Keskustatunneli jälleen fokuksessa

Ylen uutiset julkaisi viime viikolla jutun Helsingin kaupungin strategioista. Tuntui hienolta, kun pormestari Jan Vapaavuoren strategiaohjelman tärkeimmiksi kohdiksi mainittiin lapset, nuoret ja eriarvoistumisen pysäyttäminen. Otsikossa sitten mainitaan maksuton varhaiskasvatus, uudet pikaratikat ja autotunnelit.

Uutisissa asiat kirjattiin viiteen asiaan:

1.      Varhaiskasvatus muuttuu osittain maksuttomaksi

2.      Eroon eriytymisestä

3.      Autot keskustan alle ja ratikalla Malmille?

4.      Uusia energiamuotoja ja sähköautoja

5.      Viihtyisä kaupunki vetää puoleensa

Ajattelin tämän otsikoinnin vastaavan strategiaohjelman sisällysluetteloa. Näin ei kuitenkaan ollut. Tutustuttuani uutisen innoittamana itse strategiaohjelmaan halusin katsella sitä irrallisena tästä tunneliuutisesta. Olen nimittäin itse sotkeutunut aika perusteellisesti tuohon tunnelisuunnitteluun. Itse asiassa olen sotkeutunut tunneliin jo vuosikymmenten ajan. Keskustan kehäväylän nimellä kulkenut suunnittelu oli kova sana 1970-luvulla. Väylä ei kuitenkaan syntynyt ajatusten maailmaan silloin. Sehän oli ollut olemassa jo 50-luvulta. Eliel Saarinen tai Bertel Jung eivät vielä tätä väylää havitelleet. Heillä oli pääasiana pohjoiseen suuntautuva yhteys. Ensimmäisen kerran kehäväylä tuli kuvioihin Lindegren - Kråkströmin keskustasuunnitelmassa vuonna 1954. Vuoden 1960 yleiskaavasta asti se onkin pysynyt mukana kaikissa yleiskaavaoissa mukaan luettuna viimeisin verkostokaupunkiyleiskaava viime vuodelta.

Keskustatunneli syvälle

Erityisesti uutisoinnissa panostettiin keskustatunnelin suunnitteluun ja rakentamiseen. Keskustatunneli on konkreettinen asia. Siitä on helppoa tehdä juttua. Se on paljon helpompaa kuin lasten päivähoidosta, homekouluista tai maahanmuuttajien koulutuksesta kirjoittaminen. Siihen ei sisälly paljoakaan arvoja. Siitä voi puhua hieman kuin keitetystä lampaanpäästä. Nyt jutun tekijänä oli Reeta Salminen. Hän kirjoitti kahdesta tunneli-ideasta aivan kuin kahdesta ”oikeasta” suunnitelmasta. Ensimmäinen niistä oli nimetty rakennusyhtiö SRV:n suunnitelmaksi. Itse asiassa kysymyksessä olikin SRV:n rahoittama selvitys, joka liittyi kuvanveistäjä Martti Aihan ideaan Rautatiekatujen rataleikkauksen kehittämiseksi monipuoliseksi urBaana-käytäväksi. Rakennusliikkeen varatoimitusjohtaja, dipl.ins. Timo Nieminen oli aktiivisesti mukana suunnittelutiimissä. Siinä työssä keskustatunneli upotettiin syvätunneliksi.  Vain sillä tavoin mahdollistettiin urBaanan kehittäminen ja samalla Baanan säilyminen pyöräilijöiden käytössä.

  

Ei salassa vaan suorastaan yhteistyössä

Uutisessa väitettiin rakennusyhtiöiden valmistelleen salassa näitä tunnelisuunnitelmia. Ainakaan tämän kuvanveistäjä Martti Aihan ideoiman tunnelisuunnitelman teko ei tapahtunut salassa. Se tapahtui jatkuvassa yhteydessä kaupunkisuunnitteluvirastoon. Silloinen virastopäällikkö Tuomas Rajajärvi seurasi suunnitelman tekoa aktiivisesti ja vieraili parikin kertaa Marian sairaalan vanhassa hallintorakennuksessa sijaitsevassa suunnitteluateljeessa. Liikenne oli avainasemassa urBaanan kehittelyssä. Tämän vuoksi silloinen liikennesuunnittelupäällikkö Ville Lehmuskoski tutustui hankkeeseen ja vieraili suunnittelutoimistossa. Liikennesuunnitteluosastolla järjestettiin kokouksia asianomaisten virkanaisten ja virkamiesten kanssa ainakin pari kappaletta. Suunnitelma sai sitten hieman nihkeästi liikennesuunnitteluosastolta periaatteellisen hyväksynnän - siinä mielessä, että keskustatunneli voitaisiin tässäkin vaihtoehdossa tavalla tai toisella toteuttaa. Tavalla tai toisella tarkoitti käytännössä syvätunnelia. Periaatteellisen hyväksynnän jälkeen suunnitelma julkistettiin. Helsingin Sanomat ja Hufvudstadsbladet tekivät asiasta isot jutut. Taisivat olla aukeaman kokoisia. Oliko asiasta myös haastattelu radiossa? Meillä oli Martti Aihan ja Timo Niemisen tiimissä aikamoinen suunnittelijaporukka. Oli arkkitehtiproffa Pentti Kareoja, oli muotoiluguru Hannu Kähönen, oli taiteilija Nina Roos, oli silloinen tutkimusprofessori MIka Pantzar, oli Demoksen Robert Mokka, oli professori Eero Paloheimo, olihan meitä vielä muita – vaikuttava joukko! Tunneliratkaisu tuotti teknistä pohdintaa. Arkkitehtuuri ja tilan käytön innovaatio olivat vapaata ja luovaa. Syntyi visioita ja ilmiöitä. Lopuksi syntyi raportti.

UrBaanan teko oli varsin hauskaa puuhaa. Martti Aihan verstaaseen tehtiin valtava pienoismalli. Piirustuksia roikkui seinillä. Kahvia kului. Joskus paloi sikaarikin sivuhuoneessa.  Helsingin uudessa strategiassa halutaan tehdä kaupungista hauska. No urBaanassa olisi jotain hauskaa. Ainakin sen tekeminen oli hauskaa.

Rataleikkauksen käyttö on vakiintunut kaupunkilaisten suosimaksi Baanaksi. Se on tullut jäädäkseen. Kävelykeskustan laajentaminen saattaa liittyä keskustatunneliin. Niin se tekee ainakin poliittisesti. Itse olen käsitellyt aihetta blogeissani. Jos kiinnostaa niin lue vaikka tuosta:

http://penttimurole.blogspot.fi/2013/04/urbaana-on-julkistettu.html

http://penttimurole.blogspot.fi/2017/05/pormestarin-keskustavisiot.html

http://penttimurole.blogspot.fi/2017/04/keskustatunnelista-kavelykeskustaan.html

http://penttimurole.blogspot.fi/2014/06/kavelykeskusta-tai-autoton-kaupunki.html

urBaana ryhtyi etenemään

Asiassa oli pitkä hiljaiselo, mutta sitten Anni Sinnemäki työnsi ihanan hankkeemme kiinteistölautakuntaan. Helsingin kaupungin kiinteistölautakunta kokoontui torstaina 18.5. klo 16. Esityslistalla oli Aihan ja meidän muidenkin yhteinen urBaana. Esittelijä kuitenkin peruutti hankkeen esittelyn ja se siirtyi uuden organisaation luoman kaupunkiympäristölautakunnan käsittelyyn. Ketkä siellä nyt hanketta käsittelevätkään? No, tässä ovat armoitetut viisaat: vihreiden Anni Sinnemäki puheenjohtajana, kokoomuksen Risto Rautava varapuheenjohtajana; muita kokoomuksesta: Laura Rissanen, Sirpa Asko-Seljavaara ja Atte Kaleva, vihreiden Osmo Soininvaara, Kaisa Hernberg ja Tuomas Rantanen, SDP:n Eveliina Heinäluoma ja Jape Lovén, vasemmiston Mai Kivelä ja Silvia Modig sekä perussuomalaisten Nuutti Hyttinen.

En tiedä milloin urBaana pääsee käsittelyyn. Saattaa olla, ja varmaan onkin niin, että nyt luotu uusi pormestarin strategia kaikkineen ottaa UrBaanan pakettina kävelykeskustan ja tunneleiden suureen käsittelykompleksiin. Silloin ollaan taas ja jälleen ratkaisemassa ikuisuusongelmaa, eivätkä pienet asiat etene ennen isojen asioiden yksimielisyyttä. Sellaista on vaikea saavuttaa. Pääasiallisena syynä on raha. Olin hiljaa toivonut urBaanan etenevän omissa oloissaan.

”Helsingin basaari”

urBaanan idea perustui Rautatiekatujen rataleikkauksen ja Marian sairaala-alueen kehittämiseen Helsingin keskustan vetovoimaiseksi osaksi. Idea oli melkoisen ylevä, sillä näin sanoi raporttimme: ” Töölönlahdelta Ruoholahteen johtava ratakuilu on täydellinen tila uuden, ihmisen mittakaavassa toimivan kaupunkisuunnittelun synnyttämiselle. Kivijalkojen liikkeet, kaupungin nopein pyörätie, puutarhat ja ateljeet tekevät siitä samaan aikaan olohuoneen, verstaan, myymälän ja puiston. Nämä nyt hajallaan olevat toiminnot kohtaavat urBaanalla.

urBaana tuo palveluyhteiskunnan ja valmistamisen aivan kaupungin sydämeen. Se on siis moderni basaari. urBaana ei ole koskaan valmis. Alueen kuraattorit rakentavat kaupallisen ja ei-kaupallisen, taiteellisen ja liikunnallisen uusia liittolaisuuksia. Jos tänä vuonna halutaan falafeleja, on kohta kioski pystyssä. Ensi vuonna siinä tilassa voi toimia taidegalleria tai vihanneskauppa. Viereisessä myymälätilassa Suomen Latu kokeilee kävelysauvojen vuokraamista turisteille. Osa pyöräkorjaamoista ja kahviloista vakiinnuttaa paikkansa helsinkiläisten suosimina kohtauspaikkoina. Kaiken aikaa lapset voivat juosta vapaasti urBaanalla, ilman huolta auton alle jäämisestä.” Näin kirjoitettiin esitteemme luvussa ”urBaana – Helsingin basaari”.

Katso esite:  http://www.urbaana.fi/files/urBaana_fi.pdf

Keskustatunnelin historiaa

Laitan nyt tähän hieman tekstiä kertomaan keskustatunnelin historiaa – oman ja muidenkin muistien virkistämiseksi. Eliel Saarisella oli Pro Helsingfors-suunnitelmassa poikittainen katuyhteys Rautatiekaduilla, josta yhteys vietiin hautausmaiden välistä Salmisaarenkatua Porkkalankadulle ja edelleen Lauttasaareen. Idän suuntaan katu kulki Kuningas-Avenuelta haarautuen Säästöpankinrantaan ja siitä edelleen Sörnäisten rantatielle. Nämä kadut eivät kuitenkaan olleet varsinaisia viertoteitä.

Pro Helsingfors suunnitelmassa Eliel Saarinen sijoitti varsinaiset viertotiet poikittaisliikenteen käyttöön Pasilan tasolle. Keskustassa oli Rautatiekatujen yhteys ja Säästöpankin rantaan ja Hämeentielle johtava katulinja poikittaisliikenteen käytössä.

Hänen ideansa oli kuitenkin niin voimakas, että vuoden 1960 yleiskaavassa selkeänä pääväylänä esiintyvä kehäkatu lännestä itään kulki lähes samalla tavoin rataleikkauksesta Vapaudenkadulle ja haarautui siitä Siltasaaren pohjoispuolitse Sörnäisten rantatielle. Lindegren-Kråkström –suunnitelma vuodelta 1954 oli paljossa 1960-yleiskaavan esikuvana.  Siinä esitettiin kuitenkin keskustan poikittaisväylää rataleikkauksesta ja Töölönlahdelta viaduktina ratapihan ja Kaisaniemen puiston yli Liisankadun liikenneympyrään. Tämän idean omaksui Alvar Aalto keskustasuunnitelmaansa 1964. Hän suunnitteli Kamppiin suuren maanalaisen liikennejärjestelmän, jolla Mannerheimintie etelän suunnasta kytkeytyi ratalaikkauksessa sijainneeseen väylään. Suurten arkkitehtuurin maestrojen jälkeen remmiin astuivat Smith-Polvisen insinöörit. He räjäyttivät pankin. Keskustan poikittaisväylä perinteisellä paikallaan Rautatiekatujen rataleikkauksessa ja viaduktina Kaisaniemen puiston yli sai seurakseen eteläisen orren. Molemmat orret pyyhkäisivät mennessään kortteleittain olemassa olevaa kaupunkirakennetta. Poliitikot kauhistuivat ja tekivät metropäätöksen. Metrotoimiston väelle Polvisen suunnitelma tuli kuin tilauksesta.

Keskustan poikittaisväylä on elänyt elämäänsä 50-luvulta saakka. Osittain tunneliksi, tai oikeammin avoleikkaukseksi se muuttui Smith-Polvisen suunnitelmassa 1969. Aiemmin viadukti Kaisaniemen puiston yli ja rataleikkaus Rautatienkaduilla oli ratkaisun avaimena. Ongelmia tuotti satamarata. Minne rata, kun katu valtasi rataleikkauksen? Me insinöörit kehitimme fantastisia ratkaisuja, kunnes joku keksi, ettei rataa tarvita! Tunneli ilmestyi kuvaan 80-luvulla. Ensimmäisen vaihtoehdon kustannusarvio liikkui nykyrahassa parissa sadassa miljoonassa. Nyt tuo hinta kaikkine lisukkeineen ja jatkeineen on kerrottava vähintään piillä.

Uusi aloitus

Toinen Ylen uutisissa esitelty idea oli nimetty rakennusliike Lemminkäisen tekemäksi. Idean tekijät olivat upottaneet tunnelin laajana kaarena keskustan alle. Tunneliin sisältyi kolme maanalaista eritasoliittymää. Tämä on kallio- ja insinööriteknisesti mielenkiintoinen uusi avaus. Tunnelin sijoituksella on vapauduttu kaikesta siitä tilankäytön ongelmasta mikä syntyy metroratojen ja metroasemien, Pisaran ja sen asemien, kallioparkkien sekä huoltotunnelin ja vielä Töölön mahdollisen metrolinjan luomasta lähes kaaoksellisesta tilasta. Siinä tilassa on jo savullakin ihmeteltävänä ulosmenoreittien löytäminen puhumattakaan palokuntien ryntäysteistä. Apuun voisi tietysti ottaa uuden opastusfilosofian mukaiset ADIOS-opasteet. Adios Helsinki ja Adios tunnelit!

En ole saanut käsiini tuon uuden suunnitelman papereita, mitä olen lehdestä lukenut. Soitin jopa Tapio Puuruselle, vanhalle ystävälle ja kollegalle, SITO:n toimitusjohtajalle, mutta hän ilmeisesti unohti minut koska ei antanut käyttööni sanottuja suunnitelmia. Tai sitten ne todella ovatkin salaisia. On parasta olla ottamatta liiallista kantaa, kun ei ole voinut perehtyä. Mutta kuitenkin pari juttua ryhtyi mietityttämään. Tarkoitus on ilmeisesti tehdä 2+2 kaistainen tunneliväylä. Laskin huvikseni erilaisten suunnitelmien, uusien ja vanhojen kaistamääriä ydinkeskustan kehällä. Vuoden 1960 yleiskaavassa keskustasta pääsi ulos 14 kaistalla. Smith-Polvinen nosti kaistamäärän korkealle, mutta heillä olikin tavoitteena vapaa autonkäyttö. Kaistoja ulos ja sisään oli kumpaankin suuntaa 24. Aikanaan Metro-Castren oli laskenut, että täysautoistuneessa Helsingissä tällaisia kaistoja tarvittaisiin 25 suuntaansa. Yhteen siis sattuivat laskelmat. Totuuden nimessä Metro-Castren ei ehdottanut tuollaista kaistamäärää. Hän piti sitä mahdottomana. Olisi tehtävä metro ja silloin kaistamäärä voitiin pudottaa yleiskaavan 14+14 tasolle.  Viimeisin joukkoliikenteen verkostokaupungin yleiskaava tarjoaa 9 kaistaa suuntaansa.

Kysymys kuuluukin kannattaako tehdä näin rajua tunnelijärjestelmää, jos idän ja lännen suuntaan kaistamäärät ovat näin rajoitettuja, vai onko silloin pakko ajatella Länsiväylä ja Itäväylä vähintään nykyisen kaltaisina moottoriteinä/katuina? Minua aina askarruttanut pohjoinen yhteys on tässäkin ehdotuksessa avoin. Ennen vanhaan suunnitelmissa oli Vapaudenkatu pohjoiseen. Nyt pohjoiseen ei ole tarjolla muuta kuin Mechelininkadun, Runeberginkadun, Mannerheimintien, Pitkänsillan kaistat ja puolet Sörnäisten rantatien kaistoista. Tästä varmaan tulee yhteensä 5 kaistaa. Mielenkiintoinen kysymys. Mikä on balanssi eri suuntien välillä? Varmaa on ainakin, ettei yhden miljardin väylää kannata rakentaa, jos väylältä ei pääse ulos. Mieluiten odotan Tallinnasta tullessa taivasalla sen puoli tuntia, kun odottaisin sen ajan synkän tunnelin puristuksessa.

Olof Stenius ja Reino Castren suunnittelivat aikanaan 50-luvulla Helsingin niemen rajalle 14+14 kaistaa. Smith-Polvinen vuonna 1969 tuplasi kaistamäärän. Nykyinen yleiskaava tyytyy 9+9 kaistaan. Lemminkäisen/Siton uusi suunnitelma tarjoaa kuvasta päätellen 10+10 kaistaa. Väylää on yhdistetty nykyiset parkkiluolat Ruoholahdessa, Jätkäsaaressa, Kampissa, Erottajalla, Stokkalla, Kluuvissa ja Katajanokalla. Lisäksi väylään liittyvät Länsiterminaali ja Katajanokan terminaali. Minun laskelmieni mukaan parkkiluolissa on yhteensä noin 6000 paikkaa ja satamissa laivoista tunkee katuverkkoon parhaimmillaan /pahimmillaan kun kaksi laivaa sattuu yhtä aikaa purkamaan 1200 autoa tunnissa. Toisen laivoista täytyy olla silloin Megastarin luokkaa. Siihen mahtuu 800 autoa. Vanhat säännöt sanovat, että parkkipaikoille saapuu tai niiltä poistuu huipputuntina 60 % autoista. Näin voisi kaalinpäästä arvioida, että väylälle pyrkii maksimituntina jopa 5000 autoa. Jos liikenne jakautuisi tasan itään ja länteen tie olisi täyteen pakattu.

Laitoinpa lopuksi tähän kuvan Helsingin maanalaisesta keskustasta, eri vaihtoehtoineen – joskus tulevaisuudessa. Meillä on isoja louhintaprojekteja tiedossa. Pian on ryhdyttävä valitsemaan. Pisara maksaisi yhden miljardin, keskustan kehäväylä eli keskustatunneli Länsiväylältä (vai onko se Länsibulevardilta?) Lahdenväyläylälle (vai onko se Lahdenbulevardi?) toinen kokonainen miljardi, tai sitten tämä uusi Lemminkäisen louhintaprojekti, tässä esiintymättömine häntineen jälleen tuon yhden miljardin verran. Tallinnan tunneli sitten vielä Helsingin keskustan ja Pasilan osalta ainakin varautumisena jälleen miljardin verran. Paljonko siitä tulikaan? No ainakin 3 miljardia. Tämäkö siis tarvittaisiin, että saataisiin Helsinkiin kunnon kävelykeskusta?  Saattaisi olla myös mahdollisuus ”halpuuttaa hintoja”. Minä olen yrittänyt puhua huoltotunnelin kehittämisestä keskustan parkkitilojen ulosajoa helpottavaksi yhdystunneliksi. Olen myös ehdottanut Pisaran uudelleen suunnittelua. Tallinnan tunneliin varautuisin sijoittamalla aseman nykyisen rautatieaseman alle.  Tultaisiin liukuportailla komeasti pääkaupungin hienoimpaan asematilaan Eliel Saarisen asemahalliin.

Elämme mielenkiintoisia aikoja. Ainakin insinöörin kannalta.

Älypuhelin aivojen moottorina –

tai käden jatkeena. Bussikuskit ajavat kännykkä korvalla, niin tekevät myös rekkakuskit ja taksikuskit – ammattimiehiä kaikki. Niin teen minäkin, tietäen kännykän näpelöinnin kohtalokkaaksi ja rikokseksi. Pahimmalta tuntuvat äidit jotka nenä kännykässä työntävät lastenrattaat suojatielle. Digitalisaation papit ja papittaret sanovat sähköisten palvelujen muuttavan maailman paremmaksi ja viisaammaksi. Erityisesti kulkeminen paikasta toiseen helpottuu.

Yksitoistavuotias lähti aamulla kouluun Pakilasta Lauttasaareen.  Älypuhelin säteilee taskussa. Kotona Lauttasaaressa oli putkiremontti ja hän asui mummolassa, Pakilassa.  Pirkkolantiellä hän hyppäsi ajatuksissaan väärään bussiin ja ajoi oranssin väristä Jokeri-linjaa käyttäen Elielin aukion sijasta Westendin bussiterminaaliin Länsiväylän varteen. Sieltä hän otti Lauttasaareen menevän bussin, jolla luuli pääsevänsä Lauttasaarentien pysäkille. Reitinvalinta oli sinänsä OK. Reittiopaskin suosittelee kolmantena vaihtoehtona tätä reittiä. Bussi ajoi kuitenkin moottoritietä suoraan Kamppiin. Sieltä poika otti uuden bussin kohti länttä ja Lauttasaarta. Hän sattui kuitenkin ottamaan bussin, joka ajoi länteen, mutta jälleen moottoritietä pitkin pysähtymättä Lauttasaaressa. Hän ajautui moottoritietä pitkin jälleen Westendin terminaaliin. No, tämän seikkailun jälkeen vihdoinkin oli oppi karahtanut perille ja poika valitsi sellaisen bussin, joka ajoi länteen Lauttasaarentietä pitkin. Matka kesti puolitoista tuntia ja poika myöhästyi koulusta 5 minuuttia. Oliko tässä nyt mitään ihmeellistä? Kun ensimmäistä kertaa kulkee tuollaisen reitin bussilla näin saattaa sattua.

Kyllä, mutta ei tässä jutussa nyt olekaan kysymys tästä. On kysymys digitaaliajan oudoista ilmiöistä. Olihan pojalla älypuhelimessaan kaiken maailman reittioppaat joilla olisi voinut valita matkareittinsä ja saada tarkat aikataulutiedot ja bussien saapumisajat numeroineen. Olen varma, että hän oli koko ajan netissä, mutta siellä oli tärkeämpää tekemistä kuin matkareitin suunnittelu ja seuranta. Siellä oli todennäköisesti käynnissä Snapchattailu kavereiden kanssa. Tai sitten siellä oli menossa Minecraft kaupungin rakentaminen, vai oliko aikaisempien rakenteiden purkaminen tai jopa taistelu naapurikaupungin monstereiden kanssa.  Ja tästä nyt olikin tarkoitus kirjoitella. Lasten ja nuorten addiktiosta koneisiin.  Eikä vain lasten ja nuorten addiktiosta vaan meidän vanhojen addiktiosta – yhtälailla.

Liikennesuunnittelijana, tai entisenä sellaisena, oli pakko ihmetellä nuo matkareitit. Vaihtoehtoisia reittejä on todella tuolla matkalla useita. Ykkösenä reittiopas suosittelee kulkemista Munkkiniemen ja Otaniemen kautta Lauttasaareen. Vaihto olisi A. Aallon aukiolla. Matkan kesto ilman päätepisteiden kävelyä 50 min. Reitti kakkonen suuntautui Huopalahden asemalle ja junalla keskustaan ja sieltä Lauttasaareen 48 min. Vaihtoja oli kaksi. Kolmas vaihtoehto suosittelee oranssia Jokeri-bussia Westendin terminaaliin ja sieltä vaihtoa Lauttasaaren bussiin. Matka-aika 60 min. No, tuonhan se poika vahingossa valitsi. Siihen asti kaikki meni vielä oikein.

Huima juttu. Jos tulevaisuudessa haluaa nopeasti Pirkkolasta Lauttasaareen sen voi tehdä kahdella vaihdolla ja kolmella liikennevälineellä ja hyvässä lykyssä 30 minuutissa. Siinä ei mikään muu kuljetuspalvelu enää pärjää. Uutisisten mukaan vaihdot stressaavat ihmistä. Näin sanovat viisaudessaan tutkijat. Minusta tuo nopea liikkuminen vaihtoineen ja monine liikennevälineineen saattaa olla vireyttävä tapahtuma kaiken screenin edessä istumisen jälkeen ja ennen sitä. Matkallakin se keskeyttää chattailun. Se on lisäksi tietyllä tavalla hyvin sosiaalinen ja jopa lievästi liikunnallinen tapahtuma. Sisältyyhän vaihtoihin kävelyä, ehkä portaita ja vipinää. Päivän ainoa liikuntasuoritus.

Tämän blogin aiheena ei ollut tarkoitus olla reittiopas tai matkat mummolaan. Oli tarkoitus puhua tai ihmetellä meidän kohtaloamme nettikansana. Tai maailman kansojen kohtaloa nettikansoina. 

Internet ja puolet ihmiskunnasta

Internetin käyttäjiä on maailmassa puolet kaikista ihmisistä. Kehittyvissä maissa luku on 40 % ja kehittyneissä maissa 80 %. Ei siis jokatuntisesti puhelimessa tai tietokoneessa roikkuvia, mutta kuitenkin sitä viikoittain käyttäviä. Tämä on uskomaton luku. Suomessa on alusta alkaen oltu kovia netin käyttäjiä. Tällä hetkellä ollaan aikuisväestön suhteen noin 90 prosentissa.

Internetin käyttö oli Euroopassa ja etenkin Suomessa yleistä jo vuonna 2005.  Kehittyvässä maailmassa oltiin silloin vielä aivan alkutekijöissä. Sittemmin kasvu on ollut huimaavan jyrkkä. On miltei käsittämätöntä uskoa, että puolet maailman ihmisistä on tekemisissä Internetin kanssa.

Kuvassa esiintyy suomalaisten yhteisöpalvelujen käyttö kahden vuoden takaa. Meikäläisen ikäisillä tuo käyttö näyttää hyvin vähäiseltä. Onko pari prosenttia? Tuota en oikein usko. Kaikki kaverit ovat koneella! Mielenkiintoinen on tuo kolmas tolppasarja. Se kertoo, ettei verkkoyhteisöjen tai somen käyttö riipu kovin paljoa koulutustasosta. Kaupunkilaiset näyttävät kuitenkin kerkiävän somettamaan maalaisia enemmän. Lieneekö se rappiota vai onko siinä viisasten kivi?

Tilastokeskus on tutkinut tarkkaan internetin käyttöä. Nämä luvut osoittavat miten totaalisesti elämme yhteiseloa internetin kanssa. Harmittaa vaan että suurin osa tilastoista koskee aikuisväestöä. Mistä saan selville tuon pääaiheeni eli lasten addiktion lukuja?

Älypuhelimia myydään tänä vuonna 1,6 miljardia kappaletta

USA:ssa älypuhelinta käytetään kaikissa olosuhteissa. En usko suomalaisten tuossa paljoa eroavan. Jumeon 2013 tehdyn tutkimuksen mukaan yli 18 vuotiaista jenkeistä 9% käyttää älypuhelinta seksin aikana, 35 % elokuvissa, 33 % illallisilla, 32 % lasten koulutilaisuuksissa, 55 % autolla ajaessaan, 12 % suihkussa ja 19 % kirkossa. Ainoa ero suomalaisiin tuntuisi olevan kirkko. Meillä kirkossakäynti on niin vähäistä, että siitä tuskin saisi tuollaista 19 prosenttia aikaiseksi.

Maailmassa on tällä hetkellä miljardeittain kännyköitä ja tietokoneita.  Haluttua tavaraa riittää ja romua syntyy. Älypuhelimia myydään tänä vuonna 1,6 miljardia kappaletta. Vuonna 2020 myynnin ennustetaan olevan 2 miljardia kappaletta. Kiinassa yksin myydään 500 miljoonaa älypuhelinta vuodessa. Maailmanmarkkinoilla Samsung johtaa, Apple on toisena ja Huawei kolmantena.

Älypuhelinten kärkimaa vuonna 2016 oli Arabiemiraatit. Ruotsi on hopealla. Suomi on pistesijoilla – kuudes - Sveitsin, Etelä-Korean ja Taiwanin jälkeen. Meillä 70 % aikuisväestöstä omistaa älypuhelimen. Niin tässä on se ikuisuusongelma ketkä ja minkä ikäiset ovat kunkin maan tilastoissa aikuisväestössä tai väestössä yleensä mukana?

Kun koko Suomen yli 16-vuotiaalla väestöllä 70 prossalla on käytössää älypuhelin ja kun 16-24 vuotiaista 95 prossalla on käytössään älypuhelin, niin kuinka paljon niitä on lapsilla? Netistä löytyy tietoja joiden mukaan 60 % ekaluokkalaisista olisi älypuhelimen käyttäjiä ja määrä sitten kasvaa niin että kymmenkesäisillä ollaan jo 90 prosentissa. No, onhan nähty, että älypuhelimet alkavat pyöriä jo kolmevuotiaiden kädessä. Olivatpa tarkat luvut mitä tahansa, selvää on, että älypuhelimen kautta saatavat palvelut ovat jo esikouluikäisten käytössä. Ystäväni Timo, lastentarhan opettaja, sanoo kuitenkin, ettei päiväkotiin saa tuoda puhelimia. Koululaiset Niilo 10, Antti 11 ja Eemeli ja 14 sanovat ettei koulussa saa näpelöidä, paitsi välkkärillä. Muun ajan he sitten heräämisestä nukahtamiseen mieluiten käyttäisivät tuossa puuhassa. Nuorilla tuntuu Snapchat olevan kovassa huudossa. Heidän mielestään Facebook on vanhusten laji. Seuraavassa kuvassa näkyy suomalaisten suosituimmat appsit eli sovellukset:

Suomalaisten älypuhelimiin asennettujen appsien määrä on lähes samankaltainen kuin muissa pohjoismaissa ja maailmassakin. Suurin ero lienee Snapchatin pienempi käyttö. Maailman ladatuimmat iOS-sovellukset vuonna 2015 olivat Facebook, Facebook Messenger, YouTube, Instagram, Skype, WhatsApp Messenger, Find My Phone, Google Maps ja Twitter. Kuvassa näkyy Suomen tilanne AudienceProjectin tutkimana vuodelta 2016.

Ei paluuta entiseen

Tosiasia on, että olemme tilanteessa josta ei ole paluuta. Yhtä lailla totta on se, ettei kysymyksessä ole lasten tai nuorten tarttuva tauti. Koko väestö on tartutettu. Tai ei nyt tilastojen mukaan aivan niin, sillä yli 75-vuotiaat ovat esikoululaisten asteella älypuhelimen käytössä. Onkohan tuo oikein? Puhelinhan on nyt lähes kaikilla, mutta tuo älypuhelin. Se saattaa toistaiseksi puuttua. Se on vasta tulossa.

Suomen suosituimmat pelit viime vuodelta näkyvät kuvassa. Ykkösenä oli FIFA. Jenkeissä valittiin vuoden peli 2016. Sitä tavoittelivat Doom, Inside, Overwatch, Titanfall 2 ja Uncharted 4. Valinta kohdistui Overwatchiin. Kaikki vuoden pelin asemasta kilpailleet ovat ammuntapelejä.  Voittajan mainos kehottaa: ”Taistele tavoitteista, kukista vastustajasi ja yllä voittoon!”. Eipä ihme, että ampumaradat ovat nykyisin melko tyhjiä. Ampumista harjoitellaan päivät pääksytysten kotisohvalla.

Koneella käytetty aika kiinnostaa. Kuinka paljon ajasta ihmiset käyttävät pelaamiseen. Erityisesti kiinnostaa kuinka kauan lapset käyttävät aikaansa pelaamiseen ja muuhun.

Kahdeksan - kahdeksantoistavuotiaiden ajankäytöstä USA:ssa selviää, että median kokonaiskulutuksessa televisiolla on sentään vielä huomattava kakku eli kolmannes media-ajasta. Mutta puolet ajasta kuluu tietokoneiden tai muiden pienempien screenien ääressä. Jos brittiläisten teinien 4 tunnin päivittäiseen internet aikaan on uskomista, luulisin melkein, että televisio-ohjelmistakin nuoret katsovat suuren osan omilta laitteiltaan. Mitä se sanoi tuo vaimon tyttärenpoika juuri eilen. sanoi että saattaa katsoa illassa kolmekin jaksoa jotain tv-sarjaa. Huh!

Tutkimuksia ja mielipiteitä haitoista ja hyödyistä

Viisaat amerikkalaiset (ZenithOpttimedia) ovat arvioineet, että aikamme kulutus kaikkien median lajien parissa nousee tänä vuonna tarkkaan sanottuna 506 minuuttiin päivässä. Se on jatkuvaa nousua edellisistä vuosista. Kasvun pääasiallinen aiheuttaja on internet ja sen mobiilit muodot.  Kun internetin käyttö vuonna 2010 vei 13 % media-ajastamme, nousee luku 30%:in tänä vuonna. Näin ennustavat. 30 % tarkoittaisi 150 minuuttia päivässä.

Toinen tutkimus (Ofcom) sanoo brittiläisten teini-ikäisten kuluttavan internetissä 27 tuntia viikossa. Päivittäin tämä tarkoittaisi 230 minuuttia eli lähes 4 tuntia päivässä. Kymmenessä vuodessa nettiajankäyttö on kaksinkertaistunut. Keskimääräinen aikuinen kuluttaa netissä 20 tuntia viikossa. Tämä sisältää netin käytön työpaikalla. Britanniassa, niin kuin muuallakin netin käyttöä on lisännyt videoiden katselu, pelien pelaaminen, viestittely ja sosiaalisen median käyttö.

Eva Wahlström, nyrkkeilyn maailmanmestari, hän kirjoittaa hyvän kolumnin näistä asioista. Tässä yksi kappale hänen kirjoituksestaan joka koskettaa juuri puheena olevaa aihetta. Kannattaa lukea koko teksti. Tässä linkki: https://yle.fi/uutiset/3-9781074

”Kauhistuttaa, miten puhelin tuntuu kasvaneen kiinni lapsen käteen, miten lapsen oma-aloitteisuus ja luovuus tuntuvat vähentyneen ja miten huonosti hän sietää tylsyyttä. Vertaan usein mielessäni miten paljon mielenkiintoisia seikkailuja ympäristö tarjosi itselleni lapsena ja miten keksin leikkejä ollessani yksinkin. Mutta tänä päivänä osa lapsuudesta on siirtynyt verkkoon, ja elämän tutkiminen tapahtuu usein siellä.”

Halusin vielä itselleni hieman konkretiaa. Etsiskelin netistä kansainvälisiä kannaottoja. Siteeraan tässä nyt valikoimaa amerikkalaisia mielipiteitä.  Nämä ovat lähtöisin seuraavasta osoitteesta: https://www.raisesmartkid.com/all-ages/1-articles/smartphone-and-tablet-screen-time-good-or-bad-for-kids

• ·        Lasten ensimmäisinä vuosina aivot kehittyvät nopeasti ja pienet lapset oppivat parhaiten vuorovaikutuksen kautta, ei näytön kautta. Istuminen pää alas painettuna, ilman katsekontaktia ihmisiin saattaa olla haitallista lasten aivojen kehitykselle.
• ·        Näyttö vetää parivuotisia lapsia vuorovaikutuksesta vanhempien, sisarusten ja toisten lasten kanssa. Se saattaa vaikuttaa lasten kehityksessä oivalluskykyyn, empatiaan, oman itsensä tuntemiseen ja suhteiden muodostamiseen.
• ·        Taaperoiden on tarpeellista olla aktiivisia fyysisesti.  Heidän pitäisi aktiivisesti tutkia ja seikkailla ympäristössään, eikä niin että he saavat vaikutteensa toissijaisesti näytöltä tuolissa istuen tai sängyssä maaten.
• ·        Vauvat ja taaperot oppivat parhaiten koskettamalla materiaa kolmiulotteisessa muodossa, ei näytön kaksiulotteisessa maailmassa. Kolmiulotteinen kokeminen on havaintokyvyn kehittymisen kannalta oleellista.
• ·        Tutkijat sanovat sähköisten kirjojen lukemisen 3-5 vuotiaille vievän huomiota itse tarinasta, johtuen näihin liittyvistä äänitehosteista, vihellyksistä, kelloista, äänistä. Paperinen oikea kirja luettuna fokusoi tarinaan.
• ·        Lääkärit sanovat pitkäaikaisen screen-ajan synnyttävän lyhytjänteisyyttä ja heikentävän keskittymiskykyä. Se vaikuttaa myös ruokahaluun. Toinen tutkija Harvardista sanoo lasten tarvitsevan aikaa päiväunelmille, heillä on oltava tilaisuus käsitellä omia levottomuuden aiheitaan, prosessoida ajatuksiaan, keskustella niistä vanhempiensa kanssa, jotka taas voivat jakaa heille varmuutta ja turvallisuutta. Tämä ei tapahdu silloin kun lapset mieluummin pelaavat tableteilla ja älypuhelimilla automatkan aikana.
• ·        Texasilaiset tutkijat olivat havainneet alempien tuloluokkien lasten olevan haavoittuvampia näytön haitoille. Sama koskee koulussa heikommin menestyviä oppilaita. Hyvin menestyvät ovat älypuhelimien läsnäolosta huolimatta kyllin vahvoja keskittymään.
• ·        Ja vielä lopuksi yöunesta. Lapset jotka nukkuvat älypuhelimensa vieressä, heidän yöunensa on runsas 20 minuuttia lyhyempi kuin keskimäärin saman ikäisillä. Tutkijat epäilevät sen johtuvan kännykän säteilystä. Heidän kehonsa kello reagoi näin säteilyyn. Minä taas ajattelisin, että kiihkeä pelaaminen vielä peiton alla ennen nukahtamista pitää adrenaliinitason korkealla ja vaikuttaa unettomuuteen.

Onko hyötyjä?

Kyllä sanovat hyötyjäkin olevan. Oikeastaan aika itsestään selviä. Esimerkiksi: Lapset kehittävät älypuhelinta käyttäessään ruokahalun teknologiaan. Se on tärkeä taito nyt, mutta etenkin tulevaisuudessa. Teknologia on osa opiskelua. On järkevää, että lapsi tutustuu tähän maailmaan jo nuorena. Sanovat vielä, että tabletit ja älypuhelimet tarjoavat lapselle tilaisuuden oppia ja stimuloida mieltään hauskalla ja miellyttävällä tavalla. Jos näyttöä käytetään laadukkaalla tavalla se edistää lapsen kognitiivista ja sosiaalista kehitystä. Laatu tässä yhteydessä tarkoittaa sitä, että vanhemmat ovat mukana ja seuraavat ja keskustelevat lapsen kanssa siitä mitä näytöllä näkyy ja mitä lapsi muuten tekee. Korostavat hyötynä lasten kommunikaation kehittymistä. Yhteydet ystäviin ja sukulaisiin eri sovellusten kautta ovat laitteiden suurenmoista käyttöä.

Loppupäätelmä

Olemme tosiasian edessä. Maailman ihmisten käden jatkeeksi ja aivojen moottoriksi on muutamassa vuodessa tullut älypuhelin. Lapsemme ovat sen orjia. Mutta! Olemme itsekin aivan samassa mitassa sen orjia. On turha päivitellä lasten käyttäytymistä. On turha päivitellä sitä, ettei heillä ole vanhemmilleen mitään asiaa. Kaikki on meistä vanhemmista kiinni. Lasten vanhemmista. Isovanhemmista. Näyttää uhkaavasti siltä, että meilläkään ei ole asiaa. Juuri heille. Muuten kyllä!

Jalkaan vai suoraan sydämeen?

Saatamme jotenkin pitää maailmaa hyvin yhdenmukaisena rakenteena. Ihmiset ovat samanlaisia, lapset ovat samanlaisia. He kaikki ovat yhdistelmä hyviä ja pahoja. Hyviä on paljon enemmän kuin pahoja. Mutta pahoja on riittävästi viedäkseen silloin tällöin meidän onnellisen yöunemme. Viimeksi juuri Turun pirunpoika tuotti meille kaikille pahan olon ja monelle suuren surun. Raukkamainen riiviö joka surmaa äidin lapsen viereltä. Pikkupiru joka oli huumannut itsensä joko hengellä tai aineella. Ajattelen, miksi eivät ampuneet suoraan sydämeen, miksi ampuivat reiteen? Kun hän elää joudumme hänestä kuulemaan ja hänen kuviaan katselemaan. Ei sittenkään! Taisi sittenkin olla oikein rankaista vuosien kärsimyksellä ja halveksunnalla, kuin että olisi vapauttanut henkiolennoksi luuloteltuna marttyyrina ja mielikuvituksen jumalhahmon lempipoikana. Muuttuu ainakin yksi onnen hymy pahaksi irvistykseksi. Hyödyttääkö se meitä, lievittääkö se meitä, pirunpojan pettymys?

Vierasmaalaisen näköinen

Maailman armeijoissa vallitsevan perinteen mukaan pahat teot kostetaan moninkertaisina. Yhden valloittajasankarin tai raiskaajavalloittajan surmaaminen saattoi johtaa kostona ja kurinpalautuksena koko kylän lasten ja naisten surmaamiseen. Miehet oli keritty surmata jo aiemmin tai olivat lähteneet pakoon. Kun rintamat kulkivat päinvastaiseen suuntaan, osat vaihtuivat teoissa ja tekojen sovituksissa. Erityisen oikeutettua ja sankarillista on aina ollut vääräuskoisten surmaaminen. Oli sitten usko ristiä tai puolikuuta tai oli se sitten punaista tai valkoista. Kieltämättä nytkin tuntuu siltä, että vääräuskoinen ja tummaihoinen ansaitsisi selkeästi ankaramman rangaistuksen kuin luterilainen pellavapää. Samasta teosta tietysti. Vai onko teko sama, jos tumma vierasmaalaisen näköinen surmaa perheen kunnian vuoksi oman sisarensa, sen sijaan että surmaisi oman kunniansa vuoksi vaalean luulotellun morsiamensa?

Nämä pitserioiden ja vastaanottokeskusten välillä marhailevat nuoret miehet. Heistä olemme saaneet kuulla. Se on pahan alku. Heidän elämänsä tiivistyy tekemättömyyteen, kaiken tarkoituksettomuuteen ja kalvavaan epätietoisuuteen. Kaikki haaveet ovat ulottumattomissa. Perheen yhdistäminen on suurin haave, mutta se vaikuttaa yhä epätodennäköisemmältä. Ikävä tiivistyy. On Ikävä perhettä. Äitiä ja isää, sisaruksia. Erityisesti isovanhempien ”vanhaa” viisautta. Sitä on ikävä. Ruoka ei maistu hyvältä. Niin kuin kotona. Leipä ostetaan nahkeana kaupasta. Se ei ole isoäidin leipomana suussa sulavan uunituoretta, maauunista otettua. Nivuset pakahtuvat. Kaverit ovat tietävinään. He eivät tiedä mitään. Kaikki viisastelevat ja kaikki puhuvat. Puhuvat puhumasta päästyään. Erityisesti ne puhuvat rohkeista sankareista. Jatkuva puhelinyhteys kotiin. Se ei auta. Se pahentaa ikävää. Sanovat sieltä kuinka onnellinen kuuluisi olla, kun on pois päässyt. Onni on kuitenkin kadonnut! Toive naisesta, vaimosta, se on jatkuvasti päällä. Se tuntuu nivusissa. Ne pakahtuvat. Kännnykästä pursuu jokaöistä pornoa. Peiton alla reidet kastuvat. Vaikka muuta elämää ei ole, niin tuo kirottu patukka tyrskii elinvoimaansa öin ja päivin. Kaverit vaikenevat näistä asioista. On pakko rukoilla ja pyytää anteeksi tätä pahaa elämää. Huomenna on matka jälleen samaan pitseriaan, samalla bussilla, samalle torille. Illalla on ryömittävä saman tahriintuneen peiton alle. Onneksi on kavereita. Kaikkein kammottavin ajatus olisi tutustua suomalaisiin. Tunne on heidän kanssaan yhteinen. He eivät puhu meille eivätkä tervehdi meitä. Kunnioittavatko nuo pitseriapojat ketään? Ei! Paitsi kunnioittavat niitä jotka uskaltavat. Haluaisivat itsekin olla rohkeita ja uskaltaa. Se on heidän haaveistaan ainoa mahdollinen. Siltä tuntuu. Heillä ei ole tilaisuutta muihin haaveisiin.

Viranomaisilla on toivoton tehtävä. He kysyvät itseltään ja toisiltaan mitä olisi tehtävä? Olisi poimittava neula heinäsuovasta. Olisi saatava oikea vihje potentiaalisesta tekijästä. Hänet olisi sitten saatava valvontaan. Mission impossible! Aina on rotan mentävä kolo. Olisi saatava mielekästä tai mieletöntäkin tekemistä. Työtä! Jatkuva toimettomuus on pahin asia. Jos siis yhtä yksinkertaista asiaa etsii, se on työ. Aivan, pakkotyö! Jos etsii turvapaikkaa, on tehtävä 8 tuntia päivässä työtä. Mitä tahansa. Lapiohommia. Kankaan kutomista. Kadunlakaisua. Autojen pesua. Marjan poimimista. Risujen keräämistä. Lehtien haravointia. Voimanostoa. Juoksua. Koulun penkillä istumista. Mitä tahansa tekemistä, paitsi ei tekemättömyyttä ja jatkuvaa isissomea.

Pitkäparrat uudelleenkoulutuksessa

Ajatellaan hieman maailman tapahtumia. Kysytään mitkä keinot purevat? Vankilat ovat terroristien uudelleenkoulutuslaitoksia. Amerikkalaiset perustivat Guantanamon vankilan opettaakseen pitkäparrat tavoille. Leiristä on julkaistu runsaasti aineistoa. Erityisen paljon kerrotaan kuulustelumenetelmistä ja vankien kohtelusta. Ne tarinat eivät sovellu sen paremmin kristittyyn kuin muunkaan uskonnon moraalikäsitykseen. Menetelmät eivät myöskään sovi Yhdysvaltojen perustuslakiin. No eipä tarvitsekaan sopia, sillä vankila sijaitsee Kuubassa, ei Yhdysvalloissa. Kuinka tässä onnistuttiin? Kasvoiko Afganistanin talibanaikaisesta turvallisuuspäälliköstä tai Afganistanin entisestä Pakistanin suurlähettiläästä kunnon kansalaisia? Miten kävi niiden vajaan sadan vangin, joiden oli todettu syyllistyneen varsinaisiin terroritekoihin. Kaikkiaan vankeja on ollut jonkin verran alle tuhat. Muuttuivatko he hyviksi ihmisiksi ilman vihaa, onnistuiko vankila kyllästämään heidät katumuksella ja lähimmäisenrakkaudella? Ei onnistunut! Useita vankileiriltä vapautuneita on myöhemmin tuomittu terroriteoista kotimaissaan. Osa ei halua lähteä leiriltä. Ovat saattaneet kidutettuina puhua itselleen epäsuotuisan tulevaisuuden kotimaassaan. Kysymys jäi ilmaan. Voidaanko kaikki potentiaaliset terroristit vangita ja siten suojata meidät surmanteoilta?

Guantanamon vangit uudelleenkoulutuksessa. Vaikuttaako tehokkaalta?

Palestiina ja Israel esimerkkinä

Israelilaiset ovat yrittäneet hillitä palestiinalaisten vastatoimia omaa militaristitoimintaansa vastaan vankileireillä ja muureilla. He kysyvät: kumpi oli ensin terrorismi vai miehitys? Ja vastaavat: terrorismi alkoi jo 20-luvulla. Terrorismissa on kuollut 4000 israelilaista juutalaista. Kuolleita palestiinalaisia ei varsinaisesti lasketa. Taistelussa terrorismia vastaan menestys on ollut heikko. Vuoden 1967 jälkeen ainakin 800000 palestiinalaista on ollut vangittuna ja tällä hetkellä vangittuja lienee noin 5000. Kauimmin vankilassa istuneet ovat olleet siellä lähes 40 vuotta.  Palestiinalaiset ovat tehneet tuhansia terrori-iskuja. Arabien terrori-iskut israelilaisia vastaan alkoivat jo 1920-luvulla. Israelilaiset ovat vastanneet samalla mitalla ja vielä lujemmin valtiollisen kurinpidon keinoin. Jos terrorismi on tulosta yhteiskunnallisesta epätasa-arvosta ja luokkayhteiskunnasta sen pitäisi päättyä silloin kun vallitsee tasa-arvo ja luokattomuus. Israelissa ei vallitse tasa-arvo eikä luokattomuus. Lienee jopa niin että juutalaisten kesken, niin kuin myös arabien kesken, vallitsevat molemmat ongelmat. Tämä nostaa maan kokonaisongelmat korkeampaan potenssiin. Sekä juutalaiset että palestiinalaiset edustavat maailman kansojen älykästä fraktiota. Niinpä he eivät ole helpoimpia kesytettäviä osapuolia. Kesyttäjiksi eivät ole kelvanneet herra Obama, eikä siihen kelpaa myöskään herra Trump. Ainoa mikä kesyttäisi on raha. Sitä ei kellään näytä olevan riittävästi – ja sen jakamisen periaatteista ei ole yksimielisyyttä.

Israelin turvallisuusviranomaisten laatima lista kertoo vuosikymmenittäin terrorismissa kuolleiden israelilaisten lukumäärän. Kuuden päivän sodan jälkeisenä aikana vuodesta 1967 nykypäivään palestiinalaiset ovat murhanneet noin 2500 juutalaista. Samana aikana israelilaisten ja arabien välisissä sotatoimissa on kuollut 8000 juutalaista ja vastapuolella 80000 arabia.

Terrorismi on hirveä ilmiö. Terrorismi koskettaa siviilien arkipäivää. Mutta terrorismin juuret syntyvät sodissa. Sodissa tapetaan silmittömästi. Israelin sodissa, tai arabien järjettömissä sodissa Israelin kukistamiseksi, niissä surmansa saaneet olivat ihmisiä hekin, ei vain sotilaita!

Israelin tilanteen voisi kuvitella olevan jonkinlainen ennuste sille mitä muualla voi tapahtua. On rodullinen ristiriita. On rasismi.  Valtakunnan väestöstä neljännes on islamisteja. He taistelevat olemassaolonsa puolesta. He eivät ole maahanmuuttajia. He ovat kantaväestöä. Juutalaiset ja palestiinalaiset ovat geneettisesti läheisiä serkkuja. Juutalaiset ovat myös kantaväestöä. Heillä on serkkujensa kanssa ristiriita vallasta ja ristiriita maasta. Leppymätön! Mutta ei tappamalla ratkaistavissa!

Nyt kun terrorismia käytetään koston ja oikeutuksen aseena saattaa olla, että juuri nuo valitut tappamisen keinot voisivat olla todellisuutta muuallakin. Laskin israelilaisista lähteitä käyttäen viimeisen seitsemän vuoden aikana tehdyistä murhateoista toteuttamistavan. Havaitsin puukottamisen olevan terroristien ykkösmenetelmä hirvittävissä teoissaan. Puukottamalla suoritettiin lähes kolmannes murhateoista. Autolla tappaminen on Israelin todellisuudessa 12% osuudella merkittävä sekin. Massiivisimmat teot ja suurin osa niistä tapahtuvat ampumalla. Israelissa suuri osa teoista kohdistuu sotilashenkilöihin. Tällaisia tapauksia oli viidennes kaikista murhateoista. Myös rabbit ja heidän perheenjäsenensä ovat huomattavan usein murhatekojen kohteina.

Takaako diktatuuri turvallisuuden?

Yhteiskunnallinen turvattomuus on sukua terrorismille. Nyt on tapana puhua turvallisuudesta. Kysytään, onko paikka turvallinen, voiko sinne mennä lomailemaan, voiko siellä asua? Kansainvälisissä tutkimuksissa Suomi on saanut erittäin korkeita arvosanoja hyvänä asuinpaikkana. Kun katselee nimenomaan turvallisiksi nimettyjä kaupunkeja, listalta löytyy Tokio, Amsterdam, Osaka, Melbourne, Toronto, Tukholma ja Singapore. Helsinkiä ei löydy näiltä listoilta. Miksi? En tiedä. Meillä ei ole näkyvää segregaatiota. Meillä ei ole kaupunginosia joihin poliisi suostuu menemään vain suurella joukolla ja mellakkavarusteissa. Niitä on runsaasti jo naapurimaassamme Ruotsissa.  Silti emme ole listoilla. Kummallista. Vuoden 2017 Numbeon ”Safety index” maailman kaupungeista laittaa mitalisijoille Abu Dhabin, Dohan ja Munchenin. Pistesijoille pääsevät Singapore, Quebec ja Taipei. Helsinki on sijalla 27. Edelle menevät mm. Kööpenhamina ja Tallinna.

Maailma on muuttunut. Se on muuttunut turvattomammaksi. On outoa, että Hrutshovin Moskovassa, Assadin Damaskoksessa, Gaddafin Tripolissa, Saddamin Bagdadissa, Nasserin Kairossa ja Boumedienen Algerissa meikäläinen kavereineen voi iltaisin kuljeksia vanhan kaupungin pimeillä kujilla pelkäämättä joutuvansa panttivangiksi tai muuten vain mukiloiduksi. Sen sijaan kukaan meikäläinen ei kyllä lähtenyt iltakävelylle New Yorkin Harlemiin. Saattaa olla, että hieman varovaisuutta tuntien kuljeksi jopa Lontoon Sohossa tai Helsingin Punavuoressa. Nyt kun kaikkiin noihin maihin on saatu kylvettyä ”demokratian siemen”, ne ovat muuttuneet turvattomiksi ja minulle muistojen haaveeksi. Ikuisestiko? No minun ikuisuudelleni ainakin.

Selittäkää nyt minulle tätä dilemmaa. Onko siis nyt niin, ettei näissä maissa jotka mainitsin ollut yhteiskunnallista epätasa-arvoa? No, oli varmaan! Oli hyvin varakkaita ja oli hyvin köyhiä. Mutta, mutta! Eivät ne maan varakkaat yleensä liikuskelleet iltahämärissä noilla rapistuvilla vanhan kaupungin kujilla. Ajelivat limusiineillaan villalta pikkupalatsille ja takaisin. Eivät kohdanneet. Mutta meikäläinen pystyi liikkumaan turvallisesti noiden paikkojen hämärillä kujilla. Kunhan ei vaan kameralla liiaksi osoitellut ihmisiin. Videokamaraa voi kyllä vapaasti käyttää, mutta ei stillkuvaa.  Pysäytetty kuva puuttuu ihmisen elämään ja pysäyttää sen toisen haltuun. Videokamera elää elämää, ei pysäytä eikä varasta hetkeä.

Niin siis jatkakaamme pohdintaa. Poistaako tiukka diktatuuri turvattomuuden kaduilla? Voidaanko kaikki potentiaaliset rikolliset sulkea vankiloihin ja sillä tavoin turvasta elämä kaduilla ja kujilla?

Teinpä tilanteesta kuvan. Voiko rikokset välttää panemalla kaikki potentiaaliset tyypit telkien taakse. Tässä kaaviossa on edustava joukko maailman valtioita. Vaaka-akselilla on vankilassa istuvien määrä suhteessa väkilukuun. Eniten vankiloihin ja vastaavaan ”kotihoitoon” teljettyä väkeä on USA:ssa. Heitä on 690 henkeä 100000 asukasta kohti. Suomessa vankiloissa on 55 ihmistä 100000 asukasta kohti. Israelissa vangittujen luku on 265.  Minkäänlaista riippuvuutta joka osoittaisi suuren vankien määrän vähentävän murhien määrää ei ole näkyvissä.

Murhien maailmanennätys

Murhien maailmaennätys on El Salvadorissa. Se on 6,2 miljoonan asukkaan kahvivaltio Väli-Amerikassa.  Murhia tehdään kokonaista 109 kappaletta vuodessa 100000 asukasta kohti. Kakkosena on Venezuela (57), kolmantena Etelä Afrikka (34) ja neljäntenä Brasilia (27). Näissä maissa vankiloissa istuu paljon väkeä. El Salvadorissa 541, Venezuelassa 159, Etelä Afrikassa 292 ja Brasiliassa 307 vankia per 100000 asukasta. Jätin nämä neljä murhamaata pois kuvasta. Olisivat pilanneet mittakaavan. Nyt kuvan huipulla ovat Meksiko ja myös Venäjä. Kun Suomessa tehdään 1,6 murhaa vuodessa 100000 asukasta kohti, niin Meksikossa murhaluku on 16 ja Venäjällä 11. Palestiinalaisten terrori erottuu Israelissa suurella vankimäärällä, mutta ei suinkaan suurella murhien määrällä. Israelissa murhataan 1,4 ihmistä vuodessa per 100000 asukasta – siis vähemmän kuin Suomessa. Vankiloissa on väkeä 265 henkeä per 100000 asukasta.

Suomen murhaluku onkin suuri verrattuna muihin pohjoismaihin tai Eurooppaan yleensä. Vain Belgiassa ja entisissä Itäblokin maissa päästään suurempiin lukuihin. Venäjä johtaa tilastoa.

Tullaanko tässä jonkinlaiseen johtopäätökseen? Onko olemassa jotain oikeata strategiaa? Onko juuri monikansallisuus ja monikulttuurisuus syynä turvattomuuteen ja henkirikosten määrään? On pakko vielä tehdä yksi kuva ja yksi riippuvuus. Otin eräiden maiden ulkomailla syntyneen väestön osuuden koko väestöstä ja vertasin sitä murhien lukumäärään. Hupsista! Tilasto kertoo murhien vähenevän, kun muualla syntyneiden osuus kasvaa.

Joitakin ihmisiä tämä kuva saattaa lohduttaa. Jotkut voivat pitää sitä tilaston väärinkäyttönä. Tilasto nyt kuitenkin kertoo murhia olevan vähemmän niissä maissa, joissa on paljon muualla syntyneitä. Keitä he ovat? Sitä ei tilasto kerro. Havaitsemme ainakin Suomessa olevan vähän muualla syntyneitä ja läntisiä naapurimaitaan enemmän murhia. Ruotsissa on paljon muualla syntyneitä, mutta vähemmän surmantekoja. Sveitsissä on eniten muualla syntyneitä ja surmantöitä suhteellisesti alle puolet meidän tilastostamme. Tätä saa kukin tulkita mielensä mukaan.

Tässä jutussa en pystynyt antamaan edes itselleni muuta vastausta kuin ”pakkotyön”. Jos turvapaikanhakijat tai sen saaneet kuljeksivat päivästä toiseen porukalla Al Arabiataa tarjoavan pitserian ja joukkomajapaikan väliä ja kulkiessaan pohtivat keinoja maailmanparannukseen olemme heidän kanssaan hukassa. On kehitettävä työpakko! Miten? Siihen minulla ei ole vastausta. Tästä olen varma: Jos mitään ei keksitä ovet on pantava kiinni. Siis keksimään!

Mainoksen uhri!

Minulla on nyt sekaantuneet mainokset ja työpaikat. Olen lukenut uusia ja vanhoja lehtiä. Olen vielä lukenut viisaiden oxfordilaisten tutkimuksia. Kaikki alkoi Suomen Kuvalehden 20- ja 30-luvun mainoksista ja päätyi viimeisessä lehden numerossa esiintyneeseen ihanaan lainaukseen Mikkelin Sanomien numerosta 78 päivättynä 9.7.1898. ”Pieniä tietoja” on hyvin ajankohtaista viisautta. Se koskee telefoonineitien työpaikkoja. Se on faktuuralla kirjoitettu. Pitänee suomentaa:

Telefoonineitien ei tarvitse pelätä. Joku aika sitten kerrottiin sanomalehdissä uudesta telefoonikoneesta, joka m. m. itse yhdistäisi puhujan johdon mihin toiseen johtoon hän waan haluaa, joten telefoonineidit käwisiwät tarpeettomiksi.

Muuan ruotsalainen sanomalehtimies on interjuuannut erästä ammattimiestä, joka oli ollut tilaisuudessa tutkimaan mainittua uutta konetta ja tämä on selittänyt, ettei sillä tule olemaan suurta käytännöllistä merkitystä.

”Jos tahdomme esim.”, sanoi hän ”puhua toiseen kaupunkiin eikä johto ole wapaa kuka ilmoittaa meille silloin montako puhewuoroa on edellä tai kuinka kauan pitää odottaa haluttua puhewuoroa? Saamme soittaa alituiseen emmekä sittenkään pääse puhumaan tuohon toiseen kaupunkiin, ellei sattumalta onnistu erittäin hyvin. Kone voi mahdollisesti olla käytännöllinen pienille paikkakunnille, joilla vähän puhutaan. Kaupunkien wälisiin keskusteluihin se kelpaa.”

Samaisessa Suomen Kuvalehden numerossa oli Ode Soininvaaran näkökulma: ”Tekoäly tulee, oletko valmis?” Hän sanoo älykkyyden kysynnän työmarkkinoilla vähenevän. Vahvoilla ovat sosiaalisesti taitavat, yhteistyökykyiset, miellyttävästi käyttäytyvät – tai kauniit. Ode arvelee lääkärin ammattiin ja terveydenhuoltoon mullistuksia, koska IBM:n Dr. Watson on nykylääkäriä viisaampi. Siksi hän asettaa lääkärin kriteeriksi ystävällisyyden. Tosin hieman epäillen sellaisen mahdollisuutta. Hän arvelee myös pankinjohtajien ja juristien olevan heikoilla (tai pitäisikö sanoa vahvoilla) tekoälyn kanssa kun asuntolainoista päätetään. Ode uskoo tekoälyn korvaavan vaativaa asiantuntijatyötä. Siitä minun pitäisi huolestua. Siis joutuvatko kunnon inssit työttömyysjonoon juristien ja lääkäreiden seuraksi?

Robotit mainosmestareina

Ajatus vyyhteytyy. Minunhan piti mietiskellä 20-30 lukujen mainosmaailmaa. Nyt olen sotkeutumassa tekoälyn, automaation ja robotiikan työelämälle tuomiin muutoksiin. No, kysytään sitten mitä mainoksille ja mainosten tekijöille tapahtuu. Käykö sama kuin puhelinneideille? Näitä mainoksia olivat jo sen ajan kuvalehdet suorastaan pullollaan. Ehkä se on ymmärrettävää, sillä eihän ollut televisiomainontaa eikä radiomainontaa. Ei varmaan ollut myöskään tuota valtaisaa mainosihmisten ammattikuntaa. Yhtäkkiä tuleekin mieleen kysymys. Kuuluvatko mainosihmiset tuohon katoavien ammattikuntien joukkoon? Tulevatko robotit aikanaan suoltamaan tarpeellisen mainoskaman tekoälyn ohjaamana. Tämä saattaisi vaikuttaa jopa todennäköiseltä. Miksi todennäköiseltä? No, anteeksi mainosväki – koska tuo mainonnan taso vaikuttaa kieltämättä hyvin köykäiseltä. Suorastaan masentavan köykäiseltä. Onhan sen parannuttava sitten kun robotit todella ryhtyvät hommiin. Heikkolaatuinenkin tekoäly pystyisi suunnittelemaan houkuttelevampia mainoksia kuin mitä televisioruudustamme näkyy. Tai ehkä se sittenkin on niin että mainokset tehdään meitä kansalaisia, potentiaalisia ostajia varten ja juuri me olemme mainosten peili – heikkolaatuinen, säröillä ja himmeä – ilman sanomaa. Vika onkin meissä.

Vaasan leipä harrasti aikoinaan voimakasta mainontaa. Niissä oli paljon vitsikkyyttä ja hieman jopa seksikkyyttä. Tai ehkä vähän enemmänkin. Mainos lupaa somaa lopputulosta?

Katoaako mainosväki?

Katsoin ensin Oxfordin tutkijoiden ennustetta katoavista ammateista. Toivoin ilkeämielisesti ja hiljaa mainosalan kuuluvan näihin katoaviin ammatteihin. Ei liene ollut suurikaan yllätys, että mainosala onkin yksi varmimmin säilyvistä. Vastoin kaikkia toiveitani. Mainosala on suorastaan miltei ehdottomasti säilyvä. Onkohan se niin että mainosihmiset ja mediaväki ovatkin tämän robotisaatiokampanjan takana. Siltä näyttää, sillä myös mediaväki kuuluu säilyvään työmuurahaiskantaan. Heitäkään eivät robotit uhkaa.  Helppoa se on sitten kirjoitella ja suorastaan uhota tätä väistämätöntä muutosta. Minä en usko tuon muutoksen voimaan. Siksi tässä varmaksi totuudeksi määriteltyä tulevaisuutta haluan käännellä ja pyöritellä. Mutta älä hermostu, lukijani! Pian pääset katsomaan lisää hemaisevia 20-luvun mainoksia.

Oxfordin tutkijat määrittelevät elämän ja kuoleman

Tutkijat Michael Osborne and Carl Frey, Oxfordin yliopistosta ovat laatineet mahtavan viisauskoneen, suorastaan tekoälyn josta jokainen voi katsoa ammattinsa tulevaisuuden robottien ahdistuksessa. Katson ensin omaa ammattiani – tai entistä ammattiani. Löydän sopivan hakusanan ”civil engineer”. Hurraa! meikäläiset ovat säilyvää lajia. Robotisaation ja automatisaation syömähammas ei meihin pysty. On vain 2% todennäköisyys työpaikan häviämiseen. Etsin sitten etsimistäni liikenneinsinöörin tulevaisuutta. Sellaista ammattia ei 366 ammatin listalta löydy. Löytyy kuitenkin ”town planning officer”. Myös tuollaisen ”officerin” tulevaisuus on taattu. Homman katoamiseen on vain 13% todennäköisyys.

Testaa itsesi tästä: http://www.bbc.com/news/technology-34066941

Olinpa tuosta työpaikkojen uusjaosta kirjoitellut jo aiemmin. Niitä asioita löytyy tuolta:

http://penttimurole.blogspot.fi/2014/01/tyopaikat-uusjaossa.html

Liikennesuunnittelijan ammattia ei robottiautojen kansoittamasta tulevaisuudenkuvasta löytynyt. Ehkä robottiautot suunnittelevat ja rakentavat itse liikenneväylänsä. Tai jos jokamiehen robottilentokoneet täyttävät ilmatilamme, silloinhan ei teitä tarvita. Mutta insinöörinä ei ole ammatin katoamisesta huolta! Ammattiemme säilyvyys on turvattu. Kuvan lähde: http://www.bbc.com/news/technology-34066941

Omat ammatit näyttävät säilyvän

Vaikka omat ammatit tuntuvat säilyvän lähes täydellisellä varmuudella, niin aiheeseen, eli mainosmaailmaan liittyen halusin nyt tieteellisen perustan näiden turhuuden markkinoiden tulevaisuudesta. Valitsin listalta mainostamisen ja lehden toimittamisen. Otin sitten vertailun vuoksi pari muutakin alaa. Ne ovat vastakkaista totuutta. ne ovat esimerkkejä oxfordilaisten tuomitsemista maailmanlopun aloista. Nyt hieman kummastelen. ”Journalists, periodical and newspaper editors” ovat varmuudella säilyvä ammatti. Sitä on myös ”advertising and public relations directors”. Säilymisen todennäköisyys on 8% ja 3%. Molemmat ammattiryhmät näyttävät olevan suorastaan meidän insinöörien tasolla. Muuten nyt on pakko katsoa miten meidän ikuisten riitakumppaneidemme, lakimiesten käy. Huonosti käy. Robotit korvaavat nuo pykälänikkarit. Ei! Ei sittenkään! Robotitkaan eivät osaa hoitaa maailmaamme riitelemättä. Lakimiehet säilyttävät työpaikkansa 3% varmuudella. Nyt nousee ihmetys. Jos kaikki insinöörit, juristit, toimittajat ja mainosihmiset säilyttävät paikkansa, niin missä sitten tapahtuu tuo dramaattinen hävikki?

Listaa kun katsoo, havaitsee puhelinmyyjät ja ompelijat varmuudella häviäviksi toimialoiksi ja toisaalta hyvinvointiterapeutit ja rakennusten korjaustöiden työnjohtajat varmuudella säilyviksi työpaikoiksi. Minä en usko puhelinmyyjien katoamiseen, vaikka sitä toivonkin – niin usein joudun puhelimessa selittelemään sijoitusvarallisuuteni olemattomuutta. En myöskään usko robottien korvaavan ompelijoita. Pikemminkin uskon robottien haluavan ihania suojapeitteitä tai värikkäitä villalapasia.

Viisas tutkimus sanoo suurimman hävikin kohteeksi joutuvan puhelinmyyjät. Samaan kategoriaan kuuluvat konekirjoittajattaret, talouspäälliköt, puhelinkeskukset ja reseptionistit. Myös tarjoilijat, leipurit ja teurastajat joutuvat lakkautuspalkalle. Lisääntyviä työtilaisuuksia saavat taas terapeutit, psykologit, kätilöt, sairaanhoitajat, lakimiehet ja taiteilijat. Minusta tuossa on kummallisuutta yllin kyllin. Että myös kokit kuuluvat 73% todennäköisyydellä automaation uhreiksi. Ei tuossa asetelmassa nyt näytä olevan järkeä.

Rituskin ihme

Meidänkin firmassa oli aikanaan 80 työtekijää ja yksi konekirjoittajatar. Hänen nimensä oli Rituski. Hän puhtaaksikirjoitti kaikki paperit ja raportit. Konekirjoitus oli ikään kuin ulkoistettu. Hän sitten poistui joukostamme vuoden 2000 paikkeilla - suureksi suruksemme. Kirjoittamisen outsourcing päättyi. Nyt meillä on vastaavasti 80 konekirjoittajaa. Kysymys kuuluu, onko heidän konekirjoitusnopeutensa pienempi vai suurempi kuin aikanaan lyijykynällä paperille raapustaminen? Tai miten oli paljon käytetyn sanelun kanssa. Pysyykö ajatus mukana? Vähentääkö automaatio työpaikkoja vai lisääkö se niitä?

Rituskia ja konekirjoituksen automaatioevoluutiota on pakko vielä esimerkin vuoksi muistella. Hän puhtaaksikirjoitti minun diplarini 60-luvun alussa, sen jälkeen hän puhtaaksikirjoitti kaikki minun tekstini vuoteen 1991 saakka. Tuolloin siirryin Libyaan. Tosin kirjoitettavaa tai saneltavaa syntyi vielä 90-luvulla. Siis pyöreästi sanottuna 40 vuoden paperit. Aluksi hän vannoi olevansa koskaan koskematta tietokoneeseen. Enpä minäkään koskaan kuvitellut koskevani tietokoneen näppäimistöön.  Mutta evoluutio eteni. Ensin hänellä oli IBM:n pallokirjoituskone ja koneessa muisti, joka rekisteröi koneella kirjoitetun tekstin ja syötti sitä sitten pallolle.  Rituski kirjoitti nopeammin kuin pallo kerkesi tulostamaan. Tekstiä siis tuli paperille vielä puoli minuuttia myöhemmin kuin se oli näppäimille naputeltu. Automaatiota! Mainos ei osannut kertoa konettakin nopeammasta kirjoittajasta.

Commercial for IBM's Selectric Typewriter 1960's

https://www.youtube.com/watch?v=vNUEUth7qjc

Rituski kirjoitti ehkä 600 merkkiä minuutissa.  Huh, sehän on 10 merkkiä sekunnissa tai 18000 merkkiä puolessa tunnissa. Onko se mahdollista? Minulta sujuu kaksisormisysteemillä korkeintaan 100 merkkiä minuutissa.  Miten on työn tuottavuus? Kyllä se aikanaan lyijykynällä tekstin paperille tuhertaminenkin aikaa otti. Entäs sitten tuo kaksisorminäppäily? Hieman lohduttaa se, että Mika Waltari on kirjoittanut kaikki 20000 sivua kaksisormisysteemillä. Laskin tuosta Yle Areena videosta hänen kirjoitusnopeudekseen 200 merkkiä minuutissa.

Laitteiden evoluutiossa IBM:n Selectric pallokirjoitin oli ratkaiseva askel. Laite tuli markkinoille 60-luvulla.   Xerox:in vuonna 1981 julkistettu ”Memorywriter” oli varustettu ikkunalla, josta näkyi rivi tekstiä. Siinä se oli korjattavissa. PC tuli konekirjoittajan työkaluksi ehkä noin vuonna 1985.

Vihdoin Rituski myöntyi

Hän huomasi tekstien korjauksen ja editoinnin helpottuvan digitaalisen vempaimen avulla. Niinpä hän suostui ensin ottamaan käyttöön Xeroxin (?) editorin. Lieneekö se ollut nimeltään Memorywriter?  Sitten tuli pystynäytöllä varustettu digitaalinen kirjoituskone. Siihen työnnettiin penaalin kokoisia magneettikortteja. Niin muistelemme Hannu Lehdon kanssa. Ehkä muistamme väärin. Kaiken digipuuhailun ohessa konekirjoittamisen ja tekstinkäsittelyn historian kirjoittaminen näyttää jääneen pahasti puolitiehen.

Vihdoin kaiken suostuttelun jälkeen Rituski myöntyi. Hän otti käyttöön varsinaisen PC:n printereineen. Tekstinkäsittely saavutti huipputason. Tekstiä syntyi kolmella kielellä ilman painovirheitä. Paitsi kerran! Rituski kirjoitti tarjouksen ja erehdyksessä korotti tarjoussummaa. Ei haittaa, työ saatiin! Evoluutio oli loppuun suoritettu.

Oxfordin tutkijat pitävät journalisteja ja mainosväkeä varsin tarpeellisina ja säilyvinä. Heitä eivät robotit uhkaa. Samaa ei voi sanoa sähköteknikoista tai tarjoilijoista.  En usko tuohon. Miksi sellaiset tärkeät palveluammatit kuin tarjoilijat ja kokit häviäisivät? Robottiko meille sopan keittää? Ei!  Ja sitten nuo sähkömiehet? Kotimme ja kaupunkimme ovat täynnä sähköllä toimivia laitteita. Robotitko ne sähkömiehen korvaavat ja toisensa huoltavat? Ei!

Loppumainokset

Kävi taas niin kuin tavallista. Eksyin aiheesta. Minunhan piti ihailla mainoksia ajalta ennen sotia. Sen sijaan ryhdyin mainosväkeä moittiman ja ammattien kiertoa tai tuhoutumista päivittelemään. Kun näin nyt kävi, laitan tähän loppuun pari kuvaa ennen sotia- aikojen mainosmaailmasta 20-luvulta ja 30-luvulta.

Mainokset ajalta ennen sotia eivät suinkaan hurmanneet graafisella taiteellisuudella. Ne olivat ikään kuin käyttötaidetta.  Ihmiset eivät olleet kuvapankista, ne olivat yksilöitä. Valokuvia ei juuri lainkaan käytetty. Mutta mainoksissa oli tunnetta ”hienosta loistosta” ”aistikkuuteen ja sirouteen”. Automiestä tietysti autot kiinnostavat! Robotin kuvia en viitsisi katsella.

Ihmeellistä miten moni mainostettu tuote on nykypäivänä tuttu. Ovat ilmeisesti hyvin mainostettuja, kun ovat vieläkin ostettuja. Vai onko Hangon keksi edelleen olemassa? Miten on Eucalyptuksen laita? Täytyypä lähteä kauppaan katsomaan. Etteivät vaan ystävälliset kauppiaat joutuisi lakkautuspalkalle.