Firman ihanat naiset

Naisten asema ja heidän päällään leijuva lasikatto on aikamme puheenaihe. Media ryöpyttää MeeToota ja mieshenkilöiden sopimatonta käytöstä naispuolisia työntekijöitä kohtaan. Erityisesti kaikki liittyy johtajuuteen ja johtajien sietämättömään tapaan käsitellä alaisiaan naisia. Vaikuttaa siltä, että koko maailmanjärjestys perustuu naisten sortoon tukeutuvaan vallankäyttöön. Sitä joutuu ihmettelemään, ovatko asiat todella noin surkealla tolalla? Ajattelee omaa elämäänsä. Ajattelee naisia. Naisia omassa firmassa ja naisia asiakkaina. Ajatusten kokoaminen edellyttää pientä historiakatsausta. Siinä riittää hämmästelemistä. Olen usein väittänyt vanhaa maalaisyhteisöä ja esimerkiksi nykyajan islamilaisyhteisöä matriarkkalisiksi. Matriarkat saattavat liittyä vahvasti myös valtaapitäviin ja ns. sivistyneistöön. Nuorten naisten itsenäisyys ja vapaus on kautta historian ollut heikoissa kantimissa.

Vanha äijä pohtimassa naiseutta työympäristössä.  Sukulaiseni Maikki sanoi minun liikkuvan vaarallisilla vesillä. Hän on tehnyt työnsä muotimaailmassa. Nyt muistelee vanhoja. Sanoo ettei kaikkea halua edes muistella. Mutta kysymys kuuluu, miten asiat olivat meidän firmassamme? Miten meidän naisemme säilyivät niin tehokkaina ja samalla viehkeinä? Tuleeko siitä meille miehillekin myös jotain hyvää? Ettei tarvitse vanhoilla päivillä syyllistää itseään.

Idealisti Platonin (427-347 eKr.) naiskuva on kiinnostava. Platon oli ehkä ensimmäinen tunnettu naisen ja miehen tasa-arvon puolestapuhuja. Platonin motiivina oli valtion paras. Hänen mielestään valtion paras vaatii naisen hyvää. Platon vaati yhtäläisiä oikeuksia sekä kasvatukseen että sosiaaliseen roolijakoon. Hänen mielestään sukupuoli ei määritä ihmisen arvoa. Sukupuoli ei myöskään estä ihmisen töitä tai toimia. Platonin mielestä naisille tulee opettaa urheilua ja musiikkia, mutta myös sotataitoa. Näin he voivat saavuttaa kyvyn puolustaa valtiota.  Hän tosin piti naurettavana ajatuksena alastomien miesten ja alastomien naisten yhteisiä urheilukilpailuja.

Rationalisti Aristoteles (384-322 eKr.)  uskoi naisten ja miesten eroavan toisistaan sekä fyysisesti että henkisesti. Hän väitti, että naiset ovat "pahantahtoisempia, mutta vähemmän yksinkertaisia, impulsiivisempia, myötätuntoisempia, helpommin kyynelehtiviä, mustasukkaisempia, ruikuttavampia, nalkuttavampia, hyökkäävämpiä, epätoivoisempia, vailla häpeäntunnetta ja itsekunnioitusta, alttiimpia valehteluun, petollisempia, mutta myös hyvämuistisempia ja valppaampia, mutta myös itseensä vetäytyviä ja hitaammin toimeen tarttuvia.” Aristoteleen mielestä naisen järki on epätäydellinen, minkä vuoksi nainen on tuomittu alistettuun ja palvelevaan rooliin

Voltaire sanoi, ettei kaikki miesten järkeily ole edes yhden naisen tunteen arvoinen. William Shakespeare sanoi naisten puhuvan kahta kieltä, toisen niistä hän sanoo olevan verbaali. Coco Chanel sanoi: ”Miesten täytyy aina kertoa naisille miten vahvoja he ovat. He ovat suuria, he ovat vahvoja ja he ovat ihania. Todellisuudessa naiset ovat vahvoja. Se on vain mielipiteeni, en ole professori.” Barbara Streisand kysyy: ”Miksi miesten sallitaan olevan pakkomielteisiä heidän työnsä suhteen, mutta naisten sallitaan olevan pakkomielteisiä vain miesten suhteen.”

Historiakatsauksen osana minun on pakko palata blogiini: http://penttimurole.blogspot.fi/2017/06/kesakirja-naisen-velvollisuusetiikasta.html

Helmi Krohn (1871-1967) kirjoitti ystävättärelleen Maila Talviolle (1871-1951): ”Ei se ole merkillistä, että meillä kummallakin on sellainen kulta, joka tiedoiltansa on niin paljon meitä korkeammalla, johon me saamme katsoa ylös ja vaan ihmetellen sen ajatuksia seurata. Elämä tuntuu oikein suurelta sellaisten miesten rinnalla! Ja vaikka heidän ajatuksensa usein ovat niin kaukana meistä ja niin korkealla, ettemme niihin koskaan ylety, niin on hetkiä, jolloin he ovat kokonaan meidän omamme, hetkiä jolloin he eivät muista eivätkä ajattele ketään muuta kuin meitä.” Maila vahvisti: ”Se onkin aina ollut ideaalini, että hänen täytyy tietää niin paljon, etten minä mitenkään pääse hänen perässään.” Näin mietiskelivät nuorikkoina Suomen kirjallisuuden merkittävät tekijänaiset.

  

Luen juuri virolaisen kirjailijattaren Viivi Luikin (1946- ) kirjaa Varjoteatteri, Tammi 2011, suomentanut Anja Salokannel. Suurlähettilään vaimona Viivi Luik tutustui maailmanmenoon ja ihmisiin maailmalla, suljetun Viron ulkopuolella. Hän kuvaa herkullisella tavalla italialaisten miesten käytöstapoja ja vertaa niitä pohjoisten maiden miesjörriköiden käyttäytymiseen. Hän kutsuu italialaisia miehiä lempeästi tytöiksi. Olisiko siis miehillä joku osuutensa kaikkeen tähän uusinnovaatioon?  Viivi Luik: ”Alppien pohjoispuolelta alkavat miesten valtakunnat.

Alppien pohjoispuolella tytötkin ovat miehiä. Täällä ylhäällä pohjolassa pannaan yhä vielä painoa totuudelle ja oikeudelle. Joristaan omaa jorinaa, lyödään nyrkki pöytään ja puukko rintaan, ajattelematta millaisen VAIKUTELMAN se jättää. Alppien pohjoispuolella ei ole mitään väliä sillä, onko aseen nostanut käsi huoliteltu ja onko kohtalokas kädenliike riittävän elegantti.

Kun saat vältteleviä vastauksia, kun sinulle ei sanota ”ei” eikä ”kyllä”, kun yhdellä kädellä annetaan ja toisella otetaan, olet Tyttöjen valtakunnassa, jossa mitkään säännöt eivät päde. Silloin on mietittävä, millä voi herättää kiinnostuksen. Tarvitaan kohteliaisuuksia ja pieniä lahjoja, huudahduksia, teeskentelyä, kevyttä ja eleganttia julkeutta.

Vaikka olisit tuhatkertaisesti oikeassa, se sinun vääjäämätön oikeutesi on kotoisin Alppien pohjoispuolelta, se on jähmeiden ja miehisten, raskain askelin astuvien barbaarien oikeutta. Alppien eteläpuolella sille vihelletään. Alppien eteläpuolella arvostetaan peliä ja vaikutelmaa. Tytöt eivät ole tutkijoita. He eivät siedä todisteluja. Tosiasiat tympäisevät heitä.”

Saitko selvää Viivi Luikin ajatuksista? No, ei kai tuosta lyhyestä katkelmasta voikaan saada selvää. On luettava koko kirja. Suosittelen. Pääset hauskan tyylikkään runollisella tavalla selville siitä, miten maailma menee silloin kun tytötkin ovat miehiä – ja päinvastoin.

Nyt pääsemme lähemmäs nykyaikaa. Ja samalla voimme hieman haikailla tuota aikaa, joka on niin lähellä meitä. se tapahtuu firman naisten kautta.

Tein helminauhan firman naisista

Helminauha ei ole varmaankaan täydellinen. Se on vain tajunnanvirran tulosta. Se ei ole aikajärjestys eikä ikäjärjestys. Se ei ole myöskään tärkeysjärjestys eikä aakkosjärjestys. Tärkeysjärjestys, olipa särähtävä sana. Todellakaan ihmisten tärkeysjärjestystä ja tässä tapauksessa ihanien naisten tärkeysjärjestystä ei ole olemassa. Palkoissa voi aseman tai koulutuksen vuoksi olla eroa, mutta kaikki joukkueen ihmiset muodostavat ketjun jossa heikoin lenkki määrittelee ketjun vahvuuden. Niinpä tämä ihanien naisten helminauha, täydennettynä yhtä ihanien miesten helminauhalla, oli vahvuudeltaan vakio. Helminauha ei sittenkään kuvaa yhteisöä oikealla tavalla. Helmet ovat kaikki samanlaisia. Olisiko kukkaseppel, sellainen joita tytöt tekevät kruunukseen, kuvaisiko se paremmin ihmisten moninaisuutta ja yksilöllisyyttä. Tai ruohonkorteen pujotetut mansikat?

ritva, tuula, liisa, rituski, tiina, kaisa, minna, liisa, miia, mari, raija, pirjo, carina, minna, maxi, anne, sirkkis, elli, lettu, sirpa, maija, malla, minna, annamaija, marja, mirja, johanna, meri, eija, riikka, ritva, tupu, hanna, anika, marjut, annakaisa, aija, mervi, mari, johanna, pei, jenni, pia, elina, kristiina, kyllikki, sirpa, laura, hanna, päivi, satu, niina, kati, marja, anita, laura, ritu.

Sain valmiiksi listan joka kertoo elämäni naisista. Näiden naisten kanssa valmistui suuri määrä suunnitelmia Suomeen ja ulkomaille. Nyt aion suorittaa tutkimustyötä. Aion haastatella heitä ja kysyä heidän mielipiteitään työnteon kulttuurista menneinä vuosina. Liittyikö siihen kielteisiä piirteitä nykyaikana yleiseksi mielletyllä tavalla? Oliko heillä lasikatto ja joutuivatko he johdon tai työtovereidensa seksuaalisen painostuksen kohteeksi? Joku sanoo, etteiväthän he uskalla sitä sinulle sanoa. Naisten vaikeneminen johtuu pelosta. Noteeraan tuon väitteen kestämättömäksi. Kuka noista reiluista naisista jättäisi kertomatta totuutta vanhalle ukolle jonka johtajuus päättyi jo lähes 20 vuotta sitten ja kuka heistä minua pelkäisi?

Ryhdyn siis haastatteluun. Haastattelen heistä ehkä viittätoista. Heitä oli ja on kaikkiaan kuusikymmentä -  toinen toistaan ihanampaa naista. Otos on siis 25%. Melko hyvä verrattuna nykypäivän gallupeihin. Kuvataanhan niillä nykysuomen mielipiteitä tuhannen tai parintuhannen kansalaisen otoksella. Se on 0,2 promillea kansasta.

Mitä naiset sanovat?

Carina sanoo ei muistavansa tai sitten arvelee olleensa niin ymmärtämätön, ettei tajunnut mistä oli kysymys - jos jostain oli kysymys, tai oliko se sitten vain viatonta huumoria? Elli sanoo, ettei ollut koskaan kokenut meetoota. Hän sanoo ajan olleen luomukauneuden aikaa, meikkiä oli hieman silmäkulmassa eikä hampaitakaan oiottu, kaikki olivat kavereita keskenään. Elli löysi firmasta elämänkumppaninsa kuten laskelmieni mukaan kaksi tusinaa muuta. Pareja syntyi  toista tusinaa. Ellillä rakkauden pontimena oli se mieskandidaatin valmistama kirottu liian maukas läskisoosi. Liisa sanoo firman olleen lemmenlaiva, vai sanooko hän sen olleen parisuhdetehdas. No taisi itsekin löytää parinsa.  Elli ja Anika työskentelivät vuosia ulkomailla. He eivät kohdanneet huonoa käytöstä. Oli monia muitakin. Arabikulttuurissa vierailevia naisia arvostettiin. Heidät kutsuttiin keidaskaupunkien kotioloissa ruokailemaan yhdessä miesten kanssa, eivät joutuneet keittiöruokailuun - naisten valtakuntaan.  Olivat joskus tästä arvonalennuksesta pahoillaan. Pia sanoi kaiken tuon nyt väitetyn olleen itselleen vierasta. Sellaista ei ollut. Flirttailua kyllä, mutta se oli molemminpuolista ja iloista. Mitään painostavaa hän ei kokenut. Sirpa sanoo joutuneensa vain kerran elämässään kielteisen käytöksen uhriksi. Raija uskoo olleensa tyyppi, joka tiesi tilansa, hän ei joutunut häirinnän kohteeksi, kertoi kyllä tietävänsä tapauksista, mutta nekään eivät sattuneet meidän firmassamme. He kaikki, haastatellut olivat selvinneet elämästään ilman hyväksikäyttöä tai kielteisiä tapahtumia. Joku sanoi sarkastisesti kielteisten tapausten liittyvään omiin ongelmiin. Ehkä heikkouteen hallita itseään. Vaikuttaa siltä, että meillä oli vain vahvoja naisia. Ehkä he olivat juuri noita Viivi Luikin pohjoisia naisia.

  

Ilman firman ihania naisia asiat olisivat jääneet tekemättä. Mutta yhdessä niitä asioita tehtiin – naiset ja miehet. Välillä herettiin kissanaisiksi ja Batmaneiksi.  Joskus poltettiin rauhanpiippua. Mutta aina oltiin iloisia.

Pari tapausta

Saimi Westerlund, legendaarinen nainen, vuoden nainen 1980, Kiitolinjan toimitusjohtaja, hän sanoi minulle uskovansa, että meidän firmassamme on naisella vastaavassa työssä aina sama palkka kuin miehellä. Vastasin hänelle: ”Saimi, ystäväni, tänään ei ole, mutta huomenna on.” Seuraavana päivänä Liisan palkka nousi 1500 markalla. Saimi sanoi: "Olen kurkkuani myöden tasa-arvoa. Sehän ei kenellekään taivaasta tipahda. Se pitää itse ottaa".

Kyllä, minun on tunnustettava eräs häpeällinen asia, joka ilmeisesti tuotti suurta mielihyvää meidän asiakkaillemme. Suurten kongressien äärellä kokosimme firmasta erityiset blondipartisaanijoukot. He saivat tehtäväkseen hurmata asiakaspuolen johtohahmoja, potentiaalisia tilaajia. Niin partisaanit kuin asiakkaatkin tuntuivat nauttivan tilanteesta. Oliko tämä nyt sitten HeeToo? Tilauksiakin tuli, mutta silloinhan eivät hankintalait olleet vielä voimassa.  Muodollinen pätevyys laskettiin lisäarvoksi.

Jukka, hallintojohtajamme, firman ihmisten armoitettu Leelian Lepotuoli, hän vielä antaa loppulausuntonsa. Hän sanoo, että ei lainkaan tällaista, ei valitettu miessortoa, perhekohtaisia kun puhuivat, alkuunkaan kukaan ei syytellyt lähentelystä, paljon halailua, mutta ei lähentelyä, tasapuolinen kohtelu, päällikköinä naisia yhtä paljon kuin miehiä, palkkauksessa ei pienintäkään eroa miehillä ja naisilla, suuri määrä pariskuntia, se kuvaa tasa-arvoa.

  

Sain synttäreillä firman naisilta murkkumerkin. Sellaisia jaettiin aina pikkujoulun huumaavassa tunnelmassa. Elli valmisti merkit kiireellisesti taiteelliseen asuunsa. Merkkejä oli siivin ja ilman siipiä. Naiset saivat suurimman osan siivellisistä merkeistä. Merkit jaettiin kaljakorilla seisten Rituskin avustamana valtavien suosionosoitusten säestämänä. Ne menivät aina oikeille henkilöille. Niin väittävät.

No menikö tämä nyt lähes pateettisuuden puolelle?

Eikö meidän firmassamme hormonit lainkaan hyrränneet? Olivatko nuorten suunnittelijoiden kiinnostuksen kohteena vain katukivet, liikennemerkit ja viheriöivät istutukset? Myönnän heti. Näin se ei ollut. Rakastimme toisiamme ja koskettelimme toisiamme. Naisten päivänä kaikki naiset saivat ruusun halauksin höystettynä. Vieläkin tuntuvat tuota tapaa muistelevan. Juhlissa osastot tekivät omat ohjelmanumeronsa. Niissä paljastettiin hienolla tavalla ihmisten ja työtapojen riemastuttavia piirteitä. Arvatkaa, jouduinko usein itse kohteeksi? Juhlissa mentiin joskus sopivasti sopimattomuuden äärirajoille. Ehkä joku vielä muistaa spektaakkelin nimeltä ”Noin seitsemän veljestä!” Miehet alastomina näyttämön lavalla. Mutta että MeeToo tai HeeToo. Ei!

Onko pukki ollut kaalimaan vartijana?

Epäilen nyt hieman, uskallanko julkaista tämän Marjan minulle kirjoittaman runon. Sehän saattaa romuttaa pohjan koko kirjoitukselta. Runo oli kirjoitettu syntymäpäiväonnitteluna. Marja sanoo kirjoittaneensa sen täydenkuun valossa. Osittain siis saattaa olla kysymys kuuhulluudesta. Olen kuitenkin niin ylpeä tuosta runosta, että laitoin sen tähän. Varsinkin kun olin ensin sen luettanut Liisalla ja kysynyt ”julkaisulupaa”. Soitin myös Marjalle ja kun hänkin antoi luvan, niin tässä se on. Sitähän oikein itserakkaudessaan hykertelee, kun tuota lukee. Jos et ole mun kaveri niin jätä lukematta!

Tässä Sinulle runo, kun en pääse halaamaan. Kir­joitin sen illalla täydenkuun valossa

Niin vahva ja mustavalkoinen.

Niin julkea ja intohimoinen.

Sellainen sinä olet.

- runoja rakastava,

syvällinen, ja taas toisinaan

- vain pinnallinen.

Olet saanut lahjaksi karisman,

Siksi olet voinut ärsyttää,

lumota, inhota, vihata, ihastuttaa, vihastuttaa.

Jättämättä ketään kylmäksi.

Olet tanssittanut meidät - naisesi -

pyörryksiin, puristellut, painanut,

suudellut, halannut, kääntänyt ja vääntänyt.

Jättämättä ketään kylmäksi.

Olet kiittänyt, arvostellut, tuominnut,

ylistänyt, ottanut kantaa.

Kaikella on ollut väliä - se on ollut tärkeää.

Kaikki tämä on jättänyt jälkensä,

Merkinnyt minut, meidät omiksesi,

sinun murkuiksi.

Kiitos, Pena, kaikesta siitä,

mitä olen saanut jakaa kanssasi.

Hyvää vointia ja sopivasti vauhtia

tästä eteenpäin.

Rakkaudella Marja

P.S. Muista nopeusrajoitus!

Unelmia katutytöille ja katupojille

Alustuksen pito kongressissa, kokouksessa tai palaverissa on aina jännittävää puuhaa. Ei niin pientä alustusta, etteikö hermostumiseen olisi aihetta. Sanovat sen olevan hyväkin asia, että hieman hermoilee, kunhan se hermoilu sitten loppuu esityksen alkaessa. Ehkä tilkka erittynyttä adrenaliinia auttaa pitämään luennoitsijan hereillä ja samalla yleisönkin. Muistan aina ensimmäisen alustukseni. Se oli insinöörien talolla Ratakadulla. Kysymyksessä oli Suomen Teknillisen Seuran esitelmätilaisuus 1960-luvun alkupuoliskolla. Oli kyse niinkin uudesta asiasta kuin liikennesuunnittelu. Minä sain aiheeksi pysäköinnin. Kirjoitin esitykseni paperille. Rituski-minun elinikäinen konekirjoittajattareni, sen sitten puhtaaksikirjoitti. Minä tein esitelmän sisälukua varten muutokset luettavaan tekstiin. Eihän ollut mielestäni sopivaa lukea täsmälleen samoja sanoja kuin oli kirjoitettu. Jos joku kuulijoista vielä seuraisi sormi luentotekstin sivulla minun ääneenlukuani ja huomaisi ettei yksikään sana poikennut kirjoitetusta! Hän olisi saattanut pitää tällaista äärettömänä typeryytenä. Siksi oli tehtävä nuo muutetut lauseet. Ne tehtiin. Sitten lausuin esitykseni magnetofoninauhalle. Erityisesti muistan kohdan, jossa sanoin: ”auton pitää olla niin kuin sontikka tai kalossit, kätevästi käyttöön otettavissa silloin kun sitä tarvitaan.” Tämä kohta ei kelvannut kielentarkastajalle. Hän muutti sen kuulumaan: ”auton tulee olla sateenvarjon tai upokkaiden kaltainen, kätevästi käyttöön otettavissa silloin kun sitä tarvitaan.” No hyvinhän kaikki meni. Luin tekstin ulkoa sanasta sanaan suunnitelluin poikkeamin. Esitelmäkin päättyi minuutilleen ajallaan. Olihan se magnetofonissa testattu.

Kalvosulkeiset ovat mennyttä aikaa

Myöhemmin olen laiskistunut. En enää testaa etukäteen esitelmääni. Ja sitä paitsi nykyään esityksen pitoa johdattelevat Power Point –slaidit.  Minun ensimmäisen esitykseni aikana oli käytössä vain diapositiivit. Yliolanheittäjät eli piirtoheittimet tulivat käyttöön myöhemmin. Ne muuten kehitettiin II maailmansodan aikaan ja otettiin opetuskäyttöön US. Military Akatemiassa 60-luvun alussa. 3M oli silloin saanut kehitettyä transparenttikopiot.  Alkoi kalvosulkeisten aika. Korkeakoulusta ehkä muistamme professorien käytössä olleet jättimäiset projektorit joilla he voivat heijastaa kirjan sivuja valkokankaalle. Muistatko mikä oli laitteen nimi? Magic lantern- ehkä? No, insinööritalon luentosalissa ei tietysti tuollaista laitetta ollut, eikä sitä tarvittukaan.

Luento yliajalla

En mitään enempää inhoa, kuin sitä, että luennoitsija ei saa esitelmäänsä poikki aikataulun mukaan. Itse olin juuri sellainen inhoamani. Innostuin ottamaan diaprojektorin kasettirullaan liiaksi kuvia ja ne eivät loppuneet silloin kun aika päättyi. Niin, tai itseasiassa kahteen projektoriin, olihan 70-80 -luvuilla muotia näyttää diat aina kahdella projektorilla rinnakkain.  Diat eivät loppuneet ajoissa, luento meni yliajalle. Varmaan kuulijat katselivat kellojaan ja tunteet kuumenivat. Siihen aikaan ei katseltu kännyköitä eikä lähetetty hätäviestejä ylipitkistä luennoista. Elettiin lankojen varassa.

Nykyään käytän toista taktiikkaa. Lopetan esityksen täsmälleen silloin kun aika päättyy. Jännittävää. Se voi johtaa siihen, että runollisen loppukuvan sijaan esityksen viimeinen kuva onkin jokin raadollinen ajankuva, suuren vision tai runollisen lopputoivotuksen sijaan. Kunhan loppuu ajallaan. Se on tärkeintä. Sanoin nykyään, ikään kuin nykyään vielä pitäisin alinomaa luentoja. Ei, olen pitänyt viimeisen luentoni jo ainakin kymmenen kertaa. Niin ainakin rakas vaimoni Liisa niin väittää. No mutta nyt on sitten se vihonviimeinen. Kuulin Ain Valdmanin ja Ville Alatypön valmistelleen Tallinnan kuntatekniikan kongressia. Huhu väittää Ainin ehdottaneen minua puhujaksi.  Se sykähdytti sielua. Yleensä tapaan Ainin sattumalta Raekojan torilla hänen astellessaan kadulle virkahuoneestaan. Itse olen pyörällä torin kulmalla lasillista nauttimassa. Kylmällä ilmalla nautin Högweiniä, lämpimillä taas Riezlingiä. Meillä on aina aikaa pikkusikarille. Henkevän ihmisen tapaaminen tuottaa suurta mielihyvää. Maailma näyttää valoisalta.

Ensimmäisen kerran katupoikien ja katutyttöjen kongressissa 1967

Nyt on siis edessä esitys kuntatekniikan kongressissa Tallinnassa. Vuosi on 2018. Minulle kysymyksessä on jonkinlainen arvotraditio. Ensimmäisen kerran sain tilaisuuden esiintyä arvoisten kuntateknikkojen edessä vuonna 1967.  Tilaisuus pidettiin Lappeenrannan kasinolla. Olin silloin 33- ikäinen. Tilaisuudesta on 51 vuotta. Jännitti tietysti pirun paljon. Esitettävääkin oli, sillä Lappeenrannan keskustakilpailun voittanut Erkki Juutilainen oli saamassa työtään valmiiksi. Silloin olimme uuden ihmeteoksen eli Buchananin ”Traffic in Towns” aiheuttaman infektion vallassa. Minulla infektio oli pahanlaatuinen. Esittelin kuntateknikoille tällaisia:

Liikenteen järjestely eritasoisesti - ainoa mahdollisuus

”Autokannan voimakas kasvu muuttaa jatkuvasti totunnaisia ympäristöarvoja. Kaduista on muodostunut jalankulkijan kannalta vaikeasti ylitettäviä, jakavia kaupunkielementtejä. Toisaalta autoliikenteen joustava sujuminen on kaupungin tärkeimpiä toimintaedellytyksiä. Kompromissien löytäminen traditionaalista rakentamistapaa käyttäen on osoittautunut vaikeaksi. Ns. autovapaat jalankulkuvyöhykkeet kaupunkien keskustoissa ovat aina jääneet suunnittelijan paperille. Ainoa todella pätevä keino jalankulku- ja autoliikenteen erottamiselle onkin eritasoinen liikkumisjärjestelmä. Eritasoisessa järjestelmässä jalankulkijat on usein pantu tunneleihin autoväylien alle. Lappeenrannan keskustasuunnitelmassa on jalankulkijan oikeuksia vapaaseen liikkumiseen ja taivasnäkymiin pidetty kuitenkin ensisijaisina arvoina ja päädytty esitettyyn järjestelmään, jossa autoväylät ja pysäköintitilat sijaitsevat jalankulkutasojen alapuolella.  Lappeenrannan keskustasuunnitelmassa on päädytty korkeaan tehokkuuslukuun tarkoituksella luoda edellytykset sekä autoilijan että jalankulkijan vaatimukset täyttävälle kaupunkirakenteelle.”

Lappeenrannassa 1967 pääsin luennoimaan kaupungin uuden keskustasuunnitelman saloista. Nuorena miehenä odotin pelolla kritiikkiä. Sitä ei tullut, kunhan taputtelivat selkään. Kasinolla oli iloista meininkiä.

Mikkelissä 1990

On monenlaisia kuppikuntia ja organisaatioita. Yksi on kuitenkin ylitse muiden. Se on SKTY - katutyttöjen ja katupoikien yhdistys. Miksi ylitse muiden? No siksi, että yhteisenä intressinä on jotain niin kokonaisvaltaista ja elämään liittyvää kuin katu on. Ja, erityisesti ilman muuta ne ihanat naiset. Todelliset naiset varieteen! Kun neljä kertaa olen saanut tilaisuuden esiintyä esitelmöitsijänä näissä bileissä, on ollut helppoa löytää se lumoava katseen kiintopiste, jonka esitelmöitsijä tarvitsee. Kuka oli hän Lappeenrannassa 60-luvulla? Ja kuka oli hän Mikkelissä vuonna 1990? Entäs Lappeenrannassa uudelleen 2000? Mikkelissä olin jo 55-vuotias. Yli kaksikymmentä vuotta oli kulunut edellisestä SKTY:n esitelmästä. Kokemusta oli kertynyt. Pystyi siis puhumaan vakaumuksen rintaäänellä. Ja muusakin löytyi. Ja kyllä puhuttiinkin:

Puhutaan pinnoista ja kaupungin kasvoista

Puhutaan ihmisen mikrokosmoksesta ja suunnitteluprosessin tietokatkoksesta

Puhutaan kaupunkiympäristöstä, joka antaa elinvoimaa, tunnetta, draamaa, viileyttä, rauhaa

Puhutaan tyhjän tilan suunnittelusta ja hierarkioista kaupunkitilassa

Puhutaan sisätilakeskustoista ja maanalaisten tilojen suhteesta pintamaailmaan

Puhutaan kadusta kulttuurin ilmentäjänä ja suunnittelutradition puutteesta

Puhutaan siitä, että kaupunkikuva on rakennusten ja kadun yhteisteos

Puhutaan siitä, onko kaupunki esine vai organismi?

Puhutaan yhteistyön vaikeudesta ammattiryhmien välillä

Puhutaan insinööreistä - autot eivät ymmärrä estetiikkaa!

Kansainvälistyminen hämmentää, monikulttuureista ei puhuta

Esitin nuo kaksi naisen kuvaa: Kaupunki on koristeellinen, nuori, maskeerattu, silmät tuijottavat, se on wau! Sellaista en etsi. Kaupunki on patinoitu, iloinen, vanha, aika tuntuu lempeältä, silmät loistavat, se on rakkaus. Sellaista haluan.

Seuraavan kerran jälleen Lappeenrannassa 2000

Olin muuttunut vakio-osaanottajaksi Kuntatekniikan päivillä. Kutsuivat jälleen luennoimaan Lappeenrantaan. Päivät antoivat tilaisuuden tutustua perusteellisesti Lappeenrannan keskustan toteutukseen. Jalankulkukannen alamaailma hirvitti. Miksi se oli jätetty yksin insinöörien huoleksi. Paikalle ei oltu päästetty arkkitehtejä, valaistussuunnittelijoita eikä viherpeukaloita. No, tiesinhän minä tämän. Olimme ehdottaneet aikanaan köynnöksiä betoniseinien koristeeksi. Ja alakattoja sekä panelointeja. Mutta kaupunki tyytyi ystäväni Erkki Juvan sinänsä hienoihin elementtikonstruktioihin.  No sitä surressa esitelmän pitoon. Aiheena oli minulle vieras kunnossapito. Jouduin perehtymään asiaan – pintapuoliseesti. Suunnittelu ja rakentaminen tehdään parissa vuodessa, mutta rakenteella saattaa olla ikää 50 tai 100 vuotta. Kunnossapito nousee suureen arvoon. Halusin runollistaa tämän työn ja sen tekijöiden arvon. Esitelmäni loppuun taiteilin ajatuksen kulttuurin sulan herkästä kosketuksesta omaan kaupunkiympäristöömme.

Loppukuva kehottaa jokaista tekemään omasta kaupungistaan runon. Mitä? Onko kuva epäselvä? Miksi tekstin taustalla on tuo Venetsian huokausten sillan kuvioseinämä? Tekstistä ei saa selvää! Siinäpä se on. Sillan kautta kuljetetut joutuivat huokailemaan. He olivat joutumassa pakolla tuntemattomaan. Luovuus on tunkeutumista tuntemattomaan. Meillä se on onneksi vapaaehtoista. Et voi olla edes varma tuon tuntemattoman olemassaolosta. Mutta sinne on päästävä. Silloin syntyy runo kaupungistasi.

Seuraavan kerran sain tilaisuuden Jyväskylässä 2013

Olin jo eläkkeellä ja viimeisen esitelmäni pitänyt. Mutta ei! Minut pyydettiin SKTY:n päiville Jyväskylään pitämään luento aiheesta Tulevaisuuden tekijöiden haasteet. Esitykseni pääteemoina Jyväskylässä olivat ilo ja unelma. 

Francois Rabelais (1494-1554), ranskalainen munkki, lääkäri ja filosofi, kirjoitti nykypäivän arkeen sopivan juhlateoksen ”Suuren Gargantuan hirmuinen elämä”. Hänen kirjansa julistaa filosofiaa, jossa iloinen mieli ja pienten vaikeuksien halveksiminen ovat keskeisiä asioita. Hän aloittaa kirjansa esipuheen tervehdyksellä: ”Ylistetyt juomaveikot ja erittäin kunnianarvoisat kuppatautiset, omistan teokseni juuri teille”.  

No eipä tuolla Jyväskylän hienossa Paviljongissa tainnut olla ylen määrin juomaveikkoja, eikä sairaitakaan, lukuun ottamatta pieniä krapulavaivoja. Mutta niitähän Rabelais kehottaa halveksimaan.

Niin, siis siteerasin itse kuningas Salomonia, kuntatekniikkahahmo Roger Wingrenin osviittojen mukaan:

"Perkeleellä on tieto ihmisen hengestä, lähteekö se ylöspäin vai putoaako se maahan", pohtii entinen suuri rakentaja, kaupungin rakentaja, ihmisen talojen rakentaja, herrojen palatsien rakentaja ja Herran temppelin rakentaja Salomon. Ja sitten hän sanoo: ”Siis minä näen, ettei mikään ylitä sitä, että ihminen iloitsee työstään, sillä tämä on hänen osuutensa. Kukaan ei pysty saattamaan häntä takaisin näkemään sitä mitä sen jälkeen on tapahtunut. Eli siitä jää se, että olimme iloisia, kun teimme työtä.”

Jyväskylässä tunsin suurta nostalgiaa. Olimmehan aikanaan saaneet kuntatekniikan palkinnon Jyväskylän kävelykadusta.  Nyt voin sitä ylpeänä esitellä ihanille kollegoille.  Tässä he ovat kaikki iloisina - tehdyn työn jälkeen juhlatunnelmissa. http://penttimurole.blogspot.fi/2013/05/tulevaisuus-tekeilla-skty-jyvaskyla-2013.html

Jyväskylässä mietiskelimme unelmointia

Voimmeko unelmoida yhdessä? Onko meille varattu aikaa siihen? Haluammeko unelmoida yhdessä? Onko meillä tarvetta unelmoida yhdessä? Onko unelma aivan väärä sana? Unelmoida – mistä? Unelmoida yhteisen ympäristömme kehittämisestä. Ympäristöstä jonka laatu antaa kansalaisille ruumiin ja sielun hyvinvointia ja vähentää pahoinvointia. Unelmoida työstä jonka tulokset näkyvät terveydenhuollon ja sosiaalihuollon kustannussäästöissä ja ihmisten hyvässä mielessä.

Nyt on vielä edessä Tallinna. Siellä toivottavasti tapaamme! Voin kysyä kaikilta: oletteko unelmoineet?

Onko pyöräily joukkoliikenteen syöpä?

Kirjoittelin edellisessä blogissani ikäihmisten pyöräilystä Tallinnassa. Pyöräily on kiinnostava ilmiö. Itse asiassa se on meillä jopa huomattavasti itseään suurempi ilmiö. Oliko ilkeästi sanottu? Pelastaako pyöräily kaupunkimme? Tiedämme kyllä pyöräilyn polkijoille suotuisat terveysvaikutukset, mutta pelastaako pyöräily kaupunkimme liikenneruuhkilta ja kasvihuonepäästöiltä? Meillä on mahtavia tavoitteita.  CO2-päästöt on saatava putoamaan 20 prosenttiin nykyisestä. Päästöistä neljännes tulee liikenteestä.

Tiedämme kyllä erilaisten tutkimusten, mututieteilijöiden säestämänä, kertovan pyöräilyn polttavan vatsamakkaraa, parantavan seksielämää ja pidentävän elinikää. Olemme myös lukeneet pyöräilyn aikana hengitetyistä pienhiukkasista. Tässäkin tutkimukset kertoilevat terveyshyötyjen olevan terveysriskejä suuremmat. Niin, kyllä kai keskustakatujen pienhiukkaset ovat enemmän siellä hitaasti liikkuvuen jalakulkijoiden riski ja erityisesti hyörivien lasten riski, kuin nopeasti ohikiitävän pyöräilijän riski.

Onko pyöräily vaarallista?

Pyöräilijän liikenneonnettomuusriski on suuri. En tarkoita nyt ystävääni Otso Kivekästä enkä vanhempaa pyöräilypioneeria Ode Soininvaaraa puhumattakaan Anni Sinnemäestä. He ovat nuoria, valppaita ja vireitä. Minä olen aina heitä fanittanut, vaikka nyt on tullut kyllä myrkynvihreitä särojä tuohon rakkauden vitivihreään kilpeen. No tuo keskuspuisto! Tarkoitan pyöräilyssä meitä köntyksiä. Juuri meitä, jotka erityisesti tarvitsisimme tuon päivittäisen 40 minuutin pyöräilyn pysyäksemme mahdollismman pitkään poissa sotevankkureista. 

Laskinpa lämpimikseni eri liikennemuotojen vaarallisuutta. Tarkastelin liikenteessä luokkaantuneiden määrää. Vertasin loukkaantuneiden määrää 100000 kilometriin ja 10000 matkaan.

Mopoilu näyttäisi onnettomuusriskin kannalta vaarallisimmalta liikkumistavalta. Loukkaantumisia tapahtuu Suomessa 12 kpl 100000 kilometriä kohti. Polkupyöräily ja moottoripyöräily ovat tasoissa hieman yli 4 loukkaantuneen lukumäärässä. Kävelijöille sattuu 2,1 loukkaantumista 100000 kilometriä kohti. No kysytään sitten kauanko pitää kävellä yhden loukkaantumisen eteen. Keskimäärin ihminen kävelee 360 km vuodessa. Onnettomuus kohdattaisiin siten  280 vuoden välein. No, ei suutrempaa huolta enää tässä iässä. Henkilöauto on hyvin turvallinen liikkumisväline. Loukkaantumisia tapahtuu 0,6 kpl 100000 ajokilometriä kohti, mutta joukkoliikenne on kuitenkin selvästi turvallisin tapa liikkua. No, tämä kilometrivertailu on yksi katsantokanta. Pyörällä ajetaan keskimäärin 450 km vuodessa, kun autolla liikutaan 16000 km vuodessa. Katsotaanpa sitten matkalukuun verrattuna. Moottoripyöräily kilpailee  mopon kanssa vaarallisuudessa suhteessa matkojen lukumäärään. Kymmenestätuhannesta mopomatkasta 5,8 päättyy onnettomuuteen. Polkupyörällä tehdyistä 10000 matkasta vain 2 matkaa johtaa onnettomuuteen. Luku on hieman heikompi kuin henkilöautolla tehtyjen matkojen onnettomuustiheys.  No, tämän tarkastelun perusteella uskallan pyöräillä.

Nyt tarkastelen ”suojaamattomien” liikkujien onnettomuusalttiutta Suomessa. Tilanne näyttää kehittyvän hyvään suuntaan. Loukkaantuneiden määrä oli kymmenen vuotta sitten lähes 3500 vuodessa. Nyt se on lähes puolet silloisesta. Kaikissa kulkijaryhmissä on tapahtunut edistystä. Suojaamattomien eli jalankulkijoiden ja kaksipyöräisten onnettomuuksissa  vuonna 2017 loukkaantui 1903 ihmistä.. Autoilijoita loukkaantui samana vuonna 3674 ihmistä. Mutta, mutta, nämäkin luvut ovat sietämättömän suuria!

Tämä kuva näyttää myönteisen kehityksn. Autoilijat ovat suurin onnettomuuksille altis ryhmä. Autoliikenteen onnettomuuksista kolmanneksessa on mukana raskas liikenne – yleensä kuitenkin syyttömänä osapuolena. Nuorten osuus loukkaantumisissa on hälyttävän suuri. 15-24 vuotiaden nuorten osuus kaikista loukkaantumisista on ollut kuvan osoittamaan aikana miltei vakio – kolmasosa kaikista loukkaantuneista on 15-24 vuotiaita. Heidän osuutensa väestöstämme on vain 11%. HUOMIO!

Vähentääkö pyöräily saldoamme kasvihuonepäästöissä?

Juuri aivan kreivin aikaan Hesarissa ilmestyi artikkeli joka käsittelee kasvihuonekaasuja. Siitäpä nyt nappasin tuohon CO2-päästöjen supistamistavoitteen. Kuvassa näkyy liikenteen osuus päästöistä nyt ja arvatussa tulevaisuudessa vuonna 2050. Ryhdyin myös kaivelemaan omia failejani ja otin sieltä esiin muutama vuosi sitteen Tampereelle tehdyn sevityksen, jossa olin ihmetellyt sitä miten temppu tehdään liikenteessä. Siis säästötemppu!

Hesarissa oli tämä havainnollistava kuva suurista tavoitteista. Hesarista löytyi myös edellisellä viikolla Mika Pantzarin todella hyvä juttu tavoitteiden saavuttamisen ongelmista. Meilä on todella edessämme NOIDUTTU ONGELMA. Kirjoitin jossain vaiheessa asiasta blogin: http://penttimurole.blogspot.fi/2017/06/noiduttu-ongelma.html

Tämä kuva kertoo sen missä nykyisin olemme. Henkilöliikennetutkimuksessa HLT 2016 selvitettiin suomalaisten matkojen määrää, kilometrisuoritetta, kulkutapaa ja suuntautumista. Eniten matkoja suorittava ryhmä on lasten vanhemmat. Toiseksi suurimpana ryhmänä ovat autoilijat. Ikäihmiset tekevät vähiten matkoja. Heidän matkalukunsa on 1,7 matkaa päivässä per henkilö, kun keskiverto suomalainen tekee 2,7 matkaa päivässä. Ikäihmisillä ei ole työmatkoja eikä koulumatkoja.  Heidän matkoistaan ostos- ja asiointimatkat haukkaavat 53% ja kyyditsemiseen tai vapaa-aikaan liittyvät matkat 46%. Keskivertokansalaisella työ- ja koulumatkojen osuus on 24%. Matkasuoritteen suhteen autoilijat ovat ykkösryhmä. Henkilöä kohti päivässä liikutaan 52 km, kun ikäihmiset liikkuvat vain 18 km.

Liikenteeseen liittyen on muutettava elämäntapaa ja tottumuksia. meidän on pystyttävä palaamaan aikaan 50 vuotta sitten. Se on NOIDUTTU ONGELMA. Se on ratkaistavissa, mutta pystymmekö siihen? Nykymeno ei näytä siltä.

Kun nyt muutosta kaavaillaan, on pakko tarkastella ikäryhmittäistä kehitystä. Väestörakenteen muuttuessa vanhemmuuden suuntaan joutuu ajattelemaan ikäihmisten mahdollisuuksia lihasvoimaisen liikkumisen suhteen. Kuinka vanhana jaksamme vielä pyöräillä tai kävellä? Nämä tolpat ovat henkilöliikennetutkimuksen satoa. Näyttää lupaavalta. 65-74 vuotiaiden ryhmä näyttää täysin liikkuvan nuorempien malliin. Vasta yli 75 vuotiaita ryhtyy hieman ahistamaan. Mutta ei paljoa! Ja kun vanhuksille vielä turvataan sähkökäyttöisten kaksi-, kolme, ja nelipyöräisten ”sähkötuolien” vrt. golfkärryt, liikkuminen kaupunkien uusilla kevyttä liikennettä suosivilla baanabulevardeilla saatetaan olla ratkaisemassa jotain kestävää.

Pohjoisessa pyöräillään, etelässä vielä opetellaan

Kirjoittelin tässä taannoin hieman ihmeissäni blogia Henkilöliikennetutkimuksen mielenkiintoisista tuloksista. Erityisesti pisti silmään tuo pohjoisten kaupunkien pyöräilyvoima. Meillä täällä etelässä näyttäisi olevan vielä paljon opittavaa. Ja kyllä me opimme. Esimerkkinä on kaupunkipyörien valtava suosio.

Pyörämatkojen lukumäärän suhteen Oulu on Suomen ykkönen. Oulussa asukkaat pyöräilevät kesät talvet. Helsingin seutu on tilastossa suhteellisen alhaalla – no, matkat ovat pitkiä ja joukkoliikenne toimiva, liikenne on vilkasta ja onko pyöräteiden määrässä ja laadussa vielä kehitettävää? Vastaus: ON Jyväskyläläisille ja muille pyöräilykaupungeille vastaan, ettei teidän lukujanne ollut nyt minun käytettävissäni olevassa tilastossa!

Tässä kysyykin itseltään: missä olemme Euroopan tasolla? Laitan nyt  näkyviin Euroopan pyöräilykaupunkien ykkösiä. Siinä esiintyvät Viron kaupungeista Tallinna ja Tartto. Ne ovat Helsingin lisäksi vertailuaineistona. Nekään eivät kuulu vielä tällä hetkellä pyöräilykaupunkien eliittiin.

Parhaista Euroopan pyöräilykaupungeista esiintyvät mitalisteina Kööpenhamina, Aarhus ja Malmö. Jalankulkumatkojen määrittelyssä saattaa kuitenkin esiintyä hieman tilastoja harhauttavaa epävarmuutta. Tämän tilaston mukaan Dresdenissä, Berliinissä ja Tartossa jalan tehdään lähes 30% matkoista. Normaali taso on alle 10%. Helsingissä ja Tallinnassa kävelyn osuus on 10% matkoista. Henkilöliikennetutkimus on uusinta tietoa Suomesta. Se kertoo Helsingin sisemmällä kaupunkialueella kävelyn olevan 30% matkoista, Helsingin seudulla 26% matkoista ja Helsingin ulommilla alueilla 21% matkoista. Pyöräilyn vastaavat osuudet ovat 7%, 6% ja 5%. Joukkoliikenteessä kansainvälinen tilastoni kertoo Helsingin luvuksi 40%. Sepä taisi olla Wikipedian hieman vanhempia lukuja, lieneekö ollut vuodelta 2004. Henkilöliikennetutkimus puolestaan sanoo joukkoliikennematkojen olevan sisemmällä kaupunkivyöhykkeellä 22%, Helsingin seudulla 18% ja ulommilla kaupunkivyöhykkeillä 13%. TEMS - The EPOMM Modal Split Tool kertoo puolestaan vuoden 2013 tilanteena Helsingin joukkoliikenneosuudeksi 34%. http://www.epomm.eu/tems/result_cities.phtml?new=1  Wikipedia kertoo vuorostaan  vuonna 2016 Helsingin Modal share taseen olevan 30%. https://en.wikipedia.org/wiki/Modal_share

Ota nyt sitten selvää näistä tilastoista. Olen muuten törmännyt Helsingin joukkoliikenteen osuutta suurenteleviin lukuihin aiemminkin. Mutta ehkä tilastoissa onkin silloin esitelty vain ajoneuvoliikenteen matkoja, pyöräily ja jalankulku unohtaen. Silloin Helsingin sisemmällä kaupunkivyöhykkeellä joukkoliikenteen osuus on 34%, Helsingin seudulla 27% ja Helsingin ulommilla kaupunkivyöhykkeillä 18%.

Totta tai epätotta

No mennäänpä nyt lopuksi tuohon otsikon asiaan. Onko pyöräily joukkoliikenteen syöpä? Yleisesti uskotaan pyöräliikenteen vaikuttavan henkilöautoliikennettä vähentävästi. Pyöräverkon kehittämisen perusteluina esitetään tämän tapaisia ajatuksia. Toden totta, näin sitä luulisi. Tilastot osoittavat kuitenkin toista. Näyttää siltä, ettei suuri pyöräilyn osuus suinkaan vähennä henkilöauton käyttöä. Näyttää eurooppalaisten kaupunkien osalta pikemminkin siltä että suuri henkilöautoilu ja vahva pyöräily kulkevat käsi kädessä. Sen sijaan pyöräilyn ja  joukkoliikenteen kulkumuoto-osuus näyttää olevan hyvässä korrelaatiossa keskenään. Hyvissä joukkoliikennekaupungeissa pyöräilyn osuus on vähäisempi. Tämähän on masentavaa. Onko? Vai onko se aivan luonnollista? Minusta se on luonnollista. Asialla on myös ulottuvuutensa tulevaisuuteen. Nyt harjoitetaan valtavaa propagandaa digitalisaation myötä syntyvän jakamisautoilun ja jopa viimeisenä niittinä syntyvän robottiautoilun puolesta. Ai, hetkinen käytin vahingossa tuota sanaa robotti. Liisahan on jo keksinyt noille uuden ajan kollektiivikulkimille oivallisen nimen. Se on ”ajoneuvokas”! Kun siis ajoneuvokkaat kansoittavat kaupungin kadut, silloin pyöräily kokee romahduksen. Ajoneuvokkaat kun eivät näytä tunnistavan pyöräilijöitä ja ne saattavat jopa suuttua ymmärtämättömille ja liikennesääntöjä tuntemattomille pyöräilijöille jalankulkijoista puhumattakaan. Ajoneuvokkaiden vallattua kadut ajoneuvoliikenne lisääntyy kaduilla parikymmentä prosenttia nykyisestään – näin kertovat tehdyt simuloinnit. Ja miten käy nopeuksien? Firmat virittävät autonsa ajamaan sakotusrajan sallimaa ylinopeutta bisneksen parantamiseksi. Näin oli Uberin yliajoauto viritetty, vai miksi se ajoi 30 mph nopeusrajoitusalueella 36 mph? No pääsinpä jälleen tähän jargoniin. Hyppään nyt pois näiltä vaarallisilta vesiltä. Voitte pistää vanhan miehen skeptisismin vaanivan dementian tilille tai sitten uskotte tämän vanhuksen olevan sitä lajia, ettei se ikinä ymmärrä luopua oikeudesta omiin vankkureihinsa,

Vertailin pyörämatkojen osuutta henkilöautomatkojen osuuteen ja joukkoliikenteen osuuteen. Pyöräilyn suurella määrällä ei näytä olevan riippuvuutta henkilöauton käytön kanssa. Trendiviiva on vaakasuora, tai hieman väärään suuntaan nouseva. Joukkoliikenteen käyttö vaihtelee Euroopan kaupungeissa välillä 25-65 prosenttia matkoista. Pyörän käyttö vaihtelee puolestaan välillä 5-36 prosenttia matkoista. Helsinki ja Tallinna ovat vaivaisia pyörän käyttäjiä. Köpis taas ylivoimainen ykkönen. Pyöräilyn runsaus ei siis näytä vähentävän auton käyttöä. Sen sijaan joukkoliikenteen käytössä havaitaan selkeä riippuvuus pyöräilyyn.  Pyöräilyn yleisyys syö joukkoliikenteen käyttöä selvästi.

Antaako tämä nyt aihetta huoleen? Ei sittenkään. On vain hauskaa ravistella itseään. Olenhan minä innokas sähköpyöräilijä ja toivon todella pyöräilyn renessanssia. Ja menestystä heille jotka tekevät työtä paremman kaupunkiympäristön puolesta. Lopuksi kuitenkin vielä Aristoteleen miete: ”Epätotta on sanoa, että se ei ole, mikä on, tai että se on, mikä ei ole, ja vastaavasti totta on sanoa sen olevan, mikä on, ja sen olevan olematta, mikä ei ole.”

Ikäihmispyöräilyä Tallinnassa

Pyöräilyllä voi olla erilaisia tarkoituksia. Yksi pyöräilee mahdollisimman nopeasti kotoa työpaikalle ja takaisin. Yksi vie lastansa päiväkotiin nykyaikana yleistyneellä tavarapyörällä, toinen vetää peräkärryä. Yksi ajaa pyörällä ostoksille. Perhe pyöräilee lasten kanssa, ehkä ilman tietoista päämäärää. Lapset ajavat pyörällä kouluun, jos ei sen suhteen ole asetettu rajoituksia. Minua kiinnostaa ikäihmispyöräily. Eipä ihmekään - olenhan juuri sellainen. Olen jopa harhautunut suosittelemaan meikäläisenikäisille jalkakäytävällä pyöräilyä. Sehän on lainvastaista ja rikos. Olen siis kansalaistottelematon. Kirjoitan nyt ikäihmispyöräilystä Tallinnassa ja erityisesti sen vanhassa kaupungissa.  Jotkut väittävät Tallinnassa pyöräilyä vaaralliseksi tai heikon pyörätieverkon vuoksi jopa vaaralliseksi. No sanotaan nyt, että Tallinnassa autoilijat elävät jonkinlaista formulahuumaa. Ohi on päästävä, varsinkin jos edellä on suomalainen auto. Mutta tässä blogissa ei olla aikeissa pyöräillä rallimiesten seassa liikenteessä. Tässä on kysymys ikäihmispyöräilystä puistoissa ja vanhan kaupungin kaduilla.

Pyörä odottaa rauhallisena polkijaansa. Akussa on virtaa. Polkijallakaan ei ole minnekään kiire. Kevät on puhkeamassa. Tallinna on täynnä mielenkiintoisa paikkoja. Historia suorastaan havisee. Itse asiassa olen kirjoitellut Tallinnan pyöräilystä jo aiemminkin. Tässä näitä blogiosoitteita:

http://penttimurole.blogspot.fi/2016/03/tallinnan-kissanhanta.html

http://penttimurole.blogspot.fi/2013/08/tallinnan-tornimetsan-lapi-lasnamaelle.html

http://penttimurole.blogspot.fi/2013/08/pyoralla-tallinnassa-penan-reiteilla.html

Ikäihminen sähköpyörän selkään

Nyt siis puhutaan kiireettömästä ikäihmispyöräilystä. Ei olla minnekään menossa. Katsellaan ja ihmetellään. Minne siis kannattaisi mennä? Minun lähtöpaikkani on Toompean mäki. Sinulle se saattaa olla määränpää. Katselen siis kaupunkia satunnaisen tulijan kannalta ehkä väärästä vinkkelistä. Alakaupungista tänne pääsee kahta pyörällä ajettavaa reittiä: Toompean kadun kautta tai Pikk Jalan kautta. Lyhin reitti on Pikk Jalg eli Pitkä jalka. Nousu ylittää kaikki pyöräteiden jyrkkyysnormit. On noustava taluttamaan.  Meille sähköpyöräileville vanhuksille ajaminenkin saattaa onnistua. Pikk Jalg oli muuten linnoitusaikaan ainoa mäelle johtava reitti. Olenkin joskus bloggaillut tarinan ruotsalaisesta herrasmiehestä, joka sai vuoden 1923 mallisen Fordinsa katua ylös, kunhan oli saanut työntöavukseen Klubi Seiska-palkalla paikallisia pikkupoikia ja sotilaita. Se on muuten aika kiva blogi, vaikka sen itse sanonkin. Se kertoo tallinnalaisista ihmisistä kreivien aikaan. http://penttimurole.blogspot.fi/2014/03/eilgasse-katson-ikkunasta.html

Hirvepark

Ensin ajamme Hirvipuistoon. Toompealle noustessa (saman nimistä katua pitkin) oikealla on Harjumaki ja vasemmalla Hirvipuisto. Hirveparkin juhlavana seinustana havaitset heti Ruotsi bastionin mahtavat muurit. Puisto rakennettiin vuonna 1865 bastionin edustalla olleen vesihaudan paikalle. Bastionit oli rakennettu pari sataa vuotta aikaisemmin. Silloin elettiin ruotsinvallan aikoja. Virolaisissa kirjoissa muistellaan ruotsalaisia paremmiksi hallitusherroiksi kuin saksalaisia tai venäläisiä.   Erik Dahlberg (1625-1703) oli ruotsalainen sotamarsalkka, arkkitehti ja linnoitusinsinööri. Hän sovelsi uusimpia oppeja kaupungin puolustusjärjestelmän kehittämisessä. Uudet rakenteet tarvittiin ruutiaseiden tultua käyttöön katapulttikauden jälkeen. Vihollinen piti saada etäämmälle päävarustuksista. Nuo Dahlbergin innovaation tulokset ovat nyt juuri tämän ikäihmispyöräilyn tyyssijana.

Nyt voit pyöräillä vanhan vallihaudan pohjalla ja ihailla noita jyhkeitä seinämiä. Ehkä myös tiedät, että tuon muurin sisuksissa kulkee 1600-luvun lopulla rakennettu Bastionikäik-niminen puolustustunneli. Siellä voit vierailla menemällä sisään Kiek in de Kökin tykkitornista. Pyörän voit jättää hetkeksi Euroopan suurimman tykkitornin juurelle.

Tiedätkö mistä tuo tykkitornin nimi tulee? No, se on ”kurkistus keittiöön”. Sotilaiden sanottiin nähneen tornin huipulta savukorsteenin kautta ihmisten keittiöön. Näkemisen kanssa taisi olla tarua, mutta ehkä herkullinen ruoan tuoksu nousi vartiomiehen nenään.

Hirvepark on mielenkiintoinen puisto. Se sisältää harvinaisia puulajeja. Arvokkaimmaksi sanotaan Acer Platanoides ”Cucullatum”. Se taitaa olla nimeltään myös Norjan vaahtera. Tuon puun kuva on tässä. Nyt se on vielä lehdetön. Lehdet tulevat olemaan erikoisia muodoltaan. Hieman käpristyneitä. Syksyllä se vaahteroiden tapaan hehkuu värikkäänä. Puisto kuuluu vanhan kaupungin ohella UNESCO:n maailmanperintölistalle. Puistossa kasvaa yli sata erilaista puulajia.

Muuten puistossa voi ikäihminen kruisailla monilla hiekkakäytävillä ja pysähdellä mietiskelemään puistonpenkeillä. Minä saan siellä helposti kulumaan tunnin tai kaksi. Erityisesti puihin tutustuminen käy helposti opastaulujen avulla. Ja liikkuminenhan ei haittaa heikkojalkaistakaan, kun on sähköpyörä alla. Puistossa on lasten leikkikentän lisäksi sopivia paikkoja oleskelulle tai vaikkapa piknikille. Myös vessakoppi on paikallaan.

Pyörällä puistoon pääsee ajamalla Wismarilta johtavaa ramppia pitkin. Muuten yhteydet ovat portaiden kautta. Portaissa raskasta sähköpyörää on työlästä kuljettaa. Tämäkin mahtava porras Pitkän Hermannin juurella on lähes mahdoton kuljettava, mutta se on kaunis katseltava. Pitkän Hermannin huipulla liehuu sinimustavalkoinen.

Puistolla on merkitystä myös nykypäivän itsenäisen Viron asukkaille. Kansa kokoontui juuri Hirveparkissa Viron uudelleen itsenäistymisen alkuhetkillä 23. elokuuta 1987. He protestoivat Molotov-Ribbentrop -sopimusta. Tuossa sopimuksessa 48 vuotta aikaisemmin Hitler ja Stalin olivat sopineet Baltian ja Suomen kuuluvan Neuvostoliiton valtapiiriin. Miliisi ei puuttunut mielenosoitukseen. Pitkän Hermannin huipulla liehui punalippu. Noorte Hääl –lehti kirjoitti mielenosoituksen jälkeen: ”Toompealla ei tule milloinkaan liehumaan porvarillisen tasavallan lippu; sellainen unelma on vain poliittinen spekulaatio ja yksi näytös likaisessa pelissä.” Sinimustavalkoinen liehui tornin huipulla 1,5 vuotta mielenosoituksen jälkeen.

Toompark ja Snelli tiik

Hirveparkin rauhaisan ja tuulelta suojatun oleskelun jälkeen on aika siirtyä Toomparkin puolelle. Se tapahtuu pyörällä ajamalla rampista ylös Wismarille ja sitten Toompean kadun kautta tai vaihtoehtoisesti Toompuiesteetä pitkin Falgiteen ylittäen. Oikealla on ihailtavissa mahtavana nouseva Pikk Hermann ja Tallinnan 1300-luvulla rakennetun linnan jyhkeät muurit.  Näkymä on dramaattinen.

Tallinnan linnanmuurien ja tornien historiasta voit saada seikkaperäistä klikkaamalla tätä blogia:

http://www.katajala.net/keskiaika/keskiaikaa_etsimassa/tallinna/tallinnan_kaupunginmuuri_ja_tornit.htm

Snellin tiikki on minun ehdoton lempparini. Sen yläpuolella kohoavat uhkeat Toompen linnan muurit.

Puiston keskeinen elementti on Snelli tiik. Se on vallihauta, jossa vesi välkehtii. Vallihaudan reunalla on maavalli. Kutsun sitä ”punkaharjuksi”. Linnoitusharjua pitkin pyöräily on aina ehdoton osa minun pyöräilyreittiini. Siihen sisältyy pysähdyksiä ja istuntoja mahtavien puiden alla. Vallihaudan varrella voi ajaa kolmellakin eri reitillä.  Ylin reitti on kapea polku korkealla muurin juurella. Reitti on hieman uskalias. Seuraava reitti on muurien välissä pohjalla. Kolmas on tuo mainittu ”punkaharju” vallin päällä ja neljäs reitti kulkee varustusten ulkopuolella pitkin vesirajaa. Vallihauta kunnostettiin varsinaisesti puistoksi vasta 1970-luvulla.   Nyt se on Tallinnan idyllinen helmi. Puistossa sijaitsee myös urheilukenttä ja koirien ulkoilupuisto.

Katselen noita puunrunkoja.  Niiden läpimitta saattaa olla toista metriä. Miksi ne ovat pystyssä ja suojaavat minua. Helsingissä tuollaiset puut olisi jo aikoja kaadettu ympäristölleen vaarallisina.

Tornien aukio

Ryhdyn luettelemaan tornien nimiä: Luostarinportti, Saunatorni, Kultajalan torni, Nunnientakainen torni, Koismäen torni, Platen torni, Eppingin torni ja Grusbekentakainen torni. Paksu Margareta on tornirivin päätteenä, mutta tornit eivät siihen lopu. Ne jatkuvat vielä sataman puolella. Niitä ovat Stoltingin torni, Hattorpentakainen torni, Bremenin torni, Hellemannin torni, Virun portti, Assauwen torni. Kun vielä jatketaan muurin kiertämistä, tullaan jälleen Kiek de Kök –tornille ja sen vieressä nähdään Neitsitorni sekä Lyhike jalan porttitorni. Pikk jalan porttitornin kohtaamme jyrkän alamäen jälkeen. Tuosta mäestä jo varoittelin erityisesti ylöspäin pyrittäessä. Alaspäin meno on helpompaa, mutta varsinkin portin kohdalla hieman ahistaa. Tornit eivät vielä loppuneet tähän. Toompean linnan korvalla ovat vielä Landskronan torni ja Nuolenterottajan torni. Vierailijan dementiantorjuntaa olisi opetella nuo kaikki torninien nimet ulkoa. Minä ne kyllä joskus osasin ja taisin nyt blogia tehdessäni oppia ne uudelleen.

Toompuisto jatkuu suoraan Tornien aukiolle. Näkymä on huimaava.  Usean tornin rivistö on jotain harvinaisen hienoa eurooppalaisessa kaupungissa. Tornien rivistö muureineen rakennettiin 700 vuotta sitten. Ajatelkaa aikaa. Siitä on 70 sukupolvea. Uskallammeko edes ajatella tulevaisuuttamme yhtä tai kahta sukupolvea pitemmälle?

Olemme nyt kiertäneet vanhan kaupungin puistoja ja torneja katsellen. Olemme istuskelleet puiston penkeillä ja katselleet ohikulkevien ihmisten hehkeyttä. Olemme myös ajatelleet ajan ihmettä. Sen on tarjonnut meille Tallinnan monisatavuotinen ajan kulu, josta todisteena ovat kaikki nuo muurit, vallit ja tornit. Emmehän ole vielä väsyneitä?

Vanhan kaupungin kierroksen ulkoreitti kulkee muurien, tornien ja vallihautojen kiehtovassa ympäristössä, ihanien puistojen ja linnoitusinsinöörien maisemateosten kehystämänä. Reitin pituus on 5 kilometriä.

Muurien sisäpuolella

Ei, haluamme vielä kierrellä vanhassa kaupungissa, muurien sisäpuolella. Minulla on muutama katu, joita haluan ehdottomasti ajaa. Yksi niistä on Nunnelta lähtevä katu, jonka nimi alituiseen vaihtuu. Katu kulkee tornien muurin takana, kaupungin puolella. Aluksi se nimi on Väike Kloostri, sitten nimeksi muuttuu Gümnaasiumi, sen jälkeen nimi on Kooli ja lopuksi Laboratooriumi.

Tämä katu on minun vakiokohteeni. Sillä on monta nimeä. Muuten, ehdotan tarkistamaan renkaiden ilmanpaineen ennen kadulle menoa. Katu on todella perunapelto - mutta täynnä tunnelmaa. Tällä kadulla vielä seinät puhuvat ja kertovat tarinoita. Haluan kuunnella niitä. Kurkista sisään porttikonkeihin. Näet ihmeitä. Voit päätyä sisään erityisen tunnelmalliseen kirkkoon.

Katu päättyy Hobuveskille. Mitä tarkoittaa tuo nimi? No hobu on tietysti hepo. Ja veski on mylly. Pyöreässä talossa hevoset aikoinaan pyörittivät myllyä. Kadulta alkaa yksi lempikaduistani. Sen nimi on Lai (leveä). Kadun molemmissa päissä nousevat mahtavat kirkontornit kuin naulat. Olavisten kirkon torni kadun pohjoispäässä oli aikanaan Euroopan toiseksi korkein kirkontorni. Vain Bremenissä oli korkeampi. Toiseen suuntaan katsottaessa kadun naulana on Toomkirik, Toompen mäellä.

Nyt alkaa vapaa kiertely kadulta toiselle. Toreille ja aukioille.  Se vaatii aikaa.  Mutta se on laatuaikaa!

Vanhassa kaupungissa on loisteliasta pyöräillä – autot eivät häiritse, mutta turistiryhmät joskus pakottavat väistelemään. Mutta meillä ei ole kiirettä.  Pyöräily vanhan kaupungin jokaisen kadun läpi ottaa aikaa noin kaksi tuntia. Suosittelen. Tuossapa onkin kartta kaikille ohjeeksi, matkaa kertyy noin 15 kilometriä, jouduthan väkisin ajamaan jotkut kadut kahteen kertaan. Tämän ”valaisevan” kuvan olin piirtänyt vieraskirjaani Toompealla päiväyksen mukaan vuonna 1996. Reitit ovat säilyneet samoina. Ympäristö vaan on rajusti muuttunut. Ystäväni Ain Valdmann on panostanut vanhan kaupungin katujen kunnostukseen. Katuja on päällystetty uudelleen ja autoliikennettä säännöstelty. Mutta vielä riittää ”mukulakivikatuja” ajettavaksi.