Joulukirjoja etiketin perusteella (?)

Eletään joulun ja uudenvuoden välistä aikavyöhykettä ja ollaan siirtymässä kohti loppiaisen jälkeisiä selkäviikkoja ja reikäleipiä. Joulu kirjalahjoineen tuo mukanaan elämänmullistuksen. Lahjakirjat tulevat pieneltä osin yllätyksenä, mutta useimmat kirjat tulevat pikaostorynnäkkönä. Ennen joulua on kyllä luettu kirja-arvosteluja ja haikailtu mielenkiintoiselta näyttävien teosten ostamisella, mutta kirjakaupassa havaitaan tällaisten listojen puuttuvan, unohtuneen ja jääneen tekemättä. On siis ostettava hieman kuin viinejä – etiketin perusteella. Kirjankansitaide ei kyllä nykymuodossaan houkuttele. Arkistokirjastoista napatut kuvat yhdistettyinä outoon yritykseen kuvata kirjan tapahtumia tai jotain sen merkittävää tapahtumaa ikään kuin kollaasina tekee meidän kirjankansistamme käsittämättömän vaatimattomia. (Kirjoitin ensin kelvottomia, mutta se on liikaa sanottu!) Anteeksi, tämä oli minun mielipiteeni.  Näyttää siltä, ettei päivä ala kunnolla, jos ei pääse jostain asiasta marisemaan. Nyt se on tehty. Loppujuttu onkin sitten pelkkää kehumista.

Niin he puhuvatkin onnistuneimmista kansista – ei kauneimmista tai taiteellisimmista kansista. Ymmärrän kyllä, että onnistumiseen kuuluu myyntimenestys. Jokainen näemme kyllä yleisistä kauppatuotteista, ettei mainosten taiteellisuus ole tavoite. Sillä ei ole tekemistä myyntimenestyksen kanssa. Vai onko sittenkin?  Mieleeni tulevat aivan superhienot automainokset. Samaa ei voi sanoa asuntomainoksista tai matkailumainoksista.  Mikähän siinä on? Jotain kummallista!

Ville Hänninen ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ovat aikaansaaneet ihanan kirjan: ”Kirjan kasvot”, SKS, 2017. Kirjan esitetekstissä sanotaan: ”Teos kertoo unohdettuja tarinoita jopa ikonisten, kaikkien tuntemien kirjankansien synnystä. Se tuo esiin myös ihmisiä kansien takana - suomalaisen kirjataiteen mestareita.” Tuo kirja on ehdotonta kulttuurihistoriaa. Se on valtavan mielenkiintoinen, kaunis ja lukemisen arvoinen. Kirjan tekijä Ville Hänninen on myös Suomen kirjataiteen komitean arvosteluraadin puheenjohtaja. Komitea valitsee vuosittain Suomen kauneimmat kirjat ja onnistuneimmat kirjankannet.

Hyppäänkin tästä heti joulukirjojen kasaan. Hipelöin kirjoja tietämättä mistä aloittaisin. Teen pieniä kurkistuksia kirjan keskelle ja kirjan alkuun. En milloinkaan katso loppusivuja. Pelkään että murhaaja paljastuu. Silloin kirjan lukeminen muuttuu tarpeettomaksi.

Kirjakasan kimppuun

Ryhdyn heti selailemaan ”Ihmisen lyhyttä historiaa”.  Se näyttäsi pokkarina soveltuvan hyvin yölukemiseksi. Toinen kiinnostava pokkari on Arne Nevanlinnan ”Isän maa” Siltala, 1994. Tunsinhan minä Arnea ainakin vähän, ja kävihän hän samaa oppikoulua, tosin muutamia vuosia ennen meikäläistä. Tämä kirja on hänen ensimmäisensä. Myöhemmin arkkitehdista tuli kirjailija aina Finlandia-ehdokkuuteen saakka. Putinin sisäpiiri houkuttaa, mutta Liisa ehtii väliin - siis myöhemmin. Veljekset Rein ja Mihkel Raud ovat tehneet ansiokkaita ja riemukkaitakin teoksia. ”Rapa roiskuu” on tietysti huippua.  Tässäpä onkin linkki uuden vuoden blogiin Tallinnasta yhden vuoden takaa, siinä on tarinaa Raudin veljeksistä. http://penttimurole.blogspot.com.ee/2016/01/kahdesta-eri-maailmasta.html

Rein Raudin ”Täydellisen lauseen kuolema” imaisee selailemaan ja hieman lukemaankin. Irrottaudun kuitenkin kirjasta 15 sivun jälkeen. Lukeminen on paras suorittaa oikeassa ympäristössä eli Toompean mäellä. ”Antiikin myytit” ja ”Matka muinaiseen Suomeen” ovat ilman muuta asioita jotka vangitsevat vanhan ihmisen mielen. Siirtyvät kuitenkin myöhempään ajankohtaan, vaikka Liisa jo minulle kommentoi herkkupaloja. Juha Tarkan ”Muistumia” lymyää sinisenä kasan alla – aikanaan, mutta jonon loppupäässä. Jykevänä itseään tarjoilee Lasse Lehtisen Tanner-eepos: ”Itsenäisen Suomen mies”. Luettavaksi tulee ilman muuta. Onhan Lasse tarinamiehiä. Muistan hyvinkin Kuopion yliopistollisen keskussairaalan rakennustoimikunnan Tarinaharjun kokoukset hänen johdollaan.  Kasaan on vielä joutunut mustasta Helsingistä kertova ”Helsinki Noir”. Etualalla kirjakasassa lojuu Juha Hurmeen ”Niemi”. Se kyllä kiinnostaa suuresti. Aamulehti sanoo kirjailijan sanoneen halkopinoltaan: ” –Kun opetan fiksuja nuoria tyyppejä Teatterikorkeakoulussa, heillä on hirveän hatarat käsitykset vaikkapa evoluutiosta. Mielestäni se on aika vaarallista, että ollaan tiedollisesti ihan hötön päällä.” No, on kiva ajatella, että tämän kasan kun lukee niin höttö hieman tiivistyy.

Joulukirjakasa on hieman yksipuolinen. Siinä ei ole varsinaisia romaaneja, ei runoutta eikä lyriikkaa. Niin, -siis yllättävääkö? - kaikki kirjat käsittelevät menneisyyttä. Eipä haittaa, mitä Markku Pääskynen kirjoittikaan? Hän kirjoitti teoksessaan ”Vastaavuuksia”: ”Syntymä ja kuolema, onnettomuus ja siunaus, voitto ja häpeä, pysyvyys ja rappio, ihmissuvun kohtalo, joka on kaikkivoipaisten kolmevuotiaan lapsen tasolla olevien jumalten käsissä. Mitään ei ole tekeillä, kaikki on jo tehty ja se vallitsee, taivaan ja maan,

ihmisten ja jumalten neliyhteys, runouden ja vuosituhansien takaisen teknologian liitto sekin.” Hän jatkaa: ”Maailma ei ole matala, ei syvä, ei korkea, ei sana, ei luku... me palaamme alkuumme takaisin. Menneisyys on edessä koska sen näemme, tulevaisuus jää selkämme taakse, ei taaskaan uutta, miksi pitäisi?”

Arne Nevanlinnan ”Isän maa”

Katsokaamme siis menneisyyttä. 30- ja 40-lukujen menneisyydestä kertoo Arne Nevanlinnan kirja ”Isän maa”, WSOY 1994. Arne oli sotaakäynyt mies. Hän syntyi vuonna 1925 ja kuoli 91-vuotiaana 7.8.2016. Hän on Neoviusten, Haahtien ja Schildtien sukua puhumattakaan Ehrnrootheista. Hänen isänsä Rolfin nimi oli luettavissa koulun Algebran oppikirjan päältä.  Oliko se ”Nevanlinnan algebran oppikirja”? Arne itse muuntui arkkitehdista kirjailijaksi. Minun muistoni hänestä ovat pienimuotoiset. Ne liittyvät arkkitehtuuriin. Hän oli mukana, kun yritettiin muotoilla teoriaa rakennusten sisäisen henkilö-, tieto- ja materiaaliliikenteen suunnittelulle. Tai muistanko väärin? Olimmeko sittenkin tulossa projektivientiä koskevasta Olli Kivisen kokouksesta.  Matkalla Otaniemestä Helsinkiin ohitimme Lauttasaaressa Vulcanin mäelle valmistuneen uudisrakennuksen. Se oli harmaanoloisena kadunvartta laskeutuva liikerakennus. Haasteena oli jyrkänne ja rakennuksen sovittaminen paikkaan. Arnen mielestä tulos oli huippua. Siinä oli dynamiikkaa. Nyt hänen ylpeytensä on purkutyön kohteena. Aika kulkee ja tarpeet muuttuvat. Vain tarpeeksi suuri suunnittelijanimi voi suojella rakennuksen purkamiselta. Arnen nimi ei riittänyt rakennuksen suojeluun tai uusiokäyttöön. Muitakin esimerkkejä löytyy. Ei riittänyt Aarne Revellin perintö ja Castren-Jauhiainen-Nuuttilan suunnittelutyö pelastamaan Pasilan hienoa rautatieasemaa. Ajelen autolla ohi purkutyön alaisen aseman. Kyydissäni on professori Osmo Lappo. Asemaraiskion tullessa näkyviin hän huudahtaa: ”Miksi tuota ei voinut säästää! Se olisi voinut jäädä uuden rakennuksen sisään, jalkojen väliin.”  Olin hiljaa surrut tuon rakennuksen tuhoa. Nyt sain lohdutuksen sanoja.

Kaksi häviävää tai oikeastaan jo hävinnyttä taloa. Vasemmalla on Pasilan rautatieasema. Ehkä minulla on lukkarinrakkautta. Olin tekemässä aikanaan aseman perustamissuunnitelmaa. Sitten Marja Nuuttila ja Yki Sahlstedt tekivät hienon aseman. Ystäväni Teuvo Kolunen oli tilaajan edustajana hankkeen toteutuksessa. Kaikkea ei purettu. Laituritaso sentään jäi. Siellä näkyy hienoa elementtitekniikkaa ja laadukasta betoninvalua. Oikeanpuoleisissa kuvissa on Arne Nevanlinnan ylpeys. Tai oli. Nyt juuri se tuo mieleen lähinnä Aleppon.

Onneksi Eliel Saarisen nimi riittää sentään suojelemaan minun ensimmäisen sisätyöpaikkaani. Se oli Rautatiehallituksen loistava rakennus tai oikeastaan sen itäinen siipi.  Muistan tilojen yksityiskohdat, hienot käytävät ja ovet, porraskäytävät, erityisesti muistan vessat. Muistojani kiihottaa myös tieto siitä, että sama talo oli isäni ensimmäinen työpaikka. Minä harjoitin insinöörioppilaan työntekoa ratapihajaostolla 50-luvun puolessa välissä. Isä oli puolestaan tekemässä rautateiden ensimmäisiä sähköistämissuunnitelmia kone ja sähköosastolla 20-30-lukujen vaihteessa.

Ilmari Murole rautatiehallituksen lamppujen varjossa.

Nyt talosta ollaan tekemässä hotellia. Onnea arkkitehtikilpailun voittajille. He ovat tuttuja nuoria miehiä. Muistakaapa pidellä kynää herkin sormin. Huonoja esimerkkejä on paljon, hyvät ovat harvassa. Liittykää tähän harvojen joukkoon – muuten teidät piru perii!

Jos jokin rakennus on mieleenpainuva, niin minulle se on tämä talo. Nuoren teekkarin työelämä alkoi tämän talon suojissa. Ylempi esimieheni oli Aarno Peitsara, ratateknillisen toimiston päällikkö. Hänen huoneeseensa ei insinöörioppilas useinkaan päässyt. Asiaa hieman auttoi se, että hän oli ollut töissä jo isäni työskentelyaikana. Oli siis pientä eteen ottoa.  Pääjohtaja vaihtui Harald Roosista Erkki Aaltoon. Ensimmäisenä työpäivänäni vaihtui myös jaoston päällikkö. Sain juoda läksiäiskahvit ja tuliaiskahvit. Työtoverit olivat mahtavia. Erityisen herkästi muistelen rakennusmestari Jääskeläistä ja rouva Helena Brusiinia. Siellä ne pyörivät piirustussalissa tyttöset Kaarina Suonio ja Leena Brusiin, Helenan lapset.

  

Arne ja SYK

Tapahtui taas jotain tavanomaista. Minun piti kertoa joulukirjoista, mutta sorruinkin purettaviin rakennuksiin ja ratapihajaoston kaarevien ikkunoiden äärelle. Jatkan kuitenkin hieman. Arne Nevanlinnan ensimmäinen kirja on todella hauskasti polveileva ja mielenkiintoisesti etenevä. Suosittelen ehdottomasti. Hauskuudessa aivan ylivoimaista antia on tarinointi Arnen lapsuudesta. Joskus jutut ovat niin railakkaita, ettei niitä aivan tahdo uskoa todeksi. Heittää nyt vedellä täytettyjä paperipusseja kadulla kulkevien päälle. Tai kiusaa kotiapulaisia panemalla pienoiskiväärinluoteja kakluuniin. Tai naulaa opettajan kalossit lattiaan. Vai oliko se jo isä Rolf, joka sellaisia teki. Sitä paitsi SYK:n lattiat olivat kiviaineisia. Ei niihin naula olisi pystynyt. Arne kertoo kaverinsa kanssa rikkoneensa fysiikanluokan marmorisen kojetaulun jo ennen kuin koulu oli varsinaisesti päässyt täyteen käyttöön. Kyllä minäkin sen valkean taulun muistan. Mutta oliko se vielä rikki? Sitä yritän muistella.

SYK oli minulle tietysti koulu, mutta se oli myös osittain koti. Asuivathan koulutalossa isovanhempani. Mummu oli keittolan emäntä ja isoisä oli vahtimestari. Olipa vielä mummun veli koulun talonmies. Arne Nevanlinna muistelee kirjassaan kouluansa. Joskus hän herkeää ilkeäksi. Eräät opettajat joutuvat inhokeiksi. He saavat pahan merkin otsaan. Liian pahan. Oppilaatkin saavat osansa. Hän kirjoittaa oppilaiden ”yläluokkaisuudesta” ja siitä että luokkatovereistaan oppilaat lähinnä miettivät heidän vanhempiensa asemaa ja vaikutusvaltaa yhteiskunnassa – kateellisinakin. Tuo on outoa. Arnella on kaksisuuntainen mielialahäiriö sukunsa suhteen. Toisaalta vihaa ja toisaalta rakastaa. Mutta että hän syyllistää meidät tavalliset tallaajat tuohon kademielisten joukkoon. Se menee väärin. Minun luokallani oli useita kulttuurisukujen edustajia. En muista siitä koskaan olleen heille suurempaa haittaa. Mitä nyt ehkä joutuivat hieman keskimääräistä enemmän koulukiusatuiksi. Siitäkään ei näyttänyt olleen heille haittaa. Näyttävät pärjänneen elämässään aivan mainiosti.

Arne lopettaa muisteluksensa SYK:n rakennuksen tuhoamisoperaatioon.  Hän kritisoi koulun muuttoa keskustasta periferiaan. Joillekin oikeille kaupunkilaisille Etelä-Haaga on jo sitä. Minä en ole oikea kaupunkilainen. Olen pakilalainen. Yhdyn kuitenkin Arnen mielipiteeseen. Koulun siirto oli virhe. Vielä suurempi virhe oli koulurakennuksen tuhoaminen, ensin lähes totaalisesti museoviraston toimesta, sitten toistamiseen tosin hieman edellistä katastrofia silotellen Sibelius-Akatemian toimesta. SYK:n ”saneeraus” voisi olla hyvänä huonona esimerkkinä myös rautatiehallituksen saneeraajille. Ehdotan opintomatkaa. Opinnot voi aloittaa lukemalla minun blogini asiasta:

http://penttimurole.blogspot.com.ee/2015/04/tuotit-pettymyksen-vanha-syk.html

  

Toivotan täältä Tallinnan Toompean mäeltä kaikille Raikasta Uutta Vuotta!

Ministerin lähtölaskenta?

Maailmanmeno hämmentää vanhaa tallaajaa. Hesari julkaisee ikään kuin mielenkiintoisena uutisena puolustusvoimiemme vakoiluorganisaation seurantamenetelmiä. Tuntuu suorastaan vallankumouksellisen huvittavalta lukea magnetismimittauksista, joilla voidaan arvioida raudan liikkeitä rajan takana olevissa korpimetsissä. Tai lukea radioliikenteen seurannasta joka suorastaan paljastaa radioaaltojen liikkeitä esiintyneen lähes kaikissa ilmasuunnissa. Outoa ettei jutussa julkaistu malliksi vakoilukameroiden satelliittikuvia joista voisi arvioida viholliseksi oletettujen varusmiesten geeniperimää ihonvärin spektrien kautta. Olen todella vanhanaikainen. Ajattelin jopa, että koko tämä juttu onkin tiedusteluosaston liikkeellepanema ovela veto tarkoituksella harhauttaa vastavakoilu kuvittelemaan suomalaisen kyberasiantuntemuksen ja käytössä olevien menetelmien olevan juuri tuossa jutussa esitetyllä alkeellisella tasolla. Olisiko se voinut jopa liittyä kansainvälisen kyberturvallisuuskeskuksen tuloon maahamme. Jopa entisen puolustusministerimme Ilkka Kanervan ja häntä peesanneen kyberturvallisuuden professorin järkyttyneenomainen esiintyminen television A-studiossa viittasi kyllä jonkinasteiseen bluffaukseen.

Hesarin päätoimittaja taas toistamiseen vakuutteli Sauli Niinistön lausuntoon viitaten, ettei itse asiassa mitään oleellista tullutkaan julki. Kaikki oleellinen on kuulemma hyvässä turvassa toimituksen salaisissa lähdesuojatuissa kätköissä. Nyt vastavakoilu varmaan kiinnostuu. Kansainvälinen vakoilu tuskin on huolissaan potentiaalisen vihollismaan lähdesuojatuista ”myyristä” – niin kuin Ilkka Kanerva heitä kutsuu. Olen varmaan väärässä, mutta minusta näytti, että Kanerva jossain vaiheessa hieman hihitteli hihaansa.

Jos firma menee huonosti tai jos salaista tietoa vuotaa, silloin pomo lähtee tarpeen vaatiessa vaikkapa saranapuolelta. Meilläkin on uhreja tullut tiuhaan tahtiin. Juuri muutama päivä sitten vaihtui lääketukkuri. Tuuli on käynyt kaivosgurujen ja rakennusfirmojen johdossa. ”Tomee ”-tyypit näyttävät lähtevän suorastaan ovet rytisten ja heittämällä.

Lähtölaskenta on alkanut?

Hesarin juttuun liittyen tarkoitan nimenomaan puolustusministeriämme. Jos nyt on todellakin tapahtunut sellainen ratkaiseva ja paljastava tietovuoto joka vaarantaa Suomen valtakunnan puolustuksen ja sitä myötä turvallisuuden - kuka silloin lähtee? Ei asioita saada muuttumaan pikkumyyriä häkittämällä tai toimittajia kärventämällä. Johto on vastuussa! Puolustusministeri lähtee ja lennossa. Jos en pian kuule puolustusministerin eroanomusta, uskon entistä enemmän kaiken Hesarin jupakan olevankin ajan henkeen kuuluvaa trollausta.

Viro jää ilman apua?

Televisiossa oli myös toinen outo keskustelu. Presidenttiehdokkaamme pantiin keskustelemaan turvallisuudesta. Aihe kiteytettiin heti toimittajien toimesta suhtautumiseen Venäjän tulevaan hyökkäykseen veljesmaahan Viroon ja muualle Baltiaan. Onko Venäjä ilmaissut viime aikoina halua tällaiseen tekoon? Saattaisiko tällainen provosointi panna jopa ajattelemaan tuon teon mahdollisuutta? Jos naapurit sellaisesta luontevasti keskustelevat, niin kai sitä Putinin marsalkat voisivat hekin luontevasti pohtia strategian osana? Ja niin tekevätkin.

Pressaehdokkaat ilmoittivat Suomen keskittyvän oman maansa puolustamiseen. Apua ei siis Viroon liikene. Olivatko tosissaan vai valehtelivatko? Onhan vanha totuus, ettei sodassa ja rakkaudessa mikään ole totta.

Suomella ja Virolla on perinteitä toistensa auttamisesta.  Suomalaiset lähtivät Viron vapaussotaan 3800 miehen voimalla. Suomi ja Englanti tukivat sitten virolaisia huomattavalla aseavulla. Toisen maailmansodan aikana soomepoisid tulivat meitä auttamaan 3200 miehen voimalla. Vihollinen tuli molemmissa sodissa pääosin idästä. Virolaisilla tosin oli valloittaja molemmissa sodissa myös etelästä. Suomalaiset joutuivat poistamaan samaiset entiset aseveljet sotimalla Jäämeren suuntaan. Niin, olin siis sanomassa, että lienee itsestään selvää, että Suomi auttaa kaikin käytettävissä olevin keinoin veljeskansaansa Viroa. Käytettävissä olevin keinoin tarkoittanee tiedusteluapua, aseapua ja vapaaehtoisia taistelijoita. Emme pane pahaksi soomepoikiakaan – jos tarvetta on.

Annos historiaa:

http://penttimurole.blogspot.fi/2015/12/itsenaisyyspaiva-kaksi-puhelinsoittoa.html

Metsakalmistussa, Piritan lähellä, on laaja Soomepoisid - sankarihautausmaa. Se tuo mieleen Suomeen jatkosodan aikana saapuneet 3200 virolaista vapaaehtoista. He ottivat osaa menetyksellä mm. Kannaksen torjuntataisteluun.

Oikotie kansan sieluun

Nyt kun jouduin kokemaan kaksi näin provosoivaa keskustelua, ajattelin hieman tarkemmin perehtyä venäläiseen sielunelämään. Eihän kansan sielunelämä muutu sukupolvessa eikä kahdessa. Kansa valitsee johtajansa, vai päinvastoinko se menee? Joka tapauksessa valitsin tähän analyysiin lähdekirjoiksi F. M. Dostojevskin ”Kirjoituksia kellarista” sekä Ilmari Kiannon ”Mies on luotu liikkuvaksi”. Dostojevski mietiskeli asioita kellarimiehen hahmossa 1860-luvulla. Kianto taas kuuli ääniä vuoden 1910 paikkeilla.

Kiannon miljoonien molekyylien yhteinen yksilökaiho

”Niin ikään porolla lähestyessä kotimaan hiljaista rajalinjaa, selän takana tsaarin koko mahtava valtakunta, viriää matkailijan sielussa kummallinen, juhlallinen tunnelma. Hänen sielussaan kangastelee ääretön tasapinta, jolla määrättyjen perintölakien näkymättömille perustuksille järjestetty yhteiskunta elää ja toimii vuosisadasta toiseen, vuosituhannesta vuosituhansiin. Tätä ääretöntä elämän massaa ei voi äkkiä muuttaa eikä mullistaa, molekyyli tukee kiinteästi toista molekyyliä. Niitä on myriadi ja vaikka yksi miljoona jostakin syystä levottomasti liikahtaisikin, niin pian taas kaikki on samassa tasapinnassa, eikä raateleva voima pääse kerralla kuohuttamaan koko maassa. Mutta, tämä vuosituhansia paikoillaan päilyminen on siittänyt aste asteelta kypsyvän kärsimyksen, joka kohoaa kuin sininen raskas savu ylös lepäävästä massasta: miljoonien molekyylien yhteinen yksilökaiho! Se liitää, leijailee ilmassa ikään kuin harmaja havukka, se soittaa kuulumattomia säveleitä ilman kielillä, se kummittelee pimeässä yössä aivan kuin yhteen pisteeseen tuijottava pöllö. Kaikki on hiljaa alhaalla, mutta salaperäinen humina kuuluu – ylhäältäkö? alhaisuuden alapuoleltako? mistä? ei kukaan oikein tiedä, mutta se kuuluu...” http://penttimurole.blogspot.fi/2015/03/miljoonien-molekyylien-yhteinen.html

  

Vuonna 1908 Ilmari Kianto ajeli porolla Vienan Karjalassa. Hän kuunteli idästä salaperäistä huminaa. Outoa, tuo humina kuuluu nytkin! Tätäkö huminaa Suomen tiedustelu ja Naton tiedustelu nyt kuuntelevat? Onko humina muuttunut runsaassa sadassa vuodessa? Ainakin välineet ovat nyt paremmat, mutta sittenkin epäilen: voiko Tikkakosken tekoäly tunnistaa nuo kuulumattomat sävelet ja kuuluvatko ne ylhäältä vaiko sittenkin alhaisuuden alapuolelta?

Dostojevskin kellarimies moitiskelee itseään romanttisuudesta

”Yleisesti ottaen meillä venäläisillä ei ole milloinkaan ollut typeriä tähtien takaisia romantikkoja saksalaisten tai varsinkaan ranskalaisten tyyliin, romantikkoja joihin ei tehoa mikään, vaikka maa halkeaisi heidän allaan, vaikka koko Ranska tuhoutuisi barrikadeilla, -he pysyvät ennallaan, eivät muutu edes säädyllisyyden vuoksi, ja laulavat vain omia tähtien takaisia laulujaan, hautaan asti, sillä he ovat hölmöjä. Meillä Venäjänmaalla ei ole hölmöjä. Sehän tiedetään. Juuri siinä eroammekin muista maista. Tästä seuraa, ettei meillä esiinny tähtien takaisia luonteita niiden puhtaassa muodossa…

Päinvastoin meidän romantikkomme ominaisuudet ovat täysin ja aivan vastakkaiset kuin tähtien takaisen eurooppalaisen romantikon, eikä häneen sovellu yksikään eurooppalainen mitta. Meidän romantikkomme ominaisuuksiin kuuluu ymmärtää kaikki, nähdä kaikki ja usein nähdä verrattomasti selvemmin kuin kaikkein positiivisimmat aivomme näkevät. Olla sopeutumatta kehenkään tai mihinkään mutta samalla olla myöskään hyljeksimättä mitään. Kiertää kaiken, antaa periksi kaikelle, asennoitua kaikelle poliittisesti. Pitää kaiken aikaa mielessä hyödyllinen käytännön päämäärä (kaiken maailman valtion asunnot, eläkkeet, kunniamerkit) nähdä tuo päämäärä yli kaikkien entusiasmien ja lyyristen runoteosten ja samalla säilyttää itsessään ”kaunis ja ylevä” rikkumattomana hautaan saakka ja edelleen pitää itsensä pumpulissa – kuin jonkun koruesineen – vaikkapa samaisen ”kauniin ja ylevän” hyväksi. Meikäläinen romantikko on avara ihminen ja   kaikkein suurin – sen voin vakuutta teille jopa omasta kokemuksestani.”

Fjodor Dostojevski eli vuosina 1821-1881. Uudistusmieliset mielipiteet aiheuittivat hänelle valeteloituksen ja karkotuksen viideksi vuodeksi Siperiaan vuonna 1849. Hallitsijana oli silloin Nikolai I. Hän kirjoitti kellarimiehen jutut vuonna 1864. Silloin hallisijana oli Aleksanteri II. Rikos ja rangaistus ilmestyi vuonna 1866, Idiootti vuonna 1869 ja Karamazovin veljekset vuonna 1880.

”Meikäläinen romantikko tulee ennemmin hulluksi (mitä muuten sattuu hyvin harvoin) kuin rupeaa syljeksimään, ellei hänellä ole toista uraa näköpiirissä, eikä häntä milloinkaan potkita pellolle, korkeintaan suljetaan ”Espanjan kuninkaana” hullujenhuoneeseen ja tämäkin vain, jos hän on seonnut kovin pahasti.

Loputon määrä romantikkoja ylenee myöhemmin huomattaviin virkoihin. Kerrassaan tavatonta monipuolisuutta! Ja mikä kyky kaikkein ristiriitaisimpiin tuntemuksiin. Juuri siksi meillä onkin niin paljon ”avaria luonteita” jotka eivät edes kaikkein pahimman romahduksen jälkeen menetä ihanteitaan. Ja vaikka he eivät pane rikkaa ristiin ihanteensa hyväksi ja vaikka kysymys olisi vihoviimeisistä roistoista tai varkaista he silti kunnioittavat alkuperäistä ihannettaan kyyneliin asti ja ovat sielustaan tavattoman rehellisiä. Niinpä niin, vain meidän keskuudessamme kaikkein pesunkestävin konna voi olla sielultaan suorastaan ylentävän rehellinen lakkaamatta silti hiukkaakaan olemasta konna.

Toistan: meikäläisten romantikkojen riveistähän lähtee yhtenään toimeliaita kelmejä (käytän kelmi-sanaa kaikella rakkaudella) jotka osoittavat niin suurta todellisuuden ja positiivisen tajua, että typertynyt esivalta ja yleisö vain tuijottavat heitä suu auki.”

Aivan oikein! Juuri niin se näyttää olevan. Nykypäivää kaikki. Onneksi valtiota johtaa juuri nyt ilmeinen romantikko. Se on parempi kuin kenraali tai psykopaatti.

Niin, päästiinkö mihinkään?

Oliko ainoa tulos puolustusministerin erottaminen? Jotain selvisi kyllä Venäjästä. Lähdeteosten mukaan se ei ole muuttunut eikä se ole muuttumassa. Kiannon sanojen mukaan: ”Tätä ääretöntä elämän massaa ei voi äkkiä muuttaa eikä mullistaa, molekyyli tukee kiinteästi toista molekyyliä. Niitä on myriadi ja vaikka yksi miljoona jostakin syystä levottomasti liikahtaisikin, niin pian taas kaikki on samassa tasapinnassa, eikä raateleva voima pääse kerralla kuohuttamaan koko maassa.”

Minusta Dostojevskin ja Kiannon tekstit luovat turvallisuuden tunnetta. Muuttumattomuus luo turvallisuutta. Ehkä me voimme unohtaa tuon saksalaisten tähtien takaisten romantikkojen luoman välivaiheen – huolimatta siitä, että sen kesto olikin kolme sukupolvea. Tuo välivaihe kohteli Suomen ja Karjalan heimoa pahoin.  Nyt olemme palanneet vanhaan aikaan. Kiantohan puhui vuosituhansien paikoillaan päilymisestä. Sitä toivomme. Sen säilyttämisessä meilläkin on osamme. Emmehän mekään halua muuttua. Menikö ajatus perille? En muuten ole aivan varma oliko mitään ajatusta?

Toompean Fine Dining

Toompeanmäen ruokapöytä odotti kutsuvana nuoren kokkikokelaan aikaansaannoksia. Oli itsenäisyyspäivän jälkeinen olotila. Oli juhlittu Suomen 100-vuoden itsenäisyyttä.Oli ihailtu virolaisten meille järjestämää ilotulitusta. Televisiosta oli katsottu koko kansan suosikkiohjelma: pressanlinnan juhlat ja varsinkin juhlallinen kättely. Tavanomaisesti tuli voihkittua naisten luomuksia (hyvässä ja pahassa) ja miesten kömpelyyttää heidän yrittäessään kaapata seuralaisensa mukaan illan kuningattaren edestä. No, eipä nuo vuokraamon frakitkaan liiveineen pystyneet verhoilemaan kantajansa kaljamahaa. Todellakin, puuttuuhan meiltä kuninkaallisen käyttäytymisen kokemus ja säännöt. Jotkut sentään niiaavat. Miehet eivät osaa kumartaa. Eivät kumarruksen luulotellut ammattilaiset – upseeritkaan. Outoa, olemme ilmeisesti heippakulttuurin sydänmaa. Yksi antoi käsisuudelman. Säikähdin. Kuvittelin sen lailla kielletyksi.

Kokkimme oli 14-vuotias Eemeli. Hän teki ensimmäistä Fine Dining illallistaan. Aiemmin olimme perheessä tottuneet tuntemaan hänet sushikokkina – aloittelevana tietysti. Älkää nyt kuvitelko liikoja meidän luuloistamme tai varsinkaan hänen itsensä luuloista. Mutta nyt siis oli kysymyksessä uusi aluevaltaus. Hän oli katsellut lukuisia kokkiohjelmia älypuhelimestaan ja laatinut ruokalajeista piirrokset ja miettinyt raaka-aineet. Ostokset tehtiin Tallinnan Stokkalla. Se oli ainoa, mikä kokille kelpasi, vaikka me olimme jo ostoksissamme ryhtyneet käyttämään muita kauppoja.

Fine Dining ruokailussa on ainakin yksi hyvä puoli. Usean ruokaljin kesto johtaa pitkään istuntoon. Se johtaa pakosti myös keskusteluun ja vuorovaikutukseen. Nuo asiat ovat harvinaista herkkua nykyisenä kapula-aikana. Ruokapöytä on ehkä ainoa paikka jossa kännykän näpelöinnin voi ymmärrettävästi kieltää – ja olla itsekin siihen helmasyntiin sortumatta. Nyt siis odotimme vesi kielellä kokin ilmoitusta aterioinnin alkamisesta. Kynttilät sytytettiin ja tunnelma alkoi kohota. Tiedossa oli aloittelevan kokin taikomana kuusi ruokalajia. Aikuisille oli tarjolla laatuviinit. Lapset joivat paikallista limonaadia. Huom! Juomana ei ollut kokis. Jotain rajaa! Nyt lopetan selittelyn ja voimme ajautua ruokien pariin kokin antamien tuoteselostusten mukaisesti.

Menu à la Eemeli

Keittiön tervehdys

karamellisoitu porkkana

Keitto

maa-artisokka, peruna, suola, herneen varsi

Tartar

kaktushedelmä, keltuainen, tuore jauheliha, persilja, ilmakuivattu kinkku, vuohenjuusto, sinapinsiemen, Limen sukuinen hedelmä, salaatti

Siika

maitoliemi, siika, vihreä kastike, sitruuna, tilli, peruna, kurkku, punajuuren verso, chili

Liha 

lampaan sisäfilee, avocado-tahna, bataatti-kurpitsapyree, puolukka, retiisi, punasipulihilloke, basilika, pippuri

Jälkiruoka

paistettu pähkinämurska (cashew), persikka, valkosuklaa

Ateriointi kesti kaksi tuntia. Se oli nautinnollinen. Keskustelimme ruoasta ja meille tarjotuista annoksista. Olimme kylläisiä. Olimme myös kiitollisia meille tarjotusta nautiskelun hetkestä.

Kuvia otti Laura Honkasalo ja minun puhelimeni. Nyt aion hankkia puhelimen jolla saa parempia kuvia kuin minun nykyisellä runsaan satasen luurillani.

Tekoäly – siinäpä päivän mantra

Ilman tekoälyä tulemme olemaan teknologian orjia. Jotkut ovat sitä mieltä, että nimenomaan tekoäly voi pelastaa meidät digitalisoitumisen vaaroilta ja nimenomaan tekoälyn itsensä luomilta vaaroilta. He sanovat tekoälyn ratkaisevan puolestamme suuren osan meidän jokapäiväiseen elämäämme liittyviä asioista, tarkoittaen nimenomaan asioita jotka nyt sitovat meidät kännykkäämme, tablettiimme ja tietokoneeseemme. He tarkoittavat että sitten kun tekoäly on ottanut meidät valtaansa emme enää havaitse sen olemassaoloa. Joku taisi verrata tuota uutta olotilaamme sähkövalon tuloon ympäristömme osaksi. Aluksi ihmiset pitivät valoa vaarallisena ja visuaalisesti häiritsevänä. Öljylamppu oli turvallinen ja lampun valo oli ystävällinen. Sitten kuitenkin muutamassa vuodessa ihmiset unohtivat sähkövalon olemassaolon ja sen vaikutukset käyttäytymismalleihin. Samalla tavalla tulee käymään kaikelle sille joka nyt pakottaa meidät pitämään kännykkäämme valmiustilassa tai jatkuvan huomiomme kohteena.

Olikohan tuo vertailu relevantti? Se muistuttaa hieman nykyistä viranomaisten ja poliitikkojen ajattelua fyysisen liikenteen muuttamisesta bittiavaruuden kaltaiseksi. Kysymys on laskutuksesta. Keskitetyn järjestelmän puitteissa maksut tipahtavat pankkitilille aivan huomaamatta, näkymättä. Ilmeisesti tekoäly tulee huolehtimaan tästäkin ongelmasta. Kun tili tyhjenee kaupparobotti lastaa dronen tuomaan kauppakassiin vain rahan sallimat kalorit. Pahimmassa tapauksessa se matkustaa Hurstin jakopaikkaan kauppakassin hakuun.

Autolla ajellessani kuulen radiokanavilta vanhemman herrasmiehen toistavan Suomen tulevaisuuden tärkeimmäksi rakennuspuuksi tekoälyn. Hän toistaa tekoäly, tekoäly, tekoäly. Saattoi olla vielä neljännenkin kerran TEKOÄLY. Ajattelen ja ihmettelen, kuka se nyt näin on huimaantunut. Hän on suuren suomalaisen kauppayhtymän eläkkeelle siirtynyt toimitusjohtaja, joka näin julisti, suorastaan uskonoppineiden malliin. Oli tullut uskoon. Tekoälystä puhuvat myös RAAD-ihmiset, jota julistavat kuolemattomuutta ihmiselämän suurena tavoitteena. Ja ilmeisesti uskovat vanhan testamentin aikaiseen suurten patriarkkojen lähes tuhannen vuoden ikään jo lähitulevaisuudessa. Josko sitten ikuinen elämä olisi toisen asteen tavoitteena. Niin, selvyyden vuoksi en nyt puhu kuolemanjälkeisen ikuisen elämän tavoitteesta vaan aivan oikeasti tämän raadollisen ihmisolennon elävänä muumioimisesta.

Maapallo muuttuu asuinkelvottomaksi tulipalloksi vuoteen 2600 mennessä, sanoo fyysikko Stephen Hawking. Tärkeimmät syyt ovat ylikansoittuminen ja energian liikakäyttö. Hän ei tuossa yhteydessä mainitse tekoälyä.  Ehkä tekoäly onnistuu tuhoamaan meidät jo ennen tuota hetkeä. Hawking, Bill Gates, Elon Musk ja liuta muita tieteen ja teknologian supertähtiä ovat toistuvasti varoittaneet, että tekoäly voi olla ydinaseita paljon vaarallisempi.  Ainakin Gates ja Musk ovat aktiivisesti tekoälyä kehittämässä ja rahoittamassa. Olisiko heidän ideanaan pelotella muita pois loistavalta bisnesapajalta? No hyi! He ovat vilpittömimmistä vilpittömimpiä.

USA:n sotilasteollisuuden tutkimuslaitoksen DARPA’n kuvauksen mukaan tekoälyn kehityksessä on kolme vaihetta: käsityönä koottu tieto, tilastollinen oppiminen ja sisällön ymmärtäminen. Kauppamiehet sanovat tekoälyn nykyongelmana olevan mainosten kehittäminen, jotta saataisiin myytyä tavarat, joita valmistetaan. Tulevaisuudessa tekoäly auttaa kauppiaita tekemään tuotteita joita ihmiset haluavat. Oliko lievää tekopyhyyttä tai kaksinaamaisuutta?  Sotateollisuuden älykkään taisteluvarustuksen kiinnostuksen kohteena eivät niinkään näytä olevan suuret taistelulaivat ja lentävät linnoitukset. Kiinnostavia näyttävät olevan ampiaisen kokoiset ja nanokokoiset taistelurobotit.

Fujitsu-johtaja Joseph Reger varoittaa tekoälyn vaaroista – "voi olla ihmiskunnan kauhistuttavin ase". Koneoppiminen ja tekoäly liittyvät itseohjautuviin autoihin, kyberhyökkäysten laitteisiin ja ohjelmistoihin, sairaaloiden ja terveydenhuollon robotteihin ja jopa sodankäynnin robotteihin. Tekoälyn kehitys etenee eksponentiaalisesti kolmessa vaiheessa. Nyt ollaan ensimmäisessä, eli kapean tekoälyn vaiheessa. Tietokone pystyy suorittamaan hyvin yksinkertaisia tehtäviä nopeammin ja tarkemmin kuin ihminen suurista datamassoista. Toisessa vaiheessa, johon voi mennä vielä kymmeniä vuosia, puhutaan yleisen tekoälyn tasosta. "Silloin tietokone suoriutuu melkein mistä tahansa päättelystä paremmin kuin ihminen." Tämä kehitysvaihe on varmasti tulossa, mutta sitä ei voida sanoa, kestääkö siinä 20 tai 30 vuotta vai pidempään. Tulevaisuudessa voi häämöttää vielä kolmas vaihe. "Tästä en ole aivan varma, mutta pidän sitä mahdollisena." Kolmas vaihe on supertekoäly. "Tämä tunnetaan myös singulariteetin nimellä." "Tässä vaiheessa tekoäly suoriutuu kaikesta laskennasta ja päättelystä paremmin kuin ihminen."  Reger sanoo, että kolmas vaihe tarkoittaa sitä, että tekoäly pystyy luomaan uutta tekoälyä. "Tässä vaiheessa tietokone alkaa harkita, tarvitseeko se enää ihmistä avukseen." Tässähän tulevat väkisin mieleen Terminator-elokuvien robotit ja SkyNet-verkot, jotka aloittavat sodan ihmiskuntaa vastaan. "Jotta emme joudu koskaan sellaiseen maailmaan, meidän on ajoissa pistettävä rajat, säädettävä rajapinnat ja määrättävä lailla pelisäännöistä."

Nanoteknologia tuntuu nyt pelottavalta

Mielikuva älykkäistä roboteista seisomassa liukuhihnan ääressä kiristämässä jakoavaimilla uusien robottien muttereita tuntuu lähinnä hupaisalta. Siksi tekoäly liitetäänkin usein toiseen lähitulevaisuuden lupaukseen ja eksistentiaaliseen uhkaan, nanoteknologiaan. Pelätään nanorobottien valtaavat planeetan. Jos robotti on hyvin pieni, vaikka hyönteisen tai bakteerin kokoinen, se pystyisi ottamaan kaiken tarvitsemansa raaka-aineen ilmasta, maaperästä ja eliöistä – kaikissahan on samoja atomeja, hieman eri suhteissa vain. Robotin ei edes tarvitse olla kovin älykäs, kunhan se vain osaa valmistaa kopion itsestään. Grey goo, harmaa mönjä: yksi robotti, kaksi, neljä, kahdeksan… ja kohta koko maapallo on peittynyt niihin.

Nanorobotti häärimässä verisolujen lääkintätoimissa. Se on hyvä tulevaisuus. Paha tulevaisuus näyttäisi olevan lentävien robottien armeijat jotka kuvan ja kielentunnistuksella varustettuina nappaisivat tekoälyn kuolemaan tuomitsemia kuin kärpäsiä.

12 mahdollista maailmanloppua - tekoäly suurin vaara

Oxfordin yliopisto ja ruotsalainen Global Challenges -säätiö julkaisivat vuonna 2015 ensimmäisen tieteellisen tutkimuksen ihmiskuntaa uhkaavista riskeistä.  Sadan vuoden aikana suurimmaksi vaaraksi arvioitiin tekoäly, joskin haarukka oli suuri, jossain nollan ja kymmenen prosentin välillä. Muiden ilmeisten vaarojen lukemat jäivät prosentin osiin, eikä ihan kaikkien todennäköisyyttä pystytty arvioimaan. Ohessa riskit.

■ Tekoäly 0–10 prosenttia

■ Tuntematon vaara 0,1 prosenttia

■ Ilmastonmuutos 0,01 prosenttia

■ Synteettinen biologia 0,01 prosenttia

■ Nanoteknologia 0,01 prosenttia

■ Ydinsota 0,005 prosenttia

■ Asteroidi-isku 0,00013 prosenttia

■ Globaali pandemia 0,0001 prosenttia

■ Supertulivuoren purkaus 0,00003 prosenttia

■ Ekokatastrofi Ei arviota

■ Sivilisaation romahdus Ei arviota

■ Ihmiskunnan huono johto Ei arviota

Lähde: https://globalchallenges.org/

Global Challenges Säätiö teki analyysin maailmaa uhkaavista suurimmista vaaroista.  Riskien rajoittamisen ongelmia arvioitiin tekniikan ja yhteistyön tasoilla. Teknologian kannalta vaikeimmin rajoitettaviksi arvioitiin tulivuoren jättipurkaus, ekologinen lajien romahdus ja tekoälyn uhat. Poliittisen yhteistyön tasolla vaikeimmin torjuttavia olivat tekoälyn uhat, maailmanlaajuinen pandemia ja nanoteknologiaan perustuva sodankäynti. Vähiten huolta torjuntamielessä aiheuttivat huono hallinto tai ydinsota.

Ketjureaktiosta on kysymys

Erward Teller (1908-2003) unkarilaisyhdysvaltalaisen tiedemies piti mahdollisena ydinsodan seurauksena syntyvää ketjureaktiota. Ilmakehän vety syttyisi vetypommin ketjureaktiossa ja sytyttäisi maapallon ilmakehän tuleen ja tuhoaisi meidät. Teller itse oli vetypommin kehittäjä. Teoria on sittemmin kumottu. Teorian kumosi kehittäjä itse. Hän kirjoitti kumppaneidensa kanssa raportin LA-602. Vetypommin ketjureaktio ei siis laajene ilmakehän vetyyn ja pyyhi meitä kerralla pois maapallolta. Hyvä, siis selvisimme tuosta itsetuhon autuudesta. Teller taisi olla muuten ensimmäisiä, joka varoitti kasihuoneilmiöstä. Vuonna 1957 hän varoitti fossiilisten polttoaineiden nostavan ilmakehän hiilidioksidipitoisuutta ja sulattavan arktisia jäätiköitä. Vuonna 1998 hän kuitenkin allekirjoitti julkilausuman, joka piti ilmastonmuutosta virhearviona - ilmeinen takinkääntäjä siis. Yhdestä asiasta hän oli varma: hän piti ydinvoimaa ja ydinaseita maailman pelastajina. Ydinvoima pelastaisi meidät fossiilisilta polttoaineilta ja ydinaseet pelastaisivat meidät kommunisteilta.

Toinen koneaika – mielen vallankumous

Sanovat tekoälyn tuovan mukanaan vallankumouksen. Teollinen vallankumous toi meille mekaanisen voiman, nyt tämä uusi vallankumous, toinen koneaika, tuo meille mentaalisen voiman. Sanovat että tieto mahdollistaa älykkyyden. Meillä on intuitio. Emme pysty opettamaan sitä koneille. Siinä onkin tämän uuden vallankumouksen suuri ongelma. Niiden on itse se opittava. Hurjaa! Nyt ne ovat – vai pitäisikö jo varmuuden vuoksi sanoa HE OVAT vastasyntyneen vauvan tasolla. Opettelevat huomaamaan painovoiman vetävän esineitä suoraan alaspäin. Oppivat myöskin nesteen vetäytymisen vaakatasoon. Tämä kaikki tapahtuu itseoppimalla, ilman opetusta. Kissan ja koiran eroista ne eivät vielä tuossa vaiheessa tiedä mitään. Kunhan nyt ensin tutkivat kuvien pikseleistä viiksikarvojen eroja. Vauva oppii seuraavan neljän, viiden vuoden aikana kuvan, puhutun kielen ja kirjoitettujen sanojen merkitykset. Ihmelapset ovat säveltäneet sinfonioita kymmenvuotiaina. Nyt kuvitellaan tekoälyn olevan samalla tiellä. Ja äärimmäisen  nopeasti.

Zuse'n Z3-tietokone oli ensimmäinen täysin automaattinen digitaalinen tietokone. Z1 laskukone valmistui jo ennen sotia. Tuosta ajasta on kulunut miltei 80 vuotta.

Kaiken mahdollistaa tietokoneen operaatioiden äärimmäinen nopeus. Konrad Zuse (1910-1995) rakensi 1941 ensimmäisen toimivan tietokoneen Berliinissä. Se pystyi tekemään yhden operaation sekunnissa. Kymmenen vuoden päästä saman hintaisella koneella voitiin tehdä 100 operaatiota sekunnissa. 30 vuoden päästä voitiin tehdä yksi miljoona operaatiota sekunnissa ja tänään 75 vuoden päästä voimme saman hintaisella laitteella tehdä triljoona operaatiota sekunnissa. Jotkut uskovat, että yhden tai kahden vuosikymmenen päästä meillä on pieni laite, joka pystyy tekemään saman määrän operaatioita kuin mihin ihmisaivot kykenevät. Kun mennään vielä 50 vuotta eteenpäin, meillä onkin jo pieni laite, joka pystyy laskemaan nopeammin kuin kaikki 10 miljardia ihmisaivoa yhteensä.  Hieman outo vertailu. Suurin osa ihmisaivoista pohtii vain arkipäivän asioita. Milloin syötäis? Pissattaako? Naitattaako? Nukuttaako? Milloin treenit? Mistä fyrkkaa? Suurimman osan ajasta ihmisaivot todella lepäävät. Tietokone taas kutsuu alinomaa väsymättömänä ympäristöään. Väsymättömästi, siihen hetkeen asti, kun virta loppuu. Voisko sellainen katastrofi tapahtua?

Superhuman kävelee yli ihmisen

Meillä on jo nyt ”superhuman” laitteita jotka ajattelevat asiat paremmin kuin inhimilliset alan huiput. IBM:n Deep Blue tietokone voitti shakin suurmestari Garry Kasparovin vuonna 1996. IBM:n Watson –tietokone menestyttyään sairauksien diagnostiikassa ja online shoppingissa voitti Jeopardy!:ssa kaksi pelin mestyaria vuonna 2011. Googlen Deepmind AlphaGo taas hakkasi vuonna 2017 Aasian maailmanmestari Lee Sedolin kiinalaisessa GO-pelissä. Tämä oli lähes järkyttävä uutinen. Tapahtui jotain täysin odottamatonta. Pokeria on aina pidetty bluffauksen mestariteoksena – kaiken muun intuitiivisen lisäksi. Vuonna 2017 tammikuussa Carnegie Mellon yliopiston professori Tuomas Sandholmin luoma Libratus tekoälyohjelmisto peittosi Teksasin pokeriturnauksessa neljä ammattipelaajaa. Taisipa kone voittaa vielä lähes kaksi miljoonaa taalaa.

Tämän vuoden aikana tapahtui kaksi humanismia järkyttävää tapahtumaa. Suomalaisen Tuomas Sandholmin tiimin tekoäly nimeltään Libratus hakkasi pokerinpelaajien huippuja ja vielä uskomattomampana pidettiin, kun Googlen Deepmind-tekoäly peittosi maailman huipun Lee Sedolin GO-pelissä. Viimeisimpänä uutisena havaitsen koneiden välisessä kisassa Deepmindin hakanneen jonkin toisen tekoälyn. Nyt ovat koneet ryhtyneet pelaamaan keskenään, kun ihmisistä ei enää ole vastusta.  Onko tämä nyt merkki tuhon alusta?

Tuomas Sandholm sanoi uskovansa tekoälyn purevan usealla alalla. Hän mainitsi business-to-business yhteistyön, kyberturvallisuuden, talouden ja lääketieteen. Niin ja lähes kaikki asiat jotka voidaan mallintaa peleinä. Hän uskoi että nyt kun on osoitettu tekoälyn ylittävän ihmisjärjen kyvyn toimia strategisen järkeilyn keinona - silloin kun tieto on epätäydellistä, olisi aika firmojenkin ryhtyä käyttämään tekoälyä toimintansa suunnittelussa. Huomasitte varmaan nimen ”Tuomas”. Kyllä, hän on alkuaan Suomen kansalainen, nyt myös kaksoiskansalainen. Tuomas valmistui diplomi-insinööriksi Otaniemestä vuonna 1991. Hänellä on mahtava ura tekoälyn kehittäjänä. Nyt yhtäkkiä muistankin hänen nimensä. Hän oli maailmanmestaruustason surffaaja. Noina vuosina, kun minäkin harrastin surffausta, Sain palkinnon viimeisenä maalinpäässeenä Lauttasaaren ympärisurffauksessa. Tuomas taisi olla voittaja. Tai sitten muistan väärin. Katso tästä, kun Tuomas kertoo algoritmeistaan: https://www.youtube.com/watch?v=1ki1sTarlmM

Joku sanoo teknologisen evoluution olevan miljoona kertaa nopeampi kuin biologinen evoluutio.  Hieman huvittaa, kun näkee tekoälyn tuottavan esineitä jotka näyttävät luonnon tuottamilta. No, sepä johtuukin tekoälyihmisten mielestä siitä, että tekoälyn algoritmit toimivat juuri evoluution tavoin – ilmeisesti kokeilevat erilaisia mutaatioita. Nyt tekoälyä käytetään tai ajatellaan käytettäväksi erityisesti ihmisen hyväksi, hänen elämänikänsä pidentämiseen tai hänen terveytensä ylläpitämiseksi. Tuottaakohan tuo evoluutio ihmisen näköisiä olioita? Kuvassa on dronen runko tekoälyn tuottamana ja oravan lantio aivan luonnontuotteena.

Onko tekoäly salainen markkinamanipuloija?

Tekoälyä taidetaan käyttää myös ihmisten addiktoimiseksi heidän älypuhelimiinsa.  Jaa, siinäpä taisi todella ensimmäistä kertaa kolahtaa. Tekoäly toimiikin jo nyt meidän joukossamme, mistä muuten voisi johtua, että bussissa, hautajaisten muistotilaisuudessa, juhlissa tai jalkapallokentän reunalla vain kolme kymmenestä on irti kännykästään. Kun paikalla on lapsia, jokainen yli kolmivuotias roikkuu kännykässään. Kaksivuotiaat hamuilevat lähimmän kännykän suuntaan. Totta, ei ihmisäly olisi voinut keksiä mitään noin älytöntä. Sen on täytynyt olla tekoäly.

Meillä oli kylässä italialaisia sukulaisia. Lapsia tai nuoria oli ikäkarsinassa 2-14 vuotta noin kymmenen kappaletta, etelästä ja pohjoisesta, Milanosta ja Helsingistä. Yhteinen seurustelu tapahtui varsin yhdenmukaisen kaavan mukaan. Kaikki muut paitsi alle 3-vuotiaat seurustelivat oman kännykkänsä kanssa. Vain jalkapallo olisi voinut kiihottaa nuo kaikki yhteen. Mutta kun satoi loskaa.

Meillä on ollut työkaluja kivikirveestä alkaen jo vuosimiljoonia. Ne ovat olleet tottelevaisia.  No, kotieläimet ovat kyllä olleet jo aivan ajatteleviakin, kyllähän nekin ovat ihmisen työkaluja. Mutta niiden oppimiskyky ei ole yltänyt yli ihmisen. Kummallista, miksi näin ei tapahtunut? Onhan niillä ollut aikaa vuosimiljoonia oppia ihmisten tekemisestä. Nythän tuo tekoäly aikoo sen tehdä aivan käden käänteessä. Tällä hetkellä on menossa kuvista oppiminen ja asioiden tunnistaminen kielellisesti. Sataa. Sen jälkeen hakukoneet osaavat ehdottaa sinulle läheisintä sateenvarjokauppiasta. Kivaa, voimme nähdä kännykästämme tuon säätilan muutoksen ja jos olemme unohtaneet sateen kastelevan, saamme varoituksen tästäkin suoraan kämmeneemme.  Piip! Kolmen minuutin päästä kastutte.

Jossain vaiheessa kirjoittelin:

http://penttimurole.blogspot.com.ee/2017/08/alypuhelin-aivojen-moottorina.html

Yritykset uskovat tekoälyyn

Jenkeissä tänä vuonna suoritettu tutkimus osoitti tällä hetkellä 15% yrityksistä sellaisiksi jotka sanoivat tekoälyn vaikuttavan heidän toimiinsa paljon. Viiden vuoden päästä 60% yrityksistä kuvitteli tekoälyn suuresti vaikuttavan heidän prosesseihinsa. Itseasiassa vain 5% yrityksistä on sellaisia joissa tekoälysovellutukset toimivat laajasti, 18% käyttää hieman ja 23% pilotoi. Runsas puolet vielä odottelee. Markkinaennusteet ovat mahtavia. Kun markkinan arvellaan olevan tänä vuonna 4 miljardia kasvaisi se vuoteen 2025 mennessä 60 miljardiin euroon. Verrattuna maailman aseteollisuuteen olisi tuo pehmeä teknologia silloin jo viidesosa aseteollisuuden markkinasta. Raha pyrkii rahan luo. Aseteollisuus on suuri markkina, mutta terveydenhuolto on vielä moninkertainen armeijoihin verrattuna. Se on ehdottomasti markkina, joka on tekoälylle suotuisa. En puhu nyt diagnostiikasta ja hoidon robotisoinnista puhun siitä, että miljardit ihmiset ryhtyvät omiksi lääkäreikseen. Heillä on älypuhelimensa ja sensorinsa ja he tarkkailevat itseään alinomaa. He lääkitsevät itseään ja douppaavat itseään. He valitsevat ruokavalionsa ja viihteensä. Tai ei – he eivät valitse vaan tekoäly valitsee – markkinaehtoisesti. Toiset kaksi suurta kustannuskenttää ovat sosiaalihuolto ja koulutus. Tekoälylle on mahtavia tehtäviä. Sanoin tuon ironisesti. Näemmekö pian, kun teddykarhun näköiset silkkikarvaiset robotit syöttävät meidän vanhuksiamme hoitokodeissa, juttelevat heille mukavia, määräävät heidän nukkumaanmenoaikansa, jakavat lääkkeet ja silittelevät heidät uneen.

Ilman ironiaa – opetus on jo muuttunut ja muuttuu lisää. Jotkut sanovat, että opettajat muuttuvat valmentajiksi. Outi, tiedän tämän sinua suuresti ärsyttävän. olethan opettaja. Nyt sinulla on tilaisuus sanoa tähän opettajan roolin muutokseen painava sanasi. Odotan sitä.

Millaisiin kaupunkeihin tekoäly meidät asuttaa?

Huh. Nyt väsähdin. Minun tarkoitukseni oli ryhtyä arvuuttelemaan sitä, millaisia kaupunkeja tekoäly suunnittelee sitten kun oppivat koneet ovat hieman harjoitelleet kaavoitusta, tehneet nuo virheensä ja sitten oppineet ne välttämään ja vihdoin kolmen päivän itsenäisen työskentelyn jälkeen iskevät pöytään tilastot, ennusteet ja renderoidut visionsa tulevasta ympäristöstämme. Eikä vain visionsa vaan tarkkaan detaljoidut suunnitelmat valmiina 3D tulostimien ravinnoksi. Tässä prosessissa meidän triviaalit home-ongelmamme tai energiankäytön ongelmat ovat menneen talven lumia. Puhumattakaan liikenneongelmista. Tekoäly ohjelmoi meidän vapaa-aikatyömme laadun ja luo meille etäläheisyyden ja tarjoaa meille oikein ajoitettuna itseohjautuvan nojatuolin, jolla liikumme tapaamaan tuttaviamme tai kuljettamaan lapsiamme treeneihin – edellyttäen että tekoäly oli meille tällaisia tarpeita optimoinut.

Onhan meillä malleja tulevaisuuden kaupungeiksi. Niitä on vuosikymmenten takaa. Ainoa mitä en ole vielä nähnyt olisi tekoälyn suunnitelma kaupungiksi. Kummallista miten vähän tekoälyihmiset ovat kiinnostuneet kaupungeista. Olen katsonut kymmenittäin TED-esitelmiä tekoälystä. Kukaan ei puhu kaupungeista! Niin tai puhuuhan Elon Musk Marsiin tehtävästä siirtokunnasta. Siitä on tuo alakuva oikealla. Onkohan tekoälyn tekemä?

Vihdoinkin sitten ihmettelen asiaa, jota kohti olen ollut koko ajan ajatuksissani menossa, mutta kun en ole ymmärryksessäni päässyt vielä heikon tekoälyn alkeisasteelta ylemmäksi. Se on kysymys kaupungeista, joita tekoäly suunnittelee. Millaiselta ne mahtavat näyttää? Haluan miettiä tuota, mutta nyt ei näyttänyt vielä olevan aika.

Tunnelinporaajat vauhdissa

Elämme hurjia aikoja. Tänään juuri luin lehdestä uusia tarinoita Tallinnan tunnelista. Peter Vesterbacka siinä kertoi, miten kiinalaisilla on puute referensseistä. Puutetta on kuulemma myös koneista, joilla tunneleita tehtäisiin.  Maailmalla olisi kyllä tarjolla tunnelihankkeita Etelä-Amerikkaa myöten, mutta kun reffit puuttuvat. Nyt kiinalaisilla olisi ainutlaatuinen tilaisuus hankkia tunnelikokemusta meidän 70 kilometrin pituisen tunnelimme myötä.  Tämän ainutlaatuisen kokemuksen siivittämänä maailman tunneliurakat avautuisivat. Olipa ystäväni Tero Vanhanen päässyt suurella kuvalla Hesarin aukeamalle. Hän oli piirtänyt keinosaaren, jolla pilvenpiirtäjät tököttivät tanakasti taivaalle aaltojen keskellä. Laskin saarella olevan 35 taivaanraapijaa, joukossa matalampaa massaa. En nyt vaivautunut soittamaan Terolle, mutta tuolla saarella saattaisi olla yhteensä kerrosalaa vaikkapa yksi miljoona kerrosneliömetriä. Se on saman verran kuin Kalasatamaan nyt ollaan rakentamassa. Näyttävät risteilylaivatkin tuovan onnellisia matkustajia nauttimaan meriluonnosta. Vai olisiko tässä välipysäkki Tallinnan laivoille. Sen tiedän kyllä varmasti, ettei tässä ole mitään rautatieasemaa. Vesterbacka kun ei halua viivyttää matka-aikaa Tallinnan ja Helsinki-Vantaan välillä. Mitä nyt yksi stoppi Keilaniemessä – Suomen ritsamiesten ja possuntappajien toiviomaassa. Miksi tallinnalaiset tulisivat muuten Helsinki-Vantaalle? Heillähän olisi jo junarata Keski-Eurooppaan? Ai niin! He ovat menossa Kiinaan!

Ystäväni Tero Vanhanen näyttää ruvenneen hulvattomaksi. Hän on piirtänyt Helsingin matalalle valtaisan propelin jolta monikymmenkerroksiset pilvenpiirtäjät kurottelevat taivaalle. Roviomies Peter Vesterbackan mukaan voi päätellä kiinalaisten jo hierovan käsiään päästäkseen tunnelitöihin. Siinä samassa sitten syntyisi pari saarivaltakuntaa toinen Helsingin matalalle ja toinen Tallinnan madalalle. Asukkaita yhdelle saarelle mahtuisi 100000 henkeä. Se olisi mainio juttu. Puolet uuden yleiskaavan edellyttämästä kasvusta on vihdoin löytänyt tyyssijansa.

Minä olen tunnetusti toppuuttelija Tallinnan tunneliasiassa. Olen kirjoittanut asiasta muutamassa blogissa. Ainakin olen ehdottanut rakentamisajankohdaksi tämän vuosisadan jälkipuoliskoa – jos sitäkään.  En ainakaan usko tähän suureen ideaan koillisväylän rahdista joka tulisi Kirkkoniemestä Suomen läpi Tallinnaan ja siitä edelleen Keski-Eurooppaan.  Minä veisin tavaran suoraan laivalla Rotterdamiin. Tuossa niitä mietteitä:

http://penttimurole.blogspot.fi/2015/02/tallinnan-tunneli-ja-hybridi-ihmiset.html

Asia on nyt kuitenkin niin vahvasti median myllyttämänä että on pakko tavan mukaan muistella vanhoja.

Pentti Petäjä piirsi Meri-Helsingin

Muistatteko vielä, kun Asuntohallituksen yliarkkitehti Pentti Petäjä teki ehdotuksen Helsingin laajentamisesta merelle elementtirakentamista hyödyntäen? Elettiin vuotta 1968. Hän pyysi minuakin liikennettä ratkomaan. En sitten uskaltanut moiseen ryhtyä. Hänen suunnitelmassaan oli arvioni mukaan noin 0,5 miljoonaa kerrosalaneliötä. Hänen merikaupunkiinsa olisi saattanut mahtua kuohuvaa elämää viettämään sen aikaisilla väljyysluvuilla jopa 150000 ihmistä.

Asuntohallituksen yliarkkitehti Pentti Petäjän teki ehdotuksen kaupungin rakentamisesta merelle. Ehdotus kulki nimellä Meri-Helsinki. Siinä ehdotettiin elementtirakenteista systeemikaupunkia noin 5 neliökilometrin alueelle. Asukkaita merelle olisi saatettu sijoittaa noin 150000 henkeä. Eräänlaisena Meri-Helsingin alkuembryona pyrki liikkeelle Hernesaaren aloituskortteli Keskus-Saton toimesta.

Pentti Petäjän talojärjestelmä vetten päällä.

Suunnitelmansa perusteissa Petäjä kirjoittaa: ”Ainoa oikea suunta on neitseellinen etelä. Siellä on vettä, pari kaunista saarta ja luotoja, mutta geoteknisesti ehkä kaupungin parhain maapohja tosin korkeusasemaltaan -2 ja -4 metrin paikkeilla. Ajatus tämän alueen käytöstä oli allekirjoittaneesta niin kiehtova, että täytyi yrittää panna ideaa paperille. Tulos on nähtävissä eräänlaisena superruutukaavana ja ulkonaiselta ilmenemiseltään epäasemakaavana.” Petäjä kirjoittaa asukaslukuarvioksi 150000 asukasta. Liikenneverkosta hän sanoo sen olevan helposti laajennettavissa. Joukkoliikenne hoidettaisiin ”lankabusseilla”.

Harto oli jäädyttämässä merelle Helsinki-Tallinna lentokentän

Eivät ne visionääriset saarikaupungit kyllä vielä tähän loppuneet. Saaren käyttötarkoitus oli kuitenkin hieman toinen. Harto Helpinen, meidän monien hyvin tuntema raidetaksi-ideologian isä, arkkitehti ja asuntotuottaja, hän ideoi Helsingin matalalle lentokentän. Soitan hänelle. Muistelemme yhdessä. Hän kertoo uskoneensa vakaasti Neuvostoliiton romahdukseen. Hän oli täsmälleen erimieltä sen ajan taistolaisten kanssa. Hehän uskoivat sosialismin opinkappaleista tulevan hyvinkin pian globaali ilmiö. Niin, Harto uskoi Helsingin ja Tallinnan yhteiseen suurlentokenttään Helsingin matalalla. Hänen mielestään merellä oli tilaa. Maalla sitä ei ollut. Miten sinne olisi kuljettu? Oliko tunneli jo suunnitteilla? Ei ollut tunnelia. Sitä vastoin, tuohon aikaan uskottiin vahvasti pintaliitäjiin. Helsingissä suunniteltiin pintaliitäjiin perustuvaa rannikkoliikennettä. Muiden muassa Jörn Donner uskoi sähköautoon ja pintaliitäjään. Hän kirjoitti teoksessaan Uusi maammekirja, 1967, Otava: ”On luultavaa, että nykyisellä tavalla konstruoitujen autojen määrä tulee vähenemään. Sähköauto tulee luultavasti soveltumaan kaikkein parhaiten heiluriliikenteeseen. Uusia lentokoneita kehitetään jatkuvasti ja pintaliitäjät tulevat valtaamaan suuren osuuden talvisessa ja runsasjärvisessä maassamme.”

Muistan hämärästi kansalaisten kyselleen lentokentän perustamistavasta ja valtavasta maamassojen määrästä. Silloin Harto esitti yhtenä ratkaisuna suurta keinotekoista jäälauttaa ja sille rakennettua kenttää. Nyt kun keskustelimme hän näyttää unohtaneen jäälauttaideansa.  No, tuo jäälauttaidea on samaa luokkaa Tallinnan tunnelin kanssa. Tai ainakin melkein!

Helsinki Greater Vision suorastaan hyökkäsi merelle

Jos olette nuo vanhemmat jutut unohtaneet, saatatte kuitenkin muistaa Helsinki Greater Vision kilpailun vuodelta 2007. Kilpailu oli WSP:n tiimin mahtava menestys. Minä en ollut tuossa tiimissä. Me teimme Liisan kanssa oman ehdotuksemme. Se ei pärjännyt, vaikka kuvat olivat oikeasti pastelliväreillä käsintehdyt. Trev Harris oli kilpailun ”asiantuntijatuomari”. Palkintolautakunnan puheenjohtajana oli Pekka Korpinen. Firma, siis minunkin firmani, teki isolla tiimillä monessa suhteessa vakuuttavaa työtä. Eräs asia oli kuitenkin epäilyttävä. Se oli valtaisa mereen rakentaminen. Mittasin nyt juuri kartalta nuo alueet. Ehdotuksessa oli mereen rakennettuna arviolta 5 neliökilometriä. Puhuivat kelluvista kaupungeista, vai oliko sittenkin niin että kaupungit oli perustettu jättipilareille meren pohjaan. Jos laskemme näiden merellisten kaupunkien kerrosalat ja tehokkuudet samalla tavoin kuin nyt kaavoitusvaiheessa olevassa Koivusaaren kaavassa on laskettu, saisimme runsaan 5 neliökilometrin merikaupunkeihin 75000 asukasta ja 25000 työpaikkaa. Ehkä työpaikkoja voisi olla hieman suhteessa vähemmän johtuen merikaupunkien heikosta saavutettavuudesta. No, sanotaan nyt sitten ehdotuksen tarjonneen rakentamismahdollisuuden 100000 asukkaalle.  Se tarkoittaisi vajaata puolta uuden yleiskaavan kasvutavoitteesta.

Greater Helsinki Vision kilpailun voittaja ehdotti laajaa rakentamista mereen. Ylemmässä kuvassa näkyvät vaalean violetilla nuo alueet. Lännestä itään kulkiessa ensimmäinen laaja rakentamisalue on Karhusaaren eteläpuolisella useita saaria käsittävällä alueella. Toinen huomattava rakentamisalue oli ehdotettu Melkin pohjoispuolelle. Myös Pihlajasaari ympäröitiin pohjoisessa ja lännessä rakentamisella. Pikkusaarille Pihlajasaaresta etelään ehdotettiin kelluvia yhdyskuntia. Idässä laajat rakennusvyöhykkeet reunustivat Vallisaarta, Santahaminaa ja Laajasaloa.

Propelipäät asialla

Jos on ennen asialla ollut propelipäitä niin mistä sitten voisi olla kysymys Vesterbackan propelisaaressa? Propeli siksi, kun ystäväni Tero Vanhanen on sen jonkinlaisena propelina piirtänyt tai yhtä hyvin siksi, kun se on selvästikin Vesterbackan tapaisen propelipään ideoima. No, ei kyllä Teronkaan päästä propelia puutu, joten kysymyksessä on varmaankin kaksoispropelius parhaimmillaan. Niin, saari todellakin tarvitaan ja Helsingin matala lienee saarelle sopiva paikka. Saari tarvitaan rakentamisen vuoksi, mutta se tarvitaan myös ilmastointitorneja ja pelastustorneja varten. Toinenkin keinosaari tarvitaan. Sen paras sijainti on Tallinnan matala. Näiden kahden matalan etäisyys on 33 km. Helsingin matalalta on rantaan matkaa 22 km. Tallinnan matalalta on taas Rohuneemen kärkeen 15 km.  No jos onnettomuus sattuisi tapahtumaan, ei kuitenkaan liene oletettavaa, että matkustajat joutuisivat kävelemään kilometrikaupalla pelastuakseen. Kai sinne jokin pelastusjuna sitten tulisi noutohommiin. Ei siis hätää.

Kuvassa näkyy Tallinnan rautatietunnelin linja. Linjalla on kaksi matalaa: Helsingin matala ja Tallinna madal. Näihin paikkoihin tehtäneen keinotekoiset saaret ja tarpeelliset ilma- ja pelastustunnelit.

Tulisiko Elon Musk poraamaan meidän tunnelimme?

Peter Vesterbacka ei ole ainoa tunneleista huumaantunut. Elon Musk on tunnetusti ilmoittautunut tulevaksi tunnelinporaajaksi. Hän ilmeisesti haluaisi saada sähköautoille tilaa maan päällä, kunhan saisi kaikki rupuautoilijat työnnettyä tunneleihin. Hän pitää tunneleiden poraamista ratkaisuna maailman kaupunkien liikenneongelmiin. Hän haluaa muuttaa kaksiulotteisuuden kolmiulotteisuudeksi.

He said it isn't possible for everyone to be using a "2D road network" but if you want to create more space you have to go up or down – with down being his preferred option. His comparisons are akin to flat 2D platform games versus 3D worlds.”

Niinpä niin, peleistä me pikkuhiljaa opimme kaupunkisuunnittelun salat. Ne myös neuvovat meitä liikennesuunnittelun syvään tietoon. Todellakin, siinä se on: kaksiulotteisuudesta kolmiulotteisuuteen.

Olenko itse viaton?

Kaivan esiin vanhoja juttuja. Olen puhunut ja kirjoittanut paljon tunneleista. Olen myös suunnitellut niitä. Minua on myös syytetty tunnelifobiasta. En halunnut tunnelia Kaisaniemen puistoon. Oli kysymys keskustan kehäväylästä. Halusin autojen liikkuvan pitkin Siltavuorenrantaa ja Kaisaniemenrantaa. Ehdotetun ratkaisun tunnelivastaisuus innoitti tunnetun ajattelijan, professori Jeja-Pekka Roosin mahtavaan jeremiadiin: ”Murole sai selvitellä ajatuksiaan, joista ilmeni että liikenneasiantuntija on, kuten asiantuntijat yleensä, tiukasti fiksoitunut yhteen ainoaan keppihevoseen, joka tavallisesta maallikosta tuntuu lähinnä järjettömältä. Murolella tämä periaate on tunnelikauhu. Hänen mielestään tunnelit ovat loukkaus helsinkiläistä kohtaan." Jeja-Pekka jatkaa: ”Murole on idiootti, joka tekee liikenneväylistä miellyttäviä.