Nykyaika - sadan vuoden takaa

Helteen kaikottua tuuli ulvoo ladon seinissä. Ladon seinässä jokin lauta on irronnut. Kovassa tuulenpuuskassa irronnut lauta kolahtelee ja paukahtelee. Pitäisi ehkä laittaa kintaat käteen. Mutta miten sitten kirjoittaa? Tässä hytistessä muistuipa mieleeni ystäväni Kari Karanko, hän halusi tietää minun kesäaskareistani. Hän oli innostunut Ilpo Aarnialan blogissa http://hulluarkkitehti.fi/ esitetystä kuvauksesta saarella tekemisen riemuista. Ja minäkin olen saarella. Voin vakuuttaa, etten tee juuri mitään, nyt luen kirjaa nimeltä ”Nykyaika”. Jaa, eilen sain kyllä Busterin vesille ja kävin Salon keskustassa, torin laidalla. Siellä jouduin seuraamaan paikallista ”chick fight’ia”. Ei ollut kivaa, valkopää hakkasi punapäätä. Näyttää siltä, että Salon kaunis jokivarsi houkuttelee paikallisia nuorisojuoppoja aikaa viettämään. Edessäni on kirja, jossa Gustav Bang kertoo nykyajasta vuonna 1908. Yksi hänen laajan teoksensa aihe on alkoholismi. Hän arvelee alkoholismin kasvun johtuneen teollisesta vallankumouksesta ja sen seurauksena syntyneestä työväestön kurjistumisesta. Salon jokitörmällä ryyppäävät eivät vaikuta varsinaisesti kurjalistolta, Ajat ovat muuttuneet.

Gustav Bang (1871-1915) oli tanskalainen historioitsija ja poliitikko. Hän oli kansankäräjien sosiaalidemokraattinen edustaja vuosina 1910-1915. Bang kirjoitti teoksen nimeltä Vor tid.  Gunnar Lindström teoksen sitten suomensi nimellä ”Nykyaika” ja WSOY kirjan painoi alkuteoksen julkaisuvuonna 1908. Ruotsissa kirja julkaistiin vasta kolme vuotta myöhemmin. Oltiinko hieman varovaisia, olihan Bang opinnäytetyönään katedraalikoulussa tutkinut vanhan aateliston kaatumista Euroopassa. Toisaalta Suomen ensimmäisessä yksikamarisessa eduskunnassa, joka valittiin vuonna 1907, Venäjän keisarin suojeluksessa, oli vahva demarienemmistö eli 37 % edustajapaikoista. Demarius oli silloin vahvaa ideologista valuuttaa.

Mies muinaisuudesta kokee nykypäivää

Kirja alkaa kuvitelmalla miehestä joka näkee tuntemattomaksi muuttuneen maailman: ”Mikä meistä näyttää vallan jokapäiväiseltä, ja mihin me tuskin kiinnitämme huomiotamme, se täyttäisi tuon muinaisuuden miehen valtavalla ihmettelyllä: tulitikku, jonka raapaisemme, öljylamppu tai kaasuliekki, jotka sytytämme, postimerkki, jonka kiinnitämme kirjekuoreen, kynänvarsi, jolla kirjoitamme, polkupyörä, jolla ajaa hyräytämme maantietä pitkin, sähkölamppu, jolla valaisemme katumme, automobiilit ja sähkövaunut, jotka kiitävät läpi kaupungin, telegraafi ja telefooni, höyrylaiva, joka kulkee suoraan vastatuulta, juna, joka mennä puhaltaa pitkin kiskoja kymmenen peninkulman vauhdilla tunnissa, fonograafi ja valokuvauskone –kaikki ne näyttäisivät hänestä yhtä kummallisilta kuin ’tuhannen ja yhden yön’ kertomukset.”

Akseli Gallen-Kallelan vuonna 1907 Yrjö Weilinin autoliikkeelle piirtämä Bil-Bol automainos saattoi autorakastajat hurmioon. Ensimmäisen Suomessa myönnetyn ajokortin sai kuvan teettäjä Yrjö Weilin samana vuonna 1907. Autot olivat vielä illuusio - ei todellisuus. Bang ei kirjassaan aavista autoistuimisen invaasiota, hän uskoo polkupyörään ja rautateihin. Niinhän mekin – tänään!

Unien maailmaksi arvioidaan myös mies höyry- tai sähkökoneiden äärellä, samoin kuin maaseutu itsesitovine leikkauskoneineen ja höyrypuimakoneineen, puhumattakaan uusista viljelytavoista. Kirjoittaja epäilee muutosta niin voimakkaaksi, että jo parinkymmenen vuoden kuluttua voitaisiin lentää ilmojen halki tai että ilmasta voitaisiin erottaa elantoainetta, kuten kivihiilitervasta oli mahdollista erottaa väriaineita.

  

Kirjassa on kuva elonleikkuukoneesta. Pikkupoikana, maalla, kesälomalla, sotien aikaan, juuri tuollainen elonleikkuukone oli minun ihailemani laite. Itse pääsin silloin vain haravakoneen pukille. Elonleikkuukone oli isojen poikien työkalu. Sen toimintaa ei voinut olla ihailematta. Kuinka haravat pyyhkivät leikkuupöydältä viljan sidottavaksi lyhteiksi ja sitten kykkään pantavaksi.

Wrightin veljekset suorittivat ensimmäisen hallitun 39 minuutin moottoroidun lennon vuonna 1905. Tämä kuva on Bangin kirjasta. Bleriot ylitti Kanaalin vuonna 1909, mutta se olikin kirjan kirjoittamisen jälkeen.

Yhteiskunnallinen muutos oli Bangin pointti

Bangin mielessä on muitakin asioita, joita tämä muinaisuudesta tullut mies ei voisi ymmärtää: ”vaihtelevaiset liikeolot, sosialistien vaalivoitto, anarkistinen pommiräjähdys, mielenosoituskulkueet kahdeksantuntisen työpäivän hyväksi, lakot palkan korottamiseksi, kysymykset työnpuutteen poistamiseksi, paljastukset amerikkalaisten trustien toiminnassa, yleinen vaalioikeus ja naisasia, sairausapukassat ja huvilasiirtolat suurkaupunkien ympäristössä, vegetarismi ja yleinen maailmankieli, urheilujuhlat ja siirtolaislaivat.”

Bangin kirjassa kuvattu Cunard linjan RMS Mauretania laskettiin vesille vuonna 1907. Alus voitti Atlantin ylityksen sinisen nauhan 20 vuodeksi vuonna 1909. Ennätysnopeus oli 26 solmua. Noihin aikoihin höyrylaivat kuljettivat rapakon yli noin 1,3 miljoonaa siirtolaista vuodessa. Viime vuonna USA vastaanotti yksi miljoona laillista siirtolaista. Vertailun vuoksi Välimeren ylittäjiä Lampedusaan on ollut lähes 0,2 miljoonaa henkeä vuonna 2014. Tuo Lampedusan luku on hirvittävän suuri.

Sivistyselämä luo uuden ihmisen

Kirjoittaja toteaa kaiken tämän uuden, ja muinaismiehelle käsittämättömän, olevan vuosisadan sivistyselämän luomaa. ”Sivistyselämä” on luonut myös uudenlaisen ihmisen. Gustav Bang on huolissaan aikansa ihmisen levottomasta eteenpäin pyrkimisestä, hermostuneesta kilpailusta, kovaäänisestä häikäilemättömyydestä. ”Aika on kallis, joka hetki on käytettävä, pitkät sisältörikkaat kirjeet supistuvat yhä lyhykäisemmiksi ja saavat väistyä nopeasti ja huolimattomasti kirjoitettujen postikorttien sekä katkonaisten ja suppeiden sähkösanomien tieltä. Paksut monisidoksiset teokset, jotka muinaisajan ihmiset yhä uudestaan ottivat alas kirjahyllyltä niihin syventyäkseen vaihtuvat nykyään ohkasiin pikkukirjasiin, aikakauskirjoihin ja sanomalehtiin, jotka tänään luetaan ja huomenna heitetään tuleen.”

Kohti tulevaisuutta

Selatessani Googlesta Bangia koskevia tietoja törmäsin ”Kohti tulevaisuutta”-nimiseen blogiin. Sen oli vuosi sitten kirjoittanut Liisan tytär Lalla. Kirja oli siis ollutkin meillä maalla jo edelliskesästä. Lalla näytti olleen kovasti positiivisella tuulella maailman menon suhteen: ”Kirjaa lukiessa mielen valtasi jonkinlainen hämmentynyt kateus: millaistahan on ollut elää aikana, jolloin oli itsestään selvää, että kaikki muuttuu moninverroin paremmaksi, luultavasti jo omana elinaikana.” http://blogit.image.fi/sininenkirjahylly/kohti-tulevaisuutta/

Siirtomaanälkä

Nykyaikana puhutaan alituiseen ja paljon kulutusyhteiskunnan tavaran paljoudesta. Aihe ei näytä olevan aivan uusi, sillä Bang epäilee siirtomaiden muodostamisen päämotiiviksi markkina-alueiden laajentamisen. Näin hän kirjoittaa: ”Nykyajan yhteiskunnat ähkyvät niiden tavaramäärien painosta, jotka lakkaamatta pinoutuvat päällekkäin saamatta ostajia tarpeeksi nopeasti ja kyllin runsaasti. Yhä raskaammin ne painavat yhteiskunnan harteita, ja kun vihdoin ylituotannon nousuvesi kohoaa yli rajojensa, käy hävityksen kauhistus kerta kerralta voittamattomammaksi. –Ja kaikki nämä seikat ne yhdessä vaikuttavat sen, että siirtomaanälkä vanhoissa sivistysvaltioissa kasvamistaan kasvaa. On niin turvallista tietää, että tuolla kaukana, valtamerten toisella puolella, on yhteiskuntia, taattuja markkinapaikkoja, joihin voidaan lähettää kaikki liikenevät rautatiekiskot ja pumpulikankaat, sementtitynnyrit ja tulitikkupakat, ampuma-aseet ja väkijuomat sekä kaikellaiset muut tuotteet.” Bang päätyykin sellaiseen johtopäätökseen, että aiempi siirtomaapolitiikka, jolla hamuttiin ”kultaa, hopeata, maustimia, jalokiviä, väriaineita ja hienoja kehruuaineksia”, oli nyt muuttunut. ”Nykyään on aivan päinvastoin; nyt täytyy Euroopan ensi sijassa saada omille rikkauksilleen markkinapaikkoja muissa maanosissa, jotta taloudellinen elämä kotimaassa keskeytymättä ja säännöllisesti saattaisi jatkua.”

Siirtomaita etsittiin ja niistä kilpailtiin. Kiina oli merkittävän spekulaation kohde. Venäjän ”karhuvaltion” lisäksi Saksa, Englanti, Ranska ja Yhdysvallat hamusivat hajoavaksi oletetun jättivaltion siirtomaita. Mutta sitten pelikentän valtasi Japani. Bang kirjoittaa: ”Mutta – kuten sanottu – siirtomaiden perustamiseen on valkoihoisilta jo nyt kaikki mahdollisuus riistetty. Itä-Aasia keltaiselle rodulle muodostuu tällä taholla muuri, joka nyt on kohonnut Euroopan suurvaltojen tielle.”

Kiina oli menetetty, mutta ”musta maanosa” oli noussut Euroopan suurvaltojen siirtomaapolitiikan temmellyskentäksi. ”Intohimoisesti ovat suurvallat kaikilta puolilta hyökänneet tämän rikkaan saaliin kimppuun. Se hirmuvalta, jonka alaiseksi siirtomaiden alkuasukkaat joutuvat, johtuu aivan luonnollisella tavalla nykyvaltioiden kauppapyyteistä.” Bang uskoo kuitenkin Afrikan kansojen ”vielä luovan vieraan ikeen niskoiltansa ja perustavan, itsenäisiä riippumattomia yhteiskuntia”. Hän kirjoittaa: ”Kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden kuluttua on ehkä täällä kohonnut voima, joka kykenee murtamaan valkoihoisten vallan sekä kohottamaan vaatimusta Afrikan säilyttämisestä mustalle rodulle.”

Ei ihme, että Bang oli Afrikasta huolissaan. Afrikka jaettiin Berliinin kongressissa vuonna 1884.  ”Nykyajan” kirjoittamishetken tilanne näkyy oikeanpuoleisessa kuvassa. Ainoa itsenäinen afrikkalainen maa oli käytännössä Abessinia eli Etiopia. Kongressin koollekutsujana oli Saksan Otto von Bismarck . Kongressiin osallistuivat Saksan lisäksi Itävalta-Unkari, Belgia, Tanska, Ranska, Yhtyneet kuningaskunnat, Italia, Hollanti, Portugali, Espanja, Ruotsin ja Norjan unioni, Ottomaanien valtakunta ja Yhdysvallat. Kongressissa jaettiin ”lailliset oikeudet” valtaan ja omistukseen.  Afrikkalaisilta ei näitä oikeuksia juuri kyselty. Sovittiin myös kaupan harjoittamisesta ja markkina-alueista.

Vaellustyö

Bang on kiinnostunut laajasti ajan tuomasta muutoksesta. Hänen otsikoitaan 330 -sivuisessa teoksessa ovat mm.: suurteollisuus, sokeri, paperi, petrooli, tavaraliike, työnjako, amerikkalaiset trustit, keltainen vaara, juutalaiset, väestökysymys, itsemurhat, spiritismi, anarkismi, suurlakko ja sosialismi. Ja tässä oli vain neljännes kaikista otsikoista. Minä valitsen nyt vain harvoja ja valittuja. Yksi niistä on vaellustyö. Nyt työperäisen maahanmuuton luvattuna aikana on hyvä katsoa sadan vuoden takaisia ilmiöitä. Bang kirjoittaa yhteiskunnan muuttuneen alati lainehtivaksi mereksi, jossa levottomuus ja epävakaisuus ovat tartuttaneet koko yhteiskunnan. Muinaisten kansainvaellusten jälkeen on tullut uusia vaellusten muotoja. Bang käsittelee niistä kahta. Toinen on kiinalaisten kulien massiivinen vaellustyö ja toinen on itä-eurooppalaisten maatyömiesten vaellustyö.

Vaikka Bang äimisteleekin kiinalaisten kulien vaellustyötä, hän näkee samalla nykypäivään. Arvioidessaan maailman talousmahtien kehitystä vetää hän rohkeasti esiin uskonsa Kiinan tulevaisuuteen. Ehkä aikaa vain kului enemmän kuin hän olettikaan.

Kiinalainen kuli on Bangin mukaan ”uudenaikaisen vaellustyön paras perikuva”. ”Tuhansin he näin lähtevät vieraisiin maihin elukoiden tavoin, yhteensullottuina suurten höyrylaivojen kuumiin ja haiseviin ruumiin. He ovat solmineet välikirjoja, joita he vain puoleksi ymmärtävät, mutta jotka kytkevät heidät orjatyöhön. He joutuvat valkoihoisten pilkan ja hävyttömyyksien esineeksi, minne tahansa tulevatkin. Suurin osa heistä menehtyy, ja niistäkin, jotka palaavat, ovat useimmat tuberkuloosin tai sukupuolitautien taikka opiumimyrkytyksen tartuttamia." 
Kaikille ei kuitenkaan käynyt näin huonosti. Kaliforniassa kiinalaisväestö lisääntyi rajusti, jopa 40000 kiinalaisella vuodessa. Työteliäinä tunnetut kiinalaiset menestyivät liike-elämässä niin hyvin, että paikalliset ”valkoihoiset” alkoivat vaatia maahanmuuttorajoituksia. Niitä toteutettiinkin 1880-luvulla ja myöhemmin.

Nyt yritetään padota siirtolaisvirtoja Eurooppaan. Vuonna 1924 USA:ssa padottiin siirtolaisvirtoja erityisesti Aasiasta, Itä-Euroopasta ja Etelä- Italiasta. Kuva oikealla kertoo USA:n maahanmuuton kehityksestä.

Maatyömiesvaeltajat edustavat Bangin mukaan ”alhaisempaa, vähemmin kehittynyttä sivistystä, vastakohtana korkeammalle ja kehittyneemmälle sivistyskannalle, joka vallitsee niissä maissa mihin hän lyhytaikaisilla vaelluksillansa poikkeaa.”  Kuitenkin, toisaalta, hän pitää hyvänä asiana että länteen Saksan sydänmaille, Hollantiin ja Tanskaankin saapuvat itä-saksalaiset ja puolalaiset työntekijät sitten vievät mukanaan ”sivistystä” kotiseuduilleen. Hän sanoo, että vaellustyön seurauksena väestö kohoaa porrasta ylemmäksi sivistyksessä. Melkoisen suoraviivaista tuo kielenkäyttö!

Rautatiet

Selvää lienee, että Britannian ensimmäiset rautatiet tulevat itseoikeutetusti mainittua. Niistä kyllä jo kerroinkin keksintöblogissani http://penttimurole.blogspot.com/2015/06/nyt-pitaisi-keksia-jotakin.html . Kertauksen vuoksi toistan otteen ”Nykyaika” teoksesta: ”Teollisuus ja kauppa kehittyivät tarunomaista vauhtia, ja uusien liikennevälineiden tarve kävi päivä päivältä yhä tuntuvammaksi. Maanteitä parannettiin, kanavia rakennettiin – mutta se ei riittänyt. Varsinkin tuotti kivihiilen kuljetus vaikeuksia. Vuosi vuodelta ahmivat tehtaiden höyrykoneet yhä suurempia hiilimääriä. Oli sentähden välttämätöntä keksiä uusi, mukavampi ja halvempi kuljetustapa. Tässä oli tehtävä, jonka täytyi tulla ratkaistuksi, ja se tulikin. Vuonna 1814 onnistui insinööri Stephensonin rakentaa kone, joka todellakin kykeni vetämään perässään hiilivaunuja pitkin kiskoja. Ja nyt seurasivat edistykset ehtimiseen toinen toistaan, kunnes höyryvaunu 1820-luvun keskivaiheilla ja loppupuolella sivuutti kuolleen kohdan ja muodostui käyttökuntoiseksi liikennevälineeksi.” Kirja hehkuttaa rautateiden globalisoivaa vaikutusta: ”Saman kuvan, joka kohtaa meitä pienoiskoossa kullakin rautatieasemalla, voimme havaita jättiläiskoossa, kun luomme silmäyksen yli koko maailman. Yhtäläinen kehitys tapahtuu kaikkialla, toinen maa toisensa jälkeen joutuu uudenaikaisen tuotantoelämän piiriin, pääsee vuorovaikutukseen muun maailman kanssa, vastaanottaa vieraita tavaroita ja lähettää itse omat tavaransa vieraisiin maihin”.

”Kahdennenkymmenennen vuosisadan juna” kiitämässä kahdessakymmenessä tunnissa New Yorkista Chicagoon (150 peninkulmaa).  Vasen yläkuva on Bangin kirjasta. Eipä ole matka paljoa nopeutunut, sillä nykyisin nopein junayhteys kestää 19 tuntia 5 minuuttia, matkanopeudeksi tulee noin 80 km/h. Kysymyksessä on kuitenkin yöjuna, joten aikataulu on sopeutettu järkeviin saapumis- ja lähtöaikoihin.

Jos nykyään matkustaa junalla rannikolta rannikolle matka kestää 63 tuntia ja matkanopeudeksi tulee sama 80 km/h. Oletko matkustanut Amerikassa tällaisella Amtrak-junalla? Jos olet, tiedät junan huutavan yhtenään tasoristeyksille saavuttaessa. Juna ei vihellä vaan se ulvoo. Sota-ajan lapset tietävät tuon junan ulvaisun, niin tekivät Neuvostoliiton veturit Suomen radoilla Porkkalaan liikkuessaan.

USA:n nopein juna kulkee länsirannikolla Bostonista New Yorkiin ja Washingtoniin. Matkanopeus on 129 km/h ja junan huippunopeus 240 km/h. Juna on nimeltään Acela. Se on teknisesti lähellä TGV-junia amerikkalaisin turvallisuus poikkeamin.

Kirja kertoo juuri valmistuneesta Siperian radasta, mutta myös radasta Egyptistä Etelä-Afrikkaan: ”Molemmat avaavat pääsyn tavattoman laajoihin maa-alueihin, joiden asujaimisto on hajaantunut ja alhaisella sivistyskannalla, mutta joiden luonnolliset rikkaudet ovat aivan pohjattomat. Mitä seurauksia onkaan oleva siitä eurooppalaisesta siirtolaistulvasta, joka asettuu näiden ratojen ja niiden sivuraiteiden varsille? Siperiasta vyöryy tavattomia paljouksia viljaa ja voita maailmanmarkkinoille, ja Afrikan kirjava monimuotoisuus halpahintaisia luonnontuotteita virtaa yli Euroopan! Rautateiden vallankumouksellinen tulevaisuudentoiminta kohdistuu varsinkin kaukaisiin seutuihin, joissa uudenaikainen kapitalistinen sivistys on vielä vain heikosti kehittynyt, Itä- ja Etelä-Aasiaan, Etelä-Amerikkaan ja Keski-Afrikkaan, ja juuri näistä seuduista niiden leviäminen tätä nykyä edistyykin ripeimmin eurooppalaisten ja pohjois-amerikkalaisten pääomien kannattamina, ne kun toivovat täältä löytävänsä halpoja raaka-aineita tuotantoansa varten ja uusia markkinoita tuotteilleen.”

Afrikassa on paljon rautateitä. Viime vuosikymmeninä kiinalaiset ovat satsanneet rautatieverkon kehittämiseen. Bangin mainitsema ”keltainen vaara” on todellinen. Kiinalaiset ovat huomanneet juuri sen minkä Bang kirjoittaa eurooppalaisten aikanaan havainneen: tuotteille tarvitaan markkinoita ja Afrikassa asuu 1 miljardi ihmistä. Siksi on satsattava vaikka lahjana, rahat palaavat. Vasemman käden kuvassa keltaisella näkyvät nykyiset rautatiet, oikealla on suunniteltu ja osittain rakenteilla oleva rataverkko. Kairosta Kapkaupunkiin johtavasta rautatiestä kylläkin tolpanväli puuttuu. Viimeisin kiinalaisten hoidossa oleva rata rakennetaan Mombasasta Nairobiin (600 km) ja edelleen Ugandaan, Ruandaan ja Burundiin. Uusi rata korvaa vanhan brittien 1898 rakentaman kapearaiteisen radan. Rakennuskustannukset ovat 7 milj. euroa per km. Kiina rahoittaa 90 % kustannuksista.

Suurkaupungit

Gustav Bang joutui olemaan epävarma monesta asiasta. Lähes kaikista asioista – niin oli maailma muutoksessa. Sosialistina hän joutui myös etsimään työväen asemaan liittyvää totuutta. Venäjän vallankumous oli vielä vuosien päässä, vaikka olihan vuoden 1905 ”melkein vallankumous” jo nähtävissä. Suurkaupungit on selvästi aihe, johon liittyy ristiriitaisia tunnelmia. Kaupungin ylistys on mahtipontista, mutta myös varjot ovat tummia. Hän kirjoittaa: ”Suurkaupunki on se paikka, jossa nykyaikainen elämä esiintyy oleellisimmassa ja rikkaimmassa muodossaan. Se on ikäänkuin aivokeskusta, jossa yhteiskunnan hermot yhtyvät, jossa kaikki ulkoa tulevat vaikuttimet pukeutuvat aatteiksi ja josta uudet ajanvirtaukset saavat alkunsa. Suurkaupungin elämä hermostuneine kiireineen ja kovaäänisine meluineen, läpättävine raitiotiekelloineen ja sihisevine telefoonilankoineen on kuva aikamme voimakkaasti tykkivästä elämästä.” Hän kirjoittaa häikäisevästä valosta. Tämä kaupungin häikäisevä valo luo uuden ihmisrodun. ”Ihmisiä, joiden henkeen ympäristö, väestön kirjava kokoomus, elämän huumaava vauhti, suurkaupungin omituinen henki painavat leimansa, ihmisiä, jotka tulevat reippaammiksi ja eloisammiksi, uusille vaikutelmille alttiimmiksi, uusiin aatteihin taipuvammiksi.

Suurkaupungin alin kerros, kuva Gustav Bangin kirjasta. Liisa muuten voihkii katsoessaan kirjan grafiikkaa. Kuvateksti on seuraava: Jos voisi radium-säteillä ottaa valokuvan kaikesta mitä on rakennettu nykyisen suurkaupungin alle, kymmenienkin metrien syvyyteen, saisi jokseenkin tämän kuvan. Siinä on putkirautateitä, kahdessakin kerroksessa, on vesi- ja lokaviemäreitä, kaasu- ja sähköjohtoja kirjavassa sekamelskassa.