Liikenneympyrät turvan ja taiteen tyyssijoina

Liikenneympyrät ovat päässeet ennen kuulumattomalla tavalla julkisuuden valokeilaan Maarit Verrosen kirjoitettua teoksen: Turvaa ja taidetta – tarinoita liikenneympyröistä, Aviador Kustannus, 2021. Oikeastaan ryhtyy ihmettelemään miksi hän tuon kirjan kirjoitti. Sitten ryhtyy iloitsemaan siitä, että hän tuon kirjan kirjoitti. Kun näin uutisen soitin heti ystävälleni ja entiselle työtoverilleni Björn Silfverbergille. Bjöte on armoitettu liikenneympyröiden ystävä ja tuntee itsensä liikenneympyröiden uuden aallon esitaistelijaksi. Tiedänhän minäkin siitä taistelusta jotain. Olimmehan töissä samassa firmassa. Nyt kun kirja on ilmestynyt, on hillittävä hevosia ja luettava ensin mitä Maaritilla on sanottavaa. Hänhän saattaisi parhaassa tapauksessa kirjoittaa jotain meistä ja sen uuden aallon synnystä jota olimme tekemässä. Vaikka hieman epäilen. Ei hän ainakaan Bjötelle tai minulle ollut soittanut tietoja saadakseen.

Tilasin kirjan nettikaupasta. Nyt odottelen postilaatikon kumahdusta. Se todella kumahtaa ja kolahtaa. Minulla on vanhanaikainen peltinen postilaatikko ulko-oven vieressä seinään ruuvattuna. Lupasivat sen tulevan viimeistään huomenna. Mutta sitä ennen voi hieman ryhtyä kertaamaan omia muistoja. No, ryhdyin kertaamaan muistoja, mutta sitten kirja saapui Pakilan postiin. Hip hei! Ensimmäinen pikakatselu on suoritettu. Kirja vaikuttaa kerrassaan mainiolta. Se on kirjailijan näkökulma, mutta sisältää runsaasti tietoa tekniikasta ja ympyrätaiteesta. Aivan loistava. Joku kirja-arvostelija sanoo tekstin olevan suuressa määrin insinöörin näkökulmaa. Tämä ei ole totta. Kyllä siinä on ihmisen ja ympäristöstään kiinnostuneen taiteilijan näkökulma. Tulee mieleen Edmund Baconin teos Design of Cities, (1967, Thames & Hudson). Bacon sanoo, että liikkeen arkkitehtuuri ja pysähdyksen arkkitehtuuri, nämä kaksi elementtiä yhdessä, muodostavat kaupungin taideteoksena.  Hän puhuu kaupungista "kansan taiteena". Sellaisena kaupunkisuunnittelun tuote on kaikkien ihmisten koettavissa, ilman koulutusta, tasa-arvon pohjalta. Hän uskoo, että kaupunkisuunnittelulla voitaisiin luoda demokraattisen yhteiskunnan suuri ilmaus elämästä. Verrosen kirjasta selviää ympyrätaiteen olevan paljolti liikenneympäristöön liittyvää ”kansan taidetta”. Ei hän väitäkään sen olevan kaupunkisuunnittelua. Mutta rinnastus sallittakoon. Liikenneympyrätaide ei ole myöskään missään mielessä korkeakulttuuria eikä se ole kaupunkisuunnittelua. Se on paljolti kansanomaista pikataidetta. Sellaisenaan kuluvaa ja muuttuvaa ja häviävääkin.

No, tämän kirjan innoittamana voin sitten jatkaa liikenneympyröiden sielunelämän tutkimista insinöörin näkökulmasta. Nuorelle 50-luvulla opiskelleelle insinöörille liikenneympyrät olivat kiintoisa, mutta epäilyttävä tuote. Silloin juuri liikennevalo-ohjatut risteykset alkoivat ilmestyä katukuvaan. Helsingin ensimmäiset liikennevalot pystytettiin Aleksin ja Mikonkadun kulmaan vuonna 1951. Vuonna 1971 liikennevaloja oli jo toista sataa ja vuonna 1991 jo 353 kohteessa. Nyt liikennevaloja lienee noin 475 kohteessa. Eritasoristeykset nousivat myös suunnittelijoiden haavemaailmaan. Vuonna 1960 eritasoristeyksiä vasta suunniteltiin, nyt niitä on Helsingin kaupungin alueella 45 kappaletta. Koko maan moottoriteillä on 460 eritasoliittymää. Helsingissä on siten kymmenesosa koko maan eritasoliittymästä. Vuonna 2015 Suomen maanteiden kiertoliittymien määräksi arvioitiin 343. Sen jälkeen on ehkä rakennettu 200 uutta kiertoliittymää. Paljonko niitä on kunnissa? Helsingissä on 50 kappaletta. Jos väkiluvun suhteen arvioisi saisi muiden kuntien osuudeksi 500 liikenneympyrää. Liikenneympyröiden eli kiertoliittymien määrä olisi silloin koko maassa noin 1100 kappaletta. Tämä luku on epävarma, sillä kaupunkien kiertoliittymien määrästä ei ole valtakunnallista tietoa.  Otanpa tarkasteluun Turun ja Tampereen. Ryhdyn laskemaan kiertoliittymien määrää näissä kaupungeissa Google Earthia tarkastelemalla. Turussa ei taida olla kuin kahdeksan liikenneympyrää, kymmenen jos lasketaan Ispoisten asuntomessualueen kaksi ympyrää mukaan. Tampereella liikenneympyröitä taitaa olla 21 ja naapurikunnissa Pirkkalassa 8 ja Ylöjärvellä 9. Tampere siis voittaa ympyräkilpailun reilusti. Ympyräkeskustelu on vilkasta Tampereella. Liikenneympyrät ovat ahtaita. Erityistä keskustelua herättää Kalkun moottoritien eritasoristeyksessä sijaitseva 2-kaistainen kiertoliittymä. Joku toteaa pirkanmaalaisten puolustukseksi sen, että ahtaat liikenneympyrät ovat ongelmallisia joka puolella Suomea. Esimerkiksi Turusta löytyy ympyröitä, jotka eivät edes näytä ympyröiltä. Näin sanovat pirkanmaalaiset. Tarkoittanevat Turun ensimmäistä Iso-Heikkilän nelikulmaympyrää.

Aloitetaan Euroopan ensimmäisestä liikenneympyrästä. Varmaan 1863 valmistunut Pariisin riemukaari ja sen ympärille syntynyt pyöreä aukio on jotain merkittävää liikenneympyröiden historiassa. Vasta henkilöautoilun myötä paikasta muodostui ehkä liikennesäännöiltään erikoisin liikenneympyrä. Tavallisesti liikenneympyrässä pyörivät ovat etuoikeutettuja. Riemukaaren ympärillä on toisin. Siellä etuajo-oikeus on kahdeltatoista bulevardilta ympyrään pyrkivillä. Oletko kokeillut autoilua Place d’Etoilella. Siellä voi kokea ympyräajon hurmaa. Jos ympyrässä tapahtuu kolari syyllistä ei etsitä. Se on aina fifty-fifty. 

Letchworth oli Britannian kaupunkisuunnittelun ensimmäinen vastaisku kaikkialle ulottuvaa ”ryömivää kaupunkia” vastaan. 

LetchworthIssa järjestettiin myös ensimmäisen kerran asuntomessuja ennakoivat ”Halpojen Majojen Näyttelyt” vuosina 1905 ja 1907. Letchworth ei sinänsä tee suurta vaikutusta asemakaavallaan. Katuverkko muodostuu lenkeistä ilman sen parempaa järjellistä logiikkaa. Sollershott on pääkatu, joka yhdistää lenkkejä. Mutta siellä onkin yllätys: Britannian ensimmäinen kiertoliittymä, Sollershott Circus. Rakentamisvuosi on noin 1909. Esikuvana oli käytetty Pariisin Riemukaaren ympyrää - näin arvellaan. Mittakaava on toki aivan toinen. Brittiläisessä ympyrässä vasemmanpuoleisessa liikenteessä, oikealta tulevalla on etuajo-oikeus. Ei tarvita liikennemerkkejä. Näin on myös muutenkin asianlaita Englannissa. Ajetaan vasemmalla ja oikealta tulevalla on etuajo-oikeus.

Eliel Saarinen voitti vuonna 1913 Tallinnan suunnittelukilpailun. Se oli seurausta Australian Canberran kilpailuvoitolle 1912. Haaga Munkkiniemi -suunnitelma oli valmistunut vuonna 1910. Saarisen kaupunkisuunnitelmassa aukioilla ja liikenneympyröillä oli keskeinen merkitys. Tallinnan ehdotukseen hän kirjoitti näin: ”Teiden ja katujen risteyskohtiin, joissa eri liikennevälineet kohtaavat on suunniteltava erityiset apuneuvot. Tietysti tällaisissa risteyksissä eri liikennevälineiden nopeuden on oltava suunnilleen sama, minkä vuoksi nopeat liikennevälineet menettävät huomattavasti aikaa. Koska liikenteen nopeuden merkitys kasvaa meidän aikanamme jatkuvasti ja nopeiden kulkuvälineiden tarjoamat edut on sen vuoksi hyödynnettävä mahdollisimman tarkkaan, on tarkoituksenmukaista kehittää kaupunkia niin, että risteyksiä on mahdollisimman vähän. Risteyksiin tulisi ruuhkien välttämiseksi rakentaa liikenneympyrät. Kaduilla, joilla liikenteen nopeudella ei ole merkitystä, kuormitus tulisi hajauttaa useaan pisteeseen.”

Jung -Saarinen yleiskaavassa 1915 oli kaksi merkittävää liikenneympyrää, toinen oli tulevan Haagan liikenneympyrän paikalla ja toinen Mäkelänkadun ja Koskelantien risteyksessä. Pro Helsingfors -suunnitelmassa 1918 jäljellä oli vain Haagan ympyrä. Se oli kooltaan Riemukaaren ympyrän suuruinen. Nyt se on saamassa aivan uuden bulevardimuodon.

Suomessa rakennettiin ensimmäiset liikenneympyrät sotien jälkeen 50-luvun vaihteessa. Vuonna 1949 rakennettiin Lahden linja-autoaseman eteen valtava istutuksin somistettu liikenneympyrä.

Kaupungin historiassa sitä sanotaan maankuuluksi ja yhdeksi 1950-luvun suuria kaupunkikuvallisia uutuuksia Lahdessa. Pilkkakirveet ja ympyrässå ajamiseen kielteisesti suhtautuvat kutsuivat sitä kaupunginjohtajan mukaan Kajalan kaalimaaksi. Tämä hienolta vaikuttanut ympyrä tuli minullekin varsin tutuksi, koska vakioreitti Salonsaaren kesämökille kulki tämän ympyrän kautta. 1960-luvun lopulla ympyrää ryhdyttiin ajan hengen mukaan kanavoimaan. Tehoja piti saada lisää. Seppo Elonsalo taisi piirrellä tuon kaupunkikuvan kannata kohtalokkaan ympyrän hävityssuunnitelman. Siitä tuli kanavoitu liikenneristeys. Nyt on valmistumassa kolmas vaihe. Kartanonkadulta ja Aleksilta katkeaa liikenne ja Paasikivenaukio muodostetaan uuteen uskoon. Jonkinlaisena muistumana suuruuden ajalta aukiolle jää vanhasta ympyrästä kaarevia reunakivilinjoja. Olisiko asian voinut tehdä paremmin vanhasta komeasta aukiosta muistuttaen?

Tapiolan symboli ja maamerkki oli aikoinaan dipl.ins. Kaarlo Leinosen 1950-luvulla piirtämä liikenneympyrä. Ajat muuttuivat ja ympyröistä haluttiin eroon teknisesti kelvottomina. Jouduimme remmiin ja yritimme puolustaa ympyrän säilyttämistä ikään kuin Tapiolan ikonisena ilmiönä. Kaupungininsinööri Pentti Lehtomäen tiukka kanta piti ja liittymä tehtiin ylemmän kuvan mukaiseksi. Vanhan ympyrän haamu sieltä maan alta kuitenkin pilkotti uudemmille tekijöille malliksi. Tällä hetkellä ympyrän muoto on jälleen palautunut. Se ei kuitenkaan ole vanha ympyrä. Eikä se ole ympyrä, se on soikio betoniramppeineen. 

Tampereen Viinikassa on vieläkin liikenneympyrä. Näin sanotaan. Ympyrä tosin varsinaisesti hävisi jo 1960-luvun loppupuolella. Kanavoituun ja liikennevaloilla ohjattuun liittymään jäi keskelle vain pieni saareke juhlallisista ympyräajoista muistuttamaan. Viinikan alkuperäinen liikenneympyrä rakennettiin 50-luvun alussa. Ajalle tyypillinen kanavointi sitten muutti ympyrän muodoltaan varsin ikäväksi. Liikennemäärät ylittivät ympyrän kapasiteetin. Muutossuunnittelu tehtiin liikenneinsinööri Mikko Männyn toimesta. Sellainen se on vieläkin. Nyt kaistoja on hieman lisätty ja toiminta jatkuu. Hyvät ratkaisut tälle paikalle ovat vähissä. Olisi varmaan houkuttelevaa saada tiekäytävässä oleva purokin paremmin esille.

 

Alvar Aalto aloitti Helsingin keskustasuunnitelman teon vuonna 1959 ja suunnitelma valmistui 1964. Aalto ei ollut ympyrämiehiä.  Hän sanoi suunnitelmassaan liikenteestä näin: ”Liikenteen jakautuminen eri suuntiin on järjestetty alikuluin ja tunnelein. Näin voidaan välttää suuret liikenneympyrät." Liikenneympyröillä Aalto viittasi selvästi Lindegren-Kråkström -tyyppisiin eritasoliittymiin tai Slussenin kiemuroihin tai sitten hän viittasi keskustakilpailun 1948 voittaneen arkkitehti A. O. Bengtsin laajoihin liikenneympyröihin. Aalto työskenteli yhdessä ruotsalaisten liikenneinsinöörien kanssa, heillä olivat ympyrät mielessä. Vuonna 1955 Göteborgin asemanseudun kilpailussa Aallolla oli yksi keskeinen lasikattoinen ympyrä, Helsingin suunnitelmassa ei ainuttakaan. Kumpikaan suunnitelma ei toteutunut

Helsingin Sanomissa julkaistiin vuonna 1962 kuva rakennettavasta Haagan ”kiertosaarekkeesta”. Kiertoristeyksen tarkoituksena oli lopettaa risteyksessä silloin vallinnut ”miten-tahansa-ajelu”.  Haagan ympyrä rakennettiin vuonna 1964 ja nyt sitä puretaan ja rakennetaan uuteen uskoon. Siitä taitaa tulla ympyrätaiteen ylivoimainen mestariteos.

 Ahvenanmaalla oli ennestään yksi ”vanhan kansan” suuri 60-luvun ympyrä Rökerirondellen, lempinimeltään mustekala. Sitä aikanaan paranneltiin laittamalla kevyt liikenne eritasoon. Uusiakin parannuksia on tehty jyrkentämällä sisäänajoja. Silti se on Maarianhaminan pahimpia kolarirysiä, ei kuitenkaan vakavia onnettomuuksia, enemmänkin peltikolareita, liikenneympyröiden tapaan. Viereen rakennettiin uusi ympyrä uusin mitoituksin. Bjöte ja Liisa olivat häärimässä. Hyvin toimii.

 

Eila Hiltunen (1922-2003) sai tilaisuuden tehdä veistoksia Jeddan rantatien varteen. Hän oli yhtenä suurten joukossa. Veistoksia on mm. Henry Moorelta ja Viktor Vasarelyltä ja monilta muiltakin kuuluisuuksilta. Kaikki alkoi siitä, kun Jeddan kaupunginjohtaja halusi kaunistaa kaupunkiaan. Elettiin 70-lukua. Eila Hiltusen kaksi teosta on edelleen esillä tien varteen perustetussa veistospuistossa. Paikalla on myös suuri liikenneympyrä, siihen on sijoitettu mahtava auringonkello. Jotta ei tulisi oltua turhan vaatimaton olen sijoittanut kuvaan myös vuodelta 1980 olevan Paloheimo-Ollila -poikien kilpailuvoiton Mekka Roadin varrella osoitteessa Kilo 10. Siellä oli suuri Devecon Oy:n valvontakohde. Betonipalmu pystytettiin työn muistoksi. Onko se vielä siellä?

Tuusulanväylän valmistumisen kunniaksi laaditussa esitteessä sanotaan: ”Yhteistyö ja ennakkoluulottomuus liikenneratkaisuissa loivat edellytykset sille, että Tuusulanväylän keskustan liittymäratkaisuiksi voitiin valita, ensimmäisenä Suomessa pannaan joutuneet liikenneympyrät eli kiertoliittymät. Vakuutteluja ja perusteluja haettiin Ruotsiin tehdyillä opintomatkoilla. Todellakin oli kysymyksessä uusi avaus liikennetekniikan rintamalla. Ruotsissa, Britanniassa ja Keski-Euroopassa kiertoliittymät tekivät invaasiota. Teoria oli muuttunut. Liikenneympyröissä ei enää ”sekoituttu” kaistaa vaihtamalla niin kuin 50-luvun teoria esitti.  Yksikaistaiset ympyrät olivatkin teoreettisesti hallinnassa, mutta kaksikaistaiset suurikapasiteettiset ympyrät olivat tutkimaton alue. Sellaisia kuitenkin Tuusulanväylällä tarvittiin, olihan keskivuorokausiliikenne noin 20 000 ajon/vrk. Vähäinen tutkimustieto ja vahva tunne yhdessä antoivat summaksi riittävän määrän rohkeutta ja riskin ottoa. Tiehallinto taipui uskallukseen. Ainoa, joka epäili Hyrylän kiertoliittymää, oli Tuusulan kunnan asemakaava-arkkitehti Ulla Priha. Hänen perusteensa olivat kaavalliset ja esteettiset. Hänen mielestään liittymä oli epätoivottava tilallinen dominantti. Minä taas vastustin Hyrylän upseerikerhoa nuolevaa tielinjausta. Teimme kompromissin: Ulla luopui ympyrän vastustamisesta ja minä luovuin tielinjan peukaloinnista. Asia eteni. Rekan kaatuminen Hyrylän ympyrässä säikäytti meidät, mutta se johtuikin lastin sitomattomuudesta. Pitkäaikaiset sujuvuustutkimukset ja onnettomuusanalyysit antoivat meille vapautuksen.

Tuusulanväylän toteutus on eräs suomalaisen tiensuunnittelun kulmakiviä. Taajamateiden suunnittelua oli harjoitettu kylien läpi kulkevien valtateiden kaunistamiseksi. Nyt oli kysymyksessä kokonaisvaltainen ympäristöprosessi. Tämän työn tilaajien ja tekijöiden edustajia on suuri joukko hymyilemässä vihkiäispäivänä otetussa valokuvassa. Nyt on mainittava nimiä: Uudenmaan tiepiiristä projektipäällikkönä oli Esko Heinonen. Tuusulan kunnan puolelta hankkeesta vastasi Antti Kalliomäki. Suunnittelijana oli LT Konsultit Oy. Projektipäällikkönä toimi Paavo Mero. Tieinsinöörin hommia hoiteli Paavo Åvist. Ympäristösuunnittelusta vastasi Liisa Ilveskorpi. Sillat suunnitteli Matti Piispanen. Geoasioista vastasi Ragnar Wikström. Meluesteiden konstruktöörinä toimi Yrjö Kumpula. Kaiteiden ja valaisimien muotoilu oli Sirpa Laitisen käsialaa. Tien avajaiset pidettiin 4.10.1995. Tiejohtaja Pekkarinen muistutti, että merkittävin sysäys Tuusulanväylän toteuttamiseen oli alueen asukkaiden tekemä kansalaisaloite, hän muistutti myös useista karvalakkilähetystöistä, jotka olivat eduskunnassa ja liikenneministeriössä perustelleet hankkeen tärkeyttä. Sanooko joku, ettei kansalaisyhteiskunta toimi?

Keskustelupalstat sanovat kiertoliittymän olevan elämää suurempi juttu. Joillekin ympyrät synnyttävät kauhua. Ympyröihin pääsyä joudutaan myös usein ruuhka-aikoina jonottamaan. Kun yksikaistainen ympyrä tukkeutuu, se voidaan muuttaa kaksikaistaiseksi. Seuraava aste on ympyrän muuttaminen kaksikaistaiseksi turboksi. Jotkut sitten ehdottavat kolmikaistaisia turboja, mutta silloin pitäisi jo ympyrän sisällä toteuttaa rakenteellista erottelua, reunakiviä tai sen sellaista.

Kuvassa on kaksi esimerkkiä. Vasemmalla on vuonna 1994 valmistunut Hyrylän eteläinen liikenneympyrä ja oikealla samassa mittakaavassa esitettynä Suomenojan vuonna 2004 valmistunut turboympyrä. Molemmissa ympyröissä kevyt liikenne on eritasoisena. Suomenojalla kaksikaistaisten läpiajojen lisäksi on kaksi oikealta ohi –kaistaa. Ympyrän läpi ajava liikenne on kummassakin tapauksessa noin 25000 ajoneuvoa vuorokaudessa. Ruuhkautumisen vuoksi Hyrylän ympyrää on ehdotettu kehitettäväksi osittain jopa 3-kaistaiseksi turboksi.

Jatkuuko ympyröiden invaasio? Kyllä jatkuu. Ympyrät ovat liikenneturvallisia. Ne sopivat kaupunkikuvaan. Ne ovat kustannustehokkaita. Suomessa vähän käytetyt miniympyrät tekevät vielä tuloaan.  Maarit Verrosen uutuuskirja on mainio puheenvuoro. Kirja keskittyy vahvasti ”ympyrätaiteeseen”, mutta sisältää myös täydellisen kirjallisuusluettelon alan tekniikasta. Kansantaide sinänsä liikenneympäristössä on hauska ilmiö. Ensimmäinen ilmiö tässä taiteessa taisi olla Keuruun liikenneympyrä, tai kaksi sellaista himmeleineen. Keuruun ympyrä oli ensimmäinen, joka toteutettiin uusien ruotsalaisten normien mukaan. Himmeleistä kahdessa kiertoliittymässä on tullut paikkakunnalle symboli. Kaikki eivät niistä pidä, useimmat pitävät. Ne on todistettu Suomen suurimmiksi. Nastolalaiset yrittivät edelle, mutta jäivät toiseksi. Edesmennyt maestro Otso Kantokorpi kirjoitti blogissaan vuonna 2011, vierailtuaan Keuruulla, moottoriteiden ja liikenneympyröiden taiteesta halventavasti, sanoi jonkin teoksen edustavan esteettisesti sitä moottoriteiden ja liikenneympyröiden – Keuruullakin oli ympyrässä kammottava valaistu himmeli – insinööri- ja rakennusmestaritaidetta, jota Suomi alkaa olla täynnä.  Tuossa on vaaransa. Sietääpä harkita. Kyllähän nuo himmelit nyt hieman häpeävät olemassaoloaan kahden komean kirkon katseiden alla.

Keuruun ympyrän toteuttamista edelsi tiukka keskustelu tiepiirin ja kunnan kanssa. Asia selvisi Bjöte Silfverbergin vetämällä Ruotsin opintomatkalla. Mukana oli tiepiirin suunnittelupäällikkö Erkki Myllylä ja kunnan arvovaltaiset edustajat. Liittymän rakennussuunnitelma valmistui vuonna 1993. Jukka Syvälahti, ympyrän suunnittelija kertoo rekkakuskin epäilleen ympyrän hidastavan matkantekoa Porista Jyväskylään. Tyyntyi sitten kun ymmärsi matkanteon nopeutuvan, kun voi pysähtymättä ajaa ympyrän läpi ilman liikennevalojen punaista. Taidetta piti saada. Ympyröihin siirrettiin himmelit, jotka aiemmin olivat olleet Karikon liittymässä ja kirkkoaukiolla. Näillä eväillä syntyivät ensimmäiset uuden ajan ympyrät himmeleineen. Oliko vuosi 1995.

Tulipa tässä nyt matka ympyrämaailmaan. Ja kaikki on tuon hyvän kirjauutuuden ansiota.

Sadonkorjuuta

Kesäaikana ollaan osittain omavaraisia luonnontuotteiden suhteen. Tai oikeastaan hyvinkin omavaraisia, itsetyytyväisyyteen saakka. Minulla ei siinä omavaraisuudessa ole osuutta, paitsi tuotteista valmistettujen herkkujen nautiskelijana. Jotta ei kuitenkaan talvikuukausina unohtaisi kesän tuoteihanuutta lienee parasta tehdä pienet muistiinpanot. Niitä voi sitten talven pimeydessä lueskella sen ohessa, että herkkutatit tulevat vastaan pakastettuina tai kuivatettuina ja marjat tulevat vastaan aamiaishilloina/hyytelöinä. Perunamaa on pieni. Maata olisi kyllä isompaankin, mutta nykyihmisen laiskuus tulee vastaan. Ennen Pakilassa 2500 neliön tontilla viljeltiin perunaa noin 800 neliöllä, viinimarjoja kasvoi 300 neliöllä ja vihanneksia 200 neliöllä. Loppu olikin sitten pihamaata ja rakennusmaata. Sadonkorjuu ei ollut koulupojan lempipuuhaa. Erityisen ankeata oli perunannosto savisella maalla, vesisateessa. Vielä pienempänä koulupoikana nostoa helpotti Länsi-Pakilan ainoa hevosmies, Hanhinen Alkutieltä. Kun Hanhisen viimeinenkin koni lopetti arran vedon tai pitäisikö sanoa sahran vedon, siirryttiin ihmisvetoiseen auraan. Yksi veti köydestä, toinen aisoista ja kolmas oli kiinni sarvissa. Vetotehon parantamiseksi ja yhden vetäjän vapauttamiseksi itse perunannostoon isoisä teki vorokin. Vorokin pyöritys maistui koulupojalle paremmin kuin narusta veto tai perunoiden kuokkiminen. Katso kuvaa, siinä poika pyörii vorokin aisassa.

Siinähän meillä on parikin vorokin mallia. Vasemmanpuoleinen on ollut hevosvetoinen tukinuiton vorokki, oikealla taas Aku pyörittelee vaaterissa olevaa vorokkia käsivoimin. Meidän peruna-sahran vetovehje muistutti vasemmanpuoleista laitetta ja siinä oli aisa Pentti-poikaa varten. Sahran aisoissa tarvittiin tietysti vielä yksi vetomies ja sarvissa varsinainen kyntömies

Perunat riittivät koko vuodeksi. Nyt Pakilassa perunamaa on kooltaan vaivaiset 20 m2. Liisa suorittaa perunan istutukset isoa kuokkaa käyttäen parissa tunnissa. Minä toimin työnjohtajana. Viinimarjat sitten. Ennen vanhaan marjoista tehtiin mehua ja kotiviiniä. Aina oli kellarissa pulputtamassa kaksi 60 litran happopulloa, yksi valkoista ja toinen punaista. Mummuni oli mestari näissä asioissa. Tästä hyvästä varustelusta huolimatta isoisälläni, iskällä, niin kuin häntä kutsuin, oli koskenkorvapullo piilotettuna vanhan käytöstä poistetun Kastor-saunanuunin pesään. Porkkanat ja punajuuret piristivät sotien ajan ja sen jälkeisen ajan vähävitamiinista ruokavaliota. Yksi viljelyn laji oli tupakka. Iskällä oli tapana viljellä Virginiaa ja sitten muutama puska tavallista nurkantakusta. Tupakkamaat olivat kooltaan noin 20 m2. Minun tehtäväni oli pujottaa tupakanlehdet kuivamaan kellarin kattoon viritettyihin rautalankoihin. Kuivauksen jälkeen tupakanlehdet prässättiin nipuiksi ja sitten leikattiin leikkurilla käyttötupakaksi. Siinäkin sain olla apuna. No, kyllähän niitä sitten rullattiin sätkäkoneella sätkiksi. Sekin pikkupojan hommia.

Nyt siirrytään nykyaikaan. Me elämme kesän Kemiön saaressa. Saari on Suomen toiseksi suurin merisaari Ahvenanmaan jälkeen. Paikka on Liisan. Tontti on saaren sisämaassa, ei rannalla. Maata on 2 hehtaaria. Siitä metsää ja kallioita 1,5 ha ja peltoa ym. nurmikkoa loput. Viljelysmaata on käytössä vaivaiset 150 neliötä. Viljelytoiminta on siis hyvin rajoitettua. Pitäisikö pellot vuokrata naapuriviljelijälle?

Rinnakkainen valtakunta

Jokaisena aamuna ennen aamiaista, ehkä seitsemän aikaan aamulla, Liisa marssii kasvihuoneelle. Hän nauttii jokaisesta askeleesta lähestyessään kasvun ihmeen valtakuntaa. Milteipä askeleita täytyy hidastaa, ettei sopeutuminen rinnakkaiseen valtakuntaan tapahdu liian äkkinäisesti. Aivan oikein, rinnakkaiseen valtakuntaan, sitä se on.

Kasvihuone hankittiin kaksi vuotta sitten. Sitä etsittiin netistä ja haikailtiin erityisesti ikkunamateriaalin laatua. Olisiko otettava sääystävällistä muovia vai halutaanko kirkkaat silmät – lasia. Hinta-haitari oli suuri. Ratkaisu tuli pian tutustumiskäynnin jälkeen Raision Myllyssä. Tiedäthän tuon valtaisan auto-ostoskeskuskompleksin Raisiossa. Toimitusaika oli parisen viikkoa. Tuote oli saksalainen. Toin sen paikalle peräkärryn lavalla. Siellä oli lasipakettikin hyvin sidottuna. Irrotin sidontanauhat. Sittenpä istuin huilimaan autosta irrotetun peräkärryn kurasuojalle ja hupsista - kärry nousi pystyyn, lasipaketti kaatui ja kolmannes laseista rikki! Uusia laseja oli jälleen odotettava pari viikkoa. Kasvihuoneen kokoamispalapeli onnistui Arin ja Liisan yhdistetyillä aivoilla. Nyt meillä oli kasvihuone ja kosolti ylimääräisiä laseja. Kasvihuonehankinnan tutkiminen netissä aiheutti kuitenkin sen, että noin yhden vuoden ajan hankinnan jälkeen nettiin ilmestyi kasvihuone-esittelyjä. Heräsi kysymys, että jos tekoälyihmiset ovat kehittäneet systeemin jolla mainosmateriaalia jaetaan hakujen perusteella, niin eikö olisi aika kehittää systeemi joka noteeraisi tapahtuneen oston ja tarpeettomaksi käyneen mainonnan.

Mitä kasvaa?

Ryhdynkö nyt luettelemaan kaikki kasvihuoneen kasvit? Luetellaan ensin kaikki kasvihuoneen sisällä kasvavat kasvit. Niitä ovat käärmekurkku ja tavallisia kurkkuja, tomaattia 8 eri lajia, ananastomaatti, paprika, munakoiso, chili, pensaspapu, basilikoita, persiljaa ja nyt juuri tänä vuonna ensimmäistä vuottaan kasvava viinirypäle. Viinirypäleeltä odotamme jo ensi vuonna satoa. Huomaatko hienot Lallan tekemät astuinkaakelit.

Kasvihuoneen ulkopuolella avolavoilla kasvaa kesäkurpitsaa, avomaankurkut, ruohosipuli, erilaisia salaatteja, lakritsiyrtti, rosmariini, salvia, mangoldia, kurkkuyrtti, mansikka ja minttu. On siellä vielä amppelimansikka, chili ja pari kukkaa: revonhäntä ja krassi.

Vielä on kasvimaa jossa kasvaa kurpitsoita, retiisi, kyssäkaali, raparperi, peruna, punajuuri, härkäpapu, fenkoli ja maa-artisokka. Viimemainittu on osoittautunut sitkeäksi pellonvaltaajaksi ja ylituotannon vuoksi olemme siitä pyrkineet pääsemään eroon. Ehkä kasvimaan osalta menestykkäimmäksi voisi sanoa härkäpavun. Sitähän nuo naapuritilojen maanviljelijätkin viljelevät, mutta meillä ne ovat komeimmat. Saavat tosin kuivaan aikaan kastelua erotuksena viljelijöiden pavuille. Näistä kasvimaan tuotteista suuri osa on Timpan hoidossa. Loput Liisan ja Eemelin hoidossa. Satoa on jo korjattu.

 

Metsä kasvaa

Menneiden muistelu tuo yllätyksiä. Liisa ajattelee nuoruuttaan ja minä ajattelen nuoruuttani. Minun nuoruuteni tapahtui 11 vuotta ennen Liisan nuoruutta. Kumpikin olimme kaupunkilaisia, mutta kesäisin mökkiläisiä. Minä asuin omakotitalossa, Liisa kerrostalossa. Mökkiläisyyden kautta metsä sai suuren merkityksen. Nyt juuri sienestysaikaan yllätys molempien osalta on se, ettei tatteja lainkaan kerätty. Nythän juuri herkkutatit ovat sienten aatelia. Nykyaikaan paljon puhutut ja paljon kerätyt kanttarellit olivat nekin silloin ennen pienemmässä arvossa. Korvasienet olivat tietysti muodissa, jos alueella sattui olemaan sopivia sorakuoppia tai raivausalueita. Ennen aikaan kerättiin suolasieniä. Rouskut olivat kova sana. Haaparouskut, kangasrouskut, karvalaukut, leppärouskut, ja olivatko keltarouskut, ne kuuluivat repertoaariin.  Minä muistan erityisesti karvalaukut perheen miesväen keräilysuosikkeina. Suolasienet ryöpättiin ja kerroksittain karkealla suolalla suolattiin suuriin lasimaljoihin. Sitten ennen käyttöä suola liuotettiin pois. Tuore rouskukastike, mikäpä mainiompaa.

Tatit saunan lämmössä

 Minun sieneni kerättiin Tammelan metsissä.  Metsät tulivat vuosien mittaan tutuiksi. Sienipaikat olivat tarkkaan tunnetut. Jo metsään mennessä tiesi mistä noukitaan kanttarellit, mistä kehnäsienet, mistä vaaleat orakkaat ja sitten hieman myöhemmin suppilovahverot. Lampaankääpää kerättiin hieman satunnaisesti. Miksiköhän. Siitähän tulee paneerattuna hieno kasvispihvi. Liisan lapsuuden aikaiset sienimetsät olivat Heinolan maalaiskunnassa. Sittemmin ne siirtyivät elämänvaiheiden myötä Tammelaan ja Kemiönsaarelle. Liisa on varsinainen sienituntija. Hänen myötänsä minun sieniherkkuvalikoimani on suuresti kasvanut. Juuri parina viime päivänä sienivalikoima karttui aivan ihanien madottomien herkkutattien lisäksi mesisienillä ja koivunkantosienillä. Sellaisia ei meikäläinen olisi arvannut keiton aineksiksi laittaa. Nyt juuri valmistaudumme syömään oman maan pottuja ja sekasienisoosia aineksina orakkaita, haperoita, kanttarelleja ja tatteja.

Outoa, tässä ei puhuttu mitään metsämarjoista. Eikä ravuista tai kaloista. Outoapa onkin. Meidän perheessä ei marjojen poiminta ole koskaan saavuttanut sille oikeutetusti kuuluvaa asemaa. Ravustus taas jäi, kun rutto vuosia sitten iski Tammelan Oksjärveen. Sitä ennen ravut nosteltiin laiturilta naruun sidotulla lihanpalalla. Sata rapua illassa – parhaimmillaan. Kalastus on intohimo. Niinpä kai metsästyskin. Niistä emme koskaan päässeet osallisiksi. Kalan syönti on sen sijaan lähes intohimo. Lihan syöntiä olemme pikkuhiljaa pyrkineet vähentämään. Vaikka ongelma ei taida koskea riistalihaa.

 ja piha

Pihlajanmarjoja Pakilan kotipihalta

Mutta arvatkaapa mitä? Tänään korjattiin muutakin satoa. Nyt olivat vuorossa pihan pihlajat. Kerittiinpä kerrankin ennen tilhi- ja närhiparvia. Pääosa marjoista jää kuitenkin linnuille, meille kuuluivat vain pöydällä seisomisen korkeuden sallimat alaoksat. Nyt on keitto porisemassa. Mehumaijaa ei ole, joten hyytelö keitetään kaksikerroksisessa höyrytyskattilassa.  Hyytymistestikin on tehty. Hyvin hyytyvät. Sanovat että pieni pakkanen tarvittaisiin, mutta ei pitäne paikkaansa. Hyytelön väri on ihanan kaunis. Ja maku! Meillä sitä laitetaan viilin päälle aamiaisella.

Tavanomainen syyssato kerätään parista luumupuusta. Nyt harvinaista kyllä luumusato oli hyvin heikko. Huonot uutiset tulivat siis tarinan lopussa. Mutta omenat vasta odottavat kypsymistään. Sato vaikuttaa hyvältä ja omenat terveiltä. Omenamehu sitten odottaa puristajaansa. Ja mustat torvisienet sekä suppilovahverot poimijaansa.

Pargolovon toivekaupunki 90-luvulta

Kävipä hauska sattuma. Pekka Virkamäki lahjoitti minulle varta vasten tekemänsä monisteen eli printtituotteen joka on otsikoitu ”St. Petersburg Nordic Valley / Housing and High Tech”. Kanteen on vielä kirjoitettu: ”MIT- Project, Pilot plan for seminar in St. Petersburg 14.-15.1. 1933.  Mistä mahtoi olla kysymys? Raportin ensimmäisellä sivulla kirjoitetaan mm. näin: ”Pargolovo – Suvalovon alueelle on laadittu mallisuunnitelma kuvaamaan suomalaista suunnittelukäytäntöä Pietarissa pidettävään suunnittelua, infrastruktuurin rakentamista ja rahoittamista käsittelevään koulutustilaisuuteen… Suunnitelman tavoitteena on myös markkinoida alueen mahdollisuuksia venäläisille, suomalaisille ja kansainvälisille yrityksille.” Koulutustilaisuuden ja itse ideankin takapiruina olivat Helsinki-instituutti ja Markkinointi-instituutti yhteistyössä Pietarin St. Petersburg Agency of International Projects kanssa.

Mekin, eli siis LT-Konsultit olimme mukana Pargolovin suunnittelutouhussa. Asuntohallitus ja Teuvo Ijäs rahoittivat toimintaa. Helsinki oli mukana Matti Väisäsen kautta. Kiinteistöviraston mittausosastolla projektissa hääri Matti Arponen. Maanmittaushallituksesta ylijohtaja kuului hankkeen johtoryhmään.  Juristeria-asiantuntijana toimi Pekka Virkamäki. Simo Järvinen hoiti kaavoitusta ja me hoidimme liikennettä, pääosin Teuvo Juntusen toimesta. Matti Ahvenharju Lemminkäiseltä oli mukana projektinjohdon asiantuntijana. Ahvenharju sitten kääräisikin projektin omakseen ja suututti Simon ja muut alkuperäiset mukanaolijat. Pietarilaisille ajateltiin opetettavan infran rakentamisen ja tonttien huutokaupan periaatteita ja sitten tietysti niitä oikeita liikennesuunnittelun ja kaavoituksen viisauksia. Silloinen Pietarin maakomitean puheenjohtaja ja sittemmin Luoteis-Venäjän rekisterihallinnon pääjohtaja ja Pietarin keskushallinnon kalakerhon varapuheenjohtaja ja kalakerhon kansainvälisen jaoston puheenjohtaja Dmitri Vladimirovich yhä muistelee Pargolovon työtä esimerkillisenä kansainvälisen yhteistyön näytteenä. Näin todistaa ystäväni Pekka Virkamäki.

Minä kirjoittelin kirjassani ”Ihmistä ei voi suunnitella – kiveä voi!” hieman sarkastisesti Helsingin virkamiesten vienti-innostuksesta: ”Kansainvälistymispolitiikkaa tehostaakseen kaupunki perusti yhtiön nimeltä Metropolitan Development Corporation. Tämän yhtiön siipien suojassa virkamiehet tekivät paljon matkoja lähialueille ja kaukoalueille. Pietari ja Tallinna nousivat osaksi toimintastrategiaa. Yhteistyötä yritettiin osin menestyksellä. Pääosin kuitenkin vailla suurempaa menestystä. Meitä ei sittenkään hyväksytty viisaiksi isoveljiksi! Tai ei! Kyllä Pietarin vedenpuhdistus oli Helsingin aktiviteetin hedelmiä. Toimijana taisi olla Helsingin Vesi. Pekka Korpinen vain kertoo, että näitä hedelmiä korjaamaan tuli vihkiäistilaisuuteen Suomesta niin korkeata väkeä, että Helsingin kaupungin edustajat joutuivat varsin takariviin.” Ympäristöministeriö ja sitä kautta Suomen valtio ovat myöskin toimineet aktiivisesti Pietarin vesien puhdistamiseksi. Miksi Suomi on rahoittanut Pietarin jätevesien käsittelyä? Sitä voi kyllä kysellä. Eikö tässä olisi parempi noudattaa vanhaa sääntöä: kukin kunta huolehtii omista kerjäläisistään. No, ei hötkyillä, hyvä juttu tuo naapuriapu on – kunhan piruilen kun ei itse päästy mukaan. Pargolovin kaupunkiprojekti sitten kutistui omaan mahdottomuuteensa. Mutta mitä aiottiin ja mitä todellisuudessa tapahtui? Sitähän nyt innostuu muistelemaan.

Pargolovo Keravan malliin

Helsingin Sanomat julkaisi huhtikuussa 1994 toiveikkaan jutun Pargolovin hankkeen etenemisestä ja mallia otettaisiin Keravalta. Siinä esiintyivät Matti Ahvenharjun lisäksi Keravan Ahjon alueen projektipäällikkö Paavo Kykkänen ja Asuntohallituksen entinen ylijohtaja ja sittemmin ympäristöministeriön tilapäinen ylijohtaja ja nyt haastatteluhetkellä Valtion Asuntorahaston ylijohtaja Teuvo Ijäs. Jutussa muistutetaan asuntoministeri Pirjo Rusasen ja kaupunginjohtaja Anatoli Sobtschakin tammikuussa allekirjoittamasta aiepöytäkirjasta. 

Kykkänen sanoi, että Ahjon alue voisi toimia mallina muun muassa kompostoinnin suhteen. Hän on valmis kouluttamaan pietarilaisia Ahjossa. Ijäs kertoo, että ympäristöministeriön tavoitteena on johdatella projekti vähitellen suomalaisyrityksille. Ijäs uskoo, että suurisuuntaisesta projektista jää käteen jotain. Hänen mielestään Tsernobylin pakolaiset ja maahan Itä-Euroopasta palaavat sotilaat täytyy asuttaa jonnekin. Ahvenharju sanoo, että jos kaikki menee nappiin, ensimmäisiä taloja päästään rakentamaan jo haastatteluvuonna 1994. Vielä hän sanoo: "Pietarilaisessa arkkitehtuurissa ei ole mitään häpeämistä. He taas arvostavat meidän projektinjohdon ja kansainvälisen rahoituksen osaamistamme."

Hanke sitten jysähti liikkeelle Ijäksen ja Ahvenharjun projektina. Ahvenharju sai ympäristöministeriöltä muutaman miljoonan markan apurahan. Siitä ei ollut jakoa Simolle ja muille suunnittelijoille. Soppa oli valmis. Hanke poistui vähitellen aikakirjoista. Kuluivatko rahat? Sitä en tiedä.

Mitä on todellisuudessa tapahtunut?

Se tässä nyt kiinnostaa. Onko jokin asia mennyt ikään kuin suomalaisten aikanaan suosittelemalla tavalla? Olimmeko jotenkin hyödyksi? Muuten kuin vain esimerkillisen yhteistyön osapuolena. Asian selvittely vaatii pientä karttatutkimusta. Kartaksi soveltuu mainiosti Google Earth. Siitä näemme millä tavalla ja millä aikataululla Pargolovoa on toteutettu. Pekka Virkamäen tuomaa seminaariraporttia lukemalla taas selviää mitä silloin itse ajattelimme kaupunginosan laajuudesta, talotyypeistä ja rakentamisen tehokkuudesta.

Pietarissa on 5,4 miljoonaa asukasta. Kaupungin alue on laaja, eikä kaikki maa ole suinkaan asutuskäytössä. Asukastiheys koko alueella 3800 asukasta neliökilometrillä. Asuntoalueiden tiheys on suurimmillaan 28000 asukasta neliökilometrillä. Otettaneen vielä huomioon, että Pietarissa asuntoneliöitä on noin 22 per henkilö. Kerrosneliöissä tämä tarkoittaa noin 30 k-m2 per asukas. Helsingissä vastaava luku on noin 43 k-m2 per asukas. Ryhdyin tutkiskelemaan paria aluetta, Pargolovon rakentamista ja sen läheisyydessä sijaitsevassa vanhassa Neuvostoliiton aikaisessa kaupunkirakenteessa olevaa aluetta.

Kuvassa pohjoista Pietaria. Ylimpänä valkoisella vahvistettuna Pargoloviin 10 viimeisen vuoden aikana toteutettu osin vielä keskeneräinen rakentaminen. Talot ovat pääosin 30-kerroksisia asuntolamelleja. Korttelitehokkuus tai pikemminkin aluetehokkuus on ek= 2,0. Kuvassa alempana on vanhaa rakennustapaa kuvaava kortteli. Lamellitalot ovat 9-kerroksisia ja tornitalot 17-kerroksisia. Korttelitehokkuus on ek= 1,1. Pargolovon korttelissa on kerrosalaa noin 5,2 milj. k-m2 ja vanhemmassa korttelissa noin 2,4 milj. k-m2. Paninpa tuohon viereen mittakaavavertailuun Simo Järvisen ja Eero Valjakan Olarinmäen ja Kuitinmäen. Pargolovon uusissa kortteleissa asukkaita voi olla 150000, vanhassa Pietarin korttelissa 60000 ja Olarimäki-Kuitinmäessä suomalaisella standardilla 12000.

Pargolovon uudisrakentaminen ei vielä näy tilastoissa. Ehkä rakentamisen raju taso on myös yllättänyt tilastontekijät tulevaisuuden ennusteissa, sillä vuodelle 2021 ennusteet lupaavat alueelle runsasta 80000 asukasta. Nyt rakentaminen varsinaisella 2,6 neliökilometrin uudisrakentamisalueella on edistynyt niin hurjasti että 10 vuoden aikana rakennettuja asuinrakennuksia on valmiina tai rakenteilla huikeat 5,2 miljoonaa kerrosneliömetriä. Paljonko niihin mahtuisi asukkaita? Jos laskemme 30 kerrosneliötä per asukas, niin saamme lopputulokseksi 170000 asukasta! Asukastiheys alueella olisi huimat 64000 asukasta neliökilometrillä. Tässä mennään jo maailmanennätysluokassa - jopa kiinalaiset standardit ylittäen. Lisää kaupunkia Helsinkiin ryhmittymä on suurimmissa unelmissaan yltänyt vain puoleen tästä asukastiheydestä. No jos leikisti otettaisiin vain Kalasataman tornirypäs ja sen vaatima maa-alue tulisihan siitä jo 100000 asukasta/km2. Koko Kalasataman ja Sompasaaren asukastiheys tulee olemaan noin 25000 asukasta neliökilometrillä. Se on siis sitä Pietarin vanhojen asuntokortteleiden keskitiheyttä. Kun taas muistamme, että Pietarissa neliömetrejä asukasta kohti on 60 % meidän lukemistamme.

Pargolovo on suorastaan corbusiaaninen kaupunki. 30-kerroksiset lamellit puhkovat taivasta valtavina levyinä. Minkäänlaista korttelimuodostusta ei synny. Kaikki pihat ja aukeat tilat ovat autoja täynnä. Viheralueet on muutamaa koulun kenttää lukuun ottamatta ulkoistettu jonnekin muualle. Teuvo Juntunen piirsi aikanaan nätin kuvan, jossa viherkäytävät yhdistivät alueen ympäröivään viheralueeseen ja historialliseen puistoon. Sellaisista käytävistä ei näy jälkeäkään. Olisiko tässä toteutunut rakentajan unelma, kaupunginosa, jossa ainoana tavoitteena on kerrosalan maksimointi

Mitä me sitten aikanaan suosittelimme?

Aika 90-luvun alussa oli suuren laman aikaa. Simo Järviselle ja Eero Valjakalle myönnetystä rakennustaiteen ja yhdyskuntasuunnittelun valtionpalkinnosta oli siitäkin jo aikaa. Palkinto myönnettiin vuonna 1975. Silti Pargolovon seminaariesitteessä esiteltiin Olari-tyyppisen asumisen ihannetta. Olarinmäen ja Kuitinmäen alueilla päästiin jo 17000 asukkaan väentiheyteen neliökilometrillä. Esitteessä osoitettiin, miten Pietarille tyypillinen vanha kaavoitusperiaate voidaan muuttaa inhimillisempään suuntaan talotyyppejä modifioimalla - Olarin malliin.

Oliko kysymyksessä tiivistäminen silloisista Pietarin standardeista? No ei todella ollut. Pysyimme ”olarimallilla” itse asiassa pietarilaisten tutunomaisessa tiheydessä. Pitkistä lamellimassoista ja tasakorkeudesta kyllä ehdotimme luovuttavaksi. Esite ja seminaari ehkä kertovat ajatuksistamme. Eikä vaan ehkä, siitähän ne juuri kertovat.

Mallikuvina oli Olarin korttelimalli ja pietarilaista kaavoitusta muistuttava suurlamellimalli. No, muistuttaahan tuo myös vaikkapa meikäläistä Olli Kivisen Pihlajamäkeä tai Laajasaloa, tosin aluetehokkuudeltaan vähintään kolminkertaisena. Seminaariraportti kertoo Olarin mallin aluetehokkuudeksi asuntojen osalta ea=0,63 ja lamellimallin aluetehokkuudeksi vastaavasti ea=1,0. Tuo viimemainittu luku onkin juuri se Pietarin tyypillisten neukkuaikaisten kortteleiden korttelitehokkuus. 

Seminaaria varten laadittiin mallikorttelisuunnitelma. Korttelialue oli hieman laajempi kuin nyt Pargolovon todellisuudessa rakennettu alue. Mutta, mutta rakentamisen volyymissa on melkoista eroa. Kuvaan oranssilla merkittyjen asuinkortteleiden kerrosalaksi arvioitiin aikanaan 1,2 milj. k-m2. Keskustan kaupallisten toimintojen ja yleisten rakennusten määräksi arvioitiin 0,11 milj. k-m2. Liikealaa oli merkitty alueen reunoille 0,6 milj. k-m2. Aluetehokkuudeksi saatiin ea= 0,65. Korttelitehokkuus oranssilla merkityillä asuntokortteleilla oli ek= 0,6-1,8. Liiketilojen korttelitehokkuus oli ek= 0,7-1,2. Aikanaan puhuttiin 40000 asukkaan kaupunginosasta. Toteutettu rakentaminen puhuu muuta kieltä. Kuvaan valkoisella merkittyjen rakennusten kerrosala on 5,2 milj. k-m2. Julkisia ja kaupallisia rakennuksia on noin 0,15 milj. k-m2. Rakennettuja maa-alueita on tätä nykyä 2,6 km2 ja aluetehokkuus on siten ea=2,0. Nyt on rakennettu 160000 asukkaan kaupunginosa.

Uudempaa mainontaa Pargolovon uudisrakentamisesta. Pietarissa rakennetaan noin 70000 asuntoa vuodessa eli 13 asuntoa vuodessa per 1000 asukasta. Se on suurempi määrä kuin pohjoismaissa. Suomessa vuoden 2020 luku oli 12, Tukholmassa 5, Kööpenhaminassa 4 ja Oslossa 6. Pietarin uudet asunnot maksavat Pargolovon tasolla alle 2000 euroa neliöltä. Asunnot ovat ”mustaseinäisiä”, siis viimeistelemättömiä. Nevski Prospektilla hinnat lienevät 3500 euron tienoilla.

Matkat Pietariin ovat harventuneet pandemian myötä. Ja kun ei olla intohimoisia penkkiurheilijoita jalkapallossa, ei siihenkään joukkoon yhdytty. Kunhan katsotaan potkupalloa kotikeinutuolissa. Pieni retkeily Pietariin oli kuitenkin kiintoisa. Kaikki se kiitos tuon Pargolovon raportin. Taidettiin silloin 30 vuotta sitten hieman väärin arvioida Pietarin rakentamisen trendejä. Samalla tavoin sitä arvioitiin omiakin trendejämme. Puhuttiin intohimoisesti tiiviistä ja matalasta. Nyt on meilläkin siirrytty pilviä raappimaan. Vaikka Pietariin verrattuna vielä kohtuumitassa. Ovat ehkä suunnittelijat vielä pitäneet pintansa, vaikka poliitikot haluavat korkeuksiin. Kuinka kauan kestämme?

Taulukaupoilla kirpputorilla

Liisa meni Perniön vanhalla asemalla sijaitsevaan Maurin makasiiniin. Mauri itse on valitettavasti siirtynyt ajasta ikuisuuteen, Liisa ei siis voinut myhäilevää Mauria tavata. Maurin kuoltua Maurin makasiinin rakastajat elivät pelossa. Loppuuko tämä ihanuus? Säilyykö tämä ihmeellinen runsauden sarvi? Muuttaako uusi omistaja kaiken järjestystä? Järjestys? Ei sitä ole koskaan ollut ennenkään tavaranpaljouteen uppoamista häiritsemässä. Syntyykö kaaokseen järjestys? Muuttuuko löytämisen suuri illuusio? Nyt makasiinin rakastajat huokaavat helpotuksesta. Järjestys ei ole tuhonnut illuusiota. Ja jälleen se toteutui, tuo illuusio. Liisa tonki epämääräistä taulukasaa. Oli kukka-asetelmia joka lähtöön. Oli kehystettyjä painokuvia tutuista tuntemattomiin. Vilahtikohan siinä ohimennen kuva taistelevista metsoista? Tai oliko siinä Eetu Iston ”Hyökkäys”. Kaksipäinen kotka repimässä lakikirjaa Suomi-neidon käsistä. Niin se on, kirpputorit edustavat kansallista muistia. Monenmoista.  Tärkeätä identiteettikamaa. http://penttimurole.blogspot.com/2014/08/kirpputorit-yhteiskunnallinen-muisti.html

Yllätys, se mikä varsinaisesti löytyi, oli oikeata grafiikkaa. Siis Liisan taideharrastuksen kohde parhaimmillaan. Teoksen kehyksistä oli lasi rikkoutunut. Se näytti taiteelta eikä ollut painoprintti. Se oli kuivaneulagrafiikkaa. Signeeraus puuttui.  Kuvassa oli pinjapuun puunrunkoja. Niiden joukossa kadunlakaisijan mieshahmo. 

Taulun takaa löytyi sinne liimattu paperilappunen, johon oli kirjoitettu kryptinen teksti: ”Henry Ericsson xxxx xxxxx Ericsson”. Siellä oli myös lyijykynällä merkitty vuosiluku -24. Tämä on jotain. 

Liisa tutki taulua edestä ja takaa. Pian selvisi, että tekijä oli juuri tekstilapussa esiintyvä Henry Ericsson. Kuka oli Henry Ericsson? Hän oli tunnettu vuonna 1898 syntynyt taiteilija joka sai traagisesti surmansa vuonna 1933 auton syöksyttyä Porvoon jokeen.

Neljä henkeä saa surmansa auton syöksyttyä jokeen. Surmansa saivat Henry Ericsson ja hänen vaimonsa Marquita, myös autossa mukana olleet kirjallisuudentutkija Erik Kihlman ja vaimonsa Gunnel jakoivat saman traagisen kohtalon. Ericssonin omistama ja ajama auto oli lähestynyt suurella vauhdilla joenrantaa pitkin nykyistä Mannerheiminkatua, silloista Nikolainkatua. Miksi? Se ei selviä. Nykyistä siltaa ei vielä ollut. Se rakennettiin vasta 1957. Kuljettaja törmäsi ensin varoitusmerkkiin, pysähtyi ja jatkoi sitten oikealle kohti Simolinin kauppahuoneen tiilirakennusta ja ajautui sivuttain rantaportaille ja kaatui veteen kylki edellä. Auto saatiin ylös nopeasti, mutta tekohengitys ei enää auttanut uhrien elvyttämiseksi. Suomi menetti onnettomuudessa taiteen merkkihenkilöitä. Quita ja Henry Ericssonilla oli poika nimeltä Cristoffer. Hän jäi orvoksi 13-vuotiaana. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1836075?page=1

Henry Ericssonin elämäntarinaa

Henry Ericsson syntyi Mikkelissä vuonna 1898. Hän opiskeli Taideteollisessa keskuskoulussa vuosina 1915–1919 ja sittemmin Roomassa ja Pariisissa. Henry Ericsson ansioluettelossa mainitaan erityisesti Pariisin vuoden 1925 kansainvälinen taideteollisuusnäyttely Exposition internationale des Arts décoratifs et industriels modernes.  Näyttelyssä esiteltiin sodan jälkeisen ajan inhimillisen nerouden tuotteita. Muutakin tapahtui tuohon aikaan. Nainen muuttui. Josephine Baker hurmasi. Jazzin rytmi muutti naisen silhuetin. Korsetin muokkaama kohtalokas nainen ”femme fatale” hävisi. Tilalle tuli trimmattu tyyppi. Naiset halusivat ryhtyä muistuttamaan miehiä. Heidän piti uida, polttaa tupakkaa, juoda kuplivaa, tanssia foxtrotia ja charlestonia, ajaa autoa ja vieläpä ohjata lentokonetta. Heille piti olla tarjolla keskiyön partyja, Rolls Royce -autoja sekä miljonäärejä. Näin kertovat viisaat.

Tällainen aika oli siis Henryn esiinmarssin aikaa.

http://penttimurole.blogspot.com/2014/11/naiset-charlestonin-pyorteisiin-1925.html

Minna Harjunpää kirjoittaa Jyväskylän yliopiston gradutyössään Pariisin näyttelystä hyvin seikkaperäisesti (JUMALHAHMOJA, HEDELMÄNPOIMIJOITA JA KARHUNKAATAJIA, huhtikuu 2014).  https://jyx.jyu.fi/handle/123456789/43398   Henry Ericsson on hänen tekstissään vahvasti esillä. Hän kirjoittaa Suomen kansallisromanttisesta osastosta mm. näin: ”Suomen osastossa viitattiin taideteollisuustuotteiden kautta suomalaisen kansallisen identiteetin kirjallisiin kivijalkoihin, Seitsemään veljekseen ja Kalevalaan. Pariisissa yhteys Kalevalaan muodostui Henry Ericssonin kattomaalauksen kautta.

Katso kuvaa. Melko nostalginen tila ryijyineen, olisiko silloista nykytaideteollisuutta? Väitöskirjassaan Minna Harjunpää analysoi laajasti Pariisin näyttelyä ja Barcelonan näyttelyä. Pariisissa Gustaf Strengell oli suunnittelussa ja näyttelyn rakentamisessa pääroolissa ja Henry Ericsson hänen apulaisenaan. Minna pohtii mm. sitä miksi Ericsson omissa puuteoksissaan ja lasiteoksissaan oli muuttanut Seisemän veljeksen tuliaseet keihäiksi. Niinpä myös Akseli Gallen-Kallelan karhunmetsästystä kuvaavassa piirroskuvassa veljekset hyökkäsivät karhun kimppuun keihäin aseistettuna, vaikka Kiven tekstissä heillä oli käytössään tuliaseita.

Ennen kuin näyttelyn rakentamiseen varsinaisesti päästiin, oli käyty pitkällinen riitely ministereiden, suurlähettiläiden ja taideteollisuustoimijoiden välillä. Aluksi oli tarkoitus järjestää vain ryijynäyttely, mutta sellainen ajatus modernia aikaa kuvaavan maailmannäyttelyn yhteydessä olisi ollut suorastaan sopimatonta. Lopuksi sitten Strengell ja Ericsson saivat ohjeet ja lisämäärärahat näyttelyn rakentamiseksi. Kuitenkin kävi niin että monelta kävijältä osasto jäi huomaamatta, koska he luulivat olevansa vain läpikulkuhuoneessa, jonkinlaisessa suuressa näyttelypalatsin eteisessä tai tuulikaapissa. Näin epäilee väitöskirjan tekijä luettuaan näyttelyarkkitehti Harry Röneholmin raportteja.

Henry Ericssonin ”Barcelona pokaali” ja ”Yöllinen lentohyökkäys”. Pokaali oli Helsingin kaupungin lahja Barcelonan kaupungille. Maljakko tuo elävästi mieleen pommitustalvet 40-luvulla. 

Vuosina 1931-1932 Ericsson toteutti sarjan sisällissotaa koskevia teoksia. Ericsson oli sodan lopulla määrätty Hennalan vankileirille vartijan tehtäviin, joten hänellä oli aiheesta omakohtaista kokemusta. Kuvassa akvatinta ”Mielenosoituskulkue” (1931). Ericssonin kuvat ajoittuvat oikeistoradikalismin ja Lapuan liikkeen keskeisimpään aikaan, mutta ne kuvaavat lähtökohtaisesti punaisten tuskaa. Joku väitti makaaberiksi ristiriidaksi sitä, että Henry Ericsson toimi kaksikymppisenä vanginvartijana Hennalan vankileirillä ja sitten ryhtyi kuvaamaan punaisia myönteiseen sävyyn.

Nyt Henry Ericssonin teos on nostettu kunniapaikalle Kemiönsaaren Tallkullan navetassa. Kysymyksiä herää. Miksi siinä ei ole signeerausta? Laatta on tietysti jäänyt olemaan taiteilijan kuoleman jälkeen. Se on voitu jälkeenpäin vedostaa. Miksi siinä lappunen liimattuna taulun taakse? Nämä kysymykset eivät häiritse meitä, kun katselemme taulua. Se maksoi Maurin makasiinissa 10 euroa. Se on taidokas ja kaunis. Kuvan katsominen palauttaa mieleen taiteilijan ja hänen vaimonsa traagisen kohtalon. Ainakin nyt vielä se tulvahtaa mieleen. Minun oli vielä ryhdyttävä niinkin arkipäiväiseen toimintaan kuin etsimään Ericssonin auton mallia. Se oli Nash 1933 Sedan. Yritimme vielä löytää antikvariaateista taitelijan pojan, meriarkeologian dosentin ja yliopistomiehen Christoffer Ericssonin kirjoittamaa Henry Ericsson, Min far -teosta. Sitä emme vielä löytäneet.

Muitakin löytöjä

Maurin makasiinin taideanti meidän kotiimme ei suinkaan rajoitu Henry Ericssoniin. Kaksi vuotta sitten Liisa oli penkomassa Maurin aarteita. Silloin vielä itse Mauri seurasi pengontaa katseella. Myhäili tyytyväisenä. Kauppa käy. Aivan samoin kuin nyt tapahtui, tapahtui silloinkin. Liisan käteen osui grafiikan työ, joka herätti mielenkiinnon. Kuvassa musta mies tanssii pariisilaisravintolassa orkesterin soittaessa. Kuvan taakse oli kirjoitettu ”Pariisi 1982”. No, senhän arvaa, kemiöläinen kesäturisti oli Seinen rantaa kulkiessaan osunut bukinistin kojulle ja havainnut sopivan hintaisen tuliaisen, ehkä muistona Montmartrella tai Pigallella vietetystä illasta. Vedoksen tunnistaa Henri de Toulouse-Lautrecin (1864-1901) työksi. Se on Intian musteella ja liidulla vuonna 1896 toteutettu ”Chocolat dansant dans un bar”. Baarimies Ralph tarkkailee tanssin kulkua. Baari oli amerikkalaisirlantilainen baari lähellä Place de la Concordea. Alkuperäinen mainosposteria varten valmistettu litografia oli kooltaan 65x50 cm.  Meidän vedoksemme on pienempi. Se on vain 21x16 cm.  Teos on kunniapaikalla kaapin päällä Pakilassa. Sen ympärille voi kehittää tarinoita.

Pariisi on aikoinaan ollut minun lempikaupunkini. Nyt koronat ja oman liikkuvuuden rajoittuneisuus ovat rajoittaneet Pariisin käyntejä. On vain katseltava Chocolatin tanssia ja muisteltava omia tekemisiään. Jos haluat tietää jotain vanhan ajan Pariisin reissuista ja suutelevasta taksikuskista lue: 

http://penttimurole.blogspot.com/2015/03/katu-kulttuurikeskuksena.html

http://penttimurole.blogspot.com/2014/02/smart-milano-kandinsky-ja-taksikuskit.html

Kirpputorien anti ei lopu tähän. Meillä on vielä Kemiön Gesterbyn Talkullassa ainakin kolme kirpputorien helmeä. Varmaan niissäkin hinta on ollut viiden ja kymmenen euron välillä. Tunnettu salonkitaide ei ole kallista, kun sen oikeasta paikasta ostaa. No, eivätpä nämä taidetuotteet muutenkaan hinnaltaan miljooniin yllä. Näyttävät samojen taiteilijoiden teokset lähtevän taidekauppiailtakin parilla sadalla eurolla. Vasemmalla on Liisan (miksei minunkin) lempikuva, tekijä Ursula Bollman-Holmlund, oikealla ylhäällä on tunnetun ruotsalaisen Rudolf Granbergin (1828-1903) ”omakuva ateljeessa” ja oikealla alhaalla Ville Boijer-Poijärven (1899-1975) akvarelli vuodelta 1947.

Hassu juttu oli, kun Liisa löysi oman nuoruudessaan piirtämänsä kuvan Kemiön kirpputorilta. Sillä oli kova hinta, 50 euroa. Ennakoiko se rahakasta taiteilijan uraa?

Minullakin on jotain henkilökohtaista Maurin makasiinista

Aivan henkilökohtainen esine – kyllä. Kävelykeppi. Lastenlastenlasteni suosima esine. Ohut, kevyt, tarpeeksi pitkä, pihlajasta tehty. Pihlaja on sitkeä ohuenakin sauvana. Kestää hyvin meikäläisen runsaan painon. Soveltuuhan pihlajapuu vaikkapa vasaranvarreksi tai taltanpääksi. 

Pihlajalla uskottiin olevan suojelevaa ja onnea tuovaa voimaa. Keväisin karja laskettiin laitumelle pihlajaveräjän läpi. Kalaonnea saatiin vetämällä kalaverkot halkaistun pihlajavitsan läpi. Pihlajanmarjojen voimalla voitiin parantaa taioilla pellot ja vieläpä lisätä naimaonnea. Tuota viimeksi mainittua ei meikäläinen kuitenkaan enää tarvitse. Nyt kuitenkin odottelen, että Liisa pääsee käsiksi puissa notkuviin pihlajanmarjoihin – ennen närhiä ja tilhiä -  ja ryhtyy hyytelön keittoon. Jo nyt suussa tuntuu ihanan kirpeän lempeä maku.

Kyläkuvasta kaupunkikuvaan

Kesäaikaan on tapana tehdä kesäretkiä. Meidän naisporukkamme päätti tehdä kesäretken Loimaalle. Suurin odotuksin he lähtivät Kemiönsaarelta 120 kilometrin matkalle kohti Loimaata. Aina kun saapuu suomalaiseen kylään, oikeastihan nuo eivät ole kaupunkeja, ryhtyy ihmettelemään. Näinkö se on? Niin tapahtui Loimaallakin. Suomalaiset kylät, oikeastaan kauppalat ovat todella samanlaisia ja ei minkäänlaisia. Ajattelen nyt naapurikuntia. Lähinnä tuossa 5 kilometrin päässä on Kemiönsaaren kunnan keskusta eli kirkonkylä.  Kylässä on kaunis kirkko ja yksi tai kaksi kaunista rakennusta. Kaunein on Erik Bryggmanin entinen osuuspankkitalo, sittemmin oikeustalo. Kirkonkylässä on noin 1300 asukasta. Kemiön saari on Ahvenanmaan jälkeen Suomen suurin merenrantasaari. Kemiönsaaren kunta muodostettiin vuonna 2009 yhdistämällä Kemiön, Dragsfjärdin ja Västanfjärdin kunnat. Saarella on 120 kylää.  Siellä on myös puolustusvoimien suuret ammusvarastot.

Pysähdyn Kemiön keskustassa tuijottamaan yhtä ainoista kauniista rakennuksista. Se on Erik Bryggmanin suunnittelema osuuspankin talo, sittemmin oikeustalo. No ei tuo Siggen uudempi Villa Lande mikään hullumpi ole, eikä pari muutakaan uudempaa aivan mahdottomia ole, mutta kun kaikki mikä on rakennusten välillä, katutila, nurmikot, parkkipaikat ovat holtittomia, niin mikä on lopputulos. Se on suomalainen kadotettu kylätie. http://penttimurole.blogspot.com/2013/08/kadotettu-kylatie.html

 Pohjoisen suuntaan mennessä on Paimion kaupunki 41 kilometrin päässä. Paimio kutsui itsensä kaupunkien joukkoon vuonna 1997. Kaupungissa on noin 10000 asukasta. Paimiosta on löydetty 3500 vuotta vanha pronssikirves. Paimio ei näytä kaupungilta. Se näyttää perinteiseltä kirkonkylältä. Kylän keskellä on kaunis keskiaikainen kirkko.  Paimion tunnetuin rakennus on Alvar Aallon suunnittelema huikea Paimion parantola. Se sijaitseen kolmen kilometrin päässä kirkolta. Minulle tunnetuimpia paimiolaisia on teatteriohjaaja Juha Hurme. Lue Paimion ihmeellisestä parantolasta: http://penttimurole.blogspot.com/2019/09/paimion-parantolassa-asiat-edistyvat.html 

Matkalla Kemiöstä Paimioon ajetaan Sauvon kirkon ohitse. Sauvon kirkko on mahtava ilmestys. Luulisi tällaisella rakennuksella olevan valtava painovoima ja vetovoima. Luulisi noiden voimien vaikuttavan ympäristöönsä. Muokkaavan sitä. Panevan kaiken ympäröivän ylevään asentoon. Mutta ei. Asiat, tiet ja talot ja parkkipaikat, toteutuvat omaan häpeämättömään ja mistään piittaamattomaan tapaansa suuren monumentin ympäristössä. Eikä vain Sauvossa. Sauvo on sentään paremmasta päästä.

 

Keskiaikaisia ilmestyksiä on muissakin tässä mainituissa kyläkohteissa.  Itään päin, kun lähtee kohtaa Perniön kirkonkylän 26 kilometrin päässä. Mahtava Pyhän Laurin kirkko hallitsee maantieksi aikanaan muuttunutta kylänraittia.

 

Perniö on tunnettu pronssikautisista hautalöydöistään. Siellä on myös vanhoja tunnelmallisia ruukkikyliä Teijon seudulla. Vuonna 2011 Teijon alue valittiin Valtakunnan Vuoden Kyläksi. Perniön kunnan itsenäinen elämä päättyi alueliitokseen vuonna 2009. Siitä tuli Salon kaupungin osa. Kunnassa oli aikoinaan 6000 asukasta. Perniö oli tunnettu kaivospitäjä. Aijalan kaivoksen torni uhkuu vanhaa kaivosperinnettä ja Orijärven kaivoksen kiviröykkiöt puhuvat outoa kieltä. Perniön keskusraitilla, komean kirkon katveessa on hieman tunnelmaa. Se on kiva joskus ohiajaessa kokea. Minulle tunnetuin perniöläinen on oopperalaulajattaremme Karita Mattila.

Etelän suunnassa on Taalintehdas 26 kilometrin päässä. Sehän vaikuttaa hieman pikkukaupungilta. Taalintehtaan ruukki perustettiin 1600-luvun alussa. Taalintehtaan rantamakasiineja väitetään Engelin suunnittelemiksi. Alueella on hienoja työväen luhtitaloja sekä mahtavat hiiliuunit rykelmänä rannassa, puhumattakaan vanhasta masuunista jonka äärellä on kuunneltu monet Baltic Jazzit. Olipa Taalintehtaalla myös merkittävä Bitcoin louhimo – hetken aikaa. http://penttimurole.blogspot.com/2016/07/valuuttavallankumous-bitcoineista.html

Kaikki vanha on upeata, kaikki uusi on tavanomaisen mitätöntä

Tästä joutuu kysymykseen. Miksi on niin, ettei uudessa rakentamisessa ole mitään kaunista? No, löysätään vähän – harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta. Miksi joku vanha aitta, kivinen silta, maatalon pihapiiri, mylly patoineen, vanha ruukkirakennus, pieni punamullattu kylärykelmä vaatimattomine taloineen ja ulkorakennuksineen, miksi niiden harmonia ja kauneus pysäyttävät? Nykyinen tyyppitalo vanhaa jäljittelevine krumeluureineen ei todella pysäytä. Ei myöskään kauppahalli tai teollisuushalli. Luonto pysäyttää, se on selvä. Pyysin 15-vuotiasta Anttia osoittamaan jonkun kauniina pitämänsä rakennuksen Kemiön keskustasta. Hän sanoi havainnoivansa vain luonnon kauneuden. Antti on lauttasaarelainen. Hän ei ollut havainnut Lauttasaaressa erityisen kauniita rakennuksia. Mutta hän piti kauniina Lauttasaaren rantapolkua juuri tietyssä kohdassa ja monessakin kohdassa.

Helsingissä teimme jalankulkututkimuksen vuonna 1971. Kulkijoilta kysyttiin asioita jotka tekevät paikan miellyttäväksi. Puut ja istutukset mainittiin usein, mutta ne eivät erottele miellyttäviä tai epämiellyttäviä paikkoja: Kaisaniemen puiston vihreys on miellyttävä, mutta siellä olevat ihmiset tuhoavat paikan miellyttävyyden, siitä tulee epämiellyttävä paikka. Rakennuksia ei juuri huomata, eivätkä ne erottele miellyttäviä tai epämiellyttäviä paikkoja: arkkitehtuuria ei mainittu paikan miellyttävyystekijänä. Sosiaalinen ympäristö on voimakas paikkoja erotteleva tekijä: siellä olevien ihmisten parissa viihtyy, se on hyvä kohtauspaikka, siellä on muodikkaita ja hyvin pukeutuneita ihmisiä, toisaalta siellä on epämääräisiä ihmisiä. Liikennetekijä on selvästi miellyttäviä ja epämiellyttäviä paikkoja erotteleva tekijä, liikenteessä huomataan haitat: vilkas liikenne, vaikea liikkua lastenvaunujen kanssa, ruuhkat, melu, epäsiisteys, joutuu maan alle.

Suunnittelija saattaa masentua. Viehän se pohjan pois suunnittelijan elämältä, jos rakennuksilla ja arkkitehtuurilla ei ole tekemistä paikan kauneuden tai miellyttävyyden kanssa. Liikennesuunnittelija tietysti masentuu täysin, sillä liikennejärjestelyihin ei näyttäisi liittyvän mitään miellyttävyyttä parantavia tekijöitä – vain haittoja.  No, Helsinki ja oikeat kaupungit ovat tietysti eri asioita. Niissä sentään on joitakin kauniita rakennuksia.  Mutta miten paikan kauneutta voisi nähdä rakennetussa miljöössä, jos kauniita rakennuksia ei ylipäänsä lainkaan ole näköpiirissä. Tai miksi ei ole?  

Kuuntelen asiantuntijaa

Roger Wingren on minun asiantuntijani, kun kaupunkien kauneudesta on kysymys. Kirkonkylien kauneus ei ehkä ole hänen erikoisalansa. Hän on niin tottunut ajattelemaan omaa kaunista kaupunkiaan, Pietarsaarta. Hän on huolissaan siitä, ettemme tiedä mitä kaupunki on. Hän sanoo: ”Kaupunki on vettä, mutta meillä tai meidän ajatuksissamme ei ole vettä - on vain vesihöyryä.”  Emme myöskään tiedä mitä tori merkitsee kaupunkilaiselle. Miten voisimme tietää, jos me olemme sen kadottaneet. Meiltä puuttuvat työkalut kaupungin ymmärtämiseen. Kaikella uudella alistamme vanhaa. Vanhaa ei kuitenkaan saa jäljitellä, mutta sitä on kunnioitettava. Roger puhuu isovanhempien halaamisesta. Se on samanlaista kuin lastenlastenlasten halaaminen, mutta niin erilaista. Roger puhuu ja kirjoittaa samanaikaisuudesta, kohtaamisesta ja kokoamisesta:

 ”Läpikuultavuus, samanaikaisuus, on näkemyksellinen arkkitehtonisen työn perustavien tavoitteiden määritelmä. Se vapauttaa meidät näkemään rakennukset ja rakenteet sekä itsenään että osana yhteyttään ja samalla itsenäisinä suhteessaan ’historialliseen’ ja ’moderniin’. Niin tehdessämme huomaamme, ettei menneisyyttä, nykyisyyttä ja tulevan mahdollisuutta voi erottaa toisistaan.

Kaikki elämä syntyy kohtaamisessa. Kohtaamista on ihmisten välillä, mutta myös ihmisten ja miljöön välillä.  Kohtaamista ei voi konstruoida. Se tapahtuu. Mutta me voimme valmistaa tilaa ja paikkoja kohtaamiselle, tilaa samanaikaisuudelle, kohtaamiselle, työlle ja leikille. Me voimme kaupunkirakentamisen keinoilla luoda vuoropuhelun, joka toteuttaa toiveemme ihmissuhteiden yhdistämisestä.

Kaikki luova prosessi on kokoamista, koota ja yhdistää, päämäärätietoista työtä jossa tekijä itse kehittyy ja rikastuu. Kokoaminen tarkoittaa fyysisen tilan valmistamista kaupunkielämää varten erityisesti kaupunkikeskustassa. Se on paikka jossa kaupungin mahtavimman läsnäolon tulisi tehdä esiinmarssinsa.”

Rogerin mielestä kokoavassa suunnittelussa kaupungin elämälle luodaan tilaa keskustaan, ja sinne ennen muuta, siis sinne, missä kaupungin voimakas ja syvä läsnäolo astuu näyttämölle. Keskusta on määritettävä, rajattava ja sen on saatava muoto. Roger jatkaa: Historiallista kaupunkia ympäröi muuri. Muurissa olevien porttien kautta käytiin sisälle kaupunkiin. Portit erottivat kaupungin ja muun maailman, ne erottivat myös kadun ja tien luonteen. Tien suunta on sen akselin suunta. Kadun tärkein suuntaus on Hermann Knoflacherin mukaan sen akselin kanssa ristikkäinen.  Vain aito, akselinsa kanssa risteävä katutila mahdollistaa kaupunkitilan muodostumisen. Sillä tavoin syntyy Jan Gehlin mukaan elämä talojen välissä.

Jaa, panenpa tähän linkin Pietarsaaressa juuri ennen koronavaihetta alkaneeseen suunnitteluprosessiin, jossa ensivaiheessa laadittiin esseet, joilla pyritään luomaan kehyksiä varsinaiselle suunnittelulle. Sieltä löytyvät mm. Rogerin ja minun esseeni:

https://www.jakobstad.fi/asuminen-ja-ymparisto/tekniset-palvelut/ajankohtaiset-projektit-/uppdatering-av-jakobstads-trafik-och-miljoplan-fi-fi/trafik-och-miljoplan-for-centrum-1989-fi-fi

 Ei tämä ole ensimmäinen kerta, kun kylänraiteista ja kauneudesta ja sen lakisääteisyydestä puhutaan:

http://penttimurole.blogspot.com/2020/12/kauneus-on-rakentamisessa-lakisaateista.html

Mitä laki sanoo?

Maankäyttö- ja rakennuslakia uudistetaan. Määrätäänköhän siinä jotain rakennusten kauneudesta, vai määrätäänkö siinä vain energiankäytöstä, palosuojelusta ja muista tekniikan asioista? Ympäristöministeriön korkea virkanainen sanoo: ”MRL-uudistus liittyy selkeästi arkkitehtuuripoliittiseen ohjelmaan. Uudella lailla säädetään, miten ratkaistaan, miten rakennukset sijoittuvat ja millaisia niiden tulee olla. Kaunis kaupunkikuva sekä rakennusten kauneus ja sopusuhtaisuus säilynevät arvoina tulevaisuudessakin.” Hän sanoo lailla säädettävän, miten ratkaistaan kauneuskysymys ja sopusuhtaisuuskysymys. Niin, tottahan se on, että juristit joutuvat nykyään ratkomaan yleiskaavakysymyksistä alkaen kaikkea mikä liittyy rakentamiseen, kauneuttakin. Kaikki muistamme Helsingin yleiskaavan bulevardiratkaisut ja olihan aikoinaan niin että korkein hallinto-oikeus määritteli Sanomatalon sopusuhtaisuuden kelvolliseksi. https://archinfo.fi/2020/01/kirsi-martinkauppi-maankaytto-ja-rakennuslaki-uudistuu-samanaikaisesti-arkkitehtuuripoliittisen-ohjelman-kanssa/

Vanha maankäyttö- ja rakennuslaki tuntee sanan kaunis.  Alueiden käytön suunnittelun edistämistä koskevassa pykälässä olisi edistettävä: ”3) rakennetun ympäristön kauneutta ja kulttuuriarvojen vaalimista”. Rakentamiselle asetettavista vaatimuksista sanotaan pykälässä 117 näin: ”Rakennuksen tulee soveltua rakennettuun ympäristöön ja maisemaan sekä täyttää kauneuden ja sopusuhtaisuuden vaatimukset.”  Sana kauneus sisältyi nykyiseen lakiin 4 kertaa. Edellisten lisäksi sana esiintyi kaupunkipuistojen ja rakennuksen purkamisluvan yhteydessä. Miten on uuden lain kanssa? En löytänyt valmiita pykäliä.

Soitan tunnetulle rakennusvalvontamiehelle. Hän valmistelee uutta maankäyttö- ja rakennuslakia. Kysyn häneltä, onko uudessa laissa edelleen määritelmä rakennusten kauneudesta ja sopusuhtaisuudesta suhteessa ympäristöönsä. Hän pitää puhelimessa iloisensävyisen esitelmän kauneuden ja sopusuhtaisuuden juridisesta merkityksestä. Hän vakuuttaa, että kauneuden ja sopusuhtaisuuden turvaavat lausekkeet tulevat säilymään laissa. No, sittenhän asiat ovat kunnossa. Mutta hetkinen. Siellä ne ovat olleet ennenkin, eivätkä kauneus ja sopusuhtaisuus ole toteutuneet ainakaan minun kesäympäristöni vaatimattomien kotikylien uudisrakentamisessa. Jossain mättää. No, se mättää siinä, että on olemassa erilaiset kauneuskäsitykset. On olemassa juridinen kauneuskäsitys, joka on rakennustarkastajan ratkaistavissa. Se ei tarkoita teosta, taideteosta. Se tarkoittaa ympäristöönsä hyväksyttävällä harmonialla suhtautuvaa käyttöesinettä. Mutta miksi siinä sitten on sana ”kaunis”?

Tunnettu rakennusvalvontamies selventää: ”Kauneus ja sopusuhtaisuus vahvistuvat rakennustarkastajan tekemällä rakennuslupapäätöksellä. Jos päätös on myönteinen, kohde on lakisääteisesti kaunis ja sopusuhtainen. Siitä voi valittaa. Valituksen käsittelee poliittisesti valittu lautakunta. Jos lautakunta kumoaa valituksen, kohde on vahvistetusti kaunis ja sopusuhtainen. Jos vieläkin valitetaan, asia menee hallinto-oikeuden käsittelyyn. Sieltä tulee lopullinen päätös.”

Obligatorinen tilastokatsaus

Otetaanpa tähän nyt vielä yksi tyypillinen näille blogeille tavanomainen tilastokatsaus lukijoiden suureksi iloksi. No, myönnetään enemmänkin ehkä minun omaksi ilokseni. Tykkään nimittäin sellaisesta. Ja varsinkin siitä, että blogissa voi heitellä asioita rennosti, ilman tieteellisen tutkimuksen rasitteita, noin vaan vitsinä. Halusin nimittäin tarkastella arkkitehtuurikilpailujen arvosteluperiaatteita. Kysymykseni kuului, lähteekö tämä kirkonkylän tapaisten kaupunkien ja kylien ja entisten kauppaloiden surkea mittakaava ja rakennusten heikko arkkitehtoninen taso kansan huonosta mausta, vai onko taustalla suuremmat instituutiot. Ajattelin katsoa mitkä tekijät vaikuttavat arkkitehtikilpailujen valintoihin. Eivät kai vaan sielläkin jää vähäpätöiseen osaan nuo oudot asiat kuten kauneus ja sopusuhtaisuus. En nyt tarkoita juridista kauneutta.

Itäkeskuksen kansainvälinen ideakilpailu 2019-2020 sopii mielestäni esimerkiksi siitä mitkä ovat kilpailun arvostelun nykyiset prioriteetit. Onko siellä kauneus ja mittakaava ykkösasemassa? Vai ovatko toiminnallisuus ja liikenne dominoivia elementtejä? Miten suhtaudutaan kustannuksiin ja toteuttamiskelpoisuuteen? Itäkeskuksen kilpailussa oli asetettu tavoitteisto. Kilpailun tarkoituksena oli löytää innostavia ja innovatiivisia ehdotuksia jotka tukevat kaupungin hiilineutraalisuustavoitetta. Ehdotusten tuli olla taloudellisesti ja teknisesti toteuttamiskelpoisia. Tavoitteena oli tuoda joukkoliikenteen solmukohtaan omaleimaisuutta ja monikulttuurista identiteettiä. Alueen tulisi muuttua läpikulkukeskustasta kaupunkimaisen eläväksi Itä-Helsingin keskustaksi. Kilpailuun tuli 48 ehdotusta. Niistä neljä valittiin jatkoon. Kilpailun voitti Arkkitehtitoimisto Harris - Kjisik Oy, VSU maisema-arkkitehdit Oy ja WSP. Arvostelupöytäkirjassa liikenne on dominoivassa asemassa – mitä sanojen lukumäärään tulee. Kaupunkivihreä on vahvasti esillä, niin myös hulevedet. Kaupunkikuva ja monikulttuurinen identiteetti saavat kohtuullisen osuuden sanoista.  Omaleimaisuus ja sosiaalinen omistajuus eivät saa momentumia. Yllättävää on toteuttamiskelpoisuuden vähäinen käsittely, vaikka se oli tavoitteenasettelun yksi pääasioita. Oliko toteuttamiskelpoisuudesta kaksi tai kolme mainintaa ehdotuksien arvostelussa?

Nyt oli pakko laajentaa hieman tarkastelukulmaa. Otin mukaan Junatien kansainvälisen ilmoittautumiskilpailun sekä Turun Linnanniemen kansainvälisen ideakilpailun. Itäkeskuksen ja Junatien kilpailut järjestettiin vuonna 2019 ja Turun Linnanniemen kilpailu vuonna 2020. Tässä tarkastellaan arvostelupöytäkirjojen sanavalintoja, sanojen lukumäärää. Kuvassa Itäkeskuksen arvostelupöytäkirjan sanojen lukumäärä on määritellyt järjestyksen. Liikenne näyttää olevan arvostelujen eniten käytetty sana kaikissa kohteissa. Jalankulusta ja pyöräilystä puhutaan muodin mukaan eniten. Joukkoliikenteestä ja autoliikenteestä vähemmän. Itäkeskuksessa kansirakenteet nousivat keskiöön koska ne oli kilpailuohjelmassa kielletty, mutta käytännössä sallittuja. Viherympäristö nousee liikenteen jälkeen toiseksi tärkeimmäksi sanojen aiheeksi. Arkkitehtuurista ja kaupunkikuvasta on kolmanneksi eniten sanottavaa. Aukiot mainitaan usein, mutta toreista ei puhuta lainkaan. Kauneus ei kuulu sanavarastoon.  Turkulaiset kylläkin käyttivät arkkitehtuurin käsitettä helsinkiläisiä enemmän. Hulevedet ovat nykyään vahvasti esillä. Kustannukset ja toteutuskelpoisuus eivät nouse keskiöön. Samaa voi sanoa harmonian, kauneuden ja sopusuhtaisuuden käsitteistä. Samaan matalaan kategoriaan jäävät monikulttuurisuus, toimintojen sekoittaminen ja omaleimaisuus.

Vastasiko tämä teksti joihinkin varteenotettaviin kysymyksiin? Ovatko kauneus ja sopusuhtaisuus nyt hallinnassa? Eivät ole. Me ansaitsemme enemmän ymmärrystä, enemmän herkistymistä, enemmän asiantuntemusta, enemmän keskustelua ja enemmän vuorovaikutusta. Sen jälkeen me pystymme tekemään parempia suunnitelmia jotka antavat puitteet elämän esiinmarssille.