Valuuttavallankumous - bitcoineista knitcoineihin?

Maailma odottaa valuuttavallankumousta. Ongelmana on rahan määrä. Muuten kysyn nyt, koska minulle on selitetty, ettei rahaa ole, itse asiassa se on vain luottamusta, niin miten on mahdollista, että liiallinen luottamuksen määrä koituu meidän turmioksemme? Nimittäin ymmärrän kyllä että liiallinen rahan määrä ja sitä kautta mahdollisuus investoida johtaa väärään rahankäyttöön, asevarusteluun, ylikulutukseen, kasvihuoneilmiöön, ylensyömiseen, ylenjuomiseen ja muuhun ylettömyyteen. Mutta toistan vielä kysymyksen: mitä se on? Raha? Näissä mietteissä menin Kemiön torille heinäkuisena päivänä. Siellä esiteltiin uutta vallankumouksellista valuuttaa: KNITCOINEJA. Mutta aluksi hieman vertaisvaluutasta, sitäkin tehtiin Kemiönsaarella.

Bitcoineja louhittiin Taalintehtaalla

Mikä yhdistää kryptovaluuttaa ja ukrainalaista piirisuunnittelua? Vastaus: Kemiönsaarella sijaitseva megawattiluokan bitcoin-louhintakeskus. Näin kirjoitti Taloussanomat 28.5.2014. On siis pari vuotta siitä kun Taalintehtaalle oli koittamassa uusi aika. Ukrainalaisvenäläinen yrittäjä Niko Punin aloitti siellä rahanteon. Bitfury niminen nytkin toimiva yritys vuokrasi konkurssiin menneen FN-Steelin tehtaan, vanhan Ovakon, ja ryhtyi louhimaan Bitcoineja. Heillä oli suuret suunnitelmat. 

Punin kertoi saaneensa yhteyden ukrainalaiseen Bitfury-louhintayritykseen, joka suunnittelee, valmistuttaa ja myy bitcoin-louhintakoneita. Samalla Punin päätyi osaksi yrityksen uuden bitcoin-louhintasirun suunnittelua.  ”Osallistuin hankkeeseen muun muassa tuotantopaikkoja kartoittamalla”, Punin sanoo. ”Siru päädyttiin valmistamaan Taiwanissa. Koodinimenä oli BIB768C55NM-BF. Tuohon samaiseen siruun perustuvat myös louhintakoneet, joita Bitfury kasaa ja myy."

Sitten taannoin nämä laitteet täyttivät FNSteelin vanhoja terästeollisuushalleja Kemiönsaaressa.  Tehtaan sähkötehot täyttivät hurjat vaatimukset ja osoittautuivat muuntokelpoiseksi, joten päätös datakeskuksen pystyttämisestä Taalintehtaaseen syntyi. Bitfury sekä Puninin BFSF olivat ripeitä. Hommalla oli kiire, kurssi nousussa. Jo ennen kauppakirjan allekirjoittamista aloitettiin muutostyöt datakeskuskäyttöä varten. Vanha terästehdas ryhtyi sylkemään virtuaalirahaa.

Länsi-Suomessa Kemiönsaarella Taalintehtaan kupeessa tyhjänä maannut entinen FNsteelin valssaamo sai uuden Bitcoin-elämän ukrainalaisten ja venäläisten toimesta. Sen uusi elämäkin on nyt päättynyt. Saaren pelastajaksi ryhtyneen Niko Puninin upeaa Teslaa ei enää näy maisemissa.

Tämä blogi ei varsinaisesti esittele bitcoin-valuuttaa eikä sen luojia. Tämä blogi puhuu aivan toisesta valuutasta. Mutta nyt kuitenkin aluksi muutama sana bitcoineista ja niiden louhinnasta. Maailmalla käydään keskustelua tämän maksusysteemin luonteesta ja luojasta. Systeemillä on monia kehittäjiä, mutta sen luojana pidettiin japanilaista Satoshi Nakamotoa. Tällaista henkilöä ei kuitenkaan liene olemassa joten etsintää ja tutkivaa journalismia on suoritettu laajasti.

Suomalainen Vili – Bitcoinin keksijä?

Monia ehdokkaita ja osaehdokkaita on myös löytynyt. Hurraa! Wikipedian mukaan yksi heistä on suomalainen. Hän on Vili Lehdonvirta, dipl. inssi Otaniemestä vuodelta 2005 ja tohtori Turun kauppakorkeasta vuodelta 2009, nyt professori University of Oxfordissa, Britanniassa. Kysyttäessä kuka tuntee Nakamoton, vastataan: ”On epätarkkaa sanoa, ettei kukaan, mutta ne jotka tuntevat eivät puhu”. Joka tapauksessa tällä nimellä esiintynyt henkilö julkaisi vuonna 2008 konseptin ja koodin itsesäätelevästä kryptovaluutasta.  Vuonna 2011 tämä henkilö hävisi.

Vili lehdonvirta, yksi epäillyistä sanoo näin: ”Tämä on täydellinen tarina. Sillä on mystinen tausta jonka pani alulle salanimellä toimiva olento. Ihmisinä haluamme uneksia maailmasta joka olisi erilainen. Uskon että Bitcoin antaa monille tilaisuuden uneksia noita unia.”

Mitä Bitcoin sanoo olevansa? Se sanoo olevansa hallinnosta ja pankkiireista riippumaton tapa tehdä tilisiirtoja. Se uskoo olevansa jonkinlaisen kansalaisyhteiskunnan symboli, yhteiskunnan jossa joukkoistaminen, jakaminen ja individualismi vallitsevat. Joskus sen kannattajat vertasivat systeemiä arabikevääseen, jossa yksilöt ryhtyivät vallankumoukseen perinteistä valtahierarkiaa vastaan.  Tuo kevät ei tuntunut päättyvän hyvin. Bitcoinin puolustajat kertovat erityisen hyvänä piirteenä siirtotyöläisten mahdollisuuden siirtää rahaa ilman kuluja omaisille esimerkiksi Afrikassa. Joissain maissa Bitcoin on nyt kielletty. Niin pienissä kuin isoissakin asioissa Bitcoinia epäillään käytettävän nimenomaan veronkierrossa.

Kuvassa esiintyy Bitcoinin kurssivaihtelu US dollareissa. Huipulla oltiin 2014 - silloin kun Taalintehtaalla louhittiin. 2015 oltiin aallon pohjalla, silloin Taalintehtaalla lopetettiin. Nyt ollaan nousussa. Kukaan ei tiedä tulevaisuudesta.

Bitcoiniin sisältyy paljon vaikeaselkoisia käsitteitä. Esimerkkeinä lohkoketju, block chain, joka kuulemma poistaa käytöstä juristit ja notaarit. Lohkoketju muodostuu peräkkäisistä ”tilikirjoista” joita sitten linkitetään hash-funktiolla: ”Kun Bitcoin-lohko on valmis, siitä luodaan hash-funktiolla merkkijono, joka sisällytetään seuraavaan lohkoon. Näin saadaan linkitettyä uusi lohko sitä edeltäneeseen, joka on linkitetty samalla tavalla sitä edeltäneeseen, ja niin edelleen. Syntyy linkkiketju, joka menee aivan ensimmäiseen Bitcoin-lohkoon asti.” Näin kirjoittaa Samuli Pahalahti blogissaan, jonka hän sanoo perustuvan James d’Angelon videoon. Tässä on linkki blogiin.

http://pahis.puheenvuoro.uusisuomi.fi/191315-bitcoin-mullistaa-historiankirjoituksen

Pahalahti kirjoittaa: ”Bitcoinin lohkoketjun myötä meillä on ensimmäistä kertaa maailmanhistoriassa mahdollisuus tallentaa informaatiota julkisesti ja olla varmoja siitä, ettei se tule ikinä muuttumaan. Kun tiedon murunen on laitettu lohkoketjuun, se on siellä ja pysyy.”

Se on ehkä selkeintä tekstiä minkä olen onnistunut asiasta näkemään. Se ei suinkaan tarkoita että ymmärtäisin asiasta sen hölynpöläystä. Tuon kyllä ymmärrän että olisi hyvä jos tietoa ei kovin paljon pystyttäisi manipuloimaan ja historiaa uudelleen kirjoittamaan, mutta entäs jos se ns. alkuperäinen tieto oli virheellinen? Sitä ei siis voi enää korjata.

Katselemalla tämän videon sekoat lopullisesti.

https://www.youtube.com/watch?v=4nOfHpOFhN8

Bitcoin 101 - A Million Killer Apps - Part 1 - Smart Contracts & Bitcoin's Big Bang of Disruption

Vertaisvaluutta Knitcoin

Nyt kuitenkin ryhdymme tarkastelemaan Taalintehtaan ja Kemiönsaaren uutta suurta tulemista. Kysymys on aivan uudesta valuutasta nimeltään Knitcoin. Tuotetta ei kylläkään alun alkaen luotu Kemiönsaarella. Kun Bitcoinin keksijästä ei ole saatu selvyyttä on kiistämätöntä että Knitcoin keksittiin Britanniassa.

Keksijänä oli taiteilija Richard DeDomenici. Syyskuussa 2013 hän lanseerasi vaihtoehtoisen valuutan nimeltä Knitcoin.  Hän perusti myös Knitcoin keskuspankin joka määritteli knitcoinin kurssin suhteessa Englannin puntaan.  Nyt Suomessa Kemiönsaarella, suuren Bitcoin-louhimon raunioilla on päätetty siirtyä Knitcoin-valuuttaan. Kaikki alkoi kammottavalla yhteydenotolla Richardiin.  Tjuda Pedagogion naiset olivat uudesta valuutasta kuultuaan kidnapanneet saarella residenssissä olleen brittitaiteilija Ange Taggartin. Hän oli tietojen mukaan Knitcoinin keksijän ja Knitcoin Central Bankin pääjohtajan Richard DeDomenicin ystävä.  Pedagogion naiset vaativat nyt Richardilta lunnaina 10 miljoonaa knitcoinia vapauttaakseen vankinsa. No kauppaa hierottiin ja lopulta kai sitten kemiöläiset katsoivat täysien käyttöoikeuksien Knitcoin-brandiin täysin vastaavan tuota 10 miljoonaa.  He sitten perustivat Knitfury-yhtiön ja Kemiönsaarella pääkonttoria pitävän keskuspankin.

Knitcoinin keksijä ja perustaja on Richard DeDomenici. Hän esittelee oheisella videolla suurta ja mullistavaa ideaansa. Tämän idean ja siihen liittyvän käyttöoikeuden Tjudan naiset sitten saivat haltuunsa kidnappaamalla Richardin ystävän.

https://www.youtube.com/watch?v=ucyEWy4kGrM

Knitcoin-louhimo torikatselmuksessa

Ensimmäinen Knitcoin-happening  järjestettiin viime  vuonna näköyhteydessä Bitfury-farmiin Taalintehtaalla. Tapahtuman suosio ja Knitcoinin vakuuttavat alkuaskeleet ja vaaniva menestys tukevaisuudessa antoivat aiheen uuteen esittäytymiseen Kemiön torilla kuluvan kuun alkupuolella. Paikalle saapui runsas bussillinen valuutasta kiinnostuneita katsojia aina Suomen Turusta asti.

Knitcoin Central Bankin Suomen haarakonttorin edustajat valmiina esittelemään käänteen tehnyttä uutta valuuttaa. Heidän tuotantolaitoksensa ja louhimonsa nimi on Knitfury. Outoa muuten että knitcoineja varten on olemassa Central Bank. Onhan näiden uudentyyppisten kryptovaluuttojen ideana juuri riippumattomuus keskitetyistä organisaatioista. Ehkä tämän kaiken ymmärtäminen on kuitenkin minun ikäiselleni liikaa. Enhän ymmärrä tätä nykyistä meidän rahaammekaan. Uskon pikemminkin salaliittoteorioihin kun vakaaseen luottamukseen.

Knitcoinin mainiossa näyttelyssä tuotiin laajasti esille valuutan ominaisuuksia. Rahanpesua esiteltiin käytännössä. Siihen ei tarvita muuta kuin vati, pesuaine, vesi ja itse saastuneet kolikot. Hetkessä saatiin puhdasta valuuttaa. Knitcoinin edustajien luennoissa selvisi mm. valuutan kansainvälinen arvostus.

Kotomaassakin valuttaan näytetään kiinnitetyn huomiota jopa ulkoministeriön tasolla. Ainakin ulkoministerimme suuhun oli pantu lause: ”Virkataan Knitcoin Euron tilalle”. Mahtoiko olla itsensä ministerin keksimä ajatus vai oliko kysymys ulkoministeriön virkamiesten valmistelemasta diplomaattisesti värittyneestä lausunnosta. Kotimaan hyviä uutisia kuuluu Talvivaarasta. Kaivosinsinööri Pekka Perä näyttää pettyneen nikkelin tuotantoon ja hän onkin ilmoittanut siirtyvänsä Knitcoinien louhintaa.

Myös ulkomailla Knitcoin in herättänyt positiivisia reaktioita. Trumpin kerrotaan jossain puhetilaisuudessaan huudahtaneen: ”Use Knitcoins or you are fired!”

Ehkä kuitenkin laajoja kansalaispiirejä saattaa eniten kiinnostaa maailman tunnetuimman pankkiirin autenttinen lausunto. Roope Ankka on nimittäin valinnut Knitcoinit säiliönsä täytteeksi. Hänen sanotaan sanoneen: ”Viimeinkin valuuttaa johon on miellyttävää sukeltaa.”

Valuutan määrälle ei rajoja

Knitcoinien tuotanto on tällä hetkellä vankoissa käsissä. Yhteisö ei ole lainkaan asettanut Knitcoin valuutalle samanlaisia kasvurajoja kuin vertaissaluutan protokolla määrittelee. Onhan Bitcoinien maksimääräksi asetettu 21 miljoonaa BTC. Tuo määrä saavutettaisiin vuonna 2033. Nykykurssilla ja nykyeuroissa se olisi 13 miljardia euroa. Tuntuu vähältä. Nyt ollaan puolessa välissä. Knitcoinien määrää ei ole mitenkään rajoitettu, joten rikastumisen mahdollisuus on rajaton. Knitcoin louhintaa voi harjoittaa jokainen meistä – ilman suunnattomia sähkölaskuja. Erityisesti tämä sopii eläkeläisille ja ikääntyneille. Kun ikääntyneiden määrä on tilastollisesti  ja oikeastikin valtavassa kasvussa Knitcoinien louhinta antaa valtavat mahdollisuudet erityisesti tälle väestönosalle. Se on myös loppumaton resurssi tuotannolle. Näiden opetusten valossa Kemiönsaaren Knitcoin-tapahtuma luo suurta toiveikkuutta meidän tulevaisuutemme suhteen.

Kemiönsaaren Knitcoin-louhimon työntekijät täydessä touhussa. Myös satunnaisten ohikulkijoiden resurssit on valjastettu työntekoon. Etualan nuorempi lady on Englannista saapunut Brexit-pakolainen, jolle Knitcoin on luonut uskomattoman mahdollisuuden kotoutua. Hän näyttääkin kovin tyytyväiseltä.

Pokémonsterit jahdissa

Nyt on käynnissä hurja Pokémon - pikkumonstereiden metsästys – kautta maailman. Kaikki ovat kuitenkin olleet varmoja, ettei otuksia voisi löytyä Kemiönsaaren kesälaitumilta. Kukapa niitä nyt olisi tänne saarelle asetellut. Mutta eikös mitä, Gesterbyn pellonreunoilla hyppelehti suureksi yllätykseksi näitä maailmankirjat kääntäneitä pikkuotuksia. Niilon puhelin havaitsi muutamia otuksia tunnin parin seurannan jälkeen. Joku meistä vanhemmista eläkeloman viettäjistä ihmetteli suureen ääneen pelin organisaation tehokkuutta, että olivat ehtineet tänne meidänkin pellonreunaan niitä asettelemaan. No, joka tapauksessa Niilon saaliina oli kahdeksan monsteria: Weedle, Nidoran, Machop, Caterpie, Oddish, Charmander, Magikarp ja Vulpis.  Yhteensä löydöstä taisi kertyä parisataa ekspeetä Tai mitä lie pisteitä.. Ai, että mitäkö niillä pisteillä nyt sitten tehdään? No, niillä saadaan ”level up” ja sitten lisää tehoja etsintään. Saadaan sitten vielä Poket keskenään taistelemaan, kunhan edistytään. Vastustajan tuhoaminen näyttää olevan nykypeleissä se tärkein funktio. Tässä tämä sarkasmi – ei enempää tällä kertaa.

Nyt täytyy kysellä Niilolta Santahaminan naapurisaaren Pokémon-tilannetta. Niilo on nyt siellä omalla mökkisaarellaan. Tuo saari on Suomen armeijan hallussa. Jos nyt nuo venäläisen tiedustelupalvelun CIA:n agenteiksi määrittelemät otukset ovat päässeet laajasti valtaamaan Santahaminan sotilasalueen ulkosaaria, olemme ilmeisessä vaaravyöhykkeessä. Venäjällä asiaan on reagoitu varsin voimakkaasti.

Presidentti Putinin lehdistöasiamies varoittaa pokeja metsästäviä lähestymästä Kremliä ja presidentin asuinpalatseja. Lähteistä ei selviä ovatko itse Pokémonit saaneet samanlaisen varoituksen. Huhuja on kylläkin olemassa vahvoista yrityksistä luoda Pokémon Go:n haittaohjelmia. Näillä ohjelmilla sanotaan voitavan tehdä Poket näkymättömiksi ja näin otusten metsästäminen kävisi nykyistä vaikeammaksi. Jotkut muut lähteet kertovat sotilaspiirien valmistelevan aseellisia virtuaalisotilasjoukkoja täysimittaiseen Pokémonien tuhoamissotaan. Tällaisia huhuja on kuulunut erityisesti Turkin ja Pohjois-Korean pääministerinvirastojen suunnalta. Tämä ei olekaan ihme sillä tietojeni mukaan Pokémoneista voi kerätä taistelujoukkoja, jotka saattavat olla merkittävä uhka kännyköitään selaaville oikeille sotilaille. Erityisen vaarallisiksi on havaittu taistelulentäjien hämäränäkölaitteisiin ilmestyvät Poket.

Pokémonit eivät tietojeni mukaan harrasta sukupuoliyhteyttä, sen vuoksi ne eivät ole vielä täysin korvanneet pornoa sotilaiden viihteenä. Tämän armeijoiden yleisen vitsauksen suhteen Pokeille ollaan kuitenkin kehittämässä uusia taitoja ja ominaisuuksia.  Sen verran kuitenkin tiedän että munia syntyy, mutta ei eri pokelajien risteytyksenä. Kaikki ovat puhdasverisiä.

Kuvassa on keltaisella hunnien valloitukset, vihreällä mongolien valloitukset, punaisella Saksan valloitukset ja sinisellä Suomen valloitukset – mittakaavan vuoksi. Mongolit ovat olleet maailmanhistorian suurimpia valloittajia. He valloittivat maailmaa Kiinasta Eurooppaan. Tšingis-kaani oli heidän suuri johtajansa. Pojanpoika Hulagu Khan sitten vuonna 1258 tuhosi Bagdadin ja abbasidien 500-vuotisen kalifaatin. Hulagin tarkoituksena oli tuhota koko islamilainen maailma tai erityisesti sen uskonto.

Jos suuret valtakunnanjohtajat ovat nyt huolissaan Pokémon Go:n vaaroista, ei tämä ole suinkaan uutta Pokémoneista puhuttaessa. Narun jatkeena häpeällisesti edesmennyt Irakin diktaattori Saddam Hussein oli Pokémonien vihaaja. Tai hänellä oli kaksi erityisen vihan kohdetta. Ne olivat Hulagu Khan ja Pokémonit. Molemmat olivat Saddamin tiedustelulähteiden mukaan sionistien salajuonia. Hulagu hävitti Bagdadin 758 vuotta sitten ja Pokémonit ryhtyivät vuonna 2000 hyökkäykseen Irakin kansan ja erityisesti sen lasten henkiseksi korruptoimiseksi.

Hulagu halusi tuhota Islamin

Hulagu Khan on kuuluisaa sukua. Hänen isoisänsä oli itse Tšingis-kaani. Mongolien mahtava suurkaani ja valloittaja.  Isoisän aikaan mongolien valtakunta ulottui Keltaiselta mereltä Kaspianmerelle. Poikien aikana se laajeni Euroopan porteille. Itse asiassa se ulottui Suomen rajoille. Novgorodin tasavalta maksoi mongoleille veroa ja välttyi siten valloituksilta. Mongolien valtakuntaan suurimmillaan kuului puolet maapallon väestöstä. Abbasidien 500-vuotisen Kalifaatin valtakausi päättyi vuonna 1258. Silloin mongolit armenialaisten, georgialaisten ja kiinalaisten tukemina valloittivat Bagdadin. Valloitusta johti Hulagu Khan. Tätä miestä Saddam Hussein vihasi. Tämä mies lopetti Bagdadin ja irakilaisten johtavan aseman muslimimaailman kiistattomana keskuksena. Bagdadin kirjastoaarteiden tuhoaminen oli ehkä maailmanhistorian pahimpia aineeseen ja henkeen kohdistuvia pahantekoja. Ihmisistä ei juuri lukua pidetty. Kaupungin väestö tapettiin lähes kokonaan. Kuolleita oli yli puoli miljoonaa. Henkiin jäivät kristityt. Hulagu kaanin vaimo oli nimittäin kristitty edustaen Syyrian nestoriaanista uskontokuntaa. Myös hänen äitinsä oli kristitty. Tämä pelasti Bagdadin kristityt.

Eräs maailmanhistorian suurimpia erehdyksiä taisi olla Bagdadin tuhoaminen vuonna 1258.  Hulagu kaanin kristityt neuvonantajat eivät ymmärtäneet neuvojensa hintaa. Silloin tuho oli henkinen ja fyysinen. Toisen kerran Bagdad tuhottiin vuonna 2003. Silloin tuho oli henkinen, vähemmän fyysinen. George Bush voitti, maailma hävisi.  "I am not opposed to all wars. I’m opposed to dumb wars." Näin sanoi Barack Obama vuonna 2002. Nyt hän sanoo: ”Vietnam, Iraq wars were ‘overreach’ for U.S.”

Hulagu kaanin joukoissa oli muitakin kristittyjä kuin hänen vaimonsa. Mukana muslimeita kukistamassa olivat kristityt armenialaiset ja georgialaiset joukot. He halusivat kostaa muslimeille heidän pahat työnsä. Taisteluun osallistuivat myös ensimmäisten ristiretkien jälkeen syntyneen Antiokian joukot Aleppon ja Latakian seuduilta.  Kaiken lisäksi mukana olivat kiinalaiset pommiekspertit. Hulagulla oli 150000 miestä. Itse asiassa näistä mongoleja taisi olla vain yksi kolmannes. Bagdadilla puolustajia oli 50000. Piiritys oli parissa viikossa ohi. Bagdadin kukistettu kalifi Al-Musta'sim käärittiin mattoon ja hevoset polkivat hänet kuoliaaksi. Myöhemmin Bagdadissa on ollut tapana vetää kukistetun diktaattorin ruumista hevosella pitkin katuja. Saddamin suhteen otettiin käyttöön köydenpätkä. Brutaalia.  

Mongolien jättivaltio sortui sisäisiin riitoihin ja uskontoriitoihin. Alkuperäisesti mongolit olivat shamaniuskoisia, mutta alueelle jääneet mongolit islamisoituivat. Ottomaanien valtakunta syntyi mongolien 100-vuotisen valtakauden jälkeen noin vuonna 1300. Se oli suurimmillaan 1800-luvun alussa (pieni kuva).

Saddam halusi tuhota Pokémonin

Saddam Husseinin teoria oli sellainen että juutalaiset olivat olleet mongolien vallan ja Bagdadin häviön taustalla. En ole löytänyt merkkejä juutalaisten suoranaisesta sekaantumisesta Bagdadin tuhoamiseen. Sen sijaan Jeesuksen äidinkieltä – arameaa puhuneet syyrialaiset ja muut Lähi-idän kristityt olivat aktiivisesti mukana islamin tuhoamisyrityksessä. No, onpa tuosta tapauksesta jo aikaakin 758 vuotta.  Aramean kieltä puhutaan vieläkin joissain kylissä Syyriassa - Maloulan vuoristokaupunki on sellainen paikka. Kaupunki sijaitsee 60 kilometrin päässä Damaskoksesta. Se taitaa olla varsinaisesti viimeinen paikka maailmassa, jossa aramean kieli on vielä yleisesti käytössä. Siellä ovat sodankäynnissä raunioituneina kreikkalaiskatolinen kirkko ja syyrialais-ortodoksikirkko. Alueella on myös luostari. Silloin kun kävin Pekka Rautimon kanssa tuossa kaupungissa kaikki oli vielä kunnossa. Muistelen usein tuota käyntiä. Se oli ihmeellistä.

Saddam oletti myös tiedotuspalveluunsa luottaen Pokémonin olleen sionistien salajuoni irakilaisten lasten henkiseksi korruptoimiseksi. Kieltämättä Pikachulla ja Hulagulla on ilmiselvää yhdennäköisyyttä! Saddamin salaiset tutkijat olivat erityisesti havainneet monien Pokémon-monstereiden nimien ääntämisen syriacin kielellä kuulostavan saatanallisilta säkeiltä. Pikachu esimerkiksi kuulostaisi kuin sanottaisiin: ”Minä olen juutalainen”.

Mitäs nyt sitten?

Pokémon-aika alkoi minun elinympäristössäni vuonna 2000. Luen Tallinnan kotini vanhaa vieraskirjaa. Siellä törmään tuohon kaikkeen - Pokémon-kuvia on piirretty sivukaupalla. Ehkä Saddam oli oikeassa kun hän pelkäsi lasten mielen korruptoitumista. Kyläilevä lauluntaitaja ja sittemmin ansioitunut kirjallisuuskriitikko, kaikkien tuntema Hector saa kritiikin aiheen. Hän kirjoittaa vieraskirjaan: ”Pokémon -evakkoreki karahti kolisten Toompean mäkeen, eikä japanilaista kaikennielevää lapsilobotomiaa pääse karkuun edes Wanhaan Hansakaupunkiin?!"  Eipä päässyt! Nyt olemme saaneet nuo samaiset olennot uudelleen lämmitettyinä. Jopa niin että aikuiset miehet metsästävät työmatkallaan pikku monstereita. Näin tekee Matias. Hän sanoo napanneensa jo muutamia kymmeniä Pokeja. Hän kertoo myös etsineensä vintiltä vanhan Game Boyn. Yllätys, yllätys! Vuosien jälkeen akussa oli vielä virtaa. Tämä taitaa olla todellista kierrätystä.

Tämä oli Pokémonien alkuaikaa, vuosi 2000. Ensimmäiset Nintendon pelit julkaistiin. Niitä pelattiin Game Boy -nimisellä laitteella. Muistattehan nuo laitteet ja niiden invaasion? Vieraskirja täyttyy Pokémonien kuvista. Sinne kirjoitetaan ”Pokémon is the best!”. Minun lastenlapseni tunnistivat ehkä neljä lintulajia: varis, lokki, harakka ja kottarainen. Mutta he tunsivat noin sadan Pokémonin ominaisuudet, evoluution ja etymologian.

Alepposta Taalintehtaalle

Tällaisessa pannussa keitetään paras arabialainen kahvi eli gahwah. Kahvin lisäksi mausteena käytetään hieman kardemummaa.  Avotulella keitetty kahvi maistuu arabien mielestä monin verroin kaasulla keitettyä paremmalta. Käypä tuo pannu yhtä hyvin myös teepannuksi. Avotulella syntyy maukas shaj.

Ei liene erityisen ihmeellistä että tuijotan illalla takkatulen loimussa tuota syyrialaista kahvipannua - dallahia. Se tekee surumieliseksi ja tuo mieleen Syyrian koko kaaoksen. En haluaisi ajatella sitä kaikkea, mutta on pakko. Mitä erityisesti ajattelen ja miksi on pakko? Ajattelen muistojen takia. Ajattelen omien muistojeni takia lapsena, pommitukset kokeneena, lapsen pelon kokeneena. Tiedän ettei lapsista tuo pelko useinkaan näy, mutta tiedän myös sen olevan sisällä koko loppuelämän. Muuten kummallista miten ihminen pystyy kätkemään ja haluaa kätkeä pelkonsa. Ujostelee sitä. Olisiko parempi jos puhuisimme enemmän pelosta. Oli se sitten pelkoa yksinäisyydestä tai pelkoa turvallisuudesta? Joka tapauksessa minun kokemukseni pommitustalvien Helsingistä eivät koskaan unohdu. Nuo kirskuvat ilmatorjunnan äänet, koneiden jyrinä, räjähdysten kumu, pommituksen jälkeinen etsivä mielentila, savun haju, liekit, ryntäilevät ihmiset, itkevät ihmiset, kävely lasin sirpaleiden ja rojun seassa kohti kotia, onko koti jäljellä?

Vuonna 1944 suurpommituksen jälkeen kävelin juuri noita katuja Lauttasaaresta Nervanderinkadulle äitini ja sisareni kanssa Lauttasaareen tehdyn visiitin ja pommisuojaillan jälkeen. Rautatieasemalta loimottivat liekit. Lönnrotinkatu oli lasimurskan peitossa. Ihmishahmoja häälyi öisellä kadulla pelon ja epätietoisuuden valtaamina. 

Jos kenraaleilta kysytään niin BEST PRACTICES sodankäynnissä on siviiliväestön pommittaminen ja heidän kotiensa tuhoaminen. Hitler halusi hävittää Pietarin kivi kiveltä, myös Lontoo oli kiivaiden pommitusten kohteena. Liittoutuneet hävittivät 50 % Saksan kaupungeista, amerikkalaiset tuhosivat Hiroshiman ja Nagasakin totaalisesti, japanilaiset olivat puolestaan tappaneet pommituksilla parisataatuhatta kiinalaista siviiliä. Kuvassa saksalainen isoäiti suree kuolleita koululaisia Hampurissa vuonna 1944 ja syyrialainen poika suree kuolleita omaisiaan Aleppossa vuonna 2016.

Bagdadin pommitusten aikaan televisio näytti ilotulituksen lailla täsmäpommitusten luomia välähdyksiä. Selostaja kertoi uusien aseiden hämmästyttävästä tehosta. Olimme saavuttaneet jotain todella hienoa. Pystyimme tuhoamaan vihollisia valikoidusti. Vain sotilaskohteet tuhottiin. Joskus tosin lipsahti läheiseen pommisuojaan ja kerralla kärähti muutamia satoja lapsia ja äitejä. Sellaista sattuu – sodassa. Meillä ”länsimaisilla” on laajaa kokemusta joukkotuhoamisesta. Erityisesti toisessa maailmansodassa me, eurooppalaisamerikkalaiset sivistyneet ja läpeensä kristityt kehitimme erityisen tehokkaita menetelmiä siviiliväestön tuhoamiseen. Pommituksissa kuoli kautta maailman 2,5 miljoonaa siviiliä. Hampurin kolmen päivän suurpommituksessa vuonna 1943 kuoli runsas nelisenkymmentätuhatta ja haavoittui saman verran siviilejä. Kaupungista tuhoutui 75 %. Dresdenin pommituksessa sodan loppuvaiheissa vuonna 1945 sai surmansa kolmattakymmenettätuhatta siviiliä. Kaupungista tuhoutui 60 %. Syyriassa näemme televisiokuvassa kaupunkipommituksia ja kaupunkiraunioita. Taisteluissa on kuollut ehkä nelisensataatuhatta ihmistä, jotkut sanovat luvuksi puolet tästä. Pommituksissa kymmenen tuhatta – ehkä. Kukaan ei tiedä tarkkaan. Lapsia on joidenkin lähteiden mukaan kuollut kaikkiaan parikymmentätuhatta. Siis kirjoitan näin suuripiirteisesti, en kirjoita niin kuin ihmisistä, kirjoitan niin kuin karjasta.  Lasketaan montako päätä, sieluista ei suuremmin piitata. 

Pommi lävisti Bagdadissa 13.2.1991 Amiriyahin pommisuojan 3-metriä paksun teräsbetonikaton. Pommin teho riittäisi 8 metrisen betonikaton lävistämiseen. Suoja oli suomalaisten suunnittelema ja rakentama. Suoja mitoitettiin pienemmälle pommille. Suojassa sai surmansa 408 irakilaista siviiliä, joukossa paljon lapsia.

Syyrialaisia Kemiönsaarella

Me emme tunne noita ihmisiä. me luemme lehdistä pintakuohua. Oikeastaan me tiedämme jotain vain rikollisista. Emme oikeastaan mitään tavallisesta väestä. Nyt minulle avautui tilaisuus tehdä pienenpieni tutustumismatka syyrialaisten pikkupoikien maailmaan. Heidän maailmaansa konkretisoitiin piirtämisen kautta. Tjuda Pedagogion Sara Ilveskorpi järjesti Taalintehtaan syyrialaisperheen kahdelle 12-vuotiaalle kaksospojalle ynnä kahdelle suomalaislapselle grafiikkakurssin. Onneksi minkäänlaista mielenosoitusta ei järjestetty taidetalon ulkopuolelle Oulunkylän malliin. Ellinora, Adel, Naeem ja Antti aloittivat kurssin ensimmäisen päivän lievän ujostelun vallassa. Mutta pian, hetken päästä, kaikki piirtelivät toistensa ääriviivoja maassa oleville valkoisille pressukankaille. Kaverusten asettelu outoihin asentoihin oli ensimmäinen fyysinen kosketus kanssataiteilijoihin. Ääriviivat syntyivät paksuilla tussikynillä piirtämällä. Sitten jokainen väritti akryyliväreillä oman hahmonsa. Mielenkiinto herää. Miksi noin?

Adel maalaa omakuvansa juuri sellaiseksi kun hän itse on. Puserossa on punaiset raidat, jalassa siniset farkut. Naeem värittää hahmolleen mustan paidan ja siniset farkut. Molemmat piirtävät tarkasti silmät ripsiä myöten.  Antti maalaa harlekiinia. Hän ei esiinny omana itsenään. Ellinora unelmoi vielä todellisuutta värikkäämmästä itsestään. Mielenkiintoista, mutta onko tällä jokin selitys?

Toisena päivänä työt jatkuvat – kulttuurieroja?

Nyt tehdään oikeata grafiikkaa. Nuorukaiset piirtävät ensin luonnoksen painettavasta kuvasta ja raaputtavat sen sitten alumiinilevylle. Painossa kuva syntyy peilikuvana. Nimeä kirjoitettaessa tämä on tärkeätä tietää. Jokainen haluaa teokseen oman nimensä. Se on selvä. Anonyyminä ei kukaan halua esiintyä. Syyrialaispojat keskittyvät jälleen silmiin. Onko se sitten Fatiman silmä? Poikien silmät eivät suinkaan olleet ”pahan silmiä”. Kyllä ne vaikuttavat äidin lempeiltä ja suojelevilta silmiltä.

Kuvia katsellessa herää jälleen kysymys. Miksi syyrialaispojat piirtävät henkeviä ja loistavan ilmeikkäitä naisfiguureita suurine silmineen ja arvoituksellisine huulineen? Sanovat koraanin kieltävän ihmishahmojen piirtämisen. Ja silti nuo hahmot suorastaan kertovat jotain tuntematonta tarinaa heidän elämästään. Ja vielä kontrasti siihen mitä heidän vastaparinsa, suomalainen tyttö ja poika piirtävät. He piirtävät jotain abstraktia kuviota. Kuviot muistuttavat toisiaan, mutta tekijät eivät toisiaan seuranneet. Olivat omissa oloissaan. Kun kysyin kymmenvuotiaalta Antilta hänen ajatustaan noista piirtämistapojen eroista, vastasi hän: ”Se johtuu varmaan noista kulttuurieroista!”

Kulttuurieroja ei voinut havaita työnteon intensiteetissä tai lasten keskinäisessä kommunikaatiossa. Jotenkin tuntuu siltä, ettei tällaisten lasten ja nuorten kotouttaminen tule tuottamaan vaikeuksia. Neljän kuukauden oleskelun jälkeen he ymmärtävät suomea ja puhuvatkin sitä – rajoitetusti, mutta silti jo pärjäävät. Puhuvat ainakin satakertaisesti paremmin suomea neljän kuukauden täälläolon jälkeen kuin minä puhun arabiaa runsaan kaksikymmenvuotisen arabimaissa oleskelun jälkeen.

Grafiikkatyöt luonnosteltiin ensin paperille, sen jälkeen ne piirrettiin tai  raaputettiin kuivaneulalla alumiinilevylle. Tämän jälkeen levylle levitettiin painoväri. Värin levitys on tärkeä vaihe. Värin tulee olla tasainen ja tiukalla voimalla levyn uurteisiin levitetty. Levitys tapahtui lastalla ja kankaalla. Prässiin pantiin kostutettu paperi. Paperin päälle aseteltiin alumiinilevy ylösalaisin. Sitten levitettiin puristusvoimaa tasaava huopakangas alumiinin ja paperin päälle. Päästiin vihdoin kiertämään prässiä. Se oli mieluisaa puuhaa. Oli kuin ruorista ohjaisi suurta laivaa. Nyt oli jännittävin hetki. Poistettiin huovat ja nostettiin varovaisesti alumiinilevyä. Sieltä paljastui kunkin taiteilijanalun ensimmäinen omin käsin tehty painotuote. Ilmeistä loisti tyytyväisyys ja ylpeys. Katsojalla – minulla - oli lämmin tunne.

Palaan muistoihin ja poikien kotikaupunkiin Aleppoon

Syyrialaispoikien työskentelyn seuraaminen ja heidän kanssaan kommunikointi palauttaa jälleen mieleen omat kokemukset tuossa maassa. Maa on historian kuluessa ollut kulttuurien ja uskontojenkin sulatusuuni. Moskeijan minareettien varjossa löytyy lähes jokaisessa kaupungissa myös kirkko - usein myös synagoga. Juutalaisväestö karkotettiin maasta toisen maailmansodan jälkeen.  Muinainen silkkitie kulki maan läpi. Poikien kotikaupunki Aleppo oli karavaaniteiden kauttakulkupaikka ja lepopiste. Kaupungissa on suuri määrä karavaaniseraljeja eli silkkitien majataloja. Niissä majailivat sekä kamelit että kauppamiehet. Vanha kaupunki on ihana. Tai oli. Katettu souk eli basaari on maailman suurin, sen käytävät ovat 16 km pitkät. Tai olivat. Kuvat Alepposta kertovat raunioista. Hiekkakivin päällystetyt fasadit tekivät vanhasta kaupungista erityisen yhtenäisen, harmonisen ja hyväkuntoisen oloisen. Monivuotinen vanhan kaupungin ansiokas restaurointityö saattaa olla nyt palannut alkupisteeseensä.

Kaupungin keskustassa on vuori ja sen päällä mahtava linnoituskaupunki citadel.  Muureilta aukeavat näkymät 2 miljoonan asukkaan suurkaupunkiin. Tosin lähes puolet koko kaupunkirakenteesta on ns. informaalista rakentamista. Kaupunkia joka on tehty ilman asemakaavaa ja ilman kunnallistekniikkaa. Muistoissa palaan juuri tähän kaupunkiin. Aleppo on näiden poikien kotikaupunki. Aleppo on arabiaksi Halab. Kreikkalaiset ja roomalaiset kutsuivat kaupunkia nimellä Beroea. Ristiretkien aikaan kaupungista tuli Alep. Teimme EU:n rahoittamaa konsulttityötä Aleppoon. Tehtävänämme oli laatia ohjelma EU:n avun suuntaamiseksi neljän syyrialaisen kaupungin infrastruktuuriin ja urbanismin kehittämiseen. Meidän tiimimme oli innostunut ja aikaansaava. Siihen kuuluivat Päivi Nikander, Pekka Rautimo, Veikko Vasko, Mauri Ilva, Seppo Lampinen ja Kaj Hedberg. Mieleen palaavat arvokkaan oloiset seminaarit ja toiveikkaat keskustelut paremmasta tulevaisuudesta. Totta puhuen tuossa maassa ei ollut kaiken kansan suhteen paljon toivoa – silloinkaan. Saatikka nyt, kun kaikki tuntuu menetetyltä. Veikko muistelee tarinaa kaupungin historiallisesta mielisairaalasta. Siellä parannettiin potilaita soittamalla heille musiikkia ja lukemalla heille runoja. Nyt illuusiot ovat pitkän tien takana. Tervetuloa Suomeen Adel ja Naeem.

Samaan aikaan kun Adel ja Naeem piirtävät kuvia Fatimasta vaimoni Liisa tekee toisenlaista kuvaa. Siinä on neljä kuvaa ja tarina. Kuvien nimenä on Apocalisse – Firenze / Damasco. Kulttuurit yhtyvät, kehittyvät ja lopuksi kuolevat raunioihin. Luonnollisessa koossa nämä kuvat ovat nähtävillä Turun Köysiratagallerian näyttelyssä. Tervetuloa sinne! 

60-luku ja Aleksi

1960-luku oli hurjien ajatusten aikaa. Silloin vakavasti ajateltu ja paperille piirretty ylittää rajuudessaan moninkertaisesti bulevardien tai kantakaupungin kanssa näpertelyn. Katsellaanpa hieman. Alkusysäyksen tähän katseluun antoi Jorma Männyn vuonna 1966 päivätty diplomityö. Kaikki me hyvin tunnemme Jorman. Minun perheessäni Jormaan tutustui ensimmäisenä vaimoni Liisa. Liisalla oli ja on kunnia olla ajan ihmerakentajan ja asuntosäästöapostolin Martti Ilveskorven veljen tyttö. Setä toivoi tytöstä arkkitehtia. Ei tullut suutaria, tuli puusuutari. Tyttö meni atskiin. Hän joutui tai pääsi sitten Asuntosäästäjien arkkitehtitoimistoon Erottajan vintille Blue Gilletellä transparentteja raaputtamaan. Erityisesti raaputettiin maastoviivoja. Ennen raaputustöitä oli kuitenkin opeteltava tekstaamisen arkkitehtityyli. Sen vuoksi tulokkaan piti kirjoittaa ikuisuudelta tuntuva aika sanaa BAUHAUS.

Pomona toimistossa oli Touko Neronen ja duunareina Jorma Männyn lisäksi mm. Jouni Lompolo eli sittemmin Origo, Simo Järvinen, Gunnar Kolinen ja Kimmo Levanto. Milloin minä olin ensimmäistä kertaa Jorman kanssa tekemisissä? Sitä en muista. Mutta nyt käsissäni on aidoista aidoin ensimmäinen painos Jorman diplomityötä. Mutta mitä kuulenkaan? Jormalla itsellään ole lainkaan tätä mainiota teosta. Niinpä nyt juuri tein päätöksen, että hoidan diplarin liitteineen Jormalle itselleen. (Huom! Silloin kun hän tämän antoi, sanoi hän nimenomaan, ettei tarvitse palauttaa.)

Jorman diplari 1967

Kun eräässä aiemmassa blogissani mainitsin Jorman diplomityön, kommentoi hän tekstiäni näin: ”Olivathan ne Aleksi-ajat kai eräänlaisia pioneeriaikoja. Muistan, että Olavi Terho, Helsingin asemakaava-arkkitehti oli Aleksi-asiasta innostunut ja suoraan kutsui minut asemakaavaosastolle töihin sitä hommaa jatkamaan. Mutta en viihtynyt siellä kuin puolisen vuotta, koska sen asian selvittely näytti poliittisella tasolla olevan täysin kielletty. Siksi jatkoinkin kaavasuunnittelua Vantaalla eli vielä silloin maalaiskunnassa. Minulla ei itselläni sitä Aleksi-työn kappaletta ole muistuttamassa edes pioneeriajoista, koska kaikki vähät kappaleet vain hävisivät johonkin (siihen aikaan tuonkin tapainen diplomityö oli julkaisua myöten käsityötä). En ole aikaa edes muistellut, mutta nyt joku taas muistutti asiasta Tampereen Hämeenkadun muutoksen ollessa esillä.” http://penttimurole.blogspot.fi/2015/07/huussilukemisen-helmia.html

Kampasidottua vahamonistettua diplaria käsitellessä huokuu tuo vanha ihana nuoruuden aika. Kuvat ovat teokseen liimattuja, sivunumerot ovat punaisella leimasimella leimattuja, teksti on arkkitehtityylillä leiskattu. Jorman työ on kerrassaan mainio. Jalankulkija on tiukasti fokuksessa. Kaupunkisuunnittelua käsitellään laajasti. Jorma on myös sidottuna aikaansa. Hänen lähtökohtinaan ovat1960-luvun kaupunkisuunnittelun paradigmat. Alvar Aalto oli saanut keskustasuunnitelmansa esiteltyä vuonna 1965 ja varsinainen hyväksyntä tuli Jorman diplomityön valmistumisvuonna 1967. Niinpä siis Jorman verkkokuvassa näkyy Alvarin terassien muotoon vihjaava kuvio.

Jorma mainitsee lähdereferenssinään H 10- ryhmän. Ryhmä tekee TKK:n arkkitehtiosastolla tutkielmaa kaupungista. Ajatuksena on tarkastella Helsingin yleiskaavaluonnosta ja laatia keskustan järjestelyluonnos. H 10- ryhmän kokoonpano synnyttää jännittäviä mielikuvia. Nähdä Olli Kivinen viilettämässä Batman-autoonsa - ei ole aikaa perehtyä nyt juuri osaston töihin. H 10 -ryhmän työtä valvoo varsinaisesti Kirmo Mikkola. Kimppiä asia kiinnostaa. Hän on ollut mukana miettimässä Helsingin keskustan tulevaisuutta. Hän ei kuitenkaan kuulu niiden armoitettujen joukkoon, joilta neuvoja kysytään. On keksittävä itse itselle vaikuttamisen forum. Hän oli Jussi Pallasmaan avustajana tekemässä Erik Kråkströmille Meri-Hakaa. Hän osallistui myös nuorten arkkitehtien ryhmään taisteluun Katajanokan kanavan puolesta. Hän oli aktiivisena piirtämässä Kaisaniemenlahden rantaa kulkevaa kaupunkimoottoritietä. Hän puhui innostuneena keskustan poikittaisesta citymuodostuksesta. En kuitenkaan muista, että hän olisi käyttänyt sanaa ”moottoricity”.

Yhtä jännittävää on nähdä varsinainen H 10- ryhmä kädenjälki. Ryhmän jäseniä olivat Eeva-Liisa Heikonen, Jorma Heinonen, Juhani Kulovesi, Jarmo Maunula, Heikki Miettinen, Marja Pekkala-Seppänen, Pentti Penttilä, Matti Seppänen, Heikki Siitonen ja Klaus Solanko. Kaikki ihmisiä, jotka elämässä kohdattiin monessakin risteyksessä.

Tämä H-10 kuva oli Jorman käytössä kun hän teki diplomityötään professori Olli Kiviselle. Kuva on railakas kooste kaikesta, mikä 1960-luvun lopulla liikkui ilmassa. En kirjoittanut raikas, sillä raikkautta kuvasta ei juurikaan löydy. Siitä löytyy korostuneen suunnitteluyhteiskunnan mekaanis-maaninen tapa ratkaista erään kaupungin - kuitenkin oman ja rakkaan kaupungin - kohtalo kirurgin veitsellä ja katerpillarilla. Eihän tuo kuva ole missään nimessä kulttuurin sulalla herkästi piirretty kosketus. Kuva tehtiin Olli Kivisen suojeluksessa, Kirmo Mikkolan johdolla ja sittemmin kannuksia ansainneen arkkitehtiryhmän toimesta - kaikki myös myöhempinä aikoina hyvin tuntemiani ihmisiä ja upeita ihmisiä. Kuvassa puhuu aika, eivät nuo ihmiset.

Diplomityön sisällysluettelossa oli seuraavat luvut:

JALANKULKIJAN ASEMA KAUPUNGISSA

ALEKSANTERINKATU TÄSSÄ JA NYT

ALEKSANTERINKATU TULEVAISUUDESSA

ÄLKÄÄ EROTTAKO AUTOJA JA JALANKULKIJOITA (Jane Jacobs)

Jorma ihaili aivan selvästi Jane Jacobsin taistelua Robert Mosesta vastaan New Yorkissa. Hän liitti diplarinsa loppuun suomentamansa jakson Jacobsin ajatuksista. Jane Jacobs väitti 1950- ja 1960-lukujen rationalististen suunnittelijoiden modernistisen ajatusmaailman hylkäävän kaupungin, koska se hylkää ihmiset, jotka elävät yhdyskunnissa, joita leimaa kerroksellinen kompleksisuus ja ilmeinen kaaos. Jacobsin mukaan modernistit käyttivät Aristoteleen deduktiivista filosofiaa löytääkseen periaatteita kaupunkien suunnitteluun. Näiden periaatteiden joukossa pelottavin oli Jacobsin mielestä ”Urban Renewal”.

Jacobs väitti Urban Renewal -politiikan tuhoavan yhteisöt ja innovatiivisen talouden luomalla eristettyjä, luonnottomia kaupunkitiloja. Ensisijainen tarkoitus oli toimintojen, kuten asumisen, teollisuuden ja kaupan erottelu omille vyöhykkeilleen. Tämän sijaan Jacobs ehdotti tiivistä ja sekoitettua urbaania estetiikkaa. Näin voitaisiin säilyttää naapurustojen yksilöllisyys ja ainutlaatuisuus. Hänen estetiikkansa oli päinvastainen modernistien järjestykselle ja tehokkuudelle. Nyt panee miettimään kumpaa suuntaa nuo bulevardismi ja kantakaupungismi nyt oikein edustavat?

Janen vastustaja Robert Moses, Nycin suunnittelua johtava voimamies, oli lähiöiden vastustaja. Hän sanoi: ”Tyypillinen esikaupunkilähiön kiinteistöbrosyyri sisältää sekavia karttoja, väitteitä etäisten paikkojen hyvästä saavutettavuudesta, kuvia kiiltävistä keittiöistä täynnä vekottimia ja kuvia olohuoneista, jotka näyttävät Hitlerin valtakunnankanslialta ja puutarhoja, jotka tuovat mieleen Maria Antoinetten ja Tuileries’in.”

Otapa nyt näistä selvää. Molemmat kannattivat kaupunkeja. Meillä oli myös mielipide-eroja. Jörn Donner oli ja on mielipidevaikuttaja. Hän ei ollut huolestunut autokaudesta.

Jörn Donner ei huolestu autosta

Jorma Männyn työstäessä diplomityötään Jörn Donner työsti uutta ”maammekirjaa”. Jörn Donner: Uusi maammekirja, 1967 Otava. Donner kannattaa Arvo Saloa ja autoa kaikille suomalaisille:

”Historia on tulvillaan väärinymmärrettyjä, näennäisiä päämääriä. Maailman kansoilta on kysytty perin harvoin, ovatko ne sitä mieltä, että niiden yhteiskuntajärjestelmät ja uskonnolliset normit on istutettava muihin kansoihin. Myös tekniselle kehitykselle halutaan mielellään antaa korkeimman tarkoituksen hohdetta. Eräs suomalainen esimerkki on auto. Yksityisautojen määrä asukasta kohti on puolta pienempi kuin Ruotsissa ja neljännes Yhdysvaltain autotiheydestä. Hallitus ilmaisee huolestumisensa autojen tuonnin vuoksi ja määrää korkean tuontiveron, osaksi maksutaseen vuoksi, osaksi sen perusteella, että kaikki eivät ”tarvitse” autoa.”

Donner kannattaa Arvo Saloa: Auto jokaiselle!

”Monet tuntuvat olevan sitä mieltä, että yksityisauto on kuljetusväline, jonka ei tarvitse muodostua liian yleiseksi. Riittää ehkä, että ministereillä ja valtion yritysten johtajilla on käytettävissään suuret virka-autot; huonot venäläiset autot, joita valtion on pakko ostaa, voidaan antaa poliisille. Arvo Salon ajatus, että valtion pitäisi hankkia autot kaikille aikuisille, on mielestäni täysin oikea. Auto merkitsee jo sinänsä vapautta. Eräs osoitus yhteiskunnan vapaudesta on ihmisten liikkuvuus. Suomea uhkaa alituisesti eristäytyminen, ei vain ulkomaista vaan myös maan rajojen sisäpuolella. Auto on eräs keino tämän eristäytymisen murtamiseksi. Hyväksykäämme päämääräksi se, että ihmisten on voitava muuttaa paikasta toiseen ja nähdä niin paljon teitä kuin suinkin, jos niin haluavat."

Donner uskoo sähköautoon ja pintaliitäjään

”On luultavaa, että nykyisellä tavalla konstruoitujen autojen määrä tulee vähenemään. Sähköauto tulee luultavasti soveltumaan kaikkein parhaiten heiluriliikenteeseen. Uusia lentokoneita kehitetään jatkuvasti ja pintaliitäjät tulevat valtaamaan suuren osuuden talvisessa ja runsasjärvisessä maassamme. Uudet julkiset liikennevälineet tulevat lyhentämään tulevien suurkaupunkimuodostelmien välisiä välimatkoja aina Imatralta Poriin. Yksityisautojen määrä kasvaa tiettyyn kyllästymisasteeseen, mutta niiden osuus kodin ja työpaikan välisenä kuljetusvälineenä tulee lisääntymään vielä kauan aikaa. Joissakin Yhdysvaltain kaupungeissa käyttää 60-100 % väestöstä omaa autoa näillä matkoilla. Niin pitkälle emme luultavasti joudu, ennen kuin uusi teknologia on parantanut liikenneyhteyksiämme.”

Kuvia Jorman työstä

1. Jorman diplomityön verkkokuvassa esiintyvät keskustan kehäkatu ja Vapaudenkatu. Suuret parkkialueet sijoittuvat pitkin poikittaisortta.  Liisankadulta Katajanokalle, tarkemmin sanottuna Satamakadulle johtaa väylä, joka liittyy edelleen Espaan ja Aleksiin.

2. Meritullintorin seutu on erityisen mullistuksen kohteena. Meren päälle sijoittuu valtaisia monikerroksinen parkkiterminaali. Liikenne kiertää Satamakadun kautta Aleksille ja Espalle. Keskuskatu ja Mikonkatu ovat yksisuuntaisia katuja. Aleksi on rauhoitettu välillä Unioninkatu-Mannerheimintie.

3. Jorma on tehnyt hauskan kuvan. Sen nimi on tilahahmo.

Jorma on somistanut Aleksiaan vitriineillä. Yksi pikkuinen puukin siinä versoo. No, tuo vuonna 2003 syntynyt todellisuus ei paljoa poikkea Jorman haaveista yhtä sukupolvea aiemmin. Se kaikki ei kuitenkaan tapahtunut ilman armotonta kädenvääntöä. Mutta vääntö päättyi onnellisesti. Jormaa voimme onnitella pioneerityön alkuvaiheista.

Panu Toivosen Aleksi

Pieniä liikenteeseen liittyviä herkkupaloja oli mm. Uudessa Suomessa kolme vuotta diplarin valmistumisen jälkeen ilmestynyt Aleksanterinkatu ry:n toiminnanjohtajan Panu Toivosen kirjoitus: ”Äskeiset eduskuntavaalit osoittivat selvästi, mitä mieltä kansa on pinnallisesta vouhotuksesta oikeitten asioiden kustannuksella. Tämä pitäisi nyt ottaa huomioon, kun kerran on – vaikka väärinpäin – viittailtu poliittisen paineen vaikutuksiin. Päätöksentekijöillä on varmaan polttavimpiakin asioita ratkaistavanaan, kun liikenteen turhanaikaisesta rajoittamisesta yhdellä pääkaupungin tärkeimmistä liikenneväylistä, Aleksilla ja saman tien koko keskustan liikenteen sotkemisesta. Kaikki liikenne on lopuksi tavallisten ihmisten edistyksellistä palvelemista. Liikenteen vastustaminen sen sijaan on taantumuksellista jarruttamista ja kansalaisten vapauden rajoittamista. Verorahoille löytyy kyllä helposti hyödyllisempääkin käyttöä kuin niiden tuhlailu joutavanpäiväisiin kalliisiin kokeiluihin.”

Aikaisempia suunnitelmia

Jorma kirjoittaa diplomityössään otsikolla ”Aikaisempia suunnitelmia”. Silloin Murole pääsee tapetille. Olen ollut tuosta ”suunnitelmastani” melko hissukseen En kirjoittanut siitä edes kirjassani. Toivoin että se on unohdettu. Mutta nyt kun kirjoitan Jormasta ja hänen diplaristaan asia tunkee väkisinkin päivänvaloon. Jorma kirjoittaa P. E. Blomstedtin diagonaalikujista Aleksanterinkadun kortteleissa. Blomstedt ehdotti niitä Uuden Suomen artikkelissaan vuonna 1935. Jorma kirjoittaa: ”Blomstedtin suunnitelman voi sanoa olleen tehdyn ’ennen auton tuloa’, joskin hän jo toteaa yksityisautojen parkkeerauskysymyksen olevan ajankohtaisen. Auton tulon jälkeen esitetyistä suunnitelmista otettakoon esille P. Muroleen laatima, joka sekin on julkaistu Uudessa Suomessa tosin kolmisenkymmentä vuotta edellisen jälkeen. Kun Blomstedtin suhtautumistapa asiaan on hienovarainen, olemassa olevien rakennusten hellävaraiseen muunteluun tähtäävä, on Muroleen ote sitä vastoin täysin moderni, olemassa olevan struktuurin alistava, teknillinen. Toiminnallinen puoli on Muroleen ehdotuksessa keskeisellä sijalla.”

Murole kirjoitti Uudessa Suomessa: ”Keskustan puoleensavetävää voimaa on lisättävä rakentamalla ajoneuvoliikenteestä erotettu jalankulkuverkko, joka toisaalta liittyy pysäköintitiloihin ja julkisten kulkuneuvojen pysäkkeihin ja asemiin sekä toisaalta yleisönpalvelu- ja oleskelutiloihin, siten että koko kauppa- ja hallintoalue muodostaa kiinteän rakenteellisen kokonaisuuden.”

Jorma jatkaa: ”Murole lähtee siitä että Helsingissä jalankulkuverkko olisi taloudellisesti edullisimmin aikaansaatavissa siten että nykyinen katutaso säilytetään autoliikenteen ajotasona ja jalankulkijoille rakennetaan rakennusrunkoihin toisen kerroksen myymälätasolle rauhoitetut kulkutilat. Kaupungin tehtäväksi jäisi yhdistää korttelit toisiinsa kevytrakenteisilla jalankulkusilloilla.”

Voi miten hellävaraisen lempeästi Jorma sitten diplomityössään tuomitsee Murolen harkitsemattomat ideat. ”Edellä kuvatuista kahdesta suunnitelmasta edellinen sisältää paljon sellaista mikä nykyisinkin olisi täysin soveltamisen arvoista - näin esimerkiksi diagonaalisuuntaiset kujat. Muroleen ehdotusta voitaneen pitää ensisijaisesti sovellettavana uusiin kaupunkialueisiin ja sellaisiin vanhoihin osiin joissa täydellinen uudistus on tarpeen.”

Tämä on paha kuva. Oikeastaan toivon nyt, että se olisi jo aikanaan sensuroitu. Mutta ei. Tällaisen kuvan lähetin Uuteen Suomeen vuonna 1964. Se liittyi artikkeliin nimeltä: ”Jalankulkija autoliikenteen kaaoksessa”. Jorma otti sen diplarissaan esille oikein kuvan kanssa ja ikään kuin tosissaan. Tuossa vaan Penttipoika ehdotteli jalankulkukansia Buchananin malliin jo ennen ”Traffic in Towns” manifestin ilmestymistä. Siis aikaansa edellä typeryydessä!

Purettiin vanhaa ja rakennettiin uutta

Konttoristuminen oli 60-luvulla ajan sana. Keskustan vanhat asuintalot muutettiin toimistoiksi ja konttoreiksi. Arkkitehtitoimistot, muiden ohella, valtasivat vanhoja patriisiasuntoja. Kaakeliuunit purettiin ja kipsiset kattokoristeet piilotettiin alaslaskettujen kattojen taakse. Moderni aika ei kunnioittanut vanhaa. Elettiin uuden ajan alkua. Taas kerran! Kämpin purkaminen herätti suurta kohua. KOP Matti Virkkusen johdolla halusi purkaa talon. Etenkin nuoren arkkitehtikunnan vastustuksen saattelemana rakennuksesta tehtiin näköisversio säilyttämällä fasadi ja portaikko. Pankkitoiminta rakennuksessa alkoi vuonna 1969 ja päättyi vuonna 1996. Rakennus palasi myöhemmin alkuperäiseen käyttötarkoitukseensa hotelliksi.

Alvar Aalto esitteli keskustasuunnitelman valtuustolle vuonna 1964. Valtuusto vastaanotti hänet seisomaan nousten.  Päätös syntyi vasta vuonna 1967. Hänen maineikas suunnitelmansa pysähtyi ylipormestari Ahon johtaman byrokratian rattaisiin. Ahon seuraajana oli Teuvo Aura. Häntä painoi kunniavelka akateemikon suunnitelmaa kohtaan. Hän työnsi liikkeelle jatkotyön Töölönlahden miljööteknillinen suunnitelma. Finlandiatalon rakentaminen alkoi Terassitorisuunnitelman pohjalta vuonna 1967, talo valmistui 1971.

Raivokas purkaminen oli ajan henki. Eliel Saarisen suunnittelema Kinopalatsi purettiin vuonna 1967. Alvar Aalto suunnitteli paikalle Akateemisen kirjakaupan uudisrakennuksen. Kohtalokas purkaminen hävitti myös Heimolan talon vuonna 1969 ja Kestikartanon talon vuonna 1967. Makkaratalo valmistui Skohan talon purkamisen myötä vuonna 1968. Kaiken tämän purkamisen humun keskiössä Jorma teki diplariaan. Liikenteessä alkoi tapahtumasarja, joka olisi saattanut johtaa yhtä kohtalokkaisiin menetyksiin kuin keskustan perinnerakennusten hävittäminen. Helsingin suuri liikennetutkimus oli valmistunut. Tuomion enkeli leijaili kaupungin yllä. Toisaalta joukkoliikenteessä tehtiin ratkaiseva askel metropäätöksen muodossa. Kaikki alkoi tapahtua Teuvo Auran tultua ylipormestariksi vuonna 1968. Hän uskoi Helsingin kasvuun. Hänen ohjelmajulistuksenaan oli Helsingin asukasluvun nostaminen 600 000 asukkaaseen. Hän rekrytoi kaupunkisuunnitteluun suuren joukon kaavoittajia ja liikennesuunnittelijoita.

Tapahtumia 60-luvun humussa

Seuraavassa on muutama tapahtuma 60-luvun humusta. Jos haluat tutustua tapahtumiin tarkemmin voit klikata tästä blogista kirjani näköispainokseen. Sieltä löytyvät tarinat täydellisinä.

”Nuorten arkkitehtien ryhmä” teki vuonna 1964 hurjan vastasuunnitelman Katajanokan kanavan säästämiseksi. Suunnitelmaan sisältyi valtaisa Kaisaniemen viadukti. Myös Vapaudenkatu oli osa suunnitelmaa. Katajanokan kanavan seudun ratkaisu laukaisi siis melkoisen suhteettoman vastasuunnitelman. Suunnitelman pääkomponentteina olivat: 1. Uusi Katajanokan silta ponttonisiltana, 2. Tilapäinen ylitys keskustasta Ruoholahden viaduktille, 3. Rautatieylitys väliaikaista terässiltaa pitkin, 4, Mannerheimintie eritasoristeys, 5. Pitkäsillan eritasoristeys (lopullinen poikittaisväylän osa), 6. Siltavuorenrannan risteys, 7. Hakaniemen risteys, 8. Poikittaisväylän itäinen silta (Hakaniemensilta jää paikallisliikenteelle), 9. Poikittaisväylän osuus, joka yhdistyy uuteen länsisuunnan siltaan, 10. Lopullinen poikittaisväylän keskiosa, joka rakentuu tavara-aseman siirryttyä pois, 11. Keskusväylä (Vapaudenkatu).

Koivukylän rakenne oli ajalle tyypillinen. Elettiin vuotta 1966. ”Lähiökaavoituksen” maastoa seuraavista muodoista oli päästävä. Katuverkon oli oltava kaupunkimainen ja bulevardimainen. Bulevardikatujen varsille toivottiin kivijalkaliikkeitä. Haaveiltiin vanhan kunnon kaupungin perään. Puistojen ja viherkäytävien jatkuvuus ei ollut suunnittelun valtaperiaate. Jalankulkuakselit olivat kuitenkin keskeisiä kaupunkielementtejä. Palvelujen sijoittamista tutkittiin, mutta mitään mullistavaa konseptia esimerkiksi koulujen, päivähoidon, liikuntapalvelujen ja terveyspalvelujen integroimiseksi ei löydetty. Ylempi kuva on ehkä Koivukylän eniten käytetty esitys, alemmassa kuvassa näkyy nykyinen rakenne ja rakeisuus.

A.Yliarkkitehti Pentti Petäjä esitti Helsingin ulkoluotojen rakentamista ajalle tyypillisenä struktuurirakentamisena. Hanke oli yllättävä ja uskomaton. Rakennettaisiin elementtirakentamisen megasysteemeillä koko Helsingin edustan merialue 4x4 kilometrin laajuudelta. Suunnitelma esiteltiin. Minuakin pyydettiin mukaan apujoukkoihin. Ei, ei, ei. Hanke oli kuitenkin siemenvetenä Keskus-Saton Hernesaari-projektille.

B. Vanhat hyvät kaverit Eero Valjakka ja Simo Järvinen piirtelivät Vanhankaupunginlahdelle valtaisan uuden kaupunginosan vuonna 1968. Lintumies Eero oli tuhoamassa linnunsuojelualuetta. Aina uudelleen hämmästyy, miten nopeasti kaikki muuttuu.

C. Hermostuneena Alvar Aaltoon, kaupunki päätti itse tehdä paremman vaihtoehdon Töölönlahdelle. Työ valmistui 1969 kaupunkisuunnitteluvirastossa Katariinankadulla ja sai nimen H 67. Julkitulo aiheutti kovan polemiikin. Arkkitehtiprofessori Hansson puolusti katkerasti Alvar Aallon suunnitelmaa ja piti Hietasen H67 -suunnitelmaa arvottomana.

D. Haaga-Vantaa valmistui 1968. Uusi rata, kolme kaupunginosaa, Vantaan läntiset kaupunginosat – ihmeellisen onnistunut prosessi. Mikä sen vei tällaiseen lopputulokseen? 

E.. Samanaikaisesti 1968 valmistui Tapiolan kompakti monitasoinen keskustasuunnitelma, suunnitelma, jonka Hertzen sitten teilasi Tapiolan puutarhakaupungin luonteeseen soveltumattomana. Tekijöinä olivat Juutilainen-Kairamo-Mikkola-Pallasmaa. Minäkin olin mukana.

F. Vuonna 1968 Murole julkaisi Arkkitehti-lehdessä artikkelinsa ”Ihmisen kulkemisen suunnittelusta”. Artikkelissa vaadittiin, että kaupunkiin tulee rakentaa katuja - ei maanteitä. Kadut = oikein; maantiet = väärin! Jalankulkijoiden kohtaamisen maksimoinnilla väitettiin saavutettavan sosiaalisesti parempaa ympäristöä. Tämä voitaisiin tehdä fyysisen suunnittelun keinoin.

Samanaikaisesti kehiteltiin Helsingin metroverkkoa. Ns. Castrénin verkko, eli esikaupunkiliikenteen suunnittelukomitean verkko, oli jo pantu hyllylle. Varsinainen metropäätös tehtiin vuonna 1969.

Pentti Polvinen ja Wilbur Smithin toimisto työstivät Suurta liikennetutkimusta 60-luvun alkupuolelta. Työ valmistui 1968. Työn tekijät lienevät kysyneet itseltään ja me kysymme nyt toisiltamme, miten lopputulos sai sen muodon ja ne ratkaisut? Tutkimushan oli hyvä ja perusteellinen, ennusteet vuodelle 2000 pitävät harvinaisen tarkasti paikkansa, tilaajapuolen terävä kärki oli työtä valvomassa ja sitä hyväksymässä. Siis miten? Onko työn teettäjillä vastuu lopputuloksen sisällöstä, vai oliko se yksin konsultin heiniä? Ja ketkä olivat vastuussa? Mukana oli tuttuja nimiä meille sen ajan ihmisille. Aarne Ervi, Reino Castrén, Väinö Skogström, Väinö Suonio, Antti Koivu, Pentti Lehtomäki, Lars Hedman, Antero Aarvala ja Kaj Nyman, Heistä meidän iloksemme elossa vielä kaksi viimeksi mainittua.

Suuren liikennetutkimuksen hämmästyttävistä opeista toinnuttuaan Tie- ja vesirakennushallitus ryhtyi sponsoroimaan suurimpien kaupunkien liikennetutkimuksia. Ensimmäisinä Pori, Lahti ja Tampere. Työt valmistuivat 1969. Liikennetekniikka Oy:n aktiivisina toimijoina olivat mm. Harri Leppänen, Pentti Bergius, Teuvo Kolunen ja Mauri Heikkonen. TVH:n aktiivisena primus moottorina toimi dipl.ins. Seppo Hirvonen. Näissä kaupungeissa tutkittiin ensimmäistä kertaa maassamme liikenteen tavoitettavuuden perusteella laskettuja vaihtoehtoisia maankäyttömalleja.

Niin, kaikkeen tällaiseen kietoutui Jorma Männyn diplomityö vuodelta 1967. Aika aikaa kutakin!