Milloin aloitetaan? Ensi vuonna?

Pakolaisten invaasio ja epätietoisuus invaasion jatkumisesta herättää kysymyksiä. Etsiskelin ja olen jo viikkoja etsiskellyt strategioita ja suunnitelmia kriisin hoitamiseksi Euroopan eri maissa. En vain löydä. Haluaisin myös ymmärtää ongelman suuruuden. Saksalaisissa lähteissä toisaalta pidetään ongelmaa lähes ratkaisemattomana katastrofina, toiset lähteet taas mainitsevat pakolaistulvan Saksan pelastuksena. Yhden miljoonan vuonna 2015 saapuneen pakolaisen/turvapaikanhakijan hoidon kustannuksiksi arvioidaan 20-30 miljardia euroa vuodessa. Se on valtiolle, osavaltioille ja kunnille 20000-30000 euroa pakolaista kohti vuodessa, jatkuvasti kunnes he pääsevät töihin ja ryhtyvät tuottamaan veroja. Tähän summaan sisältyy kielikurssit, koulutus, päivärahat, asumistuki tai asuminen hätämajoituskohteissa, lasten koulutus jne. Summa sinänsä tuntuu oikean suuruiselta. Suomessa tämä tarkoittaisi nykyisellä turvapaikanhakijamäärällä 600-900 miljoonaa euroa vuodessa. Tähän summaan ei sisälly asuntoinvestointeja. Jos ajattelemme turvapaikan saavien määräksi vuoden 2015 hakijoiden osalta 10000 henkeä ja heidän määränsä paisuvan perheenyhdistämisen kautta 25000 henkeen, asuntoja tarvittaisiin tiukalla 20 k-m2 per nuppi mitoituksella puoli miljoonaa kerrosneliömetriä. Onko se paljon vai vähän?  Tätä ihmettelin jo blogissani http://penttimurole.blogspot.fi/2015/12/pakolaiset-poroerotuksessa.html. Nyt ihmettelen lisää. Ajattelin vielä ihmetteleväni millaisia kaupunkeja tai taloja tuollainen asuntojen lisätarve tarkoittaisi. Ja millaista rahoitusta se tarkoittaisi verrattuna muuhun vakiintuneeseen rakentamiseen. Nyt myönnän jo heti alkuun: kesken jää. On ihmeteltävä lisää.

Tässä kuvassa rakentamisen volyymi on tasattu 10 vuoden jaksoille. Ennen sotia Suomessa rakennettiin vain 1 milj. k-m2 vuodessa. Miten lie tilastoinnin laita etenkin maaseudulla. Sotien jälkeen määrä nousi lähelle 3 miljoonaa, kunnes sitten alkoi maaltamuutto.  Suomalaisen rakentamisen volyymi kerrosneliömetreissä mitattuna oli vahvimmillaan 1970- ja 1980-luvuilla. Noina vuosikymmeninä asuntoja syntyi 5 miljoonaa k-m2 vuodessa. Muuta rakentamista oli 4 milj. k-m2 vuodessa. Teollisuutta rakennettiin voimallisesti. 1990-luvulla ja sen jälkeen asuntoja syntyi 4 milj. k.m2 vuodessa. Kokonaisvolyymi putosi runsaaseen 6 miljoonaan kerrosneliömetriin. Ja sitten vielä oli huima pudotus vuoden 2009 nurkilla finanssikriisin seurauksena. Paljonko olisi nyt rakennettava lisää, sitä pohditaan.

Kuvassa näkyy rakentaminen vuoden 1995 jälkeen. Se oli edellisen laman jälkeistä aikaa. Vuosi 1995 oli myös pohja, vielä heikompi kuin asunto-rakentamisessa vuosi 2009 ja muussa rakentamisessa vuosi 2014. Asuntorakentamisen huippu oli vuonna 2007 (4,6 milj. k-m2) ja pohja vuonna 2009 (2,9 milj. k-m2). Muun rakentamisen huippu oli vuonna 2008 (6,4 milj. k-m2) ja pohja vuonna 2014 (4,1 milj. k-m2). Paremman puutteessa tein itse ennusteen jossa pikku hiljaa tulevina vuosina lähestytään vuosien 2008 ja 2009 tasoa. Merkittävimmät muutokset vanhaan saattaisivat olla omakotirakentamisen määrän vakioituminen ja kerrostalojen osuuden lisäys. Pakolaisten asuttaminen lisää kerrostalorakentamista keltaisen palkin määrällä. Kaiken kaikkiaan pakolaisten asuttaminen lisäisi asuntojen kokonaismäärän (kerrosneliöitä) rakentamistarvetta 19 % ja kerrostalojen määrän tarvetta 36 %.

Vielä pieni mittailu euroissa. Suomessa panostetaan talojen rakentamiseen noin 19 mrd. nykyeuroa vuodessa. Puolet rahasta käytetään asuntojen rakentamiseen. Huippuaikana eli vuonna 2008 talojen rakentamiseen taisi kulua runsas 25 mrd. euroa. Pakolaisille rakennetaan kohtuuhintaisia taloja. Kunnes sitten pystyvät nousemaan tikapuita. Pakolaisten talojen rakentaminen tulee vaatimaan Suomen rakentamisen kokonaisfinansseista 8 % ja asuntorakentamisen markkinasta 15 %.

IFHP on yhdistys, jonka kansainvälisissä kongresseissa ainakin meistä vanhemmista moni on käynyt. Yhdistyksen koko nimi on:  International Federation for Housing and Planning. IFHP on temppelin harjalla miettiessään pakolaisten asuttamista. Yhdistyksen syksyinen kokoussarja pyrki etsimään ratkaisuja tai suosituksia parantaakseen kiinteän asumisen tuottamista pakolaisille. No, vaikka siitä ei paljoa villoja näytä irronneen, niin kuitenkin enemmän kuin monen muun kovaäänisenkin toimijan yrityksistä, joten sietääpä hieman vilkaista. Kokous käsittelee pakolaisten asuttamisen näkökohtia kolmessa pääryhmässä:

■       Asuminen ja integraatio

■       Asuntopolitiikka ja kohtuuhintaisten asuntojen tuottaminen

■       Suunnittelusäännökset ja asemakaavamääräykset

Asuminen ja integraatio

IFHP aloittaa toteamalla nimitysten muuttuneen. 70-uvulle saakka siirtolaisten sulauttamisesta käytettiin termiä ”assimilaatio”. 70-luvun puolivälistä alkaen siirtolaisia lakattiin pitämästä väliaikaisina asukkaina ja käyttöön otettiin termi ”integraatio”. Syynä muutokseen sanotaan olleen sen käsityksen, että assimilaatio tarkoittaisi siirtolaiselle tai hänen jälkeläisilleen tarvetta tai pakkoa omaksua isäntämaan kulttuuriset standardit. Uusi nimitys integraatio ei taas sisältäisi tällaista pakkoa, vaan siihen sisältyisi erilaisuuden kunnioitus. On siis sopeuduttava ja yhdyttävä (tarkoittaako tämä kotouduttava?) kadottamatta kulttuurista identiteettiään.

Tämä on erittäin jännittävä ja kiinnostava juttu! Siis älyttömän jännittävä. Piti oikein katsoa sanakirjasta. Sanakirja sanoo kotoutua=integrate. Hassun tuntuista, suomen kielessä sana kotoutua tuntuisi tarkoittavan hyvin kauniilla tavalla uuden kotipaikan muodostumista ikään kuin kodikkaaksi ja kodiksi. Mutta toisinpäin: sanakirja sanoo integrate=yhdistää.

Olikohan China town -ideologia tuota aikaa ennen assimilaatiota. Nykyään chinatowneja ei pidetä hyvänä konseptina. Se kuulemma estää niin assimilaation kuin integraation ja synnyttää segregaation. Ne asuimme Liisan kanssa pari kuukautta Brooklynissä. Meidän kaupunginosamme oli latinokorttelia. Pohjoispuolella, parin kivenheiton päässä, urheilukentän takana, oli puolalaiskaupunginosa. Etelämpänä taas elelivät ortodoksijuutalaiset omassa kaupunginosassaan. Minusta tuossa asumisessa ei ollut segregaatiota.

IFHP toteaa Euroopan onnistuneen asuntopolitiikassaan ja kaupungeissaan ja lähiöissään hyvällä tavalla yhdistämään yhteiskunnallista monimuotoisuutta. Toisaalta IFHP toteaa pakolaisten asuinpaikkojen vaikuttaneen suuresti integraation epäonnistumiseen tai onnistumiseen. Näin havaitaankin asumisen ja integraation kehittämisen tapahtuvan toisistaan erillisinä hallintotoimina. ”Asuntotuotanto infrastruktuurin kehittämisenä on vain kaavan yksi osa. Sosiaalinen painotus, kuten perheen läheisyys ja yhteys, työtilaisuudet, koulutus ja paikallinen yhteisöllisyys, ne ovat tekijöitä jotka auttavat pakolaisasutuksen muodostumisessa kodiksi - ei vain paikaksi, jossa asutaan.”

Mietityttää, niin tuossapa se on se pähkinä purtavaksi?

Miten pakolaisten asuminen muodostaa heille itselleen kodin ja antaa mahdollisuuden toimia oman kulttuurinsa sääntöjen mukaan, ilman että tuo asuminen vie naapurustossa asuvilta paikallisilta tunnetta siitä, että he asuvat kotonaan. Eikä yksin niin. Pakolaisissa on myös monia ”oman kulttuurin” ryhmiä, joiden identiteetin ja koskemattomuuden toivoisi säilyvän. On myös rankkaa rasismia. On muuten hieman outoa miten yksipuolisesti rasismista ja keskinäisestä kunnioituksesta puhutaan. Siis säilyykö tämä ”diversiteetti”? No tietenkään et säily – pitkän päälle. Globalisaatio ja kaupalliset ”maailmankulttuurit” iskevät päälle. Uskontokulttuurit sinnittelevät.

Marraskuussa 2015 päädyttiin seuraaviin johtopäätöksiin (niistä lyhyesti)

http://www.ifhp.org/news/ifhp-berlin-housing-lab-outcome

Asumisen polut ja integraatio

1. Asumisen yhteinen polku

Asuntopolitiikka ja integraatiopalvelut tulee yhdistää ”valitsemalla polku”. On tehtävä jaettu yhteinen perspektiivi, joka edustaa niin vastaanottavan yhteiskunnan tavoitteita kuin asettuvien pakolaistenkin tavoitteita. Jokaiselle pakolaisella voitaisiin luoda havainnollistettu polku integraatioyhteiskunnan osaksi astumisesta. Jokainen pakolainen voisi asumisen ja integraation polkua seuraten nousta kehityksen tikapuilla puolapuu kerrallaan. Polkumalli kuvaa odotuksia, oikeuksia, velvollisuuksia paikallisyhteisöä kohtaan, velvollisuuksia yhteiskuntaa kohtaan ja velvollisuuksia yksilöä kohtaa.

Tässä taas täytyy miettiä - vähän. Työn löytäminen on ainoa tapa päästä tuolle nykyisin paljon puhutulle tikapuulle. Kun katsoo pakolaisten tai siirtolaisten työlupia esimerkiksi Ruotsissa työn saanti vaikuttaa melkoisen ongelmalliselta.  Saattaa tulla pysähdys alimmalle askelmalle.

2. Rinnakkainasettelu

Pakolaisten asunnontarve asettaa suuria haasteita eurooppalaisessa asuntotilanteessa. Sen vuoksi olisi hyvä asettaa tasapuoliseen vertailuun niin isäntäkansalaisten kuin pakolaisten tarpeet kun isäntämaat ja kunnat osoittavat käytettävissä olevan asuntokannan ja sosiaaliset tarpeet asuntojen suhteen.  Samoin pakolaisten tulisi voida osoittaa heidän nimenomaiset asuntotarpeensa ja sosiaaliset tarpeensa (päivähoito, koulut, maataloustyön mahdollisuudet jne.) Näin asioita tarkastelemalla samanaikaisesti eri kannoilta voitaisiin löytää yhtymäkohtia ja yhteisiä ratkaisuja asumiseen ja sosiaalisiin tarpeisiin kuten asumiseen, opetukseen, kielikysymyksiin, kulttuuriin ja työtilaisuuksiin. (Aikamoista munkkilatinaa!)

Uusien alueiden suunnittelussa unohtuu usein tarve rakentaa muutakin kuin vain asuntopinta-alaa. Oliver Clemens esitteli IFHP:n työpajassa Rotaprint teollisuuslaitoksesta muodostettua yhtiötä, joka tarjoaa tiloja erilaisille toiminnoille ja samalla suojelee vanhan teollisuuskompleksin. Kortteli sijaitsee Berliinissä. He kutsuvat rakennusta sosiaaliseksi veistokseksi. Minusta se on hyvin sattuvasti ja kivasti sanottu. Suurin osa käytöstä liittyy taiteeseen ja käsityöhön. Tiloja vuokrataan erityisesti yhteisöllisyyttä ja paikallistoimintaa tukeviin tarkoituksiin. Korttelissa toimii mm. kielikoulu maahanmuuttajille. Yhtiö on voittoa tuottamaton ja eikä hankkeella ole minkäänlaista valtion tai kunnan apua.

Asuntopolitiikka ja kohtuuhintaisten asuntojen tuottaminen

Siirtolaisvirrat, finanssikriisi, heikko yksityinen investointitahti ja heikkenevä panostus sosiaaliseen asuntotuotantoon ovat omiaan lisäämään kysyntää ja samanaikaisesti vähentämään kohtuuhintaisten asuntojen tarjontaa.  Vastauksena tähän olisi kehitettävä uutta asuntopolitiikkaa kohtuuhintaisten asuntojen luomiseksi niin nykyiselle väestölle kuin siirtolaisillekin. Tarkoitus on luoda nopeampi, monipuolisempi ja tehokkaampi asuntotuotanto. Nyt on tarve olla nopealiikkeinen ja oikea-aikainen koska tarpeet ja haasteet tulee jatkuvasti ajantasaistaa.

3. Asuntopolitiikka

Kaupungit elävät muutoksen aikaa. Nyt olisi kehitettävä uusia ideoita mutta olisi myös tutkittava vanhoja hyväksi havaittuja keinoja. Kaupunkien tulisi omaksua monipuolisia lähestymistapoja ja työskennellä yhtäaikaisesti monien yhdensuuntaisten strategioiden eteen. Niitä voisi olla:

■       hyödyntää nykyinen asuntokanta ja rakentaa uutta

■       tutkia optioita asuntotuotannontarjonnan lisäämiseksi, tutkimalla esimerkiksi toimistojen, kirkkojen ja koulujen käyttämistä asuntotarkoituksiin.

■       rohkaista tee se itse -rakentamista tarjoamalla maata ja muuta apua – myös pakolaisille

■       tarjota mahdollisuus joustavampiin asuntoratkaistuihin, esimerkkinä nyt yksin saapuvat nuoret miehet ja heille tulevaisuudessa tarjottu perheenyhdistämismahdollisuus

■       kokeilla säännösten lieventämistä tinkimättä asuntojen yksityisyyssuojasta ja ympäristötavoitteista

IFHP:n järjestämässä work shopissa Florian Kohl esitteli toteutettua ideaa yhteisöasumisesta, ”klusteriasumisesta”.  Hän sanoi: “Meidän täytyy mennä naapurustoon ja keskustella asukkaiden kanssa.  Ei ole kysymys vain rahasta ja tarjonnasta. Meidän on tiedettävä mitä asukkaat tarvitsevat. Esimerkiksi kattopuutarhan, jos maantasoinen puutarha puuttuu. Niinpä niin!

4. Kohtuuhintainen asuntotuotanto

Kohtuuhintaiseen asuntotuotantoon, niin yksityiseen kuin julkiseenkin, sisältyy tarve tuottaa asuntoja pakolaisille. Samaan aikaan kantaväestön suhteen vallitsee lisääntyvä asuntopula. Tämä saattaa synnyttää jännitteitä, koska kantaväestö tuntee itsensä ylenkatsotuksi ja ohitetuksi jonotuslistoilla. Keinoksi ehdotetaan olemassa olevan asuntokannan huolellista kartoitusta, samalla kun asuntotuotantoteollisuus, pakolaisten integrointipalvelut ja kunnan elimet toimisivat kiinteässä yhteistyössä. (Vaikuttaa siltä, että hallinnon kykyyn uskotaan, en ole varma onko siitä kysymys?)

On hauskaa katsella monenlaisia ideoita pakolaisten tilapäisasumiseksi, mutta pian vetää vakavaksi. Johtopäätökseen ei ole pitkä matka. Se on: asuinkelpoiset talot on pääpiirteissään jo keksitty. Jos pakolaisia tänne vastaanotetaan, heidät on vastaanotettava ihmisinä. Teltat ja ansiokkaat IKEA-talot ovat hetken suoja. Asuminen on pysyvää.

Suunnittelusäännökset ja asemakaavamääräykset

Monissa Euroopan maissa tiukat suunnitteluohjeet voivat suuresti rajoittaa olemassa olevien tilojen käyttöä, uudelleenkäyttöä ja käyttöönottoa yleensä. Kaavojen käyttötarkoitusmääräykset saattavat estää tyhjien tilojen, kuten toimistojen, koulujen ja teollisuustilojen muuttamista uuteen tilapäiskäyttöön. Nyt kun keskustellaan eurooppalaisten kaupunkien kapasiteetista tarjota nopeasti tilapäisiä ja pysyviä asuntoja yhtälailla kantaväestön asunnontarvitsijoille kuin siirtolaisille ja pakolaisille, olisi tarkasteltava ja uudistettava nimenomaan mainittuja määräyksiä.

5. Suunnittelusäännökset

Pakolaisryhmien erilaista taustaa pidetään huomionarvoisena. Sanotaan että ratkaisujen tulisi olla räätälöityjä ja joustavia erilaisten ryhmien tarpeiden mukaan. (Tuo on nyt ilmiselvästi todentotta!) Kuka räätälöi?

6. Asemakaavojen käyttötarkoitusmuutokset

Asemakaavoissa määritettyä käyttötarkoituksen ”lukkoa” tulisi lieventää. Asuntotuotantoa ja erityisesti myös kokeellista asuntotuotantoa tulisi sallia alueilla, joilla on nyt ainoastaan kaupallista toimintaa, teollisuutta, virkistystä tai toimistoja sallivat merkinnät. Puhutaan innovatiivisuudesta, joka auttaisi uusiin ratkaisuihin niin kaavoituksessa kuin rakennussuunnittelussa. Kunnissa olisi erityisesti vastattava sellaisiin asuntopolitiikan haasteisiin joissa keskiössä ovat erilaisten ihmisryhmien tarpeiden kirjo; yhtenä ryhmänä pakolaisten ja siirtolaisten ja heidänkin sisäisten erilaisten yhteiskunnallisten tarpeidensa kirjo.

7. Rakennusmääräysten joustava soveltaminen

Lausunnossa todetaan rakennusmääräysten asettavan yksityiskohtaiset tekniset ja hallinnolliset vaatimukset ja minimistandardit talonrakentamiselle. Näiden määräysten tarkoituksena on turvata terveyttä ja turvallisuutta, paloturvallisuutta, resurssien järkevää käyttöä, ympäristöä ja esteettömyyttä.  Näitä määräyksiä ei suinkaan kiistetä, mutta ehdotetaan kuitenkin ohjelmaa, joka sallisi määräysten soveltamisessa vaiheittaisuutta. Näin voitaisiin löytää inkrementaalisia asuntorakentamisen mahdollisuuksia asunnontarvitsijaryhmien edellytyksiin ja paikallisiin olosuhteisiin sovellettuna. Yhtenä optiona mainitaan “tee se itse” asuntotuotanto. Ajatellaan että toimijat voisivat kehittää vaiheittaisen rakentamisen ja remontoinnin muotoja, joissa määräykset joustavat.

Hartiapankkirakentaminen on hieno ajatus. Sitä on sovelluttu Suomessa kun siirtolaiset Karjalasta saivat käyttöönsä sirkkelisahan ja ryhtyivät kaatamaan palstaltaan puita asuintaloaan varten. Vaikka muistankin nyt kuin itse asutustoimintaa johtanut maestro Veikko Vennamo kertoi siirtolaisten ensin rakentaneen karjalle suojan ja itse asuneen ensimmäisen talven perunakuopassa. Nyt on saatu eurooppalaiset nuoret arkkitehdit innostumaan. Tässä IBAU:n kuormalavatalo. No ehkä päiväntasaajalla! Kanattaisi vielä muistella Martti Ilveskorpea - kerrostaloja hartiapankilla. Muistellaan toisella kertaa.

Helsingin kaupungilla on tilaisuutensa - NYT

Aleksilla Tiedekulmassa oli viime viikolla mielenkiintoinen ja täyteen kansoitettu tilaisuus. Tilaisuuden ajankohtaisuus oli kuuma. Sen nimi oli: Minne menossa, kaupunki?  Puhetta johti ansiokkaan vetävästi Yhteiskuntapolitiikka-lehden päätoimittaja Tuukka Tammi. Sain viimeisen vapaan jakkaran. Vaattovaara ja Kortteinen kertoivat jo edellisenä päivänä julkisuuteen lipsahtaneesta segregaatio-tutkimuksestaan. He eivät vielä ehkä arvanneetkaan millä kiihkolla Helsingin johtavat virkamiehet, Pajunen ja Aho, ruotivat tutkimuksen tuloksia - taas sitten seuraavana päivänä. Jos tutkijat aivan oikein toteavat että segregaatio on kaupungin tietyillä alueilla vain edennyt, eikä sitä ole onnistuttu saamaan hallintaan, niin mitähän tuossa on kiihtymistä. Tottahan se on. Väistämättömästi. Mutta tuo aihe, se liittyy rajulla tavalla siihen mitä pakolaisasioissa tapahtuu.

Keskustelu on siis ajankohtainen. Jos ja kun se keskustelu kiinnostaa kaupungin korkeinta johtoa ollaan juuri siinä missä pitäisikin olla. Tätä akuuttia ongelmaa ei nyt pystytä 2050-vuoden yleiskaavavisiolla eikä bulevardeilla ratkaisemaan. Asia on jo käsissä. Nyt odottaisikin näkevänsä strategian ja suunnitelman, jolla Helsingin seutu, MAL-alue ja muut metropolistit, kertovat meille tulevista asumisen haasteista.

Olisi nimittäin aktiivisen vanhan tarpeen lisäksi ratkaistava uudet tarpeet. Euroopassa näyttää olevan sormi suussa. Naapurissa Ruotsissa on sormi suussa. Nyt oli meillä tilaisuus näyttää mallia ajattelussa ja teoissa koko Euroopalle.

  

Tutkijat sanovat, ettei Helsingin suunnittelussa harjoitettu politiikka ole purrut segregaation suhteen. Köyhät, maahanmuuttajat ja huonompiosaiset sijoittuvat lisääntyvästi samoille alueille kaupungin sekoittamispolitiikasta huolimatta. Hesari kirjoittaa: ”Päinvastoin (kaupungin politiikasta huolimatta) esimerkiksi Itä-Helsinkiin oli kehittynyt alueita, joille oli keskittynyt pääosin vain köyhiä, syrjäytyneitä, koulutukseltaan, työllisyydeltään, tulotasoltaan ja terveydentilaltaan vaikeassa asemassa olevia ihmisiä.”

Ei kannata loukkaantua

Tutkijoiden puhe ja kirjoittelu tuntuu loukkaavan kaupungin edustajia. Pajunen puolustautuu ja sanoo Helsingin onnistuneen paremmin kuin monet muut kaupungit. Hän ei näe Helsingissä monien suurkaupunkien hälyttäviä ilmiötä. Hän panee kuitenkin huonoksi mainittujen alueiden kaavoitukselliseksi virheeksi yksipuolisen kaupungin vuokratalojen sijoittamisen samoille alueille. Tämä juontaa juurensa 90-luvun alun lamasta – silloin piti elvyttää. Hänen mielestään Helsinki on onnistunut tyydyttävästi. ”Pitäisi tehdä kansainvälinen vertailu niihin eurooppalaisiin kaupunkeihin, joissa ei ole harjoitettu sosiaalisen sekoittamisen politiikkaa. Niissä kehitys on ollut huomattavasti huonompaa”, Pajunen sanoo. ”Virastopäällikkö Mikko Aho taas sanoo: ”Onko meillä yhtään surkeita alueita? Sellaisia alueita, joilla sijaitsevat asunnot eivät mene kaupaksi ja jotka ovat kokonaan tyhjentyneet? Sellaisia ei Helsingissä ole!” Aivan oikein sitten Pajunen toteaa: ”Keskeinen väline on palveluverkosto. Työllistymisessä auttaminen on nyt ensisijaisen tärkeää. Sosiaali- ja terveystoimen sekä opetustoimen panos on valtava”, Pajunen luettelee.

”Vasta kun tutkitaan sosiaalisen sekoittamisen ja muiden tekijöiden yhteisvaikutusta, voidaan kokonaisuuden kautta arvioida onnistumista segregaation torjunnassa.” Siinäpä se on, maahanmuuttajat eivät yksistään ole tässä vaikuttamassa. Mutta miten käy tulevaisuudessa, kun heidän määränsä lisääntyy moninkertaisesti?

Nyt odottelen innostuneena millaisia ratkaisuja Arkkitehtuurimuseon ja SAFA:n kilpailu tuo meidän ajankohtaiseen ongelmaamme. Tähän asti olemme olleet hyvinkin ymmällä ja samalla hampaattomia.

Hyvän uudenvuoden toivotus kaikille asiasta kiinnostuneille, samalla voisitte panna ideapadan porisemaan.

Turvapaikanhakijat ”Jouluksi kotiin”!?

Olin Lauttasaaren kirkolla turvapaikanhakijoiden joulujuhlassa. Juhlan nimenä oli ”Jouluksi kotiin”. Aika lailla monimerkityksellinen juhlan nimi! Kirkko oli toiminut hätämajoitustilana suuren invaasion aikana. Nyt porukka oli siirretty Heinolan reumasairaalan 50-luvun tuotetta oleviin komeisiin tiloihin. Turvapaikanhakijat olivat tehneet Heinolan parantolan odotuselämästä hienon videon, joka esitettiin osana tilaisuuden ohjelmaa. Ei tunnu kuitenkaan arkkitehtuuri purevan, sillä miehet muistelevat mielihyvällä ja kaipauksella aikaansa Lauttasaaressa.  Mikäpä siinä, eihän Keijo Petäjän Lauttasaaren kirkko jää arkkitehtuurissaan jälkeen Martti Välikankaan reumasairaalasta. Tuota invaasion ja kirkon hätämajoituksen aikaa tuntuvat muistelevan myös suomalaiset vapaaehtoisnaiset, jotka taisivat jo hyvinkin ystävystyä komeisiin irakilaispoikiin vilkkaasta halaustoiminnasta päätellen. Sympaattista se tuo oli, mutta taisivat irakilaispojat saada isoäidin jälkeen ensimmäiset naishalit. Hyvin kuitenkin sen homman osasivat.

Irakilaispojat olivat miehekkään komeita, tukkalaitokset olivat viimeisen päälle muotifrisyyriä, osa kuitenkin pipopäitä ja amerikanlippismiehiä, sanovat niitä snäppäreiksi. Käytös oli erinomainen ja kaikki esitykset saivat heiltä suuret aplodit. Erityisesti jäivät mieleen poikien keskinäiset hellät partaposkisuudelmat. Niistä huokui yksinäisyys.

Tilaisuus oli aivan ihana – omaa peliä

Siellä esitettiin hienoja puheita. Puhujat pyytelivät anteeksi eräiden pakolaisten tekemiä törkeyksiä. Siellä kehuttiin puolin ja toisin sekä kyläilijöitä että isäntiä. Ja taas! yllätys, yllätys - ensimmäinen pakolaisten puheenvuoron esittäjä oli nuori irakilaisnainen. Hän oli ollut kahdeksan kuukautta Suomessa ja puhui jo suomeksi pitkät ritirampsut.

Nuori sympaattinen irakilais-nainen Wjdan Aljoboori korosti tarvetta tehdä asioita itse. Hän oli ensimmäinen puheenvuoron käyttäjä ja teki sen ihastuttavalla tavalla. Hänen kaltaisensa ihmiset ovat tervetulleita Suomeen. 

Innostuneet suosionosoitukset tulivat kättentaputuksin yhtälailla niin omilta kuin isäntäkansalta. Ohjelmaa suunnitellessaan seurakunnan väki ei näytä turhia ujostelleen. Kun kerran kirkossa ollaan niin rohkeasti ”omaa peliä” – niin kuin urheilijat tapaavat sanoa. Ei otettu tavanomaista stressiä islamin ja kristinuskon ajatellusta vastakkainasettelusta tai suorastaan vihasta. Ei lähdetty tekokunnioittamaan toisten syviä tunteita. Pelattiin ”omaa peliä”. Se oli mahtavaa.

Ensimmäinen tilaisuudessa laulettu kertoi Jeesus-lapsesta

Näin sydämeeni joulun teen (Vesa-Matti Loiri)

https://www.youtube.com/watch?v=Ki0mVpIs0zE

Itämaan tietäjät

Tilaisuudessa esitettiin joulukuvaelma. Kolme tietäjää saapui itäisiltä mailta, paikalla oli mustiin puettu Maria, paimentyttöjä, paimenpoikia sauvoineen ja tähti valkopukuisen naisen kantamana. Esiintyjät olivat irakilaisia, kurdeja ja suomalaisia. Joukossa oli myös yksi egyptiläinen. Itämaisten tietäjien turbaanit olivat ammattitaidolla disainattuja, olivathan sitojina turbaanien perinnemiehet itse. Myös paimenet näyttivät aivan oikeilta paimenilta ruutuhuiveineen. No, sehän oli sanomattakin selvää, ettei juutalaisten kuningas Herodotos nihteineen kuulunut tähän joukkueeseen.

Itämaiden tietäjät saapuivat Lauttasaaren kirkolle hyvinkin aidon tuntuisina ja ei pelkästään tuntuisina vaan aidon oikeina ja pesunkestävinä.. (Hanna Solan kuva) Mahtavaa että tällainen tapahtuma oli niin luonteva, täysin ilman perinteen omistukseen liittyvää sokeutta. Joululauluja laulettiin tyydyttävä repertoaari. Jeesus lapsi ei ole islaminuskoisille mikään vieras asia, onhan Jeesus yksi Islamin suurista profeetoista. Islamin mukaan Isa = Jeesus syntyi Mariasta neitseellisesti. Isa oli Abrahamin ja Mooseksen suhteen pienempi merkitykseltään, mutta hänet kuitenkin nostettiin taivaaseen. Koraanissa on muuten mainittu 25 profeettaa, joista 22 on myös raamatullisia hahmoja.

Taatelintallaajat suoraan uskontojen syntysijoilta

Nuoret miehet ovat kotoisin Bagdadista ja Mosulista. Bagdad on muinaisen Babylonin lähettyvillä ja muinainen Ninive sijaitsi taas Mosulissa. Nämä nuoret miehet ovat kotoisin vanhasta Mesopotamiasta. Raamatun luomiskertomuksessa on yhtymäkohtia ja yhteisiä tarinoita Mesopotamian kansalliseepoksen Gilgameshin kanssa. Se tehtiin noin vuonna 1300 eaa.  Tai ehkä se olikin sama kirja, sillä Mooseksen väitetään kirjoittaneen Raamatun ensimmäiset osat noin suunnilleen samoihin aikoihin, faarao Ramses II aikaan.

Ramses II:n (1279 1213 eaa.) muumio, jonka arkeologi Émile Brugsch kuvasi vuonna 1881. Tuon miehen aikaan Gilgamesh ja Raamatun Vanhan Testamentin kirjoitukset ryhtyivät näkemään päivänvaloa.

Nyt uskonviisaat väittelevät siitä, oliko Gilgameshin luomiskertomuksella jotain tekemistä Raamatun tarinoiden kanssa. Jotkut kiivailijat sanovat Hammurabin (1200 eaa.) jälkeisen ajan Babylonin pääjumalaa Mardukia itse saatanaksi. Ja sanovat todistukseksi sen, että Sadussa sormuksen herrasta itse pääpiru on Melkor, "Musta Ruhtinas". Hän on sekä haltioiden ja ihmisten päävihollinen. Tarun mukaan Melkor yritti tuhota veden kylmällä tai kuumalla ja tuli samalla luoneeksi pilvet ja jään. Sehän on juuri Marduk – niin sanovat. Aikakoneemme sekoittaa tarun ja todellisuuden, tässä tapauksessa vain useampia taruja. Miksipä muuten ei, sitähän se on se ihan oikea todellisuuskin. Mikään ei ole totta. Mesopotamialaisten luomiskertomuksessa Marduk, makean veden jumala, tappoi Tiamatin, joka oli suolaisen veden sumun jumalatar. Onnistuttuaan halkaisemaan Tiamatin kahtia, Marduk loi toisesta puoliskosta taivaan ja toisesta maan. Sitten hän ryhtyi ihmisten luomiseen. Sekin tapahtui toisen jumalhahmon veren avulla. Hahmo on Kingu, Tiamatin poika.

Gustave Doré on kuvannut meille luomiskertomuksen. Tässä kuvassa on valon luominen. ”Neljäntenä päivänä Jumala luo yötä ja päivää hallitsevan valon.” Sehän on meidän joka kodin perheraamatussamme, kunhan sitä muistaisimme katsoa. Raamatun luomiskertomus alkaa muuten tyhjästä, babylonialaisten luomiskertomus alkaa kaaoksesta.

Raamatun mukaan kaikki tapahtui rauhallisemmissa merkeissä. Jumala loi toisena päivänä taivaan ja meren sekä kolmantena päivänä erotti merestä maan. Mooses näin kertoi omissa papyruskääroissään. Seitsemäntenä päivänä meidän Jumalamme lepäsi. Jotkut ovat sitä mieltä että hän juhli. Kun Jumala oli kuudessa päivässä saanut luomistyönsä päätökseen, hän lepäsi. Näin sanoo meidän suuri kirjamme. Vanha raamatunkäännös sen sijaan sanoo, että seitsemäntenä päivänä Jumala juhli: ”Sitten Jumala lepäsi, hän pysähtyi nauttimaan ja juhlimaan kättensä tekoja.”

Jumala ei pitänyt yksimielisyydestä ja yksikielisyydestä

Mardukin aikaan rakennettiin Baabelin torni. Torni rakennettiin Babyloniin eli Baabelin kaupunkiin.  Ihmiskunta oli kuulemma liian yhtenäinen ja yksikielinen. Ja kaiken lisäksi he havittelivat tavoittavansa tornin avulla taivaan. Tämä ei ollut Jumalan mieleen ja hän sekoitti kielet ja hajotti ihmiset ympäri maailmaa.  Näin siis Jumala itse suuressa viisaudessaan päätti hajottaa ja hallita. Jopa edellinen pääministerimme oli päätynyt havaitsemaan jotain tarvittavan konsensussuomen uudistamiseksi. Ja tämän taivaallisen tilanteen olemmekin nyt saaneet omaksemme. Nyt vain jäämme jumalan tavoin odottelemaan noususuhdannetta. 

Baabelin torni Babyloniassa, lähellä Bagdadia, rakennettiin perimätiedon mukaan vedenpaisumuksen jälkeen. Nooakin jälkeläiset sitä kuulemma rakentelivat. Vedenpaisumuksesta puhutaan sekä Gilgameshissa että Raamatussa. Kai se sitten on täyttä totta. Ainoa mikä nyt on varmasti totta, että nuo nuoret miehet tulevat tänne meille noilta luomiskertomuksen syntysijoilta. Kuvan ikuisti vuonna 1583 Pieter Brueghel vanhempi. Liisa muuten näki tämän alkuperäisenä Tallinnan Raekojan kellarissa juuri kaksi viikkoa sitten.

Babylonian kuningatar Semiramis kuuluu määrittäneen poikansa syntymäjuhlaksi joulukuun 25 päivän. Sanovat pojan olleen ruumiillistunut auringonjumala. Syntymäpäivien kunniaksi kansa juhli ja juopotteli. Ihme miten nuo perinteet säilyvät sitkeästi sukupolvesta sukupolveen. Mesopotamiassa vietettiin talvipäivän seisauksen juhlaa näihin aikoihin vuodesta. Rituaalit, rukoukset, kulkueet, uhrit, kansalliseepoksen resitointi, tulevan vuoden profetioiden ja ennustusten esittely, kaikki myös symbolisesti osoittaen valtion, uskonnon ja talouselämän kiinteätä yhteyttä, ne olivat Mesopotamian ja Babylonian 12-päivänen talvipäivän taittumisen juhlintaa. Kreikkalaiset juhlivat aurinkoa, Kronosta ja roomalaiset Saturnusta ja myöhemmin voittamattoman auringon päivää Dies Natalis Solis Invicti. Samapa se, kekri se on ollut meilläkin, saatikka että muinaisskandinaavit viettivät hjól –juhlaa nykyisen joulun aikaan. Itse Oden oli se varsinainen joulupukki. Joulun aikaan hän käyttikin niemeä Jolner. Skandinaavit muuten ”joivat joulua”  Mesopotamian väen tapaan. Yhteiset ovat siis perinteet näillä itämaisten tietäjien synnyinseuduilta tulevilla pojilla ja meillä. Mikäpä siis on juhliessa.

Tällä kuvalla hienosta Lauttasaaren seurakunnan juhlasta toivon teille parhainta joulunaikaa. Turvapaikan hakijat eivät olleet yleisössä suinkaan vähemmistönä. Paikalla oli irakilaisia, kurdeja ja yksi afgaaniperhekin tuossa etualalla. Tilaisuuden nimen idea ei kylläkään minulle selvinnyt. Martat olivat järjestäneet maittavan ruokailun, turvapaikanhakijoille tuntui riisipuuro maittavan, aivan samoin kuin hummus ja idän herkut tekivät kauppansa meikäläiselle väelle. Tulen palaamaan pakolaisten asuntokysymykseen ja muihin mieltä askarruttaviin kysymyksiin joulun kellojen kumahtelun hiljentyessä. HYVÄÄ JOULUA!

Pakolaiset – poroerotuksessa?

Ajattelemme pakolaisista ja turvapaikanhakijoista tilastonumeroina. Meidän ajattelussamme kaikki muistuttaa hieman poroerotusta. Mutta sieltäpä ne ovat tulossa poromailta. Ja asettumassa porojen seuraan – jos virolaisia olisi uskominen. Emme varsinaisesti pidä heitä isinä, äiteinä, lapsina tai nuorukaisina. Emme voi ajatella heitä tuntevina ihmisinä. Emme ajattele heidän olevan hädässä. Eiväthän he selvästikään ole hädässä. He eivät näe nälkää, he eivät ole vammautuneita, heillä tuntuisi olevan jopa rahaa, heidän älypuhelimensa ovat viimeistä huutoa, he valittavat makuupaikasta jumppasalin lattialla - yhdessä sadan muun kanssa, eivät ymmärrä yhteisöllisyyttä haasteena, he sanovat heille hyvää hyvyyttä tarjottua puuroa koiranruoaksi, he uhkaavat palata kotiin. Minä, pässinpää, joka en ymmärrä penkkiurheilun autuutta, vertailen pakolaiskatraan koostumusta jalkapallofaneihin tai lätkäfaneihin – siis anteeksi nyt ystävät – vain demografisesti. Pääosa väestä on nuoria miehiä, vain vähän naisia, mutta aktiivisia sellaisia, ei mummoja, rajoitetusti lapsia, eikä juurikaan sylilapsia. Erotuksena penkkifaneilla ja pakolaisilla on se että pakolaiset joutuvat itse kentälle ja vielä pelinappuloiksi.

  

On siinä melkoisen outo suurperhe. Neljä aikuista miestä, joista vain yksi on keski-ikäinen, muut runsaasti parikymppisiä, kaksi aikuista naista ja yksi tyttövauva, vielä kolme poikaa, joista kaksi jo miehistyneitä teinejä. Miehiä on siis itse asiassa kuusi ja naisia kaksi, pikkulapsia kaksi. Meniköhän arvaus oikein?

Vertailu futisfaneihin on siinä mielessä mielenkiintoista, että saamme selkeyttä mittakaavaan pakolaisten määrän suhteen. Aionhan nyt ihmetellä uusien pakolaisten asunnontarpeen suhdetta kantaväestön asunnontarpeeseen, josta tarpeesta kasvuseuduilla, kuten Helsingissä, jo siitäkin suuri osa on maahanmuuttajien aiheuttamaa. Aion myös ihmetellä niitä keinoja, joita viisaat ovat Euroopassa keksineet nykyisen kansanvaelluksen asuttamisen suhteen. Tämä blogi onkin vasta ensimmäinen osa tästä pohdinnasta, joten lukemista riittää.

Helsingin olympiastadion valmistui ”maailman kauneimpana” stadionina – totta!- yläkuvan muotoon vuonna 1938 Yrjö Lindegrenin ja Toivo Jäntin suunnittelemana. Stadionilla oli 24000 paikkaa. Sinne juuri ja juuri mahtuisi se tämänvuotinen porukka, jolle suomalaiset nyt ajattelevat antaa turvapaikan ja perheenyhdistämisen. Tuon suuruinen katsojajoukko kun purkautuu Suomen kamaralle, sehän ei tunnu missään. Alakuvassa on olympiastadion olympialaisten aikaan. Silloin oli katsomotilaa 70000 hengelle. Sinne mahtuisi jo kahden vuoden tulijaporukka hurraamaan.

  

Ruotsin pakolaismäärälle ei ole kuin yksi stadion maailmassa. Se on Pyongyang, Pohjois-Korean 릉라도 5월1일 경기장 stadion. Paikkamäärä on 150000. Irakilaisilla on Basrassa suuri stadion. Sinne mahtuu 65000 henkeä. Se on sama määrä kuin irakilaisia on tänä vuonna tullut Eurooppaan. He siis mahtuisivat kaikki sinne. Vertailu on hieman ilkeä, sillä stadionit ovat historian kuluessa osoittautuneet kohtalokkaiksi pakolaisille. Minäkin otin aikoinaan töihin Raoul Erazon, Chilen pakolaisen, joka selvisi hengissä Santiagon stadionilta. Toivoisi että firmat nytkin hanakasti tarttuisivat tilaisuuteen ja etsisivät käsiinsä hyviä ihmisiä – vaikkapa insinöörejä. Niitä on tuossa 30000 ihmisen joukossa takuuvarmasti. Kirsi, tartupa tilaisuuteen.

Ruotsi ja Suomi – rakkaat naapurit vertailussa

 Ruotsissa kaikki tapahtuu seitsemän vuotta ennen Suomea. Se johtuu Biblian käännöksestä. Ruotsissa se tehtiin vuonna 1541. Suomessa Mikael Agricola myöhästyi ja käännös tuli seitsemän vuotta myöhemmin. Nyt pakolaiskriisin todellisuus korventaa naapurimaatamme. Ruotsin Boverket julkaisi maaliskuussa raportin pakolaisten asuttamisen ongelmista.

Silloin ruotsalaiset arvioivat akuuttia tarvetta olevan noin 10000 vakituiselle asunnolle. Turvapaikan hakijoita oli tullut maahan alle kaksikymmentätuhatta. Sitten tilanne räjähti käsiin. Nyt vain toivomme ettei meille tapahdu samaa, sillä seuraavassa esitettävät tilastografiikat osoittavat Suomen vielä säilyneen pahimmalta, vaikka totta puhuen asukaslukuun nähden Suomi on turvapaikkahakemusten määrän suhteen samalla tasolla kuin Saksa. Suomea enemmän hakemuksia on Unkarissa, Itävallassa ja Ruotsissa. palaamme Ruotsin ehdotuksiin asuntoratkaisun suhteen jatkossa.

Turvapaikan-hakijoiden kertymä Ruotsissa on aivan eri luokkaa kun Suomessa. Vuoden 2015 marraskuun loppuun mennessä Ruotsista on turvapaikkaa hakenut hieman vajaa 150000 henkeä, kun Suomen vastaava luku on runsas 30000 henkeä. Suomessa lokakuu ja marraskuu osoittivat laskevaa suuntaa, Ruotsissa lokakuu oli hurjaa nousua, mutta marraskuussa tasaantui. Tulijoiden kansallisuuksien puolesta Ruotsi ja Suomi eroavat, sillä Ruotsiin tulijoista valtaosa 35 % oli Syyriasta, kun Suomeen tulijoista irakilaiset olivat suurin ryhmä 61 %. Afgaanit olivat molemmissa maissa toiseksi suurin ryhmä, Ruotsissa 20 % ja Suomessa 15 %.

Näissä kahdessa grafiikassa on vertailtu erilaisia asioita. Ensinnäkin havaitaan vasemman-puoleisesta kuvasta, että Ruotsin pakolaisten jakauma on juuri samalla tavalla outo ja haasteellinen kuin minkä me olemme Suomessakin havainneet. Aikuisten naisten osuus on vain 17 %, perheiden kanssa saapuneita lapsia on 21 % koko porukasta ja yksin saapuneita lapsia (alaikäisiä) on 22 %. Suomen kuukausittaisissa saapumistilastoissa näkyvät kansallisuudet. Irakilaisia on kaikista saapuneista vuonna 2015 marraskuun loppuun mennessä 61 %. Somalien osuus on vain 8 %. Nyt voivat somalien vihaajat huokaista helpotuksesta. Afgaanit ovat suorittaneet kovan loppukirin sillä heidän osuutensa marraskuussa oli 46 % kaikista saapuneista.

Paljonko tilaa tarvitaan?

Niin, kai se on kaikille selvää, ettei pakolaisten otos mitenkään edusta normaalia yhteiskuntarakennetta.. Jos nyt vielä palataan tuohon alussa esitettyyn pakolaisväen jakaumaan, voidaan todeta, että tämä teoreettinen porukka tarvitsee vähintään neljä, todennäköisesti viisi, erillistä asumisyksikköä. Sekin edellyttää että parit kaverukset asuvat yhdessä.

Leikitään nyt tuolla 10 hengen otoksella. Perheiden yhdistäminen nostaisi halukkaiden tulijoiden määrän kaksin- tai kolminkertaiseksi. Asuntoja tarvittaisiin tälle teoreettiselle kymmenen hyväksytyn turvapaikan saajan ryhmälle 7-8 kappaletta – siis sen jälleen kun perheiden yhdistäminen on tuonut maahan viitisentoista ihmistä lisää. Asuntojen täytyisi olla erikokoisia ja mieluiten joustavasti laajennettavia / jaettavia. Heitetään nyt, että kymmenen hyväksytyn turvapaikan saajan porukalle tarvittaisiin yksi 20 neliön yksiö, kaksi 40 neliön kaksioita, kolme 60 neliön kolmiota ja kaksi 90 neliön neliötä. Siis yhteensä pyöreästi 500 neliötä eli noin 20 neliötä per asukas. Asukkaita siis olisi tuon perheidenyhdistämisen jälkeen 25 kymmentä hyväksyttyä hakijaa kohti. Jos nyt kuluvalta vuodelta on pikkuisen päälle 300000 hakijaa, tietäisi tämä ehkä 10000 hyväksyttyä ja 15000 heidän perheitään, yhdistämisen jälkeen 25000 uutta suomalaista ja 10000 uutta asuntoa ja puoli miljoonaa uutta tai vanhaa kerrosneliömetriä heidän käyttöönsä. Siis vähintään. Hauska juttu muuten, luku on sama kuin Helsingin kaupungin laskettu uudisrakentamistarve vuodessa. Huomattakoon vielä ettei pelkkä asuntojen tarjonta tai rakentaminen riitä. Tarvitaan myös palvelurakentamista ja työpaikkarakentamista. Sitähän tarvitaan yleensä vähintään 30 % asuntorakentamisen päälle. Eli siis pakolaisten asuttamisen (heikkotasoisen) kokonaistilantarve valtakunnassa vuoden 2015 uusille pakolaisille olisi noin 650000 kerrosneliömetriä.

Paljonko tuotantoa olisi lisättävä pakolaisten vuoksi?

Suomessa valmistuu vuosittain noin 30000 asuntoa. 90-luvun alun laman ja 10-luvun lopun laman aikana tuotanto putosi 20000 tasolle. Kovimmillaan oli asuntotuotanto 60-luvun maaltamuuton aikaan. Silloin Suomessa rakennettiin 70000 asuntoa vuodessa. Nyt kysymme mille tasolle asuntotuotanto tulisi nostaa että kaupungistumisen lisäksi voimme hoitaa myös maahanmuuttajat. Sitä kysymystä aion tässä blogissani haikailla. Haikailla siksi, etten ole onnistunut saamaan näköpiiriini valmista strategiaa tai ohjelmaa. Lausun kyllä kiitokseni Suomen Rakennusinsinööriliitolle marraskuussa pidetystä RIL Summit -seminaarista. Se oli oikea-aikainen tapahtuma havaita, ettei keinoja ole vielä edes kunnolla pohdittu.

Tilastokeskuksen luvut asuntokuntien lisäyksestä vuosittain koko maassa osoittavat tasoksi 25000 uutta asuntokuntaa vuodessa. Lisäyksestä 75 % tapahtuu pääkaupunki-seudulla tai Uudellamaalla. Pakolaisten vastaanotto saattaa synnyttää 10000 uutta asuntokuntaa vuodessa. Nykyistä kasvusuhdetta käyttäen voisi kuvitella PKS:n ja Uudenmaan osuudeksi pakolaisasunnoista 7500 asuntoa vuodessa. Huh! Sehän tuplaisi Uudenmaan yhteenlasketun osuuden. Sanokaa mikä meni laskelmassa pieleen?

Nyt katsotaan mitä se on suhteessa vakiintuneeseen rakentamiseen. Suomessa on rakennettu tällä vuosikymmenellä noin 30000 asuntoa vuodessa, joista puolet on ollut kerrostaloasuntoja. Pinta-alassa asuntorakentaminen on ollut noin 4 miljoonaa kerrosneliömetriä, joista kerrostalojen osuus runsas 1 miljoona kerrosneliömetriä. Nyt siis laskelmani osoittaa pakolaisille tarvittavan vuodessa 0,5 miljoonaa kerrosneliömetriä. Eihän heille kai pientaloasumista aiota vuokrataloina tarjota. Väliaikaisasumista ja konttiasumista – mitä lienee. Sitä joudutaan tarjoamaan.  Joka tapauksessa tämän luokkaa vuosi 2015 asumistilan tarve vastaa lisäystä koko Suomen rakennusvolyymiin 15 % ja koko Suomen kerrostalotuotantoon 36 %. Hirvittääkö? Ja tämä kaikki on tarjottava valtion piikkiin. Vasta pikku hiljaa vuokranmaksurahaa kertyy muualta kuin sossun kautta.  Tilannetta muuttaa myös alueellinen jakautuminen. On todennäköistä, että kaupunkiseudut joutuvat suuremman taakan eteen kuin maaseutu. Erityisesti pääkaupunkiseutua on pidetty kovasti haluttuna.

Tilastokeskuksen mukaan Suomessa rakennetaan noin nelisen miljoonaa asuntokerros-neliömetriä vuodessa. Kerrostalojen osuus on 1,3 milj. k-m2. Pakolaisten asuttamisen minimivaatimus perheiden yhdistäminen mukaan luettuna ja olettaen joka kolmannen turvapaikkahakemuksen tulevan hyväksytyksi olisi 0,5 milj. asunto k-m2 vuosittain – jos 2015 tahti jatkuu. Se merkitsee 40 % lisäystä nykyiseen kerrostalotuotantoon.

”Kaupunkisuunnittelua on kiire katsoa uudesta lähestymiskulmasta”

Rakennuslehden Auri Häkkinen kirjoittaa elokuussa kolumnin. Auri kirjoittaa mm. näin: ”Haastattelin viime viikolla pääkaupunkiseudun uudet apulaiskaupunginjohtajat Olli Isotalon, Anni Sinnemäen ja Hannu Penttilän. Kysyin heiltä, miten luodaan monikulttuurista kaupunkia.” Hän toteaa vastausten olleen vielä varovaisia. Aurin teksti jatkuu: ”Vastauksissa tuli esille esimerkiksi sosiaalisen homogeenisuuden välttäminen asuntotuotannon keinoin eli monipuolisesta asuntotuotannosta huolehtiminen, asumispolun rakentaminen vuokra-asunnoista asumisoikeusasuntoihin, maahanmuuttajavaltuustojen luominen, erilaisten asumistottumuksien kartoittaminen, kantasuomalaiset ja maahanmuuttajat jaottelevasta ajattelutavasta luopuminen, hyvien ja viihtyisien kaupunginosien rakentaminen kaikille täällä asuville ja hyvien peruskoulujen tarjoaminen kaikille.” Jos he tuon sanoivat, niin minusta viisaasti puhuivat.

Vielä Auri: ”Kaupunkisuunnittelussa on nyt niin paljon muuttuvia tekijöitä, että kaavoituksen valtikkaa tiukassa otteessaan pitävien kaavoittajien pitäisi päästää valtikasta hetkeksi irti ja ottaa siitä uusi ote. Nyt rakennusten arkkitehtuuriin, kaupunkikuvaan ja autopaikkojen järjestämiseen keskittyminen ja muiden vanhojen lähtöoletuksien käyttö ei enää riitä. Kaupunkisuunnittelua on kiire katsoa uudesta lähestymiskulmasta.” Juuri niin!

Itsenäisyyspäivä - kaksi puhelinsoittoa!

Vietin Suomen itsenäisyyspäivää Tallinnassa Toompean mäellä. En kuitenkaan viettänyt sitä Suomen suurlähetystössä, sillä nämä juhlat olivat tulleet säästösyistä kielletyiksi. Eipä silti, eihän minua ole sinne lähetystöön kutsuttukaan sitten suurlähettiläs Pekka Oinosen. Siis kateutta vain kaikkia kutsumatta jääneitä kohtaan.

Itsenäisyyspäivänä sain kaksi puhelinsoittoa. Toinen soitto tuli läheltä, se tuli Tallinnasta. Virolainen Peeter onnitteli minua Suomen itsenäisyyspäivän johdosta. Hienoa, mutta hieman outoa - enhän minäkään koskaan häntä onnittele Viron itsenäisyyspäivänä. En edes ennen tämän blogin laatimista tiennyt milloin ja mistä syystä sellaista Virossa vietetään. Nyt tiedän! Virolaisilla olisi kyllä täysi syy onnitella itseään ja minullakin olisi täysi syy onnitella heitä, sillä virolaisten uusi itsenäisyys on melkoisen tuore asia. Virolaiset myös pitävät itsenäisyyspäiväänsä suuressa arvossa.  Kysymys kuuluukin: mikä itsenäisyys, uusi vai vanha vai molemmat? Toinen soitto tuli ystävältäni Alilta. Hän soitti Libyasta. Asia muuttui mutkikkaammaksi.

Juhannus on pääjuhla

Virolaisten vuodessa on kaksi tärkeätä juhlaa, ensimmäinen on juhannus ja toinen on itsenäisyyspäivä. Itsenäisyyspäiviä on itse asiassa kolme: itsenäisyyspäivä 24. päivä helmikuuta ja voitonpäivä juhannusaattona ja vielä lisäksi uudelleenitsenäistymisen päivä 20. elokuuta. Juhannusaattona vietetään voitonpäivää, miksi ja minkä voiton? Siksi ja sen vuoksi että virolaiset löivät Rudiger von der Goltzin johtamat Saksan Rautadivisioonan joukot Vönnussa Tarton lähellä juhannusaattona 1919. Mielenkiintoista, sama mies joka auttoi joukoillaan Suomen itsenäisyyteen, on se jonka joukkojen lyömistä Viro pitää itsenäisyytensä voitonpäivänä. 

Virolaisilla oli itsenäisyystaistelussaan vastassaan myös Neuvosto-Venäjän joukot. Ratkaisevat taistelut käytiin Narvassa vuoden 1919 lopulla ja rauha solmittiin 2. helmikuuta 1920. Varsinainen itsenäisyyspäivä - sehän taas määrittyi, ei suinkaan Neuvostoliiton kanssa solmitun rauhan mukaan, vaan itsenäisyysjulistus oli annettu jo helmikuussa 1918 Pärnun itsenäisyysmanifestin nimellä. Sotia ei siis silloin vielä oltu voitettu. Maapäivien valtuuttamat pelastuskomitean jäsenet Konstantin Päts, Jüri Vilms ja Konstantin Konik julistivat Viron itsenäiseksi 23.2.1918. Viron itsenäisyysmanifesti (Manifest kõigile Eestimaa rahvastele) annettiin Pärnussa. Viralliseksi se tuli seuraavana päivänä ja siitä tuli Viron itsenäisyyspäivä.

Viron ensimmäinen itsenäisyyspäivän juhlintaa Tallinnassa 24. helmikuuta 1919. Tuossa vaiheessa ei von der Goltzia oltu vielä voitettu. Voitto tuli vasta juhannusaattona. Bolshevikit voitettiin Narvassa sitten vuoden lopulla ja rauha tuli vasta 1920. Virolaiset ennakoivat hyvin tulevaisuutta juhlimalla itsenäisyyttä ennen luin se oli varsinaisesti saavutettu. Eipä kummaa, Suomessa itsenäisyys julistettiin 4. joukuluuta 1917, mutta sisällissota/vapaussota/kapina/veljessota oli vielä käymättä. Sota käytiin  27. tammikuuta – 15. toukokuuta 1918. Itsenäisyys oli julistettu Svinhufvudin senaatin toimesta  4. joulukuuta 1917. Suomen eduskunta hyväksyi esityksen äänin 100-88 Suomen tulevana itsenäisyyspäivänä joulukuun 6. päivä. Vastaan äänestivät sosialidemokraatit, jotka halusivat neuvotella Neuvosto-Venäjän kanssa. Porvarit halusivat tehdä yksipuolisen ratkaisun. He voittivat äänestyksessä.

Itsenäisyyden julistaneen Pelastuskomitean jäsenenä oli  Jüri Vilms. Hänen tarinansa on traaginen ja se liittyy Suomeen. Kirjoitin siitä bblogissani: Matka kelaa kohti Kadriorgia

Saavut Jüri Vilmsin kadulle. Säpsähdät! Juri Vilms – kuka hän oli? Hän oli Viron varapääministeri, mutta miksi hän lähti jäitä pitkin Suomeen ammuttavaksi? Kuka hänet ampui? Joka tapauksessa hän tuolla matkalla tovereineen hävisi mystisellä tavalla. Eräät väittävät saksalaisten heidät teloittaneen. Eräät taas puhuvat ruotsalaisten vapaaehtoisten heidät teloittaneen. Olihan tuo matka lähes yhtä ihmeellinen kuin Rudolf Hessin matka Englantiin toisen maailmansodan alkuvaiheessa. Vilms taas teki tovereineen matkan Suomeen itsenäisyyden syntyhetkellä – miksi?. Asiasta on kirjoitettu useita ”tutkivia” teoksia. Aihe on kiitollinen mitä mielikuvituksellisimmalle fiktiolle. Faktat ovat hävinneet. Mutta nyt pyöräilet yli Jüri Vilmsin kadun ja näet talon seiniä, ikkunoita, räystäitä, oven karmeja ja koet tunnelmaa - tuolta ajalta. Siinä säpsähtää. (Lue vaikka: Jaan Kross: Kuningasajatus. Suomennos Juhani Salokannel. Helsinki: WSOY, 1994).

Voithan katsella tarkempaa tietoa:

http://penttimurole.blogspot.fi/2013/08/tallinnan-tornimetsan-lapi-lasnamaelle.html

Virolaiset ovat onnellisia itsenäisyydestään ja onnittelevat toisiaan itsenäisyyden johdosta. He näyttävät onnittelevan myös meitä suomalaisia.

Sekavaa sotimista ja vallan uusjakoa

Historian kertausta. Ennen Baltian maiden itsenäistymistä vuonna 1918 vehkeiltiin ja sodittiin. Virolla oli yhden päivän itsenäisyys 24.1.1918. Sitten Saksa miehitti Viron ja Baltian, alueen maanomistajat (saksalaiset ja venäläiset) olivat Venäjän vallankumouskahinoiden vuoksi huolissaan tulevaisuudestaan. Saksan tuella he yrittivät muodostaa Baltian yhtyneen herttuakunnan (Vereinigtes Baltisches Herzogtum). Alue olisi ollut Saksan suojelualue. Alla kuvassa ajatellun herttuakunnan mustavalkoinen lippu.

Homma kuitenkin meni myttyyn, sillä maat pyrkivät oikeaan itsenäisyyteen. Saksaan ei luotettu, mutta vielä vähemmän bolsevikkeihin. Saksan sotilashallinto luovutti siviilivallan Konstantin Pätsin hallitukselle. Saksan oli kuitenkin menettämässä pelin ensimmäisessä maailmansodassa. Virossa se toteutui, kun Suomessakin tuttu kreivi von der Goltz, ”Saksan kenraali Suomessa”, taisteltuaan ensin bolsevikkeja vastaan, käänsikin aseensa virolaisia vastaan - omien strategioidensa ohjaamana. Hänen pyrkimyksenään oli muodostaa Pietariin saksalaishallinto Venäjän valkoisen armeijan tuella.  Saksalaisten sitten luovuttaessa punaiset saivat jalansijaa kunnes voimavirta kääntyi ja Viro taisteli Englannin ja Suomen aseavun tukemana itsenäisyyden. Se toteutui lopullisesti Tarton rauhassa 2.2.1920. Olivathan siellä paikalla myös suomalaiset vapaaehtoiset: 3800 henkeä.  Kuvassa oikealla suomalaisia vapaaehtoisia saapuu Tallinnaan 1918. Vasemmalla virolaisten rekrytointijuliste. Ja vielä bolshevikien, saksalaisen herttuakunnan ja Viron liput.

Enemmän voit lukea blogistani http://penttimurole.blogspot.fi/2014/03/eilgasse-katson-ikkunasta.html .

Rüdiger von der Goltz saksalaisjoukkoineen valtasi Helsingin 14. huhtikuuta 1918. Tämän jälleen hän valtasi Hämeenlinnan ja Lahden. Hän asettui Esplanadilla ensin Kämpiin ja sitten Smolnaan ja ryhtyi käyttämään valtaa Suomessa. Ei tahtonut lähteä kulumallakaan, lobbaili Suomelle kuningasta keisari Wilhelmin pojasta Oskarista. Lähti sitten vihdoin joulukuussa 1918. Vuonna 1938 juhlittiin Helsingin valtausta. Päätapahtuma oli 16. toukokuuta eli valkoisen armeijan voitonparaatin muistopäivä. Tärkeä oli kuitenkin myös 14. huhtikuuta eli Helsingin valtauksen muistopäivä. Rüdiger von der Goltz saapui tuolloin seurueineen Suomen pääkaupunkiin. Silloin tapahtui isälleni katala munaus, Hän johti suojeluskunnan kunniakomppaniaa, joka oli ollut satamassa von Goltzia vastaanottamassa. Nyt sitten Espalla hän luuli näkevänsä itse sankarin ja teki kunniakomppanialla hunöörin. Oooh! sitä surkeutta. Espalla kulkija olikin Helsingin poliisikomentaja! Mahtoiko kenraalin juhlissa käyttämä Saksan keisarin armeijan vanha univormu muistuttaa Helsingin poliisiupseerien vormua?

Siinä suojeluskunnan kunniakomppania vastaanottaa von der Goltzia. Mies miekka kädessä on minun isäni. Tuossa vaiheessa suvun sisäisiä valkopunaongelmia ei ollut, jos niitä oli joskus ollutkin - tiedä häntä?

Metsakalmistun hautausmaalla on laaja Soomepoisid- sankari-hautausmaa. Se tuo mieleen Suomeen jatkosodan aikana saapuneet 3200 virolaista vapaaehtoista. He ottivat osaa menetyksellä mm. Kannaksen torjuntataisteluun. Suomen valmistellessa Moskovan välirauhaa (19.9.1944) ja saksalaisten aloitellessa vetäytymistänsä Virossa, jalkaväkirykmentti 200:n virolaiset vapaaehtoiset palasivat elokuussa 1944 saksalaisten suostumuksella Viroon. He palasivat kotimaahansa taistelemaan vanhaa vihollistaan vastaan. Erikoisuutena mainittakoon, että Tallinaan 18.9. muodostetun Otto Tiefin pikahallituksen eli itsenäisen Viron Tasavallan hallituksen alaisuudessa toimineet Soomepoisid pitivät esikuntanaan Pühavaimun kirkkoa. Tiefin hallituksen ikä oli 3 kuukautta. Virosta tuli osa Neuvostoliittoa. Noina aikoina Pikk Hermanin tornissa liehui Viron sinimustavalkea parin päivän ajan.

Uusi itsenäisyys on eri asia

Viron uuden itsenäisyyden aikaansaamiseen osallistuneet ihmiset ovat vielä elossa. Siim Kallas, Tiit Made, Edgar Savisaar ja Mikk Titma julkaisivat vuonna 1987 Eestin omatalousohjelman. Se oli alkua itsenäisyydelle.

Edgar Savisaar, Tallinnan nykyinen kaupunginjohtaja ja keskustapuolueen puheenjohtaja, itsenäisyysneuvottelujen aikaan Viron pääministeri, oli suuri tekijä uudelleenitsenäistymisen neuvottelijana. Nyt hän on viha/rakkaus-suhteessa kansaan.

Kaikki alkoi siitä, kun Viron neuvostotasavallan korkein neuvosto julisti maan suvereeniksi marraskuussa 1988. Toukokuussa 1990 maan nimi muutettiin Viron tasavallaksi. Mutta itsenäistyminen? Se oli Janajevin ja kumppaneiden vallankumousyritys elokuussa 1991, joka avasi tämän ikkunan. Boris Jeltsin oli tehnyt äkkivisiitin Tallinnaan 13. tammikuuta 1991. Samana päivänä Vilnan TV tornilla sai surmansa 15 ihmistä. Silloin Venäjän Federaatio ja Baltian maat allekirjoittivat yhteisen julistuksen, jossa tunnustettiin itsemääräämisoikeus, sovittiin keskinäisestä avunannosta ja tuomittiin verenvuodatus. Neuvostoliiton suhteen asiat olivat auki, Gorbatshov haikaili ja panssarit pyörivät Tallinnan kaduilla. Tammikuun 18. päivänä virolaiset ryhtyivät rakentamaan barrikaadeja Toompealle.  Sinetin ja lukon löi 20.8.1991 Boris Jeltsin, hän sanoi Toompeanmäen juurelle ja televisiotorneille ryhmittyneille tankeille STOI!   Viro julistautui uudelleen itsenäiseksi 20. elokuuta 1991. Virallisesti Neuvostoliitto lakkasi olemasta 21. joulukuuta 1991.  http://estonianworld.com/life/estonia-celebrates-the-day-of-restoration-of-independence/

Tämä uudelleenitsenäistymisen päivä on Edgar Savisaaren esittämä juhlapäivä. Se kunnioittaa merkittävää aikaansaannosta, mutta kun sitä ensimmäistä itsenäisyyttä ei koskaan ollut virallisesti lakkautettu,  niin se olikin voimassa. Tämän Suomikin huomasi, eikä meidän tarvinnut lainkaan tunnustaa Neuvostoliitosta irronneen Viron itsenäisyyttä. Niin sitten virolaiset kutsuvatkin uudelleen itsenäistymisen päivää Edgarin päiväksi. Se on virallinen juhlapäivä ja sitä vieteään elokuun 20. päivänä Suomi teki 25.8. päätöksen diplomaattisuhteiden palauttamisesta Viron kanssa. 1.10.1991 Suomen suurlähettiläää’ Virossa aloitti Jaakko Kaurinkoski, luokkatoverini ja luokkamme primus. Valitettavasti poismennyt.

Lippu

Lippu on symboli Viron itsenäisyydelle. Sinimustavalkea nousi ensimmäistä kertaa Pitkän Hermannin huipulle 12. joulukuuta 1918. Lippu poistettiin 21. heinäkuuta 1940 neuvostoliittolaisten miehitettyä maan. Seuraavana päivänä sinimustavalkea pantiin takaisin yhdessä punalipun kanssa. Se sai olla ylhäällä viikon päivät, sitten se katosi.  Saksa valtasi Tallinnan 28.elokuuta 1941, silloin ei tainnut vaihtua kuin punalippu hakaristilippuun. Vuonna 1944 sinimustavalkea pääsi torniin jälleen kahdeksi päiväksi. Tämä ihme tapahtui 20-22. syyskuuta. Silloin oli hakaristilippu laskettu, sinimustavalkea liehui 2 päivää ja punalippu nousi tilalle. Punalippuvaihetta kestikin sitten 45 vuotta kunnes sinimustavalkea nousi Pitkän Hermannin huippuun 24.helmikuuta 1989.

20. elokuuta 1991 Neuvostoliiton maahanlaskujoukot aikoivat vallata Tallinnan televisiotornin. Samana iltana Viron tasavallan korkein neuvosto päätti, että Viro ei kuulu enää Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liittoon ja että se on itsenäinen tasavalta. Samana päivänä Moskovassa alkoi elokuun vallankaappausyritys. Viro oli ollut 50 vuotta eri suuntiin viittoilevien diktaattoreiden ja heidän lakeijoidensa sätkynukke. Nyt odottamatta ja yllätyksellisesti se oli itsenäinen valtio. Viittoilu oli päättynyt.

Karpo 1964: Neuvosto-Tallinna — Soviet Tallinn of Estonia

https://www.youtube.com/watch?v=m-kLsZKHL-g

Ison pieni lipputarina

Yöllä muistelin Penalle lapsuuttani 40-luvun Virossa.

Tässä yksi tarina vuodelta 1940 tai 1941: Oli joku Leninin syntymäpäivä tai vastaava ja salossa liehui punalippu. Satoi räntää. Jostain syystä lippu unohtui yöksi paikoilleen. Aamulla havaittiin sitten kauhuissamme, että pyhä lippu olikin jäätynyt ylös, eikä suostunut laskeutumaan. Ei auttanut muu kuin kaataa tanko kiireesti ja repiä riekaleet irti. Uusi lippu värjättiin lakanasta ja kultavärillä maalattiin työkalut ja tähti. Kun oli pula-aika ei vanhaakaan lippua voinut heittää pois. Vanhat kultakoristeet pestiin pois ja pikkusisko sai kauniit punaiset pöksyt, joiden pyllyssä oli näkyvissä kullan alta haalistumattomat sirppi ja vasara.

Muisteli Iso 9.9.1997 (”Iso” Lahtinen)

 ”Saatanan tunarit”

Abdirahim HUSU Hussein, Husu, meille kaikille tuttu radioääni, hän kirjoittaa itsenäisyydestä Uuden Suomen puheenvuorossa: http://abdirahimhussein.puheenvuoro.uusisuomi.fi/208096-isanmaa-mika-isanmaa?ref=karuselli

Hän kirjoittaa muun muassa näin:

”Suomen itsenäisyyspäivä on ollut minulle pyhä päivä. Se on päivä jonka juhlimista minulta eivät ole yrittäneet kieltää edes sheikit, jotka saattavat sanoa meille muslimeille, että vaikkapa juhannuksen juhliminen on "perkeleestä" ja siksi kiellettyä. Suomen itsenäisyyttä juhlivat myös nämä sheikit ja uskonnolliset johtajat yhdessä muiden kanssa…

Viime vuosina on kuitenkin ollut tuskaista ja synkkää nähdä, että itsenäisen Suomen syntymäpäivän juhlintaamme on aina joidenkin ihmisten toimesta yritetty pilata. On ikävää, jos joudumme miettimään lastemme mukaan ottamista itsenäisyyspäiväjuhliin anarkistien riehunnan takia. Tai yhtä lailla ikävää on nähdä äärioikeistolaisia voimia, jotka haluaisivat muuttaa tämän tärkeän päivän ainoastaan kantasuomalaisten juhlaksi…

On myös hankalaa nauttia itsenäisen Suomen syntymäpäivästä, kun vallanpitäjämme (oppositio, hallitus, ay-liike ja muut vahvat vaikuttajat) eivät tunnu pääsevän yhteisymmärrykseen tärkeistä päätöksistä, joiden ansiosta Suomi voisi jatkossakin olla vapaa ja hyvinvoiva maa…”

Hän lopettaa puheenvuoronsa: Urho Kekkosen sanoin: "Saatanan tunarit!!"

Toinen soitto

Ensimmäinen soitto tuli meren takaa, Virosta. Se kirvoitti noinkin laajan tarkastelun Viron ja Suomen itsenäisyyden eräisiin tapahtumiin. Toinen soitto tuli meren takaa - sekin, Välimeren takaa. Soitto tuli Libyasta. Soittajana oli Ali – ystäväni ja entiseen aikaan nuori tilaajani. Nyt Ali on jo hieman vanhempi, neljän lapsen isä. Hän, entinen ylpeä konkkanokka, suomalaisten naisten armoitettu ihailija, arkkitehti joka valmistui suomalaisten koulutuspaikasta, Benghasin yliopiston ”town planning” –osastolta, mies jota kutsuin pojakseni. Hän,joka kutsui minua isäkseen.  Hessu Tegelmanin ja Jouko Koskisen oppilas, tai sitten monien muiden ansioituneiden opettajien oppilas. Tämä mies, jonka vanhin poika oli aikoinaan pikkupoika, mutta joka nyt Libyan uuden kansannousun aikaan taisteli torrakko kädessä Misuratan johtamissa joukoissa, mutta jo taas pääsi aloittamaan opiskelunsa Tripolin Al Fatahissa. Aloitti opiskelun, josta ei taida tulla yhtään mitään, sillä opettajat ovat paenneet maasta, sähköä on vain pari tuntia päivässä ja oppikirjoja ei ole saatavilla. Onpa vielä riski joutua väärän porukan tiesululle. Misuratassa olisi helpompaa, siellä ovat isovanhemmat, mutta siellä ei ole yliopistoa.

Aliin, soittajaan, liittyy paljon yhteisiä muistoja. Hän tilasi meiltä esimerkiksi nämä kaksi projektia: Jufran hallintokeskus ja Sirten kongressikeskus ja. Ei hullumpaa, kelpaa muistella.

Tässäpä vielä originaalimalli Leptis Magnan teatterista.

Ali - ystäväni, hän käy päivittäin työpaikalla. Se on rakennustyömaa. Olisi rakennettava 2000 asuntoa sikiävälle kansalle. Yhtään työmiestä ei ole paikalla. Tai nyt juuri sen verran, että generaattori ja ilmastointi saadaan käyntiin ja teevesi saadaan kuumaksi. Kaikki on pysähtynyt. Toivo on hyvin heikko. Toivorikkaus on kuitenkin sangen suuri. Ehkä saamme vielä tämän vuoden aikana hallituksen? Ehkä saamme joskus kansainvälisen lentoliikenteen käyntiin. Ehkä meikäläiset nuoret vielä joskus pääsevät opiskelemaan ulkomaille? Varmaankin nitistämme ISIS-porukan. Ehkä saamme yliopistot ja sairaalat kunnolla toimintaan. Ehkä voimme vielä kerran tavata? Miten Liisa voi? Miten Jussi, Pei? Ehkä voin tulla joskus vielä Suomeen? Ehkä? Ehkä?

Ali – ystäväni Libyasta, hän soitti onnitellakseen minua itsenäisyyspäivänä. Että meillä on itsenäisyys, se on hänelle tärkeätä. Ehkä juuri täsmälleen nyt, sillä samanlainen asiain tila on heidän kaukaisissa toiveissaan. Odottavatko libyalaiset jonkun tarjoilevan heille itsenäisyyden? Mietin tässä voiko itsenäisyyttä saavuttaa niin että muut sen paikalleen asettavat. Saiko Viro itsenäisyyden joidenkin muiden lahjoittamana, hyvää hyvyyttään? Ensimmäiselläkö kerralla, tai sitten toisella kerralla? Miten on Suomen laita? Oliko se niin, että itse Lenin lahjoitti Suomelle itsenäisyyden? PASHALUSTA! Ja me otimme sen kiitollisina vastaan. Mitä nyt sitten hieman keskenämme rähinöimme.

Libyan itsenäistyminen - mistä ja kenestä?

Joulukuun 24. päivä on Libyan itsenäisyyspäivä. Sitä vietetään Italian siirtomaavallasta vapautumisen 40-vuotisjuhlan vuoksi. Itsenäistymisvuodeksi on merkitty 1953.  Itse asiassa maassa oli toisen maailmansodan jälkeinen brittien valta ja amerikkalaiset lentotukikohdat. Olihan kenraali Montgomery käynyt pitkällisen panssaritaistelun Tunisiasta El Alameiniin ja kukistanut erämaan ketun Erwin Rommelin. Silloin kai se lopullisesti päättyi Italian vuonna 1913 alkanut Libyan kolonisaatio.

Saapasmaalla oli kyllä melkoisen pitkäaikainen yhteys Libyaan, sillä Rooman keisari Septimus Severus oli Libyasta ja tarkemmin sanottuna Leptis Magnasta kotoisin. Libya oli tuolloin ennen ilmastonmuutosta Rooman vilja-aitta. Libyalaiset jopa väittävät keksineensä makaronin. He siis ovat todellisia makaroninpurijoita. Leptis Magna on parhaiten säilynyt roomalaiskaupunki  - aikoinaan vapaakaupunki - Välimeren rannalla. Se oli myös Afrikan mahtavin kaupunki Septimuksen aikoihin - vuoden 200 paikkeilla. Kaupunki pperustettiin parisataa vuotta ennen ajanlaskun alkua ja joutui sitten vandaalien hävittämäksi noin vuonna 600.  Ikää kaupungille kertyi siis vähintäänkin 800 vuotta.

Minulle henkilökohtaisesti tuo rauniokaupunki merkitsi paljon. Kävipä jopa niin, että käytimme Leptis Magnan amfiteatteria Sirteen rakennetun kongressikeskuksen suuren salin mitoitusmallina.

Italian varsinainen uuden ajan siirtomaavalta oli alkanut 1900-luvun alussa ottomaanien valtakunnan hajotessa. Varsinaisen kulminaationsa Italian siirtomaavalta sai Mussolinin aikana hänen itsensä julistauduttua islamin suojelijaksi ja islamin miekaksi. Italian haaveiltuun imperiumiin kuului Libyan lisäksi Ethiopia ja Somalia.

Toisen maailmansodan jälkimainingeissa liittoutuneet päättivät antaa Libyalle itsenäisyyden. Se tapahtui vuonna 1963. Idris Senussi nimitettiin Libyan Yhtyneen kuningaskunnan kuninkaaksi. Hänet pudotti kuitenkin valtaistuimelta eversti Muammar Gaddafi. Elettiin vuotta 1963. Huono juttu suomalaiselle bisnekselle, sillä Väinö Leskisen ja Aarne J. Aarnion johtama suomalainen rakentaja- ja suunnittelijaryhmittymä oli juuri saanut suuren tilauksen New Town –projektista Tripoliin.

Seuraavina suunnitteluyrittäjinä taisimme sitten olla me. Vuonna 1976 aloitimme pitkäaikaisen suunnittelupraktiikan tuossa maassa. Siitä tuli lähes toinen kotini. Mutta palataanpa siihen myöhemmin. Muammar Gaddafi syrjäytettiin länsimaiden toimesta ja siitä alkoivat  itsenäisyyspäiväonnitteluja soitelleen ystäväni kysymykset.

Itsenäistymisen suuret aallot

Alkoi hieman kiinnostaa tuo itsenäistymisen prosessi maailmassa. Katsotaan sitä hieman.

■       Itsenäistymisen suuri aalto alkoi Etelä-Amerikasta. Vuosina 1810-1825 Espanjasta itsenäistyi 16 valtiota, toisin sanoen koko Etelä- ja Väli-Amerikka.

■       Seuraava suuri aalto oli Venäjän vallankumouksen mainingeissa  itsenäistyneet Suomi, Armenia, Azerbaijan, Tsekkoskovakia, Georgia, Puola, Viro, Latvia ja Liettua.

■       Yhtyneestä Kuningaskunnasta itsenäistyi ensi Irlanti 1916, sitten Afganistan 1919, Etelä-Afrikka irtosi 1931 ja Irak 1932. Heti toisen maailmansodan jälkeen itsenäistyivät Jordania, Intia, Pakistan, Burma ja Israel. 60-luvun alussa itsenäistyivät Yhtyneiden Kuningaskuntien hallinnosta Nigeria, Tansania, Somalia ja Kuwait. Lisäksi itsenäistyivät muiden muassa Uganda, Kenia, Sambia ja Rhodesia. Singapore itsenäistyi vuonna 1965 ja monet pienet saarivaltiot samoihin aikoihin. Yhtyneet kuningaskunnat menettivät sitten 1971 Bahrainin, Qatarin ja Arabi-Emiraatit. Viimeisenä meni Brunei 1984. Siinä se sitten olikin.

■       Ranska oli merkittävä itsenäistyviä valtioita tuottava imperiumi. Haiti oli ensimmäinen Ranskasta itsenäistynyt valtio. Se tapahtui jo vuonna 1804. Seuraavia tapauksia olivat Libanon 1943 ja Syyria 1946. Kaukoidässä Ranskan vallan alta itsenäistyivät Kambodsa ja Laos vuonna 1953. Marokko ja Tunisia saivat itsenäisyyden vuonna 1956. Vuoteen 1960 mennessä itsenäistyi vielä 16 Länsi-Afrikan valtiota. Viimeisenä naulana Ranskan suurvallan arkussa oli luopuminen Algeriasta. Se oli tapahtuakseen vuonna 1962.

■       Portugali sinnitteli pitkään. Vasta vuoden 1975 jälkeen Angola ja Mozambique sekä neljä pienempää valtioita itsenäistyivät Portugalin ikeen alta.

■       Ottomaanit tuottivat viisi sellaista valtiota, jotka ovat määritelleet itsenäisyyspäivänsä aiheeksi vapautumisen Turkin vallasta. Sellaisia maita ovat Serbia 1804, Kreikka 1821, Romania 1877, Bulgaria 1908 ja Albania 1912.

On tietysti vielä muitakin valtioita joista vapautuminen on antanut aiheen itsenäisyyspäivän omistamiseen juuri asianomaisen maan nimiin. Belgialla ja Jugoslavialla on neljä syyttävää sormea, Hollannilla ja Serbialla on kaksi ja on vielä kymmenkunta maata jota ovat ansainneet yhden syyttävän sormen. Jopa ystävämme Norja viettää itsenäisyyspäivää Tanskan vallasta vapautumisen vuoksi 1814. Olipa siinä sitten unioni Ruotsin kanssa vuoteen 1905, jolloin todellinen itsenäisyys saatiin.

Itsenäisiä valtioita on tuottanut ylivoimaisesti eniten Britannian suuri maailmanmahti. Ranska, Espanja ja Venäjä seuraavat hyvin tasapuolisina alistajina. Venäjä tässä tilastossa tarkoittaa tietysti sekä tsaarien Venäjää, että Neuvostoliittoa.

Onnea itsenäinen Suomi! –ja me kaikki.