Kaiken maailman mamut

Onko maailma muuttumassa? Tekevätkö muuttajat muutoksen? Ovatko uudet kansainvaellukset alkaneet? Kysymys on eurooppalaisille polttava. Toisaalta näin Eurooppa säilyy asuttuna. Olisiko parempi, että Eurooppa tyhjenisi ja kaikki se mikä on, kuolisi? Miten niin Eurooppa tyhjenisi? Eurooppalaisten syntyvyys on sillä tasolla, että väestö vähenee nollaan 400 vuodessa. Samalla tavalla etniset suomalaiset häviävät maan päältä neljässä vuosisadassa. Jotkut perimät DNA:ssa saattavat kyllä tuon häviämisen jälkeenkin muistuttaa suuresta menneisyydestä. Näin Kari Rydman totesi ilokseen oman viikinkiytensä.  http://karirydman.blogspot.fi/.  Se on kuitenkin menetetty menneisyys ilman yhtymäkohtaa tulevaisuuteen.

Monikulttuurisuus Suomessa on vielä alkusoitoissa. Suomi on Euroopan, jos ei nyt vähiten, niin sitten melkein vähiten monikulttuurinen maa. Taulukko osoittaa Sveitsin, Viron ja Latvian Euroopan monikulttuurisimmiksi maiksi jos monikulttuurisuutta mitataan vierailla kansallisuuksilla perinteisellä maaperällä. Itävalta, Irlanti ja Ruotsi ovat seuraavina, ennen Saksaa ja Ranskaa.  Vain Slovakiassa ja Puolassa on Suomea vähemmän monikulttuurisuutta. Tästä on hyvä aloittaa. Tilaa on - kunhan järkevästi hanteerataan.

Menetetty menneisyys?

Nykyinen Eurooppa nykyisine eurooppalaisineen on joskus viikinkimenneisyyden tapainen menetetty menneisyys. Meillä on halu hidastaa käynnissä olevaa. Emme halua uskoa tapahtumassa olevaa todeksi. Uskallamme ajatella tulevaisuuden ihmisiä vain niin pitkälle kuin tiedämme menneistä omaisistamme. En puhu sukututkimukseen aikajänteestä, enkä missään nimessä DNA-tutkimuksen haploista. Puhun niistä neljästä sukupolvesta, jotka ovat meille jotenkin tietoisia. Kuka tietää jotain isoäitinsä isoäidistä? Isoäidin äidistä kyllä kuuluukin jotain tietää - isoäidin kertomana. Niinpä siis tuo aika, joka meille jotenkin kuuluu, on 150 vuotta. Keskenään seurustelleet ihmiset kattavat juuri tuon verran aikaa. Se on pitkä aika. Se on juuri niin pitkä, että sitä pidemmälle meidän ei tosissaan kuulu ajatella. Ai, niinkö?

Suomessa asuu runsas 300000 ulkomailla syntynyttä henkilöä ja runsas 200000 ulkomaan kansalaista. Ulkomaan kansalaisissa on kaksi suurta ryhmää, venäläiset ja virolaiset. Muut ryhmät, mukaan lukien symboliasemaan nousseet somalit ovat pieniä. Kuten sanottu, Suomi on monikulttuurisuudeltaan yksi Euroopan vähäkulttuurisin. Noin 95 % väestöstä on ”puhdasverisiä” – heheh!

Suomenruotsalaisuus on tärkein ja suurin monikulttuurisuuden ryhmä Suomessa. Suomenruotsalaisten vähemmistö vastaa määrältään melko tarkkaan muita vähemmistöjä yhteenlaskettuna.

Mamut sekoittuvat ”puhdasverisiin” – ainakin vähän

Tein joskus aiemman blogini yhteydessä lakistavetoennusteen Suomen kansan koostumuksesta vuonna 2100. Sellaisia ennusteita ovat varmaan aivan oikeat tutkijatkin tehneet, mutta minulla on oikeus ennusteisiini. Silloin ennustin siirtolaisten määrän kasvavan suhteellisesti samalla määrällä kuin heitä nytkin nettona saapuu. He sekaantuvat kantaväestöön ja integroituvat – ainakin virolaiset ja venäläiset. Tai ehkä enemmänkin, oliko se juuri Kimmo Kiljunen, joka sanoi mamuista huomattavan osan tulleen tänne rakkauden perässä. Mamujen syntyvyys asettuu samalle tasolle keskiarvoväestön kanssa. Siten tässä kaaviossa esitetty ”mamujen” määrä ei tarkoita oikeasti mitään. Näyttäisi kuitenkin siltä että vuonna 2100 Uudellamaalla joka kolmannella ihmisellä olisi "vierasta verta". Vastaava luku muualla Suomessa olisi joka neljäs. Jostain syystä en onnistunut valuttamaan koko muuta Suomea Uudellemaalle. Uudenmaan väestö kyllä kasvaisi kaksinkertaiseksi, yli 3 miljoonaan asukkaaseen. Muu Suomi pienenisi 0.5 miljoonalla asukkaalla 3,7 miljoonasta 3,2 miljoonaan. Ilman siirtolaisuutta väestö säilyisi tämän mukaan vakiona. Se edellyttää kuitenkin lasten tekoa nykyistä aktiivisemmin. Mitenkähän se onnistuu vanhusyhteiskunnalta? Ja mitenkähän se vanhuusyhteiskunta onnistuu ilman noita nuoria mamuja?

Vuonna 2100 Suomessa on 7,5 miljoonaan asukasta. ”Puhdasveristä” kantaväestörotua on noin viisi miljoonaa, eli siis väki sinnittelee nykyisellä tasolla, mutta on vanhuspitoista. Mamuja on kymmenkertainen määrä nykyiseen verrattuna, mutta paljon on tapahtunut veren sekoitusta. Abrahamin jälkeläiset, niin arabit kuin juutalaisetkin, yrittävät kyllä vielä silloinkin säilyttää verensä puhtaana, uskonnosta riippumatta, mutta lipsumistakin tapahtuu.

Lappalaiset ja intiaanit mamujen armoilla

Minäkin olen mamu. Olen kesämökillä ja katselen lapinhautoja. Tai ainakin kiviröykkiöitä, joita hyvin voisi kuvitella haudoiksi. Vain 600 vuotta sitten täällä Hämeen heimon mailla lappalaiset hautailivat rakkaita vainajiaan tai muutenko vain huvikseen kiviröykkiöitä rakentelivat? Me mamut työnsimme heidät pois omilta vuosisataisilta metsästysmailtaan. Oli siirryttävä kohti pohjoista.  

Katselen salojärven rannalla olevia kiviröykkiöitä. Ovatko ne hautoja? Keitä olivat he, jotka 400 vuotta sitten joutuivat siirtymään asuinsijoiltaan kohti pohjoista? Meillä on ehkä juuri saman verran aikaa?

Intiaanisotia käytiin 300 vuotta. Ne alkoivat jo 1600-luvulla ja päättyivät 1900-luvulla. Mamut työnsivät ylpeät intiaanikansat lopulta reservaatteihin. Intiaanit olivat kyllä keskenään ristiriitaisia, aivan kuin maahan muuttavat eurooppalaiset, he sotivat keskenään ja välillä liittoutuivat mamujen kanssa, aina kulloisenkin strategian mukaan, mitään selkeätä, yhtenäistä maanpuolustusstrategiaa ei kuitenkaan löytynyt.  Varsinainen ”laillinen” intiaanien siirto-offensiivi alkoi vuonna 1830. Silloin kongressi hyväksyi lain nimeltä Indian Removal Act.  ”Viisi sivistynyttä intiaaniheimoa”, "Five Civilized Tribes", siirrettiin ”kyynelten retkellä” pois omilta asuinsijoiltaan tarkoituksella tehdä tilaa yhä lisääntyvälle siirtolaisväestölle. Kenraali Philip Sheridan, hän muiden tavoin, sanoi: ”ainoa hyvä intiaani on kuollut intiaani”. Siksipä suurten intiaanisotien aikaan tapettiin tarkoituksella myös naiset ja lapset. Intiaanisodissa kuoli noin 20000 mamua ja ehkä reilu kaksinkertainen määrä alkuperäisväestöä. Kolumbuksen retkien aikaan intiaaneja arvellaan olleen Pohjois-Amerikassa noin 10 miljoonaa. Nyt heitä on noin 3 miljoonaa. Minun ennusteessani suomalainen esi-isistö on sitkeämpää. Loppu koittaa vasta 400 vuoden päästä.

Amerikassa alkuperäisväestö puettiin mamujen vaatteisiin ja sen jälleen heitä kutsuttiin sivistyneiksi. Sivistyneet heimot, niitä oli viisi, katso kuvaa, valtioineen ja valtiaineen, siirrettiin sitten uusille metsästysmaille. Tämä tapahtui 1800-luvun puolivälissä. Intiaanit eivät vapaaehtoisesti luovuttaneet maitaan - pakon edessä.

Lännen lokarit asialla

Suomen Amerikan muutto alkoi täydellä teholla 1800-luvulla. Sanovat sen johtuneen parantuneesta tiedonvälityksestä. Postikortti kertoi ikävästä, mutta se kertoi myös mahdollisuuksista.  Oliko muuten arabikeväässä myös kysymys tiedonvälityksestä? Ennen ensimmäistä maailmansotaa suomalaisia oli lähtenyt Lännen Lokarin tavoin runsaat 300000 henkeä. Sotien välivuodet olivat hiljaisempaa kautta, mutta toisen maailmansodan jälkeen muuttajat lisääntyivät. Yhdysvalloissa vuonna 1960 tehdyn väestönlaskennan mukaan Suomessa syntyneitä siirtolaisia oli vielä runsaat 67 600 henkilöä ja heidän Yhdysvalloissa syntyneitä lapsiaan runsaat 173 200 henkilöä.

 Karjalan mamut varsinaisessa Suomessa

Mamuilua on lähemmiltäkin vuosilta. Olen asioinut kesän aikana Karjalasta muuttaneiden kanssa. Heitä löytyy Kemiön saarelta. Ostin juuri Kyytsösen Matilta laattakiviä. Hänen isänsä oli 40-luvun mamu. Ostin myös Hoikkalan Joukolta koivuklapeja. Hän oli mamuilun alkaessa kaksivuotias. Uusi ja lopullinen mamuilu alkoi hänen ollessaan viisivuotias. Näin murtuu myytti siitä, että suomenruotsalaisia alueita ei rasitettu karjalaisilla mamuilla. Mutta miksi kirjoitan mamuilu, hehän olivat suomalaisia? Jouko kertoo, että Kemiön koulutiellä ryssät tai mustalaiset, niin heitä kutsuttiin, joutuivat paikallisten koulutovereiden vaatimuksesta siirtymään maantienojaan tiellä vastaan tullessaan, annars får ni stryk – turpiin tulee! Heiltä myös kysyttiin: ”Miksi tulitte tänne, miksi ette jääneet sinne missä asuitte ja minne kuulutte?”

Evakot matkalla turvaan talvisodan jälkeen. Heitä oli puoli miljoonaa. Neljän vuoden päästä sama uusiksi. Oli kysymyksessä yksi historian suuria vaelluksia. Siirtolaisten asutustoimintaa  johti Veikko Vennamo. Sukulaiseni oli Veikon alaisena. Alaiset kysyivät johtajalta neuvoa miten olla tasapuolinen. kun on pakkolunastettava maata ja jaettava sitä siirtolaisille? Neuvo kuului: ”Kun teette työnne niin, että molemmat osapuolet ovat tyytymättömiä, silloin olette onnistuneet tasapuolisuudessa.” Neuvo todettiin varsin hyväksi.

Wahlroos ei ollut ensimmäinen Ruotsin mamu

Ruotsi on suomalaisten mamujen kansoittama. Maahanmuuttajia oli aikoinaan 50-luvulla 10000 henkeä vuodessa. Vuonna 1954 tehtiin yhteispohjoismainen työmarkkinasopimus, jolloin passi- ja oleskelulupapakko poistuivat, tämä helpotti joustavaa muuttoa tuntuvalla tavalla. Vuosikymmenen aika Ruotsiin muutti lähes 100000 suomalaista mamua. Muistettakoon vielä, että Ruotsi oli aiemmin ottanut vastaan 70000 sotalasta ja 60000 Pohjois-Suomen evakkoa.  1960-luvulla muutto vielä lisääntyi, sillä Ruotsiin muuttaneita oli vuosikymmenen aikana 200000 henkeä. Suurimpina muuttovuosina 50-luvun alussa muuttajia oli 20000 henkeä vuodessa ja 70-luvun alussa 40000 henkeä vuodessa. Hei, siis ymmärsitkö, 40000 suomalaista vuodessa. Nettomuuttoa pienensi paluumuutto, joka oli lähes aina noin kolmannes maahanmuutosta.    Suomessa syntyneiden tai suomalaisista periytyneiden ihmisten määrä Ruotsissa on tällä hetkellä noin 700000 asukasta. Se on paljon. Se on 7 % Ruotsin asukasluvusta.

Tämä kuva kertoo Ruotsissa asuvien suomalaisperäisten ihmisten määrän kolmessa sukupolvessa. Vuonna 2008 ainakin yhden isovanhemman kautta suomalaisperäisten ihmisten määrä oli 674000 asukasta, nyt määrä on 720000 asukasta.

Ruotsi on ollut mallimaa. Niin juuri pitää toimia. Näin ajattelevat hyvää tarkoittavat ihmiset. Mamut eivät ole kuitenkaan olleet kauttaaltaan tyytyväisiä Ruotsin tarjoamaan hyvinvointiin. Ollaan ymmällään. Ruotsidemokraatit nousevat vaalivoittoon. Asiasta puhuminen on tabu. Lähiöt segregoituvat. Malmössä paukkuvat käsikranaatit. Työtoverini Malmöstä sanoo, ettei Malmön keskusta ole enää ruotsalaisten kaupunki. Integraatio epäonnistuu, vaikka tahtoa ja varoja on. Olisiko jollakulla tähän hyviä vastauksia? Minulla ei ole.

Koira koiraa haukkuu!

Köyhyyden ja hädän kansainvaellus

Kansainvälinen muuttoliike herättää suurta huolta. Suomen presidentti ottaa asian agendalle. Muuttajien määrä on eskaloitunut hädän seurauksena, mutta myös aktiivisen matkanmyynnin vauhdittamana. Bisneksentekijät ovat huomanneet suuren tilaisuuden myydä valheellista tulevaisuutta, työtä, lasten koulutusta ja turvattua elämää. He eivät kerro muuttajan tulevasta helvetistä, halveksinnasta ja epätietoisuudesta vieraassa kulttuurissa. Muuttajat luulevat saapuvansa Eurooppaan tervetulleina vieraina, mutta he saapuvatkin vihattuina ja ylenkatsottuina. Heitä eivät pidä tervetulleina edes heidän jo Euroopassa olevat maanmiehensä. Jokaisen uuden tulijan arvellaan heikentävän jo tänne asettuneiden asemaa.

Viimeiset uutiset kertovat muuttovirroista Balkanin kautta Unkariin ja Turkin kautta Kreikkaan. On syntynyt uusia reittejä Lampedusan lisäksi. Unohdamme helposti maat Euroopan ulkopuolella, maat jonne siirtolaiset ensin saapuvat. Libanoniin on kohdistunut vuonna 2014 suurin paine. Muuttajia on ollut 80 henkeä maan 1000 asukasta kohti yhden vuoden aikana. Libanonissa on 1,2 miljoonaa syyrialaista pakolaista, kun maassa on vain 4,5 miljoonaa asukasta. Libanonin tolppa ei ottanut mahtuakseen minun kaaviooni. Ajattelen myös Jordaniaa, joka ei näissä EU-tilastoissa juuri näy. Zimbabween ja Jordaniaan on saapunut 20 pakolaista per maiden 1000 asukasta. Nämä ovat eri lukuja kuin Ruotsin 5,5, Italian 4,3 tai Suomen 0,6 maahanmuuttajaa per 1000 asukasta vuodessa. Oheisesta kaaviosta havaitsemme Euroopassa Luxemburgin, Norjan ja Espanjan vastaanottaneen eniten siirtolaisia asukaslukuunsa nähden (nettosiirtolaisuus). USA:n ja Englannin luvut ovat selkeästi Eurooppaa alhaisempia. Muuttajia saapuu suhteellisesti eniten Syyriasta. Sekään tolppa ei mahtunut kuvaani. Vuonna 2014 11 % syyrialaisista muutti maasta. Toiseksi eniten maasta pakenevia on Somaliassa, luku on lähes 1 % maan asukkaista yhdessä vuodessa! Hyvin moni maa asettuu muutossaan kolmeen asukkaaseen per 1000 asukasta vuodessa. Afrikka ja Itä-Eurooppa ovat kärkimaita, joista ihmiset haluavat pois.

Tänä vuonna 2015 elokuun loppuun mennessä Välimeren kautta kulkevat virrat ovat keskittyneet Turkin ja Kreikan rajalle. Merimatka on lyhyt, siinä ei ole suurta hengenvaaraa. Lampedusan reitti on vaatinut tänä vuonna lähes 3000 uhria. Turkin rannalta Kosiin on vain 5 kilometriä. Turkin kautta Kreikkaan on tämän vuoden aikana tullut 88000 syyrialaista ja 30000 afgaania. Lisäksi tulijoita on ollut Pakistanista ja Irakista muiden muassa.

Suomi on noudattanut tiukkaa politiikkaa turvapaikkojen myöntämisessä. Vuoden 2014 tilasto kertoo Saksan olevan Euroopan ykkönen ja Ruotsin olevan kakkonen, Italia, Ranska ja Sveitsi seuraavina. Lienee relevanttia verrata turvapaikkojen määrää myöntäjämaan asukaslukuun. Silloin kärkikolmikkona ovat Ruotsi, Malta ja Sveitsi. Pohjoismaat Suomea lukuun ottamatta ovat Euroopan omatunto. Ranska niuhottelee, myös Englanti on kitsas. Espanja on vetänyt liinat kiinni.

Ranska hyväksyi vuonna 2014 vain 22 % esitetyistä turvapaikka-anomuksista. Englannissa luku on lähes 39 %. Suomessa vuonna 2014 hyväksyttiin 54 % anomuksista. Ruotsi on ykkösenä, siellä hyväksyttiin 77 % turvapaikka-anomuksista vuonna 2014.

Maahanmuuttoon ja mamuiluun sisältyy paljon harhaa. Merkityksettömät asiat nousevat keskiöön. Viisaat puhuvat – ugh! Usein olemme olleet itse osallisia ongelman synnyttämisessä. Alkaen Palestiinan hyvää tarkoittavista ratkaisuista 2 maailmansodan jälkeen ja raahautuen lähihistorian läpi Algerian ja Afganistanin verisen perinnön kautta Irakin vapautukseen ja edelleen Somalian ja Libyan kautta uusiin kriiseihin Syyriassa, jälleen Afganistanissa ja pian ehkä Jordaniassa. On kuviteltu mahdolliseksi kantaa demokratian raikasta vettä ja täyttää sillä suolaisen maan kaivot. Autoritäärisen yhteiskunnan rakenteet eivät kuitenkaan kasva ja muutu ilman auktoriteetteja. Yhteisöstä irrotettu nuori on ajopuu ja potentiaalinen jihadisti.  Kaikki on ihmisten vuorovaikutusta. Pojat tarvitsevat isänsä ja äitinsä myös muuttomatkalla. Muutos on hidas. Olemme osa muutosta – halusimme tai emme.

Mökkikansa vailla vertaa

Nyt intiaanikesän kuumina päivinä on tullut ajatelleeksi kesämökkikulttuurin tulevaisuutta. Uuskaupunkilaisuus ei varmaan tunnusta mökkeilyä kansallisen kulttuurin kulmakiveksi. Ja saattaahan mökkeilyn vaatima ajankäyttö imaista osan suomalaisen kilpailukyvyn kiistellystä kakusta. Suomalaisilla on noin 0,8 miljoonaa kesäasunnoksi tehtyä tai sellaiseksi muuntunutta asuinpaikkaa. Varsinaisia loma-asuntoja on kuutisensataatuhatta, lisäksi on parisataatuhatta kesäasunnoiksi muuttunutta mummonmökkiä ja maatilaa. Runsas miljoona suomalaista on kesämökkikulttuurin aktiivisia osallistujia. Suomalaisten osin ympärivuotinen, vaikkakin pääosin viiteen kesäkuukauteen ajoittuva mökkeily on massiivisuudessaan varmaan melko ainutlaatuinen ilmiö maailmassa.

Mökkikansa numero yksi

No, tiedämmehän sen, että norjalaisilla on vuoristomajansa ja ruotsalaisilla myös stugansa, mutta että kaikki kansa!  Niin, miten paljon ruotsalaisilla ja norjalaisilla onkaan vapaa-ajan asuntoja suomalaisiin verrattuna? Suomi on pohjoismaiden mökkikansa numero yksi, se on selvä. Suomessa on 11 asukasta yhtä mökkiä kohti. Tässä ei ole huomioitu mummonmökkejä ja maatiloja. Jos ne otetaan mukaan, suomalaisia on vain 7 henkeä yhtä vapaa-ajanasuntoa kohti. Toisena tulee Norja tunturihyttiensä kanssa. Norjalaisilla on 420000 ”hytter og sommerhus”. Ruotsi on kolmantena pohjoismaista. Ruotsissa on 570000 vapaa-ajan asuntoa.

Ruotsalaisten mökeistä 6 % on ulkomaisten omistamia. Tanskalaiset omistavat 2 %, norjalaiset 1,9 % ja saksalaiset 1,8 %. Tanskalaisilla on omassa maassaan vain 200000 kesäasuntoa. Alhainen määrä johtuu Tanskan lainsäädännöstä. Vuonna 1972, Tanskan liittyessä Euroopan yhteisöön, pelättiin vierasmaalaisten kesämökki-invaasiota ja sen estämiseksi säädettiin laki joka esti vierasmaalaisten omistuksen. Perusteena oli rantaresurssien rajallisuus. Vuonna 1977 tehtiin säädös joka esti rantarakentamisen myös tanskalaisilta. Paine rakentamiseen oli kuitenkin kova ja vuonna 2004 annettiin lieventävä  säädös, joka salli kunnille mahdollisuuden myöntää rajoitetusti rakennuslupia rantarakentamiseen. Rajoituspolitiikasta sitten johtunee, että tanskalaisilla on Ruotsissa 12000 kesäpaikkaa.

Suomi on selkeä ykkösmaa kesämökki-tiheydessä asukaslukuun verrattuna. Suomessa on 11 asukasta yhtä mökkiä kohti. Jos vielä mukaan lasketaan mummonmökit ja kesäkäytössä olevat maatilat ja torpat niin yhtä vapaa-ajanasuntoa kohti on 7 ihmistä. Norja ei ole kaukana, mutta Tanskanmaassa asiat ovat toisin.

Ulkomaista invaasiota pelättiin

Suomen dilemmaksi ei noussut pelätty saksalaisinvaasio Euroopan unioniin liittymisen jälkeen. Pelon aiheeksi nousi venäläisten mökinomistus. Suomessa on tällä hetkellä 3200 venäläisten omistamaa kesäpaikkaa. Se on 0,6 % kaikista mökeistä. Suurta mielenkiintoa on herättänyt se, miksi mökkitontteja on osteltu strategisten armeijakohteiden naapurustosta tai tärkeiden laivaväylien kapeikoista. Tapauksia ei ole yksi tai kaksi! Venäläisten tulevaa omistuskiintiötä on ennusteltu oikein viranomaisten toimesta. Työ- ja elinkeinoministeriö teki vuonna 2013 ennusteen venäläisten mökkeilystä Suomessa: ” Venäläiset vapaa-ajan asukkaina Suomessa 2030”.

Suomalaiset laativat vuonna 2013 ministeriötasoisen ennusteen venäläisten omistamien lomakiinteistöjen määrän kasvusta. Tuohon aikaan ei ollut vielä aavistustakaan nykypäivän tilanteesta Ukrainassa ja Krimillä, saatikka pakotteiden vaikutuksista ja ruplan romahduksesta. Kaikki tapahtui niin äkkiä, mutta jo seuraavana vuonna selvityksen jälkeen. Ennusteessa oli laaja haarukka. Vuonna 2030 venäläisten arveltiin omistavan 12000 – 27000 lomakiinteistöä Suomessa. Haluatko lukea? Klikkaa: https://www.tem.fi/files/36722/TEMrap_20_2013_web_22052013.pdf

Mökkeilyn luvattu maa

Suomalaisilla, mökkeilyn luvatulla kansalla, on moninaisia mökkeilyn muotoja. On kulttuurirantamökkeilyä, on maatilamökkeilyä, on torppamökkeilyä, on salojärvimökkeilyä, on saaristomökkeilyä ja villamökkeilyä, on tyrskyrantamökkeilyä ja Lapin mökkeilyä ja on vielä asuntoauto/vaunumökkeilyä, venemökkeilyä ja vähenemässä määrin telttamökkeilyä. Tilasto? Minulla ei ole tästä tilastoa.

Minun mökkeilyni toivemaisema näyttää tällaiselta. Siihen kuuluu veteen vajoavia puunrunkoja, Lapinhautojen kiviröykkiöitä, vanha syrjäinen tanhupaikka, luonnon ja ennen eläneiden magiikkaa ja nyt vasta loppukesällä aikaansaamani laituri, jolta pääsen konkkakoipeni kanssa veden syliin.

Itse olen kahden mökkeilykulttuurin harrastaja. Nautin salojärvimökkeilystä, mutta pääasiallisesti oleskelen turvallisessa torppamökkeilyn ympäristössä. Salojärvimökkeily oli minun kasvavan perheeni mökkeilymuoto. Silloin oli mahdollista asua mökissä ilman sähköä, katsella takkatulen loimua ja katsella järven väreilevää pintaa. Jos nykyaikana haluaisit viedä keskenkasvuiset paikkaan missä ei ole sieraimia lukemattomille latureille - tulisit epäonnistumaan. Näin siis salojärvimökkeilyä on tarjolla vain ikääntyneille, televisioista ja iPadeistä addiktoitumattomille.

Kun nyt viisikymmentä täyttäneet olivat nuoria, oltiin jo rockin, leveälahkeisten farkkujen ja spittareiden vallassa, mutta televisiosta mökeillä, väritelevisioista puhumattakaan, ei ollut tietoa – saatikka puhelimesta – utopiaa. Huvit oli tehtävä omasta päästä.

Vieraanvaraisuutta puolin ja toisin

Meidän suvussamme mökkeily on tullut osaksi italialaisuomalaista yhteiseloa. Italian Nonnan mökkijärven huudahdus; ”Che pace, che natura”, on jäänyt jatkuvasti toistetuksi mantraksi. Italiassa mennään merelle kesän tullen, mutta se ei tarkoita omalle mökkipalazzolle menoa, paitsi niillä, joilla tällaiset palazzot ovat suorastaan sukuperintönä. Tavalliset ihmiset, joilla on varaa ”mennä merelle”, asuvat merenrantakaupungeissa sijaitsevissa kerrostaloasunnoissa. Puolisuomalaiset italialaiset rakastavat kuitenkin mökkeilyn iloja Suomessa käydessään. Tällaisia kesätarinoita ovat minun mökkini vieraskirjat tulvillaan.

Nonnan ja Attilion mökkikäynti 70-luvun suomalaismökillä oli ennennäkemättömyyden kokemista. Lapsilla siinä riitti aiheita kuvakertomukseen.

Beduiinien jälkeläiset hiekalla

Entisillä beduiineilla mökkeilyn tapainen luontokosketus on verissä. Libyassa pääsi halutessaan paikallisten kanssa retkelle. Ja kannatti haluta. Retket suuntautuivat hiekalle. Ajoneuvona eivät valitettavasti olleet kamelit vaan oli tyydyttävä maastoautoihin. Jeepin takakontissa oli lammas ja vuohi. Lammas paloiteltiin ja grillattiin nuotiolla, sisäelimet syötiin alkuherkkuina. Paistaminen ja syöminen oli nuotioillan pääohjelma. Jos herkkuhammasta vielä jomotti, saatettiin lähteä jänismetsälle. Silloin ajettiin illan pimeydessä pitkin hiekalla olevia pusikoita. Haulikkomies kurkotteli auton ikkunasta valokeilaan ilmestyvän riistan toivossa. Ja usein pupu joutui pataan. Vuohi säilyttikin useimmiten henkensä ja mäkätteli tyytyväisenä kun miehet kallistivat päänsä hiekalle. Paikalle sattuneet kamelit olivat yleensä kiinnostuneita syöjien jätteistä ja saapuivat nuotiopaikalle tutkimusmatkalle. Herääminen kamelin jalkojen juuressa saattoi synnyttää pienen shokin – mutta siitäkin selvittiin.

Beduiinien jälkeläiset saunan lauteilla

Vastapalveluna kamelipaimenten luo tehdyille hiekan yöretkille tarjosin beduiinien jälkeläisille suomalaista metsän ja järvien magiikkaa. Ajoin Helsingistä mökilleni Tammelaan tarkoituksella pikkuteitä pitkin, valtateitä vältellen.  Näin syntyi vaikutelma matkasta asumattomaan korpeen. Metsää ja metsää kymmeniä kilometrejä. Tunnelma oli valmiiksi tiivis kun saavuimme mökkijärven rantaan – sadan kilometrin päähän lähimmästä sivistyksestä. Metsä kiehtoi ja pelotti. Kuikan vihlova ujellus tiivisti tunnelmaa. Aito kysymys ylsi lähes tankerovitsien tasolle. ”No danger animals here?”  Erämaan miesten sopeutuminen oli kuitenkin nopeaa. Teen keitto avotulen äärellä oli heidän lapsuutensa todellisuutta – ja maku jotain muuta kuin kaasuhellan liekillä aikaansaatu elämys. Isännälle yllätyksenä eräskin vieras oli aamulla kello kuusi laiturilla auringon kilossa aamuvoimistelua suorittamassa. Sauna oli tietysti suomalaisittain pakollinen kuvio. Älkää nyt ruvetko päivittelemään! Sauna on oikea paikka turkkilaisen kylpyläkulttuurin perineille arabeille ja he osaavat siitä nauttia.

Mr. Jamal Syyriasta ja Mr. Pentti Suomesta istuvat mökkisaunan lauteilla. ”All heat coming to Mr. Jamal!”

Kuwaitit mökkeilevät torstaisin

Kuwaitilainen mökkeily muistuttaa suomalaista mökkeilyä, mutta ei sittenkään. Homma on täysin miesten puuhia. Meren rantaan on kuitenkin mentävä. Tosin vesi on niin kuumaa, ettei siellä tee mieli uida. Mökkeilemään lähdetään vakiintuneella ystäväjoukolla. Rannalla sijaitsevan peltimökin piha täyttyy Mersuista ja taitaa joukkoon mahtua pari Maseratiakin ja ainakin yksi Ferrari. Sudanilaiset kokkipojat huolehtivat tarjoilun herkuista. Juomana on mustaetikettistä whiskyä, noin suunnilleen puoli pulloa mieheen - parhaimmillaan koko pullo. Ilmastointikoneet hurisevat. Peltimökissä on suorastaa kylmä. Kylmyyttä lisää jäämurske juoman höysteenä. Kummallista, jäiden seassa juotu whisky ei tunnu kihahtavan päähän. Aikanaan ilta päättyy ja mökkeilijät siirtyvät ilmastoituihin ajoneuvoihinsa. Auton kojetaulun juomalasin pitimiin sijoitetaan piripintaiset whiskylasit – one for the road! Ja kaikki tämä ajalta ennen Saddam Husseinin Kuwaitin valloitusta,  ja sitä seuranneita demokratisoimisoffensiiveja ja masentavaa nykytodellisuutta.

Lopun epäilys ja toive

Olen antanut itseni kuulla tulevasta yhteiskunnallisesta muutoksesta ja kesämökkikulttuurin kuolemasta ja robottiautoista ja erityisesti siitä etteivät nuoret enää halua ajaa autoa. Mitä sitten sanotte siitä että mökillä sienimetsässä pikkuinen ihana  kaksivuotias lastenlastenlapseni ilmaisi halunsa tarttua auton rattiin, ja hän sitten ryhtyi tarmokkaaseen ratinpyöritykseen. Olisiko hän valmis isoisoisän mökin tulevaksi käyttäjäksi ja kesämökkikulttuurin vaalijaksi - kyllä siihen jonkinlaista ratinpyörittäjää tarvitaan, robottiauto ei sinne puskaan ilman apua selviä?

Maaginen vartti

Suomi on kesämökkien luvattu maa. Suomen kaupungit tyhjenevät juhannuksen aikaan. Suomi viettää työnteon kannalta puolitehoista kesäkautta. Kadut täyttyvät jo ennen kolmea. Silloin näyttää alkavan iltaruuhka. Miten iltaruuhka voi olla niin aikaisin kun aamuruuhka kuitenkin varsinaisesti kehittyy vasta kahdeksaan tultaessa. Ei siis voi pitää paikkansa, että ihmiset aloittaisivat työnteon aamuvirkkuina aikaisin, päästäkseen aikaisin kotiin vapaa-aikaa viettämään. Niin huomatkaa, etten nyt puhu varsinaisista oikeista duunareista, jotka aloittavat työpäivän jo seitsemältä. Suomalaisten työajasta kiistellään. Joidenkin mielestä Suomessa on muihin maihin verrattuna lyhyt työaika, jotkut taas lukevat tilastoja toisin ja ovat sitä mieltä, että Suomessa onkin muihin maihin verrattuna pitkä työaika. Ota tuosta kaikesta selvää!

   

Kaikenlaiset väestörakenteen, ikärakenteen, lomien pituuden, osa-aikatyön ja tilastossa mukana olevien ja puuttuvien ryhmien antamat vääristymät huomioon ottaen tai niistä välittämättä näyttäisi siltä että eurooppalaisissa esimerkkikohteissa eniten aikaa työntekoon käytetään Baltian (17 %) lisäksi Ruotsissa ja Norjassa (15 %). Vähiten taas Belgiassa ja Saksassa (11 %). Suomi seilaa 13 %:n tuntumissa keskivaiheilla.

Pelastaako varttitunti kilpailukyvyn?

Hallitusohjelma ja pääministeri esittävät yhteiskuntasopimusta ja työajan pidentämistä. Sehän taisi olla minun pikalaskuoppini mukaan niin, että työssäkäyvien työpäivää pitäisi jatkaa varttitunnilla. Aika mielenkiintoinen tuo työajan jatkaminen. Jos myy varttitunnin kauemmin myykö silloin enemmän, voidaanko siis työvoimaa vähentää aukioloaikoja jatkamalla? Jos arkkitehti miettii suunnittelukohdettaan vartin kauemmin tuleeko parempi talo, vai saattaako se liiallisen pohtimisen seurauksena huonontua, kuka tietää? Jos poliitikot eduskunnassa saisivat tehdä töitä vartin kauemmin päivittäin tulisiko parempia lakipykäliä, vai lisääntyisikö vain kahvilakeskustelujen kesto?  Jos bussikuskin työaikaa lisättäisiin vartilla päivässä saataisiinko syntymään enemmän ajokilometrejä aikatauluja rukkaamalla? Varmaa on, että mottimetsässä vartissa syntyisi neljännesmotti lisää tuotantoa, mutta mottimestarit ovat kuolleet ja kuopatut. Muuten huipputason mottimestarit tekivät pokasahalla 17 mottia 8 tunnissa. Asvalttiporukan työsuorite lisääntyisi poutapäivänä varmuudella kolmella prosentilla ja uutta päällystettä syntyisi muutamia kymmeniä metrejä. Parturi ei kylläkään saisi tuohon varttiin enää mahtumaan uutta asiakasta, joten aikaa voisi kuluttaa vaikkapa lattian lakaisuun. Siis mitä nyt haluan tällä pallottelulla sanoa? Haluan sanoa ettei tässä asiassa ole lainkaan kysymys laskuopista tai tilastotieteestä, puhumattakaan taloustieteestä. On kysymys vain ja ainoastaan tunteesta ja asenteesta. Yhteisestä uhrautumisesta, eräänlaisesta ”talvisodan hengestä” - ilman kuolemanvaaraa. On henkisesti parempi että jatketaan vartilla työpäivää - sen me hyvin kestämme, kuin että alennettaisiin parilla prosentilla liksaa. Meillähän on aikabudjetissa varaa, varaa ei niinkään ole rahabudjetissa – ainakin siltä tuntuu. Sitähän tuli tarkasteltua jo blogissani http://penttimurole.blogspot.fi/2015/05/onko-aika-loppumassa.html. Mutta otetaan hieman uusiksi, eipä siitä taida olla paljoa haittaakaan..

Aika kortilla

Yhteiskuntasopimuksen pohtijoilla aika on muodostunut ehkä haluttuakin keskeisemmäksi. Työtä olisi lisättävä. Ok. jos työntekoa voitaisiin tehostaa työaikaa lisäämättä, saavutettaisiin sama tulos. Työsuorite kasvaisi. Buntanpoika Nalle väittää suomalaisten tekevän lähinnä vähiten työtä koko maailmassa. Hän sanoi suomalaisten tekevän 70000 tuntia elämänsä aikana, kun aasialaiset värkkäävät yli 100000 tuntia eläissään. Onhan työajoissa eroa. Ajattelen henkistä työtä tekeviä italialaisia sukulaisiani. He nautiskelevat kyllä päivittäin virkistävän ja maittavan lounaan, mutta kotiin tullaan vasta seitsemän maissa. Työpäivä on paljon pitempi kuin meillä. Vapaa-aikaa ei tahdo jäädä lainkaan. Kun poikani oli harjoittelijana italialaisessa arkkitehtitoimistossa hän tuli kotiin sopivasti kahdeksalta perheen yhteiselle illalliselle. Vapaa-aikaan ei riittänyt aikaa. Elokuviin ei kerinnyt, ei myöskään konsertteihin. Ykkösprioriteettina on aina perheen yhteinen ruokailu – ja työ. No, mutta kuitenkin italialaisten ansiotyöhön käyttämä keskimääräinen työaika näyttää hyvin samanlaiselta Suomeen verrattuna – kymmenen prosentin paremmalla puolella liikutaan..

Ajankäytön laskelmat ovat mielenkiintoisia, mutta usein perusteiltaan sekavia. Lasketaanko aikaa koko asukasluvun suhteen vai lasketaanko vain jollekin ikäryhmälle? Onko vauvojen nukkuminen mukana laskelmassa. Hehän pääosin nukkuvat. Miten on vanhusten laita. Mekin olemme aikamoisia pötköttelijöitä. No, tästä ei saa selvää kun tilastoja katsoo. Joka maassa ja jokaisella organisaatiolla ne ovat erilaisia. On siis tarkasteltava vain klumppeja ja suhteellisuuksia. Totuutta ei ole tarkasteltavaksi. Kun työaikaa ajatellaan pidennettäväksi noin 60 tunnilla vuodessa per työssäkäyvä, tarkoittaisi tämä noin 30 tuntia vuodessa per asukas ja edelleen noin 5 minuuttia vuorokaudessa per asukas. Työssäkäyvää kohti siis 10 minuuttia/vrk ja työssäkävijän työpäivää kohti runsas varttitunti.

  

Paninpa tuon vartin siihen runsaan 1440 minuutin vuorokautiseen ajankäyttötolppaan. On mielenkiintoinen aihe pohtia mistä tuo vartti olisi pois otettavissa. No ei sitä ainakaan voi ottaa puolen tunnin tienoilla olevasta opiskelusta eikä miltei samansuuruisesta shoppailusta. Se on otettava vapaa-ajan harrastuksista. Vapaa-aikaa harrastetaan keskimäärin 380 minuuttia kaupungeissa ja 345 minuuttia maalla. Tässä kaaviossa vartti on kuitenkin hieman harhaan johtava. Keskimääräiseltä ihmiseltä ei tulisi leikattavaksi kuin 5 minuuttia.

Tämä kuva esittää Tilastokeskuksen ajankäyttö-tutkimusta erinäisiltä vuosilta. Se näyttää kummalliselta, sillä 15-64 -vuotiaiden ajankäytössä ansiotyön osuus on pudonnut 1979 -vuoden  221 minuutista 2009 -vuoden 183 minuuttiin. Erityisen suurta kasvua on ollut tietokoneen käytössä: vuonna 1999 yksitoista minuuttia päivässä ja vuonna 2009 neljäkymmentäviisi minuuttia päivässä.

Mistä ottaa?

Nykyisin palkalliseen tai omaan työhön kulutetaan Helsingin seudulla 138 min vuorokaudessa ja maaseudulla 139 min vuorokaudessa per asukas. Käytettävissä olevasta ajasta nuo luvut ovat 9,6 % ja 9,7 %. Uusi ehdotus lisäisi työaikaa 4 % ja muihin tarkoituksiin jäisi 1300 minuutin sijasta 1295 minuuttia. Vapaa-aika siis vähenisi 0,3 %. Mistä sen voisi ottaa? On se ainakin helpompaa kuin hallitusneuvottelujen menoleikkaukset. On nimittäin mistä ottaa.

  

Nämä luvut ovat Aalto yliopiston professori Junnilan esitelmäaineistosta kaapattuja. Suomalaiset tekevät työtä ja nukkuvat aivan yhtä paljon, oli sitten kysymys maalaisesta tai kaupunkilaisesta. Työhön kuluu maalla ja kaupungissa keskimäärin 139 minuuttia päivässä. Kodinhoitotöihin maalaiset panostavat enemmän. Metropolihelsinkiläinen käyttää kodinhoitotyöhön 100 minuuttia päivässä, kun maalainen tekee kodinhoitotöitä 150 minuuttia. Kaupunkilaiset urheilevat enemmän, mutta ulkoilevat vähemmän. Kaupunkilaiset myös lukevat ja katsovat televisiota hieman maalaisia enemmän. Kaupunkilaisilla tähän kuluu 192 minuuttia päivässä, tosin metropolihelsinkiläisillä vain 182 minuuttia, kun maalaiset taas käyttävät vain 172 minuuttia. Matkoihin käytetyssä ajassa on hieman eroja. Kaupunkilaiset käyttävät 4,7 % ajastaan matkoihin kun maalla selvitään 3,5 % osuudella ajasta..  Missään suhteessa erot kaupunkilaisten ja maalaisten välillä eivät kuitenkaan ole merkittäviä.

Tämä kuva kertoo hieman asioita ryhmitellen Helsingin metropolialueen, muiden kaupunkien, puoliurbaanien alueiden ja maaseudun eroista ajankäytön suhteen Nyt monien hellimä ”kasautumisilmiö” ei näytä vaikuttavan juurikaan ihmisten ajankäyttöön. Kysyin jo aiemmin mitä tästä sanovat ystäväni Ode ja Mikko, kasautumisteorian mutuprofeetat. Sanovat tietysti, ettei tässä tilastossa ole lainkaan edustettuna ”lisääkaupunkiakaupunkilainen” – tuo uusi marginaaliasukas.

No, mistä otetaan?

Olisi siis otettava 5 minuuttia keskimääräisihmisen1440 minuutista. Juustohöylä tuntuisi hyvältä ratkaisulta. Kukaan ei huomaisikaan tuota 3 promillen siivua. Juustohöylä ei ole muodissa, pitää olla rohkea, sanoo Sipilä. Otetaanko nukkumisesta ja lepäilystä? Ei, annetaan ihmisten nukkua tuo 540 minuuttia eli 36 % ajastaan. Viihteeseen ja kulttuuriin käytetään 24 minuuttia. Sovitaan: siihen vähään ei kosketa. Mikään kotityökään ei tunnu helposti rokotettavalta. Kotityöt tosin vähenevät kun me kaupunkilaistumme. Ehkä sieltä irtoaisi pieni siivu sillä kotityöt ovat selvästi suuri potentiaali. Maalaiset tekevät kotitöitä 150 minuuttia vuorokaudessa kun helsinkiläisillä luku jää 100 minuuttiin.  

Tämä kuva kertoo siitä, missä me aikaamme vietämme. Maalla ja metropolialueella kuluu saman verran aikaa liikenteessä. Maalaiset tekevät töitä kotona.

Liikalihava Suomen kansa urheilee ja ulkoilee keskimäärin 41 minuuttia päivässä. Luku on sama kaupungissa ja maalla. Ei kosketa siihen. Miten sitten tietokone, älypuhelimet, some ja pelit? Paljonko sinne uppoaa? Tilaston mukaan kaupunkilaisilta uppoaa 55 minuuttia, ja maalaisilta 41 minuuttia vuorokaudessa. Luvut näyttävät muuten hyvin vaatimattomilta. Mutta maalaiset elävät selvästikin terveemmin, vähemmän pelejä ja enemmän kotitöitä. No, ei tästä nyt selvää leikkauskohdetta löytynyt, mutta Sipilälle voisi kuitenkin ilmoittaa, ettei tuon viisiminuuttisen kaappaaminen ole todellakaan ajankäytön ongelma, jos se on ongelma, se on arvovallan ongelma.

Pönterit ja kilpikonnat

Suomen armoitettu arkkitehtuurikriitikko ja blogisti ”Arkkivahti” alias Tarja Nurmi kutsuu kotikaupunkinsa Kuopion torin uudistusta pönteröimiseksi. Toinen vahva nainen, arkkitehti Zaha Hadid arvioi japanilaiset virkaveljensä varsin keveiksi saatuaan hyllytyksen kilpailuvoiton perusteella valmiiksi suunnitellusta Tokion olympiastadionista – kilpikonnasta – niin kuin joku kateellinen kollega sanoi. Meillä rakennusten suunnittelusta tai arkkitehtuurista ei juuri keskustella. Tämän osoittaa varsin vaisu keskustelu Guggenheimista. Suomalainen on kaupungeissaan ikään kuin pakon sanelemana ja olosuhteiden uhrina. Usko kruunun suunnitelmien muuttumisen mahdottomuuteen on vankkumaton. Nyt kun meillä lähestyy väistämätön keskustelu bulevardeista ja guggiksesta on hyvä hieman kuulostella mitä tapahtui Kuopion torilla ja Tokion stadionilla.

Ookelta alkusoitto

Eilen, tai pari päivää sitten, soittaa kiihkeänä ystäväni Olli ”Ooke” Lehtovuori. Hän ei uhoa arkkitehtuurista, hän uhoaa Kuopion torista. Haluaa ”asiantuntijan mielipidettä” tueksi ajatuksilleen. Hän ei käsitä torin varrella olevien katujen muuttamista kävelyalueiksi kaljaterasseineen. Hän puhuu jotain ”mualiman navasta”, joka on nyt menettänyt asemansa. Hän tuntuu myös ihmettelevän maanalaista kauppakujaa, kun maan päällä kaupat kituvat.

Tässä sumuisessa satelliittikuvassa ”pönterit” ovat jo paikallaan. Tori on valtavan kokoinen, sinne mahtuisi kaksi jalkapallokenttää. Olen ollut aina hieman herkkä torinaluspysäköinnin suhteen. Ajattelen että torilla täytyisi voida kävellä tukevasti maan päällä - ei talon katolla. Mutta kun nyt olen ollut Rogerin mukana Pietarsaaren toria kansittamassa taika on lauennut.

En ole käynyt Kuopiossa kuin sitten viimeksi. Silloin torityö oli vielä kesken, siksipä kysyn kuopiolaiselta Kari Pääskyseltä – mitä mieltä hän on? Näin hän sanoo: ”Hei, tässä kommentti toriuudistuksesta. Maanalainen pysäköinti on ok, kunhan se löydetään - ja sinne löydetään takaisin! Maanalainen kauppakuja ei ole sytyttänyt meitä eikä muitakaan. Kauppahalliuudistus kyllä onnistui myyjien ja meidänkin mielestämme. Apaja, kalahallin sijoille tehty uudisrakennus lienee monen mielestä paikkaan sopiva. Me emme kuitenkaan suuremmin noteeraa ratkaisua. Kyllä se liiaksi poikkeaa kauppahallin arkkitehtuurista. Toisaalta Apaja menettelee kokonaisuudessa, onhan torin ympäristö kokoelma rumia ja tyyliltään sekalaisia liiketaloja. Sosiaalisena kaupunkitilana torikokonaisuus toimii maan päällä mainiosti. Kävelykatu-uudistus Pekka Kauhasen töineen (Oksapoika yms pienet teokset) on mielestämme onnistunut, kokonaisuuteen sopiva.” Näin siis sanovat Riitta ja Kari, nykypäivän ajattelevat kuopiolaiset. Uskon heitä.

Kuopion torilla on suuri menneisyys. Auttavatko uudet vaatteet suureen tulevaisuuteen?

Kuopion kaupungin kotisivuilla kerrotaan torin historiaa. https://www.kuopio.fi/web/asuminen-ja-kaupunginosat/kuopion-kauppatori

Sylttytehtaalla?

Jatkoinpa vielä kyselyä ja menin lähelle sylttytehdasta. Heikki Tegelman oli kyselyn kohteena. Hän vastasi näin: ”Tervehdys Pena! Kuopion torinaluspysäköinti on melko pitkäaikainen projekti ja olen siinä jossakin välissä ollut itsekin mukana. En siis ole herkkä sitä haukkumaan. Lähtökohta on hyvä- parantaa ruutukaavakeskustan toimintaa vastapainona ulkopuolisille automarketeille. Itse pysäköintilaitos ja varsinkin useimpien torin itäpuolisten tonttien yhteistoiminta ja kytkennät toripysäköintiin toimivat hyvin, joskin vaativat vielä asiakkaiden tottumista. Torin itäpuolinen Puijonkatu ja eteläpuolinen Kauppakatu ovat saaneet liiallisen jalankulkukorostuksen pintakäsittelyjä myöten. Tämä poikkeaa perinteellisestä katuhierarkiasta, aiheuttaa jalankulun ja huoltoliikenteen ristiriitoja sekä pikapysäköinnin puutetta. Torin perinteellisistä diagonaaliväylistä luopuminen ei ole perusteltua.”

Toke Korhosen ”vinjetti” Googlen kamera-auton kuvaamana vuoden 2009 asussa. Toke oli hyvä ystäväni, siksi sain olla tuon talon pysäköintiä mitoittamassa. Silloin uskottiin kaupunkiautojen pienenevän. Toisin kävi, nyt ajetaan ostoksille maasturilla.

Arkkivahdin pönteröt

Niin, palataanpa sitten Tarja Nurmen eli ”arkkivahdin” torihommaan liittyviin kannanottoihin. No, sieltäpä löytyy rajua tekstiä – ja useana painoksena. Viimeisin on nimeltään KUOPION TORIN UUSI KORISTUS.

Arkkivahti kauhistelee torin ”pönteröintiä” ja toria ympäröivää kävelykatua. Hän sanoo sillä rikotun asemakaavan selkärangan. Vahti epäilee myös liikenneturvattomuutta. Puretun kalahallin tilalla on arkkivahdin mukaan ”outo lasipönteri”. Ja sitten: ”on vielä lisää kolhoja pöntereitä, joista mennään alas paikoituskerroksiin”. Torin alla olevaa ostoskeskusta arkkivahti kutsuu ”todelliseksi flopiksi”. Arkkivahti puuttuu myös edesmenneen ystäväni arkkitehti Toke Korhosen suunnitteleman Anttilan talon ”laattakuorrutuksiin”. Taisinpa minäkin hieman osallistua tuon talon parkkitilojen mitoitukseen – siksi sykähtää. Tässä arkkivahdin tyylinäytettä:

http://arkkivahti-arkkivahti.blogspot.fi/2015/03/kuopion-torin-uusi-koristus.html

Leo todistaa

Kun sitten selailen asiaa törmään Kuopion kaupungin kotisivuilla Leo Kososen slaideihin pääosin vuodelta 2011 – siis suunnitteluvaiheessa. Hän on tietysti ollut jo virkansa puolesta mukana geimeissä. Leo on tehnyt hienoa työtä jalankulkukaupunkiteoreetikkona. Hyvä kun pääsee soveltamaan teoriaansa kotikaupungissaan. Tässäpä linkki Leon todistukseen. Mielenkiintoista. http://www.kuopio.fi/documents/385672/385804/1105_11_Kosonen_Kavelykeskustadioja.pdf

Uusi kauppakäytävä yhdistää maanalaiset liiketilat kauppakäytävien verkostoksi. Ympärivuotinen kävelykeskusta, joka on viihtyisä myös huonolla säällä ja talven pakkasissa – talvikaupunki. Näin kertovat Leon slaidit.

Tuliko tasapeli?

No, miten tämä kaikki nyt päättyi. Tuliko jonkinlainen tasapeli puolustajien ja vastustajien välillä. Hanke on ainakin toteutettu, eikä taida olla pienine puutteineen ainakaan huononnus vallinneeseen tilanteeseen ja mikä tärkeintä, se toteuttaa ”ruutukaavakeskustan toimintaa vastapainona ulkopuolisille automarketeille”. Näin sen sanoi ystäväni H. Tegelman.  Ooke, älä ole vihainen, ole tyytyväinen – ainakin puoliksi! Arkkivahdista en tiedä, taitaa olla liian sitkeä tyytyäkseen!

Zaha Hadid ja Tokion olympiastadion 2020

Tasapeliä ei tullut Tokion olympiastadionin hankkeessa. Kisat pidetään vuonna 2020. Suunnittelusta järjestettiin arkkitehtikilpailu vuonna 2012. Tuomaristossa oli pääarkkitehtina ja puheenjohtajana Tadao Ando. Juryssa olivat lukuisten japanilaisten lisäksi mm. Norman Foster ja Richard Rogers. Voittajaksi valittiin Zaha Hadid. Etkö tunne? Hän on irakilaislibanonilaisbritti naisarkkitehti.

Voittajaehdotukset esiintyvät seuraavissa kuvissa:

1 palkinto: Zaha Hadid Architects Britanniasta.

2. palkinto: Cox Architecture Australiasta.

3. palkinto: Sanaa + Nikken Sekkei Japanista.

Voittajien ehdotukset ovat nähtävissä tästä linkistä:

http://www.jpnsport.go.jp/newstadium/Portals/0/NNSJ/en/winners.html

Zaha Hadid siis valittiin ja hän aloitti työnsä. Kaikki ei kuitenkaan mennyt putkeen. Japanilaiset valitsivat potentiaaliset urakoitsijat ja heidän toimestaan ensimmäiset hinta-arviot näkivät päivänvalon. Valtavat palkkijärjestelmät nostivat hintaa. Arviot nousivat yli kahden miljardin euron. Zaha Hadid syytti kustannusten noususta tapaa ennakkovalita urakoitsijat ilman hintakilpailua. Hän myös syytti urakoitsijoita puutteesta ymmärtää siltatekniikan mahdollisuuksia stadionin kattavien pilarittomien kannatinpalkkien rakentamisessa. WSP: n siltamiehet, ette olleet paikalla!

Kollegat myyräntyössä

Japanilaiset arkkitehdit aloittivat myös “myyräntyön”. Arata Isozaki  sanoi Zahan suunnitelman muistuttavan kilpikonnaa, joka odottaa Japanin uppoavan valtamereen, jotta se voisi sitten uida pois.  Zaha puolestaan epäili japanilaisten haluavan estää ulkomaisen suunnittelijan tekemästä heidän urheilupyhättöään. ”Se, että he hävisivät, on heidän probleemansa, ei minun.”

Japanilaiset arkkitehdit eivät moittineet itse rakennusta, he moittivat valtaisan rakennuksen suhdetta ympäristöön, läheiseen puistoon ja siellä olevaan temppeliin, kaupunkirakenteeseen yleensä.

Kansalliset perusteet purivat. Asenteet hiljalleen paloivat pohjaan. Lopuksi tapahtui ratkaisu. Sen julisti Japanin pääministeri Shinzō Abe, hän sanoi, että keskusteltuaan useiden tahojen kanssa, mukaan luettuna urheilijat, hän päätyi hylkäämään Zaha Hadidin ehdotuksen ja aloittamaan kaiken alusta. Tämä tapahtui juuri pari viikkoa sitten. Saattaisiko meillä tapahtua näin Guggiksen suhteen – että itse Sipilä? No, hinnan vuoksi, ei arkkitehtuurin vuoksi!

Katso tämä loppuun asti, lopussa esitellään itse suunnitelma. Se on komea, olisin sen itsekin valinnut tarjolla olleista.

Japan PM Shinzō Abe scraps Zaha Hadid's Tokyo Olympic stadium design – video

Ei tiukkapipoisille

Zaha Hadidin arkkitehtuuri ei ole kaikkien mieleen. Se ei ole esimerkiksi minun mieleeni. Hän on kuitenkin menestynyt loistavasti niin lännessä kuin muslimimaissakin. Hänen virtaviivaisen dynaaminen arkkitehtuurinsa on kuitenkin saanut ivaajansa. Hänen arkkitehtuuriaan sanotaan liian animaaliseksi. Jos nyt hävinnyttä pitää vielä lisää ivata voi katsoa Unnecessary Muffness - The Daily Show with Jon Stewart. Se ei sovi arkkitehtuurin heikkohermoisille, eikä muutenkaan tiukkapipoisille.

Jon Stewart Show ironisoi Zaha Hadidin ”-------” arkkitehtuuria.

http://videosift.com/video/Unnecessary-Muffness-The-Daily-Show-with-Jon-Stewart

1960-luku, mietteet ja muistot

Luen juuri kirjaa 60-luvusta. Se on vaimoni tyttären Laura (Lalla) Honkasalon menestyskirja ”Perillä kello kuusi”, Otava 2015. Luen sitä nyt toista kertaa. Ensimmäisellä lukemisella keskittyy liikaa juoneen. Vasta toisella lukemisella lukee sanoja ja viestejä. Kirjaa lukiessa miettii omaa todellisuuttaan suhteessa kirjailijan fiktioon. Niin, 60-luvun alkaessa olin 26-vuotias ja kymmenluvun päättyessä sitten kolmekutonen. Tärkeitä aikoja elämässä nuo vuodet - minulla ja kaikilla.

1960-luku oli tapahtumien tuhatkirjoa

Ehkä maailmanhistorian kannalta vaatimattomimmasta päästä oli kirjassa hienosti kuvattu Keimolan moottoriradan avaaminen – tunnelmat ja tunteet - vuonna 1966. Silloin päättyivät legendaariset Eläintarhanajot. Tämä oli erään kansanjuhlan loppu. Surullista, vaikka ajojen ajoittuminen aina Äitienpäiväksi olikin tuonut ristiriitaa joihinkin perheisiin, joiden äidit eivät suostuneet viettämään juhlapäivää huumaavassa metelissä Eltsun kallioilla. Minä olin siellä aina!

Lallan kirjassa kerrotaan rakennusinsinöörinvaimo Vuokon ja hänen sisustusarkkitehtirakastettunsa Martin matkasta Keimolan avajaisiin: ”…hän halusi tarttua kourillaan hiuksiin ja venyttää selän notkolle, näyttää miten notkea hän vielä oli, miten sileä hänen ihonsa, miten lämpimät kesakot ja kauniit rinnat. …Hän tunsi Martin katseen ihollaan, hän sulki silmät. Voi taivas miten hän sitä halusi, hän olisi halunnut miehen avaavan selän vetoketjun, kuorivan puvun hänen vartalonsa ympäriltä, liu’uttavan sormea rintaliivien yläreunan alle. Hän saattoi miltei tuntea sen miten se paljastaisi rinnat kupeista, suutelisi häneltä huulipunan pois.”

Oman elämäni 1960-luvun tapahtumat ovat tässä. Taitaapa siellä vilahtaa myös kuva Keimolasta – jossa en muuten koskaan käynyt. Olinko kateellinen koulutoverilleni Risto Skogströmille, joka pääsi rataa suunnittelemaan. Minä en, vaikka olin uskollisesti ollut Eltsun toimitsijana moninaisia vuosia Fred Geitelin komennossa.

Tapahtumien vyöry 60-luvulla

Ehkä maailmaamme vaikuttavista keksinnöistä merkittävin oli ehkäisypilleri. Gregory Pincus ja Carl Djerassi kehittivät ehkäisypillerin tuotantovalmiiseen muotoon vuonna 1960. Tämän jälkeen muuttui elämä. Mutta miten? Viisikymmenluvulla solmituista avioliitoista päättyi eroon noin 10 %. Ehkäisypillerin jälkeisinä vuosikymmeninä eroon on päättynyt 45-50 % avioliitoista. Syntyi myös avoliittokulttuuri. Moraalikäsitykset muuttuivat.

Vuonna 1960 valmistui ensimmäinen Suomessa rakennettu matematiikkakone nimeltään Esko. Vuonna 1960 hyväksyttiin myös Helsingin ensimmäinen yleiskaava.

Vuosikymmen toi mukaan rockin, feminismin, LSD:n, hippiaatteen, muovin invaasion ja autoilun. Beatles ja Bob Dylan valloittivat. Mutta myös Erkki Junkkarinen ja komisario Palmu. Televisiossa ”Jatkoaika” viihdytti kansaa. Keskioluen saapuminen kauppojen hyllyille oli eräs merkki muutoksesta. Nuorisokulttuurit ja vapaus nousivat haluttuun ja hyväksyttyyn asemaan.

Tässä laulussa vuodelta 1966 Lenita Airisto kertoo millainen oli suomalainen mies vuonna 1966: Lenita Airisto - Laulu Suomalaismiehistä 1966

Tšekkoslovakian miehitys tapahtui 21.8.68. Saman vuoden marraskuussa Vanha vallattiin. John F. Kennedy valittiin USA:n presidentiksi marraskuussa 1960. Hän oli 43-vuotias demokraatti. Avaruus oli hänen tärkeä teemansa. Hän lupasi virkaanastujaisesitelmässään amerikkalaisten valtaavan kuun vuosikymmenen loppuun mennessä Juri Gagarin oli tehnyt avaruuslentonsa vuonna 1961. Neil Armstrong johti Apollo 11 kuulentoa, jonka kuumoduli Eagle laskeutui kuuhun 20.7.1969. Kosketettuaan kuun pintaa hän lausui kuuluisat sanat: ”One small step for man, one giant leap for mankind.” Jotain oli tapahtunut.

Alvar Aalto julkisti keskustasuunnitelmansa 1961, ”Traffic in Towns” mullisti ajatuksia 1963, Smith-Polvinen muutti Helsingin rannat moottoriteiksi 1968  ja ”Alas auton pakkovalta” yritti saada autoilun kuriin 1969. Muodissa Jackie Kennedy oli esikuva ja meidän kaikkien hämmästykseksi Mary Quant markkinoi minihameen. Sitä Piitun hameen pituutta se Aune-tätikin hämmästeli Lallan kirjauutuudessa. Jatkoaika-ohjelmassa vuonna 1967 Lenita Airisto haastatteli Matti Kurjensaarta, joka sanoi: ”Katson niitä mielelläni. Epäilyttävän mielelläni. Minua kiinnostavat erityisesti liikkuvat osat.” Samassa ohjelmassa Liana Kaarina sanoi, ettei nainen kiihotu minihameessa enempää kuin pitkässäkään hameessa.

Kylmä sota kiristi otettaan. Berliinin muuri pystytettiin vuonna 1961. Kuuban kriisi nousi otsikoihin vuonna 1962. Ydinsodan uhka oli konkreettinen. Kauhun tasapaino hallitsi maailmanpolitiikkaa. Suomessa väestösuojelunormit astuivat voimaan ja väestösuojia rakennettiin kerrostalojen kellareihin. Minäkin olin ollut mukana kun teekkareiden ja Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan voimin järjestettiin väestönsuojelunäyttely Vanhalla – mutta se tapahtuikin jo 50-luvun puolella. Näyttelyssä vaadittiin väestösuojia.

Kennedy murhattiin marraskuun 11. päivänä vuonna 1963. Koteihin ilmestyneet televisiot toivat mustavalkoisena tämän tragedian olohuoneisiimme. Ensimmäinen televisioni oli juuri hankittu. Television merkki oli Saba - ehdoton design ja laatusuosikkini. Saksalaisen laatuun luotettiin, japanilainen teknologia oli vielä ”kuttaperkaa”.

Pentti Murole:

Tulevaisuudessa asuntojen teollinen rakentaminen tulee mullistamaan myös liikennetarpeet perusteellisesti. Silloin kun voimme saada tekoaineista valmistettuja asuntoja suoraan liukuhihnalta ja voimme kuljettaa ne helikopterilla eri puolille kaupunkia sijoitettuihin runkorakennelmiin, ovat myös nykyisenkaltaiset liikenneongelmat ratkaistu.

Sosiologi Erik Allardt erotteli 1960-luvulla neljä suomalaisen yhteiskunnan perusvastakohtaisuutta. Vastakkain olivat maalaiset ja kaupunkilaiset, työväenluokka ja porvaristo sekä kommunistit ja kaikki muut. Neljäs vastakohta oli suomen- ja ruotsinkielisten välinen - kuitenkin näistä vaarattomin.

1960 luvun henkeä viestittävät Timo Sarpanevan ovenkahva 1964, Eero Aarnion pallotuoli 1968, Matti Suurosen Futuro-talo 1968, Kenzo Tangen Tokionlahti 1960, Oscar Niemayerin ja Lucio Costan Brasilia 1967,  Archigram ryhmän esitykset 1965, Espoon keskustakilpailun ratkaisu 1967 ja Katajanokan kanavan pelastusoperaatio 1964. Siitä ajasta viestii myös Maikki Ilveskorpi – Reimanin illustroima vuoden 1968 muoti. A-linja oli muodissa valttia, vaikka AA-linja joutuikin terasseineen hyllytavaraksi.

Opiskelijat mellakoivat ja Vanha vallattiin

Vuonna 1964 alkoi Vietnamin sota. Sodan vaikutukset synnyttivät uusvasemmistolaisuuden. Taisto Sinisalo sai ympärilleen runsaita joukkoja vuosikymmenen lopulla. Murole palkkasi korkeakoululta nuoria opportunisteja. He olivat järjestään taistolaisia tai vasemmistodemareita. Kiinan kulttuurivallankumous oli käynnissä ja Ranskan opiskelijamellakat olivat koettavissa Pariisin matkoilla keväällä 1968. Matkoja tehtiin metron suunnittelun opintomatkoina. Mieleen jäi Place St. Michélin poltettu elokuvateatteri ja iskulauseet: ”Katukivi on kaiken ajattelun päätepiste”.

60 luvun sosialistisen radikaalivallankumouksen seinäkirjoituksia:

Katukivi on kaiken ajattelun päätepiste.

Olkaa realisteja – vaatikaa mahdottomia.

Te kuolette hyvinvointiin.

Betoni kasvattaa välinpitämättömyyttä.

Täytyy systemaattisesti tutkia sattumaa.

Pallo pelaajille.

Jumala ei ole konservatiivi.

Toiset uskovat rakkauden voimaan, toiset luokkataistelun voimaan.

Tavarat ovat oopiumia kansalle.

Työtätekevät ihmiset ikävystyvät, kun heillä ei ole työtä; ihmiset, jotka eivät tee koskaan työtä eivät ikävysty ikinä.

Onko rikkaus sitä, että tyytyy köyhyyteensä?

Suomessa poliittinen elämä oli vastakkainasettelua, mutta vuosikymmenen aikana hallitus vaihtui vain 6 kertaa. Kekkosen toista presidenttikautta murtamaan perustettiin vuonna 1960 kokoomuksen ja demareiden Honka-liitto. Liiton seurauksena syntyi noottikriisi Neuvostoliiton kanssa. Kekkonen selvitti kriisin Novosibirskissä vuonna 1961 yhdessä Hruštšovin kanssa. Vuonna 1968 solmittiin ensimmäinen tulopoliittinen kokonaisratkaisu, sitä kutsuttiin Liinamaa ykköseksi. Samana vuonna Martin Luther King murhattiin.

Kaupunki matalaksi

Helsingissä elettiin purkukautta. Kallio, Sörnäinen, Alppiharju ja Punavuori olivat saneerauksen kohteina. Empire-Helsingin vanhat korttelit korvattiin mustavalkoisilla nauhaikkunataloilla. Puu-Käpylä synnytti vastareaktion. Kråkström työryhmineen oli voittanut alueesta järjestetyn kilpailun. Alue oli ”uudistamisen” alussa. Tämä oli liikaa. Helsinki ei toteuttanut purkusuunnitelmaa, alue suojeltiin. Bengt Lundsten aloitti pilottikorttelin suunnittelun.

Konttoristuminen oli ajan sana. Keskustan vanhat asuintalot muutettiin toimistoiksi ja konttoreiksi. Arkkitehtitoimistot, muiden ohella, valtasivat vanhoja patriisiasuntoja. Kaakeliuunit purettiin ja kipsiset kattokoristeet piilotettiin alaslaskettujen kattojen taakse. Moderni aika ei kunnioittanut vanhaa. Elettiin uuden ajan alkua. Taas kerran!

Kämpin purkaminen herätti suurta kohua. Kansallis-osakepankki Matti Virkkusen johdolla halusi purkaa talon. Etenkin nuoren arkkitehtikunnan vastustuksen saattelemana rakennuksesta tehtiin näköisversio säilyttämällä fasadi ja portaikko. Pankkitoiminta rakennuksessa alkoi vuonna 1969 ja päättyi vuonna 1996. Rakennus palasi alkuperäiseen käyttötarkoitukseensa hotelliksi.

Eliel Saarisen suunnittelema Kinopalatsi purettiin vuonna 1967. Alvar Aalto suunnitteli paikalle Akateemisen kirjakaupan uudisrakennuksen. Kohtalokas purkaminen hävitti myös Heimolan talon vuonna 1969 ja Kestikartanon talon vuonna 1967. Makkaratalo valmistui Skohan talon purkamisen myötä vuonna 1968.

Alvar Aalto esitteli keskusta-suunnitelman valtuustolle vuonna 1964. Valtuusto vastaanotti hänet seisomaan nousten.  Aallon maineikas suunnitelma pysähtyi ylipormestari Ahon johtaman byrokratian rattaisiin. Suunnitelma oli etenkin nuorten arkkitehtien hampaissa. Ahon seuraajana oli Teuvo Aura. Häntä painoi kunniavelka akateemikon suunnitelmaa kohtaan. Hän työnsi liikkeelle jatkotyön Töölönlahden miljööteknillinen suunnitelma. Tästäkään yrityksestä ei jäänyt villoja. Ei vaikka nuorella liikenneinsinööri Murolella oli tilaisuus toimia mestarin avustajana. Lohdutuksena Aallolle Finlandiatalon rakentaminen alkoi Terassitorisuunnitelman pohjalta vuonna 1967, talo valmistui 1971.

Yksi 60-luvun lempiautojani oli Citroen Ami 6. Ruma vai kaunis? Kaunis! Oudon näköinen, monen mielestä selkeästi ruma, mutta Citroën-fanin mielestä kaunis ja persoonallinen, suorastaan inhimillisiä kauneusominaisuuksia hehkuva ilmestys. Kuin lumoava nainen - kyllä, todellakin. Nainen, hellästi kosketeltavaksi, mutta myös valmiina sulavaan dynamiikkaan. Raakuuteen ja rajuuteen ei! Sitä varten olivat Audit, Simcat, Skodat ja Cooperit. Moottorina oli 602 cm3 kaksisylinterinen ilmajäähdytteinen nelitahtibokseri.  Moottori kehräsi kokonaista 28 vanhaa SAE-hevosvoimaa ja antoi huippunopeudeksi 105 km/h. Kulutus oli noin 7 litraa sadalla.  Tämän auton erityisenä ominaisuutena oli folkkarikuplaa suurempi nopeus. Maantiellä kilpailtiin ja kuplat jäivät toiseksi. Riemua!

Auto

60-luku oli autoajan alkua Euroopassa ja Suomessa. Maassamme oli vuosikymmenen alussa 180 000 henkilöautoa. Vuosikymmenen lopussa luku oli noussut 710 000:een.  Mieletön kasvu - nelinkertaiseksi kymmenessä vuodessa! Suunnittelijat uskoivat sähköauton pikaiseen tulemiseen. Päämotiivina oli ilman saastuminen. Ymmärrettiin akkujen kehityksen olevan avainasia. Autonvalmistajat uskoivat edistyvänsä sähköauton kehittelyssä nopeasti ja tuovansa sähköautot markkinoille 1980-luvun alussa. Kaupunkiliikenteen suunnittelijat sanoivat tämän olevan kuitenkin liian myöhäistä.

Helsingin liikenteessä alkoi tapahtumasarja, joka olisi saattanut johtaa yhtä kohtalokkaisiin menetyksiin kuin keskustan perinnerakennusten hävittäminen. Helsingin suuri liikennetutkimus (Smith-Polvinen) oli valmistunut. Tuomion enkeli leijaili kaupungin yllä. Toisaalta joukkoliikenteessä tehtiin ratkaiseva askel metropäätöksen muodossa. Kaikki alkoi tapahtua Teuvo Auran tultua ylipormestariksi vuonna 1968. Hän uskoi Helsingin kasvuun. Hänen ohjelmajulistuksenaan oli Helsingin asukasluvun nostaminen 600 000 asukkaaseen. Hän rekrytoi kaupunkisuunnitteluun suuren joukon kaavoittajia ja liikennesuunnittelijoita.

Kirjoitin Arkkitehti-lehdessä vuonna 1967: ” Yksipuolinen teknisen tarkoituksenmukaisuuden ja taloudellisen optimin tavoittelu, tämän hetkisin arvostusperustein, on yhdyskuntasuunnittelun vaarallinen virhesuuntaus. Kustannusanalyysit ja matka-ajan minimointi ovat murskaamassa ihmisen esteettisten ja toiminnallisten elämysten arvostuksen.”

Enemmistö ry:n perustaminen ja Alas auton pakkovalta -pamfletin ilmestyminen osoittavat ajan kuvaa. Pamfletissa sanotaan: ”Auto, neljä kirjainta, joihin ei voi luottaa. Jalankulkija! Lakkaa kumartelemasta autoilijalle, kun hän antaa sinun ylittää kadun suojatietä pitkin. Pui mieluummin nyrkkiä, kun hän ei kunnioita tätä sinun laillista oikeuttasi. Demokratisoimispyrkimyksen pahin vihollinen on auto. Se on luonut uuden luokkajaon. Se siirtää kansantuloa köyhiltä rikkaille. Auto on kilpailuyhteiskunnan tiukka ote jäsenistään; se lietsoo veljen veljeä vastaan, pojan isää vastaan.”

Lallan kirjan elämä on naisten maailmaa - suhteessa miehiin. Siinä on hienolla tavalla kuvattu juuri sitä vuosikymmentä joka sai minut nyt jälleen muistelemaan.  Ystäväni Mattikoo varmaan hermostuu jälleen kun en puhu tulevaisuudesta, mutta selityksenä – se on tuo kirja. Muuten tuo kuva on ystäväni Teemu Lipastin ”Alas auton pakkovalta” –kuvitusta - 1960-lukua aidoimmillaan.