Jostain tupsahti kouraani Olavi Paavolaisen ”Synkkä
yksinpuhelu”- vuoden 1960 painoksena. Miksi se taas jälleen tarttui käteeni
kuin liimattuna? Olen kirjan pariin kertaan lukenut ja olen myös lukenut Matti
Kurjensaaren ”Loistava Olavi Paavolainen”, Tammi, 1975, sekä vielä Panu Rajalan
”Tulisoihtu pimeään”, WSOY, 2014. Niin tämä kiistelty kirja ”Synkkä
yksinpuhelu”, WSOY, 1946, ilmestyi siis heti toisen maailmansodan päätyttyä. Uusimpana
ilmiönä on luettavaksi tarjottu Olavi Paavolaisen löydettyjen tekstien pohjalta
Ville Laamasen ja Hannu Riikosen toimittama ”Volga virtaa nyt Moskovaan”, Teos,
2016. Mielenkiintoinen juttu sekin. Kannattaa lukea.
Olen kirjoittanut asiasta myös pari vuotta sitten blogin. Se oli mielestäni
melkoisen ansiokas, joten panen tähän linkin: http://penttimurole.blogspot.fi/2014/12/olavi-paavolainen-takki-oikein-takki.html
Maailmankirjat sekaisin?
Nyt kun maailmankirjojen sivut ovat jälleen jotenkin
sekaantuneet ja suuret maailmanjohtajat – nämä rokkistarat - syytävät propagandakoneistojensa muunnetun
totuuden tai totuudellisen liioittelun populistisia tuotteita kansalaisten
jokapäiväiseksi viihteeksi ja hengen ravinnoksi, ja vielä kun kansalaiset
antavat heille tähän innostuneen mandaatin ja ostavat tuotteen - niin sekaisin
ovat sivut kerrassaan. Arvomaailma on ”putous”-tasolla. Yllättäen aivan
jokapäiväisessä ja ammatillisessa keskustelussa sama tendenssi on vallalla. Kun
systeemi täydennyttynä vuorovaikutukseen upotetun propagandakoneiston luomalla
informaatiolla on saanut valmiiksi konseptinsa vaikkapa Helsingin kasvusta tai
Malmin lentokentästä – se kaikki muuttuu loukkaamattomaksi todellisuudeksi –
kunnes elämä sen jälleen paikoilleen asettaa - jos tältä arvomaailman
muutokselta ja digitalisaation ihmeeltä ajoissa hengissä selvitään. Mutta nyt
ei puhutaTrumpista, ei Putinista, ei Malmista, eikä bulevardeista, eikä HIFK-hallista,
eikä vuorovaikutuksesta. Nyt puhutaan Suur-Suomesta ja sodasta – Olavi Paavolaisen
suulla.
Olavi Paavolainen,
tulenkantaja, hän leimautui ensin kansallissosialistiksi oltuaan kolmannen
valtakunnan vieraana, sitten sodan jälkeen kommunistiksi oltuaan ennen sotaa Neuvostoliitossa
ja julkaistuaan synkän yksinpuhelunsa. Ja kaiken päätteeksi ryhtyi
seurustelemaan itsensä Hertta Kuusisen kanssa. Hänen loisteliaalle
kirjailijansielulleen saattaa kuitenkin olla mieluisaa, etteivät hänen
ajatuksensa poistu kulumallakaan meidän aikakirjoistamme.
Paavolainen
TK-kirjeenvahtajana
Niin, sota-aikana Olavi Paavolainen työskenteli
”koiraslottana”. Hän oli TK-kirjeenvaihtaja eli tiedotuskomppanian alainen
rintamakirjeenvaihtaja. Hän työskenteli jatkosodan aikana pääasiassa Mikkelissä,
Päämajan yhteydessä olevassa ”Lokissa”. Siellä tarkastettiin kaikki yleisölle
tarkoitettu tiedotusaineisto. Olavi Paavolaista otti ankarasti päähän
TK-toiminnan tiukka sensurointipakko. Mutta sanoihan Ylipäälikön päiväkäsky TK-toiminnasta
juuri näin: ”elävöittää ja kertoa
rintamantakaiselle väestölle kirjoitusten, valokuvien ja elokuvien avulla
kenttäarmeijan toimintaa etulinjataisteluista ja lepohetkistä
huoltomuodostelmien ym. toimintaan saakka sekä saada koko kansa eläytymään
armeijan taistelutoimintaan päivittäin ja siten terästämään kansan voitontahtoa…”
Olavi Paavolainen halusi ja ei halunnut rintamilla
toimiviin tiedotusyksiköihin. Hän poti omantunnontuskia siitä, ettei ollut
etulinjan kirjeenvaihtaja - tai suorastaan taistelija. Mutta hän tuntui
viihtyvän myös mainiosti päämajakaupungin elämässä. Olipa hän jo melko vanhakin
– 38-vuotias – etulinjahommiin. Olavi Paavolaisen sotilaselämän kohokohtia
olivat retket Aunukseen. Hän ei ollut varsinainen Suur-Suomi-intoilija. Mutta
hän oli heimokansaintoilija. Hän rakasti ”Harmaasilmä Aunusta”. Hän rakasti sen
taloja ja kyliä ja kalmistoja. Aunuslaisia hän kutsui heimokansaksi,
vepsäläiset olivat jo kaukaisempia sukulaiskansoja. Suur-suomalaisten
valistustoiminta ja Aunuksen kansaan kohdistuva uskonnollinen käännytystoiminta
saivat Paavolaiselta täyslaidallisen. Eikä syyttä.
Olavi Paavolaisen ”Synkkä
yksinpuhelu” ilmestyi alkuun August Rodinin mietiskelijän kansikuvalla
varustettuna vuonna 1946. Paavolaisen saatua ”virallisen maineenpalautuksen”
Eino Leino seuran kirjallisuuspalkinnon myötä vuonna 1960, Otava julkaisi kirjasta
toisen painoksen. Kirjan kannessa luutnantti Paavolainen on Aunuksessa ihailemassaan itäkarjalaismiljöössä
vuonna 1942. Kuvan oli ottanut hänen ystävänsä, TK-kirjeenvaihtaja Kim Borg, ”ikiteekkari”
ja myöhemmin tunnettu oopperalaulaja.
Kirjansa alkuosassa
jatkosodan syttymispäivästä 25.6.1941 asemasotavaiheen vakiintumiseen
saakka Paavolainen kuvaa runolliseen
tapaansa itä-karjalaista kyläkulttuuria ja arkkitehtuuria. Tässä blogissa
siteerailenkin pääasiassa näitä helmiä.
Olimme sodassa. Hän oli rintamakirjeenvaihtaja. Siksi on selvää, ettei
kirjoittaminen rajoitu pelkkään kyläkuvaan. Sodan tuoma kärsimys ja
ihmiskohtalot ovat pinnalla.
Päiväkirjan lehtiä
23.6.1941. Ylipäällikön
ällistyttävä päiväkäsky aamulla. Miten pateettinen, epäaito ja ennen kaikkea
epäsuomalainen. ”Pyhä sota” siinä
haiskahtaa melkein tsaarinajan ryssäläisyydelle. Ja miten voisi suomalainen
talonpoika innostua moisesta käsitteestä kuin ”ristiretki”. Luterilaiset
pappimme, jotka pitävät meitä suorastaan Jumalan valittuna kansana, hihkuvat
tietysti innosta. Koko tämä juttu alkaa epäilyttävästi vivahtaa militaristien
seikkailulle. Se on kertakaikkisesti ”herrojen sotaa”. .. Pää kylmäksi, pää
kylmäksi, hoen jatkuvasti.
1.7.1941. Joensuu.
Suuret joukot lottia hytisee asemalaiturilla. He lienevät saapuneet pitkien
matkojen takaa. Aamutyhjä kaupunki. Hautausmaalla säpsähdyttää vuoden 1918
sankaripatsaan runosäkeistö:
Tule ei vaivatta vapaus,
eipä kuorman kantamatta,
eipä uhrin antamatta.
Valloille elon ja kuolon
itseuhri on ihanin.
Avuttoman mystillinen sana ”itseuhri” jää soimaan
mielessäni. Mitä se tarkoittaa? Koko itsenäisyyden ajan on Suomen kansalle
korostettu uhrautumisen merkitystä. ”Und setzet ihr nicht das Leben ein, wie
wird euch das leben gewonnen sein.” (”Jos et
aseta elämääsi alttiiksi, miten sen voit itsellesi voittaa.” Tämän lauseen
kirjoitti Friedrich von Schiller, Wallenstein lager, näytelmä 30-vuotisesta
sodasta). Mutta entä tuo outo käsite ”itseuhri”… Onko uhraus jo
muuttunut itsetarkoitukseksi? Onko uhrautumisesta tullut ihanne sinänsä?
Ensimmäistä
valkoista arkkua viedään sataman lähellä sijaitsevasta ”Kekistä”
sankarihaudelle päin… Vähäinen sotilasjoukko seuraa koruttomien rattaiden
jäljessä. ”Kekin” - Kaatuneiden Evakuomiskeskuksen – pihalla on kokonainen
vuori tuoreeltaan loistavia arkkuja.
5.7.1941. Metsä on
typötyhjä, vaikka olemme jo lähellä vielä näkymättömissä olevaa rajalinjaa.
Hiekkakuopassa istuskelee pari upseeria kenttäpuhelimen vieressä. Meitä
varotetaan menemästä eteenpäin, vaikka miinat tiestä onkin jo poistettu, sillä
murroksessa rajalinjan takana on venäläinen konekivääri. Etenemme maassa
ryömien. Linja lähestyy. Silloin näen äkkiä kuusen kylkeen puolukanvarpujen
korkeudelle veistetyn vaalean neliön, johon on karkealla lyijykynällä
kömpelösti tekstattu seuraavat sanat: ”Oi Eurooppa, missä sun miehesi on? Me
seisomme rajalla yksin.”
8.7.1941. Mitä
lähemmäksi Lengonvaaraa tulemme, sitä aavemaisemman rytöiseksi, melkein
troopilliseksi muuttuu ympäröivä kostea korpi. Polun molemmille puolille näkee kuusien
ja bambua muistuttavien tiheiden pajukkojen läpi tuskin paria metriä
pitemmälle; ja kun alamme nousta vaaran rinnettä muuttuu vanhoilla kaskimailla
kasvava lepikköviidakko suorastaan läpitunkemattomaksi, suhisten
epämiellyttävästi iltapäivätuulessa. Vaaran korkea laki on täynnä
kranaatinkuoppia ja sirpaleet ovat viistäneet maahan kieloja ja
maariankämmeköitä. Täältä on rajalinjalle vain nelisensataa metriä. Pensaikossa
makaaville vartiomiehillekin on ympäröivän tiheikön takia jouduttu raivaamaan ampumalinjoja.
– ”Niinhän ne rapnellit kolisevat pusikoissa kuin piimäkannut”, sanoo muuan
vanhempi parroittunut sotilas tiedustellessani, miltä täällä keskityksen aikana
tuntuu.
11.7.1941. Kuulemme
illansuussa esikunnassa, että radion aamu-uutisissa on luettu Ylipäällikön
päiväkäsky, jossa varsin suorin sanoin on puhuttu Itä-Karjalasta, Vienan ja
Aunuksen vapauttamisesta. Se tekee ilkeän säväyksen. Tässä kirotussa ryteikössä
olemme ainakin me menettäneet kaiken käsityksen ”historiallisuudesta”. Pienellä
aukiolla nyt täysin rauhallisen rajalinjan lähellä näemme ensimmäiset
kaatuneet: miinaan astuneen sotilaan muodottomat ja palaneet jäännökset, joissa
ihmisruumiista muistuttaa vain irtonainen oikea kämmen, sekä suoraan suuaukkoon
ammutun vaaleatukkaisen alikersantin, jonka hampaiden välistä pursuaa verta ja
limaa.
Harhailemme pitkään metsissä. Puupylväässä loistaa
Ylipäällikön uusi päiväkäsky: ”Karjalan vapaus ja suuri Suomi väikkyy edessämme
maailmanhistoriallisten tapahtumien valtavassa vyöryssä…” Mutta korskeita
sanoja vastapäätä makaa sammalikossa havuilla ohuesti peitetty karkea
puulaatikko, joka sisältää korpraali Arvi Eskelisen jäännökset ja jonka
kannella on jollekin naiselle osoitettu vaatimaton, harmaaseen paperiin
kääritty paketti. Laatikon päällä on teksti: ”Eilen lähetetyssä laatikossa oli
vain jalka Eskelisen, muut jäännökset olivat kersantti Mannisen jäännöksiä.”
13.7.1941. Paluu
Ilomantsiin. Sanomalehtien kautta tutustun jälleen ”kulttuuriin” ja maailman
tapahtumiin. Salla ja Repola on vallattu. Itärintamalla saksalaiset ovat jo
ylittäneet Stalin-linjan ja vallanneet Riian. Suurpolitiikan tulevan kulun
ahdistavaa aavistelua… Taistelut lähestyvät Leningradia. Mutta ei riitä se,
että Saksa voittaa Venäjän. Jos se väsyy voittajana, on se kuitenkin hävinnyt
sodan. Mikä on silloin Suomen kohtalo? Miten lapsellisen sokeasti me
tuijotammekaan saksalaisten ”voittoon” ja Moskovan valloitukseen! Voi tulla
meillekin sellainen aamu, jolloin heräämme kauhuun voittajan seppel ohimoilla…
1.8. 1941. Istumasotaa. Elokuu alkaa ja
sodanhan piti olla jo lopussa siihen mennessä! Olihan miehille haasteltu, että
he saavat vielä korjata viljaa omilta pelloiltaan. – Paukku-uutinen:
englantilaiset pommittaneet toissapäivänä Liinahamaria . Terve, se vielä
puuttui.
2.8.1941. Kollaa. On
maisemia, joiden ylle ei edes ajallinen välimatka ole vielä pystynyt luomaan
sovitusta ja rauhaa – joiden yllä kunnia ja kärsimys vielä värisevät kaikessa
kipeässä alastomuudessaan. Inhimillisesti riipaisevimpana ja traagillisesti sankarillisimpana
nousee näistä maisemista esiin se paikka, joka kesti – maailmanmaineen
seppelöimä Kollaa. Tämä maisema on niin infernaalisen juhlallinen, että sen
laatusanaa etsiessään mieleen pakostakin tulee ”dantemainen”. Dorén synkkä ja
pateettinen piirrin olisi omiaan kuvaamaan Kollaata…. Aavemetsä, joka ei
koskaan huoju tuulessa, jossa ei lehti liikahtele, eikä neulanen rapise. Puut
ovat kuin sirpillä niitettyjä. Maa tynkien välissä on ammusten myllertämää.
Syvässä äänettömyydessä se tuntuu vielä voihkivan niiden raatelussa… Usva
nousee joesta ja järveltä…Vaappuvat harsot kietoutuvat kuolleisiin runkoihin,
kapuavat hetkisen hiiltyneen kaarnan koloissa ja liukuvat sitten repaleisina
edelleen seuraavan rungon syleilyyn… Hiljaisuus on niin hirvittävä, että vaistomaisesti
puhuu kuiskaamalla.
Niin - mikä
mysteeri Suomen kansa juuri Jumalansa ansiosta onkaan ollut maailmalle
Lutheruksen valittu kansa joka uskonsa voimalla on pystynyt ihmeellisiin
suorituksiin. On hetkiä ja juuri täällä, jolloin tätä kaikkea ei tosiaankaan
tee mieli pilkata. Saksalaisilla ei ole puolellaan mitään muuta kuin mahti ja
väkivalta ja mekanismi. Mitä tulee heistä sinä päivänä, kun Stukat ja Rassenstitzheit
kerran pettävät?.
27.8.1941. Tänään
ylitämme vanhan rajan… Suoraan edessä paistava vihlovan kirkas syysaurinko
häikäisee silmät niin, että minkäänlaista tähystystä on turha yrittää
suorittaa. Säteet säihkyvät monivärisinä kosteutta huokuvan korven höyryävissä
usvissa ja saavat kolonnien muodottomaksi liejuvirraksi rikkoman tien loistamaan
häikäisevien peltilevyjen lailla… Rupean lopulta väittämään, että jotakin on
vinossa. Tämä maisema ei kerta kaikkiaan voi olla Suomen puolta. Miksi – sitä
en voi selittää. Mutta vaisto alkaa sanoa, että ilmassa on yhä ahdistavampi
vierauden tuntu. ”Pojat”, väitän yhä kiivaammin, ”uskokaa pois, olemme varmasti
jo ryssän puolella!”
Rajanylityksen jälkeen emme ole nähneet yhtään ihmistä.
Typötyhjä on myöskin ensimmäinen rajantakainen kylä… Mutta miten sävähdyttävä
ja taiteellista silmää ihastuttava onkaan kylän maalauksellinen harmaa,
sataprosenttisesti rajakarjalainen arkkitehtuuri. Nämä talot ovat tuttuja jo
lapsuudesta saakka kirjoista, jotka ensinnä kertoivat Kalevalan löydön
kiehtovaa historiaa. Ne ovat tuttuja myös suomalaisen taiteen suuruudenkauden,
vuosisadan lopun ”karelianismin”, luomuksista – Gallen-Kallelan, Halosen,
Järnefeltin, Blomstedtin ja Sparren maalauksista ja etsauksista. Näiden seinien
sisällä syntynyt elämäntyyli on innoittanut Eino Leinoa ja Juhani Ahoa; niiden
ympärillä leviävän maiseman korpirunous on soinut Sibeliuksen varhaisissa
sinfonioissa! Onko Itä-Karjala – aikoinaan Suomen taiteen Sinisen Kukan maa –
nyt muuttumassa myös poliittiseksi realiteetiksi? Esteettien ja romanttisten
etsijöiden edellä ovat nyt kumisseet suomalaisten sotilaiden askeleet.
Tsalkissa. Nautin
väkevästi tilaisuuden harvinaisuudesta. Ensimmäinen nocturno vihollismaassa.
Lakkaamatta on muistutettava itselleen miten etäisessä ja vieraassa maanääressä
nyt olemme. Yö on kylmä ja kimmmeltävän musta. Järvi on täynnä mustaa sumua ja
kiiluvia tähtien kuvajaisia; tuntuu kuin voisi niitä kädellään poimia vedestä
rantakelojen välissä. Ja loistavan, kiiltävänmustan yömaiseman päällä säihkyvät
tähtien keskellä revontulet! Herooinen, arkaainen, sota- ja erämaaballadi! Hymähdän
kesken kaiken huomatessani ajatelleeni: mikä loistava kehys pateettiselle
Suur-Suomi-hymnille.
28.8.1941. Missä
olisi vanha kansanrunous voinutkaan säilyä muualla kuin juuri tällaisissa
taloissa. Ne ovat oikeita kotipesiä – hautovia, hedelmällisiä,
”vanhatestamentillisia”. Runo on ollut kuin säilöttynä niiden arkkitehtonisissa
umpioissa ja suljetuissa rakennuskomplekseissa. Tuvat, kamarit, tallit,
navetat, ladot, vieläpä joskus kaivotkin ovat kaikki saman katon alla. Talvella
pyryn piestessä harmaita seiniä, ei askareiden takia tarvitse astua askeltakaan
rakennuksen ulkopuolelle. Eläinten lämmin ja hedelmällinen haju liittyy päivän
jokaiseen hetkeen. Lämpö uhoo suurista uuneista, heinä tuoksuu ullakolla,
”karsinan” ja ”sintson” askelmat johtavat hämärään ja eristäytyneisyyteen…
Salaperäiset portaat eri kerrosten välillä ovat kuin puuttuvia renkaita vaiston
ja tiedon, animaalisen ja intellektuaalisen elämän välillä: Haltia asustaa
talon alakerrassa ja Jumalan Äiti sen yläkerrassa, Satu liikkuu karsinassa ja
Tieto pirtin viiden ikkunan päivänvalossa… Sotasankareista muodostui täällä
filosofeja ja tietäjiä, aktiivisen toiminnan ja tahdon miehistä liian kodikkaiden ja uuvuttavien liesisavujen
huumaamia oraakkeleita. Eepoksesta tuli maailmankuvan tulkki ja ongelmallinen,
syntyjä syviä mietiskelevä runoelma.
Ei tarvitse muuta
kuin nähdä nämä talot käsittääkseen, miten järjetön ja konstruoitu on tiedemieskoulukunnan muotiin tullut, kouristuksenomainen yritys selittää
Kalevalaa historiallisena tapahtumasarjana ja Suomen sotaisen, jopa
feodaalisenkin muinaisuuden todistuskappaleena. Viipuri on vallattu.
Saksalaiset ovat Tallinnassa.
31.8.1941. Mitä
enemmän täällä oleskelen, sitä enemmän alkaa mieltäni painaa (maanmiesteni
asenteet)…Hangatessaan lysolilla ja sterisolilla ”ryssänhajua” ulos taloista he
tuntuvat desinfioivan myös omat sielunsa kemiallisen puhtaiksi kaikesta
mielikuvituksesta. He näkevät vain köyhyyttä ja säälittävää primitiivisyyttä
siinä, mikä kuitenkin on yhtä paljon todistus perinnäistapojen elävästä
voimasta… Mitä vaarallisin käsitys itäkarjalaisista ”ryssinä” ja ”ali-ihmisinä”
on jo täyttä kyytiä muodostumassa. Vihalla ja suvaitsemattomuudella myrkytetty
heimoaatteen nurja puoli alkaa paljastua koko irvokkuudessaan. Ilmiö avaa
pelottavia perspektiivejä meikäläisten kyvystä hallita näitä valloittamiamme
alueita.
23.9.1941. Aunus
harmaasilmä. Syksyn sumu nousee
verkalleen Aunuksen lakeuden nummi- ja viljelysmaisemasta. Usvista hiipivät
esiin leveät hiekkatiet, harmaat taloryhmät, taivaanrantaan ulottuvat kosteat,
leikatut viljapellot, pienet, matalarantaiset suloiset järvet… Harmaat koristeelliset
talot ryhmittyvät säännöllisiin riveihin tasankoa halkovan joen tai maantien
kahden puolen – aivan säyseinä ja aivan siististi, kuin pihlajan lehdet
ruotonsa ympärille tai tyytyväiset herneet palossaan. Ne noudattavat kiltisti,
kaikki päädyt veteen päin käännettyinä, pyöreän kyläjärven rantaviivaa. Tai ne
puristuvat kapeille, vesien välisille kannaksille ja niemekkeille tungoksesta
hermostumatta, ahdingon takia riitaa rakentamatta. Talot tallovat hieman
toistensa varpaille, mutta hymyilevat ymmärtäväisesti pitkine, päädyssä
sijaitsevine ikkunariveineen: Kyllä hyvä sopu tilaa antaa… Yhtä säyseinä ja
fatalistisina tapaavat ne myös kohtalonsa. Niiden vanhenemisessa ja
tuhoutumisessa ei ole mitään ahdistavaa tai murhenäytelmällistä.
Aunukselaisissa taloissa ei ole kivijalkaa. Siksi ne vain lyyhistyvät raskaan
koristellun päätynsä painosta kuin hieman etukenoon ja jäävät siihen odottamaan
lahoamisen hiljaista, lopullista hävitystyötä. Aunukselainen kylä ei taistele,
se oleilee.
Syksyn kultaa
läykkyvien rantojensa välissä lepäävä Kuujärvi alhaalla laaksossa monine
haaroineen ja lahtineen kuin iltapäivän kylmänkirkkaassa auringossa itseään
venyttelevä ja lämmittelevä, kirpeän sinisenä välkehtivä, monilonkeroinen
meduusa…
2.10.1941.
Petroskoi vallattu. Kaikkialla rätisee ja narahtelee. Sähkölamppujen valokeilat
pelästyttävät sänkyjen alla kyyhöttäviä sairaita ja nälkiintyneitä kotieläimiä.
Nouseva myrsky rämisyttää kattopeltejä. Se nostattaa hiillosten liekit yhä
kirkkaammiksi ja pöllyttää raunioiden tuhkaa. Väliin lysähtää kasaan koko
palomuuri, sinkauttaen kipinäsateen korkealle yöllistä taivasta kohden. Monessa
kivitalossa palaa alas romahtanut sisustus vielä täyttä päätä. Ikkuna-aukoista
vilkaistessaan näkee kun hehkuvien masuunien kitaan: pudonneet välikatot
leiskuvat kirkkaalla liekillä, rautasängyt hehkuvat punaisina ja kiemuraisina
kuin valssien välistä matelevat metallikäärmeet. Funkistyylisen konserttitalon,
”Filharmoonisen”, oviaukko johtaa tuliseen pätsiin. Sen edessä olevalla torilla korkealla jalustalla kohoava Kirovin patsas
heiluu tulen loistoa vasten kuin humaltunut, joka näyttää kaatuvan suoraan
liekkimereen itsemurhantekijän lailla…
Yläkuvassa paikallisia
naisia TK-miehen haastattelemana Kirovin patsaan jalustalla suomalaisten voitonparaatin
aikoihin. Alakuvassa iloisia paraatilaisia.
6.10.1941. Aunuksen
kalmistot koskettavat joka kerta sydäntäni. Ei ole muuta kuin tämä tummuus ja
varjo, tämä surullisten, mykkien multakasojen kohoileminen, tämä katoavaisuuden
ja tapahtuneen kohtalontäyttymyksen
jähmettynyt, hievahtamaton tuntu. Täällä on todella ”Jumalan puisto” tai
”Tuonen viita, rauhan viita”. Varjo on niin tumma, ettei maa kuusien alla kasva
mitään. Puu, joka kaatuu ristien väliin, jää paikoilleen, kunnes sen kaarna
sojottaa mädänneenä ja aavemaisena
kaikkiin ilmantuuliin. Risti, joka kaatuu lahonneisuuttaan, jää maahan
korjaamatta. Vadelmapensaat kasvavat viidakkoina varjoisilla kummuilla; kaikkea
mätää ja lahoa rakastava heisi saavuttaa jättiläismäiset mittasuhteet…
Jostakin
hämäryydestä kuuluu itkuvirren voihke: nainen huojuu kapean multakummun yllä
ripotellen sille leipää, vieressään lapsi, joka tuijottaa kysyvin silmin lahoa
kumpua ymmärtämättä mitään… Niin tiheä ja kylmä on kirkkaimpinakin kesäpäivinä
kuusien varjo, niin suunnaton hiljaisuus, niin karmaisevan barbaarinen hautojen
hyljitty, hoitamaton asu. Haluaa paeta, ettei näkisi maahisten nousevan
sihisevänä kasana hautakummulle nauttimaan irstasta, pöyristyttävää ateriaansa…
Pimenevä, viljava
maisema on kuin tumma leipä, jota joen kiiluva veitsi leikkaa… rusko sammuu.
Läpikuultavan kirkasta, vihertävää iltataivasta vasten kuvastuvat tiheissä
riveissä seisovien korkeiden talojen harjat kuin musta sahanterä, joka
kirskahtaen sattuu iltataivaan kovaan, kylmään lasiin. tyynenä ja pyörteettömänä
virtaavan tasankojoen pitkä, kapea peili heijastaa saman mustan, sahanterän
kaltaisen näkymän. Tulet syttyvät tiheään ikkunariviin korkealla talojen
päädyissä…
30.11.1941. Millä
päästä irti tästä suosta, johon asemani propagandamiehenä on minut syössyt? Kalvavaa
levottomuutta poliittisen tilanteen takia. Lueskeltu taas ruotsalaisia lehtiä.
Ne tekevät aivan sekapäiseksi. Joka kerta luettuani saan kuin myrkkyruiskeen
vereeni ja olen pari päivää suorastaan sairas ja pohjattoman pessimistinen
Suomen – samoin kuin omastakin -
tulevaisuudesta. ”Liberaali” ja ”demokraattinen” ajattelu niin
voimakkaassa ja rohkeassa muodossa paljastaa kuin salaman valossa meikäläisen
tyypin nykyisen tragedian: aina vaieta ja pitää suunsa kiinni… Viikosta
viikkoon ja kuukaudesta kuukauteen on pakko niellä kapinallisia ajatuksia! Mitä
hyödyttää pakottaa itseään propagandaopusten laatimiseen ja vaivata
omaatuntoaan yrityksillä muuttua nyky-Suomen maun mukaiseksi? Kuulun Englantiin
ja Ruotsiin päin. Kadonneeseen
aikakauteenko? Tai ehkä sittenkin voittavaan? Alkaako saksalaisten sotaonni
vihdoinkin pettää, mitä salaisesti toivon, niin rikollista kuin se suomalaisen silmissä
onkin?
Tässä vaiheessa Saksan
sota-onni ei ollut pettänyt. Ei myöskään Suomen sotaonni. Suur-Suomen raja oli siirretty Aunuksessa välirauhan
rajalta 300 km itään ja vanhalta Suomen rajalta 200 km itään, Syvärille ja
Ääniselle.
3.12.1941.
Huhuillaan vuoroin rauhasta, vuoroin Englannin sodanjulistuksesta. Olen
nykyään niin herkkä kaikille
maailmantapahtumille, etten voisi saada ketään puhetoveria, koska kukaan ei
jaksaisi seurata ajatuksenjuoksuani. En osaa sopeutua yleiseen puhekaavaan,
ajattelukaavaan, tarkoituksenmukaisuuskaavaan. Näen ja ajattelen aina kuin
edemmäksi – minun on pakko koettaa nähdä ja ajatella edemmäksi. Minua
kiinnostaa ja järkyttää vain se , ”mikä tapahtuu siinä, mikä näyttää
tapahtuvan”. Pakene itseesi! Pakene itseesi!
12.12.1941. Hitler ja Mussolini julistavat sodan
Amerikalle. Komppaniaan on saatu 30 pulloa viinaa… Valtava odotus koko päivän.
Päätetään, että kauan odotettu, vapauttava ryyppäys on aloitettava mihin
vuorokauden aikaan tahansa Ovaskainen (viinan noutaja) vain palaa. Yleinen
innostus… Ryyppäys alkaa puoli kaksi yöllä vuoteista noustuamme!
14.12.1914. Vuosisadan
ryyppäys jatkuu… kotiin palaavan Haavion suureksi kauhuksi. (TK-komppanian päällikkö Martti Haavio).
Kenraali Heinrichs tekee illalla tarkastuskierroksen. Heinrichs minulle:
”Luutnantti näyttää kovin muuttuneelta.” Minä asennossa, mutta varsin horjuen:
”Ikä painaa – Herra Kenraali.” (Paavolainen oli
silloin 38-vuotias).
26.12.1941.
Suurpolitiikka ja itärintaman tapahtumat sähköistävät ilmapiiriä. Keskustellaan
kolmiliiton Saksan, Italian ja Japanin, merkityksestä. Haavio valaa öljyä
tuleen kertomalla itse kenraali Talvelan pitävän tilannetta vakavana… Hän on
maininnut siitäkin mahdollisuudesta, että meidän on jätettävä Aunus. Ajatus on
tosiaan säpsähdyttävä. Siitä tulisi moraalinen romahdus, jota Suur-Suomi-humuun
hukutettu Suomen kansa tuskin kestäisi.
31.12.1941.
Uudenvuoden aatto Aunuksessa. Manttelini
taskussa rahisee joku paperi. Muistan eilen leikanneeni täkäläisestä
rintamalehdestä Karjalan Viestistä kartan, joka esittää maapallon sodassa
olevia alueita. teksti ilmoittaa lakonisesti: ”Sota on nyt maailmansota, jonka
veroista ennen ei ole ollut. - - - Ainoastaan 225 miljoonaa ihmistä maapallon
2146 miljoonasta asukkaasta elää tällä hetkellä rauhassa. Kyllä sodanjumala
Marsin työkenttä nyt on laaja, täytyy sanoa.” Totta sanot – laaja se on! Piste.
Vuoden 1941 lopussa
Suomen jatkosotaa oli sodittu puoli vuotta. Hitlerin maailmanvalloitus,
elintilan voittaminen Saksan rodullisesti luvatulle kansalle oli alkanut Führerin
kannalta suotuisasti. Saksalaiset olivat Moskovan porteilla. Suomen
itärintamalla oli 540000 suomalaista ja 220000 saksalaista sotilasta. Suomi oli
saanut vedettyä Suur-Suomen rajat Äänisjärvelle ja Syvärille. Monet odottivat
savijalkaisen jättiläisen pikaista sortumista.