Työpaikat uusjaossa?

Hesarin pääkirjoitustoimittaja Matti Kalliokoski kirjoittaa keskiviikkona viisaasti. Hänen otsikkonsa on ”Tulevaisuus ei tule yllättäen”. Kuuskosken mukaan maailma etenee inhimillisillä päätöksillä. ”Ihmiset muuttuvat hitaasti, eikä pitkään luvattua teknologiaa saada käyttöön. Kulttuuriset voimat rajaavat polkuja, joita yhteiskunnat kulkevat. Uusien työpaikkojen synnyn tieltä voi raivata esteitä pois.”

Hän sanoo vielä, että ”tarkemmin katsoen suuret kysymykset liittyvät työmarkkinoiden toimintaan, verotukseen, sosiaaliturvaan, koulutukseen, jopa varhaiskasvatukseen.” Hän mainitsee laajan tutkimustoiminnan ja sanoo sen ”työllistävän” monia ihmisiä – Suomessakin. Erityisesti esiin tulee Oxfordin yliopiston tutkijoiden Carl Benedict Freyn ja Michael Osbornen raportti: THE FUTURE OF EMPLOYMENT: HOW SUSCEPTIBLE ARE JOBS TO COMPUTERISATION? Carl Benedikt Frey and Michael A. Osborne, 2013.

http://www.futuretech.ox.ac.uk/sites/futuretech.ox.ac.uk/files/The_Future_of_Employment_OMS_Working_Paper_1.pdf

Lisäsin tähän vielä linkin ETLA:n tekemään vastaavaan selvitykseen Suomen uhanalaisista työpaikoista: 
http://www.etla.fi/wp-content/uploads/ETLA-Muistio-Brief-22.pdf 

Tämän päivän Hesari kertoo nuorten ajatuksista tulevan työpaikan suhteen. Artikkelin otsikon mukaan nuoret haluavat unelmatyötä. Palkka ei ole niinkään tärkeä. Maaginen luku 47 kertoo puolestaan, että tuo prosenttimäärä nykyisistä työpaikoista tietokoneistuu ja robotisoituu.

Kalliokoski sanoo salaperäisen numeron 47 toistuvan monessa tekstissä. Mitä on 47, ei kai se ainakaan ole paholaisen merkki. Paholaisen merkki on tunnetusti 666? Kyllä, monelle 47 onkin paholaisen merkki.  Se on maaginen prosenttiluku. Se kertoo kuinka suuri osa työpaikoistamme tulee muuttumaan lähivuosikymmeninä. Se kertoo – vapaasti tulkittuna, että kiinteistövälittäjän tulee uudelleen kouluttautua henkilökohtaiseksi kuntohoitajaksi tai että rekkakuskin täytyy uudelleen kouluttautua hotellin vastaanottovirkailijaksi tai että pankkivirkailijan tulee uudelleen kouluttautua dieetti- ja ravintoterapeutiksi.

Uhkaava 47%

Oxfordin tutkijoiden mukaan työpaikkojen tietokoneistuminen tapahtuu kahdessa aallossa.  Näitä aaltoja erottaa ”teknologian tasanko”. Ensimmäisessä aallossa liikenteen ja logistiikan sekä toimistotyön ja hallintotyön ”bulkki”-ammatit korvattaisiin roboteilla. Saman tien menisivät teollisuuden tuotantoammatit. Toisessa vaiheessa myös palvelutyö tulisi korvattua kotitalousroboteilla. Oxfordin tutkimus ei mainitse lainkaan sotilasammatteja. Se on kummallista, sillä sotateollisuus on ehkä vahvimmin robotiikkaan tähtäävä alue. Olisihan se miellyttävää ajatella, että ihmiskunnan historiaan kiinteästi kuuluva sotiminen ja tappaminen saataisiin siirrettyä robottien väliseksi sodankäynniksi. Ajetaanhan tulevat formulakisatkin robottiautoilla. (Näin sanovat robottihullut!) Sodankäynnistä tai formulakisoista eivät oxfordilaiset puhu, eikä heidän raporttinsa 702 ammatin joukossa esiinny sotilaita tai formulakuskeja. Räikkönen ja Bottas siis kaikella todennäköisyydellä saavat säilyttää työpaikkansa.

USA:n puolustusteknologiaan keskittyvän DARPA:n (US Defense Advanced Research Projects Agency. ) robottikilpailun voittaja parin kuukauden takaa suoritti siviilitehtäviä: ajoi autoa, kiipesi tikapuita, keräsi koolingin pätkiä, avasi oven, ylitti kasan betoniharkkoja, leikkasi seinään reiän, sulki kolme venttiiliä ja otti esiin kelalta paloletkun ja kiinnitti sen hanaan. Robotin kehitti japanilainen firma, jonka Google sitten osti. Nyt on vain kysymys siitä ostaisiko punaisen vai sinisen robotin – vai saisiko sen norpan nahalla päällystettynä? Sellaisiahan meillä jo onkin vanhainkodeissa vanhuksia viihdyttämässä. Jos haluat todella pitkään ja hartaasti tutustua sodankäynnin robotti-ideoihin, niin klikkaa tuosta seuraavasta. Esitys on pitkä ja harras.

America Building Robots Army for Future  http://www.youtube.com/watch?annotation_id=annotation_1978118595&feature=iv&src_vid=8zP7yP8hdLE&v=Ci7EFmO260E

Taiteilijat eivät ole vaaravyöhykkeessä

Oxfordin tiedemiehet tutkivat tietokoneistumisen riskille alttiita toimialueita. Näin he viisaudessaan sanovat: ”Prototyyppiesimerkkeinä korkeaa sosiaalista älykkyyttä vaativista toimijoista mainitaan johtavat toimihenkilöt, jota neuvottelevat hallituksen jäsenten kanssa, organisaatioiden esimiehet tai muut henkilöt, jotka kehittelevät asioita keskustelemalla, koordinoivat aktiviteetteja tai ratkaisevat probleemoita ja vielä henkilöt jotka neuvottelevat, käsittelevät ja hyväksyvät urakkapapereita tai sopimuksia. Tiedemiesten intuitio siis sanoo (raportin mukaan), että useimmat management-, business- ja finanssitehtävät ovat matalan riskin kategoriassa. Sama pätee heidän mukaansa työtehtäviin, jotka liittyvät opetukseen, terveydenhoitoon, taiteisiin ja mediaan.

Oxfordin tiedemiehet laskevat todennäköisyyksiä. Tämä taulukko on mielenkiintoinen. Se kertoo todennäköisyyksiä erilaisen tekemisen tai ominaisuuksien tietokoneistumisesta. Systeemiin kuuluu, että erilaisia toimialoja tarkastellaan alalla toimivan koulutustason mukaan. Yleensä tietokoneistumista tapahtuu eniten matalan koulutustason töissä.

Tämä kuva kertoo tutkimuksen sanoman ja tuon prosenttiluvun 47 %.

Tehtävä, jonka tietokoneistuminen ei ole vaarassa on esimerkiksi näytteleminen, joka sisältää ”humoristisia tai vakavia tulkintoja tunteista, teoista ja tilanteista – käyttäen ruumiin liikkeitä, kasvonilmeitä ja eleitä”. Tietokoneistumisen vaara ei myöskään uhkaa niitä jotka ”oppivat käsikirjoituksia tutkimalla erilaisista hahmoista ja heidän luonteenpiirteistään sekä heidän suhteistaan toisiin ihmisiin tarkoituksella kehittää roolien tulkintaa”. Tutkijat asettavat liikkeenjohtajat ja managerit samaan luokkaan näyttelijöiden kanssa: ”Inhimillinen heuristiikka” estää näiden ammattien tietokoneistumisen ja robotisoinnin.

Insinöörinä on hauska huomata, että myös me olemme kuolemattomia.  Oxfordilaiset sanovat insinöörityön ja matemaattisen tieteen vaativan luovaa älykkyyttä ja siten nämä alat ovat ”turvassa”. Tosin kyllä tietokoneet täydentävät tieteellisen tutkimuksen ja insinöörityön suoritusta, mutta eivät vie sitä heiltä – eivät kykene? Lakimiesten ja insinöörien ikuinen vastakkainasettelu saa myös Oxfordin tutkijoiden kannanoton. He sanovat lakimiesten avustajien katoavan, tai oikeasti he sanovat toimialan tietokoneistuvan – ja sitä kautta katoavan. Taas lakimiehet, jotka ymmärtävät käyttää robottiavustajia – he säilyvät. Onko todellakin niin, että vihdoin insinöörit jyräävät lakimiehet – ilman omaa ansiotaan – robottien avulla.

Robottien arvellaan olevan vahvasti mukana tulevaisuuden hoitoalalla. A-studiossa esiteltiin silmiä vilkuttelevaa norppaa – siitä kuulemma vanhukset pitävät. Minusta tuo väite oli alentava! Jotkut väittävät robottien toimivan myös seksiterapeutteina ja jopa tehokkaina seksikumppaneina. No, onhan ihmisillä nykyään jo avattarensa – ne kertovat toisesta minästä – siitä oikeasta?

Oxfordin tutkijoiden malli ennustaa suuren tietokoneistumisriskin alaisiksi kuljetusalan ja logistiikan työpaikat. Myös suuri osa avustavista toimisto- ja hallintotyöntekijöistä on riskiryhmässä. Sama koskee tuotantotyöntekijöitä. Tutkijat toteavat hämmästyneensä siitä, että heidän menetelmänsä kategorisoi riskiryhmäksi myös palveluammatit. Tähän juuri on vaikuttanut palvelurobottien kehitys sekä logistiikkaan liittyvä kuviteltu robotiikan kehitys. Tässä on tutkijoiden mukaan suuri pointti.

  

Katsotaanpa nyt vielä tutkijoiden laatiman 702 työnimikkeen listan 10 eniten tietokoneistumisen vaarassa olevaa ja 10 vähiten tässä vaarassa olevaa työnimikettä. Pitkä lista on USA:n työvoimahallinnon 0*NET –lista. Paras tilanne tietokoneistumista vastaan on hyvinvointiterapeuteilla. Huonoin tilanne on taas puhelinmyyjillä.

 Lisäsin tuohon vielä jälkeenpäin tämän laajemman tabelin ammattien tietokoneistumisesta ja robotisoitumisesta. Veikko Vasko kun kyseli missä ne ovat ne kaikki robottitehtaiden työntekijät ja tarvittava huoltohenkilöstö. En osaa vastata Veikon kysymykseen.

Olemmeko miinakentällä?

Marraskuussa 2013 tiedetoimittaja Suzan Mazur haastattelee Oxfordin tutkimukseen osallistunutta filosofia Vincet Mulleriä. Aiheena on ”Robotit ja 1 %”. Haastattelu kokonaisuudessaan löytyy tuosta linkistä:

http://www.scoop.co.nz/stories/HL1311/S00081/robots-and-the-1-vincent-muller-interview.htm

Haastattelija Suzan Mazur sanoo maailman ihmisten liikkuvan miinakentällä, valtaisat määrät työttömiä eivät halua kuullakaan tulevansa pysyvästi robottien korvaamiksi. He ovat tietoisia että ns. sosiaalisen momentumin, robottihulluuden takana, on maailman vaikutusvaltaisimpien 1 %:n ajama PR-koneisto. Näin ollen jäljelle jäävä 99 % voi ainoastaan innovoida siitä, kenestä näiden 1 %:in joukossa tulee rikkain. .

Vincent Müller vastaa: “Maailmassa oli valtaisa juuriltaan muutto ennen toista maailmansotaa kun maatalousväestö siirtyi käsityöstä konetyöhön. Nyt on kysymys siitä, voiko tuleva muutos tapahtua siten, että varallisuus lisääntyy vai tapahtuuko muutos siten, että joudumme jatkuvaan työttömyyden kriisiin.

Suzan Mazur kysyy: ”Frey ja Osborne osoittavat, että USA:n koulujärjestelmää kehitettiin 20-luvun alussa siihen suuntaan että ’koulutettujen työntekijöiden tarjonta ylitti heidän taitojensa kysynnän’. Tämä tilanne on nyt akuutti. Sanotaan että korkeakoulutetut työntekijät ovat siirtyneet tikapuilla alaspäin , ottaen vastaan töitä, joita aikaisemmin suorittivat vähemmän koulutetut, painaen vähemmän koulutetut yhä alemmaksi tikapuilla ja työntäen lopuksi osan kokonaan pois näiltä tikkailta. Tämä on tilanne nyt ja se pahenee!

Vincent Müller rauhoittelee: “Kysymys on siitä, että tehokkuutta on parannettava. Sitähän teollisuus on tehnyt alusta alkaen, enkä usko sen olevan vaikeaa. Jos työpaikat eivät muuttuisi olisimme suurissa vaikeuksissa. Nyt tuo muutos luo uutta varallisuutta ja meidän tulisi nähdä muutos juuri tuollaisena.

Tähän Suzan Mazur toteaa varallisuuden jäävän jälleen tuolle 1 %:lle.

Haastattelija Suzan Mazur kysyy: ”Näettekö mitään sidettä oikean elämän ja systeemi-insinöörien luoman keinotajunnan tai tekoälyn välillä?”

”Kyllä”, vastaa Vincent Müller. ”Keinotajuntasysteeminen lähestymistapa pyrkii ymmärtämään millaisia oikeat tajuntasysteemit ovat ja käyttämään tätä ymmärrystä luodakseen keinotekoisia tajuntasysteemejä, jota ovat oikeiden kaltaisia - erilaisine piirteineen, ja edelleen käyttämään keinotekoisia tajuntasysteemeitä testipenkkinä teorialle luonnollisista olennoista. ”

Suzan Mazur jatkaa: “Näettekö elämän ei-algoritmisena ja keinoälyn algoritmisena?”

Haastateltava vastaa: ”Jälleen vaikea kysymys. Minun mielestäni kaikki mikä on tekemisissä meidän digitaalisen tietokonesysteemimme kanssa, on perusteiltaan algoritmista. Jos systeemi, jonka aiomme luoda, ei olisi algoritminen, emme pystyisi sitä lainkaan luomaan. Näyttää selvältä, ettei elämä ole luonteeltaan algoritminen, sen vuoksi emme pysty luomaan tietokoneissamme elämän kaltaista tilaa.

Keinotekoinen elämä ei siis ole elämää. MOT.

Valta, raha ja sielut

Yliopiston juhlasali täyttyy juhlavissa tunnelmissa. Olin saanut ystävältäni kutsun tulla seuraamaan mielenkiintoiseksi oletettua keskustelua: ”Voiko etiikkaa ja taloutta yhdistää?” Tilaisuuden järjestäjänä toimi valtionvarainministeriö ja pääpuhujana olisi valtionvarainministeri itse. Kas, tuossa tulee ystäväni Arto Salmela paikalle, haluaa viereeni. Ei, sorry, paikka on varattu naiselle. Kas, sieltä tulee ystäväni Pekka Korpinen paikalle, haluaa viereeni. Ei, sorry, paikka on varattu naiselle. Vihdoin seuralaisnaiseni saapuu ja tilaisuus voi alkaa.

Tilaisuuteen olivat järjestäjät kutsuneet saarnamiehiä – kaksi piispaa ja yhden metropoliitan. Saarnamiehet etsivät paikkaansa pöydän takaa, yksi edustaa nelimiljoonaista luterilaista kansaa, yksi kuusikymmentuhantista ortodoksikansaa ja yksi kymmentuhantista roomalaiskatolista kansaa. Ministeri, yliopiston rehtori ja talousprofessori tepastelevat. Juontaja kolisuttelee mikrofoniaan. Ministeri vaikuttaa reippaalta ja tyylikkäältä. Yleisö tarkkailee ja on tarkkailtavana. Tietty yhteisökö?

  

Yliopiston juhlasali on kiehtova paikka. Juhlavuus ja perinteet menevät luihin ja ytimiin. Auditorio luo yhteisöllisyyttä – kaikkien läsnäolijoiden läheisyyttä. Mainio paikka saarnamiehille.

Saarnamiehet liikkeellä

Juuri lähes osuvasti lähes päivälleen sain työkaveriltani ja kaveriltani Jore Systältä, Lappeenrannan mieheltä, saarnamiehiä koskevan viestin – vertailukohta sekin:

”Terve Pena; Etelä-Saimaa Lappeenrannassa on uutisoinut saarnamiehestä, jota poliisit ovat hätistelleet ensin Imatralla ja nyt sitten Lappeenrannassa. http://www.esaimaa.fi/Online/2014/01/24/

Tuosta saarnamiehestä muistui mieleeni vuodelta 1977 hauska tapaus eräästä toisesta saarnamiehestä. Olin sähköratahommissa Lappeenranta-Imatra välillä ja samalla työmaalla oli myös tunnettu saarnamies Malmin Jaska: Lappeenrannan seudulla suorastaan legenda jo eläessään. Ajelimme perjantaina työviikon päätteeksi kohti Lappeenrantaa ja meillä oli tapana poiketa Joutsenon ALKO:sta hakemassa ns. perjantaipullot ja niin myös tälläkin kerralla. Kun me muut menimme puotiin, Jaska hyppäsi myös ulos autosta ja piti pienen saarnatuokion sillä aikaa kun me hoidimme ostoksemme handelista. Sitten tulimme kassit kilisten kaupasta ja huikkasimme taas Jaskan kyytiin ja matka jatkui kohti kotia ja Lappeenrantaa. Olen jälkeenpäin itseksesi hekotellut asialle lukuisia kertoja, miltä se on mahtanut näyttää ohikulkijoiden silmissä.”

No, entisajan saarnamiehillä oli kovemmat otteet, kielsipä tuo Heinolan maalaiskunnan kirkkoherrakin 50-luvulla ”suu- ja sorkkatautisia” naisia Herran huoneeseen tulemasta, olivat nimittäin nuoret naiset ryhtyneet huulipunaa ja kynsilakkaa käyttämään. Nykyajan saarnamiehiltä ei voi näin räväköitä otteita odottaa – ei edes alakierteisessä Suomessa.

Usko jumaluuteen on suuri. Wikipedia sanoo suuressa viisaudessaan, että maailman ihmisistä noin 1 miljardi on uskonnottomia, loput uskovat, lapset tosin tunnustanevat vanhempiensa uskoa. Vallan ja rahan vuorovaikutuksessa sielujen odotuksilla tulevaisuuden suhteen on mitattava arvo.

Urpilaisen ja koko Suomen kansan saarnamiehet pääsevät puhumaan vasta Urpilaisen itsensä saarnan ja talousprofessori Kanniaisen saarnan jälkeen. Jäikö noista jotain mieleen? Valtionvarainministerin sanomasta jäi mieleen veroparatiisien kautta pyöräytetyt ja siten hukkaan menneet valtioiden verovarat ja talousprofessorilta jäi mieleen väärin toteutetut kannusteet, väärän suuruisina ja väärille ihmisille. Asiat siis saataisiin lähes kuntoon jos nuo kaksi asiaa…

Varsinaisista saarnamiehistä metropoliitta osoittautuu ilmeisen kansanomaiseksi herraksi. Arvelee valtion olevan todella vaikeuksissa, koska piispatkin on pyydetty apuun. Niin, kysynpä nyt miksi piispat oli pyydetty tähän keskusteluun? Onko heillä jotain annettavaa tähän keskusteluun? Edustavatko he joitakuita, joiden puolesta he voisivat puhua? Olisivatko heidän uskonnolliset alamaisensa valmiita uhrauksiin jos henkinen johtaja siihen kehottaisi?

Olivatko saarnamiehet paikalla konsultteina?

Herää kysymys: olivatko saarnamiehet tilaisuudessa konsultteina? Konsultit ovat olleet kohukirjoja myöten esillä. Kirkko on aina ollut huippuunsa luovasti ideoitu konsultti. Kirkko on konsultoinut kuoleman jälkeisen elämän mahdollisuudesta. Tuohon aikaan ei vielä tunnettu laatujärjestelmiä. Niinpä kukaan ei liene kysellyt palautteen tai asiakasvuorovaikutuksen perään. Yllättävältä tuntuukin se, ettei helvetin olosuhteiden lisäksi tunneta kunnolla taivaan olosuhteita. Mika Waltarin Mikael Karvajalassa Turun pappismies kertoi kirkolla olevan erittäin hyvä tieto helvetin olosuhteista, mutta kirkko ei vielä silloin ollut kerinnyt tutkia taivaan olosuhteita. On siis onnistuttu myymään puhdasta illuusiota ilman tuoteselostusta.  Islamistit ovat kuitenkin hieman pitemmällä taivaan tuoteselosteessaan. Taivaallisten kuultavaihoisten kaunotarten ja runsaan viininjuonnin lisäksi toivotaan suuriakin palmutarhoja taivaallisen elämän sulostuttajaksi. Yhden palmun voi saada pyörittämällä rukousnauhaa 999 kertaa. Niinpä varakkaat ystäväni pyörittävät nauhaa jatkuvasti pitkin päivää – päivä ja palmu. Se ei molempia käsiä työhönsä tarvitsijoilta onnistu – köyhät sikseen.

Marx erehtyi koneesta

Olen nyt Tallinnassa ja katselen Telliskiven uudelleen muotoutuvia nuoren polven ”luovia” kortteleita. Miksi nuo talot ovat saaneet elää elämänsä ilman hoitoa tai kunnossapitoa? Liisa sanoo (kirkosta eronnut ja entinen taistolainen): ”Kun ei ollut mitään tietoa tulevaisuudesta ylläpito ei ollut kiinnostavaa, kauneus ja koristelu olivat turhuutta, se kuului kapitalisteille.” Maikki sanoo (kirkosta eronnut): ”Vain uskonto tuo uskon tulevaisuuteen.” Niin todellakaan Marx ei tullut sanoneeksi: ”Tärkeintä on kunnossapito.” Niinpä siis maanpäällisestä elämästä tuli enemmänkin helvetin kaltainen. Mutta miksi kapitalistin helvetistä tuli myös kommunismin uskossa olevien helvetti. Se ei varmaankaan ollut Marxin tarkoitus. Marx muuten aavisti tuon tilanteen. Kone tuhosi illuusion. Koneista ei puhuta Raamatussa, eikä niistä puhuta antiikista nykypäivään ulottuvissa filosofioissa. Ensimmäinen filosofi, joka puhui koneista, oli Karl Marx. Hän sanoi: "Nykyaikana tuntuu kaikessa olevan ristiriitansa. Näemme, miten koneet, joilla on ihmeellinen kyky vähentää ihmistyötä ja tehdä se tuloksellisemmaksi, näännyttävät ihmiset nälkään. Tähän asti tuntemattomat uudet rikkauden lähteet muuttuvat jonkin oudon, käsittämättömän, lumousvoiman vaikutuksesta kurjuuden lähteiksi. Tuntuu kuin tekniikan voittojen hintana olisi moraalinen rappeutuminen."

  

Tallinnan Telliskiven teollisuustalot kertovat tarinaa unelmasta. Marxin unelma ihmistyön vähentämisestä ja työn tuloksellisuudesta koneiden avulla johti kurjuuden lähteeksi. Nyt luovat nuoret muuttavat syntynyttä todellisuutta. Onko Suomen nuorten parasta hakea oppia veljeskansan yritteliäisyydestä ja innovaatiosta?

Markkinat ovat uskonto

Yliopistolla pidetyn tilaisuuden teemana oli etiikka ja taloudenpito - kysymysmerkki perässä! Vastausta ei syntynyt. Nuo käsitteet näyttävät olevan yhtä kaukana toisistaan kuin kuolemanjälkeinen elämä ja elämä. Vai onko olemassa jokin etiikan koodi, jonka talouselämä tunnistaa. On, yksi ja ainoa – korruptio. Talouselämän mukaan markkinat hoitavat kaiken muun paitsi korruption. Markkinat karsivat heikon laadun, markkinat takaavat oikean palkan oikeasta työstä, markkinat poistavat ylihinnoittelun, markkinat luovat köyhille ja rikkaille tasa-arvoisen kaupankäynnin - mitä nyt protektionismin pikku haitat, markkinat ylläpitävät ekologian ja markkinat torjuvat kasvihuoneilmiön. Reilu kauppa ja luomutuotanto ovat osa markkinamekanismia. Markkinat ovat uskonto!

Täysikuu ja sotatalvien varjot

Täysikuu ei ole aivan mikä tahansa juttu. Joku saattaa löytää mielleyhtymäkseen Olavi Virran ”Täysikuun” ja kaipauksen. Joku taas miettii uhkaavaa kuuhulluutta. Ihan totta, netistä on luettavissa sveitsiläisten tiedemiesten todella havainneen kuuhulluuden olemassaolon.

Minulle täysikuu on toisenlainen mielleyhtymä. Se tuo aina mieleen sotatalvet, pilvettömän yön ja pommitusten uhan. Nyt on lähes tasan 70 vuotta Helsingin suurpommituksista vuosina 1944. Kun katselen nyt, armon vuonna 2014, ihanan täysikuun aikana, taivaalla hehkuvaa hopeista palloa ja sen metsiin luomia varjoja - mikä tulee mieleeni? Sanoinhan sen jo! Pommitusten uhka! 

Liisan pastellikuva kertoo pihanäkymästä täysikuun valossa 19/1 2014. Helsingin suurpommitukset olivat helmikuun alun kuutamossa. Maidonhakuun Lindgreniltä lähdettiin tuollaisessa valossa. Pimeys ei pelottanut, vain nuo taivasta pyyhkivät valokeilat…

Tänä vuonna tammikuussa täysikuu oli 16. päivänä eli puolisen viikkoa sitten. Helmikuussa täysikuu on 14. päivänä. Vuonna 1939 tammikuun täysikuu oli 5/1 ja helmikuun täysikuu oli 4/2, vuonna 1944 tammikuun täysikuu oli 10/1 ja helmikuun täyskuu 9/2. Helsingin vuoden 1944 suurpommitukset tapahtuivat 6-7/2, 16-17/2 ja 26-27/2. Kaikki pommitukset tapahtuivat kirkkaassa kuunvalossa. Miksi? Koska tähystys ja suunnistus perustuivat silloin kompassin lisäksi näköhavaintoihin. Tuo kaikki tarkoittaa, että nykyisin ja aina suositun ohjelmanumeron – säätiedotuksen – sisältöön sisältyi jotain muuta kuin vesisateen toivo tai sen pelko. Oli vaarana saada teräksen tai fosforin ryydittämiä sadekuuroja.

Helsingin yöllinen taivas pommikoneiden lähestyessä oli sulkutulen valovanojen peittämä, valonheittimet etsivät kohteita, kuvassa etualalla häämöttää kuutamossa Isosaari. Kuva on minun tekemäni – ei siis todellinen, vaikka valoheittimien paikat ovat kyllä oikeita.

Olimme äitimme kansaa kylässä Lauttasaaressa, siskoni ja minä. Oli helmikuun kuudes päivä 70 vuotta sitten. Olin hiihtolomalla Tampereelta, jossa kävin  1 luokan koulua siirto-oppilaana pommituksia paossa. Se oli muuten isäni koulu: Tampereen suomalainen yhteiskoulu. Pommitus alkoi18:51. Yöllä hyökkäyksessä oli tauko ja lähdimme pikaisesti mummulaan Nervanderinkadulle. Lönnrotinkadulla Hietalahdentorin kulmassa paloi (vasen kuva.) Katu oli täynnä rojua ja hätäisiä ihmisiä. Marssimme käsi kädessä. Ehdimme perille ennen uutta pommitusaaltoa. Seuraavana aamuna mummulan – ja myös kouluni – naapurissa, Lutherinkadulla, olin katsomassa romahtanutta taloa (oikea kuva). Siinä oli raakaa tragiikkaa. Kirjoitin siitä: ”Temppeliaukio on muistojen paikka. Se oli koululaisen kiihottavan vuoristoinen temmellyspaikka, mutta se oli myös rajun todellisuuden paikka. Sota-ajalta muistan kirkkaan selvänä sen aamun, kun luokkatoverini kanssa menimme tuijottamaan edellisen yön pommituksessa tuhoutuneita taloja Temppeliaukion reunalla. Talot olivat kuin nukkekoteja: kadunpuoleiset julkisivut romahtaneina, tapetit roikkuen riekaleina, huonekalut osittain kadulle särkyneinä, osa tauluista retkottaen seinillä ja keittiökalusteet kuin rihmoilla kiinni säröisissä sisäseinissä. Talon kolme miestä eivät malttaneet pommisuojassa. Naisväen vastustuksesta huolimatta he halusivat katsoa vintiltä ilmapommituksen välkehtivää draamaa. Kaksi heistä sai surmansa, kolmas loukkaantui. Heidän jäänteitään oli kadulla. Nyt tuo paikka on valaistu pehmeällä valolla. Opiskelutovereiden -Timo ja Tuomo Suomalaisen - ihana kirkko häämöttää kallion takaa. Katson pehmeätä valoa.” Muistin väärin, taloja oli vain yksi, mutta näin kirjoitin tuosta tapauksesta aiemmin.

No ei aikaakaan, omaan kouluun, mummulaan, tuli pommi. Korjaus kesti sodan oloissa alle vuoden ja kaikki saatiin entiselleen. Samaan eivät pystyneet myöhempien aikojen huippuarkkitehdit.

Tuosta ajasta, noista äänistä antaa pienen kuvan seuraava videon pätkä: Russians Bombing Helsinki During WW2  http://youtu.be/ZIwsSSCNk8M

Löytyykö tuon ajan jälkiä?

Ilmapuolustukseen liittyviä laitteita oli ja vieläkin on lähiympäristössä. Muutaman sadan metrin päässä oli valonheitinasema. Sokkelit ovat jäljellä. Suurempi valonheitinasema oli Komentajakalliolla. Väestönsuoja oli Pirkkolan plotin äärellä olevassa bunkkerissa. Bunkkeri on kyllä 18-luvun tsaarinaikaisen Helsingin maalinnoituksen osa. Näitä laitteita ovat lähimetsät täynnä. Lähin ilmatorjunta patteristo oli Käpylässä, Taivaskalliolla. Siellä oli Taivas-patteri. Käpylän patteristo ei sinänsä tullut tutuksi minulle, paitsi äänen perusteella ilmahyökkäysten aikaa, mutta sen paremmin se tuli tutuksi koirallemme Rexille. Koira oli ollut sodassa partiokoirana kaksi vuotta ja palasi sitten kotirintaman leipiin - tai pikemminkin perunankuoriin ja muuhun pula-aikana koiralle sopivaan tähteeksi jääneeseen. Koira katosi. Laitoimme lehteen ilmoituksen ja pian Taivaskalliolta otettiinkin yhteyttä, koira oli todennut tutuksi tulleet armeijan rokat kotirintaman tarjontaa paremmiksi ja olihan seurassakin puolensa: armeijakoirana ei tarvinnut viettää päiväkausia yksin isäntäväen ollessa töissä tai koulussa. Sittemmin jatkosodan loppuvaiheissa inkeriläinen Sonja Bokkojev, ihana nainen, oli kodin hoitajana ja siinä ohessa koirankin.. Hän odotti ”penttiherraa” koulusta korvikepannun kanssa. Sonja lähti sodan päätyttyä Neuvostoliittoon äitiänsä etsimään. Kirjeitä piti sitten lähetellä tiuhaan tahtiin. Ei tainnut löytyä äitiä - eikä tullut yhtään kirjettäkään.

PS. Liittyen ajan jälkiin: Nytkin kulkiessani keskuspuiston pyörätietä yritän silmilläni löytää kohtaa, jossa sijaitsi desantin maja. Se oli korkealla kalliolla Pohjois-Haagan ja keskuspuiston välissä. Pohjois-Haagaa ei tuolloin ollut vielä rakennettu, eikä ollut Hämeenlinnan väyläkään. Paikka oli otollinen tarkkailulle. En vain löydä sitä kallionkoloa, jossa maja sijaitsi. Näen sen silmissäni – pieni kolo laudoilla suojattuna. Ehkä se jäi valtatien alle. Mikä on desanttien kohtalo – se tiedetään.

  

Täysikuun aikaan Helsingin ilmapuolustus joutui aktiivitoimintaan. Helsingissä oli 33 patteria, 6 tutka-asemaa ja 30 valoheitinasemaa. Kuvassa on ilmatorjuntarykmentin raskaat patterit ja muut asemat. Suomalaisten upseerien kehittämä ilmapuolustus säästi Helsingin suurilta vaurioilta vaikka lentohyökkäysten määrä oli täysin verrattavissa Saksan kaupungit totaalisesti tuhonneisiin lentopommituksiin. Vuoden 1944 kolmessa suurpommituksessa Helsinkiin hyökkäsi joka kerralla useita satoja pommikoneita.

Maidonhakumatka ja valopyramidit

Pikkupojan tehtävänä oli maidon osto naapurissa asuvalta Lindgreniltä. Hänellä oli kaksi lehmää. Korttiannosten lisäksi äiti halusi pienen määrän kermakuorittavaa ”oikeaa maitoa”, eikä vain kaupasta ostettavaa laihaa ”kurria”. Polku lähti kotitalolta Alkutieltä pohjoista kohti. Matka ei ollut pitkä, vain puoli kilometriä. Lindgrenin torppa oli Puistotien päästä. Nyt tien nimi on Lepolantie. Aiemmin taas nykyinen Pakilantie oli Lepolantie.

Polku meni synkän metsän läpi. Ylitti vuoden 1918 muhkeat juoksuhaudat, ohitti betoniset konekivääripesäkkeet  ja päätyi torpalle. Tuo maidonhakumatka ei normaalissa säässä ollut mainittava. Mutta kirkkaana yönä, täysikuun aikaan, sotatalvina, siihen sisältyi draamaa. Draaman tekivät taivasta pyyhkivät valoheitinten keilat. Ne synnyttivät huojuvia pyramidimaisia valorakenteita. Mutta ne eivät olleet nykyisen valotaiteen iloista leikittelyä – niiden keskeinen sisältö oli uhka. Uhka vihollisen lentokoneista ja alkavasta pommituksesta-

Muistan elävästi – aina, keilojen tavoittaman hopeana hehkuvan ilmojen sikarin. Se ei silloin kerran ollut viholliskone, mutta hetken se oli uhka. Tämä uhka tuntui maitomatkalla puiden varjossa kapeata metsäpolkua kulkevan pikkupojan iholla. Nyt juuri tätä kirjoittaessani halusin käydä katsomassa tuota polkua. Onko se vielä olemassa? Torppa on olemassa. Siellä olen käynyt. Torpan emäntänä on ystävämme. Mutta polku, tuo muistoja kiihottava? Taas jouduin ajattelemaan minulle koitunutta onnea: mahdollisuutta elää lapsuuteni aikoja ja paikkoja – nyt.

Polku Lindgrenin torpalle etenee suurten kuusien varjossa. Nuo kuuset olivat olemassa silloin kun pikkupoika Pentti kävi maitomatkoilla. Vasemmassa kuvassa polku ylittää 18-luvun juoksuhaudan. Outoa muuten, että nuo Helsingin maalinnoitukset oli rakennettu vain parikymmentä vuotta ennen toista revohkaa.

Sota-ajan muistot eivät katoa kotirintaman lapsilta. Aika outoa muuten, että niin paljon puhutaan rintamalla tai armeijan hyntteissä olleista sotaveteraaneista. Aika vähän puhutaan kotirintaman ”veteraaneista”, yksin jääneistä naisista tai ”sotaveteraanien lapsista”. Ajattelen usein Syyrian lapsia, Bagdadin lapsia, Gazan lapsia, Kongon lapsia, Afganistanin lapsia. Ajattelen pölyä, kirskuvia ääniä, huutoja, liekkejä, maan tärinää, rakennusten sortuvia seiniä. Ajattelen Suomen lapsia sodan vuosina – ja kuinka hyvin nyt on? Ajattelen jopa maidonhakumatkaa Lindgreniltä.

Ei, ei, ei

En koskaan opi. Täytän tänä vuonna 80, enkä ole vieläkään oppinut! Siis oppinut pysymään rauhallisena jos joku esittelee liian itsevarmana visioitaan tulevaisuudesta. Eilen illalla - vastoin vakaasti päättämääni - jouduin jälleen tuohon ei, ei, ei -tilaan. Olin tulevaisuudentutkimusseura Tutuhesan tilaisuudessa:  ”Robotit tulevaisuuden liikenteessä”. Asiaa esitteli muutosjohtaja Risto Linturi Sovelto Oy:stä. Hän oli ollut mukana Eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan työssä laadittaessa teosta: ”Suomen sata uutta mahdollisuutta: radikaalit teknologiset ratkaisut”. Tämän ansiokkaan ”pelle peloton” -tutkimuksen tiimoilta olenkin kirjoittanut blogin nimeltä: http://penttimurole.blogspot.se/2013/12/eduskunnan-tulevaisuusvaliokunta.html . Siinä itse asiassa puutuin kaupunkisuunnittelun kannalta merkittäviin uusiin ”radikaaleihin teknologisiin ratkaisuihin”. Asia on huippuunsa mielenkiintoinen, mutta tekijöiltä on saattanut puuttua perehtyneisyys ihmiseen toimijana, yhteiskunnan sosiaaliseen prosessiin tai kaupunkirakentamisen fyysisiin ja taloudellisiin mahdollisuuksiin.

Olinhan minäkin kirjoittanut itseohjautuvasta kuljettamattomasta autosta viime vuoden keväällä: http://penttimurole.blogspot.se/2013/06/google-driverless-car-ajoneuvokas.html .Vaimoni Liisa keksi tuolle ihmeajoneuvolle jopa suomalaisen nimen: ”ajoneuvokas”. Tuossakaan aiheessa en päässyt Linturin hybrikseen.

Näihin asioihin saa ilmeisestikin sisällytettyä runsaasti skeptisismiä. Siis minä sain sisällytettyä - sitä ei ollut Linturin puheessa ja se hermostutti minut. Anteeksi nyt Risto Linturi – mutta kun olit niin vakuuttavan tosissasi. Tulevaisuuden suhteen mikään ei ole varmaa. Vähiten varmaa on pelle pelottomien usko tulevaisuuden muutoksista - heidän omien keksintöjensä kautta. Tulevaisuuden muutos on ensisijassa sosiaalinen muutos ja vasta toissijaisesti mekaanisteknologinen muutos. Ilmassa liikkuvat bitit ovat merkittävänä tekijänä tuossa muutoksessa. Sosiaaliseen muutokseen vaikuttaa raskaasti ja oudosti informaatioyhteiskunnan muutos kulttuuriyhteiskunnaksi/osallistumisyhteiskunnaksi. (Onko jotain sellaista tapahtumassa?)

Jussi Putkonen haastattelee

Keskustelussa vilahti perinteisen joukkoliikenteen asema robottiautojen aikaan. Tarvitaanko silloin metroa tai rautateitä? Ovatko ne menneen talven lumia? Linturi puolusti aivan oikein nykyistä runkoliikenteen systeemiä. Hän sanoi robottiautojen toimivan loisteliaasti liityntäliikenteessä. Tästäpä sitten voimme lipsahtaa jälleen Helsingin yleiskaavan visioon. Visiossa uskotaan radikaalien teknisten innovaatioiden tuovan uusia mahdollisuuksia kaupungin tiivistämiseen. Olen tuostakin asiasta kirjoittanut useassa blogissani.

Sattui kuitenkin niin, että YLE Radion ajankohtaistoimituksen toimittaja Jussi Putkonen haastatteli minua yleiskaavan visioon liittyen. Hän aloitti kysymällä vertailukohtia Smith Polviseen ja uuteen Yleiskaava 2050 Visioon. No, siitähän lähti tuo EI,EI,EI!

Nalle Buntanpojan madonluvut

Björn Wahlroos, Nalle Buntanpoika, Suomen puolivirallinen oraakkeli sai ansaitun puheenvuoron muutama päivä sitten. Hän sanoi Suomen kaipaavan investointeja. Hän sanoi: ”Meillä on kertakaikkisesti liian kallista tuottaa mitään vientiin.” En aio, enkä pysty kirjoittamaan talouspolitiikasta enkä rahasta. Raha on minulle mysteeri. Sanovat, ettei se ole mitään, se on vain luottamusta. Ilmeisesti rahan ja materian suhteen vaikuttaa häviämättömyyden laki. (Persialainen Nasir al-Din Tusi esitti aineen häviämättömyyden ajatuksen jo 1200-luvulla). Hän ei puhunut rahasta. Onko raha ainetta? Ehkä rahaan pätee tuo laki. Aine muuttuu välillä aineettomaksi, mutta ei koskaan häviä. Lisääntyykö raha, vai onko luottamuksen määrä korkeintaan vakio? Antti Talvitie väitti aikanaan Helsingin metroa vastustaessaan: ”Kun rahaa tungetaan maahan, niin on selkeä luonnonlaki, että se purskahtaa aikanaan maan pintaan rakennusoikeuksina”. No, tämä oli sivujuonne – hauska muuten. Uskon muuten rahan suhteen salaliittoteoriaan. Uskon suurten manipulaatioiden mahdollisuuksiin. Historian ja valtiosysteemien saatossa raha on toiminut liitossa uskon ja vallan kanssa. Sosialismissa raha korvattiin käsitteellä rauha – tarvittiin jokin arvo tai merkitys.. Raha yritettiin unohtaa. Siitä ei hyvää seurannut. Raha tarvitaan.

Niin laitan nyt jälleen tuohon näkyviin minun ”liitot ja ajurit” historiateoriani:

ENNEN VALLAN JA JUMALUSKON LIITTO, AJURINA RAHA

SITTEN VALLAN JA RAHAN LIITTO, AJURINA USKO

SITTEN VALLAN JA SOSIALISMINUSKON LIITTO, AJURINA RAUHA

SITTEN VALLAN JA MARKKINAUSKON LIITTO, AJURINA RAHA

Mutta Nallen huolesta kiinnostuneena ryhdyin kääntelemään vientitilastoja. Varsinainen pointtini on tietysti oman alan vienti – siis konsulttivienti. Mutta ei suinkaan tuon nykyisen käsitteistön mukainen konsulttivienti – sehän on ”information, management, accounting, finance” etc. - konsultointia. Vaan minä tarkastelen nyt kansainvälisen kielenkäytön mukaista ”Design Consulting” tai ”Engineering Consulting” sektoria.  Haluan ensinnäkin selvittää itselleni palvelujen viennin ja tavaraviennin määrää Suomesta ja muista pohjoismaista – vertailun vuoksi. Tämä siksi, että kaikki viisaat, Wahlroos mukaan lukien, puhuvat viennistä ja vain viennistä. Suomi elää tai kuolee viennin kanssa. Ilman vientiä ei ole elämää.

  

Suomi sijoittuu per capita viennin ”maailmantilastossa” hyvin. Olen ottanut tuohon tilastoon Suomen kauppakumppanit, Suomen kehitysyhteistyökumppanit ja vanhat suomalaisen rakentamisen huikeat öljymaat. Ollaan sijalla kahdeksan, Saksan jälkeen, mutta ennen Viroa. Kansantuote korreloi viennin kanssa hyvin. On eräitä poikkeuksia: Viro, jossa pienestä kansantuotteesta per capita huolimatta – tai siitä syystä, on isot vientiluvut.

Rakennusalan konsulttivientiä ryhdyttiin akktiivisesti kehittämään 1970-luvulla. Minun osaltani kaikki alkoi kun Kauppakillassa kokoontuivat kaksi Eeroa, kaksi Penttiä ja Norkku. (Eerot: Paloheimo ja Järviö, Pentit: Ahola ja Murole sekä Norkku Westerberg.) Oli syntynyt ahaa-elämys! On perustettava vientifirma. Koskimiehen Matti keksi nimeksi: DEVECON. Superseksikäs työnimi CONS-EX hylättiin. Se ei soveltunut ranskalaisten kuultavaksi.

Suomalaisella insinöörityön ja arkkitehtityön viennillä oli edellytyksensä ja keinonsa. Huippuresurssina oli suomalainen ammattilainen – insinööri tai arkkitehti! Arkkitehti piirsi kiehtovat viivat, insinöörit sitten sovelsivat viivat todellisuuteen.

Vientiä aloitettaessa oli valtavaa innostusta. Perustettiin vientiryhmiä. Oli Tapiola Consultants, oli Finnmap, oli Finnconsult, oli Finnplanco, oli FAC-lempinimeltään ”fucking architects”! ja vieläkin muita. Uskottiin, että suomalaisen arkkitehtuurin ja yhdyskuntasuunnittelun vienti puree. Olihan siitä loistavia esikuvia - itse suunnitteluviennin maestrot: isä ja poika Saarinen, Aalto ja Pietilä. Suomen suunnittelukonsultoinnin vienti alkoi siis arkkitehtien toimesta. Insinöörien kansainvälisyyden kärkihahmona esiintyi dipl.ins. professori Magnus Malmberg. Hän oli poikkeuksellisen näkyvä hahmo kansainvälisen konsulttiyhteisö FIDIC:in tilaisuuksissa, poikkeuksena normisuomalaisuudesta. Jaakko Pöyry sitten tuli suomalaisen konsulttitoiminnan kruunaamattomaksi kuninkaaksi.

 

Jaakko Pöyry on ilman muuta suomalaisen konsulttitoiminnan ”karvainen karhu”. Hänen tarinansa kerrotaan Raimo Seppälän kirjailemassa teoksessa: ”Korvessa karjui se karvainen karhu”, Otava 2004.

Kuvan esittämän tilaston kaivoin vuoden 2010 ”Top 200 Design Firms” -tilastosta. Hollanti ja Tanska ovat kansainvälisen konsultoinnin kymppejä. Suomesta maailman 200 joukkoon mahtui ainoastaan Pöyry, Ruotsista tilastoon pääsivät Sweco ja Ångpannaförening. Tanskasta tietysti Ramboll. Meille tutuilla Poyryllä, WSP:llä ja Rambollilla liikevaihdot olivat vuonna 2010 hyvin lähellä toisiaan runsaassa 500 miljoonassa eurossa ja sijaluku 20. paikkeilla maailmantilastossa. Taulukossa liikevaihdon vertailu firman kotimaan asukaslukuun ei nyt kerro muuta kuin sen, että Suomi sijoittuu Pöyryn ansiosta aika kivasti. Jaska Pöyryn ei tarvitse kääntyä haudassaan.

Viennissä oli vientiä - kuka kumppaniksi?

Tämä on vakavaa tekstiä.. On siis pantava tähän alkuun lukijalle kevennykseksi pieni juttu: Itselläni oli vientiä aloitettaessa ongelma: oli valittava kumppaneita. Kauppakillassa oli perustettu yhtiö, mutta arkkitehdit puuttuivat. Oli tehtävä arvio vientiin soveltuvista arkkitehtitoimistoista. Listalle valittiin vain tutut ja luotetut. Arvostelun perusteena olivat: tehokkuus, henkilökunta, design, virastokontaktit, ulkomaiset suhteet, organisaatio sekä sopeutuvuus. Painotuksia ei todistuksia jaettaessa käytetty, sillä heikoin lenkki saattoi olla juuri se puuttuva lenkki.  Mukaan pääsivät Heikki Castrénin johtama entinen Revellin toimisto (Heka), Toivo Korhosen toimisto (Toke), Erik Kråkströmin toimisto (Kroka), Pentti Aholan toimisto (Ahola), Bengt Lundstenin toimisto (Bengt), JKMP eli Juutilainen-Kairamo-Mikkola-Pallasmaa (Rantabyro), Kaupunkisuunnittelu Oy (Kaupsu), Kristian Gullichsen (Krisse), ATR-toimisto (ATR), Jan Söderlundin toimisto (Janne), Järvinen & Valjakka -toimisto (Simo+Eero), Sirénin toimisto (Siren) sekä vielä Aarno Ruusuvuoren toimisto (Ruusu+Piha).  Erityisniminä mainitaan vielä Annika Piha ja Yrjö Kukkapuro omilla erikoisaloillaan.

Tässä kuvassa sitten näkyy arvoanalyysin lopputulos. Voittaja, eli Heka Castren  & Co, entinen Revelin toimisto, tuleva CJN Oy, valittiin viennin yhteistyökumppaniksi. Heidän mahtava kansainvälisyysreferenssinsä oli Toronton upea kaupungintalo. Design-taidot on mielenkiintoinen arvostelukohde. Parhaiksi disainareiksi on arvioitu Bengt, Rantabyro, Krisse, Janne ja Ruusu+Piha. Kaikki täydellä viitosella. Hekan, Krokan ja Kaupsun pisteet jäävät kolmeen. Ahola saa vaivaisen kakkosen, samaan luokkaan on tipahtanut Siren! Hieman outoa, sillä henkilökunnastaan molemmat saavat hyvät pinnat. Olisikohan niin, että näissä autoritäärisissä toimistoissa pomon design ei saanut luottamusta arvoanalyysin tekijältä - minulta?  No arvosteluhan oli vain yhden miehen subjektiivisuutta. Mitään objektiivisuutta siinä ei etsitty. Siinä etsittiin yhteistyökumppania edessä häämöttävään kansainvälisyyteen.

Kumppanit oli valittu. Vientiin lähdettiin innostunein mutta köykäisin voimin. Kielitaito oli puutteista ykkönen. Opittiin sanoja ja käsitteitä. Kulttuuriakin. Suomalaisille kulttuurin oppiminen olikin suhteellisen helppoa. Ihmeellistä kyllä.

Kirjoitin joskus: Suomalaiset ryhtyivät vientiin metsäsissien mentaliteetilla:

"Metsäsissit nousivat öljykriisin keskeltä ja heitä vietiin vientiin. Öljykriisi toi energiakysymykset. Kattonopeus pudotti ajamisen hurman. Poliitikot ottivat insinöörijohtajien tehtävät. Kaikki oli politiikkaa. Kotimaassa haasteelliset työt tuntuivat loppuvan. Opiskelijaa hirvitti. Nyt insinöörejä vietiin. Vuosisadan alussa suomalainen insinööri oli maailmankansalainen. Hän opiskeli saksaksi ja puhui venäjää. Vientiajan alkaessa suomalainen insinööri oli ummikko. Parhaasta päästä demari tai taistolainen. Tahto synnytti synergian, riskit unohdettiin. Alkoi kulttuurien, kommunikaation ja työtapojen opiskelu. Suomalaiset metsäsissit valloittivat rentoudellaan, rehellisyydellään ja tekniikallaan. Suunnittelijalle ja rakentajalle nämä ajat ovat nyt ohi. Muistoja Lagosista, Jeddasta, Bagdadista, Kostamuksesta, Norilskista, Teheranista, Hanoista,  Addis Abebasta, Tripolista, Colombosta ja Nairobista."

  

Suomalaisen suunnittelutyön ja rakennuspalveluiden kauppa kehittyi vahvasti 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen lopulla. Tase oli 0,8 miljardin euron luokkaa plussalla. Mukana vientitilastossa on kotimaisen yrityksen suorittama suunnittelu- tai rakennustyö ulkomailla. Tuonti on tietysti ulkomaisen firman Suomessa suorittamaa työtä. (Omistus ei näihin lukuihin vaikuta). Insinööri- ja arkkitehtityön vienti on puolestaan lähes 300 milj. euroa vuodessa. Valitettavasti tuonti on samaa luokka – se on kasvussa. Rakennuspalveluiden vienti on sentään tasolla 0,6 miljardia euroa. Rakennuspalveluita toisaalta myös tuodaan lähes 0,4 miljardilla eurolla. Suomalaisten rakennusalan firmojen tytäryhtiöt ulkomailla tekevät noin 14 mrd. euron liikevaihdon. Palveluiden vienti Suomesta sisältyy yllä olevan taulukon lukuihin.

Onko globaali vienti tutkimusta?

”Innovaatiot ovat uudistumisen, talouskasvun, kilpailukyvyn ja hyvinvoinninkin moottoreita. Innovaatiot syntyvät markkinoilla, käytön myötä. Innovaatiot muuttavat maailmaa. Tuotekehitys oli aiemmin ”yritykseen ja erehdykseen”, kokeiluun perustuvaa. Nyt on itsestään selvää, että teoreettinen ja soveltava tutkimus tukevat ja tehostavat tuotekehitystä. Sama toimii myös innovaatioiden kehittämisessä. On aika siirtyä ”yrityksen ja erehdyksen mallista”, kokeilevasta toiminnasta systemaattiseen, tutkimustietoon ja teorioihin perustuvaan innovaatiotoimintaan.” Näin sanoo Tekesin ”Tutkimusmatka innovaatioihin” vuodelta 2007.

Minä korostaisin innovaatiota, joka kohdistuu kehittyvän maailman erityisoloihin. Tiedämme, ettei maapallo kestä länsimaisen kulutusyhteiskunnan käytöstapoja levitettynä kehittyviin maihin ja maanosiin. Mikä on vaihtoehto?

Vienti on taatusti innovatiivista. Siihen saattaa liittyä myös tutkimusta. Eniten se kuitenkin vaatii jalkautumista. Globaalilla viennillä en tarkoita vientiä perinteisiin vientimaihimme. Ne ovat Euroopassa. Suomen nykyviennistä 82 % suuntautuu Eurooppaan (Venäjä tietysti mukaan luettuna). Vain 6 % menee Aasian kasvaville markkinoille. Vanhoihin Suomen rakentamisen kohdemaihin eri Lähi-idän öljymaihin onnistumme viemään vain 2 % viennistämme. Suomen pääsaajamaihin kehitysyhteistyössä myymme vaivaisen 0,4 % kaupastamme. Suoraa apua annamme 190 miljoonaa euroa ja kauppaa syntyy 160 miljoonaa euroa.

Suomen viennissä suuntautumisongelma

Suomen viennin suuntautumisessa on selvä jalkautumisen ongelma. Emme ole läsnä Aasian tai Afrikan kehittyvissä maissa. Erityisesti emme ole läsnä maailman kasvavien kaupunkien rakentamisprosesseissa. Nämä prosessit tarvitsevat suunnittelijoita. Ne tarvitsevat innovaatioita – ei repussa mukana kuljetettua – vaan paikan päällä kehitettyä. Innovaatiota, joka on paikallisten ihmisten kanssa yhdessä kehitettyä, paikallisiin olosuhteisiin soveltuvaa - ihmisen mittakaavan omaksuvaa. Juuri tässä mittakaavassa on meidän erityinen mahdollisuutemme. Itserakentaminen ja omatoimisuus, sirkkelisahat ja materiaalitietoisuus, ne ovat arvoja, jotka nykyisessä massiiviyhteiskunnassa ovat katoamassa. Maailman kehittyvien maiden slummit eivät korjaannu pilvenpiirtäjillä ja luotijunilla.

    

Suomen ulkomaanvienti on meille elintärkeää. Vienti keskittyy Eurooppaan ja Venäjälle. Miksi vientimme Aasiaan ja Afrikkaan on aivan surkeata? Vanhoihin öljymaihin, entiseen Suomen rakennusviennin suuriin kohdemaihin, vientimme on myös määrältään varsin vaatimatonta. Kehitysyhteistyön avunsaajamaista vain Vietnam on kohtuullinen kauppakumppanimme. Vientimme Vietnamiin on avunsaajamaiden ylivoimainen ykkönen: 70 milj. euroa vuodessa. Maakohtaista apua annamme Vietnamiin 10 milj. euroa vuodessa.

  

Suomi on muuttunut palveluyhteiskunnaksi. Tarkoittaako se, että nyt on ryhdyttävä ostamaan palveluja ulkomailta? Ei, sen pitäisi tarkoittaa, että pystymme myymään palveluja ulkomaille. Tavaramyyntiin nähden palvelumyyntimme on vähäistä. Suomesta viedään vuodessa palveluja noin 10 miljardin euron edestä, kun  tavaraa viedään viisinkertainen määrä. Emme taida olla vielä aivan oikea palveluyhteiskunta. Tässä taulukossa näkyy sinisellä tavaran myynti, punaisella palvelujen myynti ja vihreällä kahdenvälinen kehitysapu eli juuri se oikea avun muoto, apu jossa antaja ja saaja ovat vuoropuhelussa..

Kehitysyhteistyövienti marginaalissa

“The Consulting Engineering and Architectural Groups, A Swedish and International Survey”, December 2013 paljastaa vuoden 2012 suomalaisen insinööri- ja arkkitehtikonsulttitoiminnan kokonaisvolyymiksi 1,3 mrd. euroa. Tästä rakennussektorin osuus on 39 %, teollisuussektorin osuus 37 % ja infrastruktuurin osuus 24 %. Vientiä oli 22 %, josta 60 % teollisuussektorilla. Varsinaista suoraa vientiä, jolloin maksaja oli ulkomainen taho, oli 12 % liikevaihdosta. Kehitysyhteistyöhön liittyvä insinööri- ja arkkitehtityön konsulttitoiminta on surullisissa lukemissa: määrältään 24 milj. euroa, eli 2 % konsulttitoiminnan kokonaisliikevaihdosta. ”Oikean viennin” määrä on 26 euroa per Suomen asukas. Tanskalaisilla vastaava vienti on 63 per Tanskan asukas. Tanskalaisilla oli tämän lisäksi kotimaan toimintaa vastaava liikevaihto ulkomaisissa tytäryhtiöissä - esimerkkinä Ramboll Suomessa.

Suomen Suunnittelu- ja konsulttitoimistojen liiton toiminnanjohtaja Matti Mannonen sanoo: ”Kehitysyhteistyövientihän on pudonnut aivan marginaaliin, sen osuus suomalaisten konsulttien viennistä on yksinumeroinen prosenttiluku kun kaikki kehitysapu annetaan budjettitukena tai blandaamalla.” Minusta nämä luvut ovat surullisia.

Keskustelin ystäväni kanssa, hän on viettänyt elämänsä kehitysyhteistyön insinööriasioissa. Ihmettelin Suomen rakennusalan ja kaupunkisuunnittelun konsultoinnin viennin tilaa. Hän syytti meitä itseämme. Emme olleet koskaan tuoneet selkeästi kehitysyhteistyön päättäjien tietoon näitä näkemyksiä. Näin se varmaan on, kissan on itse nostettava oma häntänsä. Unohtui nostaa!? Eikö siis ole mitään mainittavaa?

Minulta ei kyllä ollut jäänyt huomaamatta Esko Järvenpään ja Pekka Pulkkisen loistava toiminta kansainvälisen siltasuunnittelun saavutuksissa. Se on ihanaa ja tuotteet toteuttavat Vitruviuksen kolme periaatetta; FIRMITAS, UTILITAS, VENUSTAS. Mutta, nämä kehittyvän maailman laajemmat tarpeet, kohtalon kysymykset, ajatteleeko joku suomalaisten vastuuta?  Yritin vaikuttaa kirjoittamalla Heidille viestin. Hän oli silloin ministerinä. Ei kukaan reagoinut, mutta sehän olikin vain blogi – ilman osoitetta. Kirjoitan tähän sen blogin osoitteen. Siinä se asia oikeastaan sanottiin: http://penttimurole.blogspot.fi/2013/03/viesti-heidille.html .

 

 

Sillat yhdistävät. Jäämmekö katsomaan?

 

Miriamin pyhiinvaellus Lontoon kaduilla

Lapsenlapsenlapseni äiti on tekemässä väitöskirjaa. Aiheena on maahanmuuttajien terveys suhteessa heidän elinympäristöönsä. Pidin ja pidän aihetta huippuunsa mielenkiintoisena, mutta lähes mahdottomana toteuttaa – johtuen juuri meistä – kaupunkisuunnittelijoista ja tutkijoista.. Eihän meillä yhdyskuntasuunnittelun tai kaupunkisuunnittelun tai miljöösuunnittelun alallakaan ole ympäristölle mitään todellisia kriteereitä tai mittaustapoja. Tai onhan meillä BREEAMit ja LEEDit. Mutta ovatko ne todellisia?? Ovatko yleensä arvoanalyysit ja pistelaskumenetelmät sitä todellista? Vai onko asukasvuorovaikutus sitä todellista?

Siis, mitä ”todellista”? Todellista luovuuden ja inspiraation käyttövoimaa!

Vai ovatko ne kaikki vain luokittelua?  Eivät sulje pois nollavaihtoehtoa tai eivät havaitse heikointa lenkkiä? Onko niissä jokin ohjaus kokemuksen kautta, tai tiedon kautta, tai viisauden kautta, tai näkemyksen kautta? No, varmaan tiedon kautta, mutta miten on kokemuksen, näkemyksen tai viisauden laita?

Kokemus kaupungista

Oikeastaan minua kiinnostaa tuo kokemuksen kautta. Mistä saa tietää miten ihminen kokee asioita ja erityisesti ympäristöä? Miten tällaisia kokemuksia saisi suunnittelijan tai päätöksentekijän tietoisuuteen? Heidän tehtävänsä olisi sitten sisällyttää ja painottaa kokemusten tuottama merkitys tai arvo osaksi ratkaisua. Mutta mistä niitä kokemuksia saa? Kasaan eteeni muutaman kirjan, jotka nyt ovat kotihyllyssä käden ulottuvilla.

  

Toivorikkaasti kirjakasaan kertyy Alpo Ruuthin Stadi (1994), Jan Gehlin Life Between Buildings (2006), Tila, paikka ja maisema – tutkimusretkiä uuteen maantieteeseen (1997), Ingrid Olaussonin Människor i Staden (1970) sekä Laura Honkasalon gradu The Experience of London in Dorothy Richardson’s Pilgrimage (1999) ja vielä huippuunsa monipuolinen Matti Suurpään Kuljin missä kuljin (2008).

Arvelen että Alpo Ruuth saattaisi kertoa stadilaisen kokemuksia omasta kaupungistaan. Hän kertookin, mutta juuri tämän minun ajatusmaailmassani pyörivän ympäristökokemuksen, siis tilan ja liikkeen kannalta ei löydy helmiä. Kirjan viimeinen kappale on kuitenkin mielenkiintoinen, siinä kerrotaan kaupungin ja maaseudun toisiaan täydentävästä kokonaisuudesta – siis  jotain hyvinkin ajankohtaista:

”Vaikka Helsinkiä pidetään kivierämaana, niin Helsingissä ei ole montaakaan seinän tai asfaltin rakoa, josta ei tunkisi esiin kukkaa tai muuta rikkaruohoa ikuisen elämän merkkinä tai merkkinä siitä, että kaupunki on yhtä mielekäs asuinpaikka kuin maaseutukin. Niissä tehdään vain hiukan eri asioita. Toista ei voi kuitenkaan korvata toisella, vain yhdessä niistä tulee kokonaisuus niin kuin vanhasta avioparista. Joku viisas on joskus sanonut, että ihminen on vasta silloin ihminen kun on löytänyt puoliskonsa. Kaupungin ja maaseudun laita on samoin.”

Nykymaailmassa tuo puoliskon uusioetsintä tuntuu hyvin intensiiviseltä, toivoisi että tuo kaupungin ja maaseudun kokonaisuuskin löytyisi.

Helsingissä tehtiin vuonna 1971 jalankulkututkimus. Katuhaastattelussa kysyttiin paikkojen miellyttävyyttä ja epämiellyttävyyttä. Miellyttävimmiksi paikoiksi ihmiset totesivat Aleksanterinkadun, Esplanadin ja Kauppatorin. Epämiellyttäviä taas olivat Asema-aukio, asematunneli ja Mannerheimintie. Miellyttävien paikkojen pääkriteerit olivat: ostospaikat, näyteikkunat, puut ja istutukset sekä värikkyys ja toiset ihmiset. Epämiellyttäviä asioita olivat: epämääräiset ihmiset, vilkas liikenne ja jalan liikkumisen ahtaus. Kuvassa vihreät ympyrät kuvaavat miellyttäviä paikkoja ja punaiset neliöt epämiellyttäviä paikkoja. Jalankulkututkimus oli ainutlaatuinen yritys kartoittaa jalankulkijan maailmaa. Tutkimus oli kuitenkin hyvin pragmaattinen jos sitä vertaa Miriamin kokemuksiin Lontoossa.

Nuo muut kirjat kertovat kyllä ajan ja paikan etsinnästä enemmänkin staattisena kokemuksena, mutta Richardson’in tajunnanvirtakirjaa käsittelevästä gradusta löytyy sellaista kaupunkikokemuksen kuvausta, jonka toivoisi olevan osa jokapäiväistä elämää suunnittelijan illuusioissa ja jalostuvissa teoissa. Matti Suurpään kirja on myöskin mainio. Kirjan takakannessa sanotaan: ”Se on flaneeraajan tunnustuskirja, kulkua Esplanadilla ja Piazza San Marcolla, Buharassa ja Prahassa.”

Miriam Lontoon kaduilla

Pilgrimage -kirjan sankarittarena esiintyy Miriam. Hänen kokemuksensa Lontoon kaduilta ja liikenteestä ovat vuosilta 1890-1905. Nuo kokemukset liittyvät Miriamin olemukseen, elämään ja kehitykseen. Meillä kaikilla täytyy tapahtua jotenkin samoin. Tila ja siinä liikkuminen muokkaavat meitä, tarjoavat meille tilaisuuden lentää, mutta voivat myös nujertaa meidät. Nyt siis tarjoillaan eräitä otteita Miriamin kokemuksista runsaan sadan vuoden takaa. Luulitteko muuten ettei tällä hetkellä olisi käynnissä samankaltainen meitä muokkaava ilmiö? Eikö? Erehdytte!

Miriamin muutto kotoa kaupunkiin on samanaikainen ja samansuuntainen naisten yleisen liikkumisvapauden lisääntymisen suhteen. Katuvalaistuksen paraneminen ja poliisin laajempi läsnäolo, polkupyörän ja maanalaisen käyttöönotto sekä löysemmät moraalikoodit yhdessä naisten emansipaation kanssa tekivät keskiluokan naisten liikkumismahdollisuudet vapaammiksi. Niinpä siis nyt seuraamme muutamalla otteella Miriamia Lontoon kaduilla. Otteet ovat joko Laura Honkasalon tekstiä tai suoria sitaatteja.

Miriamin asenteet muuttuvat hänen muutettuaan Lontooseen: hän ei ole enää hiljaisessa ja rajoitetussa tilassa, vaan jatkuvassa liikkeessä pitkin aukioita, katuja ja portaita, sekä fyysisesti että metaforien tasolla. Kaupunki ei ole merkityksellinen vain siksi että se auttaa ratkaisemaan hänen identiteettinsä ja perimänsä; ei, vaan kaupunki sitoutuu koko hänen ajatusmaailmaansa. Miriamin ajatuksen juna kulkee urbaanissa tilassa: aukiolla, poluilla, teillä, tyhjissä paikoissa, korkeudessa ja syvyydessä. Hänen ajatuksensa rytmi on samanlaista kuin kaupunkiliikenteen rytmi:

”Pitkän kadun pää oli näkyvissä. Sen laajeneva suu kohti mykistyttävää kummallisuutta ei antanut merkkiäkään pakotiestä. Katu johti avoimelle läpikulkuväylälle, jota syötti lukematon joukko liikennekaistoja. Väylän pinnalle sirotelluilta liikennesaarekkeilta nousi tornimaisia valaisinpylväitä ojennellen käsivarsiaan. Edetessään meluisasti pitkin kivipäällystettä he joutuivat ylittämään useita raitiovaunukiskoja ja sekoittumaan läpi toistensa risteilevien liikennevirtojen. […] Vasemmalta harmaa kirkontorni tuli heitä kohti, kiertyen taivaalle. Se purjehti ohitse näyttäen Miriamille torniinsa rakennetun kivipilareiden ympyrän. Tuuheat puut lipuivat ohi.”

http://www.youtube.com/watch?v=lQV1_B63LTM England Edwardian Era 1900

Laura vertailee Miriamia Pariisin kulkijaan: ”Baudelairen (1821-1867) flâneur ei koskaan joudu kohtaamaan seksuaalisuuden peruskysymyksiä. Hän voi astua ilotaloon tai nautiskella vieraiden naisten seurasta ilman niitä ongelmia jota vaikuttavat Miriamin eroottiseen elämään ja rakkaussuhteisiin. Toinen asia, joka erottaa Miriamin ja Baudelairen flâneurin on liikkumistapa. Pariisilainen ei koskaan nouse polkupyörälle - se kai on luonnollistakin, sillä turvallisuus polkupyörää ei vielä oltu siinä vaiheessa keksitty, oli vain isolla etupyörällä varustettuja pyöriä, joilla ajaminen vaati pienoista akrobatiaa.

Vasemmalla 1870-luvun ”ordinary” tai ”penny farthing”, oikealla ”safety bicycle”. “Turvallisuuspyörät” tulivat käyttöön 1886 jälkeen, sen jälkeen kun John Kemp Starley oli lanseerannut Rover-merkkisen ketjuvetoisen pyörän. Pyörässä oli mielenkiintoinen runkorakenne. Lusikkajarru vaikutti etupyörään. ”Penny farthing’in aika oli ohi. Tehtaalla oli myös naisten malli. Miriam ryhtyi pyöräilemään. Pyörä antoi “täydellisen vapauden”. Roverin polkupyörätehdas on sittemmin moottoripyöriä ja autoja valmistaneen tehtaan alku.

.  

Rover-tehtaan naisten malli on tarkasti nykyaikaisen polkupyörän malli. No tuo epäsuora ohjaus oli alkuun harmina, mutta sekin pian poistui. Ja renkaisiinkin tuli ajan mittaan ilmaa, tämä malli taisi hieman täristää, mutta onhan satula mahtavasti jousitettu. Miriamilla kaupunkikokemukset laajenivat radikaalisti hänen ostettuaan polkupyörän. Pyörästä tuli pian synonyymi ”Uudelle Naiselle”.

   

Bloomsbury Square sijaitsee keskeisessä Lontoossa. Se on yksi Lontoon ensimmäisistä puistoaukioista - rakennettu 17.vuosisadan puolivälissä. Tämän kunnianarvoisan aukion ympäri Miriamin ystävät ajoivat polkupyörällä keskiyöllä uskaliaasti - asusteenaan shortsit.

Kaiken kaikkiaan liikenteen merkitys kaupungin kokemisen välineenä on suuri. Jo tuon kertomuksen aikaan Lontoo oli kuuluisa joukkoliikenteestään. Miriamilla kaupunkikuva on erilainen hänen pyöräillessään verrattuna bussimatkalla tai raitiovaunussa koettuun kaupunkiin.  Kävely kaupungissa kuvastaa vapautta. Pyöräily kaupungissa kuvastaa äärimmäistä vapautta. Raitiovaunut taas kertovat tungoksesta. Miriamin eläessä Pohjois-Lontoossa jopa raitiovaunun ääni ahdistaa häntä. Bussit liittyvät myös surullisiin kokemuksiin. Hevosten vetämät umpivaunut kertovat kadonneesta vallasta ja yksityisyydestä. Vaikka kirjoittaja on hyvin kiinnostunut uusista keksinnöistä, hän ei kuitenkaan kertaakaan mainitse maanalaista Miriamin kulkuvälineenä. Eipä ihmekään, sillä tunnelissa on vaikeata kokea ympäristöä.

   

Ensimmäiset sähköraitiovaunut tulivat Lontooseen vuonna 1901, hevosvetoisia vaunuja oli ollut käytössä vuodesta 1860 ja höyrykoneella varustettuja raitiovaunuja vuodesta 1885. Lontoossa oli 1880-luvun alussa myös muutaman vuoden paineilmalla toimiva raitiotie. Paineilmaratikoita ei kuitenkaan ollut Miriamin aikaan. Tässä kuvassa näkyvän raitiovaunun kolina aiheutti Miriamille ahdistusta.

  

Kaupungin rytmi ja liikenteen rytmi

Richardson kirjoittaa kaupungin rytmistä ja liikenteen rytmistä. Miriamin kulkiessa kaupungilla hän mietiskelee monenlaisia aiheita, esimerkiksi perheensä historiaa. Hänen ajatustensa rytmi on linjassa kaupungin rytmiin ja hänen jalkojensa rytmiin katukiveyksellä.

Palataan hieman siihen miten Baudelairen flaneeraaja ja Miriam eroavat toisistaan. Miriamille ympäristön yksityiskohdat, liikenne ja äänet ovat ajatuksen innoituksen lähteitä. Baudelairen Pariisin flâneur haluaa samaistua väkijoukkoon:

”Se, joka helposti yhtyy joukkoon, tulee tuntemaan kuumeisia iloja. Niistä jää ikiajoiksi osattomaksi egoisti, joka on sulkeutunut kuin kirstu, ja laiskuri, joka on kuin nilviäinen kotelossa. – se mitä ihmiset sanovat rakkaudeksi on kovin pientä, rajallista ja heikkoa verrattuna tähän orgiaan, tähän pyhään prostituutioon, jossa henki antaa kaikkensa, runoutensa ja lähimmäisenrakkautensa, odottamattomalle joka näyttäytyy, tuntemattomalle joka menee ohi.”

Minua tuo Pariisin flâneur, ”urbaanibotanisti”, ”havainnoitsijavaeltaja”, ei kiinnosta samalla tavoin kuin Miriam, Lontoon flâneuse. Vaikka toisaalta Charles Baudelaire keksikin tuon ”havainnoitsijavaeltajan” (Klinge) juuri Pariisin suurten kaupunkimyllerrysten aikaan – se oli Haussmanin bulevardien syntyaikaa. Baudelairen ajatuksissa flâneur oli modernin metropolin tietäjä - muutoksessa olevan metropolin tulevaisuudennäkijä. Ilkeämielisisti – todenmukaisesti – Baudelairen taiteilija-tietäjä-runoilijaa sanottiin myös tavaratalojen vakiokalustoksi, joka itse asiassa muuttuu itsekin tavaraksi. Olipas outoa, tuon uskoin aina kuuluneen shoppailevien naisten etuoikeuksiin, mutta yhteiskunnallisen muutoksen, kuluttajayhteiskunnan ja kapitalismin alkujuuri onkin juuri mies – flâneur. Naiselle ei tuohon aikaan sallittukaan moisia vapauksia. Ne vapaudet tulivat vasta vuosisadan lopulla. Eräs naiskirjailija väitti, ettei nainen voi olla flâneuse, koska hän on osa flâneurin kaupunkielämän näyttämöä – analoginen näyteikkunalle. Kuitenkin viktoriaanisena aikana tiettyjä naisia pidettiin näkymättöminä. Erityisesti yksinäiset naiset ja työtätekevät naiset joutuivat näkymättömien ryhmään. Näkymättömiä olivat myös prostituoidut. Miriamin suurin pelko hänen yksinäisillä kaupunkikävelyillään oli pelko tulla leimatuksi seksuaalisilla syillä. Hän ei siis suinkaan tuntenut itseään täysin näkymättömäksi.

http://www.youtube.com/watch?v=fGs_WaxLMao 1890s Traffic Scenes

Vielä siunatuksi lopuksi Miriamin yksinäisen joulun kaupunkikävely, se kertoo ihanalla tavalla Miriamin reagoinnista kaupunkitilaan:

”[…] valon virta alas katua […] loppumaton ilo, jolla rakennusten enkelit leikkaavat kuvansa vasten taivasta, suorastaan loistavia jos hän pysähtyi niitä tutkimaan […] hahmojen muuttuvat labyrintit, virtaavat tilat, toisiaan vasten kallistuvat hahmot, loppumattomasti uudelleen ryhmittyen, terävinä vasten valoa, laulaen samaa säveltä Lontoon liikenteen kanssa; postitoimistojen ja rautatieasemien autuus, taksit kulkien jatkuvana virtana kohti tuntemattomia paikkoja, bussit rymistellen vakaasti paikasta toiseen, kaikki tämä Lontoon maagisessa ympäristössä.”

Miriam oli toista maata. Hän voisi olla kaupunkisuunnittelijan suojeluspyhimys.