Yliopisto keskustaan vai kampukselle – vastaus 1970 luvun tyyliin

Tutuhesan eli tulevaisuuden tutkimusseuran Helsingin jaoston pienoinen porukka kokoontuu jälleen Kirkkokadulla, Tieteiden talolla. Kuulemme esityksen Helsingin uudesta kaupunkistrategiasta. Sen pitää strategiapäällikkö Marko Karvinen Helsingin kaupungilta. Esityksen kommentaattorina on emeritusprofessori Heikki Loikkanen. Helsingin strategian esittely menee uudessa vaahtokarkkihengessä. Sitten alkaa illan clou Loikkasen innostuessa. Hän saa vähälukuisen yleisön jopa äänestämään Helsinkiin pilvenpiirtäjäkeskustan. Se siitä ja sen kestävyydestä. Jääköön tuo aihe. Mutta, hän ryhtyy puhumaan yliopistosta ja erityisesti sen Kumpulan osastosta. Hän kysyy miksi heidän tiedekuntansa sijaitsee Kumpulassa – jumalan selän takana? Tiede kehittyy henkilökohtaisten kontaktien kautta ja kukapa tulisi Kumpulan korpeen ketään tapaamaan. Suunnilleen tuohon tapaan.

Tilaisuus alkoi äänestyksellä. Loikkasen suosikki voitti. Niin se populismi pelaa! Arvatkaa mikä se oli? No, tietysti ajan hengen mukaan tuo Pikku-Manhattan vai onko se Pikku-kaksoiskaupunki-Tallinna?

Tilaisuuden kahvitauolla juttelen tuttujen kanssa. He ihmettelevät Loikkasen tavoin tuota Kumpulaa. Nyt voin valistaa heitä ja teitäkin siitä, miten kaikki tapahtui. Olin nimittäin siinä onnellisessa asemassa, että pääsin syksyllä 1971 mukaan suunnittelutiimiin jonka tehtävänä oli tutkia yliopiston laajennusmahdollisuuksia erityisesti matemaattis-luonnontieteellisen tiedekunnan osalta.

Kustannuksia ja hyötyjä - kuviakin

Arvoanalyysit ja kaiken karvaiset rakennettavuusanalyysit olivat jo silloin muotia kaupunkimallien arvioinnissa. Liikenteen hyötyjen ja haittojen painotetut pisteytykset liikenneverkkoja vertailtaessa sekä alkeellinen hyötyjen ja kustannusten arviointi hankkeen ”tuottoastetta” laskettaessa olivat/ovat tätä metodiikkaa. Ajateltiin/ajatellaan, että kaupunkeja voitaisiin suunnitella tai ainakin arvioida yksinkertaisella hyöty/kustannus -matematiikalla. Monetarismi tarttui sitkeästi suunnittelijoiden sormen päihin. Niissä se istuu vieläkin. Taitaa olla joskus kvasimetodiikan meininkiä.

Helsingin yliopiston matemaattisluonnontieteellisen tiedekunnan tulevaa sijaintipaikkaa tutkittaessa oli luonnollista ottaa käyttöön matematiikan ja arvoanalyysin salatut keinot Tässä tapauksessa sen voikin olettaa tapahtuneen tieteellisesti huipputasolla. Olihan johtava komitea miehitetty teorian taitavilla professoreilla ja tiedemiehillä, pätevän arkkitehtuuriedustuksen lisäksi. Juristeja oli vain yksi, valtionvarainministeriön kovakasvo Antero Kivi. Komitean puheenjohtajana oli yliopiston vararehtori, professori Ernst Palmén, jäseninä oli professoreita, apulaiskaupunginjohtajia ja virastopäälliköitä.  Ylioppilaskuntaa edusti valtiotieteen ylioppilas Kari Piimies, varamiehenään valtiotieteen ylioppilas Esko Vesikansa. Neuvottelukunnan sihteereinä toimivat mm. Eea Pekkala-Koskela ja Toivo Vainiotalo. Neuvottelukunta antoi mietintönsä huhtikuussa 1972.

Suunnitteluryhmä oli viimeisen päälle tuttu ja mieluinen. Kaveriporukkaa. Arkkitehti Pertti Solla johti työtä. Sijaintisuunnitelmat piirsi Arkkitehtitoimisto Juutilainen-Kairamo-Mikkola-Pallasmaa.  Arkkitehdit Erkki Juutilainen ja Edu Kairamo olivat remmissä. Vielä mukana olivat arkkitehdit Timo Vormala ja Pentti Piha. Taloudelliset selvitykset suoritti Insinööritoimisto Liikennetekniikka Oy vastuuhenkilönään Pentti Murole. Siis juuri minä ja me (Kari Lautso) olimme tekemässä näitä alussa kvasimetodiikaksi arvioituja laskelmia.

Matemaattis-luonnontieteellisen tiedekunnan uudelle kampukselle oli alkuun ehdolla 21 paikkaa. Varsinaisesti loppukarsinta suoritettiin Ruoholahden, Pikku-Huopalahden, Malminkartanon, Kumpulan ja Tikkurilan välillä. Ehdokkaina olivat myös Leppävaara, Viikki ja Itäkeskus. Keskustassa selviteltiin konepajan aluetta, Sörnäisten rantaa sekä Hermannia. Varsinaisen keskustayliopiston mahdollisina laajennusalueina pidettiin Töölönlahden terassitoria, Kamppia tai Katajanokkaa. Matemaattis-luonnontieteellisen tiedekunnan kerrosalan tarpeeksi arvioitiin 300000 kerrosneliömetriä. Tonttimaata arveltiin tarvittavan 30 hehtaaria. Lisäksi haluttiin varata 20 hehtaaria koekenttiä ja kasvihuoneita varten.

Neuvottelukunta asetti mahtavat tavoitteet

Neuvottelukunta määritteli tavoitteenasettelussaan kaupungin ja yliopiston suhdetta hienolla tavalla. Juuri sellaisella tavalla mihin professori Loikkanen viittasi. Näin kirjoitettiin vuonna 1971: ”Yliopistoa pitäisi tarkastella kaupunkirakenteen kehittämisvälineenä. Yliopiston tulisi toiminnoillaan ja tiloillaan tukea nykyistä ja suunniteltua kaupunkirakennetta. Yliopiston tilat ovat käytössä pitemmän ajan vuorokaudesta kuin esimerkiksi toimistot ja muut työpaikat, joten näiden tilojen sijoittamisella voitaisiin monipuolistaa kaupungin toimintoja ja elävöittää kaupunkikuvaa.” Tavoitepoliittisessa tekstissä heijastui selkeästi yritys pitää yliopisto osana keskustaa. Tiedettiinhän ja polemisoitiinhan kampuksien kielteisiä piirteitä sosiaalisena ympäristönä ja muusta kaupunkielämästä eristettyinä ghettoina. Toisaalta hallintovirkamiesten taholta annettiin suuri painoarvo kampuksien toteuttamisen byrokraattiselle helppoudelle ja kustannusten hallinnalle.

Neuvottelukunta hyväksyi vertailun pääkriteereiksi seuraavat kuusi asiaa: alueen toimintakelpoisuus, alueen käyttöönotettavuus, alueen ympäristöominaisuudet, alueen toiminnalliset yhteydet ja alueen toteuttamiskustannukset.

Neuvottelukunta suoritti ensimmäisen karsinnan 21 alueen välillä. Keskustayliopisto putosi karsinnassa. Keskustan tilat olisi käytettävä muiden tiedekuntien laajentumiseen. Raportti puhuu ns. integroidusta keskustayliopistosta. Keskustayliopiston tulevan tarkastelun kohteina mainitaan Terassitori, Kamppi ja Katajanokka.  Nyt, tänään havaitsee nämä paikat menetetyiksi. Sääli. Loikkanen puhui kannesta ratojen päällä ja kannella killuvasta yliopistosta. En oikein lämpene.

Prosessi johti kohti Kumpulaa

Kun sitten matemaattis-luonnontieteellistä ei päästetty varsinaiseen keskustaan jäivät jäljelle Malminkartano, Kumpula, Pikku-Huopalahti, Tikkurila, Ruoholahti, Viikki, Puotila ja Leppävaara. Ensin karsittiin käyttökelpoisuudella ja käyttöönotettavuudella. Silloin karsiutuivat neljä viimeksi mainittua. Karsintaa jatkettiin muilla kriteereillä.  Lopuksi neuvottelukunta suositteli Kumpulaa tiedekunnan paikaksi. Kumpula oli ollut kakkosena Pikku-Huopalahden jälkeen kaupunkirakenteen ja yliopiston toiminnan kannalta. Käyttöönotettavuuden kannalta Kumpula oli jatkoon päässeistä jumbona. Tikkurila ja Malminkartano olivat parhaiten käyttöönotettavia. Alueen erikoisolosuhteiden ja erityisesti perustusten lisäkustannusten kannalta Viikki oli edullisin, Kumpula oli toiseksi edullisin. Jumbona oli Pikku-Huopalahti. Ruoholahti oli pudonnut jo edellisessä kierroksessa oletettujen kaavoitusongelmien vuoksi.

Pikku-Huopalahti oli tiedekunnan sijaintipaikkana viimeiseen saakka kärjessä. Käyttökelpoisuuden ja kaupunkirakenteeseen liittymisen kannalta alue oli paras. Käyttöönotettavuudessa oli hieman vaikeuksia. Kantona kaskessa olivat heikon maaperän aiheuttamat riskit perustamiskustannusten suhteen. Pasilanväylän linjaus alueen läpi ei helpottanut tilannetta. Pikku-Huopalahden putoaminen antoi sitten ystävällemme Matti Visannille hienon mahdollisuuden toteuttaa hyvää mittakaavaa kaupunkilaisten onneksi. Tämä kuva on Edu Kairamon käsialaa.

Ruoholahti oli loistava sijoituspaikka uudelle tiedekuntakompleksille. Ruoholahden alue oli yliopiston toiminnan ja kaupunkirakenteeseen liittymisen kannalta kärkiryhmässä yhdessä Pikku-Huopalahden ja Kumpulan kanssa. Keskeinen sijainti, mahdollisuus käyttää Lapinlahden sairaala-aluetta kasvitieteellisten laitosten alueena ja hyvät liikenneyhteydet olivat Ruoholahtea puoltavia tekijöitä. Heikkoutena oli maankäyttösuunnitelmien ja liikennesuunnitelmien ristiriitaisuus ja keskeneräisyys. Alue sitten karsiutui loppuvertailusta juuri ajateltujen kaavoitusongelmien vuoksi. Ruoholahden kuvantekijänä oli Edu Kairamo.

Tikkurilan aseman itäpuolelle, nykyisen Jokiniemen alueelle sijoittuva yliopisto oli hyvä ratkaisu. Jokimiljöö ja aseman läheisyys olivat oivallisia sijaintitekijöitä. Kasvitieteelliselle puutarhalle ja kasvihuoneille oli hyvää tilaa. Ratkaisu kaatui lähinnä etäisyyteen muista yliopiston laitoksista. Käyttöönotettavuudeltaan alue arvioitiin ykköseksi. Kuka tämän kuvan piirsi, oliko se Jude Juutilainen vai Timo Vormala?.

Kumpulan alue oli luontevasti mukana loppukilpailuun saakka. Hallintomiehiä kiinnosti selkeä ratkaisu ilman vaikeuksia kaavoituksen tai infran suhteen. Suunnittelijoita kiinnosti kaupunkiin integroituva keskustayliopisto. Kumpula ei siten ollut missään tapauksessa meidän suosituksemme. Kumpulan alue oli tietynlaista takapihaa. Tuntematon paikka. Kumpulasta tuli kuitenkin kisan voittaja, vaikka se meidän vertailussamme oli käyttöönotettavuudeltaan jumbo. Kumpulan kuvan piirsi Timo Vormala.

Toteutunut Kumpula ei lainkaan vastaa sijaintitutkimuksen aikaista visiota arkkitehtuurista. Kerrosalakin on vain viidesosa silloisesta. Meillä oli esikuvana ja arkkitehtuurikonseptina Candilis-Josic-Woodsin Freie Universität Berlin. Kumpulan talomassat ovat irrallisia ja suurempia, mittakaava on erilainen. Talot ovat kyllä komeita, mutta kampus on mäellä yksinäisenä - hieman surullisena ja näkymättömänä, parkkipaikkojen keskellä. Se ei ole osa kaupunkia.

Keskustayliopisto

Yritin etsiä Helsingin yliopiston investointiohjelmia. Yritin myös etsiä tietoja kiinteistöjen nykyisestä volyymistä. Halusin verrata 70-luvun tilantarvekuvitelmia nykytilanteeseen. No, investointiohjelmaa en löytänyt. Sen sijaan löysin luettelon yliopiston omistamista kiinteistöistä. Niitä on paljon. Helsingin yliopisto on ylpeä siitä, että on itse omistanut kiinteistönsä jo 380 vuoden ajan. Toivottavasti jatkaa samalla linjalla. Noin kolme neljäsosaa yliopiston omaisuuden arvosta on kiinteistöissä. Kiinteistöjen tasearvot vuoden 2016 lopussa olivat lähes miljardi euroa. Muuten silloin kun me etsimme paikkaa matemaattis-luonnontieteelliselle, tavoitteena oli löytää tuo aiemmin mainittu 300000 k-m2:n volyymi.  Kumpulassa näyttäisi olevan tällä hetkellä noin 60000 k-m2. Taisivat nuo vanhat haaveet olla hieman ylimitoitettuja.

  

Tämä kuva kertoo 1970 luvun tilanteesta. Punaisella on merkitty yliopiston silloin omistamat kiinteistöt, punaisilla pallukoilla on merkitty yliopiston käytössä olleet vuokrakiinteistöt, valkoisella on rajattu ne alueet, joita keskustan osayleiskaavaehdotuksessa oli ajateltu yliopisto- tai opetuskäyttöön sopiviksi.

Yliopisto pitää kiinteistöt hallinnassaan - hatunnosto!

Tällä hetkellä Yliopistokiinteistöt Oy:n omistuksessa on yhteensä noin 400 000 h-m2 toimitiloja, Helsingin yliopiston käytössä niistä on 90 %. Kiinteistöjen kirjanpidollinen arvo vuoden 2016 lopussa oli 558 miljoonaa euroa. Helsingin yliopiston rahastot omistavat yhteensä noin 250 000 h-m2 toimitiloja ja asuntoja. Noin 90 % niistä on Helsingin yliopiston käytössä. Kiinteistöjen kirjanpidollinen arvo vuoden 2015 lopussa oli noin 350 miljoonaa euroa. Neliötä kohti kirjanpitoarvot ovat noin 1300 euroa.  Todellisen arvon kanssa sillä ei ole juuri tekemistä. Onneksi yliopistolla ei taida olla mielessä kiinteistöjensä muutto kauppakeskuksiksi tai hotelleiksi. Sellaista näyttää nykyään olevan ilmassa.  Ensin vankilat ja sitten hallintorakennukset. Pianko kirjastot ja kirkot? Ajattelen mielessäni Rautatiehallituksen ihanaa rakennusta. Ajattelen niitä auloja, käytäviä ja huoneita. Nuoreen insinöörioppilaaseen 50-luvulta ne jättivät pysyvän muistikuvan. Jopa vessat mahtavine kaakeleineen. No, ehkä se hotelliksi käy. Kuitenkin mietityttää. 

Rakentamisen kulttuuri muutosyhteiskunnassa

Suomessa havaitsemme vierasmaalaisen väestön lisäyksen kaduilla ja kujilla, emme tosin marjametsissä ja ulkoilupoluilla. Monilla naisilla on huivi päässä ja miehillä on viimeisen päälle muotoiltu kampaus. Hyvin leikattu parta kuuluu usein asustukseen. Arabimiehen tai afrikkalaismiehen hiustenleikkaus ja parranleikkaus ovatkin jotain muuta kuin suomalaiskarpaasien vastaavat toimet.  Siinä peili kieppuu parturin liikuttelemana asiakkaan pään ympärillä tiiviiseen tahtiin. Yksityiskohdista neuvotellaan. Kaikki karvat on oikein aseteltava. Mistä tiedän? Kokemuksesta. Olen asunut arabimaissa. Eilen verestin parturimuistoja Lauttasaaressa. Näin töyhtöpään tyhjässä parturissa ja menin sisään. 15 euroa ja tukka pois. Peiliin katsottiin.

Kadulla, jos perheestä on kyse, mies kävelee edellä ja nainen lastenvaunuineen ja taaperoineen muutaman kunnioittavan askeleen perässä. Muuten miten meillä ennen vanhaan maaseudulla käveltiin? Ajattele vaikka mitä kertoo Juhani Ahon Rautatie, 1884, WSOY. Matti ja Liisa, peräkkäin kulkivat: ”Sunnuntaina  Matti ja Liisa saapuvat Lapinlahden kirkonkylään, Matti kappaleen edellä, Liisa kokien perästä tulla.” 

Asuminen monikulttuurissa

Liikunta ja ulkoilu eivät kuulu idän tai Afrikan naisten elämänmenoon. Miehillä on sentään jalkapallo. Sitä pelaavat kaikki. Pojat ja isätkin. Tämä on sitä minkä näemme, mutta harvalla on tilaisuus nähdä tai kokea sitä mitä emme näe. Elämää kotona asunnoissa. Nyt kun esimerkiksi Helsingissä 2/3 väestön lisäyksestä muodostuu vieraan kulttuurin edustajista, kysynkin, otammeko asuntojen suunnittelussa huomioon erilaisen kulttuurin ja erilaiset asumistavat? Puhumme innokkaasti miniasunnoista, mutta samalla ikään kuin aktiivisesti unohdamme suurasunnot ja perheyhteisöt – asunnot, joissa nuo kaupungin uudet asukkaat mieluiten asuisivat.

Viiden viime vuoden aikana Suomen ulkomaankielinen väestö on kasvanut yli sadallatuhannella ihmisellä. Viiden vuoden kasvusta muslimimaista saapuneiden osuus on 33 %, kun venäläisten ja virolaisten osuus on 40%. Kielen mukaan muslimeiksi arvoidut on merkitty kuvaan vihreällä. Muslimien asumisessa on omat sääntönsä. Eihän meidän tarvitse niistä välittää – jos emme halua. Mehän haluamme heidät kotouttaa ja samaistaa ja opettaa heille uudet säännöt. Mutta nyt puhunkin siitä, miten he asuisivat – mieluiten.

Miten monikulttuurisuus näkyy kaupunkien rakentamisessa?

Auri Häkkinen kirjoitti Rakennuslehden toimituksen blogissa elokuussa 2015 haastelleensa apulaiskaupunginjohtajia Anni Sinnemäkeä, Olli Isotaloa ja Hannu Penttilää ja tiedustelleensa heiltä periaatteita monikulttuurisen kaupungin rakentamisessa. Auri kirjoittaa: ”Vastauksissa tuli esille esimerkiksi sosiaalisen homogeenisuuden välttäminen asuntotuotannon keinoin eli monipuolisesta asuntotuotannosta huolehtiminen, asumispolun rakentaminen vuokra-asunnoista asumisoikeusasuntoihin, maahanmuuttajavaltuustojen luominen, erilaisten asumistottumuksien kartoittaminen, kantasuomalaiset ja maahanmuuttajat jaottelevasta ajattelutavasta luopuminen, hyvien ja viihtyisien kaupunginosien rakentaminen kaikille täällä asuville ja hyvien peruskoulujen tarjoaminen kaikille.

Auri toteaa bloginsa lopuksi: ”Kaupunkisuunnittelussa on nyt niin paljon muuttuvia tekijöitä, että kaavoituksen valtikkaa tiukassa otteessaan pitävien kaavoittajien pitäisi päästää valtikasta hetkeksi irti ja ottaa siitä uusi ote. Nyt rakennusten arkkitehtuuriin, kaupunkikuvaan ja autopaikkojen järjestämiseen keskittyminen ja muiden vanhojen lähtöoletuksien käyttö eivät enää riitä. Kaupunkisuunnittelua on kiire katsoa uudesta lähestymiskulmasta.”

Helsingin uuden strategian monikulttuurirakentaminen

 Onko Aurin ohjetta noudatettu? Siitä en ole varma. Helsingin hyväksytyssä yleiskaavassa nämä monikulttuurisuuden asiat oli jätetty taka-alalle, mutta nyt uudessa strategiassa on toinen ääni kellossa. Esimerkiksi näillä sanoilla: ”Helsinki on elävä ja monikulttuurinen, liberaalin demokratian ja suvaitsevaisuuden vahva edistäjä… Kasvavassa Helsingissä on moniarvoisuutta salliva kulttuuri, joka mahdollistaa eri väestöryhmien kohtaamiset… Maahanmuuttajien osaamisen hyödyntäminen työmarkkinoilla ja laajemmin yhteiskunnassa on onnistuneen kotoutumisen edellytys… Kaupunkien asukkaiden todellisuuden eriytyminen on maailmalla yksi suurimmista kaupunkien haasteista... Helsinki tavoittelee jatkossakin asemaa segregaation ehkäisyn eurooppalaisena huippuesimerkkinä ja mahdollistaa kaupunginosien tasavertaisuuden ja hyvinvoinnin… Helsinki käynnistää laajan ja kokonaisvaltaisen hankkeen yhdessä kumppaneiden kanssa systeemisten ratkaisujen löytämiseksi nuorten syrjäytymishaasteeseen… Erityistä huomiota kiinnitetään vieraskielisten nuorten selkeästi muita suurempaan suhteelliseen osuuteen koulutuksen ja työn ulkopuolella olevista nuorista… Kaupunki panostaa erityisesti toisen polven maahanmuuttajien koulutuksen, työllistymisen ja osallisuuden edistämiseen. Lähtömaiden tutkintojen tunnistaminen ja tunnustaminen on joustavaa ja maahanmuuttajien osaaminen on mahdollisimman hyvin työmarkkinoiden käytössä… Kaupungille kansainvälisyys on arvo sinänsä, mutta myös elinkeinopolitiikan keskeinen tavoite… Helsingin vetovoiman vahvistaminen edellyttää kaupungin määrätietoista kansainvälistämistä. Työperäistä maahanmuuttoa ja sen osuutta kokonaismaahanmuutossa pyritään kasvattamaan… Helsingissä laaditaan maahanmuuttajien osaamistason kohottamiseksi maahanmuuttajien kasvatuksen ja koulutuksen kehittämissuunnitelma, joka ulottuu varhaiskasvatuksesta aikuiskoulutukseen… Turvapaikan saaneille luodaan nopea polku kotimaisen kielen opetukseen... Kaupunki huolehtii riittävästä lasten suomi tai ruotsi toisena kielenä -opetuksesta… Helsinki erilaistuu suhteessa muuhun maahan. Helsinki kansainvälistyy ja monimuotoistuu muuta maata nopeammin. Esimerkiksi asumismuodot ja -ihanteet, liikkumiseen ja vapaa-ajan viettoon liittyvät tavat, tottumukset ja mieltymykset erkaantuvat yhä vahvemmin…

Suomalaiset arabien asumista rakentamassa

Me jouduimme 1980 ja 1990-lukujen vientibuumin aikana perehtymään asuntosuunnittelun periaatteisiin Pohjois-Afrikassa ja Lähi-Idässä. Niinpä kun tulevaisuuden trendistä puhutaan saattaisi olla hyvä meilläkin ajatella tai tietää millaisissa asunnoissa näistä maista tulleet nykyiset tai perheenyhdistämisen jälkeen muodostuvat kymmenet tuhannet perheet mieluiten asuisivat.

Kysymys siitä olisiko arkkitehtuuria sovitettava uusien asukkaiden elämäntyyliin leijuu ilmassa. Silloin kun me teimme asuntoja arabimaihin, jouduimme opiskelemaan sikäläistä kaupunkia ja asumista. Kun arabiasiakkaamme keidaskaupungista sanoivat: ”tämä on meidän arkkitehtuuriamme”, silloin hymyilimme.

No, nyt kun tätä mietitte ja kun katsotte noita kuvia ja piirustuksia saatatte hermostua ja sanoa ettei sosiaalihuollon alla eläville mitään loistoasuntoja tehdä. Ei sellaisia ole tarjolla suomalaisillekaan. Totta. Ei noissa tuon maailman maissakaan keskimäärin tuollaisissa asunnoissa eletä. Ne nyt kuitenkin edustavat tässä tapauksessa arabien sosiaalisen asuntotuotannon asuntojen pohjapiirustusperiaatteita suomalaisena sovelluksena. Talojen rakentaminen Välimeren ja Lähi-Idän ilmasto-olosuhteissa on halpaa. Lämpöeristyksiä ei ole, lämmitys-tai ilmastointijärjestelmää ei ole, ikkunat ja ovet vuotavat niin kylmää kuin lämpöäkin kuin seula. Hissi kyllä yleensä on korkeissa taloissa. Keittiökalusteita ei ole. On kyllä viemärin pää ja pinta-asennettu vesiputken pää. Näin asunnon hinnaksi tulee noin 800 euroa neliöltä.

On sitten halvempaakin tuotantoa. Sitä voit nähdä esimerkiksi Kairossa. On betoninen pilari-laatta järjestelmä sekä tiilimuuratut seinät. Mitään muuta ei olekaan. Ei ikkunoita eikä ovia. Kunhan pressuja. 

Kairon asuntotuotanto ei juuri malliksi kelpaa, vaikka alueet kaukaa lentokoneesta katsottuna muistuttavat Olaria. Asukkaat vetävät sitten itse sähköt avojohdoilla läheisestä sähkökaapista ja muoviletkulla veden läheisen vesiputken päästä. Vaikka oma pumppu hyrisee täysillä, arvaat, ettei vettä tuosta letkusta paljoa tiristä kahdeksanteen kerrokseen. Joskus voi talossa olla viemärin pää, mutta jos ei ole, jätevedet voi viskata ikkunasta pihalle. Lautasantenneissa löytyy.

Libyan luksusta

Minun esimerkkini asuntoplaaneista voidaan siten noteerata luksukseksi, vaikka ovatkin tavallisen kansan käyttöön tarkoitettuja. Nuo Libyaan rakennetut talot on alueen käytännöstä poiketen varustettu lämpöeristetyillä seinillä ja katolla sekä tuplaikkunoilla ja ovilla, alumiinikehyksissä on vielä lämpökatko. Lisäksi harmaat vedet on erotettu mustista vesistä. Seinä paksuus jo lähentelee suomalaista energiaseinää, mutta vain paksuus, sillä rakenteena on kaksi 20 cm ontelotiiltä ja niiden välissä 7 cm styrox. Paljonko on E-arvo? Ei paljoa, mutta kuitenkin jotain huimaavaa verrattuna tavanomaiseen 15 cm:n betoniseen umpiblokitiileen. Tämä eristäminen oli muuten meidän suuri missiomme.

Jufran ”arabeskikortteli” Libyassa sijaitsee noin 300 km Välimerestä etelään. Sää on kesällä erittäin kuuma, mutta talvella öisin kylmä. No, ei pakkasta sentään kuin joskus harvoin. Satelliittikuva kertoo tilanteesta pari vuotta sitten, valokuva kertoo tilanteesta 90-luvulla talojen juuri valmistuttua. Piirustus kertoo suunnitelmasta tekijänä Arkkitehtuuritoimisto B&M Oy. Libyalaiset maksoivat, turkkilaiset rakensivat ja Devecon Oy Suomesta suunnitteli ja valvoi. Korttelin talot ovat kolmikerroksisia. Aluetehokkuus on 0,6. Olisi pitänyt tehdä vielä tiiviimpää, mutta rupesivat marisemaan. Nurkkakortteleista jo toteutuksessa pudotettiin neljä taloa.

Asunto ja elämän selkeys

Perheet ovat suuria. Vanhukset eivät asu yksin. Eronneita sisaruksia ja muita yksinäisiä sukulaisia saattaa kuulua perheeseen. Sinkkuasuntoja yksin asuville ei tehdä, koska yksinäisiä ei ole. Perhekunta tai suku huolehtii perheenjäsenistään. Sukuyhteisö on vahva. Siinä tärkeimmät asuntosuunnittelun lähtökohdat.

Arabialaisessa kulttuurissa asunnon pohjapiirros on selvästi normitettu. Astuttaessa eteiseen täytyy olla suora pääsy miesten vierashuoneeseen ja vierasvessaan. Vieras mies ei astu jalallakaan perheen oleskelutiloihin. Miesten vierashuone on kookas tila. Lattioita kiertävät tyynyrivit täyttyvät, kun sukulaismiehet ja tuttavat kokoontuvat. Ruoka tuodaan mattojen peittämälle lattialle suurilla metallisilla tarjottimilla. Kuusi miestä mahtuu ruokailemaan yhden tarjottimen ympärille. Ruoan kantavat huoneeseen perheen nuoret miehet tai pojat. Vesipiiput porisevat. Auki oleva televisio kuuluu asiaan. Yleensä katsellaan Jazeraa. Mitähän Suomessa nyt katsellaan? Varmaan Jazeraa. Sitä on globalisaatio.

Tällaisin kahden nappulan talotyyppejä toteutettiin muutamaan Hunin erämaakaupungin kortteliin. Minusta tämä on erittäin ekonominen ja hyvä talotyyppi. Yhden nappulan koko on 11,7x11,7 m2. Asunnon ala on noin 120 h-m2. Siinä on kolme makuuhuonetta, oleskelutila, keittiö ja vierashuone. Lisäksi vielä yksi kylpyhuone ja yksi vierasvessa.

Asunnossa on kolme vyöhykettä

Ensimmäinen, asunnon sisäinen, muuri on vierastilojen ja perheen oleskelutilojen välissä. Perheen oleskelutilat muodostuvat aulamaisesta oleskelutilasta, joka on nimeltään sala, siinä kokoontuvat naiset ja lapset, myöskin lattialla tyynyillä istuen. Sala liittyy suureen keittiöön. Keittiö on naisten valtakuntaa. Suurehko parveke on hyvä liittää keittiötilaan. Parveke tulisi varustaa näkösuojan antavalla säleiköllä eli mashrabialla.  Parvekkeen tulee olla sisäänvedetty. Meidän suunnitelmissamme yhdistimme aina salan lasiovilla alkovimaiseen ruokailu/kirjasto/oleskelutilaan, tilan piti olla erotettavissa.

Tämä talo esiintyy arabeskikorttelissa yleisimpänä talotyyppinä. Asunnossa on kaksi makuuhuonetta sekä yksi monitoimihuone jota voi käyttää makuuhuoneena, oleskelutilana tai työhuoneena. Asuntoon kuuluvat vielä tavan mukaan iso keittiö, vierashuone vieraskäymälä sekä kylpyhuone. Asunnon koko on 130 h-m2. Hunin kaupunkiin rakennettiin 60 tällaista taloa ja niihin 360 asuntoa. Huniin rakennettiin Devecon Oy:n suunnittelemana ja valvomana 2200 asuntoa, joista 700 oli kerrostaloasuntoja. Kaupunkiin rakennettiin lisäksi 70000 kerrosneliömetrin hallintokeskus, joka sekin oli suomalaista suunnittelua ja valvontaa. Mikään meidän rakentamistamme kohteista ei tuhoutunut sodan aikana. (Panin tuohon kuvan kylkeen vielä tekijätkin mukaan, ne näkee suurennuslasilla.)

Toinen asunnon sisäinen muuri sulkee makuutilat ja kylpyhuoneen. Vanhempien makuuhuoneen tulee olla selkeästi suomalaista makuuhuonestandardia suurempi. Vaatteet säilytetään suuressa vaatekaapissa, ei komeroissa. Lasten makuuhuoneita on yleensä kaksi, tytöille ja pojille erikseen. Suuri kylpyhuone hallitsee makuuhuoneosastoa. Kylpyhuone varustetaan kyykkyvessalla tai tavallisella pytyllä. Bidé kuuluu asiaan. Makuuhuoneosastolle on hyvä saada myös tuuletusparveke.

Lattiat tehdään marmorista tai kaakelista - Välimerenmaiden tapaan. Lattiat pestään hulauttamalla vettä lattialle ja kuivataan lastalla lattiakaivoihin. Käytännössä kokolattiamatot peittävät oleskelutilojen lattioita. Kokolattiamattoja tuuletetaan alinomaa. Ikkunoiden ei tarvitse olla suuria. Ne pidetään aina raskailla verhoilla peitettynä. Ikkunoista ei katsella ulos, eikä niistä kenenkään haluta näkevän sisään.

Arabialainen koti on äärettömän siisti. Porraskäytävä ei sitä välttämättä ole, paitsi jos samassa rapussa asuu vain sukulaisia. Tämähän on kaikkien toivetila. Silloin ei oviakaan tarvitse lukita. Kysymme sitten, onko sukulaisten asuminen samassa rapussa segregaatiota?

Pihalla ei voi kuivata pyykkiä. Kuinka alushousujaan voisi levitellä kaiken kansan nähtäville? Kuivaustilat ja pyykkinarut ovatkin talon katolla. Sinne on hyvä tehdä vesipiste ja pieni pyykinpesutila. Tämäkään ei ole meillä uutta. Liisa juuri tuossa muistelee Heinolan kotikerrostaloa torin varrella. Siinä oli, kuten tapana oli pyykinkuivausullakko. Niin ja tietysti pesutupa oli vintillä. Niinpä niin.  Miehillä ei ole katolle asiaa, se on naisten valtakuntaa. Kerrostalon pihaa ei hoida kukaan. Sinne on turha suunnitella istutuksia tai muita mainittavia oleskelutiloja. Piha-alueet kannattaa minimoida. Jalkapallon peluuseen sopiva kenttä kuitenkin tarvitaan ja pikkulapsille hiekkalaatikko. Leikkilaitteiden tulee olla yksinkertaisia ja kestäviä. Keinu saattaa jo olla ylellisyyttä.

Miehet käyvät ostoksilla. Jos nainen tulee kaupan jonoon, hän ohittaa ilman muuta kaikki odottavat miehet. Jos mies istuu autossa odottamassa, naisella ei ole tätä ohitusoikeutta. Naiset eivät käy ulkona kävelyllä tai lenkkeilemässä. He käyvät ainoastaan perheen kanssa sukuloimassa. Huvituksia ei ole. Ei teatteria, ei elokuvia, ei uimahalleja, ei urheilukilpailuja, ei konsertteja. Mutta on kuitenkin yksi perheen yhteinen huvitus. Se on piknikillä käynti iltamyöhällä, kuumuuden laskettua. Auto ajetaan rannalle tai tuulisen erämaan reunaan, lähelle palmukeidasta. Nuotio sytytetään ja lojutaan hiekalle levitetyillä matoilla. Koko perhe, aamuyöhön asti. Eväät ovat herkullisia ja lapset riemuitsevat. Se on elämää.

Marwan kirjoittaa tuhotuista kodeista Homsissa

Niin, onko meillä jotain ideaa tehdä ”etnisiä” kaupunkeja? Onko sellaisia ollut tapana tehdä? Päinvastoin länsimaista kaupunkirakentamiskulttuuria on (pakko)viety etelän maille ja idän maille. Suomen Kuvalehden viimeisessä numerossa kerrotaan nuoresta syyrialaisesta arkkitehdista nimeltään Marwan Al-Shabouni. Hän korostaa arkkitehtuurin merkitystä ihmisten välisessä luottamuksessa. Hän kertoo maastaan uskontojen ja aatteiden sulatusuunina. Ja hyvästä yhteiselosta ja kunnioituksesta. Sitten kaikki hajosi hänen kotimaassaan, kaupungit raunioituivat. Eräänä tekijänä ja pahan prosessin luojana hän näkee kansainvälisen siirtomaa-arkkitehtuurin invaasion. Hän sanoo sen tuhonneen yhteisöllisyyden. Toisaalta hän puhuu informaalisesta asumisesta ja näistä ilman infrastruktuuria tehdyistä laittomista kaupunginosista. Hänen mukaansa 50% syyrialaisista asui tällaisissa paikoissa. Ne saattavatkin olla hänen mielestään pahin syy tyytymättömyyteen ja kapinaan. Nyt jälleenrakennuksen alkaessa hän pelkää ”Dubai-arkkitehtuurin” olevan pahan alku ja kehto. Hän on piirtänyt kuvia hyvästä ja pahasta.

Marwan on kotoisin Homsin kaupungista Syyriasta. Hän on elänyt siellä arkkitehtimiehensä ja kahden lapsensa kanssa pommitusten keskellä koko sota-ajan. He eivät paenneet maasta. Heidän kotitalonsa säilyi raunioituvan kaupungin keskellä. Hänen mielestään huono arkkitehtuuri on yksi vaikuttava tekijä asukkaiden yhteisöllisyyden katoamiseen ja sotaan. Hän epäilee ”Dubai-arkkitehtuurin” olevan syynä myös Pariisin ja Lontoon etnisesti segregoituneiden kortteleiden mellakointiin. Hän on julkaissut kirjan The Battle for Home. Hän esittää ajatuksiaan videolla: https://www.ted.com/talks/marwa_al_sabouni_how_syria_s_architecture_laid_the_foundation_for_brutal_war

Tässä on kaksi hänen kuvaansa kortteleiden jälleenrakentamisesta. Ylempi kuva näyttää olevan Montrealin Habitat-korttelin innoittama. Hän toivoo uutta rakentamista Homsin vanhan kaupungin henkeen. Hän sanoo vanhaa kaupunkia nimitetyn ”köyhien äidiksi”. Hänen mielestään sellainen kaupunki säilyttää ihmisten identiteetin ja itsekunnioituksen. Vastapoolina hän esittää kuvan ”Dubai-arkkitehtuurista”. Meidän uudet ja vanhatkin korttelimme vaikuttavat kovin paljon tuolta Marwanin Dubailta. Hän pitää tuollaista kaupunkia pahan alkuna.

Emme saaneet vastausta kysymykseen etnisestä rakentamisesta. Tai vastausta perheasunnoista. Käykö sitten niin että sinkut nuoret ja sinkut vanhukset muuttavat näihin 12 neliöisiin ja siirtolaiset asuttavat vanhat patriisiasunnot? Ehkä asiaa on pohdittava hieman vakavammassa hengessä. Se ei ole vitsi.

1990-luvun tulevaisuus on käsillä

1990-luvulla elimme aikaa, joka oli määritelty 1960 suurissa visioissa. 1960-luvun ideat etsivät tapaa tehdä kaupunki rajatuksi saareksi, pallon sisäpinnaksi, temppeliksi. Plug-in kaupunki, kävelevä kaupunki, automaattinen kaupunki tai Fullerin kuvun kattama kaupunki olivat yrityksiä löytää kokoava voima, megaelementti, kaupunkilaisia yhdistävä sää, liike, kone tai järjestelmä. Ovatko nuo asiat meidän todellisuuttamme nyt?

Archigram-ryhmä haaveili kävelevästä kaupungista, Tuossa se kävelee Manhattanin edustalla. Buckminster Fuller olisi kattanut Manhattanin säältä suojaavalla kuvulla.

Yksi suuri tuon ajan tavoite oli hallita ryömivän kaupungin vastustamatonta laajenemista. Kummallista. Miten se ongelma jo silloin tajuttiin? Ennen kuin se oli meillä Euroopassa vielä syntynytkään.  Niin, miltä ne suuret ideat näyttivätkään ja mikä on arvio nyt? Tai ei, oikeastaan on kysymys miltä ne näyttivät vuonna 1990. Siihen vastaa Pentti Murole Arkkitehti-lehden teesikeskustelussa juuri tuona armon vuonna: 

• Kehitysmaiden teollistuminen puolessa sukupolvessa: LIMBO
• Sosialismin suunnitelmallisuus ilman taloudellista riistoa, uusi kulttuuri, uusi ihminen: KUPLA.
• Kaupunkirakenteen anti-sprawl -järjestelmät, megalähiöt: NOLLAJUTTU
•  Uusmanhattanit, Kahnilaiset työn ja liikenteen satamat: MITTAKAAVAVIRHE
•  Kompakti kaupunki kontaktikaupunkina, kaupunginosatalot, talokyläkulttuuri: EI NÄKÖPIIRISSÄ
• Vapaan miehen tarpeet vapaassa yhteiskunnassa, auto: UMPIKUJA.

Sodan, rauhan ja informaatioteknologian vuosikymmen

1990-luvun tapahtumakirjo oli uuvuttava, vaarallinen, tulenarka ja kumouksellinen. Toisaalta se oli eurooppalaistava, globalisoiva, yhdistävä ja demokraattinen. Saksat yhdistyivät vuonna 1990. Euroopan unioni syntyi Maastrichtin sopimuksella vuonna 1992. Unioni laajeni Itävallan, Suomen ja Ruotsin liityttyä siihen 1995. Neuvostoliitto romahti vuonna 1991. Baltian maat itsenäistyivät samana vuonna.  Persianlahden sota käytiin vuosina 1990–1991. Kuwait vapautettiin. Ensimmäinen Tšetšenian sota alkoi vuonna 1994. Taleban hallitsi Afganistania vuodesta 1996 alkaen. Ruandan kansanmurhassa tapettiin vuonna 1994 yli 800 000 ihmistä. Afrikassa oli lukuisia sisällissotia. Balkanilla raivosivat Jugoslavian hajoamissodat 1991-1999. Meitä järkytti virolaisen autolautta M/S Estonian uppoaminen Itämerellä vuonna 1994. Tallinnan tuomiokirkossa on vieläkin seinään kiinnitettynä vieraskirjan paperilappu, jossa on ruotsalaisten koululaisten nimiä. He menehtyivät. Kynttilät lepattavat vaisua liekkiä. 

CERN:issä eli Euroopan hiukkasfysiikan tutkimuskeskuksessa kehitettiin World Wide Web. Se ei kuitenkaan tullut yleiseen käyttöön vuosikymmenen aikana. Suomessa Linus Torvalds aloitti Linuxin kehitystyön.

Tietokoneet olivat toimistoissa jo yleisessä käytössä. Ikuisesti tietokoneesta erillään pysymiseen vannoutuneista tuli väkisinkin tietokoneen käyttäjiä. Fax korvasi telexin vuosikymmenen alussa. Matkapuhelimien käyttö tuli vähitellen mahdolliseksi myös suunnitteluviennin kohdemaissa. Myös ensimmäiset digikamerat tulivat myyntiin. Minun Polaroidissani oli muistina kovalevy eli korppu. Siihen mahtui 1 mega. Maailma muuttui helpommaksi.

Helsinki halusi kansainvälistyä

Helsingissä tapahtui kummia. Ilaskiven tultua eläkeikään, johdossa piti tapahtuman siirtymiä. Soininvaara Korpisen paikalle ja Korpinen kalifiksi kalifin paikalle. Toisin kävi. Soininvaarasta ei tullut kaupunkisuunnittelusta vastaavaa apulaiskaupunginjohtajaa, emmekä näe edessämme sitä vaihtoehtoista kaupunkia, jonka hän olisi synnyttänyt. Asiat vyöryivät. Suomeen saapui maahanmuuttajia. Helsinki ajatteli kansainvälistymistä ja omaa asemaansa prosessissa. EU:n jäsenyys häämötti.

Apulaiskaupunginjohtaja Pekka Korpisen johtaman tulevaisuusjaoston tulevaisuuskuva rakentui teknologian ja kansainvälistymisen varaan. Visioissa nähtiin, että kaupunkiseudut liikkuivat ja toimivat, kansallisvaltioista riippumatta, ne kilpailivat keskenään, etsivät uutta roolia, kehittivät uusia yhteyksiä ja verkostoja. Mitä? Noinko kirjoitettiin jo miltei 30 vuotta sitten?  Jotenkin vaikuttaa siltä, että tämä asia on vasta aivan vastikään keksitty. Hienoa, se olikin vanha juttu. Helpompi omaksua.

Laura Kolbe miettii nettisivullaan vuodelta 2004 tätä 90-luvun menoa. Nettisivuston nimi oli muuten: ”Tehdään miljoonan asukkaan Helsinki”. Onko siis niin että Laura Kolbe itse asiassa keksikin jo 25 vuotta sitten ”Lisää kaupunkia Helsinkiin –aatteen”? Niin, näin hän kirjoittaa: ”Elinkeinojen kehittäminen ja kansainvälisyys, high tech ja korkean jalostusasteen sektorit nousivat lopullisesti strategioiden selkärangaksi. Eero Holstila ja Kaarin Taipale viitoittivat tulevaisuuden suunnaksi kansainvälisyyden. Kolbe kirjoitti: "Se nähtiin nyt selkeämmin kuin koskaan ennen kaiken kattavana periaatteena, jonka varassa Helsingin tulevaisuus oli. Kaupungin omasta ulkopolitiikasta tuli tehdä keskeisin urbaani selviytymisstrategia."

Kansainvälistymispolitiikkaa tehostaakseen kaupunki perusti yhtiön nimeltä Metropolitan Development Corporation. Tämän yhtiön siipien suojassa virkamiehet tekivät paljon matkoja lähialueille ja kaukoalueille. Pietari ja Tallinna nousivat osaksi toimintastrategiaa. Yhteistyötä yritettiin osin menestyksellä. Pääosin kuitenkin vailla suurempaa menestystä. Meitä ei sittenkään hyväksytty viisaiksi isoveljiksi! Tai ei! Kyllä Pietarin vedenpuhdistus oli Helsingin aktiviteetin hedelmiä. Toimijana taisi olla Helsingin Vesi. Pekka Korpinen vain kertoo, että näitä hedelmiä korjaamaan tuli vihkiäistilaisuuteen Suomesta niin korkeata väkeä, että Helsingin kaupungin edustajat joutuivat varsin takariviin.

Mekin olimme mukana Pietarin Pargolovin esikaupunkialueen suunnittelussa. Asuntohallitus ja Teuvo Ijäs rahoittivat toimintaa. Helsinki oli mukana Matti Väisäsen kautta. Juristeria-asiantuntijana toimi Pekka Virkamäki. Simo Järvinen hoiti kaavoitusta ja me hoidimme liikennettä, pääosin Teuvo Juntusen toimesta. Mukana oli myös Lemminkäinen. Pietarilaisille opetettiin infran rakentamisen ja tonttien huutokaupan periaatteet. Silloinen Pietarin maakomitean puheenjohtaja ja nykyinen Luoteis-Venäjän rekisterihallinnon pääjohtaja ja Pietarin keskushallinnon kalakerhon varapuheenjohtaja ja kalakerhon kansainvälisen jaoston puheenjohtaja Dmitri Vladimirovich Gordo yhä muistelee Pargolovon työtä esimerkillisenä kansainvälisen yhteistyön näytteenä. Näin todistaa ystäväni Pekka Virkamäki.

Katutytöt ja katupojat Mikkelissä 1990

Nyt kun yleiset asiat ja Helsingin kansainvälistymisasiat on saatu järjestykseen, voidaan kurkistaa muihin trendeihin tai ehkä pikemminkin huitaisuihin kohti tulevaisuutta. Suomen kuntatekniikan yhdistys piti jokavuotista kesäkongressiaan Mikkelissä. Oli vuosi 1990. Yhdeksi puhujaksi oli valittu Pentti Murole.

Nuoreltahan tuo mies näyttää. Ikää oli 55 vuotta.  SKTY eli Kuntatekniikan yhdistys on aina mielestäni ollut kerhojen kerho. Onhan kaikilla ihanilla naisilla ja reippailla miehillä yksi yhteinen rakkaus: KATU.

Kansa raahautuu, kunnes puhutaan

Kansa raahautui raskaan juhlayön jälkeen Mikkelin Mikaeliin. Yleensä kuulijoita ei ole paljoa aamun ensimmäisellä luennolla. Luennoitsija tuskailee ja arvailee kansan ilmeistä väsymystä ja kiinnostuksen puutetta. Omaakin päätä kivistää. Yöllä tuli moneen kertaan tolkutettua vierustoverina olevalle ihanalle naiselle esitelmän pääpointteja. Varsinaista vuorovaikutusta ei syntynyt. Puhuimme itseksemme. Slaideja oli kaksi täyttä rullaa. Puhuttavaa oli riittävästi. Riittääkö aika? Puhunko tyhjälle salille? Esitelmöitsijän tyypillinen ja tarpeellinen stressi yhtyy kiihkoon. Jotain on saatava sanottua, täytyy liikuttaa, täytyy vakavoittaa, täytyy keksiä. Maallikkosaarnaajan elkeitä siis. Yllätys! Sali on melkein täynnä. Maallikkosaarnaajan sydän pamppailee ilosta. Ne haluavat kuunnella - kuitenkin! Mistä puhutaan?

Puhutaan pinnoista ja kaupungin kasvoista

Puhutaan ihmisen mikrokosmoksesta ja suunnitteluprosessin tietokatkoksesta

Puhutaan kaupunkiympäristöstä, joka antaa elinvoimaa, tunnetta, draamaa, viileyttä, rauhaa

Puhutaan tyhjän tilan suunnittelusta ja hierarkioista kaupunkitilassa

Puhutaan sisätilakeskustoista ja maanalaisten tilojen suhteesta pintamaailmaan

Puhutaan kadusta kulttuurin ilmentäjänä ja suunnittelutradition puutteesta

Puhutaan siitä, että kaupunkikuva on rakennusten ja kadun yhteisteos

Puhutaan siitä, onko kaupunki esine vai organismi?

Puhutaan yhteistyön vaikeudesta ammattiryhmien välillä

Puhutaan insinööreistä - autot eivät ymmärrä estetiikkaa!

Kansainvälistyminen hämmentää, monikulttuureista ei puhuta

Puhutaan siitä, milloin kaupunkisi on valmis?

Lopuksi kysyttiin: Olemmeko riittävän herkkiä ja tunteellisia? Löydämmekö kahvan ja ikkunan?

Ja vastattiin: Millä tavalla me muutamme ja mitä me muutamme? Muutos on tosi, mutta millä tavalla muutosta käsittelemme? Meidän velvollisuutemme virkamiehinä ja suunnittelijoina - yhteiskunnan palvelijoina - on olla tässä hyvin herkkiä ja tunteellisia. Tulee miettiä, mikä on se kahva, johon tartutaan ja mikä on se ikkuna, jonka läpi nähdään tulevaisuutta. Sukupolvet kulkevat, geenit virtaavat ja ihmiset kuolevat. Historian kannalta on tärkeää se, mitä tänään teemme. Jokainen katukivi tulee rakkaudella asettaa! Sitä kun tarpeeksi mietimme, on ainakin osa palkkaa ansaittu.

Helsinki alennusmyynnissä HS 19.10.1990

Ystäväni Maija Kairamo kirjoittaa Helsingin Sanomissa. Joudun hyökkäyksen kohteeksi: ”Helsingin keskustan suunnittelu näyttää olevan ylivoimainen hallittava. Nyt suuri raha haluaa iskeä kertaheitolla matalaksi pitkään jatkuneen kehittelyn, jossa Töölönlahden aluetta on pidetty urbaanin kulttuurin alueena ja annettu liikemaailman pelata Kampissa. Kuluneen viikon varoituslaukaus oli ehdotus poikittaisväylän rakentamisesta kiireesti Kaisaniemenpuiston pohjoisrantaan avoimena moottoriväylänä… Pari päivää myöhemmin toi kaupunginjohtaja Tuomioja esiin hankkeen World Trade Centerin rakentamiseksi Töölönlahden alueelle. Moottoriväylä sai selityksensä, hankkeet liittyvät epäilemättä yhteen. Helsinkiä myydään nyt ehdoitta yhdentyvän Euroopan markkinoille.

Ihmiskunta joutuu pian pakosta arvioimaan vinoutuneen kasvukulttuurin arvot uudelleen. Kotimme Maa ei kestä enää ryöstämistä ja likaamista. Energian kulutus on saatava laskemaan, raaka-aineiden ja tuotteiden kierrätys on asetettava ensisijaiseksi teknologian kehittämisen tavoitteeksi, jätteiden päästäminen luontoon on lopetettava. Pikemminkin kuin luulemmekaan myös kaupunkisuunnittelun, rakentamisen ja kaupan on uudistettava tavoitteensa maapallon elollisen luonnon lakien mukaiseksi. Helsingistä voisi tulla maailman ensimmäinen metropoli, jossa marmori kestää. Valkoinen Finlandiatalo olisi silloin puhtaassa kauneudessaan onnellisemman tulevaisuuden maamerkki."

Mistä oli kysymys? No, kysymys oli siitä, että Töölönlahden osayleiskaavan valmistelun yhteydessä olin ehdottanut Kaisaniemenrannan käyttöä sisääntulokatuna keskustaan. Sellaisenaan, levittämättä. Näin olisi voitu välttää tunnelit. Siitä Maija äityi. Ja äityivät muutkin. Roikuin löysässä hirressä.

Mistä myllyyn tavaraa?

1990-luvulla oli ilmeisesti sittenkin puutetta ajatuksista. Minäkin kysyin YTV:n vuoden 1991 Helsinki-visiossa uuden tavaran perään. Nyt kun uudessa yleiskaavassa trendi on muuttunut ja yleiskaava sisältää paljon tavaraa ja suurta tavaraa ja nyt en varauksetta hyväksykään tätä ennen toivomaani. Mitä siis kysyin 27 vuotta sitten: ”Kirjahyllyt pursuavat arkistoituja raportteja. Raporttien sivut näyttävät sileiltä. Niissä ei ole alleviivauksia tai käännettyjä kulmia. Raportit siirtyvät suoraan painokoneista hyllyille. Hyllyt täyttyvät ja arkistot paisuvat. Konsultit suoltavat uusia raportteja. Tilaajat miettivät uusia tarpeita. Raportin ilmestyessä painosta uudet ajatukset valtaavat mielen. Ei ole enää aikaa analysoida analysoitua. Ajatusten mylly sykähtelee. Poliitikot päättävät. Heillä ei ole aikaa pyörittää ajatusten myllyä. Heidän tietonsa on luottamusta byrokratian valmisteluun. Systeemi perustuu ennen tehtyyn - päätösten ketjuun.  Uusien ajatusten matka ajatusten myllyyn on lähes mahdoton. Muuttuvassa yhteiskunnassa myllyyn pitäisi syöttää uutta tavaraa - reagoida muutosilmiöön. Myllystä tulee ulos vain mitä sinne syötetään. Mylly jauhaa. Uutta tavaraa ei löydy.”

Meitä ilmeisesti Järvisen Simon kanssa tuskastutti, kun emme saaneet myllyyn tungettua toivomaamme tulevaisuudenkuvaa.  Millainen se oli. No, kuvasta näkyy Visio!

Rataa oikoiseksi

Sain puhelinsoiton. Soittaja on Pertti Punkamaa Mikkelistä. Hän haluaa tutkittavaksi ratayhteyttä Keravalta Lahden kautta Heinolaan ja edelleen Mikkeliin, Kuopioon ja Kajaaniin. Uutta rataa olisi rakennettava 200 kilometriä. Hanke tuntuu tarjoavan erinomaisen mahdollisuuden jälleen lyödä päänsä byrokratian ”kovaan ytimeen”. Yli yön miettiminen kirkastaa pään. Hanke on loistava. Se on kannattava. Lähdemme mukaan! 90-luvun alun tulevaisuus toteutui Kerava-Lahti oikoradan valmistuttua vuonna 2006. Oli kulunut vain 16 vuotta Pertti Punkamaan puhelinsoitosta. Syntyi merkittävä rautatietrendi. Se jatkuu huimalla ohjelmalla. Pari vuotta sitten valmistui Kehärata, pian Länsimetro ja sen jatko-osa. Puhuvat ”tunnin junasta” Turkuun ja hyväuskoiset vielä sukelluksesta Tallinnaan. Mitä sitten Lapin radat. Ratatrendi on vahvaakin vahvempi. Kuka olisi uskonut että teräspyörä teräskiskolla?

Tässä olen kaikkien silmäätekevien keskellä. Timo Ahonen Lahdesta, Jarkko Paronen Heinolasta, Olli Hyönä Kuopiosta ja taustalla Jouko Rautela Valtionrautateiltä ja Eero Kaitainen Mikkelistä. Olimme juuri vierailleet Pietarinkirkossa Roomassa. Näimme itse paavin. Kysymys kuului: siunasiko hän meidän hankkeemme vai siunailiko hän sitä? Kyllä se Paavi meidän hankkeemme siunasi, sen kunniaksi huurteinen!

Vienti valtaa pään ja sydämen

Devecon Oy saa Libyasta suurtilauksen. Muutan Libyaan. Aika Libyassa ei ollut rauhallista. Se oli jatkuvaa syöksymistä pitkin erämaateitä Tripolin, Sirten ja Jufran välillä. Se ei sisältänyt laajaa kansatieteellistä perehtymistä. Se sisälsi kuitenkin ällistyttävän määrän ihmissuhdekemiaa hiekan miesten ja metsien miesten välillä. Sanon miesten, sillä se ei sisältänyt naissuhdekemiaa. Tai ehkä hieman. Olihan Bagdadin kaupungininsinööri nainen. Nainen oli myös jonkin aikaa Tripolin Chief Engineer. Kuwaitissa tiedenaiset uskoivat asemansa paranevan orastavan demokratian myötä niin bisneksessä kuin julkishallinnossakin.  Nainen oli myöskin Aisha, ihastuttava yliopiston professori Libyassa. Hän joka avusti meitä Tripolin kotihaastattelututkimuksen suorittamisessa.  Muistelen kulkeneeni pitkin Benghazin yliopiston käytäviä. Oppaanani on eläkeikää lähestyvä dekaani. Käytävät ja aulat ovat täynnä naisia. Sallittakoon minun vielä huomauttaa, että hyvin kauniita naisia. Kun ihastelen naisten määrää, dekaani sanoo: liian paljon, liian paljon.

Syntyikö tässä kaikessa vientitouhussa tulevaisuutta viitoittavia trendejä. Kyllä. Syntyi valtavasti ymmärrystä siitä, miten asioita olisi hyvä ymmärtää. Erityisesti energian tuhlaus koko kehittyvässä maailmassa on uskomatonta. Kuuman maan ihmisen ensimmäinen suuri hankintahaave on ilmastointikone. Saada nukkua viileässä. Veden tuhlaus, vuotavat hanat ja putket. Vuotavat katot, puuttuva eristys, yksinkertaiset ikkunat, Kaikki nämä, jotka eivät ole pelkästään rahan puutetta vaan ymmärryksen puutetta.

1990-luvun asioissa kehittyvien maiden väestönkasvu - rikkaiden ja köyhien - oli usein kiistan aihe. Se ei ole vieläkään poistunut. Teimme esitystämme Riadin strategisesta kehittämisestä. Saimme hiekkaa tupaan, kun esitimme lapsiluvun tulvaisuudessa vähenevän. Olipa yleiskaavaidean tekeminenkin vaikeaa, kun väki kasvoi kolminkertaiseksi yhden sukupolven aikana. Käänne on kuitenkin tapahtunut. Ennusteet tutisevat naisten voimin. He haluavat olla muutakin kuin vain lapsitehtaita.

Haaveillaan Saharasta

Pysähdyn tähän. En nyt jatka 1990-luvun saavutusten esittelyä. Ryhdyn tekemään työtä käskettyä. Se on Saharan metsittäminen. Ystäväni Eero Paloheimo sai minut siitä innostumaan. Se liittyy tuohon Saudi Arabian ennustekuvaan. Se liittyy maailman kasvihuoneilmiön hallintaan. Se olisi maailman suurin infrahanke – ylivoimaisesti. Se olisi tuhat kertaa suurempi kuin läheltä seuratut Muammar Gaddafin jättiputket erämaassa. Se olisi sata kertaa suurempi kuin jokien käännöt Kiinassa.  Näin eläkeiässä ei kukaan kiellä haaveilemasta.

1980-luvun trendit tähtäsivät nykyhetkeen

Kun ryhdyin kirjoittamaan oman työelämäni aikana toteutuneista trendeistä ajattelin mekanistisesti insinöörin tavoin. En varsinaisesti ajatellut luovuutta trendien puristuksessa – enkä siitä johtuvaa pyristelyä. Yhdyskuntasuunnittelun trendit osoittavat aina 30 vuoden päähän. Se on suunnilleen yksi sukupolvi. On lyhyempiäkin trendejä.  Esimerkiksi muoti. Kun yhdyskuntasuunnittelun trendinkatsojan aloitusvuosikymmen oli 1950-luku, ensimmäinen tulevaisuus osui 1980-luvulle. Ajattelin sitten suorittavani loogisen askelluksen kymmenvuosittain nykyhetkeen. Mutta ei! Olen sotkeutunut tarinoihin – sellaisiin juttuihin jotka ovat vaikuttaneet elämääni ja etenkin ammattielämääni. Ne eivät nyt ole sellaisia ns. trendejä, joita trendianalyytikot tutkivat. Ne ovat pikemminkin sekavan puuroista taaperrusta sattuman tuomissa olosuhteissa. Suuret käännepisteet ja pyörteet tai sitten pysähdys ovat lusikoineet asioiden todennäköisen kulun uuteen uskoon.

On joutunut enemmänkin väistelemään kompastumista kuin että olisi voinut suoraan askeltaa. Ajattelinkin jatkaa nyt tätä trendisarjaa loppuun saakka juuri näin – kompastellen.  Sitten kun olen päässyt 2010-lukuun, sitten ryhdistäydyn ja ryhdyn systemaattiseksi. Sitten teen Exceliin hienon kaavion, jota täydennän Power Pointin visionäärisillä kuvilla. Kuvat tulevat kertomaan trendien synnyn, elämän ja kuoleman vuosikymmen vuosikymmeneltä. No, leikisti – et kai uskonut tuohon?

Siis kompastellen olkatoppauksiin

Aloitetaan naisten muodista. Se on ehkä trendeistä näkyvin. Ja myös ehdottomin. Se vaihtuu säännöllisesti neljä kertaa vuodessa. Jo vuotta tai paria aikaisemmin, ennen kuin ihmiset tämän trendin keksivät tai siihen mieltyvät, vaateteollisuus on jo sen tarkkaan suunnitellut ja valmistusprosessit ovat tiedossa, kankaat on jo ostettu ja aliurakoitsijasopimukset halpamaihin on jo tehty. Silloin juuri spontaanisti kansa keksii mitä se haluaa ja syntyy sesongin trendi. Kaikki ostavat samaa ja kaikki haluavat näyttää samanlaiselta.

80-luvun vaatteissa saattoi olla kolmetkin olkatoppaukset päällekkäin; aluspaidassa, puserossa ja jakussa ja sitten tietysti takissa oikein ekstramuhkeat. Tapahtui myös jotain ennenkuulumatonta. Naiset esiintyivät verkkareissa. Pikkuhiljaa kasarimuoti alkoi kaventua ja linjat yksinkertaistua. Näin kertoo ystäväni, muotitaiteilija Maikkki Ilveskorpi-Reiman. Noita hänen kuviaan eri vuosikymmeniltä olen aiemminkin viljellyt blogissani.

Äiti, tytär ja kuninkaalliset häät

Näyttää siltä, että tulevaisuusennusteet menivät metsään niin insinöörillä kuin tiedemiehilläkin. Laura Honkasalo kertoo 1980-luvun alkupuoliskon ajankuvasta teoksessaan Sinun lapsesi eivät ole sinun (Gummerus 2002). Hän kertoo, miten edistyksellinen äiti kasvatti lapsiaan tulevaisuuteen. Äiti ei hyväksynyt leikkiaseita eikä muovileluja, erityisesti hän vihasi kuninkaallisia ja heidän hömppähäitään.

”Ne ovat oikeat prinssin ja prinsessan häät”, Minna valisti minua. ”Niistä tulee tosi upeat, sinun on pakko katsoa, kaikki katsoo ne, joka puolella maailmaa. Miljardit ihmiset.”

Äiti sanoi ei. Hän istui lukemassa Tiedonantajaa ja juomassa kahvia.

”Mitä varten?” huusin niin että Edison havahtui uniltaan nojatuolista ja vilkaisi ympärilleen suippokorvat väristen.

”Kaikki muut katsoo!”

Äiti käänsi sivua ja taitteli lehden niin että pystyi paremmin lukemaan. ”Monarkia on säälittävä sääty-yhteiskunnan jäänne ja institutionalisoidun yhteiskunnan epätasa-arvon merkki, ja tölläämällä sitä spektaakkelia televisiosta annat tukesi riistojärjestelmälle.”

”Sä olet ihan skitso!” huusin. ”Mikään ei voi ikinä olla vain hauskaa, sinä pilaat kaiken, kaiken. Kaikessa on jotain väärää! Täällä ei saa tehdä mitään.”

Äiti ei katsonut minuun. Hän vei sanomalehden lähemmäksi silmiään ja sanoi: ”Televisio pysyy kiinni.”

Juri norkoili olohuoneen ovella seuraamassa, miten kiista päättyisi.

”Menen Kitille katsomaan!” huusin.

”Mene vaikka Timbuktuun, kunhan et katso niitä häitä minun kattoni alla”, äiti sanoi.

Ryntäsin eteiseen vetämään saappaita jalkaan. Enää puoli tuntia, en ikinä ehtisi Kitille Eiraan ajoissa.

”Sinä et osaa pitää ollenkaan hauskaa!” huusin. ”Ja et halua, että kukaan muukaan pitää!”

”Jaaha”, äiti sanoi ja jatkoi lukemista.

1980-luvun tulevaisuus on nyt

Nyt kun olemme päässeet käsittelemästä kasarimuotia ja kasarihäitä voimme siirtyä tavanomaiseen aiheeseen eli kaupunkisuunnitteluun. Oliko 80-luvulla jokin erityinen suunnitteluajatus tai tulevaisuuden visio? Kurkistetaan! Niin, mistäkö?  No kyllä kaikki minun blogini lukijat tietävät mistä minä menneisyyttä kurkistan. Sehän tapahtuu klikkaamalla tämän läppärin failia ”KIRJA” ja sitten klikkaamalla ”kuvapankki” ja sieltä esimerkiksi ”1980-luku”. Siellä ne asiat ovat. Joku ihmettelee minulla olevan hyvän muistin, kun muistan noita vanhoja.  Ei se ole hyvää muistia, se on vain klikkailua. Siksi toistan itseäni. Toivon vaan ettei kukaan ole opetellut ulkoa minun kirjaani (siinä on 483 sivua ja 1500 kuvaa) ja sitten tuskastu joutuessaan lukemaan uudelleen samaa tekstiä. Moni kyllä osaa ulkoa erilaisia raamattuja, mutta minun kohdallani siitä ei ole pelkoa. Siteeraan siis jatkuvasti itseäni. Joskus yllätyn itsekin klikkaamalla vastaan tulevasta tekstistä. Useimmiten vielä positiivisesti. Sillä tavalla sitä pysyy näin vanhemmiten hengissä!

Nyt sattuukin nappiin, sillä juuri tällä hetkellä elämme vuoden 1980 tulevaisuutta. Tuntuu hieman oudolta ajatella itsensä tai kenet tahansa 80-luvulla piirtämässä meidän päivämme yhteiskuntaa tai laskemassa meille soveltuvia käyttäytymismalleja. Vielä oudommalta tuntuu, kun lukee omia tekstejään tuolta ajalta. Mitä tarkoittaa vuonna 1985 esittämäni ”kriittinen analyysi” silloisista suunnittelun puutteista: poliitikkojen ja ammattimiesten vuorovaikutuksen puute, päätöksenteon looginen puute, suunnittelutyön ohjelmoinnin puute, kehittymätön ja usein näennäinen metodiikka, olettamusten, asenteiden ja arvostusten sekaannus, kokonaistaloudellisen ajattelun puute, ympäristömme virheiden ja epäoikeudenmukaisuuden tietoinen hyväksyminen, poliittisen päätäntäkoneiston heikkous, valkokaulusväen heikko työn tuottavuus, suunnittelijoiden kyvyttömyys arvojen mittauksessa, sidonnaisuus normeihin ja konservatiivinen teknologia sekä kauneus- ja viihtyvyysarvojen vähättely.

Lista on pitkä ja kattava. Oliko tuo kaikki totta? Sen täytyi olla ainakin osittain totta, sillä tilanteen julkinen esittäminen olisi muutoin saattanut olla varsin riskialtista. Riskit eivät kuitenkaan purkautuneet. Tuollaiset ihmiset ja tuollainen toimintaympäristö olivat siis meidän nykyhetkeämme rakentamassa. Mikä on nykyhetkemme? Rehellisesti sanoen, jossain asioissa on hieman tuosta ajasta edetty. Pääasiassa olemme kuitenkin pysähtyneisyyden tilassa. Menetelmät eivät ole kehittyneet, eivätkä menetelmien kehittäjät ole löytäneet toisiaan.

Asiantuntijat politiikan avuksi!

Ongelmien ratkaisemiseksi tuolloin 30 vuotta sitten ehdottelin systemaattista ajattelutapaa ja menetelmiä - silloin elimme systeemiuskon aikaa: meidän olisi kehitettävä menetelmä tavoitteelliselle suunnittelupolitiikalle, maankäyttö- ja liikennepolitiikkaa kehitettäessä olisi käytettävä matemaattisia malleja sekä iteratiivista simulointitekniikkaa, tietorekistereitä olisi käytettävä järkevällä tavalla, sosioekonomiset mallit olisi valjastettava muuhunkin kuin liikennehankkeiden vertailuun, asiantuntijoiden käyttömenetelmät olisivat ainoa tapa mitattomien ilmiöiden arviointiin ja aameneksi kaiken loppuun suosittelin sumeiden mallien käyttöä pitkän aikavälin ennusteissa.  Tämä on tätä päivää. Nyt puhutaan asiantuntijavallasta. Joku sanoo sen sotkevan demokratian. Silloin joskus sellaista valtaa kaivattiin demokraattisen prosessin avuksi. Tai ainakin minä kaipasin – noista teksteistä päätellen.

Otetaan nyt muutamia 80-luvun trendinvääntöasioita.

Ensin strategit ohjelmoivat. Se on palapeli. Sitten insinöörit etsivät ratkaisua. Se on labyrintti. Lopuksi syntyy musta laatikko, Magic Box. Se annetaan poliitikoille.

Metro vastaan kumipyörä

Väinö Suonio oli tunnettu hahmo suomalaisessa tiepolitiikassa. Hän kuului tiehallinnon parhaimpaan johtoon. Hän johti Maailmanpankin lainotusta hallinnoivaa MALA-toimistoa, silloin kun Tarvontietä rakennettiin. Hän oli kuollessaan tiehallinnon ylijohtaja. Yllättäen hän teki lyhytaikaisen hyppäyksen Helsingin liikennesuunnittelupäälliköksi. TV haastatteli häntä maliskuussa 1981. Suonio sanoo: ”Meidän laskelmamme osoittivat, ettei Helsingissä tarvita metroa. Selvityksen lopputulos oli hyvin epäedullinen metron kannalta. Selvitys osoitti, että Helsingin julkinen ei tarvitse metroa edes niillä huippukasvun ennusteilla, jotka olivat silloin käytettävissä. Helsingin kaupungin väkiluvun piti kasvaa 700 000 asukkaaseen ja Helsingin seudun asukasluvun yhteen miljoonaan asukkaaseen. Toimittaja muistutti siitä, että metropäätöksen aikaan väitettiin metron avulla voitavan estää yksilöllisen liikenteen kasvua.

Suonio: ”Tällainen virheellinen käsitys oli suurella yleisöllä ja poliitikoilla. Oletettiin, että on kysymys yksityisauton ja joukkoliikenteen välisestä taistelusta. Tämä ei pitänyt paikkaansa. Helsingillä oli selvä politiikka kehittää julkista liikennettä. Kysymys ei siten ollut henkilöauton ja julkisen liikenteen taistelusta, vaan julkisen liikenteen muotojen sisäisestä taistelusta: raide vastaan kumipyörä.”

Metro on kallis, vanhanaikainen ja synnyttää ”city sprawlin”

Antti Talvitie tunnetaan professorina, Maailmanpankin miehenä, insinööritoimiston varatoimitusjohtajana ja raideliikenteen vastustajana. Näin hän sanoi TV:n haastattelussa vuonna 1985: ”Metron kustannustaso matkustajakilometriä kohti on bussiliikenteeseen verrattuna kaksin- tai kolminkertainen. Toinen väittämä on sellainen, että metro säästää energiakustannuksia ja parantaa kaupunkirakennetta. Tosiasiassa metron toteuttaminen on yleisesti lisännyt urban sprawl’ia, hajottanut maankäyttöä, pidentänyt työmatkoja, väki on muuttanut yhä kauemmaksi asumaan, energiakulutus on kasvanut ja ihmisten on ollut pakko hankkia kaksi autoa. Toinen juttu on maanomistus ja tulonsiirto. Kun metroasemien ympäristössä rahaa tungetaan maan alle, täytyy sen luonnonlain mukaan purskahtaa jostain ulos. Se tulee ulos rakennusoikeutena ja rakentamisen tiiveytenä. Metro ja kiskoliikenne edustavat vanhentunutta teknologiaa, joka ei tule toimeen ilman suurta subventiota.”

Metro vastaan raitiotieliikenne

Lauri Nordberg esiintyi televisiossa vuonna 1981. (Sorry, Lauri – taas sinua siteerataan!) Hän oli silloin Kaupunkiliiton palveluksessa toimiva juristi, demari ja kaupunkisuunnittelulautakunnan pitkäaikainen jäsen.  Lauri on aina ollut raitiovaunurakastaja. Kun raideliikenteen perussuunnitelmaa pyrittiin tarkistamaan, vahvistui ajatus metron johtamisesta Espooseen Töölön ja Munkkiniemen kautta. Tämä ajatus sai tukea mm. seutukaavaliitolta ja espoolaisilta. Minäkin olin konsulttina pitänyt sitä hyvin suositeltavana, joskin tasa-arvoisena vaihtoehtona Lauttasaaren linjaan verrattuna. Tämä antoi sytykkeitä Lauri Nordbergin kiivaisiin ratikoita puolustaviin kannanottoihin ruotsinkielisen TV:n metroa koskevassa haastattelussa: ”Päätös perusverkon tarkistuksesta vuodelta 1979 on vaikuttanut katastrofaalisesti kaupunkisuunnitteluun. Olemme joutuneet työssämme suhtautumaan asiaan ikään kuin se olisi realistinen ehdotus. Kaupunkisuunnittelijat ja liikennesuunnittelijat ovat olleet selkeästi tällaista metroverkkoa vastaan. Kuitenkaan emme ole voineet luoda realistista vastavaihtoehtoa.  Jos rakennetaan metrolinja Töölön läpi Munkkiniemeen ja edelleen Espooseen on hyvin selvää, että raitiovaunuliikenne Töölön suunnalla joutuu vaaravyöhykkeeseen. Voi olla, että näin käy koko raitiovaunuliikenteelle Helsingissä. Raitiovaunuliikenne on kuitenkin jotain, jota helsinkiläiset rakastavat. Suomessa vain Helsingissä voi nähdä raitiovaunuja. Ehkä tulevaisuudessa täytyisi matkustaa ulkomaille nähdäkseen raitiovaunuja. Tämä olisi merkittävä tappio.”

Näin sanoivat kunnioitettavat ystävämme. Todellisuudessa asiat johtivat kumipyörän tappioon.  Raitiotietkin ovat vahvistaneet asemiaan huimaavalla tavalla. Lauri Nordbergin pelko oli siis turha. Kaiken kaikkiaan toteutui raiteiden rakastajan tulevaisuus. Minun tulevaisuuteni.

Vienti – paradigman muutos

1980-luku toi henkilökohtaiseen trendimaailmaan paradigmamuutoksen. Se tuli vientikaupan kautta. Ennusteet muuttivat muotoaan. Väestön hurja kasvu kaikissa kohdemaissa oli vastakohta oman maamme pysähdykselle ja odotettavissa olevalle taantumalle. Rakentaminen ei sekään ollut ahtaasti säänneltyä. Oli mahdollisuus käyttää mielikuvitusta ja luovuutta. Huomatkaa, tuohon aikaan ei Suomessa tunnettu trendiä nimeltä maahanmuutto. Haikailtiin enemmänkin maastamuuton ja aivoviennin vaikutusten kanssa. Nokiakin vielä uinui. Ensimmäiset NMT-puhelimet tulivat markkinoille vuosikymmenen toisella puoliskolla. Gorbatshov soitti kuuluisan puhelunsa Mobira Cityman 900 –puhelimella vuonna 1989.

1980-luvun suunnittelija-aivot oli säädettävä uudenlaiseen ajatteluun. Öljyteollisuuden erämaakaupunki Libyan Ras Lanufiin, keskussairaala Colomboon, Safat Square pääaukio Kuwaitiin, hotelli Syyrian Latakiaan, Damman Girl’s College Saudi-Arabiaan, ne kaikki pakottivat aivot uuteen asentoon. Kun katselen noita kuvia, ajattelen väistämättä eräitä ihmisiä. Mielessäni ovat Olli Kivinen, Harri Leppänen, Jussi Jauhiainen, Reijo Jallinoja, Kari Lautso, Kari Somma, Yki Sahlstedt, Markku Piispanen, Pekka Rautimo, Jussi Annanpalo ja Pekka Kettunen. Eikö sinun nimeäsi mainittu? Ole huoleti, ajattelen sinuakin!

Kotimaassa tapahtumien kirjo oli ”kevytliikennepainotteinen” sen lisäksi että se oli myös ”raideliikennepainotteinen”. Omalta osalta hävitty taistelu liittyi Pasilan orteen. Se oli surullista. Kaikesta huolimatta Ilaskivi on liitettävä onnistuneiden trendiarvausten joukkoon. Pasilassa ajattelimme Pekka Salmisen ja Mattikoon kanssa kaksi tornia sopivaksi määräksi. Sekin oli väärä arvaus. Niitä on tulossa toista kymmentä.

Kotona kilpailtiin arkkitehtuurista ja liikenteestä

Kamppi-Töölönlahden kilpailu järjestettiin vuonna 1986. Palkintolautakunnan asettamat tavoitteet ja voittaneiden kilpailuehdotusten periaatteet on hyllytetty. Kampin todellisuus poikkeaa myönteisesti 80-luvun tulevaisuudesta. Töölönlahdella asiat on saatu päätökseen Korpisen luomalla ”nurmikkoperiaatteella”.  Joukkoliikennekilpailu järjestettiin vuonna 1988. Voittaneet ehdotukset ovat vaipuneet historiaan. Ehdotettu tulevaisuus on nyt hieman valinkauhassa. Tuleeko Pisara, vai tuleeko Lyyra?  Ilaskiven pääkaupunkiseudun rakentamismahdollisuuksien selvitysmiestehtävä oli vuosikymmenen lopun mahtava tilaisuus. Pääsin siihen mukaan. Simo Järvisen kanssa työstetty maankäyttö- ja liikenneselvitys oli kuitenkin kuntien tappolistalla. Tästä huolimatta suunnitelma on toteutunut yllättävässä mitassa. Pettymyksiäkin syntyi. Niistä suurin, pysyvin ja harmittavin oli Helsingin kaupunginkanslian tilaaman Pasilanväylä/Haaganväylä -suunnitelman karahtaminen karille. Suurimpana syynä tappioon oli itsetietoisuus. Byrokratian kanssa ei voi leikkiä itsetietoista. Nyt tässä iässä siitä ei enää ole haitaksi.

Yksi asia mikä oli erityinen 1980-luvun saavutus, se oli kävelykadut. Taistelu kävelykatujen puolesta oli suuri missio. Minullakin. Pietarsaaren keskustan liikenne- ja ympäristösuunnitelma ja sitä seuraava Kanavapuistikon kävelykatusuunnitelma toteutuivat Roger Wingrenin luoman hyvän hengen manaamana. Töitä tehtiin uskon, toivon ja rakkauden hengessä. Syntyi todellista vuorovaikutussuunnittelua. Ehkä siinä oli 80-luvun paras papukaijamerkki!