Kävelykeskusta tai autoton kaupunki – toteutumattomia unelmia?

Onko kävelykeskusta-aate kuollut? Ihmiset puhuvat kävelystä ja pyöräilystä ja autottomasta kaupungista, tai robottiautojen kansoittamasta kaupungista. Mitään ei kuitenkaan tapahdu. Maailman kaupungeissa ei löydy kävelykaupunkeja. Euroopassa ei ole laajoja kävelykaupunkeja tai kävelykaupunginosia. On historiallisia alueita, joilla läpikulku on kielletty / estetty ja on yksittäisiä kävelykatuja, mutta ei mitään autotonta kaupunginosaa saatikka kaupunkia. No, onpas! Venetsia. Niin, aika kummallista, että juuri Italia on kyennyt tekemään Milanossakin laajimman kävelyalueen Euroopassa. Määrättyjen huoltoaikojen ulkopuolella kaduilla ei ole autoja – niin kuin Roballa tai Mikonkadulla. Lisäksi vielä keskustaliikennettä rajoittaa ruuhkamaksujärjestelmä. Kaiken lisäksi ihmisille on tarjolla pienoissähköautoja keskustassa liikkumista varten. Niinpä nyt on aika hieman ihmetellä kävelykatuideologian kuolemaa.

Valkeakosken kauppatorin seutu oli Liisan, Sirpan ja Henrin suunnittelukohde. Pieni taapertaja matkalla kohti tulevaisuuttaan.

Kävelykaduista tuli kohtaloni

Oikeasti sitä on melkein vaikea muistaa ja uskoa. Miten se sai alkunsa ja mistä se kimposi? Kuitenkin, eniten esitelmän aiheita, elämäni aikana, on ollut kävelykaduista ja kävelykeskustoista. Tämä innostus ja tämä aate johtivatkin sitten tilaisuuksiin osallistua ja myös suureen määrään toteutettuja kohteita. Se johti myös työyhteisön ammattitaidon ja ajattelutavan kehittymiseen. Pietarsaaren Kanavapuistikko, Jyväskylän Kauppakatu, Oulun Rotuaari – no ei minun ansioitani – se oli tuo ystäväni Mauri Myllylä,  Imatran Koskenparras, Helsingin Sofiankatu, Lappeenrannan Oleksi, Valkeakosken Kauppatori, Hangon Vuorikatu ja Helsingin Aleksanterinkatu ovat eräitä tämä kehityksen lippulaivoja. Tässä voisi vielä mainita monia muitakin hyviä kohteita – mutta nostetaan nyt vain omaa kissanhäntää. Loppuun asti toteutukseen ei aina päästy - kilpailu! Alkuun oltiin kuitenkin panemassa Joensuun Kauppakatua ja Kajaanin Kauppakatua. Outoa miten moni niistä on nimeltään Kauppakatu. Tai ei ehkä niinkään outoa. Kävelykadulla kai tehdään juuri kauppaa.

Roger Wingrenin kuva Pietarsaaren Kanavapuistikossa tavoittelee torien taikaa. Suunnitelma tehtiin vuonna 1989 ja kävelykatu toteutettiin vuonna 1994.

Mutta, miten nämä kadut saivat alkunsa, vuosikymmenten turhauttavalta tuntuneen taistelun jälkeen? Taistelu oli kulminoitunut kiistaan Aleksista ja ”kävelykatukokeiluun” Aleksilla. Taistelu oli puhtaasti poliittinen. Taustalla oli pelko kävelykatujen varren liike-elämän kurjistumisesta. Suunnittelijoina vyörytimme esiin kansainvälistä aineistoa, joka osoitti toteutettujen kävelykatujen lisänneen kaupan liikevaihtoa. Etunenässä markkinoitiin Kööpenhaminan Strögetin ja Ruotsin monien kävelykatujen kokemuksia - Vesterås etunenässä. Vasta-argumentit olivat voimakkaita - muutos on aina pelottava. Kauppakamarit toimivat aktiivisesti kävelykatuja vastaan. Oikeisto laidasta laitaan pelkäsi kävelykatujen epäonnistumista eikä rohjennut suoda tukeaan. Miten sitten läpimurrot tapahtuivat? Ne tapahtuivat ihmisten toimesta. Ne tapahtuivat vuorovaikutuksen avulla. Aina tarvittiin hyvä suunnitelma, mutta se ei riittänyt. Tarvittiin myös hyvät ihmiset – aktiiviset virkamiehet ja luottavaiset luottamusmiehet.

Jyväskylän Kauppakadusta tuli meidän tekemisemme eräänlainen kruunu. Värivalot pylväiden kyljessä tarkoitettiin jouluvaloiksi, mutta niistä tuli pysyvät. Valaisimet suunnitteli Sirpa Laitinen. Suunnitelma tehtiin vuonna 1990 ja kävelykatu valmistui vuonna 1995.

Rautatientorin metroaseman lippuhalli on myös kävelijöiden aluetta. He ristivät se kompassitoriksi.  Liisa piirsi kompassin.  Pyöreät penkit ovat nerokkaita: niillä ei voi nukkua! Kokeile! Myöhemmin talvipuutarha tuhottiin. Sisätori taistelee mainostajien ja mainostilojen myyjien kaikki voittavaa ahneutta vastaan. Se on menestynyt tässä taistelussa huonosti. Tila tarvitsee suojelijansa. Nämä tilat eivät näytä olevan sen arvoisia. Surullista.

Helsingin jalankulkututkimus 1971 – ainoa laatuaan

Jalankulkuliikenne nousi keskusteluun Helsingissä 60-luvun lopulla. Vaikuttavia tekijöitä lienee monia: ”suuri liikennetutkimus” keskittyi vain moottoroituun liikenteeseen - tästä muutoshalu, Sundman ja Helander julkaisivat Kenen Helsinki -pamfletin - tästä politiikka, metron suunnittelu kaipasi tuekseen jalankulkijatietoa - tästä rahoitusta projektille, liikenneonnettomuudet maassa olivat huipussaan - tästä huono omatunto ja ehkä vielä sekin, että liikenteestä kiinnostuttiin yli perinteisten ammattikuntarajojen. Sosiologit, arkkitehdit ja yhteiskuntatieteilijät halusivat laittaa lusikkansa liikenneinsinööreille, asemakaavoittajille ja katupojille aiemmin kuuluneeseen soppaan.  Helsingin jalankulkututkimus tilattiin vuonna 1970. Tilaajina olivat Helsingin kaupungin kaupunkisuunnitteluvirasto ja metrotoimisto. Työohjelmaa valmistelivat DI:t Heikki Lehtonen ja Seppo Sanaksenaho - molemmat uudistuvan pehmeän liikennepolitiikan miehiä. Kaavoittajina mukana olivat arkkitehdit Veikko Heino ja Ville Wegelius. Mukaan mahtui myös humanisti Jaakko Nevalainen metrotoimistosta. Työn sai Liikennetekniikka Oy:n ja Kaupunkisuunnittelu Oy:n konsulttiryhmä. Projektipäällikkönä toimi DI Harri Leppänen. Nuori nouseva voima, tekniikan ylioppilas Kari Lautso, oli projektisihteerinä. Aktiivisessa johtonelikossa oli vielä mukana arkkitehti ja tekniikan lisensiaatti Jaakko Ylinen. Ruotsista mukana oli kävelykeskustojen johtava saarnamies civ.ing. Nils Rosén. Tutkimus oli käytännön läheinen, mutta myös puolitieteellinen. Se taitaa olla ainoa liikennealan tieteellinen tutkimus, josta meikäläinenkin on saanut kansainvälisen referenssiviitteen.

Helsingin jalankulkututkimus vuodelta 1971 on ainoita suomalaisia liikennealan tutkimuksia, joka mainitaan kansainvälisissä referenssitiedoissa.

Jalankulkututkimus sisälsi massiivisen kenttähaastattelun, jonka otos oli 10 000 kadulla kulkijaa. Tämän lisäksi suoritettiin 1 000 kotihaastattelua. Haastattelujen mielenkiintoinen osa oli tietojen kerääminen kulkijoitten suhteesta ympäristöön. Ympäristön kokemiseen liittyvää eksaktia tietoa ja tutkimusta oli tutkimushetkellä olemassa vain minimaalisesti. Yllättävää on, ettei tällaisen tiedon määrä ole tutkimusta seuranneena lähes kahden sukupolven mittaisena aikana juurikaan lisääntynyt. Yhä vielä ja aina edelleen tutkimus painottuu moottoroituun liikenteeseen. Kävelijän ääni ei kuulu tutkimusten ohjelmointiyksiköihin. Tämäkään aikanaan – 40 vuotta sitten - tehty ansiokas perustutkimus ei ole saanut seuraajaansa. Tosin huhuja tällaisen tutkimuksen uusimisesta on kuulunut Ville Lehmuskosken isännöimästä liikennesuunnitteluyksiköstä.

Vuoden 1970 tutkimuksessa jalankulkijan ympäristön kokemista kuvattiin neljällä tekijällä:

•  citytekijä

•  liikennejärjestelytekijä

•  liikennehäiriötekijä

•  sosiaalinen tekijä.

Citytekijä mittasi ympäristön luonnetta ja tunnelmaa, joka aiheutui mainosvaloista, näyteikkunoista, ihmisistä. Liikennejärjestelytekijä puolestaan mittasi liikkumismahdollisuuksia ympäristössä. Tekijän elementteinä olivat mm. suojateiden määrä ja sijainti sekä julkisen liikenteen tavoitettavuus.  Liikennehäiriötekijä kuvasi liikkumiseen liittyviä vaikeuksia. Tekijään vaikuttivat mm. jalankulkutilan tarjonta, melu ja levähdysmahdollisuudet. Sosiaalinen tekijä kuvasti muista ihmisistä johtuvia ympäristön ominaisuuksia. Tekijän vaikutusmittareina olivat mm. ihmisten luoma viihtyisyyden tunne, nuoriso, turvattomuutta luovat ihmiset, mielenkiintoiset tapahtumat jne.

Kaupungin miellyttävät ja epämiellyttävät paikat

Kartta kuvaa miellyttävien ja epämiellyttävien paikkojen keskittymistä Helsingin niemellä. Vihreät ympyrät kuvaavat miellyttävyyttä ja punaiset neliöt epämiellyttävyyttä. Merkkien koko kuvaa mainintojen määrän suuruusluokkaa. Espan, Aleksin ja Kasarmintorin seuduilla on vain miellyttäviä paikkoja. Muualla miellyttävyys ja epämiellyttävyys asettuvat usein päällekkäin. Selkeästi miellyttäviä paikkoja ovat Tähtitorninmäki, Töölönlahti ja Linnanmäki. Myös Töölössä on useita miellyttäviksi tunnistettuja paikkoja. Liikenne on tärkeä epämiellyttävyystekijä.

Ihmisen kokemus kaupungista liittyy toisiin ihmisiin, luonnon elementteihin ja liikenteeseen. Se ei niinkään näytä liittyvän arkkitehtuuriin. Jalankulkututkimus osoitti ihmisen kokevan paikkojen miellyttävyyttä tai epämiellyttävyyttä voimakkaimmin näissä paikoissa olevien tai toimivien ihmisten kautta. Paikka ei sinänsä ole ”kaunis”, paikka on ”miellyttävä”. Paikka ei sinänsä ole ”ruma”, paikka on ”epämiellyttävä”.

Miellyttävät paikat määräytyivät tärkeysjärjestyksessä seuraavien kriteereiden mukaan:

•  rauhallisuus

•  puut, istutukset

•  ostospaikat, näyteikkunat

•  värikkyys, tunnelma

•  ei tungosta

•  ihmiset

•  puhdas ilma.

Epämiellyttävien paikkojen määräytymiskriteereinä olivat:

•  epämääräiset ihmiset

•  vilkas liikenne

•  jalan liikkuminen vaikeaa

•  liikennejärjestelyt

•  ahtaus

•  liikennevalot

•  huono ilma.

Kulkijalle ympäristön kokeminen on dynaaminen tapahtuma. Jalankulku on vuorovaikutusta ympäristön kanssa, Keskustasta haetaan tiettyjä ominaisuuksia ja keskustaan kohdistuu tiettyjä odotuksia. Selvitettäessä hyviä ja huonoja paikkoja erottelevia ominaisuuksia, havaittiin seuraavaa: Puut ja istutukset mainittiin usein, mutta ne eivät erottele miellyttäviä tai epämiellyttäviä paikkoja. Rakennuksia ei juuri huomata, eivätkä ne erottele miellyttäviä tai epämiellyttäviä paikkoja -  arkkitehtuuria ei mainittu paikan miellyttävyystekijänä. Sosiaalinen ympäristö on voimakas paikkoja erotteleva tekijä - siellä on muodikkaita ja hyvin pukeutuneita ihmisiä, toisaalta siellä on epämääräisiä ihmisiä. Liikennetekijä on selvästi miellyttäviä ja epämiellyttäviä paikkoja erotteleva tekijä, liikenteessä huomataan haitat.

  

Tutkimuksessa selvitettiin kävelijöiden määrä klo 6 ja klo 20 välisenä aikana. Luvut ovat erittäin suuria ja huomattavasti suurempia kuin vastaavien katujen ajoneuvomäärät. Aleksilla oli 53 000 kävelijää, citykäytävässä 37 000 kävelijää, asematunnelissa 57 000 kävelijää, Pohjois-Espalla 19 000 ja Etelä-Espalla 14 000 kävelijää.

Tämä nyt panee miettimään?

Mitä meidän Helsingissämme ja mitä meidän muissa kaupungeissamme on tehty jalankulkuympäristön hyväksi. En nyt puhu ensisijaisesti pyöräilijöistä. Tähän nimittäin on viime aikoina totuttu. Itse asiassa pyöräilijöille on jouduttu ottamaan tilaa kävelijöitten reviiriltä. Autoilta tuon tilan ottaminen on vaikeampaa – ja sielläkin on oma reviiritaistelunsa, koska joukkoliikenteelle on saatava nopeutta.

Viihtyisyyttä vain pääjohtajan ruumiin yli

Helsingin Sanomat kirjoittaa kesäkuun sunnuntaina ”Helsingin keskusta tarvitsee lisää viihtyisyyttä”. Kalle Silfverbergin aukeaman juttu on mukavan oloinen. Johtavat poliitikot pohtivat suunnittelijoiden kanssa kävelykeskustan optioita. He pysähtyvät Makkaratalon jalkakäytävälle, rautatieaseman eteen. He sanailevat paikan mahdollisuuksista. Itse asiassa tuo paikka onkin melko ihmeellinen. Miten osuivatkin tuohon paikkaan? Muistan hyvin kun Helsingin metroa suunniteltaessa Kaivokatu ajateltiin kavennettavaksi ja aseman edessä oleva laaja parkkialue ehdotettiin puilla ehostetuksi kävelyalueeksi. Tuosta ajatuksesta VR:n pääjohtaja Esko Rekola ei pitänyt. Hän jyrähti (muistan tuon kokouksen, olin mukana): ”Tuo parkkialue poistuu vain minun ruumiini yli!” Alue on nimittäin valtion maata. Ja su

  

Rautatieaseman kiviukot katselevat edessään olevaa alennustilassa kärvistelevää katutilaa.

Tämä episodi 40 vuoden takaa jämähti osaksi pysyvää todellisuutta. Se jämähti huolimatta siitä, että rakennettiin laaja Elielin parkkilaitos asema-aukion alle. Siinä ne seisovat, muutama auto Helsingin keskeisellä paikalla. Tämä asia on symboli kävelykeskustan kehittämiselle Helsingissä. Mitään ei voida tehdä kävelykeskustan hyväksi ilman suuria perusinvestointeja: keskustatunnelia, asematunnelia, jalankulkutunneleita, pisaraa, maanalaisia huoltokatuja, myymälätilaa katujen alle jne. Ja vaikka näitä investointeja tehtäisiinkin, sittenkään katumaailma ei tunnu muuttuvan, alkuperäinen syy investointiin unohtuu. Investoinnin perusteena oli juuri kävelykeskustan luominen.

Jotkut väittävät, että Helsingissä on jo nyt jonkinlainen kävelykeskusta

Rehellisyyden nimissä tuota ilmiötä ei tunnista. On kyllä! On kadun pätkiä siellä täällä, paljolti kuitenkin autojen valtaamina. Roba, Mikonkadun pätkä, Kluuvikadun pätkä, Keskuskadun pätkä – onneksi loppuosa valmistuu sentään tämän vuoden puolella, Kalevankadun pikku pätkä, Siltasaarenkadun pätkä ja sitten joitakin irrallisia kävelypainotteisia kuten Yliopistokadun pätkä ja Aleksi. Varsinaista yhtenäistä kävelykeskustaa ei ole. Kai tämän nyt voi myöntää. Yhtenäiselle kävelykeskustalle olennaisena piirteenä on tilan jatkuvuus ja haarautuminen kivijalkaliikkeiden kaduille.  Helsingissä on melko mainioita kivijalkakatuja. Freda Viiskulmasta Malmintorille on ehdoton, Eerikinkatu, Kalevankatu ja Yrjönkatu aika kivoja, Liisankatu vallan mainio. Tehtaankatu on myös länsipäästään tosi kiva käveltäväksi. Varsinaisessa historiallisessa keskustassa ei valitettavasti näitä löydy. Kaduilla on ihanaa miljöötä, mutta ei toimintaa. Kauppatori on vanhassa kaupungissa ainoa toiminnallinen magneetti.  Jalankulkututkimuksen mukaan siellä vieraili tutkimusaikaan 20000 ihmistä päivässä. Senaatintorilla ladataan kamerat ja yritetään saada rakas poseeraava omainen ja suurkirkko mahtumaan samaan kuvaan. Tulos on yleensä huono. Helsingin kaupungin myönteisyyttä suurtorilla järjestettäviin konsertteihin ja tapahtumiin tervehdin ilolla. Lisää sellaista. Tori sen kyllä kestää. Häkkyrät ovat väliaikaista, mutta tapahtuma porautuu kaupunkilaisten mieleen – jää sinne.

 

Tämä on kivaa, paikka joka kestää sotilasparaatit kestää hyvin myös ilmaiskonsertit. Tämä on kuva Riikka Hurrin jutusta (IS) muutaman vuoden takaa. Paula Koivuniemeä ja Michael Monroeta odoteltiin. Paikalla 40000 ihmistä. Tätä intensiteettiä ei saavuteta Töölönlahdella.

Milanon malli ja muut mallit

Milanossa autot on kerta kaikkiaan poistettu ydinkeskustan tärkeimmiltä kauppakaduilta. Tämä on tehty Ilman yhtään tunnelia tai ilman yhtään kehäväylää. Jalankulkijalle tai pyöräilijälle on palautettu heille kuuluva liikenneympäristö. Tai sitten otetaan Tallinnan malli. Tallinnassa on onnistuttu hienosti rauhoittamaan vanhan kaupungin liikenne. On koko ajan tunne liikkumisesta kävelyalueella – vaikka autojakin hieman esiintyy paikka paikoin. Hyvä tallinnalaiset. Kööpenhamina on kävelykatujen nestori, pioneeri ja malli. Siellä on kuitenkin varsinaisesti vain Ströget. Münchenin komean kävelykadun muistan jo olympialaisten ajalta. Niissä kisoissa Viren ja Vasala vuolivat kultaa. Vielä on esimerkkinä Freiburg. Se on hieno alue – kannattaa käydä.

Milanon mallissa torille voi ajella tällaisilla nelipyöräisillä sähkökäyttöisillä ”mummomopoilla”.

Helsingin vanhat mallit

Helsingissä oli aikanaan kaksi samanaikaista ilmiötä. Ensimmäisenä ilmiönä tunneleita todella haluttiin liikennesuunnittelijoiden toimesta jalankulkijoiden poistamiseksi katutasosta. Ajatusta kiihdytti metroasemien yhdistäminen viereisiin kortteleihin. Tunneleihin haluttiin liiketiloja lähinnä sosiaalisen kontrollin aikaansaamiseksi. Mahdollisuuteen tarttuivat sitten korkean tason miehet. Miksi muuten Mauno Koivisto, Väinö Leskinen ja Jussi Lappi-Seppälä olivat mukana tässä bisneksessä (Suojakäytävä Oy: 10 osaketta Ilmari Helanto, vuorineuvos, Teräsbetoni Oy, 10 osaketta, Väinö Leskinen, ministeri, Työväen Säästöpankki, 10 osaketta, Mauno Koivisto, ministeri, Suomen Pankki, 10 osaketta ja 10 osaketta, Jussi Lappi-Seppälä, rakennushallituksen pääjohtaja).

Toisena ilmiönä keskustakortteleiden sisätiloja avattiin. Avaamisella ei pyritty synnyttämään Milanon gallerian tapaista julkista katutilaa, vaan lisäämään tehokasta myyntipinta-alaa kortteleiden sisällä. Makkaratalo ja asematunneli olivat tässä prosessissa todellisen ”keskustauudistuksen” airuita. Kaupallinen tila oli pääroolissa. Asematunneli kulkutilana oli sivuroolissa. Kehitys kehittyi. Syntyi Forum ja Fennian kortteli. Prosessi siirtyi Aleksille ja tehtiin Aasi-kortteli. Mikään näistä hankkeista ei kunnioittanut korttelin läpi kulkevaa ei-ostajaa. Kaupallisuuden maksimointi oli rakennuttajien ja suunnittelijoiden päämäärä.

Olemmeko onnistuneet?

Onko vielä muita teitä?

Voiko jalankulkukeskustan toteuttaa ilman lisätunneleita tai keskustan kehäväylää? Mihin kävelykatuja tulisi sijoittaa. Voitaisiinko Suomessa hoitaa kävelykatujen huoltoliikenne ulkomaiden tapaan aamun tunteina? Olisi ehkä ajateltava kaksijakoista kävelykeskustafilosofiaa. Vanhaan kaupunkiin tehdään miljöökeskusta, jossa autolla voi liikkua ympäri vuorokauden, mutta alue toteutetaan ranskalaistanskalaisella kävelijän etuoikeusperiaatteella ja autoille pannaan nopeusrajoitus 10 km/h. Toiminnallista kävelykeskustaa kehitetään kaduille, joilla on toimintaa. Kävelyalue ulottuisi Hernesaaresta, Hietalahden torilta ja Ruoholahden kanavalta keskustaan, jatkuisi sitten Pohjois-Espaa kauppatorille.

  

Mikä olisi Helsingin malli? Kuvassa on esitetty ajatusta monumentaalikeskustan erityisalueesta. Näillä kaduilla toteutettaisiin ns. Chamberyn mallia. Kävelijöillä etukävelyoikeus. Ajoneuvojen nopeus max. 10 km/h. Keltaisella piirretyt viivat edustavat katuja joilla jalankulun ja pyöräilyn olosuhteita parannetaan selvästi. Osa näistä kaduista toteutettaisiin kävelykatuina. Osa kaduista – tarkoin valitut toteutettaisiin kävelyn ja ”hidaspyöräilyn” / perhepyöräilyn ehdoilla. Tällaisia olisivat esimerkiksi yhteys Jätkäsaaresta ja satamasta keskustaan esimerkiksi Eerikinkatua tai Kalevankatua pitkin ja edelleen Pohjois-Esplanadia kauppatorille. Tärkeä kävely- ja perhepyöräily-yhteys olisi Kampista Töölöntorin kautta Linnankosken aukiolle ja edelleen Paciuksenkadulle ja Munkkaan. Korkeavuorenkatu taas yhdistäisi Helsingin niemen eteläosat keskustaan. Ja mitä kaikkea hyvää tästä voisi seurata? Takuulla kilpailukykyä, lisää turisteja, innovaatioympäristöä – ehkä?

Pietari kahdessa päivässä

Aurinkoinen matka Laatokalla ja Äänisellä oli päättynyt. Matkaseurue hajaantui kohti Suomea. Me jäimme Pietariin. Oli kaksi päivää aikaa. Ensimmäisenä kohteena oli Pietarhovi suihkulähteineen. Venäjän federaation lipun päivänä alue pullisteli väkeä - tyylikästä, rauhallista – paljon lapsia. Valokuvausta ja mahtavaa poseerausta. Seuraavana vierailukohteena oli ystävän maatila. Jalorotuisia hevosia, koiria, kanoja, kissoja, lampaita ja musta sika. Kaikki sopuisasti  yhdessä. Pietari Paavalin linnoitukseen mentiin aamulla ja sieltä Verikirkon ohi, Mihailovskajan puiston läpi Hotelli Europaan. Europeiskajan sunnuntaibrunssi oli huippua. Sen voimalla oli sitten vierailu Mariinsky – teatterin uuteen taloon. Kyseessä oli hollantilaisen Hans van Manen, ikämiehen koreografioiman balettisarjan ensi-ilta. Viimeisenä vierailukohteena kahden päivän visiitillä oli modernin taiteen museo Erarta. Moderni museo Vasilyn saarella Stalinin aikaisessa palatsissa. Hieno pikavierailu sekavissa tunteissa! Ai miten niin sekavissa? No, se selviää - jos jaksat lukea!

Pietarhovi on tsaarien kesäpalatsi. Pietari Suuri pani alulle rakennustyöt inkerinsuomalaisten Kuusijoen varteen. Insinööriä kiinnostavat valtaisat suihkulähteet ja putoukset. Niitä on kymmeniä. Miten ne toimivat? Mistä pumppausenergia? Kaikki toimii painovoimalla. Palatsialueen yläpuolisten järvien ketju syöttää veden. Pietarhovi on ehdottomasti vierailun arvoinen paikka. Aluetta on 1000 hehtaaria. Kannattaa ottaa tarjolla oleva sähkökärrykyyti.

Hurjaa menoa Nevan kaupungin kehätiellä

Pietarin uljas kehätie on valmistunut. Liikenne jyrää räväkällä vauhdilla. Venäläiset eivät pelkää kuolemaa. Heillä on arabien tai latinojen mentaliteetti. Meidän ystävämme, huippuunsa miellyttävä seuramies, hän teki ristin merkin siirtyessään kehätielle. Sitten alkoi huima meno. Nopeus kohosi välillä yli 140. Ohituksia tehtiin oikealta ja vasemmalta. Liisa takapenkillä sulki silmänsä ja puristi kädet nyrkkiin.

Nevan vinoköysisiltaa suunniteltaessa Esko Järvenpää antoi viisaita neuvoja.

Pietarin kehätien design herätti matkalaisissa vilkkaan mielipiteen vaihdon. Olimme olleet mukana tuossa prosessissa. Meidät pyydettiin mukaan noin kymmenen vuotta sitten. Venäläisten edustajana toimi miellyttävä täysin suomea puhuva herrasmies. Hän oli viettänyt Suomessa useita vuosia. Itse asiassa hän oli nykyisen kunniapuheenjohtajan ja europarlamentaarikon kotiryssä. Venäläiset halusivat oppia maisemointia ja meluesteitä. 


Delegaatiot vierailivat ja referenssejä esiteltiin. Esko Järvenpää oli jo antanut konsulttineuvoja Nevan vinoköysisillan suunnittelussa. Silta tehtiin ja komealta näyttää. Me annoimme nyt neuvoja ympäristösuunnittelussa. Näkyykö tuosta vuorovaikutuksesta jotain? No eipä näy, sillä Pietarin kehätiellä on yhtenäisen virtaviivainen melusuojaus systeemi, eikä maisemaa ole juuri näkyvissä.. Teknisesti ja melunsuojauksen kannalta se on varmasti hyvä. Mutta onko se esteettisesti hyvä? Mielipiteet jakautuvat. Mutta on siinä nyt ainakin jotain tyyliä verrattuna meidän sekaviin aidan pätkiimme. (Insinöörin mielipide).

  

Pietarin kehätie on 140 km pitkä ja sillä on 30 eritasoliittymää. Tie kulkee usein viadukti-silloilla. Nevan ylittävää vinoköysisiltaa suunniteltaessa käytettiin suomalaista asiantuntemusta. Niin myös tien maisemoinnissa. Tien valaisimissa ja meluaidoissa omaksuttu linja jakaa mielipiteet. Liikennekäyttäytyminen on hurjaa. En suosittele ruuhka-aikaan heikkohermoisille.

Kuolemantilasto kertoo venäläisten olevan samassa kategoriassa Brasilian, Sambian ja Saudi-Arabian kanssa. Kuolemaan johtavia liikenneonnettomuuksia tapahtuu Venäjällä suhteessa 2 kertaa enemmän kuin USA:ssa, Turkissa ja Intiassa ja 4 kertaa enemmän kuin Suomessa ja Euroopassa.

Propagandamylly jauhaa

Venäjän televisiokanavat ovat nykyään tiukassa kontrollissa. Opposition ääntä ei sallita. Minun Viron televisiooni tulee näkyviin kymmeniä kanavia. On kulttuurikanavia, urheilukanavia, lasten kanavia, musiikkikanavia ja uutiskanavia. On myös erityinen Baltian maihin suunnattu kanava.  NTN ja RTR ovat BBC-tyyppisiä uutiskanavia. Juuria näitä kanavia pysähdyimme katsomaan pietarilaisessa hotellissa. Kanavat keskittyivät ainakin tuona iltana Ukrainan propagandamyllyn pyörittämiseen. Näytettiin kolmea kuvaa tai videon pätkää kymmeniä kertoja. Oli tulipalo, oli pellolle jämähtänyt panssarivaunu ja oli alasammutun kuljetuskoneen romua. Nämä kuvat pyörivät ja pyörivät. Vakavailmeiset uutisankkurit toistavat kuviin liittyvää sanomaa venäläisen vähemmistön surmaksi tarkoitetuista ammuksista ja aseista. Jatkuvasti toistuva uutisaineisto porautuu ihmisten aivoihin ja tunteisiin.

Venäjän federaation lipun päivää vietetään ylpeänä. Krimin aneksointi on ihmisten mielessä hyvässä. Nyt vihdoin tuo Hrutsovin – ukrainalaisen – venäläisltä ryöstämä Krimi on palautettu oikealle omistajalleen. Jotkut ajattelevat Itävallan ”anschlussia” ja sitä mitä sen jälkeen ryhtyi tapahtumaan, heillä se on mielessä pahassa. Krimin palauttamisen ajatus on ollut ilmassa. Keinot vain ovat olleet hukassa. Kun itse vierailin pari vuotta sitten Sevastopolissa ja Jaltalla ihastuin paikkaan. Venäjän Mustan meren laivasto oli näkyvästi esillä – siihen en ihastunut. Risteilijöitä, ydinsukellusveneitä, hävittäjiä, lentotukialus.  Tuolloin Moskovan pormestari Juri Lužkov  jo lupaili: ”Me tulemme!” On traagista että juuri ukrainalaiset itse loivat tämän tilanteen ja ampuivat ”Mainilan laukaukset”.  Tässä olivat EU:n strategit – niin luulen - pohjustamassa huonoa lopputulosta. Länsimaissa näitä strategeja löytyy. Muistuttaa hieman Irakin strategeja. Saattavat jopa olla konsultteja. Näin oli Irakissa.

Kulttuurien ymmärtämättömyys vie asiat päälaelleen ja johtaa katastrofiin. Virolaisvenäläinen tuttavan tuttava sanoo Krimin liittämistä Venäjään välttämättömäksi. Olihan kysymyksessä viimeinen hetki! Jenkit ja Nato olivat juuri perustamassa laivastotukikohtaa Odessan ja Sevastopolin naapurustoon! Tähän uskotaan vuorenvarmasti. Miljoonat uskovat. Mutta ei savua ilman tulta. Kyllä kai Ukrainan saaminen Natoon on ollut natoisteille huomattavasti tärkeämpi tavoite kuin Suomen saaminen Natoon.

  

Vuoden 1943 elokuussa Neuvostoliiton hyökkäys eteni läpi Ukrainan kohti Dniepriä. Stalingrad oli takana päin, taistelut oli saatu päätökseen helmikuussa 1943. Hyökkäyksen pysäyttämiseksi Hitler oli päättänyt perustaa Dnieprille ”Itävallin” (Ostwall). Neuvostoliiton hyökkäys eteni joelle kolmessa kuukaudessa. Puolet Ukrainasta oli vallattu. Itävalli ei pitänyt ja koko Ukrainan alue vallattiin huhtikuuhun 1944 mennessä. Saksalaisilla oli käytössään uuden uutukainen Tiikeri – tankki. Sen piti kääntää sodan kulku jälleen saksalaisvoittoiseksi. Muistan hyvin tuon tankin kuvan Uudessa Suomessa – ja lapsen uskon.

Europeiskaja Heinolan Vikin tuhovimman kohteena

Europeiskaja, Hôtel d'Europe aloitti toimintansa vuonna 1875. Hotelli sai jugend tyyliin tehtyjä yksityiskohtia 1910 – luvulla. Europeiskaja on tullut tutuksi suomalaisille tsaarin aikaan ja Neuvostoliiton aikaan. Minulle se tuli tutuksi kun aloitimme yritykset Venäjän kauppaan. Tai olipa siitä jo aiempia sukutarinoita tsaarin ajoilta. Niitä kertoi mummuni veli Vihtori, Heinolan Viki, joka oli viilarina Pietarin suuressa sähkölaitetehtaassa. Sen nimen tietävät kaikki vanhat – jo kuolleet, mutta minä en sitä nyt muista. Elektro-jotain se oli, mutta mitä? No viilari Viki kavereineen lähti Europeiskajan pikkuravintolaan juhlimaan. Vodkaa vedettiin tarpeeksi ja rahasta tuli laskunmaksun aikaan riita. No, riidan päätteeksi suomalaiset särkivät ravintolan kalusteet. Miliisihän saatiin paikalle ja hän lähti kuljettamaan kahta pahinta pukaria, joukossa Viki, kohti Griboyedovan kanavan poliisiasemaa. Tästä pahaa seuraa, tiesivät pojat. Mutta - lahjotaan poliisi! Heitä on vain yksi. Poliisi kun olisi ehkä mielellään ollut itsekin särkemässä herrasväen ravintolan pöytiä ja tuoleja. Ja puteliakin teki mieli. No, Viki ja kumppani lahjoivat poliisin ja käsiraudat avattiin. Pojat panivat juoksuksi ja painuivat käpälämäkeen yli Iskustvin aukion kohti Mihailovskajan puistoa. Pahantekijät oli pelastettu. Tällaista ei enää voisi tapahtua sillä arvattavasti nykyvenäjällä on täysin päästy eroon tsaarinajan lahjontakulttuurista?!

Europeiskaja on hotellikulttuurin huippua. Hotelli rakennettiin vuonna 1875.  Sen täydellinen peruskorjaus tehtiin vuonna 1991. Minä kävin siellä brunssilla viime viikolla. Nyt ei oltu huonekaluja särkemässä – niin kuin sukulaismiehet ennen tsaarinaikaan.

Europeiskajan loistelias brunssi

Mutta minun piti kertoa Europeiskajan brunssista nyt ja tänä päivänä. Sali on ihana. Ryhtyy kuvittelemaan: voitaisiinko nykyajan arkkitehtuurin, tai sisutusarkkitehtuurin, tai muotoilun avulla luoda salin tunnelmaa. Sähkölamput ovat osa salin dekoraatiota. Silloin ne olivat juuri keksittyjä. Kynttilät oli unohdettu ja sali henki aikansa modernismia jugendtyyliin. Ateria oli huippua. Buffet tarjosi kaiken mahdollisen hienostuneessa muodossa. Syöjinä olivat pääosin venäläisperheet lapsineen. Tunnelma oli kansainvälisen lokaali. Maksoiko tuo paljon – kannattaako käydä? Maksoi kyllä aivan eurooppalaiseen tapaan. Viinit kuuluivat hintaan. Ei Ararat brandy. Kustannukseksi tuli 100 euroa per nuppi. Paljon? Vähän? Vastaus: laatu oli erinomainen, valikoima sushista paikallisiin herkkuihin, kylmää ja kuumaa, loistava palvelu, lopuksi naisille ruusut – kohtuullista.

Katselen netistä Hotelli Europan eli Europeiskajan brunssitietoja. Keskustelupalstalla arvellaan sen olevan huippuluokkaa. Kukaan keskustelijoista ei kuitenkaan ollut käynyt maistamassa. Minäpä kävin. Hyvää oli, mutta tuo sali on huikean hieno jugend tuote – juuri keksittyine sähkölamppuineen.

Paha kaunis baletti

Siunatuksi lopuksi kävimme uudessa Mariinsky – teatterissa. Talon on suunnitellut Diamond Schmitt Architects Kanadasta, Torontosta. Heillä on tilillään useita julkisia rakennuksia Kanadassa. Rakennus otettiin käyttöön toukokuussa 2013. Heidän esitteessään lukee: ”The design is a contemporary expression of the existing historic urban form. The height of the fenestrated masonry base is consistent with the existing buildings of historic St. Petersburg creates a continuous streetscape similar to the streets of the old city. Large bay windows provide panoramic views of the city and the adjacent historic Mariinsky Theatre, fulfilling the role of the historic colonnaded porticos“.  Pietarilaiset kutsuvat uutta rakennusta kauppakeskukseksi. Leikki sikseen – rakennus on ok.

  

Mariinsky-teatterin uusi sali muistuttaa meidän oopperaamme. Suunnittelijana on kanadalainen arkkitehtitoimisto. Eikö Mikkelin mies Gergijev luota suomalaisiin suunnittelijoihin? Venäläinen teatteriyleisö on läpeensä kännykkäaddiktoitunut. Kännykkää selataan ja sillä valokuvataan jatkuvasti. Kymmeniä kännyköitä vilkkuu katsomossa esityksen aikana. Tällaisessa menossa meidän selfie-ministerimme olisi kotonaan.

En tiedä onko nykyinen maailman tilanne saattanut minut allergiseksi, mutta Mariinskyssa allergia saavutti huippunsa. Viimeisenä numerona esitettiin hollantilaisen koreografin Hans van Manen baletti nimeltä 5 tangoa. Iäkäs koreografi oli itse paikalla. Esitystä säesti vahva kovaäänisistä mylvivä piazzolla musiikki. Esitteen mukaan musiikista kaikui argentiinalainen intohimo. Anteeksi esittäjät ja kaikki: minulle se kaikui sotilasmusiikkina. Ja vielä asut. Ne olivat punamustia. Uhkaavia. Baletin sotilaalliset kuviot muistuttivat marssista ihmisten päässä ja marssin äänistä katukiveyksellä. Tuo oli kummallinen tunne. Koulupoikana esitin aina naamiaisissa itseänsä Aatua. Nyt Aatun haamu ilmeisestikin vainoaa minua – kun tulen tuosta baletista hysteeriseksi. Sanon hiljaa itsekseni kovaan ääneen PAHA, PAHA, PAHA! Vanha Aatu ei tule jäämään viimeiseksi! 

Katso itse balettia, mitä tuumit? Tämä esitys ei kylläkään ole Mariinskyssa, mutta sama asia.

Hieno Pietarin vierailu päättyi Erarta – venäläisen modernin taiteen museoon. Museota johtaa ammutun oligarkin leski Marina Varvarina. Museo on mahtava – ehdoton käyntikohde. Tavallisuudesta poiketen museossa suorastaan kehotetaan valokuvaamaan teoksia. Tuo kuva jäi linssille. Ehkä sillä oli yhtymäkohtia edellisillan balettiin – minun sairaassa mielessäni – ilman faktapohjaa. http://en.wikipedia.org/wiki/Erarta

Mieleenpainuvimpia teoksia Erartassa oli tämä suihkumoottorisiivin varustettu enkeli. Ehkä juuri näin ollaan menossa tulevaisuutta kohti? Kädessä on ikään kuin kännykkäkamera.

Kizin kirkot ja lentäjän myytti

Matka jatkuu kohti Äänisjärven pohjoisosia. Laivamme lipuessa aamuauringon kilossa kohti Kizin kirkkosaarta ilmassa oli suuren juhlan tuntua. Lähestymme merkittävintä karjalaisuuden monumenttia. Saari oli tuttu entuudestaan, mutta nyt sää ja saapumisaika suosivat meitä. Mutta tuolla kaukaisuudessa siintävällä kesäkirkolla oli outo ilmiö. Oliko se näköharha? Kirkko oli läpinäkyvä sipulikattojen alapuoliselta osalta. Se ei ollut näköharha! Kirkon sisään oli rakennettu 30 vuotta sitten teräksinen tukirakennelma, eikä kirkkoa voinut käyttää, saatikka että siellä olisi voinut vierailla. Nyt, sitten viime kerran, kirkon puuosat oli purettu ja sipulit kelluivat taivaalla tyhjän päällä. Hirsirakenteiden korjaustyö oli käynnissä. Kun työ parin kolmen vuoden työn jälkeen on valmis, niin Kristuksen kirkastumisen kirkko ottaa jälleen vastaan ihastuneet ja hartaat kävijät. Laiva lähestyi kirkkosaarta – aamuaurinko hehkui tyynen veden pinnasta..

  

Laiva lähestyy kirkkosaarta. Kizin kirkot näyttäytyvät lähes varjokuvina auringon kilossa. Mutta jokin näyttää kummalliselta. Kesäkirkon huippunsa hieno hopeisin haapapaanuin katettu sipulirakennelma kellui ilmassa tyhjän päällä. Mistä on kysymys? Pian asia selviää luonnollisella tavalla. Puurakenteet teräsristikoin tuetun talvikirkon alaosasta on purettu. Lähempää nähtynä asiat selviävät, uudet hirsivarvit nousevat ja koittaa aika, jolloin kesäkirkko jälleen avautuu yleisölle.

Kizin kirkot intohimon kohteena

Tiesin ystäväni Olli Lehtovuoren intohimon näitä kirkkoja kohtaan. Hän oli kirjoittanut Hesariin hienon artikkelin vuonna 1997 (HS 13.7.1997) sekä toisen artikkelin Puu-julkaisuun vuonna 1998 (Puu 1/1998). Olli Lehtovuori piti näitä kirkkoja ensisijaisen tärkeinä suojelukohteina, jopa niin, että kun aikanaan ryhdyttiin Viipurin kirjaston saneerausta puuhaamaan, Ollin mielestä Kizin kirkot olisivat ansainneet ykkösstatuksen. Tästähän olenkin kertonut blogissani  http://penttimurole.blogspot.fi/2013/05/alvar-aalto-ja-www.html. Olli tuosta blogista minua torui. Hän ei suostunut tarinan pahaksi pojaksi. Muutinkin sitten tekstiä hieman ja vapautin Ollin elinikäisestä kuormasta. Sillä kaikki mitä pilveen kirjoitetaan, sen sieltä joku ennen pitkää totuutena louhii. Homma hoidossa ja ystävyys tallella.

Vasemmalla oleva kesäkirkko rakennettiin vuonna 1714. Kirkon sisään rakennettu teräksinen tukirakennelma on näkyvissä. Alaosan hirsirakenteita korjataan ja uudistetaan. Työ näyttää taidokkaalta. Kuvassa myös kellotorni joka rakennettiin nykyiseen muotoonsa 1874. Piilossa oleva talvikirkko rakennettiin vuonna 1764.

Lars Pettersson Muroleen kanavalta

Hesarin jutussaan Olli Lehtovuori korostaa professori Lars Petterssonin merkittävää roolia. Lars Pettersson (1918-1993) oli naimisissa äitini pikkuserkun kanssa. Helvi Hokkanen, Larsin vaimo ja Eeron äiti oli piirustuksen opettaja ja taitava taidemaalari - taulut koristavat vieläkin meidän kotimme seinää. Vierailimme vuosittain Suomenlinnassa 40-luvulla. Tuolloin Lars Pettersson toimi Suomenlinnan intendenttinä. Hän asui Ehrensvärdin aukion kaarevassa talossa. Lars Pettersson on muuten kotoisin Ruoveden Muroleen kanavalta. Reposaaressa syntynyt merikapteeni Johan Walfrid Pettersson (1875-1943) muutti vaimonsa Elin Alina Kraftenbergin kanssa Visuveden rannalla sijaitsevaan Riemun torppaan vuosisadan alussa. Johan Pettersson, Larsin isä, toimi aluksi Tampere-laivan kapteenina, sittemmin Pohjola-laivan kapteenina. Vuonna 1915 Pettersson siirtyi Muroleen kanavan kasööriksi, jota virkaa hän hoiti lähes kuolemaansa, vuoteen 1940 saakka. Muroleen kanava oli siis Lars Petterssonin synnyinkoti. Sukulaiseni kertovat kauhujuttuja raivostuneesta taidehistorian professorista joka olisi halunnut suomentaa nimensä kanavan nimen mukaan – olihan se hänen kotipaikkansa. Sen nimen oli jo minun isoisäni kerinnyt omia ja suojata. Olihan hänkin Muroleelta kotoisin, Ylisen torpasta. Tässä siis sähköinen kipinöintikohta. Koskaan tämä ihmeellinen nimiasia ei tullut esiin myöhemmin. Olihan Larsin poika Eero minun hyvä työtoverini ja me äitini kautta suorastaan puolisukulaisia. Lars Pettersson teki mahtavan elämäntyön, siinä ei nimestä ollut haittaa.

Olli Lehtovuori piirsi tämän kuvan kesäkirkosta eli Kristuksen kirkastumisen kirkosta.

Kuka on Kizin todellinen pelastaja?

Olli kirjoittaa minulle lähettämässään muistiossa: ”Kizi on Luoteis-Venäjän tärkein turistikohde. Kävijöitä on vuosittain noin 100000. Kävijöille kerrotaan legendaa kirkon rakentajasta Nestorista ja nyt myös Saxellista - Kizin kirkkojen pelastajasta. Lars Petterssonin osuudesta ei ole puhuttu HS/97 jutun jälkeen mitään.”

Olli Lehtovuori kirjoitti vuonna 1997 Hesariin artikkelin Kizin saaren rakennuksista kansanomaisen puuarkkitehtuurin huippusaavutuksena. Hän muistutti Lars Petterssonin suurtyöstä. Suurimman työn tekivät kuitenkin 10 sukupolvea sitten noiden kirkkojen rakentajat.

Kuka on Saxell ja puhutaanko Petterssonista? Olli on onneksi väärässä. Juuri nyt, siellä käydessämme, opas selvittää kirkkojen tarinaa. Hän sanoo suomalaisen professorin Lars Petterssonin suorittaneen sodan aikana perusteellisen tutkimuksen kirkkojen rakenteista ja arkkitehtuurista. Hups! Nyt en muista mainitsiko hän nimeä – jos hän ei maininnut, niin minä sain tilaisuuden valistaa tässä asiassa. Hän sanoo myös tämän aineiston olleen/olevan paikallisten suunnittelijoiden käytössä. ”Ja tämän aineiston olemassaolo on mahdollistanut käynnissä olevan saneeraustyön.”

Olli kirjoitti Hesarin jutussaan: ”Vuonna 1993 kuollutta taidehistorian professori Lars Petterssonia voidaan pitää Kizan puukirkkojen pelastajana. Hän hyödynsi sodanaikaista aineistoa väitöskirjassaan Äänisniemen kirkollinen puuarkkitehtuuri,1950.” Lars Pettersson joutui ja pääsi tutkimaan kirkollisen rakentamisen kulttuuriaarteita Itä-Karjalassa - Mannerheimin hyväksyttyä muinaistieteellisen toimikunnan tekemän suojeluesityksen. Itä-karjalan töitä aloittaessaan hän oli 23-vuotias talvisodan etulinjan vänrikki. Kizin kirkkosaari oli Petterssonin tärkein tutkimuskohde. Se pyrittiin myös jättämään varsinaisen sotatoimialueen ulkopuolelle. Pääesikunta kielsi muiden kuin tutkijoiden pääsyn rakennuksiin. Kaiken kaikkiin Pettersson avustajineen tutki Itä-Karjalassa 24 puukirkkoa ja 97 tsasounaa.

Mitä nyt tapahtuu?

Restaurointi on käynnissä UNESCO:n edustajien valvomana. Suomalaisia ei näy järjestön asiantuntijoiden joukossa. Kizin saneeraustöitä selostetaan oheisilla venäläisillä nettisivuilla Suomen kielellä. Käännöksissä kilisee Karjalan kaiku. Mutta kannattaa hieman tutkia.

Siis klikkaa http://fulr.karelia.ru/cgi-bin/flib/fin/view_kaleidoskop.cgi?id=103&material=114.

Kun olet tutkinut Kizin kirkkojen korjaustöiden etenemistä voit myös klikata suomalais-ugrilaisten kielten sivustoihin: http://fulr.karelia.ru/cgi-bin/flib/fin/view_fulr_mir.cgi?id=118.

Kristuksen kirkastamisen kirkko eli kesäkirkko on kengitetty teräsrakenteilla. Nyt hirsirakenteet nousevat kohti kupoleiden korkeutta. Työ näyttää taidokkaalta. Hirsiä paikataan ja vaihdetaan. Vanhat hirret käytetään. Rakennuksen vakaus on turvattu uudella perustuksella. Nämä kuvat ovat asiaa esittelevältä nettisivustolta. Kirkon sanotaan olevan valmis sisustuksineen kolmen vuoden päästä.

On jotenkin ihanaa ja samalla yllättävää, että venäläisillä sivustoilla esitellään suomalais-ugrilaisuutta. Itsehän olemme tämän hämmästyttävän laajan suomalaisuuden perheen pyrkineet aktiivisesti unohtamaan. Mitä nyt 

Ville Haapasalo ansiokkaissa dokumenteissaan yrittää meitä muistuttaa maailman katoavaisuudesta.

Ikonostaasit matkalla Suomeen ja takaisin

Kesällä 1943 valtaosa arvokkaista ikoneista evakuoitiin Suomeen ja restauroitiin kansallismuseossa. Sodan päätyttyä museolla oli tarkoitus järjestää ikoneista näyttely, mutta Mannerheim kielsi tämän. Vuonna 1944 Suomeen evakuoidut ikonit palautettiin Neuvostoliittoon sinetöidyssä junavaunussa. Talvikirkon ikonit olivat pelastuneiden joukossa. Osa ikoneista, mm. kesäkirkon ikonit jäivät kiireessä Petroskoihin. Niistä tuhoutui suuri osa tulipaloissa ja ”neuvostovallan järjestyksenpidossa”. Tuo viimeksi mainittu lainaus oli Olli Lehtovuoren artikkelista, niin kuin suurin osa tämän jutun muistakin faktatiedoista.

  

Jumalan Äidin kuolon uneen nukkumisen kirkon seinällä on tuo ihana maalaus. Liisan mukaan se muistuttaa Boschin töitä. Siinä selviävät helvetin salat. Taivaallisia iloja ei tarkemmin kuvata. Muistuu mieleeni Mika Waltarin Hakimissa Turun kirkollisoppineen selitys asialle: Kirkko on tutkimuksissaan tarkoin selvittänyt helvetin olosuhteet, siksi ne voidaan tarkoin kuvata. Taivaan olosuhteiden suhteen tutkimukset ovat vielä kesken. Siksi niitä ei ole tarkemmin kuvattu. Sama pätee näköjään myös itäisessä ristinkirkossa. Klikkaa kuvaa suuremmaksi ja tarkastele tulevaisuuttasi.

Lentäjän myytit

Kuka on sitten Saxell? Hän on Laus-Dei Saxell, suomalainen lentäjä, joka kertoi saaneensa käskyn tuhota sellaiset kohteet, joita partisaanit voisivat käyttää suojapaikkana. Yksi potentiaalisista kohteista oli Kizin kirkkosaari monine rakennuksineen. Saxell kertoo kahden Fokkerin laivueen lähestyneen saarta talvella 1941. Nähdessään kirkot talvimaisemassa hän kertoo havainneensa, ettei partisaaneista näy jälkiä ja jätti toteuttamatta tuhoamiskäskyn. Hän sai sankarin viitan. Vuonna 1999 itsenäisyyspäivänä 83-vuotias Saxell vastaanotti Suomen Leijonan 1 luokan ritarimerkin urotekonsa vuoksi. Kunniamerkkiä ehdotettiin erään kulttuuriyhdistyksen toimesta. Yhdistyksen mukaan ”Saxellin toiminta on ollut Suomen puolustusvoimille suureksi kunniaksi, sillä hän jätti ehjäksi korvaamattoman arkkitehtuurimuistomerkin, joka on nykyään koko Venäjän-Karjalan symboli.” Muuten sodan aikana käskyn täyttämättä jättämisestä ei varmaankaan olisi annettu kunniamerkkejä! Alkoi mediamylläkkä. Useat lehdet ja TV tekivät juttuja Saxellista.

Vuonna 1999 ”Karjalan tasavallan valtiovaltaelinten virallinen palvelin” kertoo Saxellista näin: http://gov.karelia.ru/News/1999/Leader/1007_f.html

Jos joku sattuisi olemaan kiinnostunut lentotoiminnasta Kizin kirkkojen läheisyydessä noina epäiltyinä pommitusaikeiden aikoina, niin klikkaa tuosta, sieltä löytyy seikkaperäistä tietoa: http://www.virtualpilots.fi/hist/WW2History-KishinKirkot.html

Johtopäätös lienee sellainen, että tuo sankariteko on yhtä epätodellinen kuin useimmat legendat ovat. Ja tapahtuihan kaikki legendaarisessa ympäristössä. Kirkkojen kauniit nimet ovat osa tuota legendaa: ”Kristuksen Kirkastumisen Kirkko”, kesäkirkko ja ”Pyhän Jumalan Äidin Suojeluksen Kirkko”, talvikirkko, sekä Jumalan Äidin Kuolonuneen Nukkumisen Kirkko”.

Nämä kirkot ja tämän saaren jättää taakseen sydän virkistyneenä ja sielu lämpimänä.

 .

Etualalla Pyhän Jumalan Äidin suojeluksen kirkko ja kellotorni, taustalla Kristuksen kirkastamisen kirkko. Varsinaista kirkkoaluetta ympäröi tukeva hirsivarustus.