sunnuntai 28. elokuuta 2016

Keskuspuiston ihmisketju

Keskuspuisto on ollut minun blogeissani esillä useaan kertaan. Lukijoitakin on riittänyt. Olenko jäävi? Onhan minulla yhteistä tonttirajaa keskuspuiston kanssa 130 metriä. Olenkin ilmeisesti asianosainen ja minulla ei ole puhevaltaa. Puhevallasta puhuen ihmettelen vallalla olevaa vaikenemisen periaatetta. Oli sitten kysymys keskuspuistosta tai Malmin kentästä tai bulevardeista, tai Helsingin kasvutavoitteista yleensä. Ne ovat ilmeisesti tabuja. Niistä ei voi keskustella. Keskustelu on rajoitettu kaupunkisuunnittelulautakunnan sisälle, pieneen piiriin. Yksi vetää narusta ja muut seuraavat tahdottomina perässä. No, yksi tai kaksi. Vuorovaikutussuunnittelijat hoitavat kansalaisten mielipiteiden säilönnän poliittisesti kontrolloituihin varastoihin ja jos sitten vastaavat ihmisille eivät vastaa kysymyksiin vaan kertovat mitä heidän on käsketty kertoa. Tekevät sen vielä niin innostuneina. Aivan kuin olisivat juuri samaa mieltä – oikeasti. Outoa keskustelua. Kuin yksisuuntaista katua ajaisi. Suojateitä tai risteyksiä ei ole. Poikittain ei saa kulkea, saatikka vastavirtaan. Näin nyt siis mennään. Yleiskaava halutaan viedä läpi, ja siinä samassa yhteydessä, pienenä bagatellina, pyyhkäistään keskuspuistoon koko joukko kerrostalopikseleitä.

Troikka kulkee yksisuuntaista katua

Eivät kutsu edes kahville?
Minä olen kirjoitellut melkoisen aktiivisesti näistä asioista. Olen odottanut kavereiden taholta jotain vuorovaikutteista. Olisin toivonut että olisivat kutsuneet kahville ja panneet lujille. Olisivat vaikkapa moittineet sotkeutumisesta heidän kuvioihinsa. Noli tangere circulos meos! Olisivat selittäneet miten kiusallista on, kun vanhat kollegat ja kaverit osoittautuvat tietämättömiksi. Olisivat sanoneet että juuri he haluavat välttää vanhojen kavereiden julkista häväistystä. Siksi he ovat vaiti. Eivät kutsu kahville. Ehdotin tässä vuosi sitten erityistä projektia, joka antaisi mahdollisuuden vastasuunnitelmien tekijöiden saada itsensä kuulluksi. Kutsuin tällaista forumia nimellä ”vasta-aallokko”. Ehdotin että kaupunkisuunnitteluvirasto varaisi nyt alkuun millin verran rahaa vuodessa tällaisten suunnitelmien ”vuorovaikuttamiseen”. Kyllä me tiedämme tällaisia suunnitelmia olevan - muitakin kuin Murolen blogi-ideat. On vaikkapa Olli Hakasen Quick Step tai Malmin lentokentän vastaprojektit tai vaikkapa Guggenheimin uusajattelu. Kirjoittipa tuosta G:stä nyt vanha maestro Raimo Ilaskivi tämän päivän Hesarissa. Ei muuten kirjoittanut Hesari sanaakaan ihmisketjusta. No tehdään näistä vasta-aallokoista lista, kunhan Mikko Aho saa hankkeen pystyyn. Kyllä, se vaatii rohkeutta. Mutta uskonhan minä vanhojen ystävien rohkeuteen – vai horjuuko se?


Tykkään, en tykkää!

Adressit pullistelevat nimiä. Malmin adresseissa ja kansalaisaloitteessa on kymmeniä tuhansia nimiä. Keskuspuiston koskemattomuuden puolesta on adressiin kirjoitettu lähes 11000 nimeä. Siis onko se niin että vain 11000 ihmistä on keskuspuiston supistamista vastaan ja 610000 ihmistä kannattaa lisärakentamista keskuspuistoon.  Tai onko se niin että kaikki kokoomuksen, demareiden ja vihreiden kannattajat perheineen haluavat keskuspuistoa rakennettavaksi – heitä on noin 66 % väestä, kun taas vassarit yhdessä ruotsalaisten, kristittyjen ja perussuomalaisten kanssa, mukaan luettuna Yrjö Hakanen, he taas säästäisivät puiston – heitä on noin 34 % väestä. Nuo säästämistä haluavat 200000 ihmistä, tai heidän puoluekaaderinsa, he ovat vähemmistö, heidän on alistuttava kun 400000 Helsingin asukasta edustavat puoluekaaderit puhuvat. Kaikkein mielenkiintoisinta tässä on se, että samat valtuutetut jotka 29.1.2014 päättivät vahvistaa keskuspuiston suojelevan kaavan, ovat nyt muuttaneet mielensä. Voiko tuollaisiin tuuliviireihin mitenkään luottaa?

Hyvä huono päivä?
Kansalaisyhteiskunta yrittää. Tänään yritettiin jälleen. Siis eilen tämän blogin kirjoitushetkeen nähden. Keskuspuiston puolustajat halusivat ihmisketjulla osoittaa ihmisten tahdon. Ehkä päivä oli hieman huono. Kaunis kyllä – ihana. Mutta nyt elämme sienestyksen huippuaikaa. Herkkutatit ja mustat torvisienet odottavat meitä metsissä, muista monista ihanuuksista puhumattakaan. Kesämökkikauden viimeinen viikonloppu on käsillä. Oliko se nyt aivan viisas valinta tämä siunattu päivä?  Toisaalta puoluekaaderit kokoontuvat Helsingin kaupunginhallituksen ja kaupunginvaltuuston kokouksiin heti alkusyksystä. Silloin asioista aiotaan päättää. Pitihän tämä ihmisketju saada tehtyä ennen päätösten lopullista valmistelua. Vaikka taitavat ne jo olla paketissa, ryhmien pakkoäänestyspäätöksin sidottuina.

Oli jännittävää kokoontua Pirkkolan urheilupuistossa, pyöräteiden risteykseen, paikkaan johon on meiltä kotoa vain pari sataa metriä. Näen siellä heti tuttuja. Maija Hakanen on agitaattorin tehtävissä. Hänellä on sähköinen mölyfoni, josta ei kuitenkaan saada aivan riittävästi tehoa irtoamaan. Mutta hyvin kuullaan. Ihmismäärä kasvaa silmissä kriittisen hetken lähestyessä. Paikalla on ilahduttavasti niin nuoria kuin vanhoja. Banderolleja on piirretty ja kaikeksi hauskaksi jaossa on jo aiemmin metsään vedettyä huomioteippiä. Sillä voidaan vitjaa venyttää, jos tarpeellista pituutta ketjulle ei synny. No voihan sillä vielä välttää vieraan ihmisen kädestä pitämisen. Se ei meille suomalaisille oikein luonnistu, vaikka aate olisikin yhteinen.

Maija Hakanen on Pirkkolan omakotiyhdistyksen puheenjohtaja ja keskuspuistoaktivisti. Hän hoiteli agitatsioonihommia kun paalupaikkaa organisoitiin. Banderollit olivat niin nuorten kuin vanhempienkin suosiossa. Kaikki saivat ihanat huomioteipit kaulaansa, vyötärölleen tai kätensä jatkoksi. Minäkin. Tuolla kypärän päällä loistaa ikään kuin pyhimyksen kehä.

Ketjut levittäytyneinä keskuspuiston poluille. Kuvissa on pari mielenkiintoista kohtaamista. Vasemmassa yläkuvassa professori Olavi Syrjänen ja vasemmassa alakuvassa varatuomari Lauri Nordberg. Molemmat ihmisiä jotka ovat liittyneet minun elämääni.

Olavi Syrjänen – asiantuntemus ketjussa!
Ihmisketjuun liittyneet ihmiset ovat kiinnostavia. Ensin törmään professori Olavi Syrjäseen. Hän on liikkeellä vaimonsa kanssa. Olavi on todellinen asiantuntija. Hän oli ympäristöministeriön kaavoitus- ja rakennusosaston päällikkö ja asuntohallituksen pääjohtaja.  Eläkkeellä hän ei ole suinkaan lepäillyt. Siihen viittaa aktiivisuus keskuspuistoasiassa, mutta myös tuore Maankäyttö- ja rakennuslaki selityksineen. Yli tuhatsivuinen teos on tehty yhdessä Lauri Jääskeläisen kanssa. Päivitetty osa ilmestyi tänä vuonna.

Keskuspuistosta hän kirjoitti Yhdyskuntasuunnittelun seuran nettisivulla viisaita sanoja: http://www.yss.fi/keskuspuisto-sailytettava-helsingin-yleiskaavassa/ . Hän sanoi mm. näin: ”Kunnan kaavoituksen kannanotoilta on voitava edellyttää luottamuksensuojaperiaatteen mukaisesti ennakoitavuutta ja johdonmukaisuutta. Kuntalaisilla on oikeus luottaa maakuntakaavan ohjausvaikutukseen ja juuri tehtyihin kaupunginvaltuuston ratkaisuihin ja niiden jatkuvuuteen, kun on kysymys keskeisestä virkistysaluekokonaisuudesta.”

Minulle myöhemmin lähettämässään vietissä hän epäili keskuspuiston tuhoavaa yleiskaavaa esitelleiden viranomaisten ottaneen käyttöön Venäjän trollitehtaiden menetelmät: ”Niin kaksilla rattailla ajellaan. Räikeätä oli Laiturilla tammikuun alussa 2015 avattu yleiskaavanäyttely. Sen suurin ja eniten silmiin pistävä laite oli koko tilan korkuinen Keskuspuistokartta, jossa Keskuspuisto oli osoitettu nykyasussaan voimassa olevien asemakaavojen mukaisena karttana. Näyttelyssä jaettiin kaupungin rakennusviraston “Keskuspuisto tutuksi pala palalta”-opaskirjoja, joilla hehkutettiin Keskuspuiston merkitystä. Paljon sivummalla oli paljon pienempi yleiskaavakartta, josta tarkkaan katsoen totuus paljastui.”

Maija Hakanen jakoi tiedotetta. Siinä puhuttiin keskuspuiston puolesta – totta kai!. Tiedotteessa oli iso kartta jossa keskuspuisto kokonaisuudessaan oli rajattu. Tuo kartta minua hieman hämmästyttää. Jossain taidettiin sanoa sen selkeyttävän ihmisten kuvaa yleiskaavan vaikutuksista puistoon. Minusta se ei suinkaan selkeytä. Se johtaa harhaan. Yleiskaavan kartoissa tuollainen punaisen kukertava väri kertoo pikseleistä, jotka kätkevät sisäänsä rakennusoikeutta. Nyt tuo kartta jotenkin harhauttaa luulemaan, että yleiskaavassa keskuspuiston kaikilla laidoille leikattaisiin puistoa ja tarjottaisiin rakennusoikeutta tai että uutta tiivistä rakennettaisiin jo olevan päälle. Tämän kartan mukaan meillä Pakilassa ja Pirkkolassa syntyisi uuttaa pikselimassaa. Kartan mukaan sitä syntyisi myös Maunulassa ja Länsi-Pasilassa. Niin ja väritys harhauttaa luulemaan että puistoa leikattaisiin vielä Tonttukummussa ja Paloheinässä. Ei synny eikä leikata. Kartta antaa väärän kuvan. Minun mielestäni tämän kaltaisissa visualisoinneissa tulisi pysyä tiukasti asiassa. Muuten aseet siirtyvät viholliselle.


Jos pysyttäisiin tiukassa totuudessa - se on joskus vaikeaa, niin kartta näyttäisi jotenkin tällaiselta. Itäpuolelta yleiskaava ei tunkeudu keskuspuistoon, niin kuin meille annettu Mika Launiksen taiteilema kartta kertoo. Kehä I:n pohjoispuolella yleiskaava ei tule keskuspuistoon lukuun ottamatta lumenkaatopaikkaa heti kehän pohjoispuolella. Vaikka Pirkkolan tärkeä pururata sentään säilyy (kuvassa keltaisella viirulla) lukuun ottamatta pientä etelänurkan pätkää alue Pirkkolan urheilurakennusten ja Komentajakallion kohdalla katkeaa ratkaisevasti.. Pohjois-Haagan ja keskuspuiston yhteys katkeaa samalla tavoin. Maunulan hautausmaan kohdalla ahistaa pahasti. Metsäläntien eteläpuolella menee tiukaksi, samoin Nordenskiöldinkadulla. Yleiskaavaa ei voi näiltä osin hyväksyä!

Sitten kohtaan Lauri Nordbergin - mahtavaa
Näen kyllä ihmisketjun yhtenä lenkkinä Paavo Arhinmäen, hän kulkee yhdessä Yrjö Hakasen kanssa. Näen myös muita tuttuja. Mutta sitten näen todella vanhan hyvän veikon. Hän on Lauri ”Lars” Nordberg. Tuo tapaamisen hetki läikäyttää mieleen säväköitä muistoja. Lasse oli Helsingin kaupunkisuunnittelulautakunnan monivuotinen demarijäsen. Hän oli parivaljakkona Ylermi Rungon kanssa. Se ei tainnut olla aina aivan yksimielistä tuo päätöksenteko samankaan puolueen sisällä. Runko oli metromiehiä. Nordberg oli taas vannoutunut raitiovaunumies. Lauri Nordberg oli vahvasti yksityisautokielteinen, hän oli lautakunnassa aatteen isänä kun Vapaudenkatu lyötiin lopullisesti listoilta vuonna 1978. Sittemmin hän ilmeisesti kyllästyi demarikomentoon ja vihertyi. Nyt hän marssi ihmisketjun oheismiehenä ja jakoi Maaseudun Tulevaisuus -lehteen tekemäänsä artikkelia. Tekstin perusteella Lauri ei näytä olevan vihreillä linjoilla. Hän ei haluaisi kasvattaa Helsinkiä miljoonamittoihin. Hän myös epäilee kaupungin muuttuvan kulttuuriltaan liian voimakkaasti ja liian nopeast, koska väestö kasvaa vain ja ainoastaan maahanmuuttajien voimin.

Laurin tapaaminen on hieno yllätys. Kirjassani ”Ihmistä ei voi suunnitella, kiveä voi” olen siteerannut paljon Laurin sanomaa. Henkilöviitteissä Lasse on mainittu ainakin kymmenen eri tarinan yhteydessä. Kun tapasimme, oli pakko halata. Niin kivalta se tuntui.

Nyt tiivistetään asukkailla, mutta 70-luvulla tiivistettiin työpaikoilla. Arkkitehti-lehden 1/1974 jutussa debatoitiin Helsingistä. Lauri Nordberg kirjoittaa silloisesta tiivistämisestä näin: "Tällä hetkellä huolestuttaa eniten se tiivistämishysteria, joka on päässyt vallalle kaupunginjohtajien ja johtavien luottamusmiesten piirissä. Lienee selvää, että työpaikkojen sullominen Helsingin seudulle on edullista liike-elämälle. On kuitenkin erehdys luulla, että se olisi taloudellista. Usein ainoa esitetty kysymys on: onko osayleiskaavan kerrosalan maksimi nyt varmasti saavutettu? Toinen ikävä piirre on lautakunnassa vallalle päässyt rohmuamismentaliteetti. Pyritään hankkimaan omaa puoluetta lähellä oleville liikeyrityksille lisää rakennusoikeutta ja muita asemakaavallisia etuja. Asemakaavasta on tullut kauppatavaraa. Uusia toimistotaloja ei yksinkertaisesti kannata rakentaa. Tämä on seikka, jota kaiken voittavan kasvun apostolit eivät tosissaan ole ottaneet huomioon. Itä-Pasila kuitenkin jo nousee. Sitä voidaan pitää kokeiluna. 1960-luvun kompaktikaupunki-ideologian yhtenä huipentumana."

Ketju kasvaa, puistoon ei saa kajota!
Ihmisketjuun liittyi lopuksi tuhatkunta henkeä. Ketju ulottui Pirkkolasta Maunulan majalle. Taisi Laakson päässä olla toinen ”kaupunkilaisten” ketju. Me maalaiset hoitelimme kriittistä puiston osuutta. Onhan se juuri Pirkkolan urheilupuiston kohdalla ja Maunulan hautausmaan kohdalla jossa suurimmat kuristukset uhkaavat. Tosin kyllä Nordenskiöldin kadun kohta on myös kriittinen uuden jäähallihankkeen vuoksi.  Minusta olisi mahdollista jossain kohdin Pirkkolantien eteläpuolella tehdä harkittuja maankäyttöratkaisuja bulevardityyppisen kadun toteuttamiseksi, mutta kahden pikselin ”korjaus” Kehä I:n kulmilla vei luottamuksen ja nyt ei ole muuta mahdollisuutta kuin vaatia tämän prosessin täydellistä pysäytystä. Keskuspuistoon ei saa kajota!

perjantai 26. elokuuta 2016

Bryggmanin taloja ihastelemassa

Erik Bryggman on piirtänyt Kemiön kirkonkylän kauneimman rakennuksen. Ohi kulkiessa katse kiinnittyy tuohon kaunottareen. Kaunotar on paikallaan sen kaiken keskinkertaisuuden tai suorastaan rumuuden keskellä jonka myöhemmät sukupolvet ovat matkaan saattaneet. Juuri äskettäin sain tilaisuuden kuunnella Bryggman-asiantuntijaa Kemiön opastetulla arkkitehtuurikierroksella. Tämä asiantuntija on Mikko Laaksonen. Hän on kirjoittanut loistavan opasteoksen Turun seudun arkkitehtuurista yhdessä Juri Nummelinin kanssa.

Turun seudulla liikkuessa tuo kirja on syytä pitää auton oven sivutaskussa tai selkärepussa. Nyt Mikko oli opastamassa erityisesti Erik Bryggmaniin, mutta myös Pekka Pitkäseen. Kemiön Villa Landessa on myös Bryggman-näyttely. Näytteillepano on kuitenkin hieman vaikeaa Villa Landen tiloissa, kahvilan ja kirjaston satunnaisilla vapailla seinätiloilla, eikä näyttelyaineistokaan ole saanut osakseen kovin suurta panostusta. Arkkitehtitoimisto Siggen suunnittelema Villa Lande on sinänsä hieno rakennus, kirjasto ja kahvila yhteisenä ja  avoimena tilana houkuttelevat astumaan sisään ja kahvila Lalla Vinde tarjoaa hyviä ”omatekoisia” herkkuja. Mutta talo seisoo epämääräisen tyhjyyden keskellä. Rakennuksen äärellä oleva tori kaipaa vierelleen seiniä. Suomalaisen kirkonkylän kaava on mahdoton yhtälö. Tämä yhtälö on voimassa Kemiössä niin kuin kaikkialla. Voitko kertoa minulle pari esimerkkiä suomalaisesta kirkonkylästä jossa mittakaava on pystytty säilyttämään. Jos voit niin tulen heti katsomaan. Juodaan kuppi kuumaa.

Itse asiassa olinkin jo aiemmin pohtinut kadonneen kylänraitin syndroomaa. Siinä pohdinnassa Kemiön keskusta oli pääkohteena.  Minne se katosi, se perinteinen kylänraitti ja mistä löytyisi edes mielikuvien muodostamiseksi pala sitä vanhaa kylämiljöötä? Nyt kun taas kerran joutui tuon tyhjän tilan suunnittelun ja siihen siroteltujen toisistaan piittaamattomien ja vielä ihmisistä piittaamattomien rakennusten muodostamaan ympäristöön ja siellä pääsi katsomaan sitä suurta yksinäisyyttä, jonka Bryggmanin kaksi hienoa rakennusta joutuivat kokemaan, siinäpä saattoikin olla hyvin virittäytynyt tulevaan pikku retkeen. Klikkaa tuohon jos haluat itsekin virittäytyä: http://penttimurole.blogspot.fi/2013/08/kadotettu-kylatie.html

Mutta huoliko tuosta, nyt sateeseen ja retkelle
Minun täytyisi kai olla hieman varovainen Bryggmanin suhteen, ettei tule uudempia mogia. Nimittäin yksi moga tuli jo kun pari vuotta sitten blogissani kerroin Antwerpenin maalimannäyttelystä vuonna 1930. Olin nimittäin pannut Suomen osaston näyttelyarkkitehdin nimen myös näyttelypaviljongin tekijäksi. Tästä sain Tarja Nurmelta huomautuksen. Se oli aiheellinen ja kiittelinkin Arkkivahtia tuosta moitteesta.  Laitanpa varmuuden vuoksi nyt vielä tähän juttuun tuon löytämäni kuvan, joka siis esittää Bryggmanin suunnittelemaa näyttelypaviljonkia Antwerpenin maailmannäyttelyssä..

Suomen osastolla Antwerpenin maailmannäyttelyssä oli liikaa estetiikkaa ja arkkitehtuuria.  Näin ainakin Suomen Kuvalehden mukaan. Arkkitehti Erik Bryggman piirsi Suomen koivufaneerista rakennetun näyttelypaviljongin maailmannäyttelyyn, joka pidettiin Antwerpenissa vuonna 1930. Näyttelyarkkitehtina toimi sisustusarkkitehti Harry Röneholm.  Kuvalehden artikkeli mainitsee paviljongin arvokkaaksi ulkonäöltään ja hyvin sisäisesti järjestetyksi. Sittenpä artikkeli ottaa Suomen osaston ruotiakseen kovin sanoin: ”Minusta tuntuu, että liika estetiikka ja arkkitehtuuri ovat nielleet näyttelyn päätarkoituksen: mainoksen maan hyväksi. Onhan meillä sekä hyvää arkkitehtuuria että hyvä maku yleensä, mutta emme me sillä elä. Ja kaupan tekoon – erityisesti Suomen kanssa – siihen saa näyttelystä turhaan etsiä mitään kehotusta. Tuntuu että näytteille asettajalla on epäinhimillisen korkea käsitys esineitten kyvystä puhua omasta puolestaan.”

Pitääkö rakennusvalvonnan huolehtia kauneudesta?
Arkkitehtuuriretken alkaessa on jo tiedossa, ettei tuo Kuvalehden väite hyvästä mausta ja hyvästä arkkitehtuurista pidä paikkaansa. Sen tietää katsomalla ympärilleen. Kemiön keskustassa sijaitsevat Bryggmanin kaksi rakennusta ovat kaunottaria hirviöiden joukossa.  Tämä ei ole uutta. Se on suomalaisen taajamaympäristön surullinen koko kuva. Isokuva – niin kuin nykykielellä sanottaisiin. Miten näin tapahtuu ja millä valvonnan kriteereillä näin tapahtuu? Paremman puutteessa kysyn. Ehkä joku vastaa sanomalla, ettei rakennusvalvonnan tehtävä ole estetiikka ja ettei varsinkaan pienillä kunnilla ole mitään mahdollisuuksia edellyttää rakennuksilta mitään muuta kuin minkä talopaketoijat ja peltihallifirmat tarjoavat. Joka tapauksessa Erik Bryggmanin palatsit seisovat huonossa seurassa.

Bryggmanin unelmatalo vuodelta 1924 ja sen naapuritalot sotien jälkeiseltä ajalta. Kaikki kyläkuvan tuhon komponentit samassa pisteessä: yleinen tie, taitamaton rakennuskaava ja surkeat talot. Ymmärrän kyllä maalaiskylien ”Klondyke”-mentaliteetin noina sodanjälkeisinä aikoina. Mutta se näyttää jatkuvan! Mistä löydämme tämän päivän Bryggmanit?

Muuten aivan nyt sain järkyttävää lisävalistusta rakennusvalvonnan tehtävävelvoitteeseen. Juristin pätevyydellä ystäväni Timo kertoi laissa lukevan rakennusvalvonnan suhteen seuraavat kolme sanaa: kauneus, turvallisuus ja terveys. Oliko se vanhemmassa tai uudemmassa laissa, tai eikö sanoja ollutkaan, tai siis jos ei ollut, niin ainakin pitäisi olla – tähän tultiin. Soitin myös vanhalle rakennusvalvontamiehelle, joka on aikaisemminkin minua opastanut ja kysyin näistä sanoista.   Sainkin häneltä pikaisen vastauksen.  Hän viittasi Maankäyttö- ja rakennuslain 5 pykälän 1 momentin kohtaan 3. Siinä sanotaan että alueiden käytön suunnittelun tavoitteena on vuorovaikutteiseen suunnitteluun ja riittävään vaikutusten arviointiin perustuen edistää: 3) rakennetun ympäristön kauneutta ja kulttuuriarvojen vaalimista. Mutta, mutta jäi epäselväksi pitäisikö rakennusvalvonnan valvoa suunniteltujen ja rakennuslupaa hakevien rakennusten kauneutta ja sopivuutta ympäristöön? No, kyllä se varmaan jossain sanotaan. Googlaamalla törmäsin Ilmajoen kunnan rakennusvalvonnan nettisivulle. En tiedä kuinka tuo kunta on kyläkuvansa hoitanut, mutta sivuilla sanottiin ainakin näin komeasti:

Rakennusvalvonnan toiminta-ajatus
”Utilitas, firmitas, venustas - käyttökelpoisuus, kestävyys, kauneus. Rakennusvalvonnan tehtävänä on huolehtia osaltaan turvallisen, terveellisen, viihtyisän ja kauniin rakennuskannan ja ympäristön muodostumisesta sekä säilymisestä. Huomioon on otettava rakentajan, naapurin, ympäristön ja yhteiskunnan velvollisuudet ja oikeudet. Tähän pyritään ohjauksella, neuvonnalla, lupapäätöksillä ja valvonnalla siten kuin rakennuslainsäädännössä edellytetään.”

Tietolaarini täydentyi kun tunnettu rakennusvalvontamies antoi minulle tiedoksi pykälän 117 momentti ykkösen. Siinä sanotaan:

Rakentamiselle asetettavat vaatimukset
Rakennuksen tulee soveltua rakennettuun ympäristöön ja maisemaan sekä täyttää kauneuden ja sopusuhtaisuuden vaatimukset

Siinäpä se oli. Tuli selkeästi tinattua. Ehkä tämä on suomalaiseen lainsäädäntöön vahingossa pujahtanut säädös, sitä kun ei juuri todellisuudesta tunnista?

Retki alkaa kunnantalolta
Mikko Laaksonen kaivaa pullistelevasta selkärepustaan ryppyisen lippukasan. Hän innostuu repäisemään kasasta kaksi eläkeläislippua a 5 euroa. Muita retkeläisiä on kiitettävällä tavalla parikymmentä henkeä. Sade vihmoo.  Mikko Laaksonen aloittaa esittelyn tuulessa ja sateessa, kädet heiluvat, lippalakki ei pysy päässä, se lentää omille teilleen.  Yleisö on selvästi innostunutta. Mikko puhuu sujuvasti kahdella kielellä. Hän ei unohda sanomaansa saatikka että sekaantuisi sanoissaan tai unohtaisi jotain. Ensimmäisenä kohteena on kunnantalo.

Kemiön kunnantalo seisoo arvokkaasti Suomen sypressien eli komeiden tuijien takana. Puiden reunustama etupiha antaa rakennukselle arvoa. Sivurakennukset puiden avustamina sulkevat pihatilan. Niin helppoa ja niin hienoa, kun sen vain ajattelee. Päärakennuksen julkisivussa näkyvät heijastukset Italiasta. Bryggman oli italialaisen arkkitehtuurin ihailija. Ihanaa että hän toi heijastuksiaan Kemiön kirkonkylään. Kemiön kunnantalo –italialainen palatsi!

Retkemme pysähtyi professori Pekka Pitkäsen valkoisen rakennuksen äärellä. Pekka Pitkänen oli Bryggmanin teekkariorjia. Tästä yhteys. Siinä ihmeteltiin pankinjohtajalle alkuun tarkoitettua ikkunatonta huonetta.  Ikkuna sitten saatiin, kunhan se piilotettiin betoniseinämän taakse. Tosin pankinjohtaja ei tästä ikkunastaan nähnyt kadulle.  Pikku kuriositeetti, ikkuna josta et näe ulos.

Pankkipalatsille
Matka jatkui sadan metrin päässä sijaitsevan Bryggmanin Kemiöön suunnitteleman pankkipalatsin edustalle. Palatsi kohoaa korkealle kadun pinnasta. Sen edessä on nurmikkoluiskaa ja epämääräistä kadun reunatilaan avo-oja kaivantoineen. Vastapäätä sijaitsee minun suosimani maali- ja autotarvikekauppa. Siinä on myös piskuinen Joren grilli ulkoterasseineen. En ole koskaan nähnyt paikalla yhtään myyjää sen paremmin kuin syöjääkään. Grillin takana lojuu röykkiö autonrenkaita. Vasemmalla näkökentässä on moniovinen autotallirakennus. Oikealla on kuntosali ja pitkä näyteikkunarivi. Kolarin jälkeen kävin siellä kuntoutuksessa. Tuttu paikka. Joka puolella on harvinaislaatuisen heikkoa rakennuskantaa.  Kaunotar yrittää elää hirviöiden ympäröimänä.

Tihkuttaa vettä. Kipuan asvaltilta nousevat graniittiportaat kohti ihanaa palatsia. Vetäydyn sateen suojaan palatsin sisäänkäynnin holvistoon.

Mikko Laaksonen panee tuulessa putoilevan piponsa repun suojiin. Hän aloittaa. Kaikki höristämme korviamme. Hän sanoo talon noudattavan italialaista palatsiperinnettä. Alakerrassa on palvelutiloja ja varastoja. Niinpä niin. Venetsian palatsien ensimmäinen kerros saakin varautua ”aqua alta” -hyökkäyksiin, jolloin tulvavesi valtaa ensimmäisen kerroksen. Kemiössä ei ole tätä vaaraa, sillä entinen pankkirakennus, nykyinen Tingshuset, tuleva ????? sijaitsee korkealla mäenrinteellä. Pankkitalossa asiakaspalvelutilat sijaitsivat alakerrassa. Pankinjohtajan asunto oli sitten varsinaisessa palatsiosassa. Kierrämme taloa. Talon julkisivut elävät ja viestittävät kaikkiin suuntiin. Se on mestariteos.

Emme päässeet taloon sisään. Vain ikkunaverhot ja suuret ranskalaiset ikkunat kertovat meille palatsin saleista. Pankinjohtajan yksityistä sisäänkäyntiä ihaillessa tapahtuu hauska yllätys. Kiertueella mukana oleva punatakkinen rouva kertoo olevansa pankinjohtajan tytär.  Hän on asunut talossa. Hän kertoo patiosta pankinjohtajan yksityisoven äärellä. Hän on iloinen. Muutkin iloitsevat kuulemastaan. Emme pääse sisään vaikka meillä olisi hyvä opas. Saisimme kuulla missä hän nukkui. Missä isä poltteli paperossia. Missä syötiin. Saisimme nähdä keittiön. Emme päässeet katsomaan. Se jäi kaihertamaan. Mutta hyvä näln, että edes ulkoa. Mutta vieläkin tuo sisäänkäynti, Se on ihana. Se on kuulunut etuoikeutetulle. Mikko muuten kertoo Bryggmanin leikitelleen klassisismilla. Hän pyytää katsomaan pylväiden päähän. Kapiteeli on lipsahtanut epäkeskeiseen paikkaan. Se oli Bryggmanin leikkiä. Niin Mikko sanoo.

Entisen osuuspankkirakennus, nykyinen oikeustalo, tuleva ???,  eroaa nykyisestä tavasta rakentaa. Ainakin mitä tulee suomalaisiin kirkonkyliin. Talo on kaunis jokaiseen ilmansuuntaan. Kaikki julkisivut ovat tutkittuja ja harkittuja. Ei ole takapihaa. Ehkä tässä edesauttaa se, ettei ole tarvinnut varautua parkkipaikkoihin. No, onpa ihanasti yksi autotallin ovi, joka johtaa pankinjohtajan autotalliin. Vuonna 1924, jolloin talo rakennettiin, Suomessa oli sentään 5000 henkilöautoa, joten pankinjohtajille riitti yksi auto kullekin - luulisin.

Sankarihautausmaalle
Kierrokseen Kemiössä kuuluivat vielä hautausmaa ja seurakuntakeskus. Bryggman teki sankarihautausmaiden suunnitelmia sekäniihin liittyviä monumentteja useaan kohteeseen. Hänen suurtöitään olivat tietysti Turun hautausmaan Ylösnousemuskappeli (1941) ja Paraisten hautausmaan kappeli ( 1930).
   
Kemiön kirkolla sankarihautausmaa sijaitsee arvokkaasti ja samalla vaatimattomasti kirkon sisäänkäynnin äärellä suurten puiden varjostamana.  Sijoituksesta puuttuu kaikki mahtipontisuus ja tekopyhä monumentaalisuus. Vainajat ovat ikään kuin kotona. Varustukseen kuuluvat risti ja kivipaasi, nekin elävät omaa lähes näkymätöntä elämäänsä luonnonkivistä ladotun piazzan äärellä. Ristit puhuvat hiljaista kieltä.

Jatkan matkaa Salon kaupunkiin
Retki Kemiössä jatkui seurakuntakeskukseen. Siellä Mikko Laaksosen tutkijamielenkiinto kohdistui lähinnä Bryggmanin osallistumisen asteeseen seurakuntakeskuksen kehittyessä nykyiseen muotoonsa.  Se ei ratkaisevassa määrin kiinnostanut minua. Niinpä suuntasin Salon kaupunkiin. Siellä tiesin kaksi kohdetta. Ne ovat entinen elokuvateatteri Kino Kiva, nykyinen Kulttuuritalo Kiva, sekä entinen suojeluskuntatalo, nykyinen Sininen Talo.  Jälleen yllätyin. En yllättynyt ensisijaisesti rakennusten julkisivuista, yllätyin niiden sijoituksesta ja suhteesta ympäristöön. Molemmat ovat mahtavilla paikoilla Kiva talo Salonjoen rannalla, Sininen talo Vähäojan puron verralla, kumpikin puistomaisessa ympäristössä ja mikä hienointa, taloilla on monta ilmettä, riippuen katselusuunnasta. Oliko tämä ajattelu Bryggmanille ominaista, oliko hän erityisen kiinnostunut rakennustensa suhteesta ympäristöön? Tätä jäin miettimään, samalla kun ihmettelin miten vähän hänen jälkeensä tulleet ovat piitanneet uusien rakennustensa suhteesta Bryggmanin luomaan asetelmaan.


Bryggmanin suunnittelema elokuvateatteri oli nimeltään Kino Kiva. Talo valmistui vuonna 1938. Elokuvaprojektorit poistuivat tuosta talosta vuonna 1964. Ne siirtyivät 11 vuoden odottelun jälkeen toiseen salolaiseen teatteriin. Sittemmin Kivassa on kuulemma nyrkkeilty ja jumpattu, tanssittu ja ryypätty. Talo oli 70-luvulla Pub Kiva. Se oli myös purku-uhan alaisena. Talo on aarre. Kiitän ja kumarran niitä ihmisiä jotka saivat talon säästymään. Täytyisi ehkä kaivaa jostain vanhan tuttavan, Salon entisen kaupunginarkkitehdin ja rakennuksen saneeraajan Lauri Hollmenin Kiva-kirja. Se on lehtitietojen mukaan julkaistu tämän vuoden kesäkuussa. Ei näy vielä antikvariaateissa. Talon omistuskin näyttää siirtyneen uudelle yrittäjälle kaupungin lakattua sitä vuokraamasta. Toivon menestystä - puitteet sen ansaitsevat.


Toinen Salon ihme on Bryggmanin vuonna 1924 valmistunut suojeluskuntatalo. Hän suunnitteli talon ensitöikseen, nuorena miehenä. Aika yllättävää miten Kemiön pankkitalon uusklassinen funktionalismi ja Salon suojeluskuntatalon pohjoismainen klassisismi osuivat samaan aikaan. Olikohan se niin että suojeluskuntalaiset halusivat juurevan juhlallista puurakenteista suomalaisuutta, ei italialaista palatsiperinnettä. Yhteisenä piirteenä olivat kuitenkin amphorat molemmissa taloissa. Tosin Kemiössä amphorat ovat hävinneet parempaan talteen. Sotien jälkeen kun suojeluskunnat lakkautettiin talo toimi mm. kutomakouluna ja terveystalona. Bryggman-säätiön sivuilla sanovat ettei Bryggman liittänyt suojeluskuntataloa työluetteloonsa 60-luvun loppupuolella. Ei kai se nyt suomettumista ollut, kai se oli vain tyylistä kysymys?

torstai 18. elokuuta 2016

Marjat ja sienet – herkkujen aikaa!

Kesä on nyt siinä mallissa, että kukat ja linnunlaulu ovat lähes hävinneet, mutta sijalle ovat tulleet marjat ja sienet. Aamiaislautasella saattaa esiintyä varsinainen rautaisannos lähituotteita. Viinimarjapensaat tarjoavat mustaherukkaa ja punaisenpunaisia viinimarjoja, nyt kun ne kerrankin on saatu kunnolla suojattua linnuilta.

Tuolta tontilta mäensyrjästä poimitaan lautaselle mustikat, vadelmia on taas tuolla selän takana kallion reunassa. Tunnustus: ainoat mitkä eivät ole oikeata lähiruokaa ovat nuo ihanat keltaiset lakat. Ne saapuivat juuri Eemelin ja Antin mukana Kittilästä, itse poimittuina kyllä, Särkijärven hillasoilta, mutta lentomatka lienee tuhonnut niiden lähiruokaisuuden. Siinä ne hillaherkut nyt kuitenkin ovat täydentämässä väriskaalaa ja makuskaalaa. Kiitos vain Kuopion mummo ja vaari – eränkävijät.

Luonnonmarjoja poimitaan vuosittain lähes 60 miljoonaa kiloa. Ulkomaiset poimijat keräävät ehkä 15 milj. kg. Myyntiin menee kaikesta noin puolet ja toinen puoli poimijoiden omaan käyttöön. Keskimäärin suomalainen käyttää siten noin 10 kg marjoja vuodessa. Jotkut elintarviketieteilijät sanovat että 30 kiloa olisi hyvä ja terveellinen määrä. Marjojen vienti lienee noin 10 milj. kg. Marjoista arvellaan tulevan vientituloja noin 4 milj. euroa. Toisaalta marjoja myös tuodaan maahan. Etenkin Ruotsista tulee puolukkaa.

Mustikka ja puolukka ovat selkeästi eniten myyntiin meneviä luonnonmarjoja. Suomessa myyntiin menee marjoja vuosittain noin 20 milj. kg. Teollisuus ja kauppa ostavat tästä määrästä noin puolet. Mansikkaa viljellään ja myydään runsaasti. Suomen arvioitu mansikkasato hyvinä vuosina on 15 milj. kiloa. Mansikan määrä ylittää siten yksittäisten luonnonmarjojen myyntiluvut vaikka absoluuttisesti mustikkaa ja puolukkaa kerätäänkin enemmän. Viinimarjojen sato ei minulle selvinnyt vaikka yritin löytää satolukuja netistä. Sen kuitenkin muistan että koulupoikana Pakilassa viinimarjojen poiminta oli yksi pelätty ja vihattukin jokakesäinen velvollisuus. Mehut sitten talven mittaan kuitenkin hyvin kelpasivat.

Sieniherkut
Sienet ovat elokuun ja syksyn ilo. Meidän perheellämme on kaksi sienestyksen pettämätöntä vakiopaikkaa. Ensimmäisenä ja ykkösenä ovat Tammelan metsät Hämeessä. Toisena tarkkapiirteisenä ja rajattuna on ns. Maikin metsä Kemiönsaarella. Nämä metsät riittävät yhdelle paljon sieniä syövälle perheelle. No jos meille riittävät nuo suunnilleen 15 hehtaaria niin koko Suomen kansalle pitäisi riittää 370000 neliökilometriä.  Leikki leikkinä, eiväthän ne varsinaiset sienipaikat noin laajoja ole. Meidän sienemme löytyvät tarkoin tiedetyistä noin 30 kohteesta, joiden yhteenlaskettu pinta-ala on yhteensä 2 hehtaaria. Siis tosiasiassa koko Suomen kansa tarvitsisi ”sienipeltoja” noin 50000 km2.  Paljonko Suomessa on pinta-alaa? Sitä on runsas 330000 neliökilometriä. Laskelma siis näyttää että sieniä riittää kaikille.

Toivo Rautavaara, Suomen sienitieteen Grand Old Man, hän on aikanaan tutkinut sienisadon määrää Suomessa. Hän arvioi sadoksi 1 miljardista kilosta 5 miljardiin kiloon. Tuo luku on lähes uskomaton. Alimmillaan se jo tarkoittaa, että sienisatoa olisi 300 kiloa per asukas vuodessa.  Syömmekö todella noin paljon sieniä? Siis keskimäärin lähes kilon päivässä! Emme! Rautavaaran luku tarkoittanee sienisadon kokonaismäärää. Jos oletamme koko maan sienisadosta kerättävän tuon samaisen runsaan 10 % mitä marjasadosta arvellaan tulevan ihmisten käyttöön, niin sekin luku tuntuu vielä suurelta.

Turussa näyttävät tutkineen ansiokkaasti sieniviljelyä. Jos sinua sattuu oikein todella kiinnostamaan sienenkeruun nykyisyys ja sieniviljelyn mahdollisuudet klikkaa:  http://www.turkuamk.fi/media/pdf/herkkuruokaa-puusta-syotavien-lahottajasienten-vil_12.pdf

Tilastoista näemme että myyntiin tulee vuosittain 500 tonnia luonnonsieniä. Tästä määrästä herkkutattien osuus saattaa hyvänä tattivuotena olla 400 tonnia. Nehän menevät hyvällä hinnalla italialaisiin suihin. Tiedämmehän että Italiassa sienen keruu on sienenkeruupassilla rajoitettua. Kun menet vuorille sienipaikkoihin voit kerätä vain sinulle sallittuina päivinä. Me sentään voimme käyttää jokamiehen oikeutta sateella ja poudalla.

Mustat torvisinet ovat meidän perheemme sieniherkkua. Ne saadaan loistavasti kuivattua Arin tekemällä sienikuivurilla. Kuivuri on rakennettu muovitynnyristä ja kenkien kuivurista. Se on helppo itsekin tehdä. Työkaluina tarvitaan ainoastaan terävä puukko jolla leikataan pyöreät reiät tynnyrin kylkeen. Tarvikkeina tarvitaan vielä pyöreitä siivilöitä ja niiden väliin asetettavia tukirimoja. Kenkien kuivuri on hyvä siksi että lämpötila kohoaa vain 40 asteeseen. Muistammehan vanhan kansan sananlaskun: ”Siinä nahka palaa missä voi sulaa”. Sama koskee sieniä. Lämpötila ei saa nousta yli tuon 40 asteen. Jos olet onnekas ja löydät mustia torvisieniä, saat täyteen ahdetun kuivurillisen kuivattua yön yli – kunhan jaksat nousta kahden tunnin välein käynnistämään kuivurin. Tateilla ja suppilovahveroilla aikaa saattaa kulua 5-6 käynnistyksen verran.

Kenkäkuivuri maksaa 25 euroa, muovisaavi parikymppiä, siivilälevyt kympin ja puurimat euron kaksi. Koko hoito maksaa siis noin viisikymppiä ja tunti työtä päälle. Laitteeseen mahtuu kerralla kopallinen mustia torvisieniä. Tuloksena on sitten 12 tunnin kuivauksen jälkeen tällainen ihana purkillinen herkkuja.

Jos haluat todella insinöörimäisen tieteellisteknisbiologisen kuvauksen sienikuivurista klikkaa tuohon: http://www.funga.fi/teema-aiheet/sienikuivurin-rakentaminen/  Sienikuivureita saa myös ostaa kaupasta. Niitä on eri hintaisia ja eri kokoisia. Hintahaarukka vaihtelee muutamasta kympistä muutamaan sataseen. Itsetehty kaiken voittaa. (Huom! En tehnyt tuota laitetta itse, sen teki ystäväni Ari.)

Tänä kesänä olemme löytäneet vain kanttarelleja, vaaleita orakkaita ja mustia torvisieniä. Kanttarellit ja orakkaat on varovasti paisteltu nesteen poistamiseksi paistinpannulla ja pantu pakasteeseen. Mustat torvisienet on kuivattu. Joka kesän toivesienet eli herkkutatit ovat vielä löytymättä. Ja taitavat jäädäkin löytymättä. Hei! Yksi pienen pieni herkkutatti löytyi. Näyttää siltä, että olimme myöhässä juuri siitä hetkestä, jolloin Tammelan tattipaikkamme olisi antanut satoa. Löysimme nimittäin todisteeksi muutamia edesmenneitä.

Pienehköstä saaliista johtuen emme ole joutuneet ottamaan käyttöön järeämpiä kuivatuskeinoja. Yleensä olemme joutuneet turvautumaan saunaan kuivurin puhistessa täysillä. Miten laitat sienet saunaan? Jos laitat ne hienoille itse tehdyille puulavereille, ongelmana on se, että sienet kuivuessaan valuttavat nestettä ja liimautuvat puuhun. Ilma ei kulje. Perinteinen voipaperi on hyvä sienien alle, se on parempi kuin muovitettu paperi tai folio.

Me olemme mobilisoineet kuivauskäyttöön ikkunoiden hyttysverkot. Parhaaseen sieniaikaan ne ovat käyneet jo tarpeettomiksi varsinaisessa tehtävässään. Pieni puhdistus ja verkot saunaan. Sienet kuivuvat ihanan ilmavasti verkon päällä. Verkkolevyjä on helppo käsitellä ja siirrellä ylemmäksi/alemmaksi niiden keveyden vuoksi. Tämä kuva ei ole tältä vuodelta, se on kahden vuoden takaa. Ehkä taas ensi vuonna -  tätä onnen lajia?

Sienisilmä fokusoitava
Sienivuosi on vasta menollaan. Sienet taitavatkin olla ainoita asioita jotka kasvavat suhisten tässä kaunoisen ruskasyksyn odotuksessa. Nyt kun ruskaa ei vielä ole kanttarellit löytyvät hyvin ihanan sammaleisesta metsästä. Pian alkaa varsinainen suppilovahveroiden invaasio. Siis sienisilmä päälle ja metsään – vanhat ja nuoret. Toivo Rautavaaran jättimäisestä sienisadosta on vain murto-osa kerättynä.


sunnuntai 14. elokuuta 2016

Firenzen taidetta Turussa – joutsenten valossa

Turun kaupungista on tullut minun kesäpääkaupunkini. Turkuun on matkaa Busterilla runsas tunti ja autolla vajaa tunti. Vesireitti on siis suorempi. Vesireitti kulkee Paraisten Suntin läpi. Tuostapa ihanasta paikasta kirjoitinkin jo edellisessä blogissani. Olen saanut selvästikin tukijoukkoja tuossa samaisessa tekstissä esittämälleni ajatukselle kanavan pitämisestä sellaisena kun se on. Ei siis mitään nostosiltoja. Molemmat tukijat ovat ystäviäni ja molemmat ovat merenkulkijoita. Toinen heistä on syntynyt Paraisilla ja toinen elää paikkakunnalla kesäkuukaudet. Heillä on siten Paraisten Sunttiin huomattavasti läheisempi suhde kuin minulla. Jos et ole sattunut lukemaan juttuani tuosta ihanasta kanavasta klikkaa: http://penttimurole.blogspot.fi/2016/08/paraisten-ihana-suntti-suosikkini.html

Swan Regatta Turussa
Koulupoikana maailmankuva oli varsin selkeä. Purjehdus tulisi olemaan elämässäni tärkeällä sijalla. Olin saanut maistella purjehtimista Uudenkaupungin saaristossa tätini perheen Hai-veneen kokoisella matkapurrella ja sitten Helsingissä setäni vanhalla käyrämastoisella kultapokaaliveneellä Jonettalla. Asiat sitten kuitenkin kääntyivät aikuistumisen myötä siihen malliin että kesämökki hankittiin pienen sisäjärven rannalta ja purjehdusharrastus suuntautui optimistijollaan, soutuveneen peräpurjeeseen ja surffailuun. Purjelautailusta tulikin sitten varsinaisen intomielinen harrastus. Matkat sukulaisiin tehtiin lauta katolla. Laudan kanssa mentiin jopa etelän lomalle. Kaikki päättyi aikanaan ja keppimies joutui unohtamaan pienetkin purjeet ja turvautumaan moottoriin.

Purje kulkee, missä mies? Kuvan nappasi Juhani Annanpalo Päijänteellä.

Nyt oli edessä runsaan tunnin moottorivenematka Kemiönsaaren Lappdalista Aurajoelle.  Oli nähtävä mahtava 100 Swanin regatta. Tai ei nyt varsin regattaa itseään vaan hienojen veneiden asettumista laituriin joen varrella. Retkellä oli myös toinen tarkoitus. Oli nähtävä miten firenzeläisten ja turkulaisten (+) yhteinen taidenäyttely toimisi regatan liitännäisenä. Olihan taidenäyttelylle saatu jopa virallinen osallisuus regattaan. Liittyykö taidenäyttely jotenkin minuun? No ei varsinaisesti, mutta välillisesti.

Turkuun saapui Swan veneiden 50-vuotisjuhlaa viettämään lähes sata venettä. Ulkomaisia veneilijöitä oli heitäkin runsaasti. Pekka Koskenkylän alulle panema pietarsaarelainen veneteollisuus on vieläkin voimissaan. Nykyään Nautorin telakan omistaa italialainen sijoittajaryhmä. Keulilla on Firenzen Suomen kunniakonsuli Leonardo Ferragamo. Hän oli Turussa juhlimassa. Hän on myös Il Bisonte -säätiön sponsori.

Turun ihastuttava ruutukaupunki joen varrella
Suomen Turun Aurajoki on ihmeellinen ilmiö. Joesta on tullut kaupungin keskeinen paikka. Ennen olivat vain linna ja kirkko. Muuten joki oli kai jonkinlainen kloaakki- no go!. Kun nuorena miehenä kävin sukuloimassa Turussa, tapasin mennä joen varrelle kävelemään. Siellä ei ollut ristin sielua. Nyt joki on elävääkin elävämpi. Muistan vanhat toivon ajat, kun ystäväni Benito Casagrande touhusi Pinellan kehittämistä.

Nämä ihanat rantamuurit ovat käsin kosketeltavaa historiaa. Ne tuottavat minulle syvän ihmisyyden tunteen.

Niin, nythän istunkin juuri Beniton kanssa Varvintorilla. Olimme katsomassa firenzeläis-turkulaista taidenäyttelyä. Benito kertoilee. Minäkin kertoilen. Olihan meillä entisaikaan yhteisiä puuhia. Suunniteltiin mm. silta joka menee joen suuntaisesti. Ei siis poikittain joen yli, niin kuin siltoja yleensä suunnitellaan. Suunnittelijana oli insinööri ”Mulo”. Tuttu mies. Se oli tuo Tuomaansilta. Sittemmin kyllä meidän perheestä rakas vaimoni Liisa pääsi suunnittelemaan uuden Myllysillan rantamuureja ja vielä asettelemaan rantamuureille Kari-Petteri Kakon ihania taideteoksia. Sittemmin olen kuunnellut hyvän ystäväni Ekku Anttilan tarinoita Aurajoen suun asuntoaluerakentamisesta. Joten juttua on riittänyt. Voin siis onnitella Benitoa ja muita turkulaisia, onnittelen vielä Ekkua ja Liisaa sekä lisäksi tietysti kahden hienon uuden sillan suunnittelijoita ja rakentajia – poliitikoista puhumattakaan. Olen suorastaan ihastunut nykyturkuun. Turun keskusta oli aikanaan jonkinlaisen pilkan kohde. Purkamisajan hylkytuote. Tällä hetkellä voi vain ihmetellä Turun keskustaa ja sen hienouksia, toiminnallisuutta ja elävyyttä. Se vaikuttaa aivan unelmalliselta kompaktikaupungilta. Aivan tuntuu kuin se olisi kontaktikaupunki.

Köysiratagalleria
Turun keskustassa on ihmeellisiä rakennuksia. Vanha teollisuusympäristö on osa kaupunkia. Eräs ihmeellisyys on köysirata. Turun kaupunki ja taide-akatemia olivat suosiollisesti luovuttaneet galleriansa ilman mitään korvausta firenzeläisten ja suomalaisten yhteisen taidenäyttelyn tyyssijaksi. Näyttely alkuperäinen nimi oli Luce-valo. Näyttely oli jatkumo Firenzessä Il-Bisonte -säätiön tiloissa pidetylle suomalaisen Tjuda Pedagogin näyttelylle.

Firenzeläis-suomalaisen näyttelyn aikaansaaminen regatan yhteyteen oli oikeastaan pieni ihme. Ihmeen aikaansaaminen on vaatinut paljon työtä ja tahtoa. Kiitos niin työn tekijöille kuin tahtojillekin. Näyttelyn kuraattorina oli taiteilija Petra Kallio. Hänelle ykköskiitos. Avajaisten huippua olivat baritoni Petter Anderssonin italialaiset aariat. Olivatko Verdiä? Turun kaupungin tervehdyksen esitti Mika Akkanen Turun kaupungin kansainvälisten asioiden päällikkö. Kuraattori Petra esitteli sympaattisella tavalla taiteilijoiden tyylisuuntia ja tekniikoita.

Italialaisia Il Bisonten talliin kuuluvia taiteilijoita oli näyttelyssä mukana Rodolfo Ceccotti, Vincenzo Burlizzi, Erico Kito, Manuel Ortega ja Antonino Triolo. Kukaan heistä ei ollut paikalla, mutta työt puhuvat heidän puolestaan. Heillä on myös jotain sanottavaa työstään:


Rodolfo Ceccotti on firenzeläisten taiteilijoiden Grande Maestro. Hän kirjoittaa: ”Työni ovat hedelmiä rakkaudesta jota tunnen selittämätöntä käsityötä eli taidetta kohtaa. Sitä inspiroivat Turnerin pyörteiset kuvat tai Caspar David Friedrichin romantiikka. Yritän vangita tunteita ja runoutta. Ne nousevat ja kehittyvät luonnosta, päivän eri hetkistä, valosta, auringonlaskusta ja auringonnoususta,  myrskystä. Etsin todellisuutta epätodellisesta. En tiedä pystynkö siihen. Epäilykseni pakottaa minut jatkamaan.”



Vincenzo Burlizzi on grafiikan opettaja Il Bisontessa. Hän oli myös suomalaisen vierailijaryhmän opettaja. Hän kirjoittaa: ”Työskentelen abstraktin taiteen parissa käyttäen kaikkia traditionaalisia tekniikoita. Etsaus on kuitenkin pääasiallinen työtapani. Minua inspiroi musiikki, erityisesti jazz. Yritän kääntää musiikkia kuviksi joista muodostuu jatkuvaa musiikin kerrostuneisuutta. Kaiverrus on kurinalaista työtä. Se edellyttää sitoutumista ja intohimoa. Se voidaan oppia vakavalla työllä tai sitten sitä ei opita lainkaan.”

Erico Kito on japanilainen taiteilijatar. Hän on jäänyt Bisonteen rakkauden vuoksi. Hän on Vincenzon vaimo. Erico kirjoittaa: ”Hetkellisyys on töissäni tärkeä elementti. Hetkellisyys tai lyhytaikaisuus, ne liittyvät niin aiheideni valintaan kuin työskentelytapaani. Japanissa sanotaan kukkien olevan kauniita niiden hetkellisen olemassaolon takia. Hetkellistä kauneutta arvostetaan. Ajatus lähtee buddismista. Sen mukaan kaikki universumin asiat, sekä muoto että olemus, ovat väliaikaisia. Minä olen omaksunut tämän periaatteen työssäni. Aloitan etsauksen suoraan ilman valmistelevia piirustuksia. Päätän etenemistavasta työn edistyessä. Vastaan tulee ehkä odottamattomia asioita. Joskus hyödynnän niitä, joskus poistan ne.  Tällä tavoin saatan saada lopputuloksen joka ei ole syntynyt liiaksi minun mielessäni. Uskon että myös improvisaatiossa voi löytyä odottamatonta kauneutta.”



Manuel Ortega on Il Bisonten opettaja. Hän vetoaa Maria Luigia Guaitan sanoihin ja ajatuksiin. Guaita on vuonna 2005 kuollut Il Bisonten perustaja. Guaita oli fasisteja vastaan taistellut partisaani ja grafiikan toimija. Henry Moore, Pablo Picasso ja Alexander Calder olivat painotalon ystäviä ja asiakkaita.  Säätiön perusideana on perinteisten graafisten taiteiden ja tekniikoiden tutkimus, suojelu ja opetus. Niin, Ortega sanoo: ”Opiskelijoiden kanssa etsin yhteistä polkua, seuraten hiljaisia jälkiä ja horisontteja, jotka näyttäisivät meille pilkahduksen suuresta mielenrauhasta ja seesteisyydestä.. Minun työni ottaa muotonsa alituisesti muuttuvista ympäristöistä, tuoksuista ja väreistä. Graafisessa taiteessa tutkimus on loppumatonta, mutta mielikuvitusta tarvitaan sitä ruokkimaan.”

Antonino Triolo on kotoisin Calabriasta. Reggio Calabria sijaitsee Italian saappaan kärjessä. Se on tuttua seutua, sillä italialaisten sukulaisteni juuret ovat Reggio Calabriassa. Antonino aloitti Il Bisontessa muutamia vuosia sitten. Hän kertoo: ”Olen huomannut tradition ja kokeilun yhdistelmän olevan painamisessa hurmaavinta. Minun etsaukseni on väritetty käyttäen useita levyjä. Mutta päälevy, joka määrittelee komposition rakenteen, on tehty vanhalla tekniikalla. Perinteinen tekniikka on viivalle hyvä ja sallii suoran kontaktin metalliin. Vedän inspiraatiota töihini maailman paikoista jotka ovat jääneet vähälle huomiolle tai jotka ovat likaisia, homehtuneita ja rikkinäisiä. Tällaiset asiat antavat anonyymeille muureille ja seinille identiteettiä, jonka sitten voin vangita ja tulkita työssäni.”


Suomalaiset taiteilijat ovat tässä blogissa jääneet nyt hieman vähemmälle. Se ei johdu heidän töidensä vähäpätöisyydestä tai laadusta. Se johtuu yksinkertaisesti siitä, että kuvien saaminen noista ihanista grafiikan töistä lasilevyn takana on aivan mahdotonta. Onneksi italialaiset olivat tehneet esitteen jossa kuvat olivat paperilla ilman kehyksiä.  Tämän voisi antaa neuvoksi kaikille grafiikantekijöille: kuvatkaa työnne ennen kehyksiin panoa. Kiitos kuitenkin kaikille meikäläisille: Petra Kallio, Marjatta Nuoreva, Veronika Ringbom, Aino Toivettula, Liisa Ilveskorpi, Sara Ilveskorpi ja Maikki Ilveskorpi-Reiman.

PS.
Mainitsen vielä erään jutun. Näyttelyssä pyörii hieno valokuvakooste. Se kertoo Tjuda Pedagogin ryhmän matkasta Firenzeen. Kuvaus kuvien käsittelyineen on Tuisku Torkkelin tekemä. Se on loistava. Teos muiden teoksien joukossa. Benito Casagranden kanssa katsoimme kuvat kahteen kertaan. Siellä on hienoa ”matkakuvausta”, mutta siellä on myös aivan ihania ”taidevalokuvia”. Minä ainakin haluaisin ostaa sieltä eräät kuvat. Ajattelimme Beniton kanssa, että nuo kuvat ansaitsisivat oman valokuvakirjan!

Näyttelyn ovet sulkeutuvat keskiviikkona 17.8 klo 17. Muutama italialaisten töistä on jo löytänyt kodin. Jos pidät kiirettä ehdit! 

Beniton pohdittavaksi jäi vielä kysymys siitä voitaisiinko italialaisten taiteilijoiden töille saada vielä jatkoaikaa Turussa - Manillassa tai jossain muussa sopivassa paikassa. Se olisi ihanaa! Sen nuo työt ansaitsisivat!

maanantai 8. elokuuta 2016

Paraisten ihana Suntti - suosikkini?

Saattaneeko olla nimen vaikutusta, että kanavat kiinnostavat? Olenhan minä nimestä päätellen kanavan poikia. Isoisänisä asui Muroleen kylässä ja Muroleen kanavalla ja tästäpä isoisä sai aiheen nimen muutokseen, silloin kun nimiä suomennettiin. Minulla on kolme kanavaa tai kanaalia joita erityisesti ajattelen. Niin, tuon Muroleen kanavan lisäksi. Ne ovat Katajanokan kanava, Rauman kanaali ja Paraisten Suntti. Kaksi ensimmäistä liittyvät ammattiasioihin. Kolmas vain huviveneilyyn.  Jaa, miltei unohdin, kyllä kai ammattiin liittyviin kanaviin tai puolikanaviin, miten nyt sanoisi, liittyy myös Uutelan kanava Vuosaaressa. Rauman kanaali on erityisesti mielessäni siksi, että minut kerran nimettiin jopa kanaalin pelastajaksi. Se tapahtui kolme vuosikymmentä sitten kun pelastimme kanaalin sen rantapenkereitä uhkaavalta liikennesuunnitelmalta. Katajanokan kanavan pelastaminen 60-luvulla oli tiimityötä. Siinä Maija Kairamon johtama nuorten suunnittelijoiden joukko sai Helsingin kaupunginvaltuuston pyörtämään päätöksensä. Paraisten Sunttiin ei siis liity mitään omahyväisiä muistoja. Vaikka senkin kanavan historiaan liittyy parikin suurta pelastusoperaatiota.  Lähinnä kanava tai salmi jouduttiin pelastamaan kalkkipatruunan ajamilta syväkanavalta tai rautatieltä. Nyt on uhkaamassa uusi pelastusoperaatio. Kaupungin kehittämiseksi ansiokkaasti toimiva Pro Malmi on tehnyt vision myös Suntin kehittämiseksi. Se vaatisi tuumaustuntia. Ollaanko väärillä jäljillä?

Rauman kanaali ei ole nykyään veneilykelpoinen väylä. Vettä on nykyisin vain nimeksi. Se on kuitenkin kaupungin keskeinen elementti. Katajanokan kanavasta pääsee perämoottorilla juuri ja juuri läpi jos valitsee oikean ajolinjan. Se olisi hieno reitti pikkuveneille. Välttäisi kiertämästä Katajanokkaa kauppatorille mennessä. Uutelan kanava on uutuustuote. Se rakennettiin useita metrejä aiemman maapinnan alapuolelle, mutta myös suurelta osalta merenpinnan yläpuolelle. Vesi in sinne pumpattava. Ihme kyllä silokalliot löytyivät - Pekka Korpisen iloksi. Nyt porrastettu kanava näyttää varsin luontevalta – vaikka levä haittaa.

Paraisten Suntilla
Tulin juuri veneretkeltä Paraisten Suntilta eli Pargas Kyrksundetilta eli Paraisten Kirkkosalmelta eli kanavan näköiseltä vesireitiltä läpi Paraisten kaupungin. Rakastan tuota paikkaa hyvin paljon. En siksi että olisin Paraisilta kotoisin tai että minulla olisi jotain muita siteitä tuohon suuren kalkkikaivoksen reunalla sinnittelevään kaupunkiin. Mutta kolme asiaa, ne kiehtovat tuossa 15000 asukkaan saaristokaupungissa. (Tiesitkö että nykyinen Parainen käsittää entisen Paraisten kaupungin lisäksi Houtskarin, Iniön, Korppoon ja Nauvon). Yksi ja ykkönen on kaupungin läpi kulkeva kanava. Toinen eli kakkonen on keskiaikainen kivikirkko. Kirkko sijaitsee entisellä saarella Suntin varrella. Saarella siksi että kirkon perustamisvuonna 1300 veden pinta oli kai viitisen metriä nykyistä korkeammalla tai oikeammin maa oli saman verran nykyistä maanpintaa alempana. Silloin siis nykyinen kanava oli leveä ja syvä purjehdusväylä. Varsinaisesti Paraisten kaupunki alkoi kehittyä 1800-luvulla, vaikka kalkkia louhittiinkin jo 700 vuotta sitten. 1800-luvulla syntyi Gamla Malmen, puutaloalue kirkon ja Suntin väliin. Niin ja mikä on se varsinainen kolmas pointti. Se on tuo järjettömän kokoinen avolouhos, jonka uhkaavalla reunalla kaupunki killuu. Monttu on mieletön. Se on lähes kaksi kilometriä pitkä ja puoli kilometriä leveä. Syvyyttä montulla on kahden stadionin tornin verran eli 140 metriä. Pohja on siis syvälti meren alla. Olen ollut montun pohjalla konsertissa. Paikka käy mainiosti myös tuohon meluisaan tarkoitukseen.

Tästä kuvasta saatat saada käsityksen Paraisten keskustasta. (Klikkaa sitä suuremmaksi). Suntti eli salmi eli kanava on kuvassa sinisellä tai onko se turkoosi? Valtaisa kaivosmonttu näkyy koko komeudessaan kuvan vasemmassa alakulmassa. Kirkko ja Vanha Malmi ovat kanavan itäpuolella. Siellä on myös uusi puutaloalue Kirkkosalmenranta. Saaren ohittava väylä kulkee itäpuolella. Se ei kelvannut kalkkipatruunalle, olisi pitänyt päästä suoraan kylän läpi. Sivumennen sanoen Paraisten kaupunki koki hauskan nimenmuutoksen. Vuonna 2009 siitä tuli kuntaliitosten myötä Länsi-Turunmaan kaupunki ja jälleen vuonna 2011 Parainen.


Paraisten Kalkivuoren patruuna ja vuorineuvos Emil Sarlin halusi tehdä Paraisten läpi proomuille sopivan laivaväylän. Se olisi lyhentänyt matkaa Turun suuntaan meneville kuljetuksille himpun verran. Vaihtoehtona oli tarjolla saaren idästä kiertävä reitti. Mutta säästö se on pienikin säästö. Kuvassa näkyy punaisella suunnitellun väylän mitat. Alla häämöttää nykyinen Suntti. Vuorineuvoksen vesiväylällä oli leveyttä 10 metriä ja kaivannolla leveyttä 25 metriä. Tällaista ideaa esitettiin vuonna 1907. Kyläläiset nousivat vastarintaan. Vuorovaikutus pelasi ja patruuna hävisi pelin. Tästä korvauksena hän vuosia myöhemmin esitti Suntin täyttämistä kaivoksesta tulevalla jätekivellä ja rautatien rakentamista paikalle. Kysymyksessä oli varmaankin kapearaiteinen. Kiista oli ankara. Toinen osapuoli sanoi ”Suntti on avattava vaikka kupilla ammentaen”. Toisten ja varsinkin vuorineuvoksen mielestä ”Suntti on täytettävä umpeen vaikka luudalla lakaisten”: ”Sundet ska opp om det så ska ösas med kopp!” ”Sundet ska fast om det så ska sopas med kvast!” Vuorineuvoksen puolue hävisi, niinpä sitten rakennettiinkin Kirkkosalmeen kanava.

Kanava vihittiin vuonna 1934
Kanavan vihkiäisistä tuli varsinainen kansanjuhla. Koko kylä ja varmaan naapurikylätkin olivat liikkeellä. Vuorineuvos Sarlin ei tappioitaan surrut. Hän oli vuonna 1934, heinäkuun 1. päivänä juhlimassa kanavan vihkiäisiä ja vastaanottamassa kunniavieraita joista etunenässä oli puolustusministeri Arvi Oksala.. Vihkiäiset eivät olleet mitkään pienet kyläjuhlat. Paikalla olivat suojeluskunnan kunniakomppania sekä maa- ja merivoimien kunniakomppaniat lippuineen. Paikalla oli myös vapaapalokunta soittokuntineen. Kanavan vihkinyt puolustusministeri toi mukaan oman sotilassoittokuntansa. Ainakin hän siirtyi Turusta saapuneesta laivasta kanavaliikenteeseen soveltuvaan pikkuveneeseen kettupuuhkaan sonnustautuneen vaimonsa kanssa sotilassoittokunnan säestyksellä.

Suntin vihkiäisjuhlien aikaan 1. heinäkuuta 1934 väkeä kanavan varrella oli tuhansia ihmisiä.  Kaupungin asukasluku oli silloin 10000 asukasta. Suomenkielisiä oli saarella noin 20 % väestöstä. (Nyt Paraisten kaupungin asukkaista suomenkielisiä on noin 45 %).  Pikkupojat istuivat kuin kanat (?) orrella kanavan reunalla. Naiset ja tyttölapset olivat ryhmittäytyneet hyville paraatin katselupaikoille. Joukot marssivat ryhdikkäinä aseet paljastettuina ja lippujen liehuessa. Tilaisuudesta on säilynyt ihastuttava uutisfilmi.

Pargas-Parainen 1934



Pieni sivuvirta Kerttu Nuortevaan
Vihkiäisten kunniavieraana oli puolustusministeri Arvi Oksala. Hän oli kokoomuksen puoluemandaatilla puolustusministerinä vuodesta 1932 vuoteen 1937. Oksala oli koulutukseltaan rakennusalan diplomi-insinööri. Hän oli varsinaisesti uittoalan erikoisasiantuntijana. Hän siis soveltui varsin mainiosti Paraisten Suntin vihkijäksi. Oksalaan liittyy muuten mielenkiintoinen juttu. Tunnettu vakooja ja desantti, huulipuikkonsa ja muut tarvikkeensa (radiolähetintä lukuun ottamatta) putoamispaikalle hukannut lähes Mata Harin veroinen kaunotar, vuonna 1944 kuolemaan tuomittu Kerttu Nuorteva, Neuvosto-Karjalan presidentin tytär. Hän esitti tunnustuksessaan tietoja Arvi Oksalasta. Hän väitti, että insinööri Arvi Oksala oli Neuvostoliiton agentti salanimellä Lesnik, metsänvartija. Asia oli paljastunut Nuortevalle 1930-luvulla, jolloin hän työskenteli Leningradin Suomi-keskuksessa. Nuortevan mukaan Sortavalassa syntynyt Oksala (syntyi muuten Jyväskylässä) toimi tuohon aikaan muun muassa suomalais-venäläisen rajauittojen selvityskomitean jäsenenä. http://brantberg.fi/Nuorteva%20Kerttu.htm Kiintoisa juttu, josta totta on varmasti se, että Oksala lähti politiikkaan Sortavalan valtuustosta ja todellakin oli ansioitunut oppikirjoja kirjaillut uittoinsinööri. Saattaa olla että minäkin vielä polysteekissa luin hänen uittokirjojaan. Totta on myös se että Oksala oli tekemisissä venäläisten uittajien kanssa. Loppu lienee ”Mata Harin” vilkkaan mielikuvituksen tuotetta.

Loppujen lopuksi Kerttu Nuortevan tuomion täytäntöönpano pitkittyi – johtuneeko hänen ja kuulustelijan välille syntyneestä rakkaussuhteesta - sota päättyi ja Nuorteva palasi Neuvostoliittoon. Siellä hän kymmenen vankeusvuoden jälkeen opiskeli rakennusinsinööriksi. Hän kuoli Kazakstanissa vuonna 1996.

Puolustusministeri Oksala kettupuuhkaan sonnustautuneen vaimonsa kanssa tervehtii paikallista patruunaa. Hauska tuo kettupuuhka heinäkuun sadesäällä.

Itsepäiset kirkkomaalarit
Tässä jutussa ei ollut tarkoitus puhua Paraisten 1300-luvulta jatkuneesta kalkinlouhinnasta eikä myöskään Vanhasta Malmista, käsityöläisten ja merenkulkijoiden idyllisestä kaupungista. Tiesitkö muuten että J.L. Runeberg asui puolisonsa ja tämän äidin kanssa Vanhalla Malmilla Turun palon jälkeen vuonna 1828.

En puhu myöskään Paraisten kirkon mahtavista kattomaalauksista – paitsi hieman. Miten muuten juuri saaristossa ovat nuo ihanan itsepäiset, jotka eivät ole totelleet uskonpuhdistuksen saarnamiehiä ja ovat jättäneet vanhat puolipakanalliset (katoliset) maalaukset ehjinä kalkkikerrosten alle. Nyt me voimme noista ihmeistä nauttia, kunhan menemme saaristokirkkoihin. Väärä tieto, korjataan hieman. Juttelin juuri ystäväni Kairamon Maijan kanssa. Hän on tehnyt lisensiaattityön keskiaikaisista kivikirkoista ja niiden maalauksista. Hän oikaisee minua. Vanhoja katolisia kattomaalauksia on säilynyt muuallakin kuin Ahvenanmaalla tai saaristossa. Hienoimpana esimerkkinä hän mainitsee Hattulan kirkon. Sinne hän kehottaa menemään keväällä, silloin värit ovat kirkkaimmillaan. Lohja tulee myös mainituksi, ja monia muitakin kirkkoja sisämaassa. Joten itsepäisyyttä lienee löytynyt kautta Suomen.

Paraisten ihana keskiaikainen kivikirkko synnyttää elämyksiä. Ei vain kirkon vaikuttavat piruntorjuntaan keskittyneet  kattomaalaukset vaan myös vanhat hautaristit ja kivet kirkon ympärillä panevat paikan elämään. Kaikki näyttää nyt samalta kuin 82 vuotta sitten, joten vanha kuva kelpaa.

Suntti tänään
Nyt puhutaan varsinaisesta aiheesta eli Paraisten kirkkosalmesta eli Suntista. Kanava on 2 kilometriä pitkä ja se yhdistää Vapparnin selän pohjoisessa Kyrkofjärdeniin etelässä. Kirkkosalmessa on viisi siltaa. 1600-luvun lopulla kirkon kohdalla kulki lossi. Myöhemmin siihen tehtiin kääntösiltana toimiva ponttooni.  Kaupungin lävistävä kanava soveltuu vain moottoriveneille sillä maksimisyväys on 0,8 metriä. Mastojakaan ei voi olla, sillä maksimi alikulkukorkeus on 2,1 metriä. Kanava on ihana. Sen varrella on koko kaupunki. Kanavassa kulkee veneitä ja niiden mukana ihmisiä. Kanavan varrella on postit, pankit ja supermarketit. Kanavan varrella on myös provianttipaikat. Nyt tosin aiemmin suosimani kalja/kanankoipikuppila Suntin varrella oli tehnyt merkittävän ja onnistuneelta vaikuttavan remontin omistajanvaihdoksen yhteydessä. Mutta siinä samassa olivat anniskeluoikeudet kadonneet. No, nyt on odotettava ensi kesään.

Busterini killuu kahvilan laituriin kiinnittyneenä Kirkkosillan äärellä. Edessä on hienossa kunnossa oleva puuvene. Se hivelee kuvaajan silmiä. Kiitos omistajalle tuollaisesta kulttuuriteosta! Vene muistuttaa isoisäni venettä 1930-luvulta. Hänellä oli vene kiinnitettynä Kaisaniemen rantaan Pitkänsillan kupeeseen. Veneessä oli kuitenkin kuvassa näkyvästä veneestä poiketen Fordin autonmoottori keulakannen alla. Kelluessaan paikallaan isoisän vene oli rumassa asennossa – etukumarassa. Mutta kun moottori käynnistyi, vene nosti ylpeästi keulansa ja nopeus kohosi yli 15 solmuun.

Onko Suntti uhattuna?
Kanavan eli Kirkkosalmen varrella on myös uusi asuinalue Kyrksundstranden / Kirkkosalmenranta. Asukkaita tälle kaupunkialueen keskiössä sijaitsevalle uudisalueelle kaavaillaan noin 300 henkeä. Sunttia on kehittämässä Pro Malmi –yhdistys.  Heidän suuri visionsa on Suntin ruoppaaminen ja uusien reunalaitureiden rakentaminen. He haluaisivat myös muuttaa maatiesillat kääntösilloiksi. Ideoista on tehty video. Videolla ei kerrota miten jalankulkusilloille tapahtuu.

Kirkkosalmen rannalla sijaitsee uusi puutaloalue. Vanha Malmi kiehtoo. Kumpi voittaa, uusi vai vanha? Uusi ei ole huono. Mutta se on kesken, asuntoja on tyhjänä. Vanha on valmis. Vanha kiehtoo. Vanhan Malmin kehittäjillä on suuria ajatuksia. He haluaisivat lisätä veneliikennettä Suntilla. He haluaisivat korvata nykyiset sillat nostosilloilla. Aikamoinen homma. Poistuisivatko silloin ihanat kukin koristellut kaarisillat? Nyt olisi otettava harkinta käteen. Aivan samoin kuin aikanaan kansalaiset tekivät patruunaa kampittaessaan.

Suntilla on tällä hetkellä kaksi katusiltaa ja kolme kevyen liikenteen siltaa. Etelästä alkaen Torisilta, Kirkkosilta, Puistosilta, Rantasilta ja Suntinsilta. Onko tarpeen tehdä tällaista ”uudistusta”? Onko suurempien veneiden läpikulku todella ratkaisevaa Paraisten kilpailukyvyn ja elinvoiman kannalta? Saattaa olla, ettei tuo uusittu kanava enää olekaan kiinnostava. Mittakaava menetetään. Olisiko mahdollista että leventämisessä ja syventämisessä rajoituttaisiin vain pohjoisiin osiin. Pohjoiseen voisi tehdä toisen sataman. Sen voisi työntää lähelle Kirkkosalmenrannan uutta aluetta. Läpikulkua ei tarvita. Paraisilla on itäinen ohitus joka käy 1,5 metrin syväykselle, joten Paraisille tulija ei suinkaan joudu pussin perälle. Suurilla veneillä matkaileville saattaisi olla mieluisaa pieni kävelyretki vanhan perinteisen vuonna 1934 vihityn Suntin rannoilla. Jos vanhan Suntin pelastajiin tarvitaan sotureita, niin ilmoittaudun vapaaehtoiseksi. Saisihan siinä hyvän jatkon Rauman kanaalille ja Katajanokan kanavalle - Uutelan nurmikanavasta nyt puhumattakaan.

Tarvitseeko yksi ihana kanava jälleen pelastajansa? (Insinöörinä haluan ilmoittaa, etteivät nuo vierekkäiset kuvat ole samoilta paikoilta!) Nostosiltojen kuvat ovat Pro Malmi yhdistyksen videolta kaapattuja.

PS. Jos pelastustoimista puhutaan, niin tärkeimmät asiat lienevät tällä hetkellä Helsingin keskuspuisto ja Malmin lentokenttä.  Pelastetaan ne ensin ja sitten vasta Paraisten Suntti. Mutta pelastetaan kaikki kolme: SIINÄ MISSIO!