Hautapaikka Facebookista

Luin Hesarista aamulla tiistaina jutun, joka oli otsikoitu: ”Facebookista ei pääse eroon.” Tarina oli toimittaja Marjo Valtavaaran tekoa ja siinä kerrottiin Tero Karpin väitöstutkimuksesta Turun yliopistossa. Karppi oli lähestynyt Facebookia käyttäjän ja erityisesti lopettajan näkökulmasta. Hän sanoo Facebookin sitouttaneen 1,2 miljardia käyttäjää ja pitävän heistä kiinni kynsin hampain: ”Kaikki, mitä alustalla teet tuottaa heille tietoa, josta he päättelevät halusi, toiveesi ja tulevaisuutesi. Käyttäjät luokitellaan kohdennetun markkinoinnin tarpeisiin.”

Vuosisadan bisnesidea

Mutta, nyt varsinaisesti jyrähti kuin salama kirkkaalta taivaalta: ”Facebook ei luovu edes kuolleista käyttäjistään, vaan heidän käyttäjätileistään voidaan tehdä muistoprofiileja, jotka houkuttelevat jakamaan uutta sisältöä.” Idea on näköjään tullut omilta – kaunista, mutta?

http://www.facebook.com/notes/facebook/memories-of-friends-departed-endure-on-facebook/16309104213 0

  

Siinäpä se oli, varsinainen innovaatio. Hautausmaat tulevat tarpeettomiksi! Sijalle syntyy virtuaalisia hautausmaita - pilvipaikkoja.

Tämän merkittävän innovaation kautta virtuaaliolennoille saadaan virtuaalinen olinpaikka suoraan pilveen. Voimme unohtaa ruumiin maahan laskun ja hautakiven pystytyksen. Hautapaikatkin ovat nykyisenä uurnahautauksen aikana menettäneet entisen jyhkeytensä ja monumentaalisuutensa. Niistä on tullut outoja kivikkorisukkoja, joissa unohdetut joulunajan kynttilälyhdyt ja muovikukat osoittavat irvikuvana miten omaiset ovat unohtaneet maahan pannun tuhkat. Siinä tuhkassa ei todellakaan ole paljoa vainajan ”ainetta” muisteltavaksi, saatikka että se säilöisi jotenkin vainajan henkeä.

Ystävät ja herkkäsielut: kukkia ja kunnioitusta kaikille vainajille ja esi-isien hengille.

Eilen elokuvakerhomme valitsi katsomisen ja arvioinnin kohteeksi Coenin veljesten ”Inside Llwellyn Davis”. Filmin tarinan alkulähde on Dave Van Ronk, 60-luvun folk-laulaja, Greenwich Villagesta. Filmissä pääosan esittäjä Oscar Isaac lauloi Ronkin laulun Hang me, Oh Hang me. Siinä mies sanoo kuoleman olevan helppo kestää, mutta se pitkä haudassa makaaminen, se olisi tuskaa.

Hang Me, Oh Hang me, and I'll Be dead and gone.

Hang Me, Oh Hang me...,I'll be dead and gone..

wouldn't mind the hangin.. but the layin in the grave so long
poor boy... i been all around this world.

https://www.youtube.com/watch?v=ZTzH4he7hP8

Haudassa makaamista helpottamaan on siis nyt keksitty tämä kuolematon ajatus pilvipalvelun muistoprofiileista.

Markkinat ovat suuret – mahdollisuudet sitä suuremmat

Maailmassa kuolee vuosittain 600 miljoonaa ihmistä. Kaikille etsitään hautapaikkaa. Hautausmaat suurten miljoonakaupunkien äärellä ovat täynnä. Olisi tiivistettävä ja täydennysrakennettava. Ihmisiä yllytetään polttohautaukseen. Mutta joku monumentti olisi kaikille silti saatava. Tai ei nyt aivan näin. Muslimimaissa – siis niissä, joissa on vielä beduiinihenkeä, vainajalle ei pystytetä hautakiveä nimineen, kuolinaikoineen ja valokuvineen. Vain pikku luonnonkivet ovat paikan merkkaajina. Haudalle ei tulla vainajaa muistelemaan. Muisto on eetterissä. Sama suhtautuminen olisi meillekin hyvä. Ja nyt kun Facebook on ongelman ratkaisun lähteillä voimme turvallisin mielin ajatella kuolemanjälkeistä elämäämme. Meillä jokaisella on mahdollisuus saada hautamonumentti, joka ylittää Taj Mahalin tai Punaisen torin mausoleumin - saavutettavuudessa, näkyvyydessä ja kauneudessa. Ei muuta kuin katalogi käteen ja tilaamaan.

 Kaupungit ja ihmiset ovat osa samaa kiertokulkua. Kivi säilyy ihmistä kauemmin. Ihminen muotoilee kiveä. Luonnosta irrotettu kivi ei ole ikuinen. "Maaksi sinun on tuleman". Mutta, nyt olemme saavuttaneet uuden ajan - meille on tarjolla pilvipaikka bittiavaruudessa! Tämäkin internetin suomaa onnea.

 Virtuaalimonumentti katalogista

Virtuaalimonumentti pilvihautausurakoitsijan sivuilla on ikuinen. Se on jatkuvasti laajentuva. Sen viestit matkaavat avaruuteen. Sen tilankäytöllä ei ole ajan eikä mittojen rajoja. Sinne voisi tallentaa kirjeet ja perinnönjaossa vaivaksi tulleet valokuvat. Sinne voisi tallentaa sykemittarin antamat lenkkeilysuoritteet ja GPS:n tallentamat lenkkireitit monien vuosien ajalta. Sinne pantaisiin peruskoulun ja lukion todistukset, rippikoulutodistus, ensimmäinen ulkomaanpassi ja muutama työtodistus. Sinne voisi myös taltioida lempimusiikin ja ikiomat videofilmit perheen ulkomaanmatkoilta.  Tuon virtuaalimonumentin varastolokerikkoon mahtuu lähes rajaton määrä tietoa. Tietysti tuon tiedon säilyttäminen tulee maksulliseksi, mutta maksun suuruus ei ole lähelläkään hautausmaan vuosittaista nurmikonleikkuu- ja haravointimaksua. (Kasvavia kukkiahan ei ole suotavaa istuttaa hautakummulle, se häiritsee kunnossapitoa). Virtuaalimonumentin seurustelutiloihin voit sen sijaan ostaa kukkia, Espanjan muistoina posliinisen flamencon tanssijattaren tai unelmasohvan Habbo - hotellin ostosten tapaan. Noissa tiloissa voit tavata ystäviä ja sukulaisia ja poltella kynttilöitä monumentin hengen muistolle. Kehittyneessä versiossa vainajan virtuaalimalli toteutetaan mallintamismenetelmiä käyttäen hieman todellisuutta parannellen ja kohdetta hellävaroin hioen. Oma henkilökohtainen avatar saa silloin tilaisuuden jatkaa kesken katkennutta keskustelua ja sanoa ne sanat, jotka jäivät sanomatta. Tai sitten aloittaa aivan uuden ja paremman – todellisemman ja kokonaisemman elämän.

Kuljeskelin New Yorkin laitamailla. Suurella hautausmaalla oli kymmenittäin pikku ”taloja”. Kurkistin kameralla ikkunoista sisään. Näin pölyisiä ja rikkinäisiä lasimaalauksia. (Kunnia kappaleissa asuvien henkien muistolle.) Tämä aika on pian menneisyyttä. Nyt kuvat säilyvät kirkkaina ja särkymättöminä bittiavaruuden pilvipaikoilla.

Pilvipaikan suuret markkinat odottavat kuluttajia

Virtuaalihautamonumentin valinta on valtavan kiintoisa tehtävä. Niin, eihän virtuaalihautaukseen tarvita maata, ja monumenttikin on jotain liian raskasta, niinpä pilvipaikka voisi olla juuri oikea nimitys tälle sielun laskeutumisalustalle. On ilmeistä, että tämän palvelun avauduttua pelinkehittäjät havahtuvat ja tarjoavat pilvipaikaksi jotain tutuksi tullutta ympäristöä. Monelle Angry Birds’in avaruusrakennelma voisi olla mieluisa paikka. Joku voisi olla niin banaali, että haluaisi hautapaikakseen itse rakentamansa SimCityn hautausmaan. Super Mariolla on myös tuttu maisema, jos vaikka omaiset haluaisivat pomppia haudalla.. Clash of Clans -kylä saattaisi olla myöskin viihtyisän meluisa leijuvan hengen makuupaikka.

Minä en kuitenkaan ole peliaddikti ja ajattelen siten vanhanaikaisesti. Nousujohteiseen uraelämään tottunut pitäisi ehkä Baabelin tornia mieluisana pilvipaikkana. Rauhallisemmalle mökkeilijäsielulle taas kesämökin tuttu rantakallio varustettuna jatkuvalla satelliittipohjaisella sääpäivityksellä voisi olla lopullinen sijoituspaikka. Tai jatkuvasti  uusilla oopperailloilla päivittyvä aitio, se voisi olla oopperaihmisen ja hänen ystäviensä mieleen. Mahdollisuuksia on siis lukemattomia. Mutta jätänkin nyt tämän ehdottomasti odotettavissa olevan tuotekehittelyn asianomaisten markkinatahojen hoitoon. En pyydä näistäkään tavattomista ideoista minkäänlaista rojaltia.

Tämä ei nyt ole se varsinainen katalogi, josta pilvipaikan voisi valita, mutta se antaa viitteitä valintamahdollisuuksista, tietysti kaikkein hienointa on ”self designed”, sillä brändituotteista pilvipaikkaa ei kannata valita, brändit ja trendit kulkevat käsi kädessä, eikä niistä ole ikuisuuden kulisseiksi.

Kilpailuttamisen kuuma peruna

Ennen oli ennen ja nyt on nyt

Tässä on tullut tavaksi kelata menneisyyden, nykyisyyden ja kuvitellun tulevaisuuden välillä, ja tavaksi on tullut myös hehkuttaa, silloin kun ennusteet ovat osuneet oikeaan. No useimmiten ne ovat kyllä menneet täysin metsään. Katso vaikka http://penttimurole.blogspot.fi/2013/11/tulevaisuuden-ennustamisen-mahdottomuus.html . Nyt kun olen kirjoittamassa joukkoliikenteen kilpailuttamisesta, paperipinoa kaivaessa käteen osuu ”Seutulippu 10 vuotta” -seminaari vuodelta 1998. Esityksessäni tulin sanoneeksi vision poliittisen osan toivomussisällöksi:

Uudistuva kaupunkipoliittinen päätöksenteko

Tietoyhteiskunnan kansalaiskeskustelu

Kaikki asiakirjat, suunnitelmat ja poliittinen työskentely ovat julkisia, internet tms.

Lisääntyvä kaupunginosahallinto

Suunnittelumallit perustuvat sosioekonomisiin lähtökohtiin

Maankäyttö-, liikenne- ja ympäristöpolitiikka hoidetaan yhteisen strategian puitteissa

Uudenmaan kunnat toimivat yhtenä talousyksikkönä liikenneasioissa (laajennettu YTV)

Kuusitoista vuotta on tietysti lyhyt aika, kun yhteiskunnallista murrosta kehitellään, mutta kun tuota toivomuslistaa katsoo, niin eipä näytä kehitysvauhti päätä huimaavalta. Vai havaitsetteko jotain? Ehkä liikenteessä itsessään olisi muutoksen tekijää?

Joukkoliikenteessä nöyrästä matkustajasta tulee vaativa asiakas. Maaseudun ja kaupungin joukkoliikenteen selvästi eriytyvät. Maalla sitä olisi vähemmän, mutta kutsuohjattua. Kaupungissa raitiovaunusta tehtäisiin kolmas olohuone ja joukkoliikennematkasta osa vapaa-ajan elämystä. Auton ei sanottu mahtuvan kävelykeskustaan.

No, eipä tuostakaan paljon tullut villoja, mutta nyt on jälleen kerran tilaisuus tarkistaa kehityksen pyörän asentoa. Meillä on Paikallisliikenneliiton vuosikokousseminaari. On muuten mukavaa näin riippumattomana agenttina, ilman velvollisuuksia tai vaikutusvaltaa, seurata maailman menoa, sen voi ottaa vaikka dementian torjuntana.

Kokoussali on ihana

Paikallisliikenneliitto järjesti tällä kertaa tavanomaisen vuosikokouskongressinsa Yrjönkadun G 18 salissa. Paikallisliiton kokoukset ovat usein mielenkiintoisissa paikoissa. (Kiitos järjestäjät Pekka ja Harri!)  Tämänkertainen paikka eli nykyagenttislangilla G 18 - talo valmistui vuonna 1884 arkkitehti Sebastian Gripenbergin piirtämänä. Talossa toimi aluksi Helsingin Suomalainen Tyttökoulu – ensimmäinen laatuaan.  Nykyisin rakennus on Svenska folkskolans vänner – yhdistyksen omistuksessa. Alue onkin vuosisadan vaihteen Helsingin varsinaista koulualuetta, sillä Vanhan kirkon puiston toisella laidalla oli Suomen ensimmäinen yhteiskoulu Suomalainen Yhteiskoulu, jonka koulutalo valmistui vuonna 1890, J.W. Snellmanin entisen kotitalon paikalle. (Tuo rakennus purettiin 30-luvun lopulla.) Naapurissa on vielä jäljellä Helsingin Suomalaisen Reaalilyseon eli Ressun koulutalo, joka on vielä lähes samassa tilassa, kuin miksi se oli laajennettu vuosisadan vaihteessa. SYK:n talon purki muuten vakuutusyhtiö Suomi - taisivat vakuutusyhtiöt jo vanhastaan olla valitettavan innokkaita kiinteistökehittäjiä.

  

Pekka ja Harri Paikallisliikenneliitosta osaavat valita mielenkiintoisia seminaarisaleja – siitä kiitos! Tämä Helsingin vanhimman tyttökoulun komea sali (1884) Yrjönkadun ja Bulevardin kulmassa on aivan mainio paikka. Koulusta tuli myöhemmin Tyttönorssi ja se muutti Runeberginkadulle.

Kilpailuttaminen alkoi 90-luvulla

1991 maaliskuussa astui voimaan uusi henkilöliikennelaki. Se mahdollisti bussiliikenteen kilpailuttamisen. Helsingin seudun ensimmäinen kilpailuttaminen käytiin 1993. Kilpailuttamiseen otettiin aluksi noin 15 % seutuliikenteestä. Pienimmät liikenteenharjoittajat arvottiin. Mukana kilpailuttamisen järjestämisessä olivat tutut herrasmiehet: Niilo Järviluoma, Tero Anttila, Pekka Aalto ja Pertti Heiskanen. Kilpailuttamisen alkuaikojen suuren aforismin lausui Urpo Vihervaara, Suomen Turistiauton toimitusjohtaja, kun häntä syytettiin kilpailun hinnoittelun vääristämisestä: ”Kaikkien fysiikan lakien mukaan kimalainen ei osaa lentää, mutta katsokaa, kyllä se vain lentää.” 

YTV kilpailutti vuosien 1994–96 aikana neljässä osassa koko seudullisen linja-autoliikenteen. Hinnat laskivat radikaalisti, mutta turbulenssia syntyi. Tämä oli kuitenkin hyvä alku ja samalla YTV:n juhlaa. Kysyn Niilo Järviluomalta vielä tapahtuiko kilpailuttamisen alussa jotain virheitä. Niilon mielestä varsinaisia virheitä ei tapahtunut. Tai ehkä se, että HKL- bussiliikenne osallistui seutuliikennekilpailuun. Siitä syntyi ongelma. Helsingin oli myöhemmin kilpailutettava myös oma bussiliikennetuotantonsa.

Joukkoliikenteen kehittäminen pääkaupunkiseudulla sai lisää pontta kun pääministeri Paavo Lipposen hallitusohjelma keväältä 1996 näyttää vihreätä valoa valtion osallistumiselle seudun hankkeisiin: valtio lupasi osallistua pääkaupunkiseudun liikennejärjestelmän toteuttamiseen kuntien yhteisesti hyväksymän suunnitelman mukaisessa hankejärjestyksessä.

Kilpailuttamisen kuuma peruna

Markkinatalouden innoittamana ajattelemme kilpailun olevan lähes ainoa ajateltavissa oleva keino yhteiskunnallisen tasapainon ylläpidossa tai hyvinvoinnin parantamisessa. Kilpailun kautta arvellaan myös olevan mahdollista synnyttää ”arvokasta elämää”. Kysynkin – ja vastaan:

Kilpaileeko opiskelu vapaa-aikaa vastaan? =EI

Kilpaileeko terveydenhoito sairaanhoitoa vastaan? = EI

Kilpaileeko uskonto ateismia vastaa? = EI

Kilpaileeko kaupunki maaseutua vastaan? = EI

Kilpaileeko mies naista vastaan? = EI, EI

Kilpaileeko joukkoliikenne yksityisautoilua vastaan? =??????

Nyt kuitenkin puhumme usein joukkoliikenteen tasapäisistä kilpailuedellytyksistä. Näin ei pitäisi tehdä sillä yksityisautoilu ja joukkoliikenne kilpailevat eri sarjoissa. Tarvitaan siis tasoitusta, koska pelataan yhteiskuntagolfia, kaikki samanaikaisesti samalla kentällä. Nykyinen tasoitus ei ole riittävä.

Joukkoliikenteen kilpailuttaminen on nyt ensimmäistä kertaa pantu pystyyn keskisuurissa kaupungeissa. Tähän asti on edetty aluksi liikenneluvilla suojatusta itsekannattavasta liikenteestä sopimusliikenteeseen ilman kilpailua ja sitten kilpailtuun sopimusliikenteeseen. Kilpailuttamisessa on ikään kuin ostettu metritavaraa, vaikka toisaalta onkin haikailtu ”yrittäjyyden” palauttamista antamalla bonuksia lisääntyneestä matkustajamäärästä ja parantuneesta matkustajatyytyväisyydestä. Näissä asioissa ollaan kuitenkin alkutekijöissä.

EU - lainsäädännön ja palvelusopimusasetuksen mukaan joukkoliikenne on kilpailutettava, jos liikenteeseen annetaan julkista tukea. Meillä asia herätti kuumaa keskustelua. Onhan meidän bussiliikenteemme ollut perinteisesti alkuaan hyvinkin kunnioitettavien perheyritysten hoidossa. Paikallisliikenteessä joukkoliikenteen hoito on vaatinut kunnalta subventiota. Pikavuoroliikenteessä on pärjätty melko hyvin lipputuloilla. Kannattavuus on osin turvattu siten, ettei uusia vuoroja ole sallittu nykyisen sekaan. Kaukoliikenne on hoidettu markkinataloudellisin periaattein. No, onhan valtio sentään ostanut kaukoliikenteen vuorojakin vuosittain 20,5 miljoonalla eurolla.  Valtio on ostanut lähinnä maaseudun vakiovuoroliikennettä.  Julkista rahaa on kaupunkien ulkopuoliselle liikenteellekin annettu 166 miljoonaa euroa vuodessa, kun lasketaan mukaan matkakorvaukset, ostoliikenteet ja lipputuet.

Julkisen liikenteenvuosiliikevaihto on Suomessa yli 3 miljardia euroa vuodessa. Subventiota annetaan suorana tukena tai matkakorvauksina. Asiakas maksaa kaikesta bussiliikenteestä 60 %. Taksiliikenne on suuri tekijä. Taksien liikevaihto on lähes sama kuin busseilla. Taksikyydeistä asiakas maksaa 59 %. Outoa ettei Paajasen selvittelemässä 1 miljardin suuruisessa yhteiskunnan järjestämässä Kela-, koulukuljetus yms. potissa ole päästy etenemään yhdistelyn suuntaan.

Linja-autoliitto on ollut perinteiden tiukka vaalija. Kilpailuttamisesta tulikin henkien taisto. Väitettiin viimevuotisen ensimmäisen kilpailuttamiskierroksen vaativan 200 virkamiestä reittejä suunnittelemaan ja kilpailuttamista masinoimaan. Tosiasiassa homma hoitui huomattavan tyylikkäästi. Muutamalta kuntien ja liikenneviraston virkamieheltä taisivat yöunet mennä ja saipa jokunen konsulttikin asiasta toimeksiannon, mutta että 200 – sellaista ei alkuunkaan tapahtunut.

Kunnallisissa hankinnoissa markkinaoikeuteen

Kunnallinen hankintojen kilpailuttaminen ei nyt ole yleisesti ottaen sujunut aivan moitteettomasti. Markkinaoikeuteen on menty turhankin tiuhaan tahtiin - joskus aivan nurinkurisin perustein. Minäkin olin mukana aikamoisessa juristirumbassa kun erään kaupungin kilpailuttamalla tehtyä kauppakeskustan (se oli muuten aivan keskustassa) urakoitsijan ja suunnittelijan valintaa valmisteltiin markkinaoikeuden käsittelyyn. Hävinnyt kilpailija valitti ja syytti erityisesti liikenteen suunnitteluun liittyvistä virheratkaisuista meidän voittaneessa ehdotuksessamme. Massiivisen lausuntomateriaalin valmistelun jälkeen markkinaoikeus totesi, ettei asia kuulu heille, sillä kaupunki ei ollut ostamassa mitään vaan myymässä. Kaupunki myi rakennusoikeutta parhaan tarjouksen tekijälle. Kaupunki arvioi saamiaan ostotarjouksia tuotteen hinta/laatusuhteen perusteella. Se ei ole hankintalainsäädännön mukaista kunnallista hankintaa.

Tuostapa tuleekin hyvä aasinsilta ostamisesta myymiseen. Matkahuollon eläkkeelle siirtynyt entinen toimitusjohtaja Pekka Hongisto piti Paikallisliikenneliiton kokouksessa hyvän kommenttipuheenvuoron. Hän sanoi että kuntien pitäisi keskittyä myymään – ei ostamaan. Kunnat voisivat myydä hyvää joukkoliikennetuotetta asukkailleen. Asialle olisi tärkeätä, että sosiaalihuollon ja koulukuljetusten jättipotit saataisiin integroitua yhteiskuljetuksiin. Asukkaat sitten tyytyväisinä ostaisivat hyödyllistä tuotetta, jonka tuottajat - yrittäjähenkeä uhkuen - pyrkisivät tekemään yhä houkuttelevammaksi. Pekalta kiva ajattelun takinkääntötemppu – lisää tuota ajattelun innovaatiota. Mutta Hongistolla oli aiheellinen pelko: hän pelkäsi tarjonnan keskittyvän ja kilpailijoiden määrän vähenevän. Jos kilpailijoita on vain yksi, se ei olekaan kilpailua. Hänen huono esimerkkinsä oli pääkaupunkiseudun jätehuolto. Asia on siten pidettävä kuumana ja innovatiivisena. Toimiva joukkoliikenne on asukkaiden hyvinvoinnin ja alueen kilpailukyvyn hopeinen avain. Arvauskilpailu: mikä on kultainen avain? 

Simo Airaksinen esitteli kilpailun tuloksia. Hänen esityksensä otsikko oli: ”Toimiko kilpailu ja murtuivatko reviirit?” Simon mielestä vastaukset olivat kyllä ja ei. Esityksessään hän hahmotteli kaksi tulevaisuuden kuvaa: A ja B. Pekka Hongisto pelotteli kuvalla B.

36 miljoonaa vuosikilometriä ratkaistu

Nyt sitten kilpailutettiin 8 kaupungin joukkoliikenne. Miten siinä kävi? Simo Airaksinen kysyi alustuksessaan. ”Toimiko kilpailu ja murtuivatko reviirit?” Jos nyt hieman tulkitsee, niin hän vastasi ensimmäiseen kysymykseen ”kyllä” ja toiseen kysymykseen ”ei”.  Kaiken kaikkiaan viime vuonna kilpailutettiin 8 Paikallisliikenneliiton jäsenkaupungissa 56 paikallisliikennelinjaa. Kilpailua käytiin Jyväskylässä, Lahdessa, Joensuussa, Hämeenlinnassa, Kuopiossa, Oulussa, Lappeenrannassa ja Porissa. Lisäksi vielä Helsingin seudulla kilpailutettiin kolme linjaa. Kaiken kaikkiaan Paikallisliikenneliiton jäsenkaupungeissa (Helsingin seudun linjat poisluettuna) kilpailutettiin 36 milj. vuosittaista linjakilometriä. joita ajamaan liikennöitsijät velvoitettiin asettamaan  411 bussia. Yhteensä vuosittaiseksi urakkasummaksi muodostui 82 milj. euroa. Tästä voidaan laskea keskimääräiseksi kilometrihinnaksi 2,3 euroa per kilometri. Tämän laskelman ulkopuolella ovat Kouvola, Savonlinna, Kajaani ja Vaasa, joissa myös kilpailua käytiin.

Kilpailutus kahdeksan kaupungin kohteissa (36 milj. vuosikilometriä) antoi melko suuren hajonnan kilometrihinnoissa. Kilpailu kuitenkin onnistui, sillä tarjokkaita oli sopivasti. Kaikki kilpailijat olivat asiantuntijoita alallaan, joten selkeältä alihinnoittelulta vältyttiin. Se lupaa hyvää tulevaisuudelta.

Markkinaoikeuteen mentiin ja ympäri käytiin – hyvä!

Jyväskylässä paikallisliikenteen tarjoushomma meni kuitenkin markkinaoikeuteen. Jyväskylän Liikenne Oy oli katkerana menettäessään ”oman” liikenteensä ja vei asian markkinaoikeuden ratkaistavaksi. Valituksessa kohdistettiin huomio Onnibus Oy:n tilinpäätökseen ja väitettiin oman pääoman olleen negatiivisen. Lisäksi valittaja väitti Onnibus Oy:n tarjonneen bussikalustoa, jota ei ole olemassa. Samalla moitittiin myös hankintayksikölle annettua liian suurta harkintavaltaa. Markkinaoikeus teki sitten ratkaisunsa helmikuun lopulla ja hylkäsi valituksen. Mutta sitten tapahtui kummia. Jyväskylän Liikenne Oy eli Koiviston Auto Oy ostikin Jyväskylän liikenteen jälleen itselleen. Kehä oli sulkeutunut. 

Jyväskylän liikenne alkaa uudella kalustolla heinäkuussa. Bussit ovat ajan hengessä vihertävän kukertavia. Bussin virtuaalimalli on sijoitettu paikallisliikenteen bussiterminaalin katoksen eteen. Katos on omien tekemä – arkkitehteina olivat poika Jussi ja kollega Dynis. Jyväskylä on minulle erittäin mieleinen paikka, siellä on niin paljon muutakin omien tekemää - ykkösenä Suomen kävelykatujen ykkönen.

”Helsinki kaappasi asukkailta vuorovaikutuksen!”

Onko Helsinki kaapannut asukkaiden vuorovaikutuksen? Tuo kysymys leimahti iloiseksi teemaksi Yhdyskuntasuunnittelun seuran 55-vuotis juhlaseminaarissa. Seminaarin aihe oli juuri vuorovaikutus. Ansiokkaan alustusten pidon aloitti Aalto yliopiston innostuneen valloittava ääni, Aija Staffans - Vancouverin rakastaja, osallistumisen ja yhteistyön tutkija.  Toisena lavalle astui Mikko Särelä – tietoalan tutkijatohtori ja vihreä kaavoitusaktiivi. Niin, tiedättehän vihreän Särelän, hän on ruutukorttelikaava-apostoli ja Lisää kaupunkia Helsinkiin -sivuston pitäjä, Mikko Särelä on myös Ode Soininvaaran varamies kaupunkisuunnittelulautakunnassa, kun Mikko ”piirtää” Ode hihkuu ilosta; Mikkoa täydensi Antti Auvinen, hän uskoo työpajakulttuuriin ja Helsingin missioon. Seuraavaksi lavalle astui tilaisuuden ainoa kriitikko, Simo Sankari - osallistuva arkkitehti ja asukasaktiivi. Hän lanseerasi tuon mahtavan kaappausteeman – eikä jäänyt huomaamatta. Lopullisena niittinä pääsi ääneen Marja Lintula, sirkeäpuheinen tiedottaja Helsingin kaupunkisuunnitteluvirastosta. Hän oli elänyt tiedottajana onnistumisen huumaa, nyt häntä kutsuttiin kaappaajaksi! Tuota ilmaa haistelivat äänettömät agentit Marja Salmela ja Mikko Aho – molemmat suuren vallan käyttäjiä. Ilmassa oli värinää. AAH! Mikä oli aihe? Aihe oli: Kenen kaava, kenen kaupunki? Puhetta luotsasi ihastuttavan tehokkaalla tavalla seuran puheenjohtaja Anne Jarva.

Nuoret uskovat vuorovaikutukseen. Vanhat epäilevät. Joku vanha sanoi kahvipöydässä että kansaa petetään. Tulevat liimaamaan keltaisia lappuja ja uskovat vaikuttaneensa. Tosiasiassa mikään ei vaikuta mihinkään. Joku nuori taas sanoo kokeneensa ylimaallista onnea työpajojen onnistumisesta. Niissä ihmiset jotka eivät suinkaan olleet asukasyhdistyksen kellokkaita tai julkisuuteen pyrkiviä kaavoitusaktiiveja, vaan tavallisia oikeita ihmisiä, nuo oikeasti itseoikeutetut, päästivät luovuuden valloilleen ja antoivat järjestäjille niin paljon! (Hei ystävät, anteeksi kiusoittelu, tämähän on blogi – tämä ei ole tutkimusta tai historiankirjoitusta, tämä on pakinaa). Mennäänpä nyt ”epätutkijan” innolla noihin esitelmiin teemalla ”esitelmöitsijä versus Murole”.

Staffans versus Murole

Aija Staffans on aina kiinnostava ääni. Hän on vakuuttunut tutkimisen kaikkitietävästä mandaatista. Hänen tutkimustuloksensa, tai ei ehkä vielä tulokset, vaan hänen esittelemänsä prosessianalyysit ovat kiehtovan kauniita kuvia. Ne eivät sinänsä kerro mitään, eivätkä ne anna mitään toimintaohjeita. Mutta toisaalta ne kertovat hyvin paljon. Ne kertovat monitoimialaisen inhimillisen poliittisteknologisen vuorovaikutuksen ja suunnittelijain luomien puolivalmisteideoiden mutu-verkon solmupisteistä. Tuliko selvästi sanottua. Ne siis kertovat, että tällaisia mutu-verkon solmupisteitä on olemassa ja runsaasti. Tuliko selvästi sanottua?

Staffans jakaa toimintakentän kolmeen osaan. On kansa, yksityinen ja julkinen. Staffansin systeemissä ei kerrota politiikan tai median itsenäisestä roolista. Staffans kuvaa toimintaa tavoitealueiden kautta. Hän käyttää sanoja elämänlaatu, kilpailukyky ja demokratia. Ne ovat ikään kuin annettuja tai mitattavia asioita, joihin tavoitteet voidaan sitoa ja määritellä. Ilmeisesti niihin tulee myös pyrkiä. Siis esimerkiksi: ”Tavoitteena on demokraattinen yhteiskunta, jossa hyvä kilpailukyky takaa korkean elämänlaadun”. Tai: ”Hyvän arjen ja korkean elämänlaadun takeina ovat läpinäkyvä demokratia ja tehokas hallinto”. Staffansin oppivan kaupunkisuunnittelun systeemissä kansa on hallintoon ja bisnekseen rinnastettava toimija.

Murole taas laittaa toimintakenttään bisneksen, byrokratian ja politiikan. Kolmen kone toimii vuorovaikutteisesti. Se kiertää suunnassa politiikka-byrokratia-bisnes. Tiede ja taide ovat taustakohinaa. Kansa tarkkailee ja fokusoi koneen toimintaa pienestä aukosta. Fokusoinnin mahdollistaa media. Se sijoittaa fokusointiaukkoon erilaisia linssejä. Linsseillä yritetään korjata kansan hajataitteisuutta tai värisokeutta. Medialla on erityisen kiinteät suhteet bisnekseen ja politiikkaan. Murolen systeemissä kansa on äänetön tarkkailija.

Staffansin systeemissä kansa on osa prosessia, kansa näyttää itsenäiseltä toimijalta kohti elämänlaatua.. Hän sijoittaa hallinnon ja demokratian, siis ehkä byrokratian ja politiikan, samaan laatikostoon.  Murolen ”yhteiskuntakoneessa” kansa on ulkopuolinen tarkkailija. Bisnes, byrokratia ja politiikka toimivat vaihtelevassa vuorovaikutuksessa. Toiminnan aikajänne eroaa, bisneksellä se on ”takaisinmaksuaika”, byrokratialla ”ohjetilanne”, kansalla ”elämä”.

Särelä versus Murole

Mikko Särelä on asiastaan vakuuttunut. Hän on suorastaan kiihkeän lapsenomaisen innostunut. Hän uskoo kompaktiin kaupunkiin – mallia ruutukortteli. No, mikäs tuossa voisi olla vastakkaisasettelun aiheena, koska taidan olla tunnettu lauseesta: ”Kompakti kaupunki on kontaktikaupunki.”

Kompaktin kaupungin ideologiaa tulin esitelleeksi Arkkitehti-lehden numerossa 3-4 vuodelta 1967. Jutun nimi oli: ”Ihmisen kulkemisen suunnittelusta”. Jutussa väitettiin kompaktia kaupunkia tarvittavan elämän tylsyyden - kontaktittomuuden pelastajana. Siinä ei puhuttu mitään kaupunkitaloudesta tai kulkutapajakautumasta. Siinä ei myöskään ollut tavoitteena autoista vapautuminen. Siinä oli tavoitteena yksinäisyydestä vapautuminen. Juttuun liittyi kuvia periaatteella oikein/väärin. Väärin oli metsälähiö, oikein oli tiivis korttelirakenne. Liikkumisessa korostettiin kävelijän kontaktitiheyttä mm. näillä sanoilla:

”Kaupunkien ominaisarvoja punnittaessa puhutaan mielellään jalankulkuetäisyyksistä asunnon ja erilaisiin toimintoihin liittyvien alueiden tai rakennusten välillä. Etäisyyttä mitataan useimmiten metreinä tai minuutteina. Nämä ovat harhaanjohtavia mittausperusteita. Jalankulkumatkan pituuden määrittää metrejä ja minuutteja paremmin kohteita yhdistävän kulkureitin tapahtumaintensiteetti. Tapahtumia ovat jalankulkijalle ennen kaikkea toiset ihmiset - kaupunki ilman ihmisiä on aavekaupunki (vrt. nukkumalähiö). Ihmisiä on vain siellä missä on toimintoja. Kompaktissa miljöössä voidaan synnyttää korkea tapahtumaintensiteetti = elämysintensiteetti. Ihmisen kulkemisen tulee olla happening.”

Tältä maailma näytti 50 vuotta sitten: "Kommunikaatiovälineiden lisääntyessä ihmisten kontaktit ovat vähentyneet. Rummunpärinöin suoritetut kuulutukset toreilla ovat vaihtuneet aamuyöllä postiluukusta putoaviin sanomalehtiin, henkilöauton käyttö on romahdusmaisesti vähentänyt kontakteja bussipysäkeillä ja julkisissa kulkuneuvoissa, televisio on vielä saattanut perheenjäsenten väliset suhteet sellaiseen tilaan, että perheenemäntä kuvittelee nukkuvansa jonkun "Iahjomattoman", "tuomitun" tai "takaa-ajetun" vieressä. Kaupunkien muuttaminen rajaamattomiksi ja liikkumisjärjestelmältään sekaviksi epäkaupungeiksi on lopullisesti vähentänyt kontaktit minimiinsä. Yhdyskuntasuunnittelun tehtävä on löytää keinot suurelta osalta itse aiheuttamansa tilanteen korjaamiseen.” Tässä on piirustukseni siitä miltä kaupungin tulisi näyttää.

Nyt vaikuttaa siltä, että tällä ajatuksella on aivan uuden sukupolven kannattajia. Mikko Särelä on aatteen miehiä. Hän on piirtänyt kavereineen kaupunkikonglomeraattia, joka mattona täyttää tyhjän tilan. Tavoitteena on kokonaistiiveys, ei niinkään (vaikkakin seurauksena kyllä) kulkemisen tapahtuman kontaktitiheys.  Hän ei missään tapauksessa halua maanteitä kaupunkiin. Niitähän minäkin vastustin. Siis – ollaanko samoilla linjoilla? Mutta jotain eroa tässä nyt täytyy olla. Suurimpana erona on se, että tuohon vanhaan aikaan ”hyvä vanha kaupunki” ongelmineen jätettiin rauhaan ja keskityttiin uusille alueille. Haluttiin tehdä ”uusia kaupunkeja”. Malliksi kelpaavat Koivukylä ja Hervanta? Niiden takana oli palava aate tehdä sekoittunutta, ympäristöystävällistä jalankulkukaupunkia, joissa kivijalkakaupat kukoistavat. (Kuulostaa aivan Särelän tekstiltä!) Onnistuttiinko noissa? No eipä varmaan, mutta sama uhka leijuu näiden nykykehitelmienkin päällä. Mikä uhka? No, todellisuus tuhoaa haasteen!

Särelä sanoo esitelmässään (17.4.2014 YSS) luomastaan taustaryhmästä näin: ”Tämä ryhmä on kaikille niille, joiden mielestä Helsingin seudulla on aivan liian vähän oikeaa kaupunkia. Tiheästi rakennettuja kerrostalokortteleita, joiden kivijalat ovat pikkuliikkeitä täynnä ja joissa on sopivasti puistoja luomassa kaupunkilaisille kohtauspaikkoja. Haluamme, että vuonna 2100 jengi sanoo kuinka 20-luvulla tehtiin hyvää kaupunkia.”

Särelä etsii vaihtoehtoa: ”Helsingin seudun kasvu on valtava haaste. Seudun asukasmäärä kasvaa lähitulevaisuudessa sadoilla tuhansilla asukkailla. Nurmijärvi-ilmiön jatkuminen tarkoittaa kasvavia ruuhkia ja valtavia yhteiskunnallisia ja inhimillisiä kustannuksia. Ruuhkautumisen kasvulle, asuntojen hintojen nousulle ja Nurmijärvi-ilmiölle on vaihtoehto.”

Särelän blogisivu tarkentaa:  http://www.sarela.fi/ .” Internet-tutkimuksen tekeminen on opettanut minut siitä, että useimmissa ongelmissa ei riitä, että asiaa katsoo yhdeltä kantilta. Jos haluaa oikeasti ratkaista ongelmia, pitää ymmärtää niin tekniset haasteet, taloudelliset haasteet kuin inhimilliset näkökulmatkin.” Sivuilta löytyy myös yhteys aateveljeen Hannu Oskalaan: http://hannuoskala.fi/2014/03/kaupunginhallitus-17-3-2014/ . Ystäväni Ode Soininvaara on tietysti jo vuosikausia ollut periaatteessa aatteen pääprofeetta ja nuorempien esikuva.  Ode näyttää lähes kritiikittä kannattavan nyt kiteytynyttä kaupunkiuudistusta yhtyneenä moottoriteiden bulevardisoimiseen: http://www.soininvaara.fi/ .

Mikko Särelä esittele ryhmittymänsä kolmena saavutuksena Koskelan sairaala-alueen tiivistämistä 3000 asukkaalla (vasen kuva). Pikku-Huopalahden ja Mannerheimintie kainalossa olevan Helsingin yliopiston alueen asuntorakentaminen voisi toteutua nykyisten kiinteistöjen (30000 k-m2) ilmeisen siirron jälkeen xxx asukkaan korttelina. Ja kolmantena esimerkkinä menestyksekkäästä kansalaistoiminnasta Särelä mainitsee Mannerheimintien Sokos-Stockmann puoleisen ajoradan muuttamisen kävelyalueeksi. Nämä ovat kaikki aivan mahdollisia eivätkä mitenkään vallankumouksellisia. Hyvä Mikko ja hyvä ”Lisää kaupunkia Helsinkiin”. Vaikka taitavat nuo aatteet jäädä hieman keskentekoisiksi, niin kuin jäivät Murolenkin aatteet aikanaan – sääli.

Sankari versus Murole

Simo Sankari aloitti esityksensä kolmella kysymyksellä.  Hän kysyi:

1) Miten saada makro- ja mikrotason toimijat ja järkeily

kohtaamaan?

2) Millainen kommunikaatiojärjestelmä ja toimijoiden verkostorakenne

tuottaa luovimman prosessin ja parhaimman yleiskaavan?

Simo Sankari on ilmeinen tehokas asukasaktiivi. Hän oli HELKA:n yleiskaavaryhmän vetäjä kun asukkaat kokeilivat osallistumistaan Helsingin yleiskaavavision vuorovaikutusprosessiin.  

Puhekuplassa Simo Sankari kyselee oleellisia. Tuostapa klikkaamalla löytyykin Simon HELKA:n yleiskaavaryhmässä pitämä esitys hauskasti puhekuplilla täydennettynä. http://kaupunginosat.net/ruohonkarjet/images/stories/Ruohonkarjet/_Yleiskaava_2016/Helka2_13_09_19/sem_13-09-19-valokuvat%20simo%20sankari.pdf

Sanakaria vastaan ei nyt löydy varsinaista murinaa. Kuitenkin tuo asukasyhteistyö ansaitsee pohdintaa. Ei ehkä niin kuin Sankari sanoo, että ne olisivat jotain ideageneraattoreita vaan, että todellisuudessa kysymyksessä on vaihtoehdoista tiedottaminen ja niistä keskustelu. Kysymyksessä ei voi olla ”kaksi tuntia suunnittelijana”. Niin helppoa se ei ole.

Asukkaat ja heidän muodostamansa yhteistyöryhmät ovat aina olleet minun sydäntäni lähellä. Erityisesti minua on kiinnostanut koululaisryhmien osallistuminen. Varsinaisessa prosessiin kuuluvassa asukasyhteistyössä on ihmetyttänyt tuo kiinnostuksen lähes aneeminen puute ja vain muutaman omasta asiastaan kiinnostuneen henkilön edunvalvonta. Toisaalta on myös ihmetyttänyt esittelevien virkamiesten täydellinen kyvyttömyys puhua ymmärrettävää kieltä. Siksipä saattaa olla hyvä, että selkokieltä osaavat tiedottajat tulevat mukaan kuvioon. Mutta siinäkin saatetaan mennä allikkoon. Sillä vain asiantuntijat voivat tunnustaa, että se mitä he puhuvat ei ole ainoa totuus. Tiedottaja joutuu toimimaan kuin tulkki. Kääntää sanotun tai kirjoitetun täsmälleen niin kuin se on.

 Sakari Sankari keksi tuon mahtavan jutun: ”Kaupunkisuunnitteluvirasto kaappasi asukkailta vuorovaikutuksen.” Hän etsi omassa esityksessään tuohon hänen kuvaansa punaisella merkittyjä yhteyksiä. Miten nuo mainiot TEEMAT ja tuo mainio KOMMUNIKAATIO, HELKAn yleiskaavaryhmä ja 600000 kaupunkilaista alueryhmineen oikein voivat saada ideoita siirtymään. Onko siis kysymys nimenomaan ideoiden siirtymisestä? Onko vuorovaikutus ideoiden kehittelyä ja niiden siirtämistä?

Bjöte reagoi

Kun tuossa tuskailin näitä osallistumisen sfäärejä, sattui ystäväni Bjöte Silfverberg kohdalle. Hänellä oli heti valmis mielipide tämän blogin aiheeseen. Se tuli kirjallisena kuin pyssyn suusta. Oli siis ilmeisen valmis jo syntyessään.

Hejsan Pentti,

Selvennystä aiheeseen

Kunnioitan meidän edustuksellista demokratiajärjestelmäämme ja toivon että strategiset valinnat tehdään niillä foorumeilla huolellisen asiantuntijavalmistelun pohjalta. Sopii toivoa että kansan valitsemat delegaatit osaavat ja uskaltavat kannattaa vaihtoehdoista sellaista joka edistää parhaiten heidän ajamiensa arvojen toteutumista.

Gallupkyselyillä ei saa ohittaa tuota jaloa vastuuta.

Koska tuo edustuksellisuus ei voi toimia tehokkaasti lähinurkkia koskevissa kysymyksissä tarvitaan nykyistä paljon laajempi LÄHIDEMOKRATIA (ja varsinkin jos kuntaliitoksilla vielä laajennetaan päätöksenteon maantiedettä). Siinä sitten on tilaa työpajoille, nettifoorumeille, PehmoGIS-virityksille jne.

Virkakoneistoon saattaa pesiytyä ”yhdenmukaisesti suuntautuvia experttejä” tai koneistoa rasittaa despoottijohto. Niin ettei valmistelussa tulekaan kunnolla vaihtoehtoisia strategioita pöydälle. Silloin tarvitaan valppaita yksilöitä junailemaan ”suoran demokratian ” pikku actioneita.

Ha det bra

bjöte

Ajattelen pitkää ikää - en trendejä

Firmat elävät tuotekehityksessään trendeillä ratsastaen. Firmoilla suunnittelujänne on suurin piirtein trendin mittainen eli pari vuotta. Aivan suunnatonta on tehdä viisivuotissuunnitelma. Sellainen on firmoilla jo visio, ei suunnitelma. Armeijat suunnittelevat taktiikan ja strategian kestot lyhyelle toimitusajalle. Hitler luotti salamasotaan. Moskovaan piti lennähtää kuukausissa – ennen talven tuloa. Stalin suunnitteli valtaavansa Suomen kolmessa viikossa. Kaarle XII ja Napoleon joutuivat huomioimaan pitkät kävelymatkat.  Meidän rakas nuori Ruotsi-Suomen suurvallan Kaarlemme käveli Pultavalle vuoden päivät ja sitten kahdessa päivässä joutui tuhon omaksi.

 Yhdyskuntasuunnittelussa eletään sentään sukupolven mittaisella jänteellä, eli 25 vuotta taitaa olla matka ohjetilanteeseen. Helsingin Metro-Castrenilla tuo ohjetilanne oli talviarkipäivän huipputunti 16 vuonna 1992. Tähtäyspiste oli vuosi 1960 ja aikajänne siten runsaat 30 vuotta. Helsingin valmisteilla oleva yleiskaava on venyttänyt jänteen vuoteen 2050 eli aikajänne on lähes 40 vuoden mittainen. Minä haluaisin lisää venytystä. Ainakin henkisellä tasolla - tulevaisuuden todellisina visioina ja skenaarioina -kriiseineen, mahdollisuuksineen. Vai mitä ajattelette siitä, että lastenlastenlapseni elävät vielä vuonna 2100. Eikö elävien omien aika olekaan suunnittelujänteen sisällä? Vallitsee suuri tuntematon – kuin kuoleman jälkeinen elämä. Tallinnassa liikkuessani ajattelen kaupunginmuureja joita rakennettiin jo 500 vuotta sitten. Ajattelen naapurustoani joka rakennettiin nykyiseen ilmeeseen 200 vuotta sitten, ajattelen katuja ja taloja, jotka ovat juuri kuin sata vuotta sitten. 

Särelä sanoo viiden sokean tunnustelevan elefanttia. Vanhan tarun mukaan sokeita olikin seitsemän; Seitsemän sokeaa miestä norsua tunnustelemassa on monien itämaisten uskontokulttuurien tarustossa. Tunnustelu muistuttaa todellista elämää. Tai se muistuttaa päivän politiikkaa. Erityisen paljon se muistuttaa yhdyskuntasuunnittelua. Yksi tunnistaa kärsää, toinen vatsaa, kolmas korvaa, neljäs häntää, viides jalkaa, kuudes selkää ja seitsemäs silmää. Yksi tunnistaa kilpailukykyä, toinen paikkatietoja, kolmas väestötilastoja, neljäs investointeja, viides infrastruktuuria, kuudes lainsäädäntöä ja seitsemäs  kaupunkisuunnittelua:

O how they cling and wrangle, some who claim

For preacher and monk the honored name!
For, quarreling, each to his view they cling.

Such folk see only one side of a thing.

Tjuda Pedagogi - ja lapsimaestrot!

Viimeaikoina on totuttu puhumaan vanhuksista. Vanhukset ovat ensisijassa taakka, mutta ehkä joissain epämääräisissä haaveissa myös voimavara. Aika vähän puhutaan lapsista. He ovat takuuvarmasti ainoa voimavara mikä meillä on. Mitä lapset oikein tekevät? Mitä heille opetetaan pitkän monivuotisen päiväkoti-esikoulu-ala-aste-yläaste-lukio- aikana? Emmehän oikeastaan tiedä tuosta paljoa. Hieman ihmettelemme Pisa-keskustelua, mutta emme osaa siihenkään ottaa kantaa. Eihän tuon lasten maailman näkemiseen juuri tarjota tilaisuuksia. Mitä nyt isovanhempien päivä kerran vuodessa päiväkodeissa - tai sitten harvinainen tilaisuus päästä lastenlapsen todistuksenjakoa todistamaan vanhempien ollessa estyneinä.

Mutta, nyt tuli tilaisuus

Kemiönsaarella järjestetään eskarilaisille kotiseutuhistoriaan liittyviä taidetapahtumia. Kaikki lähtee Sagalundin kotiseutumuseosta. Ensin tutustutaan museon vanhoihin esineisiin, sitten tanssitaan tanssipedagogin johdolla tanssi-improvisaatiota, joka liittyy kotiseudun historiaan, sitten siirrytään Tjudan taidetyöpajaan grafiikan ja keramiikan töitä tekemään. Minä pääsin seuraamaan kun suomenkielinen ryhmä saapui ateljeen vieraaksi. Lasten tehtävänä oli maalata grafiikkavärein kuva Sagalundin museossa mieleen jääneestä esineestä – vanhasta lelusta tai muusta käyttöesineestä. Kuvaa täydennettäisiin muilla kotoisilla aiheilla lasten ajatusten mukaan. Lopuksi kuva vedostettaisiin vaikuttavan näköisellä prässillä paperille.  Ateljé Tjuda Pedagogi oli valmistautunut lasten tuloon. Paikalla olivat Tuisku ja Liisa. Opettajana oli taidekasvattaja Pive.

Ateljé Tjuda Pedagogi esittelee lasten taidetta 23. toukokuuta 2014. Lasten taidetoimintaa Kemiönsaarella rahoittavat Svenska Kulturfonden ja Konstsamfundet.

Mitä tapahtuu kun lapset tulevat? Jännittää. Eteisestä kuuluu aamuvirkeän iloista puhetta.  Sisään astuu neljä poikaa ja viisi tyttöä. Sisään tuli vielä kaksi ohjaajaa. Ensin esittäydytään. Kun jotain kysytään kädet nousevat innokkaaseen viittaukseen. Nyt kysytään Sagalundin museossa nähtyjä esineitä. On nähty nokkivia kanoja, autoja, kahvimyllyjä, kahvikuppeja, veivattu myllyä ja haisteltu jauhettujen kahvipapujen tuoksua. Keskustelu kiertyi aluksi kahvin ympärille. Eihän kukaan noista lapsista nyt kahvia ollut juonut. Kauhisteltiin vanhan ajan lapsia. Heille annettiin ehkä sikurikahvia, mutta ei nyt enää. Nähtiin monia leluja, puisia autoja ja jäniksenkäpäliä. Olipa vielä itse tehty nukke – sellaisia nykyään harvemmin näkee. Nuket ostetaan kaupasta – näin sanovat lapset.

Nyt sitten ensimmäisenä tehtävänä on piirrettävä yksi niistä Sagalundissa nähdyistä esineistä. Tytöt piirtävät nukkeja ja hyrriä, pojat punaisia ja ruskeita autoja. Sitten leikataan alumiinilevystä piirretyn kuvan mukainen pala. Tuo pala väritetään grafiikkaväreillä. Jokaiselle annetaan pensseli. Sitten vielä puetaan jokaiselle ihana värien tuhraama taiteilijaessu. Joku lapsista haluaa mustaa, pinkkiä, punaista ja vihreätä. Joku tyytyy yhteen väriin. Joku ei keksi värien paljoudesta suosikkiaan. Väritys vaatii keskittymistä. Väri otetaan pieneltä lautaselta ja sivellään pitkällä taiteilijasiveltimellä kiiltävälle metallille.. Metalli ei ime väriä ja kuvat näyttävät aluksi hyvin suurpiirteisiltä.

Nyt seuraa toinen tehtävä: on piirrettävä lapsi joka leikkii tuolla juuri maalatulla lelulla. Kuva tehdään uudelle metallilevyn palaselle. Lasta varten tarvitaan ehkä ohuempi pensseli. Mekonkin voi piirtää. Pitäisikö vielä piirtää jokin lemmikkieläin? Hyvä. Koira käy tai kissa. Lasten omat opettajat hieman toppuuttelevat. Menee kuulemma sottaamiseksi. Ovat varmaan tottuneet toppuuttelemaan. Sotata ei saa. Sottaaminen ei ehkä ole luovaa taidetta. Minä mietin: noinhan se ajatuksen lento usein aikuisten maailmassakin katkaistaan. Uudet ajatukset ovat aina vielä hieman sotkussa – kunnes kirkastuvat.

Joku saa valmiiksi ihanan keltaisenkukertavan kissan. Joku keskittyy jatkuvasti paloautoonsa. Violetit sydämet löytävät paikkansa. Ei ole aivan helppoa saada aikaan pienipiirteistä kuvaa pelkällä siveltimellä. Mutta kuvia syntyy. Yksikään lapsista ei mene tuossa hommassa lukkoon. Kaikilla on luovuus silmissä ja sormenpäissä.

Seuraa tauko. Lapset hihkuvat ilosta. Essut pois ja kaikki ryntäävät pihalle talviseen auringonpaisteeseen. Leikitään rosvoa ja pollaria. Pöydälle on sikin sokin värejä, siveltimiä, metallilevyjä, kyniä. Ilmassa leijuu odotus. Pian syntyy teoksia. Teokset syntyvät prässissä. Maalatut alumiinilevyt sijoitetaan prässiin ja kukin lapsista vuorollaan pinnistää voimansa äärimmilleen saadakseen teoksensa painettua. Grafiikkatuote syntyy ja paljastetaan. Lapset osoittavat suosiotaan joka teokselle huudoin ja taputuksin teoksen paljastuessa. Kaikki saavat suosiota tasapuolisesti. Seuraa signeeraus. Se on vaativa ja arvokas tapahtuma. Lopuksi tutkitaan ja arvioidaan kaikki teokset. Ne odottavat tulevaa näyttelyä 23. toukokuuta Tjudan Pedagogiossa. Tervetuloa, näette muun muassa nämä ihmeellisyydet.

  

Käsittämätöntä! Millaisia teoksia! Peppi teki tämän hunnutetun naisen. Se on aivan fantastinen. Alkuaan se oli kuitenkin tekijän mukaan mehulätäkköön kaatunut pingviini.

Saga teki tämän teoksen. Se on aivan ihmeellinen. Miten nuo kuviot ovat voineet syntyä. Ne syntyivät ja kuva painettiin. Katsokaa tuota tytön hahmoa. Silmiä, suuta ja hiuksia! Sininen koira seuraa vieressä – vai onko se pupujussi? Sydämet leijuvat.

  

Nuutti teki tämän ihanan koiran. Siinä on suuren taiteilijanalun rentoa otetta. Taideopettaja puhuu nykytaiteen trendeistä maalaustavassa. 

Prässistä on paljastunut uusi teos. Opettaja ja oppilas iloitsevat. Taustalla muut osoittavat suosiotaan. Olisipa tässä kuvassa ääni! Oikealla koko ryhmä keskustelee taiteestaan.

Eilgasse - katson ikkunasta

Carl Mothander (1986-1965) oli ruotsalainen toimittaja ja  upseeri. Hän osallistui vapaaehtoisena sekä Suomen että Viron vapaussotiin. Suomen valkoisessa armeijassa hän oli majuri. Virossa hän oli ruotsalaisen vapaaehtoiskomppanian komentaja. 20-luvun lopulla Virossa hän tutustui saksanbalttilaiseen Benita von Wrangeliin, paroonittareen, kosi ja pääsi vihille ja Tohisoon kartanon isännäksi. Carl Mothander kirjoitti Viron ajastaan kirjan: ”Baroner, bönder och bolsjeviker i Estland”. Kirjan ensimmäisen painoksen kustansi Lars Hökerbergs bokförlag Helsingissä sotavuonna 1943. Toinen painos, eli minun kädessäni oleva kirja, painettiin Tallinnassa vuonna 2013. Kustantajana oli Svenska St. Mickelsförsamlingen i Tallinn. Kirjan julkaisu oli mahdollista sotavuosina Suomessa, sittemmin vuonna 1944 se joutui pariksi vuodeksi sensuurin kieltämäksi. Saattaa olla, ettei ruotsalaisia kustantamoita tuo kirja juuri tuohon aikaan erityisemmin innoittanut - saksalaisia vielä vähemmän. Virossakin sen julkaisu olisi ollut täysin mahdotonta ennen vuotta 1991. Kirjoittaja kuoli vuonna 1965. Nyt minä luen mielenkiinnolla tuota kirjaa. Onhan Tallinnassa Toompean mäellä minun toinen asuntoni ja Mothanderin kirja kertoo juurin sotia edeltävän ajan Dombergin asukkaista. Siis suorastaan ahmin tuota kirjaa.

Carl Mothanderin kirjan ensimmäinen painos julkaistiin Helsingissä vuonna 1943. Vuonna 1944 se joutui kiellettyjen kirjojen joukkoon. Nyt se on mielenkiintoista luettavaa.

Tohisoon möisa eli Tois’in kartano oli ollut Baltian saksalaisaatelin sukukartanoita vuosisatoja. Pohjan sodan jälkeen vuodesta 1744 kartano oli sitten Wrangel’in suvun hallussa aina vuoteen 1919 saakka, jolloin Virossa toteutettiin maareformi. Tsaarinvalta oli säilyttänyt ruotsinvallan privilegiot aatelisilla.  Itsenäistymisprosessia käyvän Eestin maauudistuksessa vuonna 1919 kartanonomistajat kuitenkin menettivät maansa. Heille jäi yleensä parikymmentä hehtaaria tilan sydämestä. Päärakennuksen he myös menettivät ja ryhtyivät asumaan sivurakennuksessa pieneksi kutistuneine peltoineen ja suurine navetoineen. Näin kävi myös Tois’in kartanossa. Se, että Virossa kartanonomistajat menettivät valtavat tiluksensa, poikkeaa siis täysin siitä mikä meillä tapahtui, tosin meillä läänitykset ja suurkartanot olivat vähäisiä Baltiaan verrattuna. Toisaalta väitetään, että ilman tätä kartanoiden pakkolunastusta Viro olisi ollut osa Leninin suurta sosialistista vallankumousta. Tosin kartanot pakkolunastettiin myös esimerkiksi Ukrainassa, mutta maa joutui silti vuonna 1922 Neuvostoliiton vallan alle.

Sekavaa sotimista ja vallan uusjakoa

Ennen Baltian maiden itsenäistymistä vuonna 1918 vehkeiltiin ja sodittiin. Virolla oli yhden päivän itsenäisyys 24.1.1918. Sitten Saksa miehitti Viron ja Baltian, alueen maanomistajat (saksalaiset ja venäläiset) olivat Venäjän vallankumouskahinoiden vuoksi huolissaan tulevaisuudestaan. Saksan tuella he yrittivät muodostaa Baltian yhtyneen herttuakunnan (Vereinigtes Baltisches Herzogtum). Alue olisi ollut Saksan suojelualue. Ohessa herttuakunnan mustavalkoinen lippu.

Homma kuitenkin meni myttyyn, sillä maat pyrkivät oikeaan itsenäisyyteen. Saksaan ei luotettu, mutta vielä vähemmän bolsevikkeihin. Saksan sotilashallinto luovutti siviilivallan Konstantin Pätsin hallitukselle. Saksan oli kuitenkin menettämässä pelin ensimmäisessä maailmansodassa. Virossa se toteutui, kun Suomessakin tuttu kreivi von der Goltz (”Saksan kenraali Suomessa”), taisteltuaan ensin bolsevikkeja vastaan, käänsikin aseensa virolaisia vastaan - omien strategioidensa ohjaamana. Hänen pyrkimyksenään oli muodostaa Pietariin saksalaishallinto Venäjän valkoisen armeijan tuella.  Saksalaisten sitten luovuttaessa punaiset saivat jalansijaa kunnes voimavirta kääntyi ja Viro taisteli Englannin ja Suomen aseavun tukemana itsenäisyyden. Se toteutui lopullisesti Tarton rauhassa 2.2.1920. (Olivathan siellä paikalla myös suomalaiset vapaaehtoiset: 3800 henkeä. Sama määrä virolaisia tuli Suomea auttamaan jatkosodassa). Tämä oli nyt tässä sen vuoksi, että selviää missä olosuhteissa Carl Mothanderin tuleva puoliso menetti pääosan kartanostaan. 

 

Tois eli Tohisoo puiston keskellä nykyisessä ulkoasussaan. Vanha päärakennus paloi 1910 ja jälleenrakennettiin välittömästi palon jälkeen. Jos kartano kiinnostaa tutki tuosta linkistä: http://www.mois.ee/harju/tohisoo.shtml .

Helsinki on ”Eestin Pikku - Pariisi”

Laiva saapuu Tallinnan kauppiaiden laituriin. Elettiin vuotta 1928. Mothander tarkkailee muita matkustajia: ”He olivat pääosin naisia, extravagantteja ulkonäöltään, sotamaalattuja ja parfymoituja - aina nenän ja silmän sietokyvyn rajalle. Heidän takkinsa näyttivät siltä kuin ne olisivat maksaneet 650 vaikka todellisuudessa maksoivat 195. Hatut olivat mitä rohkeimpia, silmät belladonnan arvoituksellisia, puoliaidot korut säteillen, korvakorut suuria kuin soppalautaset ja markiisisormukset pitkiä kuin sormilastat.” He olivat Mothanderin arvion mukaan silkki- ja kauneusalan naisia, jotka palasivat ostosmatkoilta Helsingistä - ”Eestin Pikku - Pariisista”.

 Mothanderin auto oli Ford 1923 Touring 20 hv.

Carl Mothander ja hänen toverinsa Gösta saivat myös Ford - autonsa vuosimallia 1923 Viola-laivan etukannelta. He olivat ajaneet Tornion kautta ympäri Tukholmasta Helsinkiin. Päivämatkan maksimi Suomen teillä oli 100 - 120 km. Muistuu mieleen oma vuoden 1955 automatkani Helsingistä Tornion kautta Tukholmaan ja edelleen Madridiin. Miksi Tornion kautta? Se oli halvempaa kuin lastata auto Boren etukannelle – päivämatkat olivat kuitenkin melkoisesti pidempiä Mothanderiin verrattuna. Tämä ei ehkä ollut syy Mothanderin reitinvalintaan. Mothander oli matkalla Toompealle - ei Madridiin. Kaikki meni muuten hyvin, mutta yksi poliisi, yksi sotilas ja kourallinen katupoikia tarvittiin työntämään yskivä auto Toompean mäelle. Palkkioksi työntäjät saivat askin aitosuomalaista Klubi seiskaa. Mothanderin ja hänen ystävänsä kohteena oli ”Tollska Palatset” tuossa aivan minun naapurissani Pikk jalan, Piiskopin ja kirkkoaukion kulmassa. 

Talon pääsisäänkäynti ja ajoportti oli ja on Tuomiokirkon aukiolla Kohtu kadulla (Gericht strasse). Yksi sisäänkäynti oli Pikk jalan (Langer Domberg) puoleisesta pikku puistosta (alemmat kuvat). Dombergiläiset käyttivät vielä 30-luvulla katujen saksalaisia nimiä. Minun katuni Rutu oli saksalaisten suussa Eilgasse (Rutu onkin eestiksi kiire), Piiskopi oli Douglas strasse ja Pikk jalan nimi oli Langer Domberg. Mikään ei ole taloissa muuttunut, paitsi sisätilat.

Kartanolaisten kaupunkielämää

Kartanolaiset, tai ainakin mahtavimmat heistä, viettivät talvikuukaudet Dombergillä eli Toompean mäellä. Koko Toompea oli vielä 30-luvulla saksalais-venäläis-ruotsalaisten aatelissukujen hallussa. Kun Carl Mothander, ruotsalainen aateliton upseeri, saapui vanhalla Fordillaan Tallinnan Toompealle, joutui hän heti isäntäväkensä eli saksanaatelin pyöritykseen. Kyseinen suku asui talviasunnossaan Tolls’in talossa Suomen suurlähetystön naapurissa. Taloon on suora näkymä minun ikkunastani Rutu kadulta. Tuo talo on siis usein minun silmissäni.

Katse naapuritaloon

Talo oli alkuaan rakennettu nykyiseen muotoonsa 1800-luvun alussa. Tuolloin talon rakensi Benita Wrangelin äidinisänäidinisä kreivi Peter Graf Douglas. Sittemmin, niin kuin asiaan kuuluu, talo oli korjattu ja uudisrakennettu moneen kertaan vuoteen 1928 mennessä. Erikoiselta tuntuu, kun Mothander väittää pietarilaisen arkkitehdin Carl Ludvig Engelin olleen taloa suunnittelemassa. Onhan tuo mahdollista, sillä vuonna 1808 Engel oli Tallinnan kaupunginarkkitehtina ja suunnitteli Reinhold August von Kaulbarsin (1767–1846) palatsin samalle kadulle. Tolls’in talon omisti 1800-luvun puolessa välissä kamariherra von Tiesenhausen. Nyt Mothanderin vierailun aikana omistajia oli useita. Yksi niistä von Wrangelin suku Tois’in kartanosta – siis Mothanderin tuleva vaimo.

Mothander kertoo kirjassaan ihastuneena vuosisatojen aikana kehittyneestä ylimyskulttuurista ja sen reliktinä vielä elossa olleista ihmisistä ja erityisesti vanhoista paroneista. Häntä kauhistuttaa kyllä suuriin 15 huoneen patriisiasuntoihin ahdettu huonekalujen ja hopeoitten määrä – jonnekin ne oli ahdettava kun kartanot menetettiin. Hän oli varma, että Baltia oli ainoa paikka Euroopassa, jossa tällainen kulttuuri vielä eli viimeisiä henkäyksiään. Siihen kuului luonnollisesti tiukka sisäpiiriläisyys. Avioliitot solmittiin soveliaiden sukujen kanssa. Seurusteltiin tiiviisti vain vertaisten kanssa. Ylläpidettiin ylhäältä suuntautuvaa ”talonpoikaissuojelua” vielä jäljellä olevia kartanoiden maataloustyöntekijöitä kohtaan. Kuitenkin kaikessa elämässä oli suuri haikeus, unelmoitiin vanhoista ajoista – 700 vuoden perinnöstä, joka nyt oli väistämättä häviämässä.

Näen silmissäni tuon naapuritalon entisiä asukkaita

Talossa oli mielenkiintoisia asukkaita. Nyt kun kuljen tuossa naapurustossa tulen näkemään heidät silmissäni. Aikaisemmin, ennen Mothanderin kirjan lukemista, talo oli vain fasadi jossa oli ilmeettömiä ikkunan reikiä. Talo oli muuttunut erityisen ilmeettömäksi kun se kymmenen vuotta sitten saneerattiin ja monia värikerroksia ja historiaa kertoneet puhuvat seinät peitettiin vaalealla pastellisävyisellä maalilla. Talosta oli tullut mykkä. Mutta nyt alan nähdä edessäni ihmisiä, jotka asustivat tuossa talossa 20-luvun lopulla - äitini ja isäni häämatkan aikoihin.

Näen ensin vanhan harmaatukkaisen paronin, joka kevään päiväpaisteessa istuu turkkilainen fetsi päässä Pikk jalan puoleisen puistomuurin ääressä ja lähettää lentosuudelmia ohi kulkeville Dombergin naisille. Mothanderin mukaan vanhalla herralla oli nuoria kaunottaria tervehtiessään muutakin mielessä kuin vain tervehdys. Nyt yritän aina löytää hänet ohi kulkiessani suurien puiden varjosta. (Niitä puita ei nyt kylläkään ole, paitsi yksi puu, mutta kuvitellaan!) Näen myös nuo kaksi daamia, joiden kohtaaminen jyrkässä mäessä samalla kuparisella kaiteella synnyttää rikin hajua. He ovat pippurinen vapaaherran leski Girard de Soucanton ja naimattomaksi jäänyt ylen lihava paronitar Julie. Tiedän myös, että talossa asui venäläinen antiikkikauppias. Hänellä oli 15 huoneen asunto, jota hän käytti varastona. Häntä vihattiin ja hänestä haluttiin eroon. Minusta hän näyttää katuelämän kuvitelmissa sopivalta hahmolta. Hänellä on kirsikanpunainen takki ja lammasnahkainen lakki – kesät talvet. Talossa oli myös useita koiranomistajia. Kuuluisin oli paroni von Meyendorff. Hän oli onnistunut vallankumouksen melskeissä pelastamaan tsaarien kuuluisasta Gatchina kennelistä Englannin pointtereita. Asunnon haju paljasti koiranomistajan sisäkennelin paikan, koiria asui tuossa talossa kymmeniä.

Irene Isabella Margarethe Paulina Caecilia Freiin von Meyendorff syntyi vuonna 1916 paroni von Meyendorffin tyttärenä. Äiti kuitenkin kyllästyi äksyyn isään ja lähti kaksi vuotiaan tyttärensä kanssa pakoon Saksaan jo Venäjän vallankumouksen aikoihin. Josef Goebbels ihastui tyttöön tulisesti, mutta sai yhtä tuliset pakit. Irenestä tuli ihailtu filmitähti. Hän teki Saksassa 40 elokuvaa. Sellaisia tyttöjä oli peräisin Toompealta, suorastaan naapurista.

Irene von Meyendorff (1916-2001) oli naapuritalon tyttö Toompean mäeltä. Äiti kuitenkin pakeni ankaraa aviomiestään tyttärensä kanssa Saksaan. Nuori filmitähden alku oli Joseph Goebbelsin ihastus, mutta antoi  tälleankarat pakit. Irene teki useita elokuvia sodan jälkeisessä Saksassa.

Talossa asui myös suomalainen kreivitär, joka omisti Tallinnan suurimman koiran. Se oli Tanskandoggi. Oli yleisesti tunnettua miten koiran kanssa taistelu oli kreivittären hyvän kunnon ja sorjan vartalon salaisuus.

La dame blanche

Kummitukset olivat Toompean taloissa yleisiä. Erityisen otolliseksi kummitusten liikkumisen tekivät maanalaiset käytävät, jotka perimätiedon mukaan yhdistivät linnoituksia, kellareita ja tuomikirkon. Nythän noita käytäviä on avattu yleisölle, suosittelen vierailua Kiek in de Kökin käytävissä. Puheena olevan Tolls’in talon kummitus on valkea nainen. Hän oli birgittalaisluostarin nuori noviisi, joka pakeni ihailemansa ritarin hevosen selässä luostarista. Tytön isä, naapuritalon asukas sai tyttärensä kiinni ja muurasi hänet talon kellariholviin. Tuo tytär kulkee Toompealla vieläkin – luulen niin. Vuonna 1920 tuo valkoinen nainen säikäytti kuoliaaksi talon sinisessä kammarissa asuneen ranskalaisen esikuntaupseerin. Ranskalainen juoksi kadulle ja huusi: ”La dame blanche, elle me poursuit, elle me poursuit!” Ja kaatui kuolleena kadulle. Varokaa kun liikutte meidän nurkillamme.

”Drang zum Ost” muuttui Baltian osalta ”Heim ins Reich”

Paronien aika päättyi lopullisesti Hitlerin määräyksellä vuonna 1939. Heidän aikansa vuoden 1919 jälkeen ei enää ollut kuin kvasifeodalismia, mutta ehkä tuo väliaika kultasi hyvät muistot paroneista. Carl Mothander kirjoittaa (ihailemansa) Jaan Tönissonin sanoneen: ”Varmaan olen iloinen, että kansamme sai tilaisuuden paikkaan auringossa, mutta että lähetimme vanhat paronit suoraan historiaan, ansaitsematon kaininmerkki otsassaan, siinä en olisi halunnut olla mukana.”

Viron maareformi oli toteutettu vuonna 1919. Tois’in (Tohisoo) kartano menetti maansa. Vain 20 hehtaaria jäi entisen omistajan käyttöön. Kartanon päärakennus siirtyi Viron valtiolle. Maata kuitenkin viljeltiin ja metsää kasvatettiin. Carl Mothander ehti olla tilalla vain kymmenisen vuotta. Sitten astui voimaan Hitlerin määräys: ”Heim ins Reich”. Ajankohta oli 1939. Kaikkien Baltian saksalaisten oli siirryttävä kotimaahan. Siirto perustui Ribbentropin ja Molotovin sopimukseen. Baltia (ja Suomi) oli siirretty tässä sopimuksessa Neuvostoliiton mandaattiin. Ruotsalaisena Mothander viivytti lähtöä, sillä pariskunnalla oli mahdollisuus siirtyä Ruotsiin.  He eivät halunneet lähteä. He ehkä toivoivat ihmettä… Sitä ei tullut. Sen sijaan Viroon tuli kahden vuoden aikana 130000 neuvostoliittolaista sotilasta.

Erkki Tuomiojan vuonna 2009 julkaistu Tammen kustantama kirja ”Jaan Tönisson ja Viron itsenäisyys” on ehdottomasti mielenkiintoista luettavaa. Se kertoon ”maan isän” Konstantin Pätsin ja Jaan Tönissonin yhteistyöstä ja kiihkeästä valtataistelusta.