Mattikoon hautajaiset

Omaisten pyynnöstä ilmoitan, että Matti K. Mäkisen hautajaiset  pidetään Tapiolan kirkossa lauantaina kesäkuun 10. päivä klo 10. He toivottavat kaikki Mattikoon ystävät sinne sydämellisesti tervetulleiksi.

Kaupungin piirteet - Pro Helsinki 100

Viime viikolla julkaistiin Pro Helsingfors –säätiön kirja nimeltä Kaupungin piirteet. Juha Ilonen on kirjan toimittaja, taittaja sekä valokuvaaja. Mahtava teos kertoo historiasta ja nykypäivästä. Kirjoittajat paljastavat kiinnostavia asioita historian monipolvisesta kulusta, mutta yltyvät jopa kritiikkiin koskien nykypäivän suunnittelun ja rakentamisen vauhdikasta menoa. Kirjan toimituskuntaan kuuluivat Klaus Grotenfelt, Ville Helander ja Juha Ilonen. Artikkeleiden kirjoittajia oli  14 henkeä. Lisäksi kirjassa on useita esseitä. Kirja on painava teos. Se painaa tasan kaksi kiloa. Minä kuitenkin selviydyin voittajana, sillä minun kirjani painaa 2,4 kiloa.  Kirja on kooltaan normaalia romaanikokoa suurempi, eikä se siten sovellu unilukemiseksi.  Sitä on varsinaisesti luettava ajatuksella ja selkä suorana. Lukuhetken osana on oltava kunnioitus tuohon ympäristömme ihmeeseen - Helsinkiin.

Aluksi puhun itsestäni

Dostojevski kysyi itseltään: ”Mistä kunnon ihminen puhuu kaikkein mieluimmin?" Vastaus: itsestään. Siispä puhun itsestäni. 

Haluan vielä katsoa, pikaisesti vain, miten eri aikojen suunnittelijat antoivat sysäyksiä tähän meidän nykyisyytemme synnyttäneeseen prosessiin. Olen sivunnut tätä aihetta jo blogissani:

http://penttimurole.blogspot.fi/2016/04/kadut-ja-kaupunki-erottamattomia.html

Mutta nyt sylttytehtaalle: Juha Ilonen pyysi minua kirjoittamaan liikenneväylien vaikutuksesta kaupunkikuvaan. Kun lupasin en tiennyt kirjan majesteettisesta luonteesta. Ajattelin kirjoittamista lähinnä tyypillisenä lehtiartikkelina tai esitelmänä. Alkutöiksi ryhdyin laittamaan Ehrenströmin, Bertel Jungin ja Eliel Saarisen verkkoja Google Earthiin. Saisin silloin jonkinlaisen kuvan liikenneverkkojen evoluutiosta.

Mutta taustaksi tarvitsin nykyverkon. Se oli digitoitava. Linkkejä oli tuhansia. Tein työtä sitkeästi. Tein nykyverkon kolmessa kategoriassa: valtaväylät, kokoojakadut, pikkukadut. Kauanko istuin koneen ääressä? Ehkä viikon tai kaksi. Mieletöntä. Artikkelin teossa suurin aika kului nykyverkon koodauksessa! Lopuksi minulla oli punaisella piirretty nykyverkko, jonka päälle saatoin sijoitella historiallisia verkkoja.

Helsingin seudun nykyverkko on itse asiassa aikamoinen ihmisten kätten työ. Kuinka paljon siihen sisältyy ajattelua, suunnittelua, rakentamista ja kunnossapitoa. Ja mikä ihmeellisintä, kaikki nuo punaiset viivat ovat joillekin kotipolkuja, perusteellisesti tuttuja, taloineen, puineen, kuoppineen ja portteineen. Tällaisen systeemin syntyminen ei ole yhden ihmisen aikaansaannosta. Se on prosessin synnyttämä. Ja prosessi lisää ja muuttaa nyt olevaa, tavalla jota emme voi ennustaa. Siksi tämä verkko on niin ihmeellinen luomus. Se kertoo aikalaistensa suhteesta aineettomaan perintöön, yhteisöllisyyteen, luontoon ja edellisten sukupolvien kätten töihin. Se kertoo kulttuurista. Kulttuuri on meidän peilimme.

Ehrenström pyysi Korkeata Suostumusta

Johan Albrecht Ehrenströmin kunnioittava kirje keisarille vuodelta 1812 on ensimmäisiä dokumentteja, jossa käsitellään katujen vaikutusta Helsingin kaupunkikuvaan. Sanakäänteissään mahtavasti polveilevassa kirjeessä Ehrenström perusteli myös asemakaavaluonnoksen suoraviivaisia katulinjauksia:

"Komitea on tahtonut estää sen, että silmää loukkaisivat kaikki nämä mutkaiset kujat, jotka nyt erottavat kortteleita, kaikki ne vinot kulmat, joita nämä korttelit muodostavat suhteessa katuihin; se on tahtonut antaa kaikille kaduille, samoin kuin Rantakaduille, sopivan leveyden, määrätä Julkisille Rakennuksille samoin kuin Toreille edulliset paikat, lyhyesti, tehdä tämän Suunnitelman, kaikissa suhteissa, sen Herran arvoiseksi, jonka Korkealle Suostumukselle se alistetaan."

Tässä kuvassa näkyy punaisella kaupungin rakenne silloin kun Ehrenström tuon kirjeen kirjoitti ja asemakaavaa perusteli. Oli vuosi 1812. Kartassa alla häämöttää Ehrenströmin suunnitelma joka sai lopullisen siunauksen keisarilta vuonna 1817.

Keskustan katujen ”kultainen leikkaus” on meidän kaupunkimme ydintä. Micke Sundman kirjoittaa artikkelissaan: ”Mikä yksinkertainen ja selkeä katuverkosto! Keskustaa hallitsevat ja jäsentävät kaksi istutettua paraatikatua, jotka yhdistävät satamat toisiinsa. Kolmas monumentaalikatu lähtee sisämaata kohti näiden leikkauspisteestä. Graniittikukkulat antavat muille kaduille niiden topografisen ilmeen. Mikä nautinto onkaan kulkea tässä selkeässä katurakenteessa.”

Liikenneverkkojen mittava evoluutio 1800-luvun alusta 1900-luvun alkuun seurasi väkimäärän kasvua. Vuonna 1800 Helsingin asukasluku oli 8000 henkeä – Viaporin väki mukaan luettuna. Vuoden 1915 ennusteissa kaupunkia tehtiin 500000 asukkaalle. Ehrenströmin katuverkko vuodelta 1817 (keltainen), Helsingin niemen katuverkon rakentuminen vuosisadan loppuun mennessä (valkoinen), Bertel Jungin ja Eliel Saarisen vuosina 1913-1915 piirtämä verkko (violetti) sekä Saarisen vuoden 1918 Pro Helsingfors-suunnitelman verkosto (vaalea sininen). Kuvaan on tunnistamisen helpottamiseksi piirretty nykyiset rautatiet (sininen) sekä metron nykyisyys ja tulevaisuus (oranssi)..

Kuva kertoo verkkofilosofiasta Jungin ajoista viimeisimpään yleiskaavaan. Jungin ja Saarisen aloittaessa henkilöautoja oli 7 kappaletta, nyt niitä on neljännesmiljoona. Nykyisen verkon alueellinen laajuus saavutettiin 1980-luvulla. Viimeisin yleiskaava ehdottaa varautumista laajoihin tunneleihin. Samalla toteutettaisiin bulevardisointi.

Nyt siirrymme tarkastelemaan teoksen sisältöä.

Artikkelit luotaaavat syvältä

Vilhelm Helander on itseoikeutettu kirjoittaja. Hänen artikkelinsa otsikko on: Pro Helsingfors – Eliel Saarisen suunnitelma ja sen perintö. Markus Manninen kirjoittaa erityisen mielenkiintoisesta Viaporin rakentamisprosessista.

Wiaporin linnoitusesplanadi vuodelta 1900.

Tommy Lindgren valottaa ja kritisoikin uutta ilmiötä Helsingissä: Huimaus – Helsinki rakentaa korkealle. ”Rakennuksen kasvaessa korkeutta sen vaikutukset välittömään ympäristöön voidaan kiteyttää ihmisvirroiksi, neliömääriksi ja valovarjo -tutkielmiksi. Ympäröivän kaupungin ylle nouseva torni on kuitenkin vaikeammin hallittava esine kuin sitä kuvaavien arvojen summa – sen vaikutukset koskettavat koko kaupunkia, ja sen ilme antaa leiman itse rakennuksen lisäksi maisemalle, jota se muokkaa.” Näin kirjoittaa Tommy Lindgren.

Helsinki vuosina 1810 ja 1980, Micke Sundmanin karttatutkielmana.

Mikael Sundmanin aiheena ovat Helsingin rannat. Hän kutsuu niitä kantakaupungin januskasvoiksi. 

Lauri Putkonen kertoo Sörnäistenrannan 1800-luvun start-up yrityksestä ja uusiutuvasta energiasta – suuresta tuulimyllystä.

Hanna Hyvönen siirtyy korkealta maan alle, hän uppoutuu Helsingin keskustan maanalaisille kävelyreiteille. 

Hanna kirjoittaa: ”Keskustan maanalainen rakentaminen konkretisoi vuosikymmenten mittaan muuttuneita kaupunkitilan ja liikkumistapojen arvostuksia.”

Klas Fontell kuvaa intohimojen monumentteja ja julkista taidetta kaupunkikuvassa. 
Jouko Aaltonen, Ilkka Kippola ja Jari Sedergren kertovat huimia tarinoita dokumenttielokuvien Helsingistä. He kertovat muutoksen ja pysyvyyden kuvista.

Helsingin kartanot Ranja Hautamäen esityksestä napattuna.

Ranja Hautamäen aiheena ovat kartanot. Hienot kuvat toimivat oppaana jos haluaa tutustua vaikkapa polkupyöräretkellä esikaupunkien kartanoihin. 
Rainer Knapas kuvaa puistoja ja julkista luontoa 1800-luvulta.

Viimeisenä varsinaisena artikkelina on Claes Tallbergin Rautakauppiaan visio. Artikkeleista koostuu 182 sivua.  Kuvat ovat mahtavan hienoja. Uudet kuvat ovat kaikki Juha Ilosen ottamia. Mutta tarina ei pääty artikkeleihin. Alkaa esseiden mahtava vyöry. Niitä riittää vielä kuutisenkymmentä sivua.

Kolmen sepän patsas oli Pro Helsingfors säätiön pystyttämä ensimmäinen monumentti. Kuvanveistäjä Felix Nylund siinä tarkkailee duunareiden kanssa patsaan pystytystä vuonna 1932.

Esseet ovat huippua

Kirjoittajia on 19 henkeä. Esseet kuvaavat, jopa ylistävät Helsingin kantakaupunkia Ehrenströmin jäljiltä. Katujen kultainen leikkaus, oikea mittakaava ja yhteys mereen, ne luovat ihmeellisen ja ainutlaatuisen kaupungin. Ensimmäinen ja ikäjärjestyksessä vanhin esseisti kertoo 1950-luvun alkuvuosien hetkistä: ”Reittini kulki Hesperiankadun länsipäätä pitkin, läpi mäntymetsikön, ohi muutaman kallistuneen

hautakiven, joissa nimet olivat venäläisin kirjaimin. Rantakahvilassa istahdin usein tuolille tai asetuin makuulle rannan hiekkaan, lukemaan Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä.” Niin voidaankin kysyä etsivätkö kirjoittajat näissä esseissä kadonnutta aikaa vai hahmottavatko he tulevaisuuteen? Mielenkiintoista!

Eräs esseistä ylistää graniitin kauneutta. Se kertoo pelolla kiinalaisesta katukivestä, joka puhuu eri kieltä, peittäessään vieraslajina helsinkiläisiä kävelykatuja. Kyllä, Keskuskadulla, mutta Espa ja Aleksi ovat sentään ihanasti hehkuvaa suomalaista ikikiveä - tässäpä pieni katusuunnittelijan oikaisu. Eräs esseistä kertoo kaupunkiluonnosta,  kivien tai asvaltin halkeamista esiin tunkevista kasveista. Kirjoittajan mukaan ne kertovat ihmisten aikaansaannosten katoavaisuudesta. Yksi esseistä on huolissaan teollisuusrakennusten kadosta. Näin katoaa myös vanhalle keskustalle luonteenomainen rouheus. Pro Helsinki Säätiön puheenjohtaja kirjoittaa essessään näin: ”Minun Helsinkiäni ei ole ilman merta, vuodenaikoja ja meitä helsinkiläisiä.” Eräs esseisti juoksee arkkitehtuurijuoksua. Hänen kiehtova paikkansa on Käpylän kirkko. Hänen mielestään siellä on muutoksen rajapinta. Siluetin lumo on yhden esseen aiheena. Esseisti ihailee Helsingin yhtenäisesti rakennettuja kokonaisuuksia, hän myös uskoo Jätkäsaaren ja Kalasataman nousevan aikanaan tähän eliittiluokkaan.

Seuraava esseisti kertoo rakastamastaan Punavuoresta. Hän lukee seinien rappauksia ja kuuntelee mielessään Rauno Lehtisen kappaletta  “Siellä aina ystävä”. ”Helsingin historia kaupunkina on edennyt ilman vellovaa dynamiikkaa, eikä suurilla visioilla ole ollut mahdollisuuksia juurtua”. Näin kertoo seuraava essee. Se kertoo, että juuri tästä syystä saamme nauttia kaupunkimme harmonisesta mittakaavasta. Kaupungissa kauneus ei voi olla ainoa arvo rakennusten tai alueiden säilyttämiselle. Essee nimeltään  Meri, kallio ja luonnonläheisyys haluaisi suojella myös rumaa ja hassuja paikkoja.  Seuraava essee korostaa Helsigin vihreitä arvoja, huvilapuutarhoja, kartanomaisemia, jokilaaksojen peltoja, selänteiden metsiä, siirtolapuutarhoja, hautausmaita ja kansanpuistoja – sekä näihin kytkeytyviä kertomuksia helsinkiläisestä elämäntavasta. Esseisti pelkää uuden yleiskaavan asettavan näitä arvoja uhatuksi. Taas uusi hieno essee näkee meren sormet metsäsormien lomassa. ”Kaupungin kahtalaisessa otteessa, pohjoisten ja eteläisten vaikutteiden sulattajana, välittäjänä, metsältä ja mereltä paikkaansa hakien.” Essee nimeltä Saavutettava meri unelmoi meren saavutettavuudesta kaupungin rantavyöhykkeillä. Yksi kirjoittajista on nimennyt tarinansa Alkemiaksi. Essee kertoo kiskojen, asfaltin ja mukulakivien alkemiasta: ”Raitiovaunun ikkunasta on mahdollisuus myös nähdä yhtä aikaa menneeseen ja tulevaan.”

”Jos kadun vilinä on kaupungin tajunta, joutomaiden nyrjähtänyt seesteisyys on sen alitajunta.” Mielettömän hieno essee. Se kertoo Pasilan veturitallialueen joutomaan nykykäytön ihanuudesta. Lukiolainen on otsikoinut esseensä Helsinki on heijastus.  Hän kysyy: ”Uudet asuinalueet ja Kalasatamaan kohoavat pilvenpiirtäjät pitävät helsinkiläiset jännityksessä: miltä näyttää kaupunkimme kymmenen vuoden kuluttua? Osaammeko ottaa muutoksen vastaan ja muuttua itse samaan tahtiin?

Tiedän

Oli liian tiivis yhteenveto, mutta sittenkin teksti kertyi jälleen ylipitkäksi. Parasta hankkia kirja ja keskittyä kunnolla. Hieman jäi ajatteluttamaan. Yhdessäkään artikkelissa tai esseessä ei julistettu kilpailukyvyn vaatiman kasautumisen tai nykysuositun kaupunkipöhinän autuaaksitekevää voimaa. Johtuuko se siitä, että kirjoittajat oli valittu väärin. Olivathan Pro Helsinfors aatteen alkuunpanijat kauppaneuvos Julius Tallberg yhdessä Eliel Saarisen kanssa varsinaisia kiinteistökehittäjiä. Nykypäivän bulevardiaatteet suorastaan kalpenevat heidän keskustauudistuksensa ennakkoluulottomuuden ja mittakaavan edessä. Nykyiset kiinteistökehittäjät eivät voisi uneksiakaan saavansa käsiinsä Töölönlahden kaltaista 4 milj. kerrosneliön megahanketta. No eivät sitten saaneet tätä kultamunaa sen paremmin tämän tarinan arvostetut sankarit. Mutta olen varma että he olivat iloisia työtä tehdessään. Me ainakin olimme valtavan iloisia kun saimme olla mukana säätiön 100-vuotisjuhlissa. Kiitos siitä!

Siteeraan ystäväni Rogerin autenttista tarinaa:  "Perkeleellä on tieto ihmisen hengestä, lähteekö se ylöspäin vain putoaako se maahan, pohtii entinen suuri rakentaja, kaupungin rakentaja, ihmisen talojen rakentaja, herrojen palatsien rakentaja ja Herran temppelin rakentaja Salomon. Ja sitten hän sanoo: ”Siis minä näen, ettei mikään ylitä sitä, että ihminen iloitsee työstään, sillä tämä on hänen osuutensa. Kukaan ei pysty saattamaan häntä takaisin näkemään sitä mitä sen jälkeen on tapahtunut. Eli siitä jää se, että olimme iloisia kun teimme työtä.”

Tiedotus

Muuten tiedotuksena asiasta kiinnostuneliie kerron että kirjan tiimoilta on Helsinki-Seuran ja Pro Helsingfors-säätiön yhteistyössä järjestämä  julkistamistilaisuus ja paneelikeskustelu Kansallisarkistossa 31.5. klo 17-19.

In memoriam Mattikoo

Minulla ei ole montaakaan ystävää joille voisin soitella tai postitella ja keskustella jostain asiasta, oli se sitten ammattin tai elämään liittyvää. Monet ystävät ovat jo menneet manan majoille. Ehkä on niinkin, että monet eivät enää seuraa sellaisia asioita jotka minua kiinnostavat. Mutta tarkemmin ajatellen eihän minulla todellakaan ole aiemminkaan ollut montaa sellaista henkiystävää jolle voisi hyvin menneen esitelmän jälkeen hehkuttaa kuulijoiden taputuksista tai kuulijoiden joukossa olleesta katseen vangitsevasta muusasta. Vähiin menee kun tarkkaan laskee. Eihän heitä ole kuin kolme. Yhden nimi on Roger. Toisen nimi on Eero. Kolmannen nimi on Matti. Nyt juuri eilen kuulin suruviestin. Taru soitti. Syvä osanottoni Taru! Yksi kolmesta minun elämäni muskettisoturista on poissa. Tarvitseeko minun tarkentaa kenestä Matista on kysymys? Kaikki jotka minut tuntevat, hänetkin tuntevat. Poismennyt on Mattikoo.

Kaverukset keskustelussa vappuna 15 vuoden takaa. Ekologisesta kaupungista ja elämäntavasta ei tainnut tulla aivan täydellistä yksimielisyyttä? Muuten kyllä! Nämä keskustelut laulun lomassa jatkuivat viime vuoteen. Tänä vuonna Matti ei enään tullut juhliin.

Mattikoo ei ollut mikään helppo tyyppi. Hän oli itsetietoinen ja omanarvontunteinen tyyppi. Hän oli myös itsekäs tyyppi. Hän tiesi asiat paremmin kuin muut. Mutta, yllätys, yllätys, sellaisiahan juuri ovat nuo kaikki minun kolme ystävääni. He kaikki ovat maailman kaikkitietäviä. Miksi juuri tuollaiset ihmiset ovat valikoituneet minun luotetuiksi keskustelutovereikseni? Liisa sanoo sen johtuvan minusta itsestäni. Väitti samanlaisten ihmisten hakeutuvan toistensa seuraan. Väitti jopa sellaisten samanlaisten viihtyvän toistensa seurassa. En täysin osta tuota. Viihdyn kyllä, aivan mainiosti, mutta en ole samanlainen. Nuo kaikki kolme ovat olleet minun opettajiani. Minä olen ollut ja olen oppilas. Nyt yksi opettajistani on poissa.

Mattikoolla on tilillään merkittäviä arkkitehtuuriteoksia erityisesti teollisuussuunnittelun alalta. Olen ihmetellyt ja häneltä itseltäänkin kysellyt missä on kirja joka esittelee suomalaisen teollissuussuunnittelun helmiä. Niiden joukossa olisivat Nastola, Kouvola, Lapinlahti, Jyväskylä, Seinäjoki ja Vaarala. Unohtuiko Libyan meijeri? Rakennettiinko sitä koskaan? Olisi vielä Pitäjänmäki.

Mattikoo aloitti Rakennushallituksen pääjohtajana vuonna 1985. Tilaisuuden saatuaan hän otti missiokseen nostaa suomalaisen julkisen rakentamisen arkkitehtuurin tasoa. Arkkitehtuuri tuli voimasanaksi. Laaja kilpailutoiminta ja  nuoren polven esiinmarssi olivat hänen toimintansa seurausta. Hän työskenteli virassaan vuoteen 1994. Pian hänen erottuaan Rakennushallitus lakkautettiin ja Senaattikiinteistöt ryhtyi hoitamaan valtion rakentamista. Matti siirtyi johtamaan Miljöösuunnittelun laitosta. Hänen silloinen suuri ideansa oli vuorovaikutuksen kehittäminen. Tälläkin polulla hän teki merkittäviä työsuorituksia. Muistan Jyväskylän.

Mattikoo oli kirjallinen kyky. Hänen Siniset paperinsa olivat terävän hienostuneita runoelmia. Niitä julkaistiin satoja - niin luulen. Ihailin tuota leiskuvaa sanankäyttöä. Rakentaminnen ja rakentamisen suunnittelu sai tulevaisuuden menneisyyden tutkijoille mahtavan dokumentaation.

Valion pääkonttori

Olen nyt siis muistelemassa Mattikoota. Meillä on ollut hänen kanssaan paljon yhteistä. Outoa? Mattikoo oli arkkitehti ja minä olen insinööri. Voiko näin vastakkaisilla ammatinharjoittajilla olla jotain yhteistä? Matti oli minua kaksi vuotta vanhempi. Hän valmistui Teknillisen korkeakoulun arkkitehtiosastolta vuonna 1958. Minä kohtasin hänet Valion pääarkkitehtina vuonna 1971. Silloin oli tekeillä Kuivamaidon tuotantolaitos. Me teimme tehtaan logistiikkaselvitystä.  Ihastuin hänen tapaansa tehdä teollisuusarkkitehtuuria. Siinä toiminnallisuus yhtyi prosessia korostavaan monumentaalisuuteen. Ehkä silloin syntyi yhteistyökykyä ja sielujen sympatiaa? Taisipa niihin aikaan syntyä yhteyksiä myös viennin merkeissä. Pentti Ahola ja Mattikoo toimivat aktiivisesti kansainvälisessä teollisuussuunnittelun III-organisaatiossa (Internationales Institut für Industrieplanung). Mattikoo oli järjestön Suomen asiamies. Silloin yhdessä pohdittiin kansainvälistymistä.

Ei aikaakaan kun pääsimme Matin kanssa jatkotöihin  Vuonna 1972 oli alkamassa Valion pääkonttorin suunnittelu Pitäjänmäelle. Oli mahtavaa kun hän valitsi meidät avantgardistisen rakennuksensa infran ja logistiikan suunnittelijaksi. Valitsi kuitenkin. Se oli huikea kokemus. Mattikoo ja Kaarina Löfström  tekivät loistavan teoksen.

Juuri kaksi viikkoa sitten olin menossa katsomaan Maattikoota sairaalaan. Pohjustin sinne menoani kunniakierroksella Valion pääkonttorin rakennuksen ympäri. Katselin niitä kiveyksiä ja pihojen detaljeja. Meidän omia pieniä asioitamme. Ihailin talon puhuvia julkisivuja. Ajattelin vieväni Mattikoolle terveisiä hänen suurtyönsä ääreltä. Hän ei enään kyennyt vastaanottamaan viestiäni.

Valion pääkonttori kevään valossa ja alkavassa vihreydessä - nyt.

Pasilan sormi

Minun kokemusmaailmassani toinen suuri veto Matti K Mäkisen kanssa oli Pasilan rakentamismahdollisuuksien tarkastelu. Elettiin vuotta 1986. Mattikoo oli ollut vuoden pääjohtajana. Kirjoitin tästä kirjassani, juttu menee näin: ”Rakennushallituksen pääjohtaja istui tyylikkäästi kalustetussa virkahuoneessaan Hakaniemen Ympyrätalossa. Hän näki ikkunastaan junien lipuvan Helsingin keskustaan.  Hänen silmiensä edessä aukeni Töölönlahti ja sen takana Finlandiatalon valkoinen marmori. Paikka oli todellinen pääkallonpaikka. Kamppi -Töölönlahti aatekilpailu oli juuri ratkennut nahkapäätökseen. Kolme voittajaa tasapelissä - samassa kilpailussa. Kaikki ehdotukset vielä sellaisia, että Puutarhakadun demarkaatiolinja rikottiin vakavalla tavalla. Pääjohtaja oli selkeästi sitä mieltä, ettei Töölönlahdelle pidä rakentaa Puutarhakadun linjan pohjoispuolelle. Radat poistuvat aikanaan ja silloin helsinkiläisille avautuu loistelias ”central park”. Asiat olivat menossa keskustan suhteen siis hyvin huonoon suuntaan. Sitten oli vielä Pasilan onneton suunnittelutilanne. Ratakraateri erotti Pasilan puoliskot toisistaan. Aallon vaisun yrityksen jälkeen yleiskaavaosasto oli laatinut varsin vaatimattomia suunnitelmia kraaterin ratkaisemiseksi.

Kollegoiden melkoisessa tykityksessä suunnitteluryhmämme teki ehdotuksen kaksoistorneista Pasilaan.  Pekka Salminen oli arkkitehtina, avustajanaan Vesa Honkonen. Alaratapihan päälle suunniteltiin laaja vapaa-aikakeskus. Siinä ajatuksessa oli tuohon paikkaan sovitettua järkeä.

Pääjohtajan idealamppu syttyi. Pasilaan voisi tehdä Helsingin portin. Pasilaan voisi myös ohjata arkkitehtien suuren himon tehdä pilvenpiirtäjiä. Torneja ei voi tehdä etelämmäksi, mutta Pasila oli riittävän pohjoisessa. Tämä Pasila tuntui muutenkin valtion mandaatilta. Siellä oli suuret virastokeskukset ja valtion ratamaat. Jos ei Helsingin keskustaan päästetty puuttumaan, niin nyt olisi oikea aika ja paikka panna alulle jotain kuolematonta. Pääjohtaja ei voinut tehdä asian hyväksi arkkitehtuuri- tai kaavaselvitystä, ne kuuluivat kaupungin mandaattiin. Mutta hän voi yhteistyössä valtionrautateiden kanssa tehdä teknistaloudellisen selvityksen. Tästä hän sopi rautavaltion pääjohtaja Herbert Römerin kanssa. Tekijäksi hän valitsi ystävänsä Pentti Murolen. Arkkitehdin osuudesta sovittiin - mukaan oli saatava Pekka Salminen. Juuri niihin aikoihin Pekka oli saanut Tiedekeskuskilpailussa jaetun ensimmäisen sijan. Hän oli myös tekemässä lentoasemaan alkuvaiheita ja saanut valmiiksi loistavat kattorakenteet. Pekan toimistolla oli maamme paras visualisointiarsenaali. Sekin painoi vaa´assa. Rakennushallituksen pääjohtaja piti hänen konstruktivismiaan suuressa arvossa.

Sedät, Mattikoo, Pekka Salminen ja minä mietiskelemässä Pasilan suurta tulevaisuutta. Tököttävät tussikynät osoittavat porukan hyväksyneen tornirykelmän Pasilaan. Auri Häkkinen otti kuvan ja seurasi setien keskustelua pari vuotta sitten. Mattikoolla on kädessään punainen kynä. Etusormi vasemmalla on Pekan ja oikella minun.

Kiasma paikallaan

Tällaista Mattikoo kirjoitti kesäkuusssa 1993 Kiasman prisauksen päätyttyä:

”Oopperatalon kellarissa sijaitsee arkkitehtuurin hautausmaa. Nykytaiteen museosta käyty suunnittelukilpailun arvostelu on saatettu loppuun… Voitto meni ulkomaille. Kärkikolmikosta löytyi kaksi niistä neljästä maestrosta jotka Euroopan ulkopuolelta oli kutsuttu kilpailun kirittäjiksi…

Tässä muutama valikoitu arvionti juryn ykkösvalinnasta:

·        oikea sijainti olisi Tattarinsuolla

·        elefantti, jättiläiskurpitsa, kuiville uinut kaskelotti

·        venäläinen sukellusvene, epookkipalikka

·        kuvaa matoa, joka jäytää Suomea  tällä hetkellä.

Kuuntelin ryöpytystä juryssa myötäolleen korvalla… Havaitsin ettei kritiikki herättänyt katumusta. Merkittävimmän voiton korjasi suomalainen arkkitehtuuri. Sen taso testattiin kansainvälisessä kilpailussa. Hemmoteltu ansarielämä sai ansaitun loppunsa. Tilalle tuli verenvaihtoa, vuorovaikutusta, mittapuu… Kun arkkitehtuuri voitti, voittivat myös arkkitehdit. Nuoren polven airuet astuivat päivänvaloon. Sukupolven vaihdosta ennakoiva esiinmarssi oli avaus tulevaisuuteen. Kokeneemmat ikäluokat saivat ansaitun haasteen, laukaisualustan uuteen lähtöön, puhdistukylvyn 80-luvun turhuuden markkinoilla takkiin tarttuneesta tingeltangelista… ”

Ei näy Lappiin?????

Helsingin Töölönlahden alueen suunnittelun keskeiset ongelmat?

Vuonna 1998 Matti K Mäkinen ottaa kantaa Töölönlahden rakentamiseen. Arkkitehti-lehdessä hän kirjoittaa mm. näin: ”Ongelmat voidaan jakaa kolmeen, samanaikaisesti vaikuttavaan ryhmään: -kyvyttömyys ajatella ja toimia metropolin mittakaavassa, -ajanhenkisen talousparadigman ylikorostuminen ja - hallinnon hallitsemattomuus. Metropoli-Helsingin mittakaavan hahmotti jo Eliel Saarinen Suur-Helsinki- visioissaan 1918. Tämän jälkeen on sukupolvesta toiseen ilmeisesti kuviteltu, että asia on kunnossa, kun takaraivoon on jäänyt muistuma kaupunkikokonaisuuden hahmosta. Omana kuntana toimivien osa-alueiden näkemyksettömätkään sekoilut eivät ole runkorakennetta täysin muuksi muuttaneet.

Suur-Helsinki on toimintansa ja rakenteensa peruspiirteiltä jo syntynyt, hallinnon uudistukset tulevat perässä. Tähän nippuun kuuluu seudullisen yleiskaava-ajattelun puute. Ei osata nähdä Kamppi-Töölönlahdelta ratauomaa pitkin Pasilaan ulottuvan kaupunkikeskustan tulevaa roolia yli 1 miljoonan asukkaan metropolin mittasuhteissa, ei tajuta keskustatunnelihanketta itää ja länttä yhdistävänä seudullisena nollakehänä sen paremmin kuin pohjoisen ohitustien, ns. Pasilan väylän merkitystä, jota Hakamäentie ei riitä korvaamaan. Tähän liittyy Mannerheimin patsaalta pohjoiseen ojentuvan puiston jatkuva järsiminen milloin kaupunginosien levennyksillä, milloin urheilun tai viihteen laitteilla ja laitoksilla, milloin sinne tänne osuvilla yksittäisillä rakennuksilla, joita nyt esimerkiksi Postitalon ja Finlandian välissä puuhastellaan.

Vaaran makua tuo myös vuosia kestänyt seisokki Pasilan alueen kaavoitusprosessissa. Kokonaisnäkemysten väistely ei tietenkään suoraan kuvaa poliitikkojen tai virkamiesten ymmärtämättömyyttä, pikemminkin päinvastoin. Suunnittelijoiden ja päättäjien elämisen ehtoihin kuuluu tabujen tunteminen ja niiden kaukaa kiertäminen. Tässä hiljaisuudessa ei kuvitella kuntarajojen yli eikä naureta markkinataloudelle. Talouspainotusten ylikuohunta on omiaan vääristämään valtion ja kaupungin välisen maapoliittisen sopimuksen automaatiksi, joka “jalostaa” kaupungin ja samalla valtakunnan olohuonetta myyntiin soveltuviksi rakennusoikeuksiksi.”

Aika nukahti?

Vuonna 2010 sain Mattikoolta näin ajankohtaista runoutta. Hän toivotti minut tulevaisuuteensa: ”Hei, pengoin papereitani ja runoistani löysin tämän. Havaitsin että tekstihän on nykyajan kuva – eipä olisi uskonut. Aika siis nukahti, ainakin Suomessa? Vai miten on, Setä, olet ottanut historioitsijan lahjat ja liikennöit menneisyyden tunneleissa kuin Hgin Metro (joka on koko ajan joissakin oviongelmissa.)
Tule tänne Tulevaisuuteen, täällä on vielä hauskempaa. Sen takaavat meidän kunnioitetut poliitikkomme.
ja Mattikoo.”

2006 (vaalikarjan tarinoita)

TASAPUOLEN TAKAPUOLI
Kun ruma sana sanotahan niin kuin se on

kvartaalitalous
kulutusyhteiskunta
työllisyys ja hyvinvointi
pätkätyö ja pahoinvointi
työttömät ja syrjäytyneet
vähäosaiset ja muut
mutiaiset puukko ja puntari
juntit ja alkoholistit
sosiaali

mitä siitä olethan sen arvoinen
onhan meillä hanki ja jää
halla ja yö kaiken yllä
siipirikko mäkikotka
arvojohtajuus
työryhmät sekä
EU YK WTO ja kohta NATO

ankarat käskyt kohtalon
kansallisen menestyksen strategia
yhteistyö ja yrittäjyys
kumppanuus ja elinkaari
menestys
kilpailukyky
hyväosaiset
optiot ja Kiina…

yksi on joukosta poissa
se ruma sana
vastuu

Ikkunoita metropoliin

Mattikoolla oli voimakkaita asenteita metropolihallinnon puolesta. Samalla hän julistautui ekokaupunki-ideologian kannattajaksi. Kirjoituksessaan HELSINKI 2050 - IKKUNOITA METROPOLIIN vuodelta 2008 hän kertaa tärkeitä suunnittelun periaatteita:

·        ”Ei olla luomassa pelkkiä asuntoja vaan täyden palvelun kaupunkirakenteita vastaamaan asukkaiden ja muiden toimijoiden tarpeisiin

·        Ilmassa on ekologian uusi herättäminen erääksi kaupunkisuunnittelun avainperiaatteeksi.

·        Ekologia on oppi suotuisasta kasvupaikasta ihmiselle ja muulle elosysteemille tämä muistaen on asutusta ryhmitettävä pienemmistä ”kauppaloista” muodostuviksi asukasyhteisöiksi sellaisessa mittakaavassa, että mahdollisimman moni yksikkö takaa päivittäiset palvelut kevyen liikenteen ulottuvuuksilla kauppalan keskuksesta.

·        Tavaran tulee liikkua ihmisten luo eikä päinvastoin. Tämä edellyttää kaupan yksikköjen uudelleen organisoitumista, informaatioteknologia hyvänä apuna. Kaupan kehityksen seuraava vaihe voisi olla siirtyminen suurista marketeista nettitilausten pohjalla hoidettavaan jakeluun joko koteihin tai muutaman sadan metrin välein sijoittuviin jakeluvarastoihin. Tekniikka löytänee keinot jopa täyteen miehittämättömyyteen, vrt. entiset maitolaiturit.

·        Tiivis – matala voi reuna-alueilla hallittuina kokonaisuuksina jatkua, tiivis- korkea on ”pakko” hyväksyä ainakin joidenkin kauppaloiden keskuksiin erittäin hallitusti sommiteltuina ryhminä.

·        Meren rannikolle tai satunnaisiin (esim. omistuksista määräytyviin) hajasijoituksiin tulevia ”maamerkkejä” ei pidä millään selityksillä hyväksyä. Tapa, jolla rakennusliikkeet ja sijoittajat ovat kyykyttäneet keskenään kilpaileviksi yllytettyjä naapurikaupunkeja on tehokkaalla yleiskaavoituksella katkaistava.

·        Kelluvat tai muuten veteen tunkevat rakennukset on – luvassa olevat myrskysäätkin huomioon ottaen – unohdettava lähinnä huonona vitsinä. Suomessa on maata, myös rakentamiseen. ”

Mattikoo oli julkistanut oman ”koiranluuteoriansa”. Keskustaa olisi kehitettävä kaksinapaisena. Pasilasta olisi tehtävä keskustaa tasapainottava kaupunkiyksikkö Pariisin Defénsen malliin. ”Ihminen voi sijoittaa toimintojensa ja asumisensa uudet painotukset parikymmentä kilometriä pohjoisemmiksi. Ainutlaatuiset merinäkymät on syytä jättää turmelemattomina luonnonvaraisiksi. Samalla on varjeltava kaupungin mereltä näkyvää profiilia kiinteistöspekulaation maa- tai merimerkeiltä.”

Minulla on ikävä tuota miestä

Nämä fragmentit eivät voi kuvata mitenkään Mattikoota arkkitehtina tai Mattikoon elämäntyötä saavutuksineen. Ne ovat vain pieniä yhteisiä fragmentteja tuon kunnioitetun miehen mielipiteistä. Liisa sanoo suuren miehen kuolleen. Roger sanoo samaa. He ajattelevat Mattikoota ihmisenä ja humanistina. He sallivat kuolleelle inhimillisiä piirteitä. Vahvalla ihmisellä ne saattavat olla joskus haastaviakin. Nyt sellaiset ominaisuudet ovat täysin unohdettu. Minä ajattelen hänen laulamiaan saksalaisia sonetteja. Ne olivat herkkyydessään vappujuhlien musiikillisen annin kohokohtia. Loppuvuosina äänen hiljainen heikkeneminen yhtyneenä vapunvieton yleiseen remakkuuteen rajoittivat esitettävien kappaleiden määrää. Mutta muistissa on tuo herkkyys. Se ei katoa. Matin laulut eivät rajoittuneet Saksan kieleen. Hän oli kielitaituri. 

Nyt hyppään autoon. Ajan Pitäjänmäelle. Haluan hiljaa ja rauhassa katsella Valion pääkonttoria.

Pormestarin keskustavisiot

Onpa nyt menossa hurja viikko. Juuri kun olin ajatellut pikkuhiljaa paneutua hieman tarkemmin Helsingin kävelykeskustan luomisen ongelmakohtiin - silloin pamauttaa uusi pormestarimme julki oman ideologiansa. Hän haluaa selvitettäväksi kävelykeskustan, keskustatunnelin ja Eteläsatamaan syntyneen Guggenheimtyhjiön yhteisvaikutuksen. Hän kytkee yhteen nuo kaksi kovaa koota: keskustatunnelin ja kävelykeskustan. Noin minäkin ajattelisin. Hyvät päätökset ja kompromissit syntyvät politiikassa yleensä siten, että kaikki osapuolet kuvittelevat saavansa jotain hyötyä. Eri asia on sitten mikä on loppupeleissä totta. Kun aikoinaan metropäätöstä tehtiin, demarit ajoivat asiaa ja kokoomus vastusti. Kävikö nyt sitten niin, että kun metro tuli,  demarit siitä hyötyivät ja kokoomukselaiset menettivät? Eipä niinkään. Loppujen lopuksi kävi niin, että kaikki hyötyivät. Kansalaiset etunenässä, mutta myös kiinteistökapitalistit. Nyt kun kävelykeskustasta kiistellään ollaan taas hieman paradoksaalisessa tilanteessa.  Asia on ikään kuin puoluepoliittinen. No, poliittinen se tietysti on – niin kuin kaikki päätettävät asiat. Mutta ei puoluepoliittinen. Enemmänkin asia on autolobby vastaan muut. On se myös kauppalobby vastaan muut. Todellisuudessa, jos kävelykeskusta onnistutaan toteuttamaan kaikki hyötyvät. Jopa sitä vastustavat lobbyt hyötyvät. Siinä on analogiaa metron kanssa. Kaikki hyötyvät. Siksi kannattaa etsiä hyviä kompromisseja.

Vapaavuoren aloite on hyvä. Pataan on vain saatava kaikki ainekset porisemaan. Jos siitä jää jotain tärkeätä pois, keitto ei valmistu. Rakentamista voidaan sitten vaiheittaa ja jättää osia pois, mutta suunnittelun padassa olisi pidettävä mukana kaikki raaka-aineet ja mausteetkin.

Päätöksenteon kannalta kävelykeskusta syntyy vain antamalla hieman köyttä myös autopuolueelle. Hyötyjät ovat samat kuin metropäätöksessä: etunenässä kansalaiset ja sitten varsinaisesti finansseissa kiinteistösijoittajat ja kapitaalin haltijat. Hankkeen maksajia ovat aina veronmaksajat. Tai ainakin veronmaksajien ”omistama” kaupunki. Toive että keskustan kiinteistöt kustantaisivat keskustatunnelin tai kävelykeskustan on toiveajattelua. Jos tällaista todella väläyteltäisiin saisimme aikaan melkoisen vastarintalobbyn. Jos kerätään tunnelin käyttäjämaksua, se kyllä kävisi, mutta maksajana on silloin melkoisessa määrin keskustan liikeyritysten henkilökunta. Tunnelin palvelemasta keskustapysäköinnistä kun merkittävä osa on autoetuun liittyvää  työmatkapysäköintiä - jonka työnantaja maksaa, mutta vähentää sitten palkasta. Ilmaisesta autopaikasta ei joudu edes verolle. Asuntoedusta sentään verotetaan. Jos ei ole ruuhkamaksua koko kaupungissa, vaan ainoastaan keskustatunnelin käyttömaksu, tarjotaan sitä asiakkaille hyvityksellä. Maksu siirtyy tavaran hintaan. Ei siitä pääse mihinkään, että kansalainen ja veronmaksaja lopuksi kaiken maksaa. Ja myös hyötyy maksamastaan

Kiinostava paketti - kompleksi

Minua kiinnostaa suuresti nyt alkava keskustelu. Vielä kiinnostusta lisää samaisessa Hesarissa ollut juttu urBaanasta, eli kuvanveistäjä Martti Aihan ja kumppaneiden ideoimasta Rautatiekatujen rataleikkaukseen sijoittuvasta fantasiakohteesta. Minä olin yksi noista kumppaneista. Rahoittajakumppanimme SRV on nyt viemässä hanketta eteenpäin. Huhu kertoo Anni Sinnemäen olleen hankkeen eteenpäin nytkähdykden takana. Melkein yllätyin. Hienoa. Soitin innoissani Aihalle. Onnittelin. Luulin jo hankkeen olevan kuolintuskissaan Paavo Nurmen korttelin tultua rakennetuksi vastoin urBaanan suuria ideoita.

urBaana oli hieno harjoitelma. Tässä on kuva urbaanan olemuksesta Eduskuntatalon nurkalla. Se kuuluu osana keskustauudistuksen suureen ”kompleksiin”.

Nyt minun ajatuksissani yhtyvät neljä asiaa: kävelykeskusta, urBaana, Eteläranta ja keskustatunneli/huoltotunneli. Ne kaikki liittyvät toisiinsa. Mutta niihin liittyy vielä jotain muuta. Ennen kaikkea tähän kokonaisuuteen liittyy Pisara. Sen suunnitelmat ovat nyt aivan kuin paketissa, vaikkei rakentamisesta ole tietoakaan. Nyt vielä on tullut esille viranomaisten toimesta Lyyra. Jos tehdään Lyyra ei tule Pisaraa. Tuleekin Töölön metro. Minun mielestäni Vapaavuoren ”kompleksiin” liittyy Pisara-suunnitelman tarkistus. Sitten siihen liittyy vielä suunnitteilla oleva Tallinnan tunneli ja lentokentälle johtava Lentorata. Ne ovat kumpikin osa sitä maanalaista verkostoa johon keskustatunnelikin liittyy. Kallio kun on sellainen resurssi, ettei pois louhitusta tyhjiöstä saada uutta kalliota. No, jos Ragnar vielä eläisi, hän sanoisi että tekokalliota kyllä syntyy betonista.

Tässä on kuvattu pormestarin ja hänen apunaan olevan apulaispormestarin työkalupakin osasia. Vasemmalla ylhäällä on kuva Tallinnan tunnelin ja Lentoradan sijainnista. Kysymys: missä ovat keskusta-asemat? Oikealla ylhäällä on Pisaran suunniteltu asemaratkaisu sekä aikanaan hylätty vaihtoehto (1). Kysymys: olisiko tuo hylätty sittenkin se oikea ratkaisu? Oikealla keskellä näkyvät keskustan parkkiluolat, keskustatunnelin luonnos sekä huoltotunnelin mahdollinen jatkaminen. Kysymys:  olisiko viisasta valita huoltotunnelin jatkaminen ja hylätä keskustatunneli? Ja vielä jatkokysymys. Jos keskustatunneli sittenkin tehdään olisiko viisasta täydentää systeemiä  tunnelilla Kampista pohjoiseen? Alimpana on kuva keskustatunnelin tasauksesta syvätunnelina – jos päätetään tehdä, niin näin se menee.

Oletko sitä mieltä, että kallioissa kyllä tilaa riittää? No, jos olet niin katso tuota punaista kuvaa. Siinä näkyvät kallion jo poratut ja suunnitellut tunnelit. Insinööreillä ei ole aina ollut logiikka kotona kun kalliota on puhkottu. Tumma kuva kertoo miten kaavoittajat ovat puolestaan onnistuneet luomaan hienon katuverkon ja harmonisen rakenteen. Se muuten syntyi pääosin jo 100 vuotta sitten.

Kävelykeskusta – kulkijan keidas

Helsingin kävelykeskustan tulee luoda yhtenäisiä kävelykatujen ja aukioiden verkostoja. Kävelykeskustan periaate ei toteudu irrallisilla katufragmenteilla. Kävelykeskustan sisällä voidaan kyllä sallia autojen liikkumista, mutta se tapahtuu ”auto väistää kävelijää” –periaatteella. Tämä koskee huoltoliikennettä ja mahdollista pienimuotoista pysäköintiajoa. Helsingissä on kehitteillä pyöräilijöiden baanaverkko. Kävelykeskusta on kuitenkin jotain muuta kuin jalkakäytävät ja nopean pyöräilyn baanat. Kävelykeskustan alueiden tulee soveltua ”perheliikuntaan”. Siellä kulkee pikkulapsia kolmipyöräisellä, siellä työnnetään kaksosten leveätä lastenvaunua, siellä koira tempoilee talutusnuorassaan,  siellä pysähdytään ja parveillaan, siellä niskan jäykkyyttä poteva vanhus ajaa sähköpyörällään (minä!), siellä joskus jopa hieman horjahtelee terassilta poistuessaan, kapakan edessä pyörii röökijengi, mummo saapuu sähkörollaattorilla marketin eteen, pop-up torikauppias myy vihanneksia, katusoittaja on löytänyt hyvän akustisen asemapaikan, niin, tällaista kaikkea hidasliikuntaa ja paikallaanoloa.

Tässä on minun ehdotukseni kävelykeskustaksi ja kävelykaduiksi. Siinä on keskeinen Pohjois-Espan ja Aleksin alue poikkikatuineen, siinä on omanlaatuisensa empire-kaupungin historiallinen kävelypainotteinen alue, siinä ovat varsinaiset kävelykadut Kalevankatu, Roba, Korkeavuorenkatu, Freda jatkeineen Merikadulle ja pohjoiseen Oksasenkatua Töölön torille ja edelleen Töölönkatua Minna Canthinkadulle ja Meilahden sairaala-alueelle. Siinä on Eteläranta. Siinä ovat vielä Snellmaninkatu ja Siltavuorenranta. Tietysti siinä on urBaana. Kävelykatuja on minimaalisen vähän, mutta ne kaikki palvelevat helsinkiläisiä asukkaita omilla alueillaan. Ne palvelevat myös vieraspaikkakuntalaisia, jotka haluavat tutustua kaupunkiimme. Ne johtavat satamista keskustaan ja puistosta toiseen. Ja huomatkaa: ne johtavat myös kaupasta kauppaan!

Pysäköinti ja tunnelivaihtoehdot

Helsingin keskustassa on noin 20000 pysäköintipaikkaa. Niistä maanalaisissa laitoksissa sijaitsee noin 5000 paikkaa. Maanalaisten paikkojen kannalta olisi edullista yhdistää niitä mahdollismman paljon toisiinsa. Meillä on jo rakennettuna huoltotunneli johon yhdistyy tai voisi hyvin yhdistyä noin 3600 nykyistä paikkaa. Huoltotunnelin ongelmana on sen puutteelinen yhteys katuverkkoon, on vain yksi yhteys Ruoholahdessa. Huoltotunnelia voi kyllä ajaa myös Liisankadun ympyrän seudulle, mutta se on kiellettyä. Maan alla lymyää käyttämätön tunneli. Toinen huoltotunnelin ongelma on huoltotoiminnan puuttuminen. Vaikka kaupunki investoi hankkeeseen kymmeniä miljoonia Aleksin liikkeet eivät ole katsoneet aiheelliselksi käyttää tätä mahdollisuutta - Stockmannia lukuunottamatta. Onpa siellä myös Citykorttelin huoltoa – kai? Stockmann sai toisaalta kaupungin huomattavalla rahoituksella suuren pysäköintiluolan tavaratalonsa kylkeen. Nyt olisi harkittava tunnelivaihtoehtoja.

Keskustassa on tällä hetkellä noin 6000 luolapaikkaa. Niistä noin 3000 paikkaa liittyy nykyiseen huoltotunneliin. Kaiken kaikkiaan keskustassa on noin 20000 parkkipaikkaa. Kaupungin hallinnoimia kadunvarsipaikkoja on näistä noin 11000 kpl. Jos haikaillaan keskustatunnelia pitäisi mahdollisimman suuri määrä luolapaikoista saada liittymään tähän tunneliin. Keskustatunneliin helposti liitettäviä nykyisiä parkkiluolapaikkoja on noin 2200 kpl. Huoltotunneliin liittyviä tai helposti liitettäviä paikkoja on vastaavasti noin 3600 kpl.

Varsinainen keskustatunneli oli alkujaan piirretty siten että tie oli Rautatiekatujen leikkauksessa nykyisen pyöräbaanan tasolla. Siitä väylä sukeltaisi tunneliin ja alittaisi radat ja Kaisaniemen puiston. Töölönlahdella olisi ollut maanalainen eritasoliittymä. Tunneli jatkuisi Sörnäisten rantatielle. Väylän pituus olisi runsaat 4 kilometriä.

Baana pudottaa alkuperäisen keskustatunnelin

Kun Ratakatujen rataleikkauksen pyöräbaana toteutettiin kaupungin toimesta vanha keskustaväylän suunnitelma käytännössä romuttui. Tunneli kuitenkin eli vielä salaista elämäänsä. Siksi Martti Aihan ideoiman UrBaana projektin yhteydessä oli luonnosteltava uudenlainen keskustatunneli. Se kulkisi koko matkan Länsiväylältä Sörnäisten rantatielle syvätunnelina. Liittymät ideoitiin siten että Mechelininkatuun liityttäisiin Arkadiankadun keskeltä nousevalla rampilla, Mannerheimintien kohdalla tunneliin mentäisiin Finlandian ja Kaivotalon ramppeja käyttäen ja Kaisaniemessä liityttäisiin Kluuvin luolan ramppeihin. Liikennesuunnitteluosasto katsoi tehdyt selvitykset sen verran vakuuttaviksi, että antoi vihreätä valoa UrBaana-esitykselle. Ja vakuuttava se olikin!

Keskustassa on jo valmiina huoltotunneli jonka pituus on 1,9 km. Tätä tunnelia voitaisiin jatkaa molemmista päistään. Ruoholahden päässä tunneli tulisi jatkaa Porkkalankadulle jossa tunneli nousee pintaan. Jatkotunnelin pituus on 0,95 km. Itäpäässä tunneli tulisi jatkaa Unioninkadun linjaa Siltavuorenrantaan. Jatkeen pituus on 0,85 km. Urbaana-suunnitelman yhteydessä luonnosteltu keskustatunneli on pituudeltaan 4,2 km. 1+1 kaistaisen huoltotunnelin rakentaminen läpimeneväksi maksaisi ehkä noin 100 milj. euroa. Keskustatunneli viimeisin hinta-arvio on noin 600-700 milj. euroa.

Pekka Korpinen visioi ja sanoo vaarallisen sanan ”huuhaa”

Viime aikoina keskustelu on ryöpsähtänyt. Verkkouutiset sanoo ex-apulaiskaupunginjohtaja Pekka Korpisen ehdottavan kävelyaluetta Katajanokalta Kaivopuistoon ja maanalaisen huoltotunnelin jalostamista liikennekäyttöön. Olen aivan samaa mieltä molemmista asioista. Mutta sama lähde kirjottaa myös näln: SDP:n Pekka Korpinen tyrmää Helsingin kävelykeskustasuunnitelmat – "Huuhaata". Tuosta olen eri mieltä Kävelykeskustasuunnitelmat eivät missään tapauksessa ole huuhaata. Kun ryhtyy tarkemmin lukemaan Korpisen suuhun pantua tekstiä havaitsee ettei hän suinkaan pidä kävelyalueita huuhaana.  Hän tuntuu pohdiskelevan. Erityisesti hän vaikuttaa innostuneelta Etelärannan saattamiseksi jalankulkuympäristöksi Katajanokalta Kaivopuistoon. Piirsin heti tuon ranta-alueen karttaani. Hän pohdiskelee myös Senaatintorin ympäristöä ja Pohjois-Espaa. Kaivokadun muuttaminen kävelykaduksi on Pekan mielestä kylläkin huuhaata. Hän pitää Kaivokatua liikenneväylänä. Rautatientoria hän mielellään muuttaisi Eliel Saarisen hahmottelemaan suuntaan. Ehdottaa istutuksia joilla tilaa voisi jakaa. Ja kehottaa kaivamaan esiin Saarisen suunnitelmia. No minä kaivoin.

Pro Helsingfors suunnitelmassa ”Rautatientori” oli todella vahvasti istutettu. Aseman sisäpihalle oli myös suunniteltu hieno puutarha. Asemahan tuo rakennus ei enää tässä suunnitelmassa ollut. Asema oli Pasilassa. Muuten huomatkaa, itsenäisen Suomen satavuotisjuhlia täydentää juuri nyt Pro Helsingfors –suunnitelman satavuotisjuhla. Juha Ilosen toimittama hieno juhlakirja on painotuore. Kirjakauppaan!

Tuskin Pekka aivan tällaista Rautatientorin puistikkoa tarkoitti, kun käski katsoa mallia Saarisen suunnitelmista. Mutta totta puhuen! Rautatientori ansaitsee parempaa kuin mitä sille on nyt tarjottu. Tosin uudet kuvat laajan raitsikkaterminaalin sijoittamisesta  rautatieaseman eteen eivät tunnu hyvältä. Hyvältä eivät tunnu myöskään nuo muutamat vanhat ikuisuusparkkipaikat aseman edessä. Kaivokadun ja Rautatientorin liikenne kuuluvat itsestään selvänä osana Vapaavuoren kompleksiin. Esimerkkinä se miten nyt valmistunut komea Keskuskatu saataisiin jalankulkuystävällisesti liittymään asemanseutuun ja jatkumaan kohti Kaisaniemen puistoa.

Mitä nyt eteen Pinneberg?

Vapaavuori vaatii kokonaistarkastelua. Hän liittää pakettiin keskustatunnelin/huoltotunnelin  ja kävelykeskustan ja vielä tyhjäksi jääneen Etelärannan. Hyvä, ne kuuluvat yhteen. Mutta pakettiin kuuluvat vielä Pisara, vaihtoehtona Töölön metro, Tallinnan tunnelivaraus, Lentorata ja sitten rantaprojekti Katajanokalta Kaivopuistoon. Eikä siinä kaikki, on baanat ja urBaanat. Mutta mielenkiintoista! Onnea matkaan Jan ja Anni! Kyllä siinä Mikkoa ja Reettaakin tarvitaan! Menestystä heillekin!

Päänsärkyä ja vanhan maestron kiusaamista

Alvar Aallon näyttely on avoinna Ateneumissa. Suosittelen. Aalto on eräs tunnetuimmista suomalaisista. Hänen haaveksiva kuvansa kulki meidän rahamasseissamme vuosina 1986-1997. Minun aikani ihmisistä seteleihin pääsivät Urho Kaleva Kekkonen, Juho Kusti Paasikivi, Alvar Aalto, Väinö Linna, Paavo Nurmi ja Jean Sibelius. Alvar Aallon kuvalla varustettu 50 markan seteli laskettiin liikkeelle vuonna 1986. Setelin kääntöpuolella oli Finlandiatalon kuva. Kysyn Dynikseltä, Daniel Bruunilta kuka on tämän rahan piirtänyt. Olisiko se hänen isänsä Erik Bruun? Kyllä, Erik Bruun on piirtänyt rahan Finlandiatalon puolen. Kasvopuoli taitaa olla Torsten Ekströmin työtä.

Näitä Alvarin kuvalla varustettuja seteleitä painettiin 250 milj. kappaletta. Onko tuo totta? Vaikuttaa järjettömän suurelta määrältä. Mutta eihän se ole kuin 50 seteliä jokaista suomalaista kohti 10 vuoden aikana. 5 seteliä vuodessa. Sehän vaikuttaa ihan järkevältä. Kyllä niitä enemmän kuluu. Hieno seteli.

Maksettiin kunniavelkaa

Nyt kuitenkin laitan tähän teidän luettavaksenne tarinaa 70-luvulta. Minulle tuo kaikki mitä silloin tapahtui on suuri elämys. Kaiken lisäksi myönteionen elämys. Teksti on osittain kirjastani napattua. (Ihmistä ei voi suunnitella, kiveä voi!”, 2012.) Oli kysymyksessä Aallolle annetun Töölönlahtea koskevan jatkotyön tekovaiheet. Vuosiluku oli 1971. Aallon varsinainen keskustasuunnitelma alkoi vuonna 1959 ja valmistui vuonna 1964. Kului sitten ihmetellessä nuo välivuodet. Suunnitelma ei saanut esittelyn suurta menestystä vastaavaa kannatusta kollegojen parissa, eikä päätöksentekijätkään sitä rakastaneet. Niinpä se ikää kuin kuivui kasaan. Mutta kunniavelka jäi. Samanaikaisesti kun suunnitelma kuivui, Aalto työskenteli Finlandian parissa. Finlandia-talon suunnitelma oli hyväksytty vuonna 1964. Talon ensimmäinen osa valmistui 1971 ja kongressisiipi 1975. Koko ajan siis tapahtui, mutta varsinainen Töölönlahden suunnitelma roikkui tyhjän päällä. Tai ei aivan, sillä kaupunkisuunnitteluvirastoon perustettu keskustatoimisto teki Alvarin entisten alaisten ja toimistopäälliköiden, Paavo Mänttärin ja Kale Hietasen johdolla vaihtoehtosuunnitelmaa. Paavo ja Kale eivät antaneet kovinkaan suurta arvoa maestronsa työlle. Mänttäri teetti pienempimuotoista suunnitteluideointia ystävällämme Kirmo Mikkolalla. Kirmo piirteli hieman tuskaisena Töölönlahti visiotaan Huvilankadun kellarissa. Muistan selvästi, kun hän väritteli lyijykynällä koordinaatistoruudukkoon rakennusmassoja. Kale Hietasella oli varsinainen keskustatoimisto viraston tiloissa Katariinankadulla. Hänen suunnitelmallaan oli nimi H 67. Itse asiassa hänen tiimillään oli myös ajatus rationalisoida Aallon ajattelua. Valmistella pohjaa useiden talosuunnittelijoiden työkentäksi. Ei niin kuin Aalto varmaan ajatteli - itse suunnittelevansa koko hoidon.

Aallon ikään kuin kunniavelan maksuna saama työ oli nimeltään: TÖÖLÖNLAHTI-TERASSITORIN MILJÖÖTEKNILLINEN KONSULTTITYÖ. Itse hän kyllä kirjoitti raporttiinsa työn nimeksi KESKUSTASUUNNITELMA. Työ määriteltiin virkatekstissä näin:

”22.11.1971 Helsingin kaupunginhallitus päätti asettaa komitean valvomaan Töölönlahti-Terassitorin alueen kaavarunkotyöhön liittyvän miljööteknillisen konsulttitehtävän suorittamista sekä laatimaan selvityksen mahdollisuuksista osoittaa kantakaupungin keskeisistä osista sijoituspaikkoja sellaisia lähinnä valtion tai muin julkisin varoin toteutettavia rakennuskohteita varten, joihin kaupungin elinten olisi lähivuosina syytä ottaa kantaa ynnä tekemään mahdollisesti tarpeellisiksi osoittautuneet esitykset asiasta kaupunginhallitukselle”.

Kun Alvar Aalto aloitti ”miljööteknillisen” konsulttityön lähtökohtina olivat hänen oma suunnitelmansa sekä KSV:n tekemä H 67 –suunnitelma. Kiva nimi kaupungin keskustasuunnitelmalle tuo ”MILJÖÖTEKNILLINEN”. Mutta se ennakoi tilaajan asenteita maestroa kohtaan. Ei kelvannut enää arkkitehdiksi. Oli ryhdyttävä miljööteknikoksi.

Työn aloituskokous ja Ruusuvuoren buduaari

Ankaran juhlinnan jälkeen siirtyminen kaupunginhallituksen sinivihreään neuvottelutilaan oli tuskallista. Oksennutti. (SIIS MINÄ) Herrat istuivat jo paikallaan. Teuvo Aura kaupunginjohtajana, akateemikko Alvar Aalto, Erkki Heikkonen valtuutettuna ja korkean komitean kokoomukselaisena puheenjohtajana, pääjohtaja Ylermi Runko demarina ja kaupunkisuunnittelulautakunnan puheenjohtajana. Virkamiehiä: apulaiskaupunginjohtajat Aatto Väyrynen ja Veikko O. Järvinen. Lars Hedman ja Pentti Lehto kaupunkisuunnittelun ja kiinteistöviraston virastopäälliköinä. Näkyvissä Pentti Aholan jykevä hahmo – kumppanini Rautatientorin metroasemaryhmästä.

Niin, meidät oli Aholan kanssa kutsuttu paikalle juuri silloiselta nimeltään Kaivokadun metroaseman suunnittelijoina. Kysymyksessä oli Alvar Aallon aloittaman Töölönlahden-Terassitorin miljööteknillisen konsulttitehtävän alkuvaiheen esittely. Kokous pääsikin liikkeelle. Minä syöksähdin kulman takana olevaan vessaan oksentamaan. (TAAS) Silmät punoittivat ja näkyvyys oli heikko. Päässä armoton kipu. Siinä seisoikin salin keskellä itse akateemikko. Minulla ei ollut ollut kunniaa häntä aiemmin tavata. Hän näytti hauraalta, vapisevalta. Tuntui, että hänen oli vaikea pysyä pystyssä.(TAI OLIKO ITSELLÄ TUO VAIKEUS?) Ensimmäinen reaktio: hänen äänensä ei ollut vahva, se oli kärisevä vanhan miehen ääni. Hän viittoili kädellään, etsi tukea ajatuksilleen. Hän puhui Töölönlahdelle suunnitelluista kelvottomista mastodonteista. Viittasi entisen alaisensa, Kale Hietasen H 67 suunnitelmaan. Kesken puheen syöksähdin jälleen kulman taakse. Ruusuvuoren vessa oli todella tyylikäs. (NYT EI ENÄÄ KUKAAN KUTSU!)

Akateemikko jatkoi: ”Helsingin terminaalipolitiikka on todellakin ajateltava uusiksi. Nykyinen ajatus terminaalien keskittämisestä on virheellinen.” Oli suunniteltava hakulinja- tai puolihakulinjasysteemi. Helsinkiin on luotava uusi terminaalipolitiikka! Ärrät särähtivät, kun hän korkealla vanhan miehen äänellä retorisesti huudahti tahtonsa ilmauksen. Salin yleisö liikahteli vaivautuneesti. Miksi Alvari nyt puhuu liikenteestä? Hänelle on annettu kunniavelkana tämä Töölönlahden miljöö ja nyt hän mestaroi isompia asioita. Pysyisi asioissa, jotka ymmärtää. Huojuen ja viittoillen, terävästi  huudahdellen akateemikko jatkoi puheensa loppuun.

”Akateemikko puhuu järkeä!”

Sai esittää kommentteja. Nuori punasilmäinen insinööri halusi sanoa jotain: ”Akateemikko Aalto puhuu nyt täällä harvinaista järkeä! Todellakin, Helsingin keskustan ratkaisut ovat ankkuroituneet liikenteen terminaalipolitiikkaan! Aallon juuri esittämä ajatus terminaalien hajauttamisesta itäiseen ja läntiseen pääterminaaliin on kiinnostava ja ansaitsisi tutkimista!” Outoa. Joku kehui akateemikon ajatuksia. Miten nyt niin? Tässä ei nyt varsinaisesti odotettu mitään, maksettiin vain kunniavelkaa. Miksi tuo meni kehumaan Alvaria? Sali oli hiljainen, paljoa puheenvuoroja ei esitetty.

Kahvitauon vietin parvekkeella haukkaamassa pari puraisua raitista ilmaa. Alvar Aalto ja Pentti Ahola istuivat yhdessä. Alvar kysyi Pentiltä tuosta nuoresta insinööristä, joka kehui häntä. Alvar oli yleensä parhaiten luottanut ruotsalaisiin liikennesuunnittelijoihin. Kamppi-Töölönlahti -suunnitelmassa hänellä oli P. O. Klevemark. Aiemmin Göteborgin Drottningtorgetissa hänellä oli kumppaninaan Bo Hertzman-Ericson. Suomessa Heikki Kaila kuului Alvarin armoittamaan liikenneinsinöörijoukkoon. Kuultuaan Aholalta jotain Aalto päätti uskoa tuohon punasilmäiseen nuoreen insinööriin.  Seuraavana päivänä tuli puhelinsoitto Munkkiniemestä: ”Professori Aalto haluaa teidät avustajakseen Töölönlahden suunnitelmaan."

Tiilimäki ja ”pikkuvirkamiesten kohortit!”

Ensimmäinen meno Tiilimäkeen oli innoittava ja herätti uteliaisuutta. Olo oli hieman juhlallinen. Miten toimitaan? Kuinka neuvotellaan? Keitä on mukana? Portaat ylös, ateljeen puolelle, pieni pöytä ikkunan ääressä. Erkki Luoma oli Alvarin pääsuunnittelija tässä työssä. Hän istui piirustuspöytineen ateljeen etunurkassa – sivussa. Hänelle huudeltiin. Alvar Aalto saapui, istuimme pienen pöydän ääreen. Alvar istui katse ovelle päin. Vierailija selin ovelle. Klubi palamaan. Vastassa istui vanha mies. Kädet laihat ja suonikkaat. Kasvot ohuen ihon peittämät. Ääni särisevä. ”Pikkuvirkamiesten kohortit ovat tuhonneet elämänurani.” Valtavaa tuskaa ja pettymystä virtaa akateemikon suusta. Jokaisen kokouksen aikana säännöllisesti ja uudestaan. ”Pikkuvirkamiesten kohortit ovat tuhonneet elämänurani!” Täsmälleen tunnin mittaisen kokouksen aikana kolme varttia kulutetaan akateemikon tuskaiseen monologiin. Tämä toistuu jokaisessa kokouksessa.

Viisitoista minuuttia keskustellaan Töölönlahden suunnitelmasta. ”Meitä ei tässä työssä johda mikään tavallinen komitea. Meitä johtaa areopagi! Siksi tämä työ ei ole mikään tavallinen toimeksianto.”  Kokouksen jälkeen ryntäsin sivistyssanakirjan ääreen. Areopagi – kreikkalainen viisaiden miesten neuvosto. Sellainen siis johti työtämme. Keitä olivat nämä viisaat miehet? Heitä oli kolme: Aura, Heikkonen ja Runko. Lisäksi tietysti laaja virkamieskunta – joka suhtautui hienoista suuremmalla antipatialla ja ylenkatseella Alvar Aaltoon.

”Siinähän se on, siinähän se on!”

Työ eteni. Liikenteestä keskusteltiin myönteisesti ja toisiamme ymmärtäen. Joskus ymmärrettiin tavanomaista paremmin. Aalto ei yleensä muuttanut suunnitelmiaan sovittujen liikenneperiaatteiden mukaan. Joskus silmukat i törmäsivät rakennusmassaan. Teimme Teuvo Juntusen kanssa mahtavan puolitoistametrisen teippikuvan kiiltävälle muoville. Kuva piti esittää maestrolle. Istuimme hänen kanssaan tavanomaisesti pikkupöydän ääressä. Olimme etukäteen sopineet, että Teuvo liruttaa muovirullaa auki vähitellen. Kauheus ei saa paljastua liian äkkiä ja raflaavasti. Rulla kiertyi auki – törmäys kiertyi esiin. ”Mutta siinähän se on, siinähän se on!” huudahtaa akateemikko. Vanhana funktionalistina hän innostui rakennuksen muodonmuutoksesta. Prosessi kuitenkin oli sellainen, ettei tämä muutos tullut hänen kuvissaan koskaan näkyviin.

Liikennesuunnitelman esittely oli joskus kiusallista, kun kuvat eivät olleet toisiinsa päivitettyjä. Varsinkin kun akateemikkoa vastaa hyökättiin juuri liikenteen aseilla. Kaupunkisuunnitteluvirastossa pidetyssä esittelyssä virastopäällikkö aloitti Aaltoon suunnatun hyökkäyksen kysymyksellä: ”Voisitteko selittää näitä erikoisen omituisilta tuntuvia liikennejärjestelyjä Vapaudenkadulla?” Tässä olin kyllä kärkkäänä: ”Arvoisa virastopäällikkö, voisitteko esittää liikennettä koskevat kysymykset minulle, minä vastaan liikennesuunnittelusta. Akateemikko Aalto vastaa arkkitehtuurista myös sitä koskevien kysymysten osalta!”

Kaksi Aallon kuvaa samasta paikasta. Ensimmäinen pohjoisesta toinen etelästä. Ensimmäinen vuosikertaa 1964, toinen vuosikertaa 1972.

Vanhaa maestroa kiusattiin

Oli ihmeellistä, miten vanhaa miestä kiusattiin. (Eipä hän kyllä itsekään aivan sanattomaksi jäänyt entisiä alaisia moittiessaan!) Vanhan miehen raporteille irvisteltiin. Niitähän luettiin melkein kuin Myklen kirjaa. Vain herkkupalat. No, totta puhuen olihan siellä herkkuja. Mutta niihin herkkuihin suhtautumisesta on kysymys. Ihaniahan ne herkut ovat! Vai mitä sanotte näistä herkuista, jotka pääosin suuntautuvat H 67 -suunnitelmassa esitettyä liikenneterminaalia, eli Aallon mukaan ”mastodonttia”,  vastaan:

Aalto oli tämän suunnitelman valmistuessa 74 vuoden ikäinen. Hänellä oli elinaikaa jäljellä 4 vuotta. Nykymittapuun mukaan hän kuoli nuorena. Hänen ihania – vanhahtavia kyllä – tekstejään irvisteltiin. Minusta se oli epäkohteliasta ja epäoikeutettua. Lapsellista. Tässä malliksi:

”Todellinen tarkoitus tässä on, ei suinkaan liikenneteknillisen tilapäissuunnitelman aikaansaaminen, vaan ITSENÄISEN SUOMEN PÄÄKAUPUNGIN KESKUS. On mahdotonta, että jokin tämäntapainen rakennus olisi siinä avainasemassa. Näin ollen pyydän, että ylipormestari Auran kokous käsittelisi asian siinä mielessä, ettei tällaista rakennustaiteellisesti kaupungille epäedullista keskitystä syntyisi.”

Tai:

”Rakennus on tietysti vain luonnos, mutta kuten piirustuksista näkyy, se on alueen suurin rakennus. Eivätkä eri kerroksiin nostetut raskaat kuljetusneuvot ole mahdollisia näin vaatimattomilla luonnoksilla. Rakennuksesta tulee suurin kuutiomäärältään koko Helsingin keskustassa ja palvelee se oikeastaan vaan ns. liikennetutkimuksia, mutta ei todellista tarkoitusta.”

Tai:

”Onko oleellista keskitetyt lähtökohdat, ns. terminaalit, sekä paikallis- että kaukoliikennettä varten, vai onko ns. hakulinjasysteemi sittenkin joustavampi kaupungin edun kannalta. Asia on siksi monimutkainen ja koskee sitä paitsi ulkomailta saatuja tiedotteita, että se voidaan ratkaista vain koko Helsingin joukkokuljetusliikenteen jakelusysteemin puitteissa.”

Niin tästä viimeksimainitusta punasilmäinen nuori insinööri innostui!

Alvar Aalto kohdisti moitteensa Kale Hietasen suunnittelemaan monikerroksiseen liikenneterminaaliin. Hän kutsui sitä MASTODONTIKSI.

Idän ja lännen yhdistäminen ei onnistunut

Aalto yritti ratkaista itäisten ja läntisten kaupunginosien välistä eristyneisyyttä luomalla diagonaalisia katuyhteyksiä ratapihan yli. Näitä yhteyksiä ei kuitenkaan esiintynyt suunnitelmaan liittyneessä liikennesuunnitelmassa. Ne olisivat edellyttäneet Kaisaniemenrantaan tulevaa toista viaduktia. Aalto ei säästellyt liikenneväylissä. Mutta hänkin eli aikaansa.

 

Kuva kertoo Aallon ajatuksen hänen omien sanojensa mukaan ”pitkulaisesta” Helsingin keskustasta. Rakennusmassat alkavat Lasipalatsilta ja kurkottuvat Stadionin ohi Nordenskiöldinkadun varteen. Oopperan ja Messuhallin kehitelmillä on tärkeä osuus tässä kompositiossa. Itää ja länttä yhdistävä vaikutus ei tässä kuvassa näy. Näkyvät kuitenkin diagonaaliset ratapihan ylittävät liikenneväylät.

Jälkikaikuja Pentti Saarikoskelta

Kaiken tämän prosessin aikoihin Pentti Saarikoski kirjoitti runon, jossa hän kertoo Helsingin, Suomen pääkaupungin elämästä metsien keskellä ja idän ja lännen suunnalla vaikuttavista jättiläisistä ja isoista silmistä. Lopuksi hän miltei yllättäen on lisännyt runonsa loppuun lauseen Alvar Aallon suunnitelmasta. Miksi? Se jää arvoitukseksi. Nyt minä lisäsin tuon runon tämän jutun loppuun. Onhan siinä jotain ajankohtaista tuo itä ja länsi.

Minä asun Helsingissä.

Helsinki on Suomen pääkaupunki.

Se sijaitsee meren rannalla 120 mailia Leningradista länteen.

Helsinki on kasvava kaupunki ja vuokrat ovat korkeat.

Me istumme täällä metsiemme keskellä selin jättiläiseen ja katsomme

hänen kuvaansa lähteestä. Hänellä on tumma puku, valkoinen paita

ja hopeanharmaa solmio. Hänen maassaan kaikki on toisin kuin täällä,

siellä kävellään päällään tai ilman päätä.

Me istumme omien metsien keskellä,

mutta kaukana lännessä on maa, jonka rantavesissä kelluu isoja silmiä,

ja ne näkevät tänne.

Helsinki rakennetaan uudelleen Alvar Aallon suunnitelman mukaan.

Pentti Saarikoski: Tähänastiset runot. (Otava 1984).