin ongelmamme, vaikka uskonkin juuri tuon kriisin hallintaan äitien viisauden kautta – mutta liianko hitaasti? Tulevaisuuttamme muuttaminen tapahtuu lähes kaikissa suhteissa liian hitaasti. Historiamme on ollut kulkua kriisistä toiseen. Mikä on seuraava globaali kriisi? Milloin se tulee?

Kun tämä tarkastelu tulevaisuudesta taas törmäsi Mattikoon moitteiden mukaisesti jälleen historiaan, eikä tulevaisuuteen, on pakko jatkaa pohdintaa myöhemmin.