Suomen Kuvalehti 1930 – juo kirkasta vettä!

Vanhat lehdet ovat aarteita - joissa on yllätys.  Mene siis kirppikselle ja osta sieltä vanhoja lehtiä. Lue niitä ja aina yllätyt. Toisaalta yllätyt niiden maailmankuvasta, toisaalta yllätyt siitä, että niissä kerrotaan juuri sellaisista asioista, joita itse olit mielessäsi haikaillut. Siis, esimerkiksi mitä? No katsotaan nyt mitä Suomen Kuvalehdellä on tarjottavaa vuosien 1930 ja 1934 muutamassa kellastuneessa numerossa. Ne löytyivät Sauvon Vintagesta. Sopivaa kesähellelukemista.

G. A. Serlachius uskoi itseensä

No, aloitetaan Mäntästä ja Serlachiuksesta. Edellisessä blogissani kirjoitin Mäntän ja Serlachiuksen Gösta –museosta: http://penttimurole.blogspot.fi/2014/07/poptaidetta-linjalla-toivakka-mantta.html  Nytpä sitten vuoden 1930 Suomen Kuvalehdessä törmään teollisuusserlachiusten kantaisään G. A. Serlachiukseen. Hän oli yrittäjä, joka otti jatkuvasti riskejä. Hänellä ei ollut mahdollisuutta valittaa logistiikasta tai työvoiman koulutuksesta. Kun hän aloitti hiomon rakentamisen Mäntän kosken partaalle vuonna 1888, oli hänellä matkassaan kuusi kirvesmiestä ja 20000 markkaa rahaa. Hiomo valmistui vuodessa, kosken jauhaessa energiaa. Valmiit tuotteet eli massapaalit kuljetettiin alkuvuosina kirkkoveneillä Kuoreveden etelärantaan, sieltä ne vietiin hevosilla kolme penikulmaa Länkipohjaan, täältä laivalla 60 km Valkeakoskelle, sieltä edelleen hevosilla niemen poikki Vanajanselän rantaan ja taas laivalla Hämeenlinnaan. Täältä löytyi rautatie. Ei ollut muuta mahdollisuutta kuin idearikkaus, suunnitelmallisuus ja luja usko – ja vähän rahaa. Tosin rahakin tuppasi ajoittain loppumaan. Minkäänlaista koulutusta ei vanhalla Serlachiuksella ollut – Kuopion lukiota lukuun ottamatta. Hän oli ”pillerinpyörittäjä”, apteekin pitäjä – ilman varsinaista koulutusta siihenkään. Syntyi teollisuus (ja dynastia) – toivottavasti jälkipolvi huolehtii tehtaasta eikä vain taiteesta. Toista ei ole ilman toista.

  

Kuvassa G. A. Serlachius patseeraa tehtaassaan Axel Gallen-Kallelan ikuistamana. Lehti kirjoittaa: ”Kuopion lukion kahden luokan oppimäärä ei riittänyt antamaan hänelle edes tyydyttävää oikeinkirjoitustaitoa, mutta siitä huolimatta hän sanomalehtikirjoituksilla ja lentokirjasilla taisteli väsymättömästi uraauurtavien liike-elämän uudistusten puolesta. Hän on mm. talvisatama- ja jäänmurtajakysymysten isä ja vielä nykyisessä eduskunnassa (1930) on käsittelyä odottamassa erinäisiä rautatiealoitteita, jotka Serlachius esitti maan rautatieverkoston laajentamista koskevassa lentokirjasessaan jo yli 40 vuotta sitten.” Oikeanpuoleisessa kuvassa on massapaalien uskomaton reitti tehtaan alkuvuosina: kirkkoveneillä, hevosella, laivalla, hevosella, laivalla reilusti yli 200 km.

 Liikaa estetiikkaa ja arkkitehtuuria

Suomen osastolla Antwerpenin maailmannäyttelyssä oli liikaa estetiikkaa ja arkkitehtuuria.  Näin ainakin Suomen Kuvalehden mukaan. Arkkitehti Harry Röneholm piirsi Suomen koivufaneerista rakennetun näyttelypaviljongin maailmannäyttelyyn, joka pidettiin Antwerpenissa vuonna 1930. Artikkeli mainitsee paviljongin arvokkaaksi ulkonäöltään ja hyvin sisäisesti järjestetyksi. Sittenpä artikkeli ottaa Suomen osaston ruotiakseen kovin sanoin: ”Minusta tuntuu, että liika estetiikka ja arkkitehtuuri on niellyt näyttelyn päätarkoituksen: mainoksen maan hyväksi. Onhan meillä sekä hyvää arkkitehtuuria että hyvä maku yleensä, mutta emme me sillä elä. Ja kaupan tekoon – erityisesti Suomen kanssa – siihen saa näyttelystä turhaan etsiä mitään kehotusta. Tuntuu että näytteille asettajalla on epäinhimillisen korkea käsitys esineitten kyvystä puhua omasta puolestaan.”

Suomen paviljonki Antwerpenissä oli koivufaneerista tehty tyylikäs luomus. Suomen Kuvalehti ensin hieman kiittelee, mutta sitten teilaa – osasto osastolta. Lehti teilaa koska liian paljon jätetään katsojan mielikuvituksen ja luovan kiinnostuksen varaan. Edellytetään asioiden yhdistelyä ja ahaa-elämyksiä. Lehden mukaan Suomea ei saada maailmankartalle tyylittelemällä. Pitää sanoa selkeästi: ”Tämä on parasta, osta tätä!”

Belgian suuri näyttely koostuu emämaan Belgian osastosta ja siirtomaan Kongon ”erikoispalatsista”. Teksti kertoo: ”Käymällä vain Kongon erikoispalatsissa saa täydellisemmän kuvan koko Afrikasta kuin matkustamalla siellä monta kuukautta. Tietysti siellä ennen kaikkea nähdään mitä hyvää Belgia on Kongolle tehnyt, samoin kuin Hollannin hyvyys Jaavaa kohtaan tämän osastolla. Englannilla on hiukan kylmän mahtava imperium-otteinen osasto. Saksan osasto soittaa, että maa on taas jaloillaan ja hyvässä menossa ylös- ja eteenpäin.”

Tässä nyt kyselee itseltään, että oliko Suur-Suomi –aate sukulaisuussuhteessa ajan globaaliin hyväntekeväisyyteen eli kolonialismiin. Minun käsissäni olevissa Suomen Kuvalehden numeroissa on useita artikkeleita Aunuksesta. Olisivatpa nuo olleet käsissäni kun tein blogia http://penttimurole.blogspot.fi/2014/06/laivassa-aanisjarvelle-ja-petroskoihin.html

Suomi Aunusta jalostamassa

Suomen Kuvalehden aloitus on dramaattinen: ”Railona aukeaa raja Suomen ja Venäjän välillä. Sen toiselle puolelle ei silmämme kanna, silloin tällöin vain rajan yli päässeet ryysyiset pakolaiset antavat lohduttoman todistuksensa Inkerin kurjuudesta, Aunuksen ahdistuksesta ja Vienan-Karjalan pakkotöistä. Neuvosto-Venäjä tosin mainostaa kiihkeästi itseään, lähettää maailman lehdistöihin komeita tiedonantoja taloudellisesta ja henkisestä nousustaan. Mutta heimokansojen kohtalo on liian kirvelevä haava Suomen sydämessä, että me voisimme edes vakavasti suhtautua tuon uuden vapaan maailman ylistykseen. Melkeinpä ainoa ala, jossa Suomen ja Neuvosto-Venäjän välillä on vuorovaikutusta, on kauppa.” Artikkelissa mainitaan neuvostoliittolaisten halunneen apua Suomelta karjanjalostuksen suhteen.

Sitten päästään asiaan. Artikkeli kertoo mielenkiintoisella tavalla tsaarinajan yhteistyöstä karjanjalostuksen suhteen, suomalaisten opastamasta maanviljelysseuratoiminnasta sekä Povenitsin mallitilasta. Suomalaiset toivat alueelle kantakarjaa ja ensimmäiset kantakirjat Venäjällä tehtiin suomalaisen mallin mukaan. Lehmät olivat kyyttöjä. Kuuluisa suomalaissonni oli nimeltään Jänö.

  

Kuvassa on vuonna 1907 Aunukseen viety kyyttösonni Jänö jälkeläisineen. Suomalainen agronomi Almus Hagman työskenteli alueella yhdeksän vuotta. Hän joutui lähtemään vallankumouksen jälkeen. Kyläläiset muistivat häntä seuraavilla sanoilla: ”Paljon saitte pohtia, työskennellä, vieläpä toisinaan taistellakin kuntalaistemme keskellä vallitsevaa tietämättömyyttä vastaan, mutta samaten kuin auringossakin tavataan pilkkuja, samaten meidänkin seurassamme on tomppeleita.”

Nykyaikainen draama

Suomen Kuvalehdessä on runsaasti automainoksia.  Suomessa oli tuohon aikaan noin 40000 autoa ja kuolemaan johtaneita onnettomuuksia sattui noin 200 eli siis yksi kahtasataa autoa kohti vuodessa. Nykyisin liikenteessä on 5 miljoonaa autoa ja kuolleita on 300 vuodessa.  Onnettomuuksia on siis yksi 16000 autoa kohti vuodessa.

Buick mallia 1930 näyttää jämäkältä ilmestykseltä. Mainos sanoo: ”Kaikkialla, kaupungissa ja maalla, kuulee yhtä innostuneita lausuntoja Buickista, kun tulee puhe autosta. Sen matalat ääriviivat herättävät imartelevaa ihailua. Kaikki huomaavat sen pitkäin, sulavain piirteiden ilmaisevan luontaista nopeutta. Ajaessanne sitä itse tulette tuntemaan Buickin ehtymättömät voimavarat…”

Mutta myös kritiikki elää. Lehti julkaisee Helvi Jaakkolan runon - mahtavan grafiikan täydentämänä.

Katu. Auto.

Suuri. Vihreä auto.

Paiskaudun maahan.

Tyhjää –

mustaa—

Verta!

Kirurgi.

Kiiltävää lasilevyä.

Valkoista liinaa.

Leikkauspöytä.

Viisituhatta markkaa.

  

SK 1.11.1930 julkaisi nykyaikaista – senaikaista draamaa. Auto oli todella melkoinen peto tuohon aikaan.

Juokaa kirkasta vettä!

Alkavan raittiusviikon kunniaksi Suomen Kuvalehti julkaisee koko sivun grafiikan ”viinan villitys”. Suomeen julistettiin kieltolaki 31. lokakuuta 1907. Suomen ensimmäisen yksikamarinen eduskunnan hyväksymää kieltolakia ei kuitenkaan Venäjän keisari ja Suomen suuriruhtinas Nikolai II tuolloin vahvistanut. Pelkäsi ilmeisesti Gorbatsovin kohtaloa.  Lain vahvisti 29. toukokuuta 1917 ruhtinas Lvovin johtama Venäjän väliaikainen hallitus, joka määräsi sen astumaan voimaan kaksi vuotta myöhemmin, 1. kesäkuuta 1919. Näin sitten tapahtuikin, vaikka tällä välin Suomi oli jo saavuttanut itsenäisyyden ja oli jo omahallintainen. Kieltolain ajasta Ilmari Kianto kirjoitti: ” Suuretkin herrat herkuttelivat, pienet narrit napsuttelivat, maanisätkin maiskuttelivat." Alkoholin kulutus kieltolain aikana saattoi olla noin 3 litraa puhdasta pirtua asukasta kohti vuodessa, kun se tällä hetkellä on noin 10 litraa puhdasta pirtua asukasta kohti vuodessa.  Vuonna 1930 poliisi takavarikoi miljoonaa litraa pirtua. Tuo poliisin koukkuun jäänyt salakuljetusviina saattoi olla kymmenes osa käytetystä alkoholista. Kieltolaki kumottiin Joulukuun 29.–30. päivänä vuonna 1931 pidetyssä kansanäänestyksessä. Kysymys kuuluu: mitä aikaa elettiin silloin kun Suomen Kuvalehti tämän komean ”juo vettä” grafiikan julkaisi. Kuva oli lehdessä marraskuussa 1930. Silloin siis elettiin vielä kieltolain aikaa.

Raittiusviikon aattona, vielä kieltolain aikaan 1.11.1930, Suomen Kuvalehti julkaisi tämän kuvan. ”Pelottava toveri, viekas ja katala, ystäviensä myrkyttäjä, kotien hävittäjä, yhteiskunnan vihollinen. Mies otti ryypyn, ryyppy otti toisen ryypyn ja lopuksi ryyppy otti miehen.”

Väkiluku vähenee – varattomat lisääntyvät

Suomen Kuvalehti kirjoittaa: ”Maaseudulla asuville lapsirikkaille perheille, jotka eivät kykene tätä omin voimin aikaansaamaan, luodaan yhteiskunnan avustuksen, oikeammin lainan kautta sellainen pieni viljelmä, joka antaa perheelle likipitäen koko ravinnon.  Eri asteet tässä kehityksessä ovat seuraavat: 1) Ensimmäisenä vuonna tuotetaan riittävä peruna ja vihannekset koko vuodeksi: 2) seuraavana vuonna järjestetään mahdollisuus lehmän pitoon hankkimalla sille rehut perheen oman toiminnan kautta, ja viljelyspintaa laajennetaan samaan aikaan siinä määrin, että 3) kolmantena vuonna perunaa voidaan kasvattaa paitsi ihmisille myös lihotussialle ja lehmällekin sekä ohraa tai muuta viljaa jonkin verran: 4) neljäntenä vuonna laajennetaan viljelyksiä edelleen päämääränä vaikkapa koko tarvittavan viljamäärän tuottaminen ja 5) viidentenä vuonna kylvetään jo osa viljapellosta heinänsiemenellä kylvöheinän aikaansaamiseksi. Lehmän ja lihotussian lisäksi hankitaan pari lammasta ja muutamia kanoja. Kaunis haave, mutta käytännössä mahdoton, sanovat ”kylmän todellisuuden miehet”.

  

Suomen Kuvalehden artikkelissa (1934) ideoidaan vähävaraiselle maalaisväestölle annettavaa pientä lainaa, joka mahdollistaisi itsenäisen elämän oman viljelmän tuotteilla - omavastuun ja työnteon kautta. Siis nimenomaan työnteon, johon osallistuisi koko perhe, aikuiset ja lapset. Tämä on nykyajalle niin vierasta, että artikkeli kiinnostaa. Eikä tuota maaseudun suuriperheistä kansaa ole enää olemassakaan! Paitsi miljardikaupalla kehitysmaissa.

Niin, agronomi Erkki Kinnusen juttu jatkuu – hän yrittää keksiä keinot vähävaraisen maatalousväestön nostamiseksi. Tämä kaikki on mielenkiintoista – mutta yllättävän pitkäjänteistä. Nyt on maailma muuttunut. Tuollaista väestöä ei enää meillä ole. Mutta tuo ajattelutapa ja tuo prosessi, soveltuuko se kehitysmaiden miljardeille? Minä en tiedä. Sanokoon se joka tietää. Ehkä se onkin jo normaali käytäntö jossain. Mutta vielä tuo pitkäjänteisyys – viiden vuoden prosessi, että alkuun päästään – kasvattaako nykymaailma sellaisia ihmisiä?

Poptaidetta linjalla Toivakka - Mänttä

Hyvä ystäväni jäi leskimieheksi yli puolen sadan avioliittovuoden jälkeen. Siunaustilaisuus pidettiin Toivakan kirkossa. Kirkkoherra kehotti ihmisiä miettimään vainajan hyvää elämää – ei nyt poismenon aiheuttamaa surun hetkeä. Hyväpuheinen pappi. Hautajaisissa oli vanhan ajan tunnelmaa. Arkku kannettiin kirkkoon sisään ja kirkosta ulos. Kirkkomaa oli puistoinen ja väljä. Siellä ei ollut urbaanin kivikokoelmahautuumaan tuomaa ahtautta. Tuntui hyvältä jättää vainaja sinne.

Alvar Aalto oli mukana Toivakan vuonna 1888 rakennettua kirkkoa uudistamassa. Vasemman puoleinen kuva esittää hänen omaksumaansa kirkkotunnelmaa vuodelta 1923. Oikealla puolella on Pellervo Lukumiehen hippiraikas 70-luvun näkemys. Nyt kattomaalaukset täyttävät 40 vuotta ja ovat Toivakan tärkeintä näytettävää. Maalari itse asuu kirkon läheisyydessä ja täyttää ensi vuonna 80 vuotta.

Toivakan kirkko Aallosta Lukumieheen

Mutta kirkko. Toivakan kirkko on saanut myöhäistä kuuluisuutta. Kuuluisuus syntyi kun sotavuosien ja sodan jälkeisen ajan kirkkoherran poika Pellervo Lukumies pääsi maalaustöihin. Hän maalasi kirkon kattoon fantastisen kuvasarjan - sanan mukaisesti. Jotkut luulivat häntä lankkumaalariksi ja kylätaiteilijaksi, mutta ei - hän oli Ateneumin kuvataidekoulua käynyt taiteilija, ollut itsensä Sam Vannin oppilaana.  Kuvat syntyivät vuosina 1971-1973. Silloinen kirkkoherra Leevi Vironmäki erosi virastaan. Hän ei voinut saarnata tuollaisten kuvien alla. Mistä on kysymys?

 Leevi Vironmäki, kirkkoherra ja Lukumiehen maalausten vihaaja (1916-1991) oli tuottelias kirjoittaja. Hän julkaisi 4 uskonnollisaiheista kirjaa. Kustantajasta päätellen hän oli lestadiolainen, eikä voinut hyväksyä Lukumiehen maalauksia. Hänen kirjoittamansa kirjan kansi esittää salaperäisiä naisia. Outoa ettei hänelle Lukumiehen nymfit kelvanneet.

Pirkko Tamminen kirjoittaa kivasti Toivakan kirkon kattomaalauksista Tosimies -lehdessä. Jos olet joskus menossa Toivakan kirkkoon tämä teksti kannattaa ehdottomasti lukea:

http://www.tosimies-lehti.fi/juttu607_2.html

Pieni ote Pirkko Tammisen tekstistä:

”Vieraillessani Toivakan kirkossa 2007 kiinnitin katseeni Pellervo Lukumiehen Mustalaisenkeli-maalaukseen. Vierellä olevat Kiinalainen enkeli, Egyptiläinen enkeli ja Idän hinduenkeli muodostivat kokonaisuuden, kuin ennusmerkin aikamme etnisyyskeskustelusta maassamme.

  

Alttaritaulun yläpuolella katossa on Jeesus ja viisi viisasta neitsyttä. Neitsyet ovat arvatenkin ne viisi viisasta, jotka ottivat lamppuihinsa myös öljyä. He odottivat ylkää tulevaksi. Ylkä saapui uljaissa hippivetimissä. Neitsyet edustavat viittä kansaa ja rotua.

Taiteilija Lukumiehen kuvissa Raamatun henkilöt Aatami ja Eeva ovat tummaihoisia, apostoli Pietarilla on perinteisesti taivasten valtakunnan avain. Apostoli Johanneksen vatsasta purkautuu Raamatun tekstejä; Mooses näyttää egyptiläiseltä ylimykseltä, ja profeetta Elia on arabi, kerjäläinen ja kulkuri. Valheprofeetta Sidkian – Lukumiehen oma luomus – tunnistaa rautaisista sarvista, jotka ovat pakanuuden muistumia. Kati Josefiina, stetsonhattuineen ja moottoripyöräilijän suojalaseineen edustaa 1970-luvun muotia ja on samoin taiteilijan oma luomus. Jumalan luonnon ylistyksestä kertovat simpukkasoitin, lumihaikara, tulppaanit, sienet, köynnösruusut, liskolintu, liuskameduusa ja palmupuu. Mukana Pellervo Lukumiehen kuvaamassa maailmassa ovat myös vasta ja kahvipannu – toivakkalaisten naisten iloksi. ”

Eeva näyttää hemaisevalta tahitilaistytöltä. Hänellä on kuitenkin saunavihta moraalisten paikkojen peittona. Eipä ihme, että tuosta lipsahdettiin syntiä tekemään. Mikä muuten teki heidät synnillisiksi? Ensimmäisessä Mooseksen kirjassa 2. 3. 16.  kerrotaan Jumalan sanoneen Eevalle: ”Minä teen suuriksi sinun raskautesi vaivat, kivulla sinun pitää synnyttämän lapsia; mutta mieheesi on sinun halusi oleva, ja hän on sinua vallitseva”.

Lukumies on maalannut katon keskelle avaruudesta (taivaasta) laskeutuvan uuden Jerusalemin. Kuva tuo tällä hetkellä pikemminkin mieleen vanhan Gazan.  Lukumies filosofoi: ”Luin apokryfikirjat. Siellä on sellaisia lauseita, että ei pirua ole luotu, eikä se ole syntynyt. Kaikki pakanatkin vaeltavat kirkkaudessa, eikä yksikään ole katoava. Ei niin tyhmää olekaan, joka hylätään.”

Muistojen Mänttä

Lukumiehen teos on pop-taidetta oivallisessa ajan hengessä. Emme ilmeisesti tulleet siitä ylikyllästetyiksi, sillä matka jatkui kohti taidekaupunki Mänttä – Vilppulaa. Näin muuttuvat asiat. Minä tunsin Mäntän nuoren insinöörin praktiikassa: 1960-luvulla matkustelimme yhdessä rakennusneuvos Heimo Kautosen kanssa Mänttään. Tekeillä oli Mäntän keskustan kaavoitus. Kautonen oli patruunoiden hoviarkkitehti. Matkaa tehtiin Heimon harmaalla Opel Kapitanilla. Niinpä nytkin halusin ensin ajaa ihailemaan Kautosen tehdasfasadia Mäntänkosken partaalla. Ihana tuo tehtaan koneiden humina keskellä kaupunkia. Se ei voi olla melua. Se on työn ääni. Ennen tuo kaupunki oli ilmiselvä teollisuuspaikka – kaupunki, no ei kai sentään: kauppala, nyt se on muuttunut taidekaupungiksi. Kaikki muistot eivät suinkaan ole näin kaukaisia. Viimeisin muisto on vuosilta 2005. Silloin teimme Markku Komosen ja Mikko Heikkisen kanssa Mäntän taidekaupungin kehittämissuunnitelmaa.  Taidekaupunki-idea oli nousemassa vahvasti pinnalle ja mikä tärkeintä: näin tapahtui. Erästä ilmiötä tästä prosessista olemme juuri tällä retkellä ilolla toteamassa.

  

Taidekaupunki Mäntän kehittämissuunnitelmaa vuodelta 2005 tehtiin Arkkitehtitoimisto Komonen-Heikkisen johdolla. Me pääsimme mukaan, Jukka ja minä. Keskeiseen risteykseen ja katutilaan esitettiin ristin muotoista valoteosta. Tuon teoksen aika ei ole vielä tullut. Silloin ajattelimme, että siinä olisi aineksia taidekaupunki Mäntän symboliksi.

Arkkitehtikilpailu – Katalonia kaataa Suomen

Hetkinen, tuo ihailemani teollisuusarkkitehtuuri, se sai hetkeksi valtaansa. Tosiasiassa matkan tarkoitus oli Serlachiuksen uusi Gösta-museo.  SAFA:n sääntelemä arkkitehtikilpailu järjestettiin vuonna 2010 ja voittajat julkistettiin 22.6.2011. Palkintolautakunnassa olivat ammattijäseninä arkkitehti Jouko Koskinen, kaupunginarkkitehti Sirkka Sortti, sekä SAFA:n edustajina arkkitehdit Sari Nieminen ja Riina Palva. Kilpailuun saatiin peräti 579 ehdotusta, se oli ennätys. Voittajaksi valikoitui barcelonalainen MX_SI. Heillä tämä rakennus oli ensimmäinen kokemus puurakentamisesta. Suunnittelusta toimistossa vastasivat arkkitehdit Héctor Mendoza, Boris Bezan ja Mara Partida. Videohaastattelussa nuori espanjalainen sanoo, että oli järkevämpää rakentaa suomalaisesta puusta kuin tuoda puu Brasiliasta tai Afrikasta. Olipa laittamattomasti sanottu! Jouko Koskinen sanoo heidän olleen intohimoisen innostuneita tehtäväänsä. Suomessa kuitenkin tarvitaan paikallista osaamista. Sen hoiteli ilmeisen kunnioitettavalla kunnialla arkkitehtitoimisto Huttunen-Lipasti-Pakkanen. Vaativasta rakennesuunnittelusta vastasi  A-Insinöörit Oy. Urakoitsijana toimi paikallinen Jämsän Kone- ja Rakennuspalvelu Oy. ”Urakoitsija halusi näyttää ja onnistui siinä erinomaisella tavalla”, näin sanoo Jouko. Rakennus vihittiin käyttöönsä 14.6.2014. Uunituore siis! Vielä yksi tyhmä kysymys: ”Onko sellainen rakennus, jossa on teräspilarit ja betonivälipohjat ja vain tietyt kattopalkit ja seinien ulkovuoraus puuta, onko sellainen rakennus puurakennus?

  

Mäntän uusi Gösta-museo kätkeytyy metsän siimekseen. Se on kuin pärekori sienimetsässä. (Hyvällä, ei pahalla!)

Kun nyt katselin kilpailussa pärjänneitä ehdotuksia, totean että ystävilläni Komonen-Heikkisellä oli komea ehdotus. He saivat toisen palkinnon. Mutta oli siinäkin jotain outoa! Kummallisia siltoja ja ramppeja risteilee vanhan päärakennuksen kupeella? Istuessani Gösta-museon ravintolan kapealla ulkoterassilla, ilman varjoa tai sateen suojaa - jotka eivät varmaankaan soveltuneet arkkitehtuuriin, nauttimassa erinomaista ”fine dining” kesäkeittoa - hyvän sään sattuessa - soitankin Joukolle ja kysyn tyytyväisyyden astetta avatun museon suhteen. Jouko oli sekä palkintolautakunnassa että rakennustoimikunnassa. Jouko vakuuttaa yleistä tyytyväisyyttä. Hän kuitenkin kertoo kannattaneensa Heikkisen – Komosen ehdotusta, mutta totesi joutuneensa palkintolautakunnassa vähemmistöön. Näin siis kaatui sellainen legenda, että Jouko olisi väkisin ajanut polveilevaa puurakentamista kilpailun voittajaksi. Onnea kaikille, vaikka kansallisromantikkona toivonkin aina suomalaisten voittoa, puusta tai muusta - niin kotona kuin ulkomailla. Tässä se oli lähellä, mutta niin tavoittamattoman kaukana.

SuperPop! Serlachiuksen Gösta - museossa

Pääsenkö vihdoinkin näyttelyyn? Kun on pop – taiteella aloitettu niin jatketaan. SuperPop! -näyttely on Serlachiuksen Gösta – museon tämän kesän päänäyttely. Nyt voimme verrata Lukumiehen teoksia varsinaisiin poptaiteen kulttinimiin. Vai mitä sanotte kun näyttelyssä on esillä vaikkapa Andy Warhol, Damien Hirst tai Roy Lichtenstein. On siellä myös vanha tuttava Paul Osipow - usealla teoksella, puhumattakaan kaikista muista merkittävistä tekijänaisista tai tekijämiehistä. Näyttely on hieno, koska siinä on esillä kansainvälisyys ja suomalaisuus – samanaikaisena kohtaamisena.

Tästä linkistä löydät lisätietoja: http://www.serlachius.fi/fi/museomme/gosta/

  

Paul Osipow, Kolari, 1965

Ette voi kysyä minulta mistä pidin tuossa näyttelyssä. Näyttely on kokonaisuus ajasta, jolloin taide muuttui. Sen tajusi Pellervo Lukumies, mutta sen tajusi myös Andy Warhol - jo ennen Pellervoa! Hän muutti Marilyneineen ja säilykepurkkeineen arkipäivän ikonit ja supermarketin purkkirivistöt arjesta juhlaksi. Ihminen ei ollut aina aivan väärässä. Mutta toisaalta kaikkeen sisältyy loppu. Se on todellista rakkaudessa ja surussa, mutta myös elämässä itsessään. Voi tulla kolari tai seinä voi kaatua päälle.

Jiri Geller, Don’t Touch the Artwork, 2009

En ajattele ohjusta, vaikka jatkuvasti ja koko ajan ajattelen niitä ihmisiä malesialaiskoneessa. Ajattelen kieppuvan koneen rungon sisällä kauhusta huutavia lapsia, lapsiaan hamuilevia vanhempia, viimeistä ajatusta rakastetusta - ja muutamassa minuutissa: loppu. Tuossa lopun ajatuksessa, se mikä tuntuu hauskalta katsoessa tolpan alle jäänyttä Mikki Hiirtä, se ei tunnu samalta kun näppäilee puhelimestaan Yle uutiset, Ukraina.  http://yle.fi/uutiset/

Afrikkaa on ilmassa - Milanon Triennale 2014

Nyt blogini alkavat näyttää kovin pastapainotteisilta, sillä jälleen jäljet johtavat Italiaan. Kesäisin se on ollut kyllä tapana, sillä saapasmaassa asuu rakkaita sukulaisia. Nyt tällä hetkellä varsinkin kaksostytöt Emma ja Lena ovat ensimmäisellä Suomen vierailullaan valloittaneet isoenon sydämen. He ovat nyt lähes puolen vuoden ikäisiä ja hymyilevät isoenolle. Siinä on pieni ero suomalaisiin lastenlastenlapsiini. He nimittäin joskus vierastavat isoisoisän ajan kuluttamia kasvoja. Ehkä latinoveri tuo tarpeellisen ripauksen rohkeutta hymyyn. Samaa toivoisi meille kaikille suomalaisille globalisaation erityislahjana – että jotain hyvääkin.

Milanosta viestitään – Afrikkaa on ilmassa

Saamme sähköpostia Milanosta. Viesti koskee Milanon Triennalea nyt syksyllä. Heillä on teemana Afrikka. Tuo teema on myös Venetsian biennalessa. Afrikkaa on ilmassa. Milanon organisaattorit tiedustelevat mahdollisuutta esitellä meidän projektiamme kyseisessä triennalessa.  Mitä tarkoittaa meidän? Meidän tarkoittaa edesmenneen Devecon Oy:n ja siinä alikonsulttina toimineen Arkkitehtuuritoimisto B&M Oy:n projektia Libyassa, Hunin keidaskaupungissa. Meidän vielä siitäkin syystä, että olin useita vuosia Libyassa mm. tätä projektia valvomassa. Se tuntuu niin omalta, vaikka nuoret Jussi ja Dynis, vielä nuorempine apulaisineen - ja lisäksi vielä monipuolisen insinöörijoukon avustamina hoitelivatkin luovan työn. Ja olivathan siinä osallisia vielä meidän hienot valvontainsinöörimme, jotka varmistivat lopputuloksen.

Triennalen järjestäjät olivat saaneet tiedot meidän projektistamme Aga Khan Instituutilta. Jufran hallintokeskus oli vuonna 2004 ehdokkaana säätiön palkinnon saajaksi. Tai olimme 23 parhaan joukossa lähes 400 sadan valitun joukosta.. Palkinnon saivat sitten turkkilaisen arkkitehdin suunnittelema pienasuintalo B2, Aleksandrian kirjasto norjalaisen Snöhettanin suunnittelemana, Petronas-tornit Kuala-Lumpurissa, Gondon koulurakennus ourkina Fasossa, Al-Abbasin moskeijan saneerausprojekti Jemenissä, Jerusalemin keskustan revitalisointi sekä vielä idea hiekkasäkkiväestönsuojista. Me jäimme lehdellä soittelemaan. Mutta nyt tuo viesti kiehautti veren! Meitä ei ole unohdettu. Poikani Jussi tosin varoittelee: ”Ehkä siellä on pari A 3 planssia jossain nurkassa!” 

Meidän projektimme oli Aga Khan –palkintoehdokas vuonna 2004. Muuten ainoa suomalaisten saama Aga Khan -palkinto on annettu vuonna 2001 Kahere Eila Poultry Farming School -projektille Guineassa. Eila Kivekäs oli projektin kehittäjä ja aktiivinen äiti. Henkevää arkkitehtuuria tekivät Mikko Heikkinen ja Markku Komonen.  Jufran hallintokeskus taisi tulla Aga Khan –komitean tietoon juuri heidän kauttaan. Kiitosta vaan!

Asia on jo lähes unohtunut – kunnes se on jälleen mielessä

Jufran hallintokeskus on tietysti aina piiloutuneena takaraivoomme. Niin paljon ja niin uskomatonta elämänprosessia sisältyi tuohon tehtävään. Se ei olevain kooste taloista tai niiden piirtämisestä. Se on prosessi, johon kuuluu iso joukko ihmisiä. Tilaajaihmiset etunenässä Ali Aburwais, Adel Maher ja kukkona tunkiolla Haffad Zaidan, paikalliset työmaainsinöörit, meidän omat sadat työtoverimme etunenässä Markku Piispanen, valvontainsinöörit, turkkilaiset urakoitsijaihmiset ja kaikki duunarit viimeiseen betonimieheen ja puuseppään saakka. Se on osa elämäämme, mutta samalla jo muistojen joukkoon siirtynyttä historiaa - tavallaan. Sivusta seuranneille tai näyttelyn katsojille se on jokin projekti jossain tuntemattomassa paikassa; valokuvia, ehkä ainoastaan arkkitehtuuria – tunteetonta kiveä. Mutta silti - mieli on korkealla.

http://www.triennale.it/en/exhibitions/next/3437-africa-big-en

Milanon Triennalessa järjestetään tulevana syksynä “Africa BIG” -niminen arkkitehtuurinäyttely. Afrikka-teema on ollut esillä myös Venetsian Biennalessa. Nyt on kuitenkin kysymyksessä erityisesti urbaani Afrikka. Näyttelyn esipuheessa sanotaan Afrikan urbaanin väestön olevan vuonna 2030 noin 750 miljoonaa asukasta, tuolloin Afrikan urbaani väestö ylittää Euroopan koko väestömäärän.

Erämaan kuuma tuuli pöllytti hiekkaa – kun työt alkoivat

Miehet seisoivat kukkulalla Hunin kaupungin laitamilla Jufran erämaakeitaalla – muinaisten kamelikaravaanien kulkureitillä.. Kädet viittoilevat hiekkadyynien suuntaan. On alkamassa kaupunkisuunnittelu ja rakennussuunnittelu. Olisi rakennettava hallintokeskus ja olisi rakennettava 3000 uutta asuntoa. Kaikki integroidusti ajattelee suomalainen – kompaktia erämaaurbanismia. British Standard pantaisiin uusiin puihin. Siinä piilee suuri suunnittelijan mahdollisuus – jopa pieni intohimo. Paikallisilla oli oma mielipiteensä: uusia asuntoja ei pitäisi rakentaa kiinni nykyiseen kaupunkiin. Uusien asukkaiden ei haluttu rikkovan kaupungin identiteettiä. He voisivat asua erikseen, omissa oloissaan - lähiössä. Hallintokeskukselle olisi löydettävä keskeinen paikka - jostain syrjästä.

Libyalaiselle kaupunkitila ja kaupunkipaikka eivät merkitse mitään. Libyalainen ei koskaan matkaile vieraisiin kyliin tai paikkoihin. Ne kuuluvat asukkaille. Mitään matkailuun viittaavaa katsottavaa ei kylissä myöskään ole. Onhan siellä bulgarialaisten rakentamat tyyppiterveyskeskukset. On korealaisten rakentamat tyyppikoulut. On egyptiläisten rakentamat tyyppikunnanvirastot. On turkkilaisten rakentamat vedenpuhdistuslaitokset ja vesitornit. On pakistanien rakentamat kyliä yhdistävät asfalttibaanat. On vain pölyisiä katuja, tsadilaisten rakentamia taloja ja nigeriläisten rakentamia kauppoja.

  

Huippuunsa ekologinen vanha kaupunki on hylätty. Ekologia oli joskus osa elämää ja rakentamista – nyt totaalimenetetty. Raunioissa asuu nigeriläisiä tai tsadilaisia siirtotyöläisperheitä. Vanhaa ei voi palauttaa. Uuden konseptissa luotetaan havumetsien ihmisiin. Mitä he voivat keksiä?

Onko siellä mitään paikallisten rakentamaa?

Kyllä - ympärillä ovat jäänteet vanhoista kaupungeista, hylätyistä kaupungeista, ihanista ekologisen rakentamisen mestarinäytteistä. Savitiilitalot, paksut seinät, palmunrungot kattopalkkeina, palmunlehvät alakatoissa, ilmankierto painovoimalla, pieni sisäpiha jokaisella perheellä - höysteenä kapeat kadut ja varjoisat kujat. Ne ovat menneisyyttä. Rauniot eivät ketään kiinnosta. Niissä ei ole mitään katsottavaa. Miksi siis uudet asukkaat sijoitettaisiin kylämme yhteyteen?  Ei kai hallintokeskus tule liian lähelle ja tuhoa meidän elämämme yksityisyyttä? Haasteet ovat edessä. Traditio on kadotettu ja hylätty. Ilmastointikoneet surisevat. Miehet viittoilevat. Voiko tässä onnistua?

Siis miten suomalainen suunnittelija suhtautuu tuohon ympäristöön? Onko hänellä oma puumerkkinsä?  Kykeneekö hän löytämään mittakaavan. Nyt tämä pantiin koetukselle. Hallinto oli päätetty epäkeskittää. Talvisin maata hallittaisiin Jufran erämaakeitaalta ja kesäisin Sirten rannikkokaupungista. Ja nyt oli sitten meidän tehtävänämme suunnitella tuo hallintokaupunki uuteen uskoon, asuntoineen ja hallintokeskuksineen. Paikkana oli Hunin keidaskaupunki karavaanien muinaisella pysähdyspaikalla 200 kilometriä Välimeren rannasta etelään.

Konseptisuunnittelussa etsittiin traditiota ja tiiveyttä. Sitten löytyi yhteinen ratkaisu. Libyalaiset sanoivat: ”Tämä on meidän arkkitehtuuriamme.” Se oli paras kiitos.

Palataan alkuun - hiekkaerämaan miehet kohtaavat lumierämaan miehet – syntyykö inspiraatio?

Pikkubussi kiisi Lapin lumista kairaa kohti hirsistä turistihotellia. Kuski joikasi komealla äänellä. Aurinko heijastui taivaanrantaan hetkellisen valoilmiönsä. Oli auringonlasku. Kello oli keskipäivällä vailla yksi. Kyydissä istuivat Ali ja Adel. He olivat 28-vuotiaita. Omaa väkeä Jussi ja Dynis. He olivat 29-vuotiaita. Kohta kaikui hiekkaerämaan sukulaismusiikki. Arojen miesten musiikissa oli hämmästyttävää yhteyttä: Kaipuuta, etäisyyttä, yksinäisyyttä, luonnon kehystämää sanomaa, auringon viileneviä säteitä ja tähtien kiiluvia tienviittoja – ja usein oltiin matkalla kohti rakastettua. Oli kysymyksessä ensimmäinen ammatillinen kohtaaminen. Olimme saaneet suuren työn. Oli piirrettävä hallintokeskus keidaskaupunkiin keskelle Jufran autiomaata. Libyalaiset olivat vailla kokemusta suunnittelusta. Heidän tyylitajunsa oli ns. islamilaisen arkkitehtuurin ja tuuliajon välimaastossa. Suomalaisilla tyylitaju oli tiukassa nykyfunkiksessa. Tästä oli lähdettävä.

  

Suomalaisten ja libyalaisten yhteistyön tuloksena syntyi tällainen hallintokeskuksen malli. Kerrosalaa on yhteensä  72000 k-m2. Systeemi koostuu 6 talotyypistä ja niiden peilikuvista.

  

Saunasta konseptit erämaan keitaalle

Oli ensimmäinen kohtaaminen. Saunan lauteilla kuului jo ”Makbardaija”. Saunan jälkeen tempaistiin skissirullat esiin. Ensin oli rikottava symmetria. Symmetria rikottiin perusyksikön kolmiomuodolla. Kolmiorakennus täydentyi kokonaisuudeksi toisella kolmiolla tai kapearunkoisella L-muotoisella rakennusmassalla. Tiiviit sisäpihat olivat mittakaavan lähtökohta. Jotain perinteistä, jotain salaperäistä, jotain mieltä kiihottavaa. Tästä oli mahdollista ryhtyä rakentamaan laajempaa kokonaisuutta.

  

Jufran hallintokeskus suunniteltiin vuosina 1991 ja 1992. Rakennukset valmistuivat vuosikymmenen loppuun mennessä. Devecon Oy:n suunnittelua johti Libyassa DI Pentti Murole ja Suomessa DI Markku Piispanen. Alikonsulttina toimineen Arkkitehtuuritoimisto B&M Oy:n pääsuunnittelijoina olivat arkkitehdit Daniel Bruun ja Jussi Murole. Muita tekijöitä olivat mm. Timo Patomo, Harri Koski, Jukka Lommi, Petteri Nisunen, Timo Vienamo ja Pia Kilpinen. Insinöörisuunnittelun koordinaattorina oli DI Mikko Kaasalainen. Rakennesuunnittelijoina toimivat DI Raimo Nurminen ja DI Kari Yrjölä, sähköstä vastasi ins. Arto Hellsten, LVI:n hoiti DI Seppo Saastamoinen, telestä ja turvallisuudesta vastasi DI Atso Vuorinen, infraa hoiti DI Andy Sadlak ja maisemoinnista vastasivat maisema-arkkitehti Veli-Markku Uski ja sis. arkkit. Liisa Ilveskorpi. Sisustussuunnittelun hoiti Hannele Rågårdh-Helkama.

Seuraavissa kuvateksteissä siteeraan Aga Khan säätiön arkkitehti Galal Abadanin arvioita projektista.

Galal Abadan: “Massing and site integration are among the best design features of the project. Their success is manifested not only in terms of function or aesthetics but also in the symbolic message they convey to the entire community.” Jussi Tiaisen valokuva.

 :

Galal Abadan: “The white cube-like buildings, freely perforated façades, shaded arcades, light-filtering latticework, glass-brick walls and carefully planned limited fenestration have been the principal architectural means employed to enliven and unify. Clarity of form and simplicity of structure of the individual buildings, as well as tension in the grouping of building masses, were essential.” 

  

 Galal Abadan: “The complex creates a unique setting, expressing its political significance and symbolism. Separate buildings have their own individual character within a strong collective identity. The diagonally stepped compositions of the buildings are based on functional needs and technical rationalism, but also trace the geometry of the local historical architecture and crafts.” 

Nyt sitten odotamme – ja menemme avajaisiin Milanoon 10.10. Tervetuloa mukaan! Kunhan nyt olisi ne parikin planssia! Oli tai ei, tulihan blogissa hehkutettua vanhoja muistoja. Hyvä että jaksoit lukea loppuun saakka.

Venetsian Biennale 2014 – Afrikka fokuksessa!

"Suhtautumistamme Afrikkaan leimaa jättimäinen kollektiivinen valhe. Sille on ominaista, että kaikki valehtelevat ja kaikki tietävät, että kaikki valehtelevat. Lisäksi kaikki tietävät, että kaikki tietävät senkin, että kaikki valehtelevat."

Tämä on ystäväni Eero Paloheimon tekstiä Afrikasta. Hän kirjoitti vuonna 2007 kirjan ”Tämä on Afrikka”, WSOY, 2007. Minun suhtautumiseni Afrikkaan alkoi kouluaikojen Ambomaan lähetyssaarnaajista. Sitten asia unohtui kunnes 70-luvulla Afrikka tuli pieneksi osaksi ammatillista todellisuutta. ”Meidän miehillämme” Markku Piispasella ja Jussi Hintikalla ja oli laajaa Afrikan kokemusta. Zimbabve taisi olla Saharan eteläpuolisen Afrikan ensimmäinen ja ainoa maa, jossa itse toimin. En siis ole mustan Afrikan tuntija missään mielessä. Sen sijaan Pohjois-Afrikasta tuli parin vuosikymmenen kiinteä työkohde. Libya, Tunisia ja Algeria tulivat tutuiksi – osaksi elämää.

Afrikka, 1 miljardi asukasta, väestö kasvaa 20 miljoonalla asukkaalla vuodessa, maanosassa on 58 valtiota.

Afrikka fokuksessa

Nyt Afrikka on pinnalla. Kaikkien kohtalot liittyvät Afrikan kohtaloon. Voiko Afrikka kukoistaa? Onko Afrikka tuomittu jatkuvaan ”kehittyvän” maanosan asemaan? Voiko Afrikan väestönkasvu asettua siedettäviin rajoihin? Voiko Afrikan maiden elinkeinoelämä ja poliittinen elämä vapautua korruptiosta? Tuovatko kiinalaiset uusina siirtomaaisäntinä maahan itsenäisyyttä ja omaehtoisuutta? Voidaanko demokratiaa tuoda mantereelle säkissä kantamalla? Eeron kirjassa päädyttiin esittämään vain yhtä kehitysyhteistyön muotoa: massiivista koulutusta. Minusta Eero oli väärässä. Kaikki asiat ovat tasapainotilassa. Yhteen asiaan satsaamalla kokonaisuus ei kohene. Kaiken on tapahduttava samanaikaisesti.

Pohjoismaat ovat ylpeitä aikaansaannoksistaan kehitysyhteistyössä. Aikanaan myös siirtomaavaltiot hehkuttivat uhrauksiaan siirtomaiden hyväksi: ”Me lähetämme parhaat nuoret miehemme….” Siirtomaavaltioiden saavutukset ja yhtä lailla nykymaailman kehitysyhteistyön saavutukset ovat varsin kyseenalaisia. Institutionaaliset kehitelmät eivät tunnu toimivan. Rakennusten, kylien ja kaupunkien perinteinen ekologia on unohdettua kansatiedettä. Slummit kasvavat – ne ovat ”bottomless pit”. Sisällissodat ja heimosodat ja köyhien sota rikkaita vastaan on jatkuvaa todellisuutta. Kehitysmaastrategeilla on sormi suussa. Raha ei tätä ratkaise – ja sehän on ainoa mitä rikkailla mailla on tarjota.

On keskityttävä muistelemaan

Muistelu ei kylläkään auta kehitysmaiden nykytodellisuutta. Se saattaa myös entistään masentaa ja halvauttaa. Eurooppalaiset muistelevat omaa nerouttaan! Afrikkalaiset havaitsevat olleensa oppipoikina. Oppi on hukassa! Avussa ei ollut mitään vikaa?! Kaikki vika on meissä!

Venetsian Biennale

Kari Silfverberg lähetti valitulle joukolle kutsun keskustelemaan norjalaisten näyttelyn järjestäjien kanssa Venetsian Biennalen Pohjoismaisen paviljongin näytteillepanosta kuluvan kesän näyttelyyn: Nordic Models in East Africa. Näyttely on osa Rem Kolhaasin kuratoimaa kokonaisuutta ABSORBING MODERNITY 1914-2014. Pohjoismaisen paviljongin näyttelyn kokoaja ja toteuttaja on Norjan kansallinen taiteen ja arkkitehtuurin museo. (Tosin näyttelyn esitteessä mainitaan myös Suomen arkkitehtuurimuseo ja Ruotsin arkkitehtuuri- ja designkeskus). Kari kirjoittaa: ”Teemavalinnan taustalla näyttää olevan ajatus pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskuntamallin ja -ajattelun vahvasta roolista kehitysyhteistyössä itäisen Afrikan kumppanimaiden kanssa. Mukana kuviossa on kyseiseen aikakauteen liittyvä vahva modernisaation ja kehitysuskon taustavire. Norjalaisten oletuksena on, että hyvinvointiyhteiskuntamalliin liittyvät kehityskäsitykset ovat olleet vahvasti mukana myös siinä kehitysyhteistyössä, joka liittyi arkkitehtuuriin ja rakentamiseen sekä seutu- ja kaupunkisuunnitteluun.”

  

Näyttely pidetään norjalaisen Sverre Fehnin suunnittelemassa ”Pohjoismaiden paviljongissa”. Fehn voitti arkkitehtikilpailun vuonna 1958 ja rakennus toteutettiin vuonna 1962. Näyttelyllä on arvoisensa puitteet. Näyttelyn kuraattorina on Nina Berre. Näyttelyn virallinen nimi on ‘forms of freedom. african independence and nordic models’

Aihe on kiinnostava, joskin suppea, se keskittyy vain kolmeen maahan: Tansania, Kenia ja Sambia. Aihetta olisi laajempaan. Itä-Afrikassa on brittiläisen siirtomaavallan ja italialaisen siirtomaavallan arkkitehtuurivaikutteita. Länsi-Afrikassa taas ranskalaiset vaikutteet ovat vallalla. Sama pätee Pohjois-Afrikan keski- ja länsiosiin Tunisiasta Marokkoon. Afrikkalaisen perinteen ja maurilaisen perinteen jalanjäljet ovat pohjavireenä. Islamin maissa ns. islamilainen arkkitehtuuri on ikään kuin hyväksyttyä ja tavoiteltavaa arkkitehtuuria. Se on sekoitustyyli, joka on vienyt hienolta arkkitehtuuriperinnöltä siivet. Kun siihen vielä sisältyy ikään kuin jotain pyhää ollaankin eksyksissä. Ulkomaiset suunnittelijat toimivat sekavassa viitekehyksessä. Tämän vuoksi onkin äärimmäisen mielenkiintoista kartoittaa ja tutkia viime vuosikymmeninä Afrikkaan tehtyä/vietyä/kannettua rakentamista ja sen ohessa arkkitehtuuria. Ja erityisen mielenkiintoista on tarkastella suomalaisten osuutta tässä prosessissa. Ajattelemmehan kuuluvamme johonkin mystiseen maailman arkkitehtuurieliittiin. 

Venetsian biennalen arkkitehtuurinäyttely on laaja. Rem Kolhaas on kuratoinut näyttelykokonaisuuden ABSORBING MODERNITY 1914-2014.  Venetsian biennaleen kuuluu myös pohjoismainen paviljonki Nordic Pavilion, ”pavilion at giardini” jossa esitetään pohjoismaiden 1960- ja 1970-luvuilla kehitysapuna Tansaniaan. Keniaan ja Sambiaan viemää suunnittelua ja arkkitehtuuria.

Kari Karanko, emeritus suurlähettiläs on aina ollut kiinnostunut suomalaisesta rakennuskulttuurista kehitysyhteistyössä. Kari Karanko lähettää Kari Silfverbergin kutsun edelleen mm. minulle. Hän kirjoittaa: ”Kokonaisuudessaan 1960-luvulta alkanut arkkitehtuurin ja aluesuunnittelun osaamisen tiedon vienti oli osa maittemme (aluksi Etiopia ja Suomi ja sitten Suomi ja Tansania sekä myöhemmin SADEC-hankkeiden myötä myös Mosambik) välisen kehitysyhteistyön suunnittelulinjaa, johon liittyi kaupunkisuunnittelu, alueellinen suunnittelu ja hieman pienemmässä mittakaavassa suunnitteluvälineistön kehittäminen (mm. rakentamisen standardit) sekä kaikkeen liittyvä koulutus. Erityiset arkkitehtuurin koulutuskurssit Tansaniassa ja sittemmin Teknillisen korkeakoulun arkkitehtikoulutus kehitysmaille olivat merkittäviä. On myös huomattava että Keniassa ja Tansaniassa yhteispohjoismaiset hankkeet pitivät sisällään varsin paljon rakennussuunnittelua ja rakentamisen valvontaa. En ole ihan varma missä määrin nostamme esille UN Habitatin kanssa harjoitetun yhteistyön, mutta siitäkin voisi muutaman sanan sanoa. Olihan Suomi merkittävän panostuksen antajana mm. Istanbulin Habitat-kokouksessa. Tiedän, että tällainen laajentaminen ja revittely ei oikein tunnu sopivan Kari Silfverbergille, mutta otan sen riskin, että laajennan myös norjalaisten näkemystä yhteistyömme laaja-alaisuudesta vaikka haluavatkin keskittyä vain rakennuksiin, joita jotkut pohjoismaalaiset ovat aikaansaaneet Afrikassa!”

Valitettavasti Kari Karangon toiveet eivät täyttyneet. Suomalaisten merkittävät talonrakennuskohteet Itä-Afrikassa jäivät nyt tällä erää näyttämättä. Erityisesti toivomuksissa oli Aarno Ruusuvuoren Development Center Building  Addiksessa. Etiopian olisi suonut muutenkin kuuluvan tuohon maalistaan. Mutta näin ei käynyt ja moni suomalaisten kiinnostava projekti putosi.

Kari Karanko muuten kirjasi sähköpostiviestissään suomalaisten toiveita seuraavasti:

”Suomalaisosaamisen kokonaisuutta pyritään selvittämään laajemmin. Tämän vuoksi tavoitteenamme on vielä kevään 2014 aikana koota alueen suunnitteluun osallistuneiden joukko keskustelemaan kokemuksistaan ja mahdollisesti valmistelemaan julkaisua "Suomalaisesta suunnittelun kehitysyhteistyöstä Itä-Afrikassa". Monia osaamiseen ja rakentamiseen liittyvää innovaatiota on matkan varrella kertynyt ja on syytä myös kunnioittaa tämän alan osaajia muutoinkin kuin pienellä fragmentilla Venetsian Biennalessa.”

Viisaasti sanottua!

Biennale on hieno saavutus - kaikesta huolimatta

Venetsian biennalen pohjoismaista kehitysmaasuunnittelua esittävä näyttely on norjalaisten Nina Berren ja Gro Bonesmon kuratoima. Päätekijänä on Norjan arkkitehtuurimuseo. Niinpä arkkitehtuurin symboliksi oli valittu norjalaisten suunnittelema Kenyatta kongressikeskus. Vaikea ymmärtää miksi!

Pohjoismaisen paviljongin esitteessä kirjoitetaan: paviljonki valaisee tapaa, jolla pohjoismaat olivat mukana kehittämässä juuri itsenäistyneitä Tansaniaa, Keniaa ja Sambiaa; paikalliset johtajat halusivat kehittää vapautta ja pohjoismaat uskoivat heidän hyvinvointiyhteiskuntamallinsa soveltuvan vientituotteeksi näihin maihin.

Oheisista linkeistä voit perehtyä näyttelyyn ja norjalaisten näytteilleasettajien mielipiteisiin:

http://www.designboom.com/architecture/nordic-pavilion-venice-architecture-biennale-06-10-2014/

https://www.youtube.com/watch?v=XmYgpqpB3B4#t=121

Biennale Architettura 2014 - Absorbing Modernity: 1914-2014. Nordic Pavilion

Mitsubishi ja mies sekoaa!

Mihin mies sekoaa?

Löysin Mattiesko Hytösen pari vuotta vanhan blogin ”sekaisin naisesta”.  Hän kirjoittaa: ”Kuusikymppiset miehet menevät nyt sekaisin nuorista naisista. Minä olen yksi seonneista.” Nuori nainen on hänen mukaansa 27 vuotta häntä nuorempi. No tällä hetkellä Mattiesko on 71-vuotias ja nainen siis 44-vuotias. Toivottavasti ovat vielä onnellisina yhdessä. Mattiesko kirjoittaa: ” Treenaan salilla kuin hullu. Tyttöystäväni sekoitti pääni lopullisesti.” Treenattu vartalo on siis näiden kriteereiden mukaan nuoren naisen perustavaa laatua oleva haave. Haluan laajentaa tietopohjaani. Kysyn omilta naisiltani, nuoremmilta ja vanhemmilta, syvää viisautta – ilman sekoilua. Mikä sekoittaa nuoren naisen pään kun hän nappaa iäkkään miehen? Vastaus tulee kuorossa: ”Pää ei sekoa, silloin on tarkoituksenmukaisuusharkinta käytössä. Nainen etsii mainetta, rahaa ja valtaa.” Yritän inttää – kai sillä viriilillä vanhuksellakin on joku osuutensa tässä kaupassa. Ei mene perille. Mies ei merkitse mitään, eikä viriiliydellä ole väliä. Heti ei kuitenkaan saa kuolla. Ystävyyssuhteet pitää vakiinnuttaa, talo on saatava oman näköiseksi ja purjeveneen pentterin on tultava tutuksi. Tuo kaikki on ilkeämielistä. Eihän 30 vuotta ole ikäero eikä mikään – väittää miehen itsetunto.

Toisaalta luulen tietäväni tai ajattelen nähneeni. Nuori kaunis nainen tarttuu firman pikkujouluissa vanhan miehen polveen, katsoo häntä syvästi silmiin ja sanoo: ”Minä rakastan sinua!” Silloin miehen sydänalassa läikähtää, housun puntissa värähtää ja hetken epäusko muuttuu sekoavan onneksi. Tuo kaunis, kiinteävartaloinen, hän rakastaa minua. Jos se on totta – ja siltä näyttää - kohtaan onnen. Ehdot kiristyvät ja lopuksi mies on valmis jättämään vikkelän, mutta ryppyisen vaimonsa, jo aikuiset lapsensa, lasten lapset hieman kirpaisevat. Mutta tämä uusi lapsi, tytärtä nuorempi, melkein neitsyt. Mies sekosi!

Elämästä voi tulla piinaa. Nyt ei sydänalassa läikähtele, siellä kouristelee. Ollaan yökerhon baanalla ja jytä soi.  Nuori tanssii kappaleen toisensa jälkeen, nuoret miehet tarkkailevat hyväksyvästi. Vanha mies huohottaa, rintaan nappaa, päälaelle koottu hiuskiehkura hajoaa ja paljastaa kaljun, hiki valuu kainaloista housun punttiin - konjakkia!

Mies sekoaa myös autosta

Miten minä sekosin tähän aiheeseen? Onko tämä miehen sekoamisen ainoa fataali tapahtuma – fataali kirjaimellisessa mielessä? On muitakin. Minulla se on nyt auto. Selaan brosyyrejä, luen testituloksia, kuvittelen auton ulkonäköä, ajattelen moottorin ääntä. Kaiken tuon ajattelen, näen ja kuulen neitseellisen puhtaana, käyttämättömänä, vain minulle tarkoitettuna. Erityisesti äänet lumoavat ajatuksissa. Sähkömoottoreiden lievän ujeltavat äänet, ne kuuluvat etuakselilta ja taka-akselilta, kuuluvatko ne todella vai onko kaikki äänetöntä? Vain tuuli suhisee. Jo etukäteen harmittavat suomalaiset nastarenkaiden jyrsimät tiet. Melua ei voi mikään estää niin kauan kuin suomalaisten ajotaito edellyttää piikkirenkaita..

Energiamittarin kilowatit ja bensamittarin minimaaliset arvot, niissä tulee olemaan kiehtovaa jännitystä. Katsooko sitä jokaisen matkan jälkeen energiasaldon? Miten EU-kulutuksen 1,9 l/100 km suhtautuu testiajojen 6,5 l/100 km? Syntyykö CO2-päästöjä vain 44 g/km. Ihan totta. Tuo todellinen kulutus askarruttaa. Minulla on jo hybridiauto. Se on ensimmäisiä Suomeen tuotuja Priuksia. EU-kulutus on 4,5 l/100 km. Todellinen kulutus lämmityksineen ja jäähdytyksineen on 6 l/100 km. Miten käy minun uuden autohaaveeni kanssa?

Mies ostaa viimeistä autoaan

Mitsubishi Outlander PHEV (Plug-in Hybrid Electric Vehicle) on viimeinen auto jonka ostan. Se on kummallinen tunne. Siksi tuo auton vaihto tuntuu niin ratkaisevan tärkeältä. Viisaat väittävät, että nykypolvi on menettänyt kiinnostuksensa autoon. Ajokortteja ei hankita, eikä autoja osteta. Totta toinen puoli! Minun 25-vuotias tyttärenpoikani ei hankkinut ajokorttia. Muutoin kyllä suurperheeni jokaisella aikuisella on ajokortti. Tuossa Helsingissä asuvassa suurperheessä on 13 aikuista ja 6 lasta. Tällä porukalla on yhteensä 6 autoa. Autotiheys on siis 315 henkilöautoa/1000 asukasta. Helsingissä autotiheys on 386 h-autoa /1000 asukasta. Ollaan siis autorakastajina kohtuullisia. Mutta minä ostan nyt autoa ja kuvittelen siitä asioita - miltei näen unta. Haluan kuitenkin hieman kerrata  vanhoja autorakastumisen hurmahetkiä.

Autoilussa siirryttiin uuteen ajatteluun. Citroen 2 CV, sätkä, rättisitikka, oli teekkarin unelma-auto. Cadillacin jousitus, moottoripyörän kulutus, pick-upin kuljetuskyky ja loistava kesäauto katto avattuna. Minun autoni, tuo kuvan mukainen AZ tuli markkinoille vuonna 1956, ostin sen kolariautona vuonna 1958. Moottorin kuutiotilavuus oli briljantti 425 cm3. Nelitahtinen 2-sylinterinen bokserimoottori synnytti kokonaista 14 hevosvoimaa. Vapaakytkin lisäsi ajomukavuutta, liikkeelle lähtiessä ja pysähtyessä ei tarvinnut painaa kytkintä. Huippunopeus asettui tasolle 70 km/h. Alamäessä nopeus saattoi nousta jopa kahdeksaan kymppiin.

Ruma vai kaunis? Kaunis! Citroën Ami 6 oli pitkään ollut 2 CV-kuskin haaveena. Auto edusti Citroëniä parhaimmillaan. Oudon näköinen, monen mielestä selkeästi ruma, mutta Citroën-fanin mielestä kaunis ja persoonallinen, suorastaan inhimillisiä kauneusominaisuuksia hehkuva ilmestys. Kuin lumoava nainen - kyllä, todellakin. Nainen, hellästi kosketeltavaksi, mutta myös valmiina sulavaan dynamiikkaan. Raakuuteen ja rajuuteen ei! Sitä varten olivat Audit, Simcat, Skodat ja Cooperit. Moottorina oli 602 cm3 kaksisylinterinen ilmajäähdytteinen nelitahtibokseri pikkusiskon tapaan. Tehoa oli kuitenkin

huimasti lisää. Moottori kehräsi kokonaista 28 vanhaa SAE-hevosvoimaa ja antoi huippunopeudeksi 105 km/h.

Citroên DS tuli automaailman ihmeenä markkinoille vuonna 1955. Opiskelijalla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin uneksia.  Unelma oli kuitenkin olemassa ja käsin kosketeltavissa. Kesti useita vuosia ennen kuin vaatimattomampi karvalakkimalli ID 19 oli hankittavissa käytettynä laitoksena. Autossa oli kaasunestejousitus, joka piti maavaran kuormituksesta riippumatta vakiona. Paikalla ollessaan auto oli ”rähmällään” maavara minimissä. Käynnistyksen jälkeen se kohosi ihanasti oikeaan asentoon. Tämä keräsi etenkin Neuvostoliiton kaduilla laajan katsojajoukon. Teho ei ollut päätä huimaava, hevosvoimia löytyi 66, mutta hyvä aerodynamiikka tuotti huippunopeudeksi runsaat 160 km/h. Etenkin kuvan mallin kääntyvät kaukovalot edustivat jotain edistyksen huippua. Eikä haitannut vaikka valoja joutui joskus sadeyönä säätämään – säädöt olivat mekaanisia vipupelejä.

Nyt on se hetki – sekoan ja ostan!

Nyt ajat ovat muuttuneet. Muotoilu ei tunnu olevan ratkaisevaa. Kaikki autot näyttävät samanlaisilta. Välillä pellit kupruilevat, välillä oikenevat.  Myös tehot ovat tulleet vähemmän tärkeiksi. Kaikkialla – miltei, Saksaa lukuun ottamatta – vallitsee kattonopeus. Nyt eletään statusarvoilla. Menevät ajavat bemareilla ja audeilla. Nuoria viehättävät nissan juken oudot muodot. Boheemit ajavat picassoilla ja lagunoilla. ”Normaaleiksi” itsensä kuvittelevat ajavat kioilla ja toyotoilla. Perhenaiset saavat pikku fiatin tai nissanin. Menevät naiset käyttävät perheen maastureita. Autoteollisuus haikailee sähköautojen ja hybridien kanssa. Kauppaa ei paljoakaan käydä, mutta odotusarvoissa löytyy. Kuulun tähän joukkoon. Nyt on se hetki. Melkein hypähdin kattoon kun näin Tekniikan Maailmassa PHEV autojen vertailutestin. Siitä se riemu alkoi! Siis sekoan!

  

Autossa on kolme moottoria. Kaksi niistä on sähkömoottoreita. Outoa, että auto täytyy panna päivittäin liekaan. Se saattaa harmittaa?

Menen autokauppaan – sattumanvaraisesti, hetken mielijohteesta? Ei harkitusti, sillä ajattelen ja toivon näkeväni tuon ihme Mitsubishin. Auton joka täyttää kaikki laatukriteerini: ladattava hybridi, neliveto ja peräkoukun mahdollisuus. Näen jo kaukaa – siellä Merituulentien kaupassa on esillä tuo ihme ja himojen kohde. En ehkä näytä potentiaaliselta ostajalta, sillä kimppuuni ei ryntää kukaan. Saan katsella autoihmettä kaikessa rauhassa. Näen myyntipöydän takana kauniin nuoren naisen. Hän on myyntiharjoittelija Johanna. ”Haluaisin ehkä, mutta…” ”Olisi vaihtoauto, mutta…” Hetimiten Johanna ryntää vaihtoautoa tutkimaan ja lähtee sen kanssa koeajolle. ”No, kiinnostaako, parin viikon päästä olisi saatavissa.” Huh, liian äkkiä. Minunhan piti käydä pyytelemässä vertailevia tarjouksia. Ja vielä se Volvon plug-in, sekin kiinnosti. Mutta tuo rauhallinen nuori nainen, myyntiharjoittelija!  Hän sen teki ja lähti saman tien kesälomalle. Minä jäin uneksimaan. En ole vielä koskettanut tai koeajanut. Elän jonkinlaisessa odotuksen huumassa. Tutkin esitettä uudelleen. Otan sen yölukemiseksi. Juuri luettavana oleva Tshehovin "Aro ja muita novelleja", Otava 2011, kertoo hevosmiehistä ja linjaalirattaista Venäjän aroilla. Mitsubishin kaksi sähkömoottoria ja yksi polttomoottori syrjäyttävät nyt tuon hevosvetoisen kulkuneuvon. Brosyyria lukiessa pysyy hereillä. Ajattelen tuon uuden ostetun valloituksen ominaisuuksia. Autossa ja hevosessa niitä on. Ne luetteloidaan ja arvioidaan. Ennen torilla hevosta katsottiin vain hampaista, mutta niinpä nykypäivänä mies saattaa seota autonostossa juuri samalla tavoin – pelkästään myyjän silmiin katsomalla ja vähäisen brosyyria vilkuilemalla..

Turha yritys Linturi, en jaksa odottaa robottiautojen invaasiota

Mitä ajattelen kaikista ominaisuuksista? Niitä ovat mm. ABS, EBD, BOS, HSA, SRS, ECS, ESS, FCM, ACC, LDW, AVAS, 4WD LOCK, Charge mode, Save mode, Eco mode, KOS. Tiedän kyllä, että te ystäväni Ode Soininvaara ja Risto Linturi, teillä on piru mielessä. Te haluatte kieltää minulta - ja kaikilta Suomen miehiltä, kaikki nämä ominaisuudet. Te haluatte ja suorastaan vaaditte, että istun Googlen robottiautoon. No minullahan on tuo Toyota Prius, johon Google on sijoittanut enimmät automaattiajon vimpaimensa. Mistä tiedän että minun kesämökkini pihaan saapuvassa robottiautossa on juuri tuo minun himoitsemani sarja ominaisuuksia? Liisa tuossa vierelläni ihmettelee mahtavatko nuo ominaisuudet vaatia erityistä opiskelua – mahdollista ominaisuuksien ymmärtämiskorttia? Ehkä auto ei hyväksy häntä ratin taakse. Robottiauto sentään hyväksyy kenet tahansa, kunhan sirukortissa on luottoa.

Vanha autoni on saattohoidossa. Jään kaipaukseen.

Ei, jään suureen odotukseen. Suoritan vanhan X-Trailin saattohoitoa. Teen perusteellisen sisäpuhdistuksen ja vien auton kiiltopesuun. Sitten ajan Salon katsastusasemalle kuntotarkastukseen. Hengitykset ja huohotukset mitataan. Kaikki kunnossa, mutta CO2 päästöt kiinnostavat. Miten paljon ryhdyn nyt pelastamaan maailmaa? Uusi auto mainostaa päästöiksi 44 g/km. Katsastusaseman mittari kertoi vanhan auton hengitysilman pitoisuudeksi 243 g/km. Jos nyt sitten ajan ensi vuoden aikana 10000 kilometriä tarkoittaa tämä, että minun vuosittainen CO2-kulutukseni autolla ajossa putoaa 2 tonnia. Kaiken kaikkiaan tämä vaikuttanee siten, että minun vuosipäästöni kokonaisuudessaan vähenevät 20 %. Jos tarkkoja ollaan niin tuon autoihmeen lataus kuluttaa sähköä vuodessa 1500 kWh ja sähkön tuottaminen synnyttää 0,3 tonnia CO2-päästöjä.

Palataan valloituksen seuraavaan vaiheeseen, kunhan olen saanut ihanteeni koeajoon. Silloin selvinnee, etteivät etukäteiskuvitelmat aina vastaa todellisuutta – vaikka tässä ihastuksen vaiheessa usko on täydellinen.