Palasin Helsinkiin yhden viikon Kreetan vierailun
jälkeen. Matka oli hieno, sillä kevään ensimmäiset päivät olivat käsillä.
Kerroin matkasta edellisessä blogissani. En siis kerro siitä sen enempää. Nyt
on tarkoitus kirjoittaa jotain siitä ihanasta tunteesta, jonka koin ajeltuani
autolla kierroksen omassa kotikaupungissani Helsingissä. Pieni ulkomaanmatka
avaa silmiä näkemään kotikaupungin uudella tavalla. Aurinko paistoi kirkkaalta
taivaalta, kevään vihreys oli puhjennut huumaavaan kauneuteen. Ihmeellinen
kirkkaus lähes sokaisi silmät. Esiin tunkeutuneet hiirenkorvat saivat
läpivalaisun auringon säteistä. Hopeanharmaita haavan urpuja kiilsi valossa
kuin kirsikan kukkina. Suomi on ihmeellinen maa ja me saamme olla tämän maan
kansa.
Ajoreitilläni heräsi monia ajatuksia. Kaikki ajatukset
eivät olleet pelkästään myönteisiä – vaikka juuri nyt tämän uudelleennäkemisen
hetkellä myönteisyys painoi raskaasti vaakakupissa. Ajatukset liittyivät
ympäristön kehittämiseen. Katuihin ja niiden laatuun. Rakennusten suhteeseen
meidän luonteenomaiseen matalaan maastoprofiiliimme. Valoon ja sen virtaukseen.
Vihreyteen ja mereen kaupungissamme. Toisaalta ajatukset liittyivät meidän
käyttäytymiseemme kaduilla, pyörän sarvissa tai auton ratissa. Huomasin
yhtäkkiä meidän käyttäytymisemme hienoja puolia. Olen kirjoitellut
liikenneraivosta. Nyt kun uudistunein silmin seurasin helsinkiläisten
rauhallista liikennekulttuuria, hieman ylpistyin. Se oli suuri kontrasti viikon
aikana kokemaani toisenlaiseen tapaan sijoittaa oma vauhdin jano, räjähtävä
äänimaailma ja kuolemaa pelkäämätön narsismi osaksi kaikille yhteistä
kaupunkielämää.
Saapuminen kotikaupunkiin herätti myös pelkoa. Olemmeko
oikealla tiellä ryhtyessämme voimallisesti muuttamaan kaupunkiympäristöämme?
Haluamme kaivaa lisää tunneleita ja pysäköintiluolia. Haluamme rakentaa uudenlaista
Helsinkiä. Haluamme tiivistää ja kurottaa korkeammalle. Haluamme lisää
asukkaita, emmekä pelkää segregaatiota. Uskomme kaikessa suunnittelun
kaikkivoipaisuuteen. Uskomme kasvuun ja kulutukseen. Asetamme kilpailukyvyn
kaiken perustaksi. Olemme valmiita kutistamaan viheralueita kaupungin kasvun
kustannuksella. Haikailemme bulevardeja ja liikennevalojen siirtämistä kohti
Kehä ykköstä. Rakennamme mahtavan raitiotieverkoston. Uskomme jopa maailman
toiseksi pisimmän rautatietunnelin mahdollisuuteen Suomenlahden alitse. Ajattelemme
toiveikkaasti suurista investoinneista ja niiden rahoitusmahdollisuuksista.
Jotkut uskovat robottiautojen vilistävän kaduillamme jo muutaman vuoden päästä.
Väestö ikääntyy ja raihnastuu, heidät haluamme pyöräilijöiksi ja
jalankulkijoiksi.
Onko tässä kaikessa jotain väärää? Vastaan: tulevaisuuden
suunnittelussa ei ole mitään väärää, tulevaisuutta on suunniteltava, on hienoa,
että tulevaisuuden suunnittelua on saanut voimavaroja. Tulevaisuutta ei ole, me
armoitetut olemme juuri sitä tekemässä. Nyt ovat kasvun ideologit vahvoilla. Päätöksenteko
tuntuu tukevan kaikkea mikä tuottaa uutta infrastruktuuria, lisää kerrosalaa,
enemmän kauppaa ja sen tarvitsemaa lisäväestöä. Harvaa kiinnostaa
ilmastonmuutos tai sosiaalinen muutos. Kasvava Helsinki ja tiivistyvä Helsinki
on valjastettu juuri näiden kahden asian ratkaisijaksi. Onko se
valtakunnallisesti totta? Vai onko se äärettömän pieni marginaali? Tai olisiko
asia toisin? Vastuu on vastausten antamista. Poliitikoille sälytetään vastuu.
Vastaukset jäävät byrokratian kontolle. Vastuuaika ei ole vaalikausi. Se on
sukupolvien ketju. Bisnes toimii kvartaalitaloudessa. Kansa tirkistelee median
välityksellä tätä päivää. Vastauksia ei juuri kuulu. Miksi? Miten? Milloin?
Keitä varten? Kenen toimesta? Tai onko niin, etten osaa lukea vastauksia? Näen
edessäni yksisuuntaisen kadun. Vastasuuntainen liikenne on kielletty. Poikittaissuuntainen
liikenne on epäsuotavaa.
Walpuri on ovella.
Miksi nyt juuri walpurina ryhdyin näin epäileväiseksi ja ryhdyin kyselemään
asioita joihin kukaan ei halua vastata? Walpuri on perinteisesti Euroopassa karjan
laitumelle pääsyn juhlaa. Karja saa maistaa makeata kevään ruohoa. Riemu on
rajatonta. Alkuperäisesti vappu eli walpuri on saanut nimensä
Walburga-neidosta, joka 700-luvulla autteli kirkonveljiä saksalaisten
käännytystyössä. Hänestä sitten leivottiin pyhimys. Germaanit juhlivat walpuria
noitien ja taikuuden juhlana. Noidat lentävät yleensä tietojemme mukaan
pääsiäisenä, mutta myös Walpurgisnacht-yönä noidat lehahtivat Blocksberg-vuorelle
odottamaan itseänsä paholaista. Ruotsissa oli noitien paikkana Blåkulla ja onhan
meilläkin Kyöpelinvuoremme. Blåkullassa noidat tanssivat paholaisten ja itse
saatanan kanssa. Myös seksiä harrastettiin, mutta sanovat saatanan peniksen
olleen aivan kylmän ja sperman olleen vettä ja kaiken lisäksi tempun tuloksena
syntyi sammakoita.
Päätän tämän kotikaupungin jälleennäkemisen hetken
iloisena ja erityisesti toivon ystävilleni, meidän kohtaloamme johtaville
poliitikoille ja ansiokasta työtään tekeville byrokraateille, mukaan luettuna
mittava konsulttikunta, ja kaiken kattava rakentajakunta arkkitehteineen ja
insinööreineen, juristeja unohtamatta, toivon teille ruhtinaallisen iloista
walpuria ja mahdollisimman vähän sammakoita.
Jos haluat tarkemmin perehtyä walpurin viettoon meillä ja
muualla, niin klikkaa tuohon:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti