”Miljoonien molekyylien yhteinen yksilökaiho”

”Niinikään porolla lähestyessä kotimaan hiljaista rajalinjaa, selän takana tsaarin koko mahtava valtakunta, viriää matkailijan sielussa kummallinen, juhlallinen tunnelma. Hänen sielussaan kangastelee ääretön tasapinta, jolla määrättyjen perintölakien näkymättömille perustuksille järjestetty yhteiskunta elää ja toimii vuosisadasta toiseen, vuosituhannesta vuosituhansiin. Tätä ääretöntä elämän massaa ei voi äkkiä muuttaa eikä mullistaa, molekyyli tukee kiinteästi toista molekyyliä. Niitä on myriadi ja vaikka yksi miljoona jostakin syystä levottomasti liikahtaisikin, niin pian taas kaikki on samassa tasapinnassa, eikä raateleva voima pääse kerralla kuohuttamaan koko maassa. ”

   

Vuonna 1908 Ilmari Kianto ajeli porolla Vienan Karjalassa. Hän kuunteli idästä salaperäistä huminaa. Outoa, tuo humina kuuluu nytkin!

”Mutta, tämä vuosituhansia paikoillaan päilyminen on siittänyt aste asteelta kypsyvän kärsimyksen, joka kohoaa kuin sininen raskas savu ylös lepäävästä massasta: miljoonien molekyylien yhteinen yksilökaiho! Se liitää, leijailee ilmassa ikään kuin harmaja havukka, se soittaa kuulumattomia säveleitä ilman kielillä, se kummittelee pimeässä yössä aivan kuin yhteen pisteeseen tuijottava pöllö. Kaikki on hiljaa alhaalla, mutta salaperäinen humina kuuluu – ylhäältäkö? alhaisuuden alapuoleltako? mistä? ei kukaan oikein tiedä, mutta se kuuluu...”

Tämä Kiannon kuvaus on aivan mahtava. Siinä on pääosassa kaiho. Kaiho on perivenäläinen perintö musiikissa, runoudessa, kirjallisuudessa - ja elämässä. Kianto sen tiesi ja vaistosi rajan pinnan asukkaana. Kiannon sanat haluaisi laittaa runon muotoon - lause lauseelta, sivulause sivulauseelta. Hän sanoo, että vuosituhansien muuttumattomuus on siittänyt aste asteelta kypsyvän kärsimyksen. Tuo kärsimys on siis Kiannon mukaan ”miljoonien molekyylien yksilökaiho!”

”se liitää

leijailee ilmassa ikään kuin harmaja havukka

se soittaa kuulumattomia säveliä ilman kielillä

se kummittelee pimeässä yössä aivan kuin yhteen pisteeseen tuijottava pöllö.”

Onko Venäjä = Putin, USA = Obama tai Suomi = Niinistö?

Ihmettelin eräässä aiemmin kirjoittamassani blogissa radiossa kuulemaani tapaa puhua venäläisistä, siis Venäjän kansoista – eihän se ole kansa vaan kansat – ikään kuin yhtenä ihmisenä, nimeltään Putin. Miten sanoikaan virolainen veteraanipoliitikko Andres Tarand ”Politiikan arkipäivää” –ohjelmassa syyskuussa 2014? Klikkaa ja kuuntele: http://areena.yle.fi/radio/2341916.

Blogistani voit mutustella asiaa hieman lisää: http://penttimurole.blogspot.fi/2014/09/sota-miten-nopeasti-kaikki-kay.html

Pieni huomio. Miksi muuten tuota YLE Arenan Tarandin haastattelua on kuunneltu vain 269 kertaa?  Olen muutenkin ihmetellyt näitä pilveen pantuja ohjelmia – jos ne eivät ole ”sirkushuveja”, jos ne ovat vain ”eurooppalaisia puheenvuoroja”, niin EVVK. Maksaako siis vaivan? Kyllä maksaa, mutta silti ihmetyttää.

  

Onko diktaattorin tahto yhtä kuin häntä tukevien oligarkien tahto? Diktaattorit ovat heistä riippuvaisia. Ja päinvastoin. Uskonto on usein diktaattoreiden paras tukija. Kuuluko huminassa sivuäänenä kirkkolaulua? Oligarkh on kylläkin uusi popyhtye, eikä varsinaisesti liity tähän huminaan, vai liittyykö?

Diktaattorin tahto on aina ”kansan” tahto

Mutta mitä Tarand sanoikaan yleisradion haastattelussa? Hän puhui jatkuvasti Putinista. Putin tekee. Putin ajattelee. Putin puhuu. Putin hyökkää. Putin nyökkää. Putin sekoaa. Putin pelkää. Tuo kummastutti. Mutta, kyllä, Saksan tahto oli synonyymi diktaattori Hitlerin tahdon kanssa, Mussolini puolestaan, hän edusti Italian kansan yhteistä tahtoa. Neuvostoliiton tahto oli synonyymi diktaattori Stalinin tahdon kanssa. Espanjan kansan tahto ja diktaattori Francon tahto – yhtä ja samaa. Siirtomaissa tahto siirtyi paikallisiin käsiin. Irakin tahto muistutti yllättävän paljon diktaattori Husseinin tahtoa. Myös tutussa maassa Libyassa kansankongressin tahto oli hyvin lähellä, suorastaan identtinen, diktaattori Gaddafin tahdon kanssa. Arabikevään Tunisiassa kansa huomasi hetkellisesti yllättäen tahtovansa muuta kuin diktaattori Ali, puhumattakaan Egyptistä, jossa kansa ensin luuli tahtovansa muuta kuin diktaattori Mubarak, kunnes palasi jälleen vanhaan tahtoonsa. Syyriassa ei oikein kukaan tiedä mitä pitäisi tahtoa, kuitenkin kaikki ovat oppineet demokratian vaikeuden tahdon muodostamisessa, tarvitaan johtaja joka johtaa ja tahtoo.

Kun nyt Tarand puhuu noin, ikään kuin Venäjän kansan tahto olisi sama kuin Putinin tahto – niin kummastun ja ryhdyn ihmettelemään. Voiko näin olla pilvimaailman aikana? Mutta niinkö on, kun se siltä näyttää?

  

Orwellin uudessa uljaassa maailmassa isoveli hallitsee. 2 % kansasta kuuluu sisäpuolueeseen ja 13 % ulkopuolueeseen. Prolet ovat alistettua/alistuvaa kansaa. Nyt tosiasiassa arviolta ”sisäpuolue” omistaa 75 % uuden uljaan maailman varallisuudesta, ”ulkopuolue” omistaa ehkä 15 % ja prolet lopun 10 %.

Mitä Tarand sanoikaan, ainakin hän viittasi Orwelliiin?

”Viron itsenäisyys saatiin Neuvostoliiton epäonnistuneen vallankaappauksen seurauksena 1991. Gorbatshov oli keskeinen henkilö, sillä hän antoi hetkeksi mahdollisuuden toimia vapaammin." (Tarand ei mainitse lainkaan Boris Jeltsiniä, vaikka nyt vakavasti sairaana oleva Edgar Savisaar pitää Jeltsiniä todellisena Viron itsenäisyyden mahdollistajana ja sankarina). Tarand jatkaa: "Baltian itsenäistymispyrkimysten aikaan Neuvostoliitossakin osoitettiin mieltä neuvostoarmeijan raakuutta vastaa. Silloin 300000 ihmistä osoitti Moskovassa mieltään. Se osoittaa, ettei Putinilla ole nytkään 85 % kannatusta. Kyllä Venäjänkin sivistyneistöllä oli silloin toiveenaan, että Venäjällä olisi odotettavissa jotain parempaa. Nyt on aika näyttänyt, etteivät Venäjän kohdalla asiat suju niin helposti. Vuonna 2008 käydyn Georgian sodan jälkeen ymmärsimme että meidän on varauduttava sodan mahdollisuuteen. Putin ilmoitti jo 10 vuotta sitten, että Neuvostoliiton hajoaminen oli viime vuosisadan geopoliittinen katastrofi. Se ilmaisi, että hän haluaa jälleenrakentaa entisen valtion. Ajattelin kuitenkin Venäjän historian tuntijana, ettei Venäjä ota niin suurta palaa, kun Euroopassa vallitsee rauha. Erehdyin. Luulen että Putin toimii siksi, että hän pelkää oikeusvaltion kaipuun leviävän Ukrainasta Venäjälle. Putinilla on henkilökohtainen syy pelätä, että hänet syöstään vallasta. On todella valitettavaa että Putinin kohdalla henkilökohtainen etu menee maan edun edelle.

Euroopassa taas bisnes menee kaiken muun edelle. Meidän Itä- eurooppalaisten oli vaikeata selittää EU-parlamentissa Venäjän tilannetta. Gerhard Schröder sanoi Putinin olevan kristallinkirkas demokraatti. Kaikki EU-parlamentaarikot eivät ymmärrä lainkaan millainen maa Venäjästä oli tulossa. Monet Euroopassa ovat sitä mieltä, että Krim kuuluu itsestään selvästi Venäjälle. Putin ajattelee etupiirejä. Hänen mielestään suurilla valtioilla pitäisi olla etupiirit. Eihän kukaan kuitenkaan voi sanoa, että Viro, Latvia ja Liettua kuuluisivat Saksan etupiiriin.”

   

Näin otsikoi Hesari 29.3.2015.

Tarand jatkaa: ”Ukrainassa on ollut suuria vaikeuksia itsenäistymisessä. Valtava korruptio on ollut vaikeutena. Ihmiset kuitenkin haluavat yrittää demokratian rakentamista. Myös venäläisillä on oikeus haaveilla demokratiasta. EU ei ole huomannut Venäjän vaaraa. Ilman Yhdysvaltoja Eurooppa olisi suurissa vaikeuksissa. Eurooppalaiset ja Yhdysvallat ymmärtävät toistensa puhetta. Venäjällä viljellään propagandaa.  Siellä sanoilla on toisenlainen merkitys kuin lännessä. On väärin ajatella, että Venäjällä on jokin etupiiri. Putinin suusta tulee koko ajan orwellmaista puhetta. En usko Venäjän hyökkäävän Baltiaan - ellei Putin sitten ole pähkähullu. Mutta tulevaisuutta ei voi kuitenkaan ennustaa. Suomenkin pitäisi katsoa totuutta silmiin. Suomea voi hieman ymmärtää. Suomi sai talvisodassa kunnioitetun toisen sijan. Ajat ovat kuitenkin muuttuneet. Nyt emme voi ajatella, ettei vaaraa ole. Putinin toimet muistuttavat Stalinin toimia.”

Tämä teksti on Andres Tarandin suusta yhden vuoden takaa. Tarand oli kommunistiaikana Viron kasvitieteellisen puutarhan johtaja. Sitä ennen hän oli yliopistoprofessori ilmastotieteen alalla. Sittemmin itsenäisyyden jälkeen hän oli Viron ympäristöministeri, Viron pääministeri ja Euroopan parlamentin jäsen. Nyt hän on 75-vuotias veteraanipoliitikko. Olen tavannut Tarandin. Hän oli meidän firmassamme luennoimassa juuri itsenäistymisen alla. Hänen sydämessään ja sielussaan oli valtava katkeruus Neuvostoliiton Virossa harjoittamaa terroria vastaan. Hän tuomitsi venäläisyyden kaikissa muodoissaan. Hän tuomitsi venäläisen ihmisen myös työtoverina. Hänen puhuessaan me puristimme tuolin käsinojaa. Olimmehan perin juurin ”suomettuneita”.

Onko Putinilla mitään hyväksyttävää näkökulmaa?

Minulla on yksi kommentti. Haluan katsoa asiaa myös venäläisten näkökulmasta. Mitä tarkoittaa etupiiriajattelu?  Voisiko joku sanoa Naton edustavan Yhdysvaltojen etupiiriajattelua? Eikö? No, ei sitten! Mutta, jos kyllä, niin mitä sitten? Tarkoittaako etupiiri sotilaallisen voiman kiinteitä rintamalinjoja, lentokenttiä ja satamia sekä eteen työnnettyjen ohjusasemien sijaintia? Jos se tätä tarkoittaa, niin ymmärrän hyvin, että Krim ja Itä-Ukraina ovat paikkoja, joita ei ole varaa menettää.  Venäjän toiminta on siis hyvinkin ymmärrettävää. Vai tarkoittaako etupiiri taloudellisten markkinoiden hallintaa? Kaupan ja markkina- aseman Venäjä mahdollisine etupiireineen on jo totaalisesti menettänyt. Sillä ei ole tarjolla muuta kuin alkutuotantoa. Itä-Ukrainassa on kuitenkin Venäjän aseteollisuuden merkittävä keskittymä. Sitä ei ole varaa menettää. Logiikka pettää jos ajattelemme Venäjän ostavan Natomaalta tarvitsemansa ”kättä pidemmät”. Venäjä on epätoivoinen. Se on nurkkaan ahdistettu karhu. Paneeko tämä tilanne puhumaan orwellismeja? Kun ei muuta voi!

  

 Moskovan suunnasta katsottuna tilanne näyttää uhkaavalta. Vanhan Varsovan liiton alue on kuvassa violetilla. Silloinen linnoitus länttä ja Natoa vastaan kulki punaisten kolmioiden mukaan. Suomenkin länsirannalla kulki aikoinaan YYA-linnoitus. Nyt Nato-alueen raja on valkoisten kolmioiden mukainen. Miltä vaikuttaisi jos Ukraina liittyisi Natoon? Sen kertoo valkoisten pikku-kolmioiden linnoitus. Linja lähestyy Akselivaltojen valloitusrajaa toisen maailmansodan alkuvaiheessa vuonna 1942. Entäs jos niitä kolmioita vielä siroteltaisiin pitkin Suomen rajaa? Ja tilannekuvaa täydentäisi Turkin sotilasliittolainen Azerbaijan –sekin paha! Vihreä linja on juuri tuo rintama, jonne Saksa ja akselivaltiot Suomen ohella pääsivät etenemään rajujen taistelujen avulla. Nyt sitä ollaan lähestymässä rauhanomaisesti samasta suunnasta. Kyllä tässä on aihetta Putinin stressiin.

Suoraan Orwellin suusta

Kyllähän me olemme Orwellimme lukeneet ja aivan kuin nykymaailman aikaan vain Pohjois-Korean sopivaksi mallimaaksi havainneet. Mutta, että nyt näemme kaukovarjostimia naapurimaassa?!  Muistellaan: George Orwell: Vuonna 1984. Suomentanut Raija Mattila. Porvoo Helsinki Juva: WSOY, 1999.

 ”Huhtikuun 4:ntenä, 1984. Eilen illalla levarissa. Dorkaa. Kiva skibe täynnä siviilejä pommitettiin jossakin Välimerellä. Folkiksella oli liffaa ja se ärjyi kun iso paksu lihava giba kroolasi pakoon helikopteri hännässä, ensin loiski kuin hylje, sitten se näkyi helikopterin tähtäimessä ja sitten se oli täynnä läpiä ja meri tuli ympärillä ihan punaiseksi ja sitten se upposi äkkiä kuin vedessä olisi ollut läpi, ihmiset ulvoi ja nauroi kun se upposi. Ja sitten pelastusvene ja lapsia täynnä ja helikopteri päällä ja nokassa istui puolivanha mutsi taisi olla jutku ja snadi kundi, taisi olla kolme sylissä. Se snadi pelkäsi ja kiljui ja pisti päätään sen tissien väliin niin kuin se olisi tahtonut mennä sen sisään ja ämmä pani kätensä sen ympäri ja lohdutti vaikka pelkäsi itsekin että oli ihan sininen ja oli koko ajan sen kundin edessä niin kuin se olisi luullut että kädet olisi pitäneet kuulia, sitten se helikopteri stikkasi 20 kilon pommin niiden sekaan, niin että snolasi ja koko ruuhi meni mäsäksi ja sitten vähän hyvä kuva kun kundin käsi nousi merestä monta kertaa siinä helikopterissa kai oli filmikone nokassa kun se tuli perässä ja sitten siellä taputettiin käsiä, mutta yksi akka alapenkissä alkoi kiljua, ettei sellaista saisi näyttää kakaroille, niillä ei ole oikeutta näyttää kakaroille, kun sitten jepari tuli, se vei sen ulos, en tiedä tehtiinkö sille akalle sitten mitään, ei kukaan välitä mitä prole sanoo, sellaista prolen mielenosoitusta ei ne koskaan.

   

Välinpitämättömyys on vahvuutta! Vapaus on orjuutta? Sota on rauhaa! (Piirros Kirk oilempire.us)

Kahden minuutin viha

”Winston lopetti kirjoittamisen. Valmistauduttiin kahden minuutin vihaan. Hän havaitsi tytön, jolle ei ollut koskaan puhunut mitään. Hän oli rohkean näköinen tyttö, tumma tukka, pisamaiset kasvot, liikehti nopeasti, urheilijamaisesti. Kapea punainen vyö, Nuorison Sukupuolisuuden vastustamisliiton merkki, oli kiedottu useaan kertaan hänen uumansa ympärille, täsmälleen niin tiukalle että se toi esille hänen lanteittensa muodokkuuden. Winston inhosi kaikkia naisia, olletikin nuoria ja sieviä. Naiset, ennen kaikkea nuoret, olivat aina Puolueen kiihkomielisimpiä jäseniä, tunnuslauseitten nielijöitä, harrastajavakoojia ja kaiken harhaoppisuuden esiinnuuskijoita.”

  

”Samassa räjähti salin toisessa päässä olevasta kaukovarjostimesta hirmuinen, jauhava kirskunta aivan kuin jättiläiskone olisi käynyt ilman öljyä. Se oli meteli, joka teki kipeätä jokaisen hampaihin ja pani niskahiuksetkin nousemaan pystyyn. Oli alkanut Viha. Niin kuin aina, Emmamuel Goldsteinin, kansanvihollisen kasvot olivat ilmestyneet varjostimeen. Hän oli perustavaa laatua oleva kavaltaja, Puolueen puhtauden ensimmäinen tahraaja.”

”Toisen minuutin aikana viha muuttui raivoksi. Ihmiset hyppivät ilmaan paikoillaan ja ärjyivät täyttä kurkkua hukuttaakseen vimmastuttavan määkimisen, joka kuului kaukovarjostimesta.  Pieni keltatukkainen nainen oli tullut kirkkaanpunaiseksi, ja hänen suunsa avautui ja sulkeutui kuin kuivalle vedetyn kalan. Mustatukkatyttö Winstonin takaa oli alkanut huutaa: ”Sika! Sika! Sika!” Hurja pelon ja kostonhimon hurma, halu, tappaa, kiduttaa, piinata, iskeä muita moukarilla kasvoihin sähähti koko joukon läpi kuin sähkövirta, kaikki kääntyivät vastoin tahtoaankin irvistämään toisilleen kirkuen kuin mielisairaina. Raivo oli silloin epäaineellinen, epämääräinen tunne, jonka saattoi kääntää toisesta toiseen kuin puhalluslampun liekin.”

Kuuliko Kianto jotain huminaa, vai oliko se vain kaukovarjostin?

Matka monikulttuurisuuden kiehuvaan pataan

Ilmari Kianto lähtee Kaukasian matkalle elokuussa 1902. Tämä matka kiehtoo, sillä se suuntautuu monikulttuurisuuden alkulähteille. Tämän blogin tarinat ovat peräisin Ilmari Kiannon teoksesta ”Mies on luotu liikkuvaksi”, Otava, 1957. Suolataan sitten hieman Kiannon juttuja omilla kommenteilla.

Kianto aloittaa kolmannen matkansa laskemalla Kiantajoen kosket tervaveneellä. ”Ensin oli virkeä hopeanvälkkeinen Jalo, sitten kyydin antava Kynä, sitten pauhaava Pato, sitten kylmä Kyynäspää, sitten pyrisevä Pysty, värisevä Vääntiö, pirisevä Pitkänjatko, sitten itse Pitkä, sitten laineilla laukkaava Peura, sitten harras Haara ja vihdoin se ärjyvä Aitto.” Kianto miettii pitäisikö Araratin nousua varten ottaa mukaan tervatut pieksut? Tai, että mistä mahtoi Ukko Noak saada tervan valtavaan prikiinsä. ”Arvattavasti silloinkin oli olemassa joku paltamolainen, jolta Ukko Noak tervansa osti.”

  

Ilmari Kiannon Kaukasian matka on merkitty keltaisella oheiseen satelliittikuvaan. Tällaisena se myös toteutui vuonna 1902. Junamatkaa tehtiin Kajaanista Helsingin kautta Nishnij-Novgorodiin, Kaukasuksella ajettiin junalla Kaspianmereltä vuoriston pohjoispuolella Ossetian Vladikavkasiin ja sitten vuorten eteläpuolella Tbilisistä Mustanmeren rannalle ja sitten paluumatka Sevastopolista Kajaaniin, yhteensä junamatkaa kertyi 5400 km, laivamatkaa Volgalla, Kaspianmerellä ja Mustallamerellä kertyi 2700 km ja hevospelillä tai kävellen suoriuduttiin vuoriston ylityksestä, näin lihasvoimalla tehtyä matkaa kertyi 200 km. Kianto itse arvelee matkansa pituudeksi Kiannalta lähdettynä ”ehkä liki tuhannen peninkulmaa”. No jos tuohon minun Google Earth –pohjaiseen laskelmaan vielä lisää Helsingin ja Kiannan välisen etäisyyden saan lukemaksi 9800 km. Tarkkaanpa Kianto osasi matkansa räknätä. Kuvaan on keltaisella merkitty Kiannon matkareitti ja violetilla II maailmansodan Saksan rintama vuonna 1942. Suomalaiset olivat kärkenä kahdessa itärintaman itäisimmässä pisteessä: Äänisjärvellä ja Tsetseniassa!

Varsinainen ulkomaanmatka alkoi Helsingistä elokuun 15 päivä vuonna 1902.  Pietarissa hän siirtyy Suomen asemalta Moskovan asemalle meluttomilla ”kautsulla” päällystetyillä rattailla. Hän ihmettelee Pietarin ja Moskovan välistä mahtavaa rataa. ”Kauttaaltaan vähintään kahdet kiskot rinnakkain. Tuhkatiheään pyyhkäisee toinen juna kiljuen vastaan ja ilma puristuu ahtaalle vilisevien vaunujen välissä.”

Moskovan Petrograf-ravintolassa Kianto syö ”ruotsalaista aamiaista”, swedskij zaaftrak”, ja ihailee itseään peilistä. ”Sillä ’itsellä’ istuu puku ihan kuin valettu ja rintapielessä loistaa kullattu leijonavaakuna. Etteivät vain kyypparit luulisi kreiviksi, koskapa noin kunnioittavasti tirkistelevät perääni?” Nuorella herralla näyttää olleen sopivasti itsetuntoa, mutta olihan ikääkin jo kertynyt 28 vuotta.

   

Tällaisen kartan on Kianto saattanut saada käteensä Kaukasuksen matkaa suunnitellessaan. Kaikki oli yhtä ja samaa suurta Venäjän maata - Suomesta tänne saakka.

Siipirataslaivalla pitkin Volgaa ja siitä ”merilaivalla” Kaspian ”järvelle”

Moskovassa Kianto siirtyy junan makuuvaunuun suuntana Nishnij-Novgorod. Sieltä alkaa laivamatka pitkin ”Maatushka Volgaa”. Kianto ihmettelee Oulujoen tervajussien ja Volgan tukkijätkien eroa. ”Ei täällä ainakaan soutaa osata, ei venettä sauvoa, ei romssata – ja koskenlaskusta ei hajuakaan.” Naftakäyttöinen siipirataslaiva Konstantin Kauffmann kuljettaa matkaajan Kasanin ja Samaran kautta Saratoviin. (Laiva on nimetty Turkestanin itävaltalaisvenäläisen kuvernöörin mukaan). Siellä hän havaitsee Suomussalmelta evääksi ottamansa voin villiintyneen. ”O Sancta Racia, et sinäkään ole oikeassa ympäristössä!” Astrahanissa vaihdetaan laivaa ja viiden päivän Volgan purjehdus päättyy ja Kaspianmeren ylitys alkaa. Ollaan matkalla Petrovskin linnoitus- ja satamakaupunkiin. Nykyisin kaupunki on nimeltään Mahatskala, se on Dagestanin pääkaupunki, asukkaita on Helsingin kaupungin verran. Laivamatka Kaspianmerellä oli noin 400 km, saman verran kuin laivamatka Helsingistä Tukholmaan. Merimatka Kaspian järvellä pelotti kovasti Suomussalmen miestä – myrskyä oli pelättävissä. Matka oli kuitenkin mieleenpainuva. ”Nuoret tytöt, vanhat vaivaiset ukot, lojuvat vierivieressä … siinä maataan kuin Baabelin kielten sekoituksen ensi yönä, sekaisin persialaiset, afgaanit, venäläiset, tataarit, armeenit, turkkilaiset, hebrealaiset ja Kaukasian eri rodut. Väkevä melonin tuoksu sekaantuu ihmislöyhkään.”

Helsingistä lähdöstä on kulunut 10 päivää ja yötä. ”Pai pai paitaressu … nyt istuu Pohjolan Poika Kaukasian rannalla, hiestä likomärkänä. Onpa hävyttömän kuuma paratiisiksi tämä Kaspian ranta.”

  

Matka kuuman Kaspianmeren rannoilta Ossetian Vladikavkasiin tehtiin junalla. Bakusta Kaspianmeren rantaa tuleva rata johtaa Tsetsenian läpi, Groznyin kautta Vadikavkasiin ja edelleen surullisen kuuluisaksi tulleen Beslanin kaupungin kautta Rostoviin ja Donbassin akueelle Ukrainaan. Bakun ja Rostovin välille kertyy matkaa 1400 km.  Rata valmistui ennen vuosituhannen vaihdetta. Taisivatpa tsetseenit olla tulista väkeä jo silloin, kun Kiantokin tällaisen värssyn väänsi tsetseenistä Terek-joen rantaa ryömimässä:

”Kivikossa kierii Terek

Sameasti loiskuttaen,

Häijy tsetsen ryömii rantaa

Tikariaan terottaen…”

Hevoskyydillä Gruusian sotatielle, matka alkaa Gergijevin kaupungista

Vanhalle Gruusian sotatielle Kaukasusvuorten yli lähdetään vuorten pohjoispuolella sijaitsevasta Vladikavkasin kaupungista. Nykyisin tässä Pohjois-Ossetia-Alanian pääkaupungissa asuu noin 300000 ihmistä. Yllätys, yllätys, tämä kaupunki onkin Suomen ystävän ja Mikkelin ystävän, Valeri Gergijevin syntymäkaupunki. Gergijev on esiintynyt Mikkelissä ja toiminut Mikkelin musiikkijuhlien taiteellisena johtajana lähes 20 vuotta. Onneksi Mikkelin kaupunki on muistanut minua kutsulla jo useana vuonna. Viime kesänä kyllä hieman arvelutti Mikkeliin meno, kun juuri Krimin tapaukset olivat meneillään. Tulipa kyllä sittemmin, kauppaembargon aikoihin, käytyä myös Pietarin Marinskissa. Se on Gergijevin valtakuntaa, vaikka hän ei Suomen ystävyydestään huolimatta kelpuuttanut suomalaisia arkkitehteja uuden Marinskin piirtäjiksi.

   

Tämä Liisan grafiikka näyttää uuden Marinski-teatterin aulan. Teatteri on ossetialaisen Valeri Gergijevin valtakuntaa. Hän tuntee sydämessään Kaukasian seudun monikulttuurisuuden hyvät ja pahat. Kianto niitä yritti tarkkailla 113 vuotta sitten tekemällään matkalla. Tilanne oli silloinkin päällä. Toisessa kuvassa Gergijev vastaanottaa onnitteluja loistavan konsertin päätteeksi mennä kesänä Mikkelissä.

Mutta, Kiannon matkaan!

Kaukasuksen vuoristo ylitetään nelipyöräisillä ”lineika”-rattailla parivaljakon vetämänä, tai usein kävellen, hidasta hevoskyytiä odotellen. Kianto on hurmaantunut tämän ikivanhan sotatien dramatiikkaan. Erityisesti kaksi asiaa oli draaman keskiössä: Kasbek-vuori; ”Siellä leikkii etelän hilpeä aamurusko lumiturkkisen lappalaisukon kanssa kiistellen hänen kristalleistaan” ja Terek joki; ”Syvän alhon pimeydessä porisee Terek kuin hornankattila.” 200 kilometrin matkaan kuluu aikaa,  se eteni hitaasti, mutta tuotti vaivan palkaksi loistavia näkyjä: ”Pilviä, jotka kuni valkoiset aaveet istuskelivat vuorten rinteillä, ja hattaroita, joihin aurinko paistoi ja jotka kuni kultakarvaiset immet keveästi tanssivat piiriä vuorten ympärillä.” Matka vuorten yli kesti neljä päivää. Kahden suomalaisen ja yhden venäläisen ”musikan”, hevoskuskin seurue lähestyy Tiflisiä. Mieli on ankea, vuoret olivat ihania, ankeutta ei poista edes 16 puhvelihärän vetämä aura.  Tsaarivallan suuruuden ekonomia ei ole lempiaihe!

  

Ilmari Kiannon matkareitin Kaukasian kohteiden tärkeimmät pysähdyspaikat näkyvät valkoisella neliöllä. Kaspian merta hän seilasi Astrahanista Petrovskiin, sieltä junalla Tsetsenian läpi Vladikavkasiin, Ossetian pääkaupunkiin. Täältä matka jatkui hevoskyydillä Kaukasian vuoriston yli Georgian pääkaupunkiin, Tbilisiin. Ja sieltä edelleen junalla Mustanmeren rantakaupunkiin Batumiin, josta jälleen laivalla Krimille. Nyt on syytä pysähtyä hetkeksi nykypäivään. Kuvaan on merkitty Venäjän avulla vuonna 2008 Georgiasta separoituneet Abhasia ja Etelä-Ossetia. Venäjän armeija hyökkäsi pitkälle Georgian sydänmaille. Paikalliset separatistit tukivat toimintaa. Valtaosa Abhasian ja Etelä-Ossetian väestöstä on venäjäkielisiä. Näillä maisemilla harjoiteltiin sitä, mikä sittemmin toteutettiin Krimillä ja pian Itä-Ukrainassa. Kuvassa näkyy myös violetilla Saksan joukkojen äärimmäinen rintamalinja ennen Stalingradia tappiota 1942. Paikalla oli toista tuhatta Suomen poikaa.

Suomalaiset Groznyin porteilla

Eipä voinut Kianto aavistella, että 40 vuoden päästä hänen visiitistään paikalla olisi toista tuhatta suomalaista nuorukaista. He saapuivat Hitlerin Saksan Armeijaryhmä A:n osana. Kaukasuksen öljyä tavoiteltiin ja Bakuun oltiin menossa. Suomalaiset taistelivat menestyksellä kärkijoukoissa Terek joelle ulottuneella rintamalinjalla.  Siihen rintama pysähtyi Stalingradin tappion seurauksena. Suomalaiset joukot eli virallisesti FINNISCHES FREIWILLIGEN BATAILLON DER WAFFEN-SS olivat 100 kilometrin päässä Groznyista.

Kiannon Tiflis

 Tältä näytti Tiflis, Tbilisi, Kiannon vierailun aikaan.

Tiflis, Kiannon aikaan ja tsaarien aikaan, Tbilisi, nykyaikaan, on kautta historiansa ollut valtataistelun kohde. Sijainti idän ja lännen, pohjoisen ja etelän, kauppareittien solmupisteessä, teki siitä halutun ja teki siitä myös kansojen sulatusuunin. Persialaiset, osmanit, mongolit, Timur Lenk, venäläiset ja monet muut ovat halunneet pitää hallussaan tärkeätä kauppateiden risteystä. Vuonna 1801 alue liitettiin Venäjän keisarikuntaan. Tsaarivallan kukistuttua Georgia yritti itsenäistymistä vuonna 1918, mutta puna-armeija valtasi alueen vuonna 1924. Syntyi Georgian Sosialistinen Neuvostotasavalta. Mutta Kiannon visiitin aikaan elettiin vielä tsaarin aikaa, joskin jo hieman turbulenttia sellaista. Tuolloin Tiflisissä oli 200000 asukasta. Heistä kolmannes oli georgialaisia, lähes yhtä suuria väestöryhmiä olivat armenialaiset ja venäläiset ja sitten oli kymmenittäin pienempiä etnisiä ryhmiä. Kianto kirjoittaa: ”Armenialaiset suutarit ja parturit, gruusialaiset koru- ja lakkikauppiaat, persialaiset mattopohatat ja hedelmänmyyjät, tserkessiläiset asemestarit ja tikarisepät, guurit, mingrelit, kurdit, abhastit ja muut ovat näiden katujen itsevaltiaita herroja. Tiflisiläinen suutarimestari tekasee saappaat vaikka keskellä katua.” 

  

Neuvostoliiton aikana Georgian sotatietä ryhdyttiin ajamaan autoilla. Autosta päätellen tämä kuva on 30-luvun loppuvuosilta. Kiannon matkan aikainen romantiikka oli hävinnyt. Ei ollut aikaa tarkastella Kasbekin vuoren taianomaisia näkyjä. Nyt mennä huristeltiin, pian aikaan ei ollut ratsumiehiä, ei leinikoita, ei kaksikyttyräisiä kameleita, ei vesipuhveleita eikä maantierosvojakaan.

Tiflisissä kengät kiillotti ruskeasilmäinen gruusialainen

Tiflisistä matka jatkui junalla Batumin satamakaupunkiin. Kengät tulivat kiillotetuiksi: ”Petrovskissa kiillotti kenkäni persialainen, Vladikavkasissa karkasi niiden kimppuun punapäinen turkkilainen, Tiflisissä suutaroi niitä ruskeasilmäinen gruusialainen, mutta täällä Batumissa hankailevat kreikkalaispojat niistä pölyn.”

On vielä palattava tuohon mainostettuun monikulttuurisuuteen. Me päivittelemme täällä alle 10 prosentin monikulttuurisuuden kanssa. Emme halua sitä piiruakaan lisää – tai monet eivät halua. On hyvä katsoa karttaa Kaukasian etnisten kieliryhmien ja uskontojen moninaisuudesta. Samalla alueella on kymmeniä kansanryhmiä ja kieliryhmiä. Ne koostuvat kaukasialaisista, indoeurooppalaisista ja altailaisista kielistä. Ne koostuvat vielä erilaisista uskontojen fragmenteista.

Junalla Mustanmeren rantaan käsi puukonkahvassa

Rata Tiflisistä Batumiin oli valmistunut muutamaa vuotta ennen Kiannon matkaa. Rata kulkee Kura-joen ja Riono-joen rantoja ihanasti mutkitellen. Kianto matkusti kuitenkin yön yli eikä päässyt maisemia ihailemaan. ”Pilkkopimeää… jyristen kiitää tulihepo vuorten rotkoja. Heikosti valaistut vaunut ovat tupaten täynnä makaavia matkustajia. Vain joukko alkuasukkaita istuu valvoen, pitäen kovaa rähinää ja kiivaasti puhuen omaa villiä kieltään. He näyttävät todella pelottavilta tulisine silmineen, tserkessiläissinelleineen ja pitkine tikareineen. Tapahtuuhan vieläkin murhia ja ryöväyksiä. Nukahdan unenhorrokseen käsi puukonkahvassa…”

Jälleen laivassa matkalla Krimille , mammanpoikia ollaan

”Taivas leimuaa, salamat valaisevat mahtavasti Mustaa merta, ukkonen jyräjää vuorilla… sataa vettä. Mutta vihdoin laiva saapuu Krimin rantaan. ”Selam alikym… Alikym selam!” Alushtassa uidaan ja ihaillaan rantaa kansoittavia kaunottaria. Kun kyllästytään, lähdetään kolmivaljakolla Simferpoliin. ”Jeedjet troikka udalaaja!” Sieltä matka jatkuu Krimin muinaiseen tataarien pääkaupunkiin Bahtsisaraihin. Olenpa minäkin tuolla paikassa käynyt ja sen kiinnostavaksi seraljeineen havainnut. Kiantoa ei paikka kovin kiehtonut. Viiniäkin sai juoda vain kortteerissa. Paitsi yksi juttu: Kianto meni toverinsa kanssa paikalliseen turkkilaiseen kylpylään ja sai siellä asiaan kuuluvan hammam-käsittelyn. Suomalaiset kertoivat pesijäpoika Mehmetille Suomessa naisten pesevän kylpyasiakkaat. Tästä Mehmet luulemaan suomenpoikien haluavan naisia. ”Haluavatko herrat naisia?” Kianto: ”Outo kysymys hätkähdyttää meidät. Satumme  molemmat olemaan vielä mammanpoikia.” Toverin punastuminen korvia myöten jää 28-vuotiaan Kiannon mieleen. Että vielä mammanpoikia - tuossa iässä? Oli oppi mennyt papin pojalla perille.

Matkan päättenä Sevastopoli

Lopuksi matkalaiset päätyvät Sevastopoliin. Kianto kertoo sen olevan Venäjän suurin sotasatama ja muutenkin komea kaupunki. Komeudesta olen samaa mieltä. Silloin kun minä siellä vierailin, muutama vuosi sitten, parin julkisen rakennuksen katolla liehui Venäjän lippu. Pääosin liput olivat kyllä Ukrainan lippuja. Ihmettelin tuota. Silloin vannoi myös Moskovan sittemmin erotettu pormestari Krimillä vieraillessaan: ”Me tulemme takaisin!” He tulivat! Nyt on kaikkien rakennusten katolla Venäjän lippu. Niin oli myös Kiannon matkan aikaan. Krimin kaanikunta oli vuonna 1783 liitetty Venäjän keisarikuntaan. Tänne matkaavalle Katariina Suurelle ruhtinas Potjomkin rakensi kuuluisat kulissit, mutta silloin elettiin vuotta 1787. Jo Ilmari Kianto tiesi entisen tataarikaupungin olevan osa Venäjän suurta kansojen yhteisöä. Vielä vihon viimeiseksi lopuksi, ennen kotimatkaa Kianto vierailee Khersoneksessa, muinaisessa kreikkalaiskaupungissa, Sevastopolin äärellä. Sieltä hän löytää juuri avatusta hautaluolasta punertavaksi korkiksi muuttunutta ainetta ja ottaa sitä mukaansa kotiin viemiseksi hyppysellisen. Sen pitäisi olla maatunutta ihmisruumista. Nyt jää Kianto miettimään: ”Tuon aineen ikä aikautuu lähelle Kristuksen syntymää. Luoja ties vaikka olisi peräisin Odysseuksen ukkovarpaasta tai noita-akka Kirken peukalosta?”

  

Kirke oli auringonjumala Helioksen ja okeanidi Persen tytär. Hän yritti myrkyttää Odysseuksen. Tuossa juuri tarjoilee taikajuomaansa. Mahtoiko Kianto saada Suomussalmelle saakka tuon korkinpalan Kirken peukaloa tai Odysseuksen ukkovarvasta?

Liikkuva mies kuulee idästä outoa huminaa

Käteeni sattui Ilmari Kiannon kirja ”Mies on luotu liikkuvaksi”. Kirjassa hän muistelee matkojaan. Kirja on Otavan kustantama ja painettu vuonna 1957. Kirjassa on mahtavia juttuja vuosisadan vaihteen kahta puolta 1900. Aion palata tähän kirjaan. Mutta nyt aluksi haluan hieman ihastua kahteen juttuun. Molemmat ovat ajankohtaisia. Ensimmäinen on kuvaus hänen koulupoikana suorittamastaan hevosmatkasta äitinsä ja isänsä kyytipoikana. Toinen juttu, parin päivän päästä, tulee kertomaan salaperäisestä huminasta, joka kuuluu idästä. Kuuluu nyt, mutta kuului silloinkin vuonna 1910. ”Kaikki on hiljaa alhaalla, mutta salaperäinen humina kuuluu – ylhäältäkö? alhaisuuden alapuoleltako? mistä? ei kukaan oikein tiedä, mutta se kuuluu…”

  

Ilmari Calamnius (Kianto) 18-vuotiaana Oulun tarkka-ampujissa.

Hevosmiehenä

Ensimmäisen kirjatun matkansa Ilmari Kianto teki 14-vuotiaana ”kimnasistina” isänsä, kontrahtikirkkoherra August Benjamin Calamniuksen ja äitinsä Cecilia Septima Catharinan kyytipoikana. Vuosi oli 1888. Alkuun ei Suomussalmelta päässyt hevosella liikkeelle. Hevonen piti uittaa ”Varsanhännästä” Haukiperän yli ja taluttaa peninkulma rattaiden luo, jotka taas soudettiin samaisen järven yli. Kun saatiin hevonen valjastettua kiesien eteen, ajettiin ensin Hyrynsalmen pappilaan. Matkaa oli runsaat 30 km. Siellä tavattiin Joonas Snellman, paikallinen pappi. Harvinainen kyläily synnytti aina vilkasta keskustelua. Ei ollut puhelimia tai sähköpostia. Tsaarinajan postinkuusta ei ole tarkempaa tietoa. Oli siis tavattava kasvoista kasvoihin. Hyrynsalmelta ajettiin Ristijärven pappilaan. Pastori Lönnrotilla oli ”suomalaisukon heinätukka” ja hän hissutteli lipposissa, pasturska puolestaan kulki avojaloin. Pastori kuulemma muistutti kuuluisaa setäänsä. Sitten matka jatkui Paltamoon, Paltaniemem Sutelaan, ja yöpymisen jälkeen Sotkamon suurpappilaan. Päivämatkat olivat aina 30-40 kilometriä. Kianto kirjoittaa: ”Kuinka ihanalla niemekkeellä sijaitsikaan Sotkamon suurpappila, kuni vihanta kukkaiskiehkura välkkyvän peilin keskellä, peilin, jossa lisäksi on kultaraamit – nuo kuultavat ilman rannat, horisontissa Vuokatin ylhäinen vaara”.

  

14-vuotias Ilmari Calamnius oli hevosmiehenä kun poika ja vanhemmat tekivät kesävisiitin naapuripappiloihin ja sukulaisiin. Matkaa kertyi lähemmäksi 800 kilometriä.

Musta Saara

Suurpappilaan saapui myös Kuhmon rovasti Karl Alexander Pfalerin papinpoika, ”Pfahler”, jonka hurskauden puutteen Suomussalmen papinpoika Ilmari rinnasti omaan puutteeseensa. Pfahlerin poika oli nimittäin souturetkellä hoilannut ”Mustaa Saaraa”.  Musta Saara näyttää olevan nykymittapuun mukaan pahasti rasistinen, siinä kun neekerlapsonen, Musta Saara, muuttuu karitsan veren vaikutuksesta valkeaksi kokonaan.

No, jos tuo virsi kiinnostaa niin klikkaa vaikka sattumalta juuri eteeni osuneeseen blogistiin: http://takkirauta.blogspot.fi/2010/03/ei-taivahass-ole-kuolon-vaaraa.html

Lieneekö tuo Pfahler samaa sukua kuin lähes sataa vuotta aiemmin luvattomasta kirkonrakentamisesta vangittu Elias Israel Pfaler? Kuhmolaiset rakensivat kirkkoa Kuhmonniemelle ilman rakennuslupaa, vastoin keisarin päätöstä ja osa rakentajista sai siitä kuolemanrangaistuksen. Onneksi nyt rakennuslupaviranomaiset eivät vie asioita aivan yhtä pitkälle.

Vanhassa Kajaanissa kukotkaan eivät nousseet varhain

14-vuotiaan Calamniuksen matka kuitenkin jatkui yksin Peter Hieronymuksen (?) ja Lönnrotin kotikylään eli Kajaanin kaupunkiin ja siellä apteekkiin. ”Kajaanin nukkuvan apteekin yökello siis helähti, särähti pahanpäiväisesti samaan aikaan kun pormestarin kukko ensi kerran laulahti, sillä minä luulen, ettei vanhassa Kajaanissa kukotkaan nousseet kovin varhain.” Piti ostettaman mammalle kamferttilinjementtiä ja Tiilemanin tippoja ja papalle saarnalakritsaa. Aivan tuttuja lääkkeitä muuten vielä minunkin nuoruudessani, noitahan linimenttejä vielä sotienkin jälkeen apteekista papoille ja mammoille haettiin. Kajaanista Ilmari matkasi kävellen Paltamoon, jossa taas tapasi vanhempansa. Sieltä matkattiin Iisalmen pappilaan. Talo on Juhani Ahon koti, hän ei kuitenkaan juuri tuolloin ollut paikalla. Pappilaa isännöi ”ukko Brofeldt”, Juhani Ahon isä. Hänen sanomansa oli selkeä: ”Elekee työ iisalamelaiset luulla, jotta sitä niin vuan kepuljkaupalla taivaaseen piästään!” Ilmari Kiannon vierailun aikaan Juhani Aho olisi ollut 27-vuotias. Ei siis enää 14-vuotiaan Ilmarin ikätoveri. Kalakaveriksi hän olisi kyllä hyvin käynyt.

Metelin kirkon haltija teki kuuroksi

Matka jatkui edelleen Kuopion tuomiorovastin uhkeaan pappilaan. Siellä vieraat vastaanotti Ilmarin setä Juhana Viktor Calamnius. Hänelle oli ”Metelin kirkon haltija” ilmestynyt ja tuonut muassaan kuurouden. Sukulaishälinä ei siis häntä juuri häirinnyt. Kyytipoika havaitsi kuitenkin paikan antimet. ”Siellä oli runsaasti omenia puutarhassa, metsikkö täynnä mesikoita ja mansikoita. Minä, Itäpohjan poika, olin ensi kertaa aivan kuin troopillisessa vyöhykkeessä. Kelpasi herkutella.” Minä taas olen nykypäivänäkin tehnyt Kuopion suhteen tuon saman havainnon. Kun Eemeli ja Antti matkaavat lomalla isovanhempien luo Kuopioon, kuulen juuri samantapaisista huomioista erityisesti metsistä ja mesikoista. Ja kaiken lisäksi vielä ukin leipomaa pullaa aamiaisella!

Murpruurin apteekista Koljonvirralle

Kesäretken viimeinen vierailukohde oli Kiuruveden apteekki. Siellä asusti mustapartainen eno, murpruuri, Pyhäjärven apteekkari. Oltiin siirrytty Savosta Pohjanmaan puolelle. Enolla oli aamu- ja iltaruskon punerrusta ja herttaisuutta säteilevä vaimo, nimeltään ”Aamurusko”. Pyhäjärvi ei pienine kaloineen kuitenkaan vetänyt vertoja kotijärven Niettussaarelle ja palattava oli. Kotimatkalla pysähdyttiin Partalassa. Se oli koulupojalle pyhä paikka. Runeberg oli siitä talosta kirjoittanut kuolemattomia säkeitä:

Partalass’ aamuruuallaan

On Sandels, huoleti syö,

Sota alkavi Virrall’ uudestaan

Heti kello kun yksi lyö:

”Teit’ olen ma, pastori, käskenyt:

Hyv’ olkaa, lohtapa nyt!”

Sandels hän Partalass' eineellään juur istuu, huoleti syö. Albert Edelfeltin piirustus Sandelsista vuodelta 1897–1900. Koljonvirran taistelu käytiin vuonna 1808. Siinä Sandels voitti 1800 miehellä kenraali Dolgorukin 8000 miehen osaston. Sota ei kyllä tässä ratkennut. Mutta nuoren Calamniuksen kunnioituksen Sandels ansaitsi. Koljonvirralla taisteltiin 80 vuotta ennen Ilmarin perheen kesäretkeä. Aikajanaltaan lähes sama asia kuin talvisota meille.

Nuori Calamnius oli Vänrikki Stoolista sen verran innostunut, että päätti ryhtyä upseeriksi ja tekikin sen liittymällä vapaaehtoisena Oulussa 4. Suomen Tarkka-ampujapataljoonaan vuonna 1892, 18-vuotiaana, mutta kyllästyi ja siirtyi parin vuoden päästä Keisarilliseen Aleksanterin Yliopistoon opiskelemaan suomen ja venäjän kieliä. Mutta kesämatkan aikana hän epäilee unissaankin huutaneensa: ”Äl’ yli päästä perhanaa!” Hän kirjoittaa: ”Korkeaisänmaallisessa tunnelmassa minä käänsin pappani käskystä ruunan Kajaanin kihlakuntaa kohti. Taas ajettiin Kajaanin Ämmän yli ja vähitellen saavuttiin takaisin Suomussalmen Ämmän rannoille sekä sieltä veneellä kotipappilan kultaiseen valkamaan.”

Kesäretken pituus oli ainakin 800 kilometriä. Osa siitä tehtiin laivalla, mutta suurin osa hevosella ja rattailla. On ihanaa kulkea mukana noita mutkittelevia puunlehvästöjen reunustamia kärryteitä tai hypätä laivaan ja liukua höyrykoneen tasaisessa syksytyksessä pitkin Kuopion ja Iisalmen välistä laivareittiä. Aika oli vielä tyyni. Sortokausi oli vasta lymyämässä. Tai ei oikeastaan kaukana. Sehän lymysi kymmenen vuoden päässä. Vuonna 1899 Venäjän tsaari ryhtyi toteuttamaan vähemmistökansallisuuksiin kohdistuvaa venäläistämispolitiikkaa. Helmikuun manifestilla haluttiin syrjäyttää Suomen perustuslaki ja muut oikeudet.

  

”Valapattokeisari” Nikolai II ryhtyi Nikolai Bobrikovin avustuksella toteuttamaan politiikkaa jolla Suomen lait ja erikoisasema loppuu. Tätä nahdollisuutta ei nuori Calamnius ryhtynyt edes arvailemaan, kunnes hieman myöhemmin ryhtyi kuulumaan outoa huminaa..

Pari juttua vielä, miksi tämä minua kiinnostaa. Suomussalmi on niitä seutuja, joilla setäni Matti Murole joutui sodan kurimukseen. Täällä hän taisteli, mutta tänne hän myös kuoli. Voisi kuvitella - vetäytyi kuolemaan. Se tapahtui Lentiirassa, rajajääkäreiden seurassa, aivan Ilmari Kiannon kotiseutujen äärellä.

Setäni Matti ja hänen veljensä Paavo vannomassa veljesvalaa ennen taisteluun lähtöä noilla Kiannon kulmilla.

Ja on vielä yksi yhteys. En koskaan tavannut tai tuntenut Ilmari Kiantoa tai keskustellut Ilmari Kiannon kanssa. Mutta olin lähes läsnä kun hän kuoli vuonna 1970, 95 vuoden iässä. Olimme samaan aikaan Auroran sairaalan potilaina. Olimme viereisissä yksityishuoneissa. Hän oli levoton. Kuuntelin hänen raskasta yksinpuheluaan monina yön tunteina. Eräänä yönä puhe päättyi.

Tällaisen tekstin oli Kianto hautapaikalleen omin käsin laudan palalle kirjoittaen valmistellut. Se kuitenkin hävisi, mutta jälleen yllättäen löytyi. Nyt haudalla on toinen teksti, hieman juhlallisempi, virallisempi.

Kaivakaa syvälle syntisen hauta! Suunnilleen näille tienoin, niin että Vanha Pappila ja Turj. näkyy! Pois kalman kammo! Ihana levätä! Ei kukaan häpäise! Ei kukaan juorua!

Kaksi tabua ja vaalit

Ennen vanhaan, nuoruusiässä, oli vähintään kaksi selkeätä tabua, yksi oli se, että kukaan ei kertonut palkkaansa, toinen tabu oli se, että kukaan ei kertonut puoluekantaansa. En tiennyt kenenkään sukulaiseni tai läheiseni puoluekantaa. Se ei kerta kaikkiaan kuulunut muille. Sitä varten oli kehitetty äänestyssalaisuus. Ehkä juuri äänestyssalaisuuteen sisältyi draamaa. Vuoden 1918 draama oli ihmisten mielissä ja heidän välissään. Ne, jotka voittivat, kutsuivat sitä vapaussodaksi tai kapinaksi, hävinneille se oli sisällissota tai kansalaissota.  Nyt kuitenkin ajat ovat muuttuneet. Aion nimittäin tässä blogissa tehdä ennen kuulumattoman paljastuksen. Aion paljastaa ehdokkaani nimen. Mutta se tapahtuu vasta blogin lopussa.

  

"Jutkutan minä punaisen viivan, oikein paksun ja sakian. Saapi Venähen keisari nähä, miten Suomen akan sappi paisuu, kun on leipä laiha." Näin ajatteli Riikka Romppanen viivan vaikutukset Ilmari Kiannon vuonna 1909 julkaistussa kirjassa Punainen viiva, Otava, 1909.

Ensimmäiset vaalit 1907

Suomen suuriruhtinaskunnan yksikamarisen eduskunnan vaalit järjestettiin vuonna 1907. Ilmari Kianto kirjoitti tuosta ajasta kirjan Punainen viiva. Kirjassa Kainuun köyhät Topias Topiaanpoika ja Retriika Euphrosyyne Romppanen o.s. Juntunen pääsevät viivansa vetämään. He uskovat puolueagitaattoreiden kertomaan: viivan vedolla ja antamalla tuen ”solisalirattijärjestelmälle” köyhälistön olot paranisivat. Vaaleissa äänestysprosentti oli nykyiseen verrattuna huiman korkea 71 %. Solisaliratit olivat vaalien voittajia. He saivat 37 % äänistä. Sosialidemokraateilla oli vaaliaseenaan Forssan ohjelma, vuodelta 1903. Ohjelman tavoitteita olivat 8 tunnin työpäivä, vähimmäispalkka, yleinen kouluvelvollisuus sekä yleinen alkoholin kieltolaki. Toiseksi vaaleissa tuli Suomalainen puolue, 27 %, se oli fennomaaninen kansallismielinen puolue, joka vaati suomenkieltä ruotsinkielen kanssa samanvertaiseksi. Puolue kannatti myöntyväisyyslinjaa Venäjän suhteen. Kokoomus on puolueen seuraaja. Kolmanneksi ja neljänneksi tulivat lähes tasavahvoina Nuorsuomalainen Puolue ja Ruotsalainen kansanpuolue ääniosuuksilla 13 %. Näillä puolueilla oli sortokautena tiukka linja Suomen itsenäisyyteen. Maalaisliitto (9 %) ja Kristillisen Työväen Liitto (2 %) olivat peränpitäjiä.

  

Ensimmäisessä tsaarivallanaikaisessa 200-paikkaisessa eduskunnassa oli 19 naista. Heidän nimensä olivat Aalle-Teljo, Ida Sofia; Ala-Kulju, Eveliina; Gebhard, Hedvig; Gripenberg, Alexandra; Hagman, Lucina; Huotari, Anna Maria; Kanervo, Vilhelmina; Kivioja, Liisa;  Käkikoski, Hilda Maria; Lehtinen Aleksandra; Neovius, Dagmar Louise Charlotte; Nissinen, Alina Augusta; Paaso, Maria Sofia; Pärssinen, Hilja Amanda; Raunio, Maria; Räsänen, Hilma Sohvi; Sillanpää, Vilhelmiina (Miina); Upari, Jenny Maria; Vemmelpuu, Iida Maria. Kuvassa porvarilliset ovat pukeutuneet mustiin ja ”solisaliratit” valkoiseen. Nykyisessä eduskunnassa on 84 naista. ”Valkopukuisia” heistä on 32, 26 demaria ja 6 vasemmistoliittolaista.

Valitussa eduskunnassa oli tunnettuja nimiä. Sosialidemokraattien joukossa olivat mm. Väinö Tanner, Oskari Tokoi ja Miina Sillanpää.  Suomalaista puoluetta edusti mm. Juho Kusti Paasikivi.  Mutta olipa joukossa yksi henkilö, jonka minäkin onnistuin tapaamaan. Hän oli Maalaisliiton Juhani Leppälä. Hän oli viimeinen tuon ensimmäisen eduskunnan elossa ollut kansanedustaja. Leppälä toimi myös ministerinä 1929-1930. Leppälä oli mahtava persoona. Hän oli vuosisadan vaihteessa kansakoulunopettajana ja maanviljelijänä Sortavalassa. Vuoteen 1944 saakka hän oli Viipurin läänin itäisen vaalipiirin kansanedustaja. Kansanedustajana Leppälä toimi vuoteen 1950 saakka. Hän kuoli 96-vuotiaana vuonna 1976.  Minä sain tutustua tuohon legendaariseen mieheen setäni kautta. Setäni Eino Murole oli Sortavalassa toimineen maanviljelysseuran toiminnanjohtaja ja Leppälän ystävä. Tästä viivanvedosta siis sorruin Leppälää ajattelemaan. Nyt takaisin aiheeseen – äänestysalaisuuteen.

  

Suomen suuriruhtinaskauden ensimmäisen eduskunnan jäsem Juhani Leppälä oli kansanedustajana vuoteen 1950 saakka. Hän oli henkilönä valtaisan ihana ja dynaaminen. Muistan aina sen hetken kun Ruovedellä ihailimme Runebergin lähdettä. En muista pistikö hän runoksi, vaikka pahasti pelkään niin tapahtuneen. Hän oli varsinaisesti tutustumassa Sortavalan aikaisen Karjalan Villa ja Tiiliputki Oy:n laitoksiin Vesilahdella. Minä olin autokuskina.

Väri sekoitetaan punaisesta ja valkoisesta

Mummuni kuudesta sisaruksesta kaksi oli taatusti punaista. Heino sai pistimen rintaansa Tammisaaressa, hermostuttuaan kaverinsa kohtelusta ja äidyttyään solvaamaan valkoista vanginvartijaa. Mummuni kävi Smolnassa useaan otteeseen selvittämässä veljensä olinpaikkaa. Vihdoin tuli tieto kohtalosta. Toinen veli, Vihtori, hän oli työskennellyt veljensä tavoin Pietarissa, viilarina Voltan tehtailla, osallistui sitten kahinoihin Kymenlaaksossa, ja pakeni Pietariin. Siellä hän ajautui Oskari Tokoin Muurmannin legioonaan ja tuli Britannian sotilaaksi. Hän pani Vienanmerellä käyttökuntoon laivan höyrykoneen ja toimi konemestarina. Brittilaivasto kuljetti sotilaansa turvaan Suomeen Jäämeren kautta, Norjan ympäri. Suomeen tultuaan Tokoin legioonan suomalaiset ”brittisotilaat” vapautettiin kaikista rangaistuksista – tai melkein, oli myös musta lista, jonka täytäntöönpanoa britit eivät saaneet täysin valvottua. Vihtori, ”Viki”, vapautettiin heti ja hän elikin stten hyvän elämän Mandin kanssa Heinolan Jyrängössä.

En koskaan tiennyt mummuni puoluekantaa. Sitä ei kerrottu, eikä siitä edes vihjattu. En myös tiennyt isoisäni puoluekantaa. Saatikka, että olisin tiennyt enojeni puoluekantaa, palkoista puhumattakaan. Palkka maksettiin tilipäivänä käteisenä. Rahat olivat ruskeassa kirjekuoressa. Palkkasumma ei muille kuulunut. Veroviranomainen ei missään nimessä antanut palkkoja julkisuuteen. Ei myöskään kukaan muu. Lieneekö syynä se, että kukaan ei kehdannut kertoa kavereille surkeata palkkaansa, vai juuriko päinvastoin, kartettiin kehumasta suurilla tuloilla?

  

Kun punaista ja valkoista sekoittaa siitä syntyy jotain muuta kuin roosaa.

Isäni oli ”valkoista” perhettä. Sisarussarjan seitsemästä lapsesta neljä oli poikia. He toimivat sisällissodan aikaan lähetteinä tai postinkantajina. Heille sota oli vapaussota. Valkoisen perheen ja punaisen perheen kohtaaminen oli joskus traumaattista. Kohdattava oli, sillä äitini ja isäni rakastuivat toisiinsa. 

Pakilassa, juuri tuossa syntymäkodissani, käytännössä tuossa 10 metrin päässä olevassa talossa, he, kaikki sukulaiset, punaiset ja valkoiset, joutuivat kohtaamaan ja hioutumaan. Hiontamestarina oli minun mummuni. Hän hioi vatsan kautta. 30-luvulla kaikki oli hiottu, syntyi yksi perhe. Ainoa, mikä hieman klikkasi, oli Kokemäen ylioppilas-asemapäällikkö-isoisäni suhtautuminen heinolalaishelsinkiläiseen puuseppä- ja vahtimestari-isoisääni. Oli sentään sivistystasossa merkittävä ero. Toinen oli ylioppilas, toinen vain kiertokoulussa piipahtanut. Osasipa kuitenkin lukea ja kirjoittaa. Kaikki sitten asettui! 

Sodan jälkeisen kommunistipuolueen eli SKDL:n pitkäaikaisena puheenjohtaja oli Kusti Kulo. Hän oli vuonna 1918 Tampereen asemapäällikkö, siis Kokemäen isoisäni kollega. Tästä hommasta Kulo ryhtyiTampereen aseman punakaartin komissaariksi ja vielä pohjoisen rintaman esikuntaan. Tätä liikettä ei minun isoisäni olisi suurin surminkaan tehnyt. Hän oli puhtaaksipestyn valkoinen.

Äitini työskenteli isäni kuoleman jälkeen Valtiokonttorissa. Työpaikka oli Fabianinkadulla, kellarikerroksen holvissa, kaltereiden takana, obligaatioiden tuoksussa. Äitini palkka ja puoluekanta olivat minulle tuntemattomia. Valtion virkamiehillä oli tietysti palkkaluokkansa ja ikälisänsä, mutta kukapa tiesi tuon palkkaluokan? Ei ainakaan leskirouvan lapset. Isä oli sähköinsinööri Valtionrautateillä. Hän siirtyi juuri ennen talvisotaa Puolustusministeriön palvelukseen. Isä oli palaamassa Imatralta kaasunsuojelukursseilta. Kohtalon ironiaa on, että hän kuoli Rauhan asemalla, Imatralla, kaasujunan törmäyksessä. Äitini sai tapaturmaeläkettä. En voinut kuvitellakaan kysyväni äidiltäni hänen eläkkeensä määrää. Muuten, itsekin saan tapaturmaeläkettä. Luuletko minun kertovan siitä kellekään?

Kaveri, sukulainen tai työtoveri, aina äänen väärtti

Pointti oli, että kaksi asiaa oli aina asianomaisen oma salaisuus. Ne olivat puoluekanta ja palkka. Nyt vaalit ovat ovella. On päätettävä ketä äänestää. Ehdokkaan on oltava omasta vaalipiiristä. Se nyt on edellytys. Pääsinkö edes koskaan äänestämään ystävääni Eero Paloheimoa? Väärä vaalipiiri. Minulla on omat kriteerini. Äänestän ilman muuta kaveria tai sukulaista, jos sellainen on ehdokkaana, puoluekannasta riippumatta. Ennen aikaan, kun olin vielä firman toimitusjohtaja, äänestin ilman muuta alaistani (lupaus). Kerran äänestin kunnallisvaaleissa liberaalien ehdokkaana ollutta alaistani, hän sai 17 ääntä. Se ei ollut kovin lupaavaa. En kuitenkaan luopunut periaatteestani. Ketähän olen elämäni aikana äänestänyt? Kyllä, heitä on monesta puolueesta. 60-luvulla tapanani oli äänestää tyhjällä lipulla. Näin kävi monissa vaaleissa. Oli liian vaikeata valita. Oli niin monia lupaavia ehdokkaita! Mutta nukkuvien puolueeseen en alistunut.

  

Juuri äänestämästä tullut nuorimies Pakilan pihalla suosikkiautossaan. Oli vuosi 1958.

Ensimmäistä kertaa äänestämässä 1956

Ensimmäisen kerran pääsin äänestämään pressan vaaleissa vuonna 1956. Äänestin Sakari Tuomiojaa. Eduskuntavaalien uurnilla kävin ensimmäistä kertaa vuonna 1958. Täytin samana vuonna 24. Äänioikeusikäraja oli vuoteen 1969 saakka 21 vuotta. Äänestin kokoomusta, taisi olla Juha Rihtniemi. Vaalien tulos pelotti teekkaripoikaa, eduskuntaan tuli nimittäin ensimmäisen kerran vasemmistoenemmistö – mihin ollaan menossa?. Voittajana olivat kommunistit eli SKDL. He saivat Kusti Kulon ja Hertta Kuusisen johdolla 50 kansanedustajaa. Jaetulla hopeasijalla olivat sosialidemokraatit ja maalaisliitto, kummallakin 48 kansanedustajaa. Kokoomus, Ruotsalainen Kansanpuolue ja Suomen kansanpuolue jakoivat seuraavat sijat edustajamäärillä 29, 13 ja 8. Eduskuntaenemmistöstään huolimatta kommunistit olivat oppositiossa vuoteen 1966, jolloin Ele Aleniuksen johtama puolue sai 3 ministeriä Paasion hallitukseen. Keitä kaikkia olenkaan äänestänyt? Tuomiojan Ekiä tietysti, isä-Sakari Tuomiojaa presidentinvaaleissa 1956, Juha Rihtniemeä, Ode Soininvaaraa ja Heidi Hautalaa varmasti, en kuitenkaan koskaan kepulaista, vaikka juuri äskettäin blogissani vihjasin äänestäväni Kaikkosta – kiitos hänen mielipiteidensä koskien eräitä Helsingin nykyhankkeita. Klikkaa: http://penttimurole.blogspot.fi/2015/02/100-vuoden-ennuste.html

Kokoomukselainen kommunisti

Nyt ovat edessä uudet vaalit. Sukulaiseni on ehdokkaana. On kai vaimoni tyttären sisarpuoli aika lähellä sukulaisuutta? Taaskaan ei puoluekanta ratkaise. Työaikanani kutsuin itseäni kokoomukselaiseksi kommunistiksi. Otin yleensä töihin vasemmistolaisia. Olin todennut heidät kapitalistin parhaimmiksi ystäviksi. He olivat oppineet teiniliitossa tai kunnallisjärjestössä tai akateemisessa sosialistiseurassa tai taistolaisten opintopiireissä johtamistaitoa ja motivaatiota. Heillä oli karismaa. He olivat myös varmoja siitä, että vain luja työnteko voi muuttaa maailman oikeudenmukaisemmaksi ja paremmaksi paikaksi elää. Se oli vaan sellaista aikaa. Vuorineuvosten, hävittäjälentäjien ja kansliapäälliköiden tyttäret ja pojat olivat uudistamassa maailmaa. Konsulttitoiminta oli uudistamista. Tuollaista pahaa sanaa ”konsultti”, ei silloin käytetty. Silloin oltiin ”neuvottelevia” asiantuntijoita tai insinöörejä.  Muuten eräs palkkausmetodi muodostui yleiseksi. Pitäessäni jossain tilaisuudessa luentoa tarkkailin kuulijajoukkoa. Poliittisesti aktiivisena aikana tapahtui usein, että joku nuorista kuulijoista vääntäytyi pystyyn ja ilmoitti eriävän käsityksensä: ”Luennoitsija ei ole havainnut käynnissä olevaa yhteiskunnallista muutosta!” Tuollaiset tyypit palkkasin heti. Heitä oli aika monta. Muistan heidät! Nyt he ovat kaikki eläkkeellä, osa jo vihreillä pilvinurmikoilla.

   

Vaalisuosikkini Veronika on pätevä tyttö. Hän on valtiotieteiden tohtori. Vielä hän on Helsingin kaupunginvaltuutettu ja kaupunginhallituksen jäsen - nyt ensimmäistä vuotta. Hänessä ei ääni mene hukkaan.  Vaikka nyt joissain asioissa tuntuu vielä tarvitsevan opastustakin – tämän yhden äänioikeutetun mielestä.

Vaalisuosikkini Veronika

Kaikki oli toissapäivään saakka selvää. Minun vaaliehdokkaani on Kiikka! Hänen oikea kokonainen nimensä on Veronika Honkasalo. Hän on vasemmistoliitosta. Siis olen nyt ensimmäistä kertaa äänestämässä kommaria eduskuntaan. Vaikka nyt viimetingassa asiassa tuli melkein pieni uusharkinta. En nyt sentään voi äänestää ehdokasta, oli hän sitten sukulainen tai muuten kaveri, jos hän ryhtyy suoraan hyökkäykseen minun hienoja ajatuksiani vastaan. Kaikki liittyy ajankohtaiseen juttuun nimeltä Pisara. Kiikka nimittäin kirjoitti twitterissä tai jossain muilla mediakentillään tällaisen lauseen: ”Saamarin kokoomus kun kaatoi Pisaran!” Olin pettynyt. Tuo minun kandidaattini ja sukulaiseni, ihana Kiikka, ei ollut lukenut minun useita blogejani, joissa vaadittiin Pisaran kehittämistä ja aikalisää. Kannattaa nyt sokeasti hanketta, johon ei ole perehtynyt? Uskoo nyt ystäviäni Ode Soininvaaraa ja Otso Kivekästä, noita hienoja miehiä, jotka voivat olla joskus väärässäkin? Ja se johtuu vain siitä, etteivät hekään ole perehtyneet käynnissä olleeseen miljardiprosessiin. Kanalauma on kotkottaen ryhtynyt jyvän etsintään ja luulleet löytäneensä sen. Sara, toinen sukulaistyttö täällä Kemiössä, kertoo juuri omasta kanalaumastaan, joka hyökkää hiirien tai käärmeiden kimppuun ja kaakattaen tappaa ne ja pistää suuhunsa. Kanalaumalla voi siis olla vastustamattomia voimia. Kukko yleensä seuraa arvokkaasti vieressä, ohjailee tapahtumaa arvokkaasti.

  

Saran kanat jyvän etsinnässä, näin milteipä täydellä talvella. Taitaa meitä ilmastonmuutos helliä, - vaiko uhata? Niin kannattanee muistaa, että nobelisti Daniel Kahneman sanoo, että maailman johtavat tulevaisuuden ennustukset syntyisivät yhtä hyvin vaikka kanalta, joka heittää tikkaa.

Uskon kuitenkin vielä voivani kertoa vaalisuosikilleni mistä on kysymys ja mistä voisi olla kysymys. En pidä häntä menetettynä kanteena tällaisen maallisen erehdyksen vuoksi. Tulen siis äänestämään Veronikaa! Hän on HUIPPUNAINEN. Tässä on linkki hänen blogiinsa: http://veronikahonkasalo.fi/fi/