Olavi Paavolainen, propagandakoneiston ratas – kiintoisalla tavalla!

Jostain tupsahti kouraani Olavi Paavolaisen ”Synkkä yksinpuhelu”- vuoden 1960 painoksena. Miksi se taas jälleen tarttui käteeni kuin liimattuna? Olen kirjan pariin kertaan lukenut ja olen myös lukenut Matti Kurjensaaren ”Loistava Olavi Paavolainen”, Tammi, 1975, sekä vielä Panu Rajalan ”Tulisoihtu pimeään”, WSOY, 2014. Niin tämä kiistelty kirja ”Synkkä yksinpuhelu”, WSOY, 1946, ilmestyi siis heti toisen maailmansodan päätyttyä. Uusimpana ilmiönä on luettavaksi tarjottu Olavi Paavolaisen löydettyjen tekstien pohjalta Ville Laamasen ja Hannu Riikosen toimittama ”Volga virtaa nyt Moskovaan”, Teos, 2016. Mielenkiintoinen juttu sekin. Kannattaa lukea.

Olen kirjoittanut asiasta myös  pari vuotta sitten blogin. Se oli mielestäni melkoisen ansiokas, joten panen tähän linkin: http://penttimurole.blogspot.fi/2014/12/olavi-paavolainen-takki-oikein-takki.html

Maailmankirjat sekaisin?

Nyt kun maailmankirjojen sivut ovat jälleen jotenkin sekaantuneet ja suuret maailmanjohtajat – nämä rokkistarat -  syytävät propagandakoneistojensa muunnetun totuuden tai totuudellisen liioittelun  populistisia tuotteita kansalaisten jokapäiväiseksi viihteeksi ja hengen ravinnoksi, ja vielä kun kansalaiset antavat heille tähän innostuneen mandaatin ja ostavat tuotteen - niin sekaisin ovat sivut kerrassaan. Arvomaailma on ”putous”-tasolla. Yllättäen aivan jokapäiväisessä ja ammatillisessa keskustelussa sama tendenssi on vallalla. Kun systeemi täydennyttynä vuorovaikutukseen upotetun propagandakoneiston luomalla informaatiolla on saanut valmiiksi konseptinsa vaikkapa Helsingin kasvusta tai Malmin lentokentästä – se kaikki muuttuu loukkaamattomaksi todellisuudeksi – kunnes elämä sen jälleen paikoilleen asettaa - jos tältä arvomaailman muutokselta ja digitalisaation ihmeeltä ajoissa hengissä selvitään. Mutta nyt ei puhutaTrumpista, ei Putinista, ei Malmista, eikä bulevardeista, eikä HIFK-hallista, eikä vuorovaikutuksesta. Nyt puhutaan Suur-Suomesta ja sodasta – Olavi Paavolaisen suulla.

Olavi Paavolainen, tulenkantaja, hän leimautui ensin kansallissosialistiksi oltuaan kolmannen valtakunnan vieraana, sitten sodan jälkeen kommunistiksi oltuaan ennen sotaa Neuvostoliitossa ja julkaistuaan synkän yksinpuhelunsa. Ja kaiken päätteeksi ryhtyi seurustelemaan itsensä Hertta Kuusisen kanssa. Hänen loisteliaalle kirjailijansielulleen saattaa kuitenkin olla mieluisaa, etteivät hänen ajatuksensa poistu kulumallakaan meidän aikakirjoistamme.

Paavolainen TK-kirjeenvahtajana

Niin, sota-aikana Olavi Paavolainen työskenteli ”koiraslottana”. Hän oli TK-kirjeenvaihtaja eli tiedotuskomppanian alainen rintamakirjeenvaihtaja. Hän työskenteli jatkosodan aikana pääasiassa Mikkelissä, Päämajan yhteydessä olevassa ”Lokissa”. Siellä tarkastettiin kaikki yleisölle tarkoitettu tiedotusaineisto. Olavi Paavolaista otti ankarasti päähän TK-toiminnan tiukka sensurointipakko. Mutta sanoihan Ylipäälikön päiväkäsky TK-toiminnasta juuri näin: ”elävöittää ja kertoa rintamantakaiselle väestölle kirjoitusten, valokuvien ja elokuvien avulla kenttäarmeijan toimintaa etulinjataisteluista ja lepohetkistä huoltomuodostelmien ym. toimintaan saakka sekä saada koko kansa eläytymään armeijan taistelutoimintaan päivittäin ja siten terästämään kansan voitontahtoa…”

Olavi Paavolainen halusi ja ei halunnut rintamilla toimiviin tiedotusyksiköihin. Hän poti omantunnontuskia siitä, ettei ollut etulinjan kirjeenvaihtaja - tai suorastaan taistelija. Mutta hän tuntui viihtyvän myös mainiosti päämajakaupungin elämässä. Olipa hän jo melko vanhakin – 38-vuotias – etulinjahommiin. Olavi Paavolaisen sotilaselämän kohokohtia olivat retket Aunukseen. Hän ei ollut varsinainen Suur-Suomi-intoilija. Mutta hän oli heimokansaintoilija. Hän rakasti ”Harmaasilmä Aunusta”. Hän rakasti sen taloja ja kyliä ja kalmistoja. Aunuslaisia hän kutsui heimokansaksi, vepsäläiset olivat jo kaukaisempia sukulaiskansoja. Suur-suomalaisten valistustoiminta ja Aunuksen kansaan kohdistuva uskonnollinen käännytystoiminta saivat Paavolaiselta täyslaidallisen. Eikä syyttä.

Olavi Paavolaisen ”Synkkä yksinpuhelu” ilmestyi alkuun August Rodinin mietiskelijän kansikuvalla varustettuna vuonna 1946. Paavolaisen saatua ”virallisen maineenpalautuksen” Eino Leino seuran kirjallisuuspalkinnon myötä vuonna 1960, Otava julkaisi kirjasta toisen painoksen. Kirjan kannessa luutnantti Paavolainen on  Aunuksessa ihailemassaan itäkarjalaismiljöössä vuonna 1942. Kuvan oli ottanut hänen ystävänsä, TK-kirjeenvaihtaja Kim Borg, ”ikiteekkari” ja myöhemmin tunnettu oopperalaulaja.

Kirjansa alkuosassa  jatkosodan syttymispäivästä 25.6.1941 asemasotavaiheen vakiintumiseen saakka Paavolainen  kuvaa runolliseen tapaansa itä-karjalaista kyläkulttuuria ja arkkitehtuuria. Tässä blogissa siteerailenkin pääasiassa  näitä helmiä. Olimme sodassa. Hän oli rintamakirjeenvaihtaja. Siksi on selvää, ettei kirjoittaminen rajoitu pelkkään kyläkuvaan. Sodan tuoma kärsimys ja ihmiskohtalot ovat pinnalla.

Päiväkirjan lehtiä

23.6.1941. Ylipäällikön ällistyttävä päiväkäsky aamulla. Miten pateettinen, epäaito ja ennen kaikkea epäsuomalainen.  ”Pyhä sota” siinä haiskahtaa melkein tsaarinajan ryssäläisyydelle. Ja miten voisi suomalainen talonpoika innostua moisesta käsitteestä kuin ”ristiretki”. Luterilaiset pappimme, jotka pitävät meitä suorastaan Jumalan valittuna kansana, hihkuvat tietysti innosta. Koko tämä juttu alkaa epäilyttävästi vivahtaa militaristien seikkailulle. Se on kertakaikkisesti ”herrojen sotaa”. .. Pää kylmäksi, pää kylmäksi, hoen jatkuvasti.

1.7.1941. Joensuu. Suuret joukot lottia hytisee asemalaiturilla. He lienevät saapuneet pitkien matkojen takaa. Aamutyhjä kaupunki. Hautausmaalla säpsähdyttää vuoden 1918 sankaripatsaan runosäkeistö:

Tule ei vaivatta vapaus,

eipä kuorman kantamatta,

eipä uhrin antamatta.

Valloille elon ja kuolon

itseuhri on ihanin.

Avuttoman mystillinen sana ”itseuhri” jää soimaan mielessäni. Mitä se tarkoittaa? Koko itsenäisyyden ajan on Suomen kansalle korostettu uhrautumisen merkitystä. ”Und setzet ihr nicht das Leben ein, wie wird euch das leben gewonnen sein.” (”Jos et aseta elämääsi alttiiksi, miten sen voit itsellesi voittaa.” Tämän lauseen kirjoitti Friedrich von Schiller, Wallenstein lager, näytelmä 30-vuotisesta sodasta). Mutta entä tuo outo käsite ”itseuhri”… Onko uhraus jo muuttunut itsetarkoitukseksi? Onko uhrautumisesta tullut ihanne sinänsä?

Ensimmäistä valkoista arkkua viedään sataman lähellä sijaitsevasta ”Kekistä” sankarihaudelle päin… Vähäinen sotilasjoukko seuraa koruttomien rattaiden jäljessä. ”Kekin” - Kaatuneiden Evakuomiskeskuksen – pihalla on kokonainen vuori tuoreeltaan loistavia arkkuja.

5.7.1941. Metsä on typötyhjä, vaikka olemme jo lähellä vielä näkymättömissä olevaa rajalinjaa. Hiekkakuopassa istuskelee pari upseeria kenttäpuhelimen vieressä. Meitä varotetaan menemästä eteenpäin, vaikka miinat tiestä onkin jo poistettu, sillä murroksessa rajalinjan takana on venäläinen konekivääri. Etenemme maassa ryömien. Linja lähestyy. Silloin näen äkkiä kuusen kylkeen puolukanvarpujen korkeudelle veistetyn vaalean neliön, johon on karkealla lyijykynällä kömpelösti tekstattu seuraavat sanat: ”Oi Eurooppa, missä sun miehesi on? Me seisomme rajalla yksin.”

8.7.1941. Mitä lähemmäksi Lengonvaaraa tulemme, sitä aavemaisemman rytöiseksi, melkein troopilliseksi muuttuu ympäröivä kostea korpi. Polun molemmille puolille näkee kuusien ja bambua muistuttavien tiheiden pajukkojen läpi tuskin paria metriä pitemmälle; ja kun alamme nousta vaaran rinnettä muuttuu vanhoilla kaskimailla kasvava lepikköviidakko suorastaan läpitunkemattomaksi, suhisten epämiellyttävästi iltapäivätuulessa. Vaaran korkea laki on täynnä kranaatinkuoppia ja sirpaleet ovat viistäneet maahan kieloja ja maariankämmeköitä. Täältä on rajalinjalle vain nelisensataa metriä. Pensaikossa makaaville vartiomiehillekin on ympäröivän tiheikön takia jouduttu raivaamaan ampumalinjoja. – ”Niinhän ne rapnellit kolisevat pusikoissa kuin piimäkannut”, sanoo muuan vanhempi parroittunut sotilas tiedustellessani, miltä täällä keskityksen aikana tuntuu.

11.7.1941. Kuulemme illansuussa esikunnassa, että radion aamu-uutisissa on luettu Ylipäällikön päiväkäsky, jossa varsin suorin sanoin on puhuttu Itä-Karjalasta, Vienan ja Aunuksen vapauttamisesta. Se tekee ilkeän säväyksen. Tässä kirotussa ryteikössä olemme ainakin me menettäneet kaiken käsityksen ”historiallisuudesta”. Pienellä aukiolla nyt täysin rauhallisen rajalinjan lähellä näemme ensimmäiset kaatuneet: miinaan astuneen sotilaan muodottomat ja palaneet jäännökset, joissa ihmisruumiista muistuttaa vain irtonainen oikea kämmen, sekä suoraan suuaukkoon ammutun vaaleatukkaisen alikersantin, jonka hampaiden välistä pursuaa verta ja limaa.

Harhailemme pitkään metsissä. Puupylväässä loistaa Ylipäällikön uusi päiväkäsky: ”Karjalan vapaus ja suuri Suomi väikkyy edessämme maailmanhistoriallisten tapahtumien valtavassa vyöryssä…” Mutta korskeita sanoja vastapäätä makaa sammalikossa havuilla ohuesti peitetty karkea puulaatikko, joka sisältää korpraali Arvi Eskelisen jäännökset ja jonka kannella on jollekin naiselle osoitettu vaatimaton, harmaaseen paperiin kääritty paketti. Laatikon päällä on teksti: ”Eilen lähetetyssä laatikossa oli vain jalka Eskelisen, muut jäännökset olivat kersantti Mannisen jäännöksiä.”

13.7.1941. Paluu Ilomantsiin. Sanomalehtien kautta tutustun jälleen ”kulttuuriin” ja maailman tapahtumiin. Salla ja Repola on vallattu. Itärintamalla saksalaiset ovat jo ylittäneet Stalin-linjan ja vallanneet Riian. Suurpolitiikan tulevan kulun ahdistavaa aavistelua… Taistelut lähestyvät Leningradia. Mutta ei riitä se, että Saksa voittaa Venäjän. Jos se väsyy voittajana, on se kuitenkin hävinnyt sodan. Mikä on silloin Suomen kohtalo? Miten lapsellisen sokeasti me tuijotammekaan saksalaisten ”voittoon” ja Moskovan valloitukseen! Voi tulla meillekin sellainen aamu, jolloin heräämme kauhuun voittajan seppel ohimoilla…

1.8. 1941. Istumasotaa. Elokuu alkaa ja sodanhan piti olla jo lopussa siihen mennessä! Olihan miehille haasteltu, että he saavat vielä korjata viljaa omilta pelloiltaan. – Paukku-uutinen: englantilaiset pommittaneet toissapäivänä Liinahamaria . Terve, se vielä puuttui.

2.8.1941. Kollaa. On maisemia, joiden ylle ei edes ajallinen välimatka ole vielä pystynyt luomaan sovitusta ja rauhaa – joiden yllä kunnia ja kärsimys vielä värisevät kaikessa kipeässä alastomuudessaan. Inhimillisesti riipaisevimpana ja traagillisesti sankarillisimpana nousee näistä maisemista esiin se paikka, joka kesti – maailmanmaineen seppelöimä Kollaa. Tämä maisema on niin infernaalisen juhlallinen, että sen laatusanaa etsiessään mieleen pakostakin tulee ”dantemainen”. Dorén synkkä ja pateettinen piirrin olisi omiaan kuvaamaan Kollaata…. Aavemetsä, joka ei koskaan huoju tuulessa, jossa ei lehti liikahtele, eikä neulanen rapise. Puut ovat kuin sirpillä niitettyjä. Maa tynkien välissä on ammusten myllertämää. Syvässä äänettömyydessä se tuntuu vielä voihkivan niiden raatelussa… Usva nousee joesta ja järveltä…Vaappuvat harsot kietoutuvat kuolleisiin runkoihin, kapuavat hetkisen hiiltyneen kaarnan koloissa ja liukuvat sitten repaleisina edelleen seuraavan rungon syleilyyn… Hiljaisuus on niin hirvittävä, että vaistomaisesti puhuu kuiskaamalla.

Niin - mikä mysteeri Suomen kansa juuri Jumalansa ansiosta onkaan ollut maailmalle Lutheruksen valittu kansa joka uskonsa voimalla on pystynyt ihmeellisiin suorituksiin. On hetkiä ja juuri täällä, jolloin tätä kaikkea ei tosiaankaan tee mieli pilkata. Saksalaisilla ei ole puolellaan mitään muuta kuin mahti ja väkivalta ja mekanismi. Mitä tulee heistä sinä päivänä, kun Stukat ja Rassenstitzheit kerran pettävät?.

27.8.1941. Tänään ylitämme vanhan rajan… Suoraan edessä paistava vihlovan kirkas syysaurinko häikäisee silmät niin, että minkäänlaista tähystystä on turha yrittää suorittaa. Säteet säihkyvät monivärisinä kosteutta huokuvan korven höyryävissä usvissa ja saavat kolonnien muodottomaksi liejuvirraksi rikkoman tien loistamaan häikäisevien peltilevyjen lailla… Rupean lopulta väittämään, että jotakin on vinossa. Tämä maisema ei kerta kaikkiaan voi olla Suomen puolta. Miksi – sitä en voi selittää. Mutta vaisto alkaa sanoa, että ilmassa on yhä ahdistavampi vierauden tuntu. ”Pojat”, väitän yhä kiivaammin, ”uskokaa pois, olemme varmasti jo ryssän puolella!”

Rajanylityksen jälkeen emme ole nähneet yhtään ihmistä. Typötyhjä on myöskin ensimmäinen rajantakainen kylä… Mutta miten sävähdyttävä ja taiteellista silmää ihastuttava onkaan kylän maalauksellinen harmaa, sataprosenttisesti rajakarjalainen arkkitehtuuri. Nämä talot ovat tuttuja jo lapsuudesta saakka kirjoista, jotka ensinnä kertoivat Kalevalan löydön kiehtovaa historiaa. Ne ovat tuttuja myös suomalaisen taiteen suuruudenkauden, vuosisadan lopun ”karelianismin”, luomuksista – Gallen-Kallelan, Halosen, Järnefeltin, Blomstedtin ja Sparren maalauksista ja etsauksista. Näiden seinien sisällä syntynyt elämäntyyli on innoittanut Eino Leinoa ja Juhani Ahoa; niiden ympärillä leviävän maiseman korpirunous on soinut Sibeliuksen varhaisissa sinfonioissa! Onko Itä-Karjala – aikoinaan Suomen taiteen Sinisen Kukan maa – nyt muuttumassa myös poliittiseksi realiteetiksi? Esteettien ja romanttisten etsijöiden edellä ovat nyt kumisseet suomalaisten sotilaiden askeleet.

Tsalkissa. Nautin väkevästi tilaisuuden harvinaisuudesta. Ensimmäinen nocturno vihollismaassa. Lakkaamatta on muistutettava itselleen miten etäisessä ja vieraassa maanääressä nyt olemme. Yö on kylmä ja kimmmeltävän musta. Järvi on täynnä mustaa sumua ja kiiluvia tähtien kuvajaisia; tuntuu kuin voisi niitä kädellään poimia vedestä rantakelojen välissä. Ja loistavan, kiiltävänmustan yömaiseman päällä säihkyvät tähtien keskellä revontulet! Herooinen, arkaainen, sota- ja erämaaballadi! Hymähdän kesken kaiken huomatessani ajatelleeni: mikä loistava kehys pateettiselle Suur-Suomi-hymnille.

28.8.1941. Missä olisi vanha kansanrunous voinutkaan säilyä muualla kuin juuri tällaisissa taloissa. Ne ovat oikeita kotipesiä – hautovia, hedelmällisiä, ”vanhatestamentillisia”. Runo on ollut kuin säilöttynä niiden arkkitehtonisissa umpioissa ja suljetuissa rakennuskomplekseissa. Tuvat, kamarit, tallit, navetat, ladot, vieläpä joskus kaivotkin ovat kaikki saman katon alla. Talvella pyryn piestessä harmaita seiniä, ei askareiden takia tarvitse astua askeltakaan rakennuksen ulkopuolelle. Eläinten lämmin ja hedelmällinen haju liittyy päivän jokaiseen hetkeen. Lämpö uhoo suurista uuneista, heinä tuoksuu ullakolla, ”karsinan” ja ”sintson” askelmat johtavat hämärään ja eristäytyneisyyteen… Salaperäiset portaat eri kerrosten välillä ovat kuin puuttuvia renkaita vaiston ja tiedon, animaalisen ja intellektuaalisen elämän välillä: Haltia asustaa talon alakerrassa ja Jumalan Äiti sen yläkerrassa, Satu liikkuu karsinassa ja Tieto pirtin viiden ikkunan päivänvalossa… Sotasankareista muodostui täällä filosofeja ja tietäjiä, aktiivisen toiminnan ja tahdon miehistä  liian kodikkaiden ja uuvuttavien liesisavujen huumaamia oraakkeleita. Eepoksesta tuli maailmankuvan tulkki ja ongelmallinen, syntyjä syviä mietiskelevä runoelma.

Ei tarvitse muuta kuin nähdä nämä talot käsittääkseen, miten järjetön ja konstruoitu on tiedemieskoulukunnan muotiin tullut, kouristuksenomainen yritys selittää Kalevalaa historiallisena tapahtumasarjana ja Suomen sotaisen, jopa feodaalisenkin muinaisuuden todistuskappaleena. Viipuri on vallattu. Saksalaiset ovat Tallinnassa.

31.8.1941. Mitä enemmän täällä oleskelen, sitä enemmän alkaa mieltäni painaa (maanmiesteni asenteet)…Hangatessaan lysolilla ja sterisolilla ”ryssänhajua” ulos taloista he tuntuvat desinfioivan myös omat sielunsa kemiallisen puhtaiksi kaikesta mielikuvituksesta. He näkevät vain köyhyyttä ja säälittävää primitiivisyyttä siinä, mikä kuitenkin on yhtä paljon todistus perinnäistapojen elävästä voimasta… Mitä vaarallisin käsitys itäkarjalaisista ”ryssinä” ja ”ali-ihmisinä” on jo täyttä kyytiä muodostumassa. Vihalla ja suvaitsemattomuudella myrkytetty heimoaatteen nurja puoli alkaa paljastua koko irvokkuudessaan. Ilmiö avaa pelottavia perspektiivejä meikäläisten kyvystä hallita näitä valloittamiamme alueita.

23.9.1941. Aunus harmaasilmä.  Syksyn sumu nousee verkalleen Aunuksen lakeuden nummi- ja viljelysmaisemasta. Usvista hiipivät esiin leveät hiekkatiet, harmaat taloryhmät, taivaanrantaan ulottuvat kosteat, leikatut viljapellot, pienet, matalarantaiset suloiset järvet… Harmaat koristeelliset talot ryhmittyvät säännöllisiin riveihin tasankoa halkovan joen tai maantien kahden puolen – aivan säyseinä ja aivan siististi, kuin pihlajan lehdet ruotonsa ympärille tai tyytyväiset herneet palossaan. Ne noudattavat kiltisti, kaikki päädyt veteen päin käännettyinä, pyöreän kyläjärven rantaviivaa. Tai ne puristuvat kapeille, vesien välisille kannaksille ja niemekkeille tungoksesta hermostumatta, ahdingon takia riitaa rakentamatta. Talot tallovat hieman toistensa varpaille, mutta hymyilevat ymmärtäväisesti pitkine, päädyssä sijaitsevine ikkunariveineen: Kyllä hyvä sopu tilaa antaa… Yhtä säyseinä ja fatalistisina tapaavat ne myös kohtalonsa. Niiden vanhenemisessa ja tuhoutumisessa ei ole mitään ahdistavaa tai murhenäytelmällistä. Aunukselaisissa taloissa ei ole kivijalkaa. Siksi ne vain lyyhistyvät raskaan koristellun päätynsä painosta kuin hieman etukenoon ja jäävät siihen odottamaan lahoamisen hiljaista, lopullista hävitystyötä. Aunukselainen kylä ei taistele, se oleilee.

Syksyn kultaa läykkyvien rantojensa välissä lepäävä Kuujärvi alhaalla laaksossa monine haaroineen ja lahtineen kuin iltapäivän kylmänkirkkaassa auringossa itseään venyttelevä ja lämmittelevä, kirpeän sinisenä välkehtivä, monilonkeroinen meduusa…

2.10.1941. Petroskoi vallattu. Kaikkialla rätisee ja narahtelee. Sähkölamppujen valokeilat pelästyttävät sänkyjen alla kyyhöttäviä sairaita ja nälkiintyneitä kotieläimiä. Nouseva myrsky rämisyttää kattopeltejä. Se nostattaa hiillosten liekit yhä kirkkaammiksi ja pöllyttää raunioiden tuhkaa. Väliin lysähtää kasaan koko palomuuri, sinkauttaen kipinäsateen korkealle yöllistä taivasta kohden. Monessa kivitalossa palaa alas romahtanut sisustus vielä täyttä päätä. Ikkuna-aukoista vilkaistessaan näkee kun hehkuvien masuunien kitaan: pudonneet välikatot leiskuvat kirkkaalla liekillä, rautasängyt hehkuvat punaisina ja kiemuraisina kuin valssien välistä matelevat metallikäärmeet. Funkistyylisen konserttitalon, ”Filharmoonisen”, oviaukko johtaa tuliseen pätsiin. Sen edessä olevalla torilla  korkealla jalustalla kohoava Kirovin patsas heiluu tulen loistoa vasten kuin humaltunut, joka näyttää kaatuvan suoraan liekkimereen itsemurhantekijän lailla…

Yläkuvassa paikallisia naisia TK-miehen haastattelemana Kirovin patsaan jalustalla suomalaisten voitonparaatin aikoihin. Alakuvassa iloisia paraatilaisia.

6.10.1941. Aunuksen kalmistot koskettavat joka kerta sydäntäni. Ei ole muuta kuin tämä tummuus ja varjo, tämä surullisten, mykkien multakasojen kohoileminen, tämä katoavaisuuden ja tapahtuneen kohtalontäyttymyksen  jähmettynyt, hievahtamaton tuntu. Täällä on todella ”Jumalan puisto” tai ”Tuonen viita, rauhan viita”. Varjo on niin tumma, ettei maa kuusien alla kasva mitään. Puu, joka kaatuu ristien väliin, jää paikoilleen, kunnes sen kaarna sojottaa mädänneenä  ja aavemaisena kaikkiin ilmantuuliin. Risti, joka kaatuu lahonneisuuttaan, jää maahan korjaamatta. Vadelmapensaat kasvavat viidakkoina varjoisilla kummuilla; kaikkea mätää ja lahoa rakastava heisi saavuttaa jättiläismäiset mittasuhteet…

Jostakin hämäryydestä kuuluu itkuvirren voihke: nainen huojuu kapean multakummun yllä ripotellen sille leipää, vieressään lapsi, joka tuijottaa kysyvin silmin lahoa kumpua ymmärtämättä mitään… Niin tiheä ja kylmä on kirkkaimpinakin kesäpäivinä kuusien varjo, niin suunnaton hiljaisuus, niin karmaisevan barbaarinen hautojen hyljitty, hoitamaton asu. Haluaa paeta, ettei näkisi maahisten nousevan sihisevänä kasana hautakummulle nauttimaan irstasta, pöyristyttävää ateriaansa…

Pimenevä, viljava maisema on kuin tumma leipä, jota joen kiiluva veitsi leikkaa… rusko sammuu. Läpikuultavan kirkasta, vihertävää iltataivasta vasten kuvastuvat tiheissä riveissä seisovien korkeiden talojen harjat kuin musta sahanterä, joka kirskahtaen sattuu iltataivaan kovaan, kylmään lasiin. tyynenä ja pyörteettömänä virtaavan tasankojoen pitkä, kapea peili heijastaa saman mustan, sahanterän kaltaisen näkymän. Tulet syttyvät tiheään ikkunariviin korkealla talojen päädyissä…

30.11.1941. Millä päästä irti tästä suosta, johon asemani propagandamiehenä on minut syössyt? Kalvavaa levottomuutta poliittisen tilanteen takia. Lueskeltu taas ruotsalaisia lehtiä. Ne tekevät aivan sekapäiseksi. Joka kerta luettuani saan kuin myrkkyruiskeen vereeni ja olen pari päivää suorastaan sairas ja pohjattoman pessimistinen Suomen – samoin kuin omastakin -  tulevaisuudesta. ”Liberaali” ja ”demokraattinen” ajattelu niin voimakkaassa ja rohkeassa muodossa paljastaa kuin salaman valossa meikäläisen tyypin nykyisen tragedian: aina vaieta ja pitää suunsa kiinni… Viikosta viikkoon ja kuukaudesta kuukauteen on pakko niellä kapinallisia ajatuksia! Mitä hyödyttää pakottaa itseään propagandaopusten laatimiseen ja vaivata omaatuntoaan yrityksillä muuttua nyky-Suomen maun mukaiseksi? Kuulun Englantiin ja Ruotsiin päin.  Kadonneeseen aikakauteenko? Tai ehkä sittenkin voittavaan? Alkaako saksalaisten sotaonni vihdoinkin pettää, mitä salaisesti toivon, niin rikollista kuin se suomalaisen silmissä onkin?

Tässä vaiheessa Saksan sota-onni ei ollut pettänyt. Ei myöskään Suomen sotaonni.  Suur-Suomen raja oli siirretty Aunuksessa välirauhan rajalta 300 km itään ja vanhalta Suomen rajalta 200 km itään, Syvärille ja Ääniselle.

3.12.1941. Huhuillaan vuoroin rauhasta, vuoroin Englannin sodanjulistuksesta. Olen nykyään  niin herkkä kaikille maailmantapahtumille, etten voisi saada ketään puhetoveria, koska kukaan ei jaksaisi seurata ajatuksenjuoksuani. En osaa sopeutua yleiseen puhekaavaan, ajattelukaavaan, tarkoituksenmukaisuuskaavaan. Näen ja ajattelen aina kuin edemmäksi – minun on pakko koettaa nähdä ja ajatella edemmäksi. Minua kiinnostaa ja järkyttää vain se , ”mikä tapahtuu siinä, mikä näyttää tapahtuvan”. Pakene itseesi! Pakene itseesi!

12.12.1941. Hitler ja Mussolini julistavat sodan Amerikalle. Komppaniaan on saatu 30 pulloa viinaa… Valtava odotus koko päivän. Päätetään, että kauan odotettu, vapauttava ryyppäys on aloitettava mihin vuorokauden aikaan tahansa Ovaskainen (viinan noutaja) vain palaa. Yleinen innostus… Ryyppäys alkaa puoli kaksi yöllä vuoteista noustuamme!

14.12.1914. Vuosisadan ryyppäys jatkuu… kotiin palaavan Haavion suureksi kauhuksi. (TK-komppanian päällikkö Martti Haavio). Kenraali Heinrichs tekee illalla tarkastuskierroksen. Heinrichs minulle: ”Luutnantti näyttää kovin muuttuneelta.” Minä asennossa, mutta varsin horjuen: ”Ikä painaa – Herra Kenraali.” (Paavolainen oli silloin 38-vuotias).

26.12.1941. Suurpolitiikka ja itärintaman tapahtumat sähköistävät ilmapiiriä. Keskustellaan kolmiliiton Saksan, Italian ja Japanin, merkityksestä. Haavio valaa öljyä tuleen kertomalla itse kenraali Talvelan pitävän tilannetta vakavana… Hän on maininnut siitäkin mahdollisuudesta, että meidän on jätettävä Aunus. Ajatus on tosiaan säpsähdyttävä. Siitä tulisi moraalinen romahdus, jota Suur-Suomi-humuun hukutettu Suomen kansa tuskin kestäisi.

31.12.1941. Uudenvuoden aatto Aunuksessa.  Manttelini taskussa rahisee joku paperi. Muistan eilen leikanneeni täkäläisestä rintamalehdestä Karjalan Viestistä kartan, joka esittää maapallon sodassa olevia alueita. teksti ilmoittaa lakonisesti: ”Sota on nyt maailmansota, jonka veroista ennen ei ole ollut. - - - Ainoastaan 225 miljoonaa ihmistä maapallon 2146 miljoonasta asukkaasta elää tällä hetkellä rauhassa. Kyllä sodanjumala Marsin työkenttä nyt on laaja, täytyy sanoa.” Totta sanot – laaja se on! Piste.

Vuoden 1941 lopussa Suomen jatkosotaa oli sodittu puoli vuotta. Hitlerin maailmanvalloitus, elintilan voittaminen Saksan rodullisesti luvatulle kansalle oli alkanut Führerin kannalta suotuisasti. Saksalaiset olivat Moskovan porteilla. Suomen itärintamalla oli 540000 suomalaista ja 220000 saksalaista sotilasta. Suomi oli saanut vedettyä Suur-Suomen rajat Äänisjärvelle ja Syvärille. Monet odottivat savijalkaisen jättiläisen pikaista sortumista. 

Robottiautot ja maahanmuutto – kaikkea siltä väliltä!

Suuret trendit mylläävät lähes kaaosmaisesti ajatusmaailmaamme. Kaikki – melkein kaikki – tuntuvat uskovan robottiautoihin, monet uskovat korkeaan rakentamiseen, joku uskoo lentäviin autoihin – aivan tosissaan. Hyvin paljon tehdään pyöräilyn eteen, meidän kaupungeistamme uskottaisiin voitavan tehdä Kööpenhamina tai Amsterdam. Kaiken lisäksi talousteoreetikot uskovat asuntotuotannon lisäämisen alentavan asuntojen hintoja. Ja vielä uskotaan kaupungin tiivistämisen lisäävän kansainvälistä kilpailukykyä. Nämä asiat tulevat vastaan ikään kuin totuuksina. Jatkuvasti. Toimittajat niitä lanseeraavat ja poliitikot niitä lanseeraavat. Niitä lanseeraavat myös tutkijat. Suunnittelijat ovat hieman ihmeissään. Olisiko tuohon uskomista? Saadaanko niitä asemakaavamääräyksiä nyt taipumaan noihin yleiskaavoittajien haaveisiin? Urakoitsija kiemurtelee kohtuuhintaisuuden, autopaikkojen, esirakentamisen ja kaavamääräysten ristiaallokossa. Tietää kyllä mitä talo itsessään maksaa. Se on sen pari tonnia neliöltä. Ja sitten pitäsi tehdä vielä tuote joka menee kaupaksi. Suuren paradigman muutoksen keskellä on päässyt unohtumaan asunnon tarvitsijoiden genetiikka ja sen mukana kulttuuri. Unohtunut on myöskin asunnon elinkaaren ketju omistajien suhteen. Onhan niin, että esim. Helsingissä, jossa rakennetaan 4500 asuntoa vuodessa, omistajaa vaihtavia käytettyjä asuntoja on 7200 vuodessa. Vuokralaisia on 47 %:ssa asunnoista. He vaihtavat asuntoa – jaa, en löytänyt tuollaista lukua.

Nousevat trendit, laskevat trendit – siinä jossain välissä mennään?

Missä järjestyksessä nyt edetään? No edetään siinä järjestyksessä mikä tuohon alkuun tajunnanvirtana syntyi. Ehkä ei ole parempaa järjestystä kuin tajunnanvirta. Ruoanlaitossa resepti kertoo tarkasti oikean työjärjestyksen. Onnistuneet raaka-aineet ja hyväksi tunnettu tekotapa takaavat makunautinnon. Ruoanlaitossa ei yleensä harjoiteta vuorovaikutusta. Kokki on pääsuunnittelija ja hän tekee muilta kyselemättä. Hän luo. Syöjät sitten nauttivat, makuhermot ja näköhermot välittävät ja tunnistavat syöjän onnea. Yksinsyöjä saattaa kokea nautinnon suuren pöydän nautiskelijoista poiketen. Yhtä kaikki. Tuo kaikki käy nopeasti. Kaupunki myös luodaan. Kaupunkia luodaan jatkuvasti. Kaupungin tekeminen on prosessi. Kokkeja on ehkä usean vuosisadan ajalta. Kaikki on äärimmäisen hidasta. Niin on sen nautiskelukin. Nautiskellaan yhdessä ja yhä enemmän yksin. Nyt yhtäkkiä olemme tilanteessa jolloin kehittämisessä nähdään käännepisteitä. Pata porisee, mutta sinne heitetään äkkiä ja arvaamatta uusia aineksia. Ollaan viimeisen hetken edessä. Jos emme nyt muuta reseptiä, olemme tuhon omia! Näin pyrkivät sanomaan – tekoviisaat.

Robottiautot

Jotenkin melko typerästi tämä kaikki alkaa näistä ajovimpaimista. Mutta ne tuntuvat olevan niin lähellä uudistajien sydäntä, suorastaan kaupunkivallankumouksen ytimessä. Nyt sitten lähden järjestelmällisesti teilaamaan näitä sydämenasioita.  Täysautonomisen auton rintamalta kuuluu huonoja uutisia. Googlen porukassa on tapahtunut suurimittaista henkilökunnan katoa. Se kertoo sisäpiiritietoa missionin epäonnistumisen uhasta. Vai tuntuuko luonnolliselta että väki lähtee sen vuoksi että heillä on liiaksi palkkaa, vapaa hieronta, gourmet kahvia, ilmainen lastenhoito sekä mainiot bonukset? Puoliautonomiset autot taas kehittyvät huimaa vauhtia. Yhä uusia apulaitteita tulee kuljettajien käyttöön. Itsekin nautiskelen aktiivisen vakionopeussäätimen toiminnasta. Moottoritiellä on hyvä huristella jalat tukevasti lattialla. Jarrutus ja kaasutus hoituvat automaattisesti. Ja hätäjarrutuksen tueksi vilkuttaa valo BREAK. Henkilöautojen suhteen on hieman sama dilemma kuin junienkin suhteen. Koko järjestelmää ei voida automatisoida silloin kun ihminen on pelissä mukana inhimillisine erehdyksineen.  Olosuhteet ovat myös liiaksi säiden armoilla, yksi jäätynyt vaihde tai hyvä räntäsade sotkee koko laajan systeemin. Silloin automatiikka pysäyttää armottomasti kaiken. Vaikka metron automatisaatio meillä surkeasti töppäiltiinkin ovat maailman automatisoidut metrot esimerkkinä automaation toimivuudesta – suojatuissa olosuhteissa. Siis lopuksi kaikki ruusuiset kuvitelmat kumoava väite: Meillä ei tule koskaan olemaan toiminnassa täydellistä robotisoitujen autojen liikennejärjestelmää!

  

Googlen väki on eroamassa. Elon Musk sanoo Teslan automaattiauton olevan pian totta. Tesla on muuten ainoa auto joka pystyy moottoritiellä jonkinlaiseen automaattiohitukseen. Mutta nyt kun Musk keskittyy tunneleiden poraamiseen  saattavat autot jäädä vähemmälle huomiolle. Muuten sokean miehen autoajelu on tämän päivän robottibanalistiikkaa. Lue vanha blogini näistä automaation ihmeistä. http://penttimurole.blogspot.com.ee/2013/06/google-driverless-car-ajoneuvokas.html  ja http://penttimurole.blogspot.com.ee/2016/11/robottiautot-ja-tietamattomyyden.html

Lentävät autot

Nyt olemme saaneet jälleen lukea ja kuulla ja katsella lentävien autojen olevan meidän ostoslistallamme aivan muutaman vuoden päässä. Dubaissa ovat jo palkkaamassa taksikuskeja kiinalaisten kehittämiin lentäviin takseihin. 60-luvulla kuvittelimme vakavissamme raskaiden kuljetusten siirtyvän ilmapallokuljetuksiin. Neuvostoliitossa uskottiin helkoptereiden suoriutuvan kuljetustehtävistä ja tiet voitiin jättää tekemättä. Ne ovat paljolti vieläkin tekemättä. Lentävät autot poistavat kaupungin liikenneruuhkat. Niin ajatteli muiden ohella jopa kuuluisa arkkitehtiprofessorimme Aarne Ervi astuessaan Helsingin kaupunkisuunnitteluviraston päällikön virkaan. Mitä mahtaa ajatella ystävämme Mikko Aho hänen nyt tarttuessaan Helsingin uuden kaupunkisuunnittelua, rakentamista ja kiinteistöjä ohjaavan jättiviraston ohjaussauvaan. Nostaako kaupunkiympäristömme virasto meidän liikenteemme taivaalle?    Minä voin vastata tuohon:  Lentävät kamerat ja lentävät ostoskassit ovat leikkiä ja harrastelua. Mikään meidän tulevaisuudessamme ei tuota niin halpaa energiaa että me voisimme liikkua lentämällä. Surisevat koppakuoriaiset taivaalla voivat olla suosittua rahakkaiden leikkiä, ne eivät ole mummojen ja pappojen kauppakasseja. Lentävät autot eivät tule olemaan jokanaisen ja jokamiehen kulkuneuvo, ei maalla eikä kaupungeissa, ei meillä eikä muualla.

Drone, se on suomeksi käännettynä kuhnuri, tai kyllä se nyt näissä yhteyksissä tarkoittaa miehittämätöntä ilma-alusta tai tiedustelulennokkia. Nyt ovat kiinalaiset lanseeranneet markkinoille taksikuhnurin. Se on tarkoitettu surisemaan meidän kaupungeissamme. Tässä laitteessa potkurit pyörivät sähköllä. Toimintasäteeksi ilmoitetaan 40-50 km. Mukaan mahtuu yksi henkilö ja läppäri. Ajatteletko tämän laitteen ratkaisevan meidän liikkumisongelmamme, vai uskotko enemmän Elon Muskin Hyperloopiin? Minä en usko kumpaankaan.

Ylikorkea rakentaminen

Somessa näen tavan takaa nuorten ihmisten (niin epäilen, todisteet puuttuvat) lausuvan myönteisiä kannanottoja korkean rakentamisen puolesta. Helsingin suunnitelmakartat täyttyvät pikkumanhattaneista. Suunnittelun ideologit, etupäässä taloustieteilijät, Ode Soininvaaran johdolla, he haluavat tiivistää ja ja lisätä korkeutta. Muutamia vuosia sitten suosittu tiivis ja matala on hävinnyt muistojen galleriaan. Nyt on vaihdettu tiiviiseen ja korkeaan. Rakentamisen ammattilaiset toppuuttelevat korkeuden suhteen. Korkeat talot tulevat kalliiksi. Rakennuskustannus neliötä kohti saattaa olla puolitoistakertainen normaaliin verrattuna. Kummallista, tonttihinnan, esirakentamisen tai kunnallistekniikan vähenevä osuus kerrosneliötä kohti ei tunnu vaikuttavan asunnon hintaa alentavasti. Lisäkustannuksia tulee hisseistä, porrashuoneista, palonkestosta sekä sammutusjärjestelmistä. On jopa kuulunut pelastuslaitosten suunnasta sellaista, etteivät he voi taata ylikorkeiden rakennusten palonsuojelua. Tarvitaan talokohtaisesti omaa henkilökuntaa.  Korkeat talot eivät ole lapsiperheiden taloja. Lapset eivät voi yksin liikkua sisään tai ulos. Hissiä saavat käyttää vain teinit. Esiteinit joutuvat kävelemään. Ajatelkaa pikkuista raskaan repun kanssa nousemassa 25. kerrokseen. Huutoyhteys hiekkalaatikolle – vanha kriteeri - se ei enää olekaan validi. Nykyään pienilläkin lapsilla on kännykät. Sitä paitsi lapset ovat päiväkodeissa ja äidit töissä. Vanha maksimi kahdeksan kerrosta ei siis enään päde. Huutoetäisyys oli 8 kerrosta. Totuus on kuitenkin ettei ylikorkealla rakentamisella voi hoitaa kuin marginaalia asuntotarpeesta. Se on kallista rakentamista. Se tuhoaa miljöön.  Siitä on luovuttava. Ja siitä luovutaan. Kiinalaiset eivät siitä luovu, mutta me luovumme. En silti ole aivan kategorinen. Jos joku rakentaa sellaisia korkeita taloja kuin Edu Kairamon ja Kyösti Levomäen Itäkeskuksen torni – nyt asunnoiksi muutettuna, sallin niitä valittuihin paikkoihin – harkitusti. Tuossa talossa 80 neliön asunnon neliöhinta tuntuu olevan 6000:-. Matalammissa uudisrakennuksissa samalla seudulla neliö tuntuu maksavan 5000:-. Aivan Edun tornin naapurista saa käytetyn asunnon hintaan 3500:-/m2. Kalasataman 35 kerroksen tornissa uuden kaksion hinnat pyörivät kuudessa tonnissa neliöltä. Ne ovat vuokratontilla. Hermannissa saisi saman kokoisen vanhan asunnon hintaan 4000 tonnia neliöltä.  

Ylikorkeata rakentamista ei voi puoltaa kohtuuhintaisuudella. Sitä ei voi myöskään puolustaa mainosihmisten keksimillä korulauseilla, jotka liittyvät vaikkapa Tapiolan puutarhakaupunkiin: ”Muodoltaan pyöreät tornit täydentävät alueen omaleimaista asuntorakentamista, mikä on ollut ympäristölle tunnusomaista puutarhakaupungin syntyajoista lähtien. Vaihtelevat tornien korkeudet tuovat kaupunkikuvaan elävyyttä.”

Corbusier sovitti Ville Contemporaine -suunnitelmaa Pariisin keskustaan julkaisemalla Plan Voisin -suunnitelman vuonna 1925. Corbusier suunnitteli kaupungin valon ja terveyden ideologialla. Tutkimukset ovat sittemmin osoittaneet hänen syvärunkoiset pilvenpiirtäjäkaupunkinsa hyvin epäedulliseksi valon kannalta. Vanha perinteinen umpikorttelikaupunki on parempi. Kiinalaiset ja Kauko-Itä, mukaan luettuna Gulfin öljymaat ovat innostuneet Corbun opeista.  Me olemme nyt päässeet samaan innostukseen. Toivottavasti me siitä pian luovumme. Tulokset eivät vastaa odotuksia.

Pyöräilykaupunki

Kaupunkiuudistajien haave on tehdä meillekin Kööpenhamina tai Amsterdam. Etäisysyyksiltään, maastoltaan ja mittakaavaltaan, se ei ole mahdollista. Kaupungit ovat rakenteeltaan erilaisia. Me emme voi puristaa etäisyyksiä läheskään samalle tasolle kuin ne ovat näissä esimerkkikaupungeissa. Emme saa etäisyyksiä verrannollisiksi edes ansiokkaalla baanojen rakentamistouhulla. Emme Mechelininkadun emmekä Hämeentien polkupyöräistämisellä. Emme myöskään pääväylien bulevardisoimisella.  Kaikki mitä pyöräilyn hyväksi tehdään on ihanaa. Olen itsekin innokas sähköpyörailijä. Helsingistä ei voi kuitenkaan tulla tekemälläkään ympärivuotista pyöräilykaupunkia Köpiksen tai Amsterdamin malliin.

Liikkuminen Kööpenhaminassa on tunnetusti pyöräilypainotteista. Tässä kuvassa näkyy kaupunkirakenne ja kulkutapajakaumat. Asukasluvut ovat yllättävän samansuuruisia. Vain asukastiheyksissä on eroa. Köpiksen kunnan 600000 asukasta asuvat tiheydellä  6900 asukasta per km2. Helsingissä 630000 ihmistä asuu puolella tiheydellä eli 2900 asukasta per km2. Kevyen liikenteen osuus matkoista on samansuuruinen. Ainoa ero on se, että tanskalaiset eivät juuri kävele ja että helsinkiläiset eivät juuri pyöräile. Joukkoliikenneosuus ja autoilun osuus ovat kutakuinkin samansuuruisia. Keltaiset alueet osoittavat suurin piirtein kerrostaloasutuksen sijoittumista. Helsinki on Köpikseen verrattuna hyvinkin räjähtänyt.

Kohtuuhintaiset asunnot

Saan jatkuvasti lukea kohtuuhintaisten asuntojen tarpeesta. Asuntojen tarve on ilmeinen. Yhteiskunta tukee asunnontarvitsijoita. Suomessa myydään vuosittain 100000 asuntoa. Niistä 60000 on vanhoja, käytettyjä asuntoja. Lähes 40000 on uusia asuntoja. Uusista yhteiskunnan tukemia ARA-asuntoja on noin 8000.  Asuntomarkkinat ovat tällä hetkellä noin 17 miljardia euroa vuositasolla. Helsingin osuus näistä kaupoista on noin 21 % eli runsaat 3 miljardia euroa.

Helsingissä myytävän vanhan kerrostaloasunnon keskihinta on 4200 €/m2. Halvimmillaan Helsingistä saa vanhan asunnon Jakomäestä tai Kontulasta. Siellä ne maksavat 2000 €/m2. Uudesta asunnosta joutuu maksamaan keskimäärin 5300 €/m2. Kalleimmat asunnot löytyvät Eirasta ja Kaivopuistosta. Hintaa on 7000 €/m2. Hinnat putoavat muualla maassa rajusti. Uudenmaan ulkopuolella käytettyjen kerrostaloasuntojen hinnat ovat 1500 €/m2 ja uusien asuntojen hinnat 2800 €/m2. Haarukkaa siis löytyy kohtuuhintaiselle asumiselle kaikkialla – jopa Helsingin sisällä.

Minä uskon saavutettavuuden määräävän asunnon hinnan. Eräs vanhojen aikojen ykkösväittämä – ainakin minulla – on, että kaupunkialueella asumiskustannusten ja liikennekustannusten summa on vakio. Näin siis rikas tai lainahanojen lähellä oleva perhe voi ostaa asunnon Eirasta ja elellä ilman autoa ja ajaa raitiovaunulla torille. Köyhempi joutuu ostamaan asunnon puoleen hintaan Järvenpäästä tai Lohjalta, mutta joutuu sitten panemaan perheensä liikekannalle, autoihin, busseihin ja juniin. Kustannusten summa on vakio. Tästä seuraa se, että hyvän saavutettavuuden alueella ei voi olla ”kohtuuhintaista” asuntoa ilman että yhteiskunta tukee asunnon ostajaa aivan samoin kuin se tukee joukkoliikenteen käyttäjää. Eräät asiantuntijat sanovat juuri asuntojen tukemisen Hitas-tyyppisellä järjestelyllä nostavan asuntojen hintoja. Kirjoittelinpa rahankäytöstä liikkumiseen ja vertailin sitä muuhun:

 http://penttimurole.blogspot.com.ee/2015/04/liikenne-haukkaa-10000-euroa-vuodessa.html

Asuntoja myydään 100000 kpl vuodessa. Näistä 60000 asuntoa on vanhoja ja 40000 uusia. Koko maassa uusista asuntoaloituksista neljännes on omakotitaloja. PKS:n osuus koko asuntokaupasta on noin 44 %, Helsingin tästä noin puolet.  Bisnes on nyt 17 miljardia vuositasolla. Vertailun vuoksi kotitaloudet käyttävät liikenteeseen yhteensä 24 mrd euroa vuodessa. Autoja ostetaan vuodessa 10 miljardilla eurolla. Uusia autoja ostetaan 120000 kpl ja käytettyjä autoja 500000 kpl vuodessa.

Pääsenpä nyt sitten lopuksi väittämään ettei asunnon hinnan kohtuullistamista voi rakennuskustannuksia halventamalla synnyttää. Talon rakentaminen maksaa noin 2000 euroa neliömetriltä. Tontin hinta nousee paikasta riippuen lähes saman suuruiseksi kuin rakennuskustannus. Lisäksi tulevat erilaiset esirakennuskustannukset ja vaikkapa erityiset joukkoliikenneinvestoinnit. Muuten lueskelin juuri Rakennusteollisuuden VTT:ltä tilaamaa rakentamisen verotusta koskevaa selvitystä. No, siitä selviää että verot muodostavat asunnon hinnasta lähes puolet. Suurimpana pottina arvonlisäverot. Ja kylläpä kai siinä asunnon ostoon tarvittavan rahan tienaamisessa on verottajalla iso käpälänsä mukana. Teoriassa asunnon hintaa pystyttäisiin parhaiten kohtuullistamaan verotusta keventämällä. Mutta hupsista, silloin tulisivat ”bernerit”. Suuri markkinahäiriö.

Loppukaneettina siis väitän ettei asuntojen ostohintojen ”halpuuttaminen” ole mahdollista lisäämällä tiivistä ”kansiautopaikka-asumista” korkean saavutettavuuden alueilla. Halpuutusta syntyy laajentamalla ”metropolialuetta” ja parantamalla joukkoliikenteen tehokasta vaikutusaluetta.

Kulttuuri ja kotoutuminen

Suomi kasvaa maahanmuuton kautta. Suomen kantaväestö vähenee. Koko maassa ulkomaalaistaustainen väestö on kasvanut runsaalla 20000 asukkaalla vuodessa ja suomalaistaustainen vähentynyt noin 5000 asukkaalla vuodessa. Helsinki imee ulkomaalaistaustaisia. Viime vuosina Helsingin ulkomaalaistaustainen väestö on kasvanut 5000 asukkaalla vuodessa ja suomalaistaustainen väestö  3500 asukkaalla vuodessa. Saldo on kasvua 8500 asukkaalla vuodessa. Koko maan saldo on kasvua 25000 asukkaalla vuodessa. PKS:n ulkopuolisessa Suomessa ulkomaalaistaustaisen väestön määrä on tällä hetkellä 4 % koko väestöstä. PKS:n alueella se on 14 %.

Mielenkiintoinen kippura kertoo Suomen väestön muutoksesta. Helsinkiä ja muuta pääkaupunkiseutua myöten suomalaistaustainen väestö näyttää miinuskasvua. Koko kasvu on maahanmuuton varassa. Tilastoissa ei valitettavasti vielä näy vuotta 2016. Helsingin väestönkasvun kuva ei näytä kovinkaan huolestuttavalta. En tarkoita huolestuttavuutta siksi että pelkäisin ulkomaalaistaustaisia. He voivat olla ilmeinen rikkaus. Suoranaista rodunjalostusta. Huolestun siksi ettei asumisen strategioissa eikä yleiskaavoissa lainkaan tunnu näkyvän tämä muutos. Olen joskus aiemmin kirjoittanut ulos ihmetykseni siitä, ettei koko laajassa päätöksenteossa olleessa tarkistetussa Helsingin yleiskaava-aineistossa esiinny kertaakaan sanaa maahanmuutto, pakolaisuus, monikulttuurisuus tai muuttoliike.

Lisää kippuroita väestönkasvusta. Muistelen aikaa kun suunnittelimme Vantaan pääkaupungiksi Koivukylän  ”New Townia”. Silloin tutkimme kaikkea mahdollista. Erityisenä aiheena olivat mm. koulumatkat ja kevyt liikenne. Ainoa asia josta emme silloin tienneet mitään ja siksi sen tutkimusaineistostamme unohdimme oli monikulttuurisuus. Nyt juuri Koivukylän päiväkodeissa on tusinan verran kansallisuuksia. En edes tiedä mitä olisimme tehneet, jos silloin olisimme arvanneet tällaisen muutoksen olevan tulossa.  En osaa nytkään sanoa mitä olisi tehtävä, jotta monitaustaisuus voitaisiin parhaiten ottaa huomioon.  Kuitenkin nämä kippurat kertovat jostain merkittävästä.

Nuo muut asiat vaikuttavat niin selkeiltä. Maahanmuuton ja väestön kulttuurien suhteen olen ymmällä. Kotouttaminen laajasti ymmärrettynä ei voi onnistua eikä sen kuulu onnistua. Sen voi havaita jo suomalaisen siirtolaisuuden hitaasta kotoutumisesta. Vieläkin taidetaan Michiganin haaleissa muistella siirtolaisuuden ikimuistoisia alkuaikoja. Erityistä oli amerikkalaisessa lehdistössä mainittu suomalaisten työmiesten itsepäinen mieltymys ammattiyhdistysliikkeeseen ja sitä kautta pahamaineisuus kunnon kapitalismin kannalta. Pekka Kettunen kerran esitelmässään kehotti harkitsemaan Amerikoissa menestyksen saavuttanutta ajatusta antaa latinosiirtolaisten asettua yhteen oman näköisilleen asuntoaluille China Townien tapaan.

Katutaidetta puolivälissä latinokaupunkia ja puolalaiskaupunkia

Asuimme Liisan kanssa Brooklynnissä pari kuukautta. Meistä pohjoiseen oli puolalaiskaupunki, etelässä olivat latinokaupunki ja juutalaiskaupunki. Minusta kaikki toimi hienosti. Jotkut tätä pitävät katastrofina. Ei tuo Rinkeby nyt suurelta menestykseltä näytä. Jotain mystistä tässä on. Sitä epävarmuutta asioiden tietämisessä lisää viimeistä edellisessä blogissani mainittu tanskalaisten shariajuttu. Niin, haluan ehkä sanoa että asia olisi nostettava agendalle. Ja ottaa keskusteluun mukaan näitä tulokkaita. Heitä on jo paljon. Ja he muodostavat koko kasvun. He ovat kuitenkin heterogeninen ryhmä. He eivät ole yksi ryhmä. Heidän keskuudessaan ymmärtämättömyys, itsekkyys ja rasismi saattavat – ja ovatkin – kantaväestöä kovempana - aivan pinnalla. Tehtävä ei siis ole helppo. Vai luulitteko maahanmuuton nyt päättyneeksi? Maailman rauhoittuneeksi?

http://penttimurole.blogspot.com.ee/2015/12/pakolaiset-poroerotuksessa.html

Trump – aidanrakentajien eliittiä?

Meksikon aita ei suinkaan ole aitojen maailmassa uniikki. Meksikon aita on kuitenkin Donald Trumpin retoriikassa uniikki. Hän on aivan ilmeisesti pyrkimässä suurten aidanrakentajien kunniakkaaseen joukkoon.

Näin hän sanoi: “Minä rakentaisin mahtavan vallin, ja kukaan ei rakenna valleja paremmin kuin minä, uskokaa minua, ja minä rakennan sen uskomattoman halvalla – minä rakennan mahtavan, mahtavan vallin meidän eteläiselle rajallemme. Ja minä panen Meksikon maksamaan sen vallin. Kuulkaa sanojani!”

Tämä vaikuttaa varsin kirkolliselta. Päätin tästä innostuneena sitten hieman ihmetellä maailman aitaprojekteja. Niitä löytyi yllättävän paljon. Aiemmin olin jo käsitellyt suuria ”muureja”. Nyt puhun aidoista.  Jätin myös Berliinin muurin toiseen kertaan – vaikka se olikin historiallinen aita.

http://penttimurole.blogspot.fi/2017/02/rajojen-kirot.html

Aidoilla on pituuseroja, mutta on myös laatueroja. Joskus ne ovat pelkkää piikkilankaa, joskus todellisia ”linnoituksia”. Maailman kaikkein köyhimmät maat ovat tarvinneet rajoilleen aitoja. Sellaisia ovat Bangladesh, Länsi-Sahara, Syyria, Zimbabve ja Meksikko. Rikkaammat tarvitsevat suojaa köyhyyttä vastaan. Terrosristien kulkureitit ovat muualla.

Espanjan/Marokon ja Länsi-Saharan ennätysmäiset aidat ja vallit

Länsi-Sahara on yksi meidän nykymaailmamme aidatuista alueista. Alue on aikanaan ollut Espanjan alusmaana. Suuri Afrikan jako toimitettiin vuonna 1884, hyvissä ajoin ennen ensimmäistä maailmansotaa. Jako suoritettiin Saksan keisari Otto von Bismarckin johtamassa kokouksessa, jossa läsnä olivat mm Itävalta-Unkari, Belgia, Tanska, Ranska, Yhtyneet kuningaskunnat, Italia, Hollanti, Portugali, Espanja, Ruotsin ja Norjan unioni, Ottomaanien valtakunta ja Yhdysvallat. Mitähän nuo skandinaavitkin siellä tekivät, eivät kuitenkaan saaneet ”laillisuuden” jaossa mitään käteensä? Kongressissa jaettiin nimittäin ”lailliset oikeudet” valtaan ja omistukseen. Afrikkalaisilta ei kysytty.

Suurimmat palat Afrikkaa sovittiin jaettavaksi briteille ja ranskalaislle. Belgia sai Kongon ja Italia osan Libyaa sekä paloja Eritreassa ja Somaliassa. Saksan osaksi tulivat Tansania, Namibia ja Kamerun. Portugali nappasi Angolan ja Mozambikin. Espanjalle ei paljoa herunut. Sen osaksi jäivät vain Länsi-Sahara ja rannikkokaupungit Melilla, Ceuta sekä muutamia saaria.

Espanjan saamassa Länsi-Saharassa asui silloin ehkä 100000 henkeä. He olivat paimentolaisia , berbereitä. Erilaisten itsenäistymispyrkimysten jälkeen ja varsinkin Marokon, Algerian ja Mauretanian itsenäistyttyä 1960-luvun alussa, YK määräsi Espanjan luopumaan reservaatistaan. Espanja ehdottikin autonomiaa, mutta sitten Marokko ja Mauretania ryhtyivät omimaan aluetta. Myös alueen asukkaita ”edustanut” Polisarion sissiliike Algerian päämajastaan käsin vaati aluetta omaan hallintaansa. Marokko oli saanut parhaan jalansijan alueelle ja sai vielä tukea länsimaiden lisäksi mm. Israelilta ja Saudi-Arabialta. Polisario jäi heikolle hapelle. Marokko sitten turvautui nykyaikana levinneeseen villitykseen ja ryhtyi rakentamaan miinoitettua hiekkavallia estääkseen sissien liikeen. Vallia rakennettiin 1980-luvulla yhteensä lähes 3000 kilometriä. Google Earthista voi seurata muurin kulkua ja sen varrelle rakennettuja pikku linnoituksia. Näitä muurien reunustamia ja muutamalla kivirakennuksella varustettuja kohteita on noin 2-3 kilometrin välein. Useat näyttävät olevan hiekkadyynien alle hautautuneita. Mahtava aitaprojekti sinänsä. Samalla se on maailman pisin miinakenttä. Maailman huippua. Ehdotammeko Trumpille opintomatkaa?

Länsi-Afrikassa aidan rakentajina ovat kunnostautuneet Espanja ja Marokko. Marokossa aidat on rakennettu erottamaan toisistaan Espanjaan kuuluvat rannikkokaupungit ja Eurooppaan pyrkivät maahanmuuttajakandidaatit.Tällaisia aitoja on parikymmentä kilometriä. Ne ovat tehokkaan näköisiä korkeita kaksoisaitoja piikkilankoineen ja valvontalaitteineen.  Länsi-Saharassa aita tai valli pyrkii pitämään Polisarion sissit poissa Marokon hallitsemalta rannikkoalueelta. Tämä aita ei ole uskon aita. Se on poliittinen aita. Mutta mahtava rakennelma se on. Pituutta kertyy monista eri kehitysvaiheista ja versioista noin 3000 km. Nyt miehitetty ja valvottu ”Minurso” aita linnoituksineen on 1300 kilometrin mittainen. Se on myös miinakentällä vahvistetu.

Belfastin muurit erottelivat katolisia ja protestantteja

Aidoilla tai muureilla on historiansa. Pohjois-Irlannissa rakennettiin katolisten ja protestanttien välisten kahakoiden hillitsemiseksi ”rauhan linjoja” tai ”rauhan muureja”. Ensimmäiset muurit rakennettiin vuonna 1969. Muurit osoittautuivat hyödyllisiksi ja niitä laajennettiin, niin että niitä on nyt noin 34 km. Viime vuosina on käyty keskustelua muurien purkamiseksi. Yllättäen ilmeni, että ihmiset olivat niiden antamaan ”turvaan” tottuneet ja ehdotettu purkaminen lykättiin vuodelle 2023.

Belfastin muurit ovat 8 metrin tai tarkemmin 25 jalan korkuisia. Tämä taitaa olla kansainvälinen standardi sillä Israelin muurit,  Marokon muurit ja Meksikon muurit ovat omaksuneet tämän saman mitan.

Uzbekit vaarana naapureilleen

Aitauutisia maailmalta kuuluu on kuulunut enemmänkin. Kazakstan rakenteli 35 kilometrin aitaa Uzbekistanin rajalle tarkoituksena estää islamistien tunkeutuminen maahan. Turkmenistanista kuului myös huhuja 1700 kilometrin piikkilanka-aidan rakentamisesta Uzbekistanista tulevien torjumiseksi.

Vuonna 2001 Turkeministanin kuulu presidentti Saparmurat Niyazov, hän jonka kultainen patsas kääntyi (Huom! Ei enään!) aina auringon suuntaan, hän lausui: “Meidän on rakennettava tämä aita, 1700 kilometriä. Se on tehtävä valmiiksi tämän vuoden loppuun. Me tarvitsemme sen välttääksemme riidat ja estääksemme rikollisia saapumasta maahamme. Koska olemme itsenäisiä valtioita emme voi enää pitää rajojamme avoimina!”  Vaikuttaa tutunomaiselta tekstiltä. Onko tuo todella Niyazov?

Afrikan ”karja-aitoja”

Botswanan ja Zimbabven välinen 500 kilometrin mittaiseksi suunniteltu aita on tunnettu afrikkalaisaita. Aidan rakentaminen aloitettiin botswanalaisten toimesta. Mugaben maan meno pelotti rikkaamppia ja menestyksekkäitä botswanalaisia. Aidan tarkoitus oli poikkeuksellisesti pitää kurissa sekä ihmisiä että eläimiä. Piikkilanka-aita lienee helposti läpikuljettava, eikä sillä taida olla läheskään tuota aiottua pituuttakaan.

Intian ja Pakistanin Line of Control 740 km

Intian ja Pakistanin välinen Line of Control on hyvä esimerkki tehokkaasti toimivasta aidasta tai muurista – kuinka vain. Linjan tarkoitus on estää salakuljetusta ja pakistanilaisten separatistien maahantunkeutumista. Linja on pituudeltaan 740 km. Aidan rakentaminen alkoi 1990-luvulla ja se saatiin täysin valmiiksi vuonna 2004. Aidassa on kaksi 2,4-3,7 metrin korkuista aitarakennelmaa ja kolmella kiekolla rakennettu piikkalankaeste. Aita on varustettu elektronisilla liikkeentunnistimilla ja lämpökameroilla. Aitojen väli on miinoitettu. Pakistan on vastustanut aitaa, mutta YK on sen hyväksynyt.

Intialaisten rakentama Jammun ja Kashmirin aita erottelee toisistaan intialaisia ja pakistaneja. Uskonto ja raha ovat erottelevia tekijöitä. Indo-Pak raja on kaiken kaikkiaan pituudeltaan 3200 km. Koko raja, eli käytännössä 2000 km aidattavissa olevaa rajaa, aiotaan aidoittaa vuoteen 2020 mennessä. Kuten kuvasta näkyy alue on hyvin vuoristoista. Nyt aitaa on runsaat 700 km. Raja on kauttaaltaan valaistu. Öisessä satelliittikuvassa rajan oranssi valo hehkuu astronauteille.

Palestiinalaiset aidan taakse

Israelin ja Palestiinan Länsirannan ”yhteinen” aitaprojekti on edennyt vauhdilla. Aidan rakentaminen aloitettiin Ariel Sharonin aikaan vuonna 2001. Oikeastaan aidan alkusanat lausui Isak Rabin  jo 1990-luvun alussa. Hän tuli päämisteriksi vuonna . Aita seuraa ”Vihreätä linjaa” tai sitten Länsirannan rajaa. Israelilaisten mielestä kysymyksessä turvallisuusaita terroristien pitämiseksi ulkopuolella. Palestiinalaisten mielestä  se on apartheid-aita tai rodullisen erottelun aita. Outoa tuo rodullinen erottelu. Eikö se ole niin, että juutalaiset ja palestiinalaiset ovat lähinnä rodullisesti serkkuja? Kyllä, geneettiset tutkimukset osoittavat että juutalaisten lähimpiä sukulaisia ovat palestiinalaiset, Israelin beduiinit ja druusit. Suku on pahin, tämä tiedetään. Ollaan jakamassa yhteistä perintöä.

Israelin aitaprojekti kietotuu Länsirannan palestiinalaisalueiden ympärille. Ne eivät ole Israelia. Ne ovat miehitettyä aluetta. Kenen maata? Siinäpä kysymys. Israel valloitti alueen arabien tyhmyyksissään aloittaman kuuden päivän sodan aikana 1967. Kuten kuvasta näkyy palestiinalaiset ovat jotuneet varsin ahtaalle entisessä kotimaassaan. Länsirannalla entisessä Transjordaniassa (muistan koulusta) asuu 1,6 miljoonaa palestiinalaista ja neljännesmiljoona juutalaista siirtokuntalaista.

Suuri kansainvälinen kohu on nyt päällä. Israelin parlamentti Knesset on juuri hyväksynyt lain jonka perusteella Israel voi pakkolunastaa Länsirannalla palestiinalaisten maita. Asiasta riidellään israelilaisten kesken. Joku sanoo lakia varaslaiksi. Länsirantalaisilla ei ole äänioikeutta  parlamenttiin, mutta silti hallinto katsoo oikeudekseen pakkolunastaa maita miehittämillään ”ulkomailla”.  Tämä on kai sitten kansainvälisen oikeuden vastaista. Pakkolunastaa maita ”ulkomailta”. Netanjahu pidätteli lakia peläten Obaman reaktiota, mutta nyt Trumpin aikaan uskotaan USA:n tukeen ja laki vietiin päätettäväksi. Aitoja tarvitaan siis lisää.

Insinöörinä aidan rakenne kiinnostaa. Vaikuttaa siltä että aitojen rakenteessa on tapahtumassa yhdentymistä. Olisko niin että joku on oikeasti tehnyt aidalle tyyppipiirustukset. Aidoilla on kyllä eroja riippuen sijainnista. Kaupunkialueilla halutaa tehdä betoniaitaa, kun taas maaseudulla suositaan tuplaverkkoaitaa. Israelin ohjeissa vuodelta 2013 sanotaan näin: ”Turvallisuusaita on monikerroksinen komposiittirakenne, joka koostuu usesita elementeistä: ”Oja ja kuuden piikkilankakerän muodostama pyramidi itäpuolella, länsipuolella pelkkä piikkilanka. Polku joka mahdollista Israelin turvallisuusvoimien liikkumisen aidan molemmin puolin. Keskellä aita jossa on tunkeutujan elektroninen tunnistus detektoreineen. Aidan kanssa samansuuntainen hiekkavyöhyke jalanjälkien havaitsemiseksi.Aidalla on kuitenkin variaatioita. Betoniaita on 8 metrin korkuinen. Vartitornit ovat jo 12 metrin korkeudessa.

Aidan rakentaminen alkoi toisen intifadan aikaan vuonna 2000. Aidan pituus on tällä hetkellä noin 700 km. Aita on YK:n yleiskokouksen tuomitsema äänin 150-6. Tämä tapahtui vuonna 2004 kansainvälisen oikeuden ensin tuomittua aidan. Yhdysvallat ei tuominnut aitaa. Myös Australia oli aidan kannalla.

Israelin aidan ”founding father” on Yitzak Rabin. Hän oli pääministerinä 1992-1995. Ariel Sharon pani sitten toimeksi. Hän rakensi virka-aikanaan 2001-2006 350 km aitaa. Olmertin aikana oli varovaista. Nykyinen pääministeri Netanjahu on jatkanut operaatiota ja kaksinkertaistanut aitojen määrän.

Trump rakentamassa ”mahtavan vallin”

Trump sanoi rakentavansa mahtavan vallin. Keskustelussa saa jopa sen kuvan että USA:n nykyinen presidentti olisi aidanrakentamisen varsinainen ”founding father”. Totuudellinen liioittelu menee tässä tosiasioiden edelle. Mutta, toisaalta, Trumpista voi tulla oiva mies tähänastisten aitamiesten joukkoon. Hänestä tulee sellainen, jos hän rakentaa nykyisen 1000 kilometrin lisäksi loputkin aidattavasta osuudesta. Rio Grandea ei voi aidata, joten aidattavaksi jää ehkä toista tuhatta kilometriä, ja vielä vanhan aidan parantelua. Meksikon aita ei siis ole uusi asia. Sitä ovat olleet rakentamassa useat USA:n presidentit.

Jos nyt jostain ottaa selvää, niin tosiasia on, että Meksikon raja-aidan varsinainen rakentajamaestro oli George Bush Jr.  Isä-Bush jo aloitteli San Diegossa parillakymmenellä kilometrillä. Clinton kyllä osoittautui aidanrakentajaksi, mutta hän ei saanut aikaan aitaa juuri 100 kilometriä enempää. Varsinaisina ”perustajaisinä” olivat Richard Nixon ja isä-Bush. Barack Obama sitten presidenttikautenaan hillitsi. Hänen tiliinsä ei juuri aitakilometrejä tullut.

Vuonna 1990 USBP eli USA:n rajavartiosto alkoi rakentaa aitaa San Diegon seudulla. 20 km pituinen aita rakennettiin erityisesti laitonta maahanmuuttoa ja huumesalakuljettajia torjumaan. Aita oli osa USA:n lanseeraamaa ohjelmaa nimeltä ”Prevention Through Deterrence”. USA:n presidentti tuohon aikaan oli George Bush vanhempi. Hän oli ennen presidenttikauttaan ollut Richard Nixonin ”War on Drugs” –ohjelman johdossa. Nixon julisti tuon ohjelman vuonna 1970.

George Bush nuorempi ajoi läpi asetuksen turvallisuusaidasta vuonna 2006. Asetuksen mukaan aita olisi 1100 km pituinen. Asetus salli myös tämän aidan lisäksi ajoneuvoesteiden ja tarkastuspisteiden rakentamisen. Lisäksi oli mahdollista käyttää elektronisia laitteita ja satelliitteja kontrollin parantamiseksi.  Kongressi hyväksyi aidan tekemiseen 1,2 miljardin euron budjetin. Kriitikot sanoivat aidan vaativan 6 miljardia taalaa. Aitaa ryhdyttiin rakentamaan. Havaittiin kuitenkin, että laittomat tulijat olivat löytäneet uusia reittejä. Vuonna 2006 tehtiin esitys kaksinkertaisen aidan rakentamiseksi. Ehdotus ei mennyt läpi. Vuonna 2009 aitaa oli tehty 860 km. Vuonna 2010 senaattiin tuli uusi ehdotus aidan laajentamiseksi 600 kilometrillä.

Vuonna 2011 Barack Obama sanoi aidan tulleen käytännössä toteutetuksi. Aitaa oli syntynyt 800 mailia. Se ei kuitenkaan ollut kaksinkertaista aitaa niin kuin väitettiin asetuksen 2006 tarkoittaneen. Kaksinkertaista aitaa oli vain 80 km. Lisäksi huomattava osa aidasta oli vain autojen esteeksi tarkoitettuja pollareita. Vuonna 2012 aidan tilannetta tutkittiin ja havaittiin ettei töitä oltu saatettu loppuun vuoden 2006 asetuksen mukaisesti. Syyksi sanottiin riittämättömät resurssit. Rahaa ei ollut tullut lisää tuon 1,2 miljardin päälle.

Rajalla toimii kuitenkin valtava määrä agentteja. Heidän määränsä sanotaan olevan 3200 kilometrin mittaisella rajalla 22000 henkeä. Kanadan 9000 km rajalla selvitään 2000 agentilla. Meidän 1300 kilometrin rajalla, paljonko lienee ”agentteja”? Hieman toista tuhatta luulisin. Kilometriä kohti agentteja olisi Meksikon rajalla 9 henkeä, Kanadan rajalla 0,2 henkeä ja meidän itärajallamme ehkä 1 rajamies per kilometri – jos kaikki asettuisivat jonoon työvuoroista välittämättä.

Hillary Clintonin ja Donald Trumpin vaalikamppailun aikaan aitakeskustelu kuumeni. Trumpista tuli aidan apostoli. Hillary taas vähätteli aidan merkitystä. Hän oli kuitenkin kannattanut aitaa. Totuuden etsijät havaitsivat Bill Clintonin rakentaneen 500 km aitaa. Todellisuudessa Bill Clinton rakensi vain toistasataa kilometriä.

George Bush nuorempi, hän se oli aidanrakentaja. Aitaa syntyi 800 kilometriä. Obaman aikana aitaa rakennettiin varovaisesti lisää. Hillary oli tätä tukenut. Nyt ryhdyttiin riitelemään siitä, kuinka suuri ero pituudessa on nykyisen presidentin ehdottamalla aidalla verrattuna hänen kilpailijansa kannattamaan aitaan. Todetaan ettei eroa ole paljoa. Ota tästä kaikesta selvää! Näyttää siltä että “totuudellista liioittelua” esiintyy puolella, jos toisellakin. Totta on kuitenkin se, että kaikki presidentit Nixonista alkaen ovat olleet aitaamisen kannalla. Toisaalta kaikki ovat tienneet, ettei tuollainen fyysinen aita ole pysyvä ratkaisu sen paremmin maahanmuuttoon kuin huumeiden salakuljetukseenkaan. Vai miten se asia onkaan? Miksi nuo vanhanaikaiset aidat ovat niin suosittuja? Ovatko ne sittenkin tehokkaita? Berliinin muuri on ehkä kuuluisin ”aita”. Se kaadettiin. Belfastissa rakensivat aitoja omien kansalaistensa uskontoriitojen vuoksi. Siihen ei tarvittu islamisteja, omat kristityt saivat tämän aikaan. Belfastin aidat on päätetty purkaa. Miksi espanjalaiset vahvistavat aitoja Marokossa olevien  kaupunkiensa ympärillä? Miksi Marokko vahtii tuhansien kilometrien maavallia Länsi-Saharan erämaissa? Miksi intialiset haluavat pitää miinoitetulla aidalla pakistanit bangladeshit ulkopuolella? Mistä on kysymys Botswanan ja Zimbabven rajalla? Saudit juuri rakentavat aitaa Jemenin rajalle – muslimeita kahta puolta rajaa. Heillä on myös suuri muurinsa Irakin rajalla. Miksi unkarilaiset, itävaltalaiset, bulgaarit ja serbit aitaavat omia rajojaan?

Aitoja tehdään maavalleista ja piikkilangasta. Aitamuurien pituudesta päätellen piikkilankatehtailijoilla on hyvä bisnes. Osa muureista on hyvin teknillisesti korketa laatua. Berliinin muuri oli tässä ”genressä” aloitteen tekijä. Israelilaisten muuri palestiinalaisia päin, Saudien muuri Irakia päin ja turkkilaisten muuri Syyriaa päin ovat teknisesti viimeisen päälle. Sellaisia ovat myös Melillan ja Ceutan muurit marokkolaisia päin. Botswanassa riittää pelkkä piikkilanka. Sellainen ei riitä jenkkien muurissa meksikolaisia päin.

Trumpin muurin kustannukset ovat keskustelun keskiössä. Tiedetään muurin tulevan hinnaltaan halvemmaksi, jos meksikolaiset työntekijät sen rakentavat ja jos meksikolaiset sementtifirmat toimittavat materiaalin. Muurin rakentaminen olisi sitten meksikolaisten bisnes. Kustannuksista kiistellään. Alkuperäinen raha oli Bushin hallinnon aikaan 1,2 mrd euroa. Jossain väitetään että rahaa kuitenkin kului 4 mrd. Mistä lienee löytynyt? Sillä tehtiin aitaa 900 kilometriä. No paljonhan tuosta aidasta on vain pelkkiä teräspollareita autoilun estämiseksi. Nyt lisäaidan arvellaan maksavan jotain 8 miljardin ja 12 miljardin välillä. Sehän on ”peanuts” USA:n kokoiselle valtiolle. Miksi siitä kiistellään? Jos on tehtävä muuri, niin tehdään muuri! Sillä siisti! Meidän Länsimetromme hinnalla rakentaisi jo 500 km uutta aitaa helpompiin kohteisiin. Meidän Tallinnan tunnelimme maksaa saman verran kuin koko Trumpin ajattelema muurin parannus ja pidennys ja me puhumme siitä ikään kuin tosissamme.

MOT. Trumpilla ei pitäisi olla mitään huolta – vaikka ei tuolla aidalla Guinnesin ennätyskirjaan päästäkään!