Katukivi kaiken ajattelun päätepisteenä

Koronaan liittyvä tuska ja toivottomuus yhtyneenä rokotuksiin liittyvään helpotukseen ja toiveikkuuteen täyttää suuren alan mediatilasta ja meidän mielentilastamme. Huomattavasti suuremman tilan kuin ilmastonmuutos tai luonnon köyhtyminen. Mahdollinen sairastuminen onkin kaikkein luontevin pelkotilamme. Ennen pelkäsimme syöpää, nyt pelkäämme koronaa. Tunnustelemme omaa oloamme, nuhan tuuskaahduksia, yskän köhähdyksiä ja vatsan tuntemuksia. Harkitsemme jopa testiin menoa. Emme kuitenkaan mene, sillä tikku nenässä sattuu. Muistuu mieleen se, kun lapsena joutui nenäontelon punkteeraukseen. Se oli kauheinta minkä tiesi. Tämän kaiken keskellä kaipaa jotain kepeän mennyttä. Jotain joka ei missään tapauksessa sisällä mitään tulevaisuutta. Jotain sellaista missä tulevaisuus meni jo. Tänä jouluna sainkin kirpputorilta löytyneen lahjakirjan, joka täytti toiveeni. Se kirja kertoo helsinkiläisestä menneisyydestä aina 1950-luvulle saakka. Ilahduttavaa on siis se, että pääsee itsekin menneisyyden osaksi. Lahjaksi saatu kirja ei ole suinkaan mikään suuren suuri klassikko eikä pienen pienikään klassikko, mutta silti mielenkiintoisen viihdyttävää luettavaa. Kirjoittaja on Armas J. Pulla. Kirja on painettu vuonna 1962 Otavalla. Kirjan nimi on ”Helsinkiä Kustaa Vaasasta Kekkoseen”. Vaikka kirja on kepeä, on se taustalla melkoista historiantutkimusta. Kun ryhdyin kirjaa lukemaan, tiesin sen jo entuudestaan tutuksi. En kuitenkaan heti muistanut tehneeni siitä melko tarkkaa ja laajaa blogia vuonna 2015. http://penttimurole.blogspot.com/2015/03/katu-kulttuurikeskuksena.html.

Kirja on hieno kuvaus kadusta ja sillä liikkuvista ihmisistä. Itsekin liikuin 50-luvulla Espaa edestakaisin. Olin nimittäin puolet vuosikymmenestä töissä kaupungintalolla eli Pullan kirjassa laajasti kuvatulla ja merkittävänä tanssiaispaikkana toimineella Seurahuoneella. Sisäänkäynti kiinteistöviraston asemakaavaosaston liikennesuunnitteluporukkaan eli meidän toimistoomme oli Katariinankadun puolella. Ruusuvuori sitten saneerauksessaan muurasi seinän umpeen. Tuossa kuvan osoittamassa kohdassa oli ovi ja porrashuone. Seurahuone oli alkuun rakennettu vuonna 1833 Engelin (1778-1840) piirustusten mukaan teatteriksi ja huvihuoneeksi, kaupungintalo siitä tuli vuonna 1932.

 

Alkujaan Ehrenström (1762-1847) oli asemakaavassaan sijoittanut huvihuoneen nykyisen Kasarmintorin reunalle, mutta valtioneuvos Rehbinderin (1777-1841) ja Ehrenströmin kävellessä vuonna 1818 kohti Hietalahtea uuden kasarmin paikkaa tarkistamaan Rehbinder punaviinipäissään kasarmintoriaihion kohdalla väsähti ja sanoi: ”En ota askeltakaan enää! Tehdään kasarmi tähän! Ja teatteri jonnekin muualle!” Näin kertoilee Pulla kirjassaan. Kasarmi rakennettiin 1822. Hieman yllättävää muuten, jos näin isot herrat aivan jalkaisin matkasivat Helsingin kuraisilla esikaupunkialueilla. Kyllä kai heillä piti olla virkavossikat käytössään. Oli miten oli, mutta teatteri ja Seurahuone sitten päätyivät nykyiselle paikalleen Kauppatorin ja Espan reunoille ja kasarmi naulautui Kasarmintorin varteen.

Alas sanoi Iki-Kianto

Ilmari Iki-Kianto, tai Calamnius, vielä siihen aikaan, ei kuulunut metropolin ihailijakuntaan. Hän kirjoitti: ”Surkea olet sinä Suomeni pääkaupunki uuden vuosisadan nousussa! Jokaikinen paljas katukivesi minua ihan iljettää. Niin kuin limaskaista lattiaa poljen pitkin esplanaadia – lätshis! läiskis! pahasti livettää lätistävä jalka…. Saastainen, syvä sylkylaatikkohan tämä onkin koko komea pääkaupunki…. kirottu paikka, jossa kymmenet tuhannet sielut kituvat ja kasvavat kivisten kammioiden sisällä, toinen toistensa alla ja päällä – ja sitä kutsuvat elämäksi!”

Ylös sanoi Juhani Aho

Juhani Aho oli toista maata. ”Tuo palanen Katajanokan sillalta Uuden Teatterin nurkalle ei ainoastaan muistuta vaan todella onkin palanen ulkomaata. Rakennukset ovat yhtä kauniit ja siistit kuin suurten maailmankaupunkien hienoimmissa osissa, katurautatiellä on virkistyttävä liikkeensä, on kauniita, somia ajokaluja, on katukahviloita isoine ikkunoineen ja ilma korkeiden huoneiden välissä helottaa yhtä läpikuultavana ja hurmaamavana kuin konsanaan Pariisissa. – Ihmisvirta kykenee jo sekin kilpailemaan täyteläisempien kanssa. Bulevardikävelijöiden veltto verkkaus on täällä vain suomalaista hitautta.  Tuolla täällä jo tapaa kasvoja, jotka ovat kulttuurin hienostamia, ja joskus tulee vastaan nainen, joka kantaa pukuaan moitteettoman pariisilaisesti…”

Anders Cleve ja katukiviä

Vuonna 1959 suomenruotsalainen Anders Cleve kirjoitti teoksen Gatstenar, Söderström 1959. Pentti Saarikoski suomensi teoksen nimellä Katukiviä, Otava 1960. Teoksessa kuvataan hakaniemeläisen Tapin ja pakilalaisen Seijan elämää 50-luvulla. Kerrotaanko siinä jotain katukivistä tai Esplanadista. Ei toki, mutta kaupunginosien eroista kylläkin. Seijan Pakilaa kuvataan näin (ja minun, vaikka ei sinne kyllä rautatietä ulottunut eikä betoniteitäkään, oli vain tervatie kohti Tuusulaa): ”Seija asui Pakilassa. Se oli kaksikerroksinen lautahökkeli. Hökkeliasumuksista on monia esimerkkejä suoperäisissä lahdenpohjissa

paisuvan ja eteenpäin ryömivän Helsingin ympärillä. Ne muodostavat ahtaita kasayhdyskuntia rautatien varteen, lähelle betonimaanteitä. Siellä seisovat groteskit hökkelit, tyylittömät ja kaikkien tyylien sekamuodot, keittiötuolinsiniset, valkaistut, maalaamattomat, rakennettu ennen vuosisadan vaihdetta ja viime sodan jälkeen. Ne nousevat suoraan paloitelluista repaleisista pelloista. Ne muistuttavat outoja villiintyneitä eläimiä. Tiukasti kiinni toisissaan seisovat tummat muodottomat ruumiit silvotulla lumisella maalla. Silmät tuijottavat, loistavat. Eläimensilmät, kellanvalkeat. Liikkumattomina, mykkään tuskaan naulittuina seisovat eläimet martaansinisen kevättalven taivaan alla. Odottavatko ne jotain. - odottavatko ne? Näivettyneet pajupensaat kasvavat ruosteenpunaisista ojista.”

Kivikaupunkiin päästiin, kun Tappi ja Seija tulivat kävellen Pitkänsillan yli: ”He tulivat kuhisevalle Hakaniementorille. Tappi heilautti uljaasti kättä. - Tämä on HAKANIEMI kuule, hän huusi ylpeästi. - Tämä on HAKANIEMI, huusi hän uudestaan mahtavalla äänellä kuin diktaattori. - Täällä tapellaan kännissä naisista joka ilta. Yhden kuolema on toisen leipä. - Kuule, se on elämän kylmä laki.”

Kaupunginkellari

Vanhan Seurahuoneen ja vuonna 1932 kaupungintaloksi muuttuneen rakennuksen kellarissa oli 50-luvulla Kaupunginkellari-niminen Tynellin valaisimin koristama työmaaruokala. Ravintola avattiin vuonna 1947. Muistiin painuvimpia minulle lienevät virastotyöntekijöiden pikkujoulut. Varsinkin mittaosaston kaunottaret jäivät mieleen. Seinillä katseltiin Tove Janssonin 33-vuotiaana maalaamia freskoja. Ruusuvuoren jättiremontin yhteydessä 65-70 kellariravintola hävisi. Freskot ihmeen kaupalla säilyivät paneelitekniikan ansiosta ja siirtyivät myöhemmin Tennispalatsin HAM:iin. Arkilounaan jälkeen virastotyöntekijöiden tapana oli lähteä promeneeraamaan ja nauttimaan Espan jälkiruokaa. Ihmeellistä että naiset jo silloin olivat niin kauniita.

Tove Jansson maalaamassa vuonna 1947 kurssitoverinsa Niilo Suihkon kanssa Kaupunginkellarin freskoa ”Juhlat maalla”. Nyt freskot ovat nähtävissä HAM:issa.

Seurahuoneella syötiin, juotiin ja tanssittiin

Pulla kertoo kirjasessaan Seurahuoneen tansseista. Hyväntekeväisyysiltamat olivat suurta muotia. Kuvaelmissa nähtiin ”pääkaupungin kauneimpia ja – hienoimpia – neitokaisia kuningattarina, prinsessoina, jumalattarina ja rokokoodaameina. Keitä tahansa ei pyydettykään avustajiksi, täytyi olla ’jotakin’, kuulua kermaan.” Seurahuoneella syötiin hyvin ja juotiin vain parhaita juomia: viinejä, sherryä, portviiniä, madeiraa ja sampanjaa, ja herrat nauttivat kahvin kanssa tietysti konjakkia. ”Yleisö osasi paljon paremmin kuin nykyisin – esiintyä juhlavasti, kultivoidusti. Mutta silloinpa tiedettiinkin paljon paremmin kuin meidän päivinämme, mikä sopii ja mikä ei, ja jos herrojen mielikuva siitä, mitä demokratia on, oli hämärä, niin sitä selvempi käsitys heillä oli gastronomiasta.” Seurahuoneen historia päättyi joulukuun 12. päivänä 1913 suureen juhlaan, ”siellä missä sampanjapullojen korkit paukkuivat rätisevät nyt kirjoituskoneet.” Kannattanee vielä mainita, että itse Lumièren veljekset tai ainakin heidän kinematografinsa kävivät Seurahuoneella esittelemässä ”eläviä kuviaan” vuonna 1898. Taatusti siellä esitettiin myös ”L'Arrivée d'un Train Ã la Ciotat”.   

https://www.youtube.com/watch?v=1yv02Lzq5kg

Historiaa ja uusia ohjeita

Vaikka olin jo aiemmin kirjoittanut Armas J. Pullan Helsinkiä kirjasta, niin nyt oli pakko vielä mutustella Helsingin ja Espan katukuvauksia, tai ihmiskuvauksia. Pakko tulee siitä, että juuri äskettäin tuli laajasti käytettyä hyväksi Gogolin kuvauksia Pietarin Nevski prospektista. Espa on meidän ilmiselvä entisajan Nevskimme. Se on myös meidän entisajan Esplanadimme. Eikä se nytkään hullumpi ole. Näin talvellakin ansiokas katulämmitys pitää Pohjois-Espan jalkakäytävän kulkukelpoisena näin konkkakoipiselle. Pohjois-Espan jalkakäytävä päällystettiin Mäntsälän hehkuvalla punaisella. Kivien alle pantiin ensimmäistä kertaa sulatusjärjestelmä. Pate Åvist hoiteli hommaa.

Jörn Donner oli haaveellinen kotikaupunkinsa suhteen 50-luvun puolivälissä. Hän teki runollisen lyhytfilmin kaupungin lopputalvesta. Filmissä näkyy, miten vanhoja katukiviä dumpattiin kuorma-auton lavalta mereen. Myöhemmin niitä sitten kaivinkoneella nostettiin uusiokäyttöön. Aina ei katukiviä ole löydetty etsimälläkään. Näin tapahtui Stockmannin Aleksin jalkakäytävän hienoille katukiville vuoden 2003 remontissa. Ne piti kaikki säästettämän ja uudelleen asennettaman katukorjauksen jälkeen, mutta kun asennusaika tuli kiviä ei löytynyt mistään. Joku oli ne nyysinyt tai oliko mereen kipannut? Tätä suree vieläkin Liisa tuossa vierelläni. Hän oli projektin ympäristösuunnittelija. Donnerin haaveita tässä:

https://yle.fi/aihe/artikkeli/2010/04/20/jorn-donner-naina-paivina#media=46582

Kaiken tämän Pullan sanailun ja donnerismin keskellä törmäsin mielenkiintoiseen raporttiin nimeltään: Torikorttelit, Katu- ja torialueiden päällysteet, rakennushistorian selvitys. Tekijänä Kati Salonen ja Mona Schalin Arkkitehdit Oy ja teettäjänä Kaupungin Rakennusvirasto ja Reijo Järvinen. Tekoaika oli vuosi 2011.    https://www.hel.fi/hel2/hkr/julkaisut/2011/torikorttelit_web.pdf

Raportissa on mahtavat kuvaukset Helsingin historiallisen keskustan katupäällysteiden kehityksestä. Raportissa on myös suuri joukko hienoja kuvia.

Tämä on valokuva vuodelta 1958. Kuvan on ottanut Volker von Bonin. Vuosi on yksi niistä, jolloin olin töissä kaupungintalolla. Asemakaavaosaston päällikkönä oli arkkitehti Väinö Tuukkanen ja minun lähimpänä pomonani DI Pekka Westerinen. Olen miltei varma, että tuo Ruotsin suurlähetystön edessä seisova auto on minun autoni. Siinä se aina seisoi. No, leikki leikkinä, ei tällä kertaa, sillä minun autoni oli keltainen, kuvassa näkyvä on musta.

Katukivi, katutyttöjen ja katupoikien lemmikki

Katukivi on katupojalle kiinnostava aihe. Miksei myös katutytöille. Sanoohan vanha viisaus: Kun otat käteesi katukiven, otat käteesi koko kaupungin. Katukivi on ollut myös suurten asioiden symboli. Ranskan 60-luvun sosialistisen radikaalivallankumouksen seinäkirjoituksissa oli teksti: Katukivi on kaiken ajattelun päätepiste.  

Katukiveen liittyy suuri symboliikka, mutta siihen liittyy myös tekniikka. Helsingin kaupungilla on vuonna 2017 valmistunut kaupunkitilaohje. Siinä on kaikki katukivestä. Helsingissä käytettiin katujen ja torien päällysteenä 1700-luvun lopulta aina 1890-luvun alkuun yksinomaan kenttä- eli mukulakiveä. Helsingin ensimmäiset kiveykset tehtiin Helsingin saaristosta louhitusta kiviaineksesta, helsingiitistä. Kivilaji on puna-mustasävyinen ja juovikas. Nupukiviä ja noppakiviä ryhdyttiin käyttämää vuosisadan vaihteessa. 1950-luvulla oli kausi, jolloin kiviä rahdattiin mereen, kunnes koitti jälleen uusi vanha aika, kivet kelpasivat. Ohjeissa sanotaan hieman epävarmasti, että pinnoitemateriaalina käytetään suomalaista graniittia tai sitä vastaavaa graniittia. Suomessa on monia tunnettuja graniittilouhimoita. Mainitaan nyt esimerkiksi vaikkapa Mäntsälä, Lieto, Taivassalo, Viitasaari, Korpilahti tai Kuru. Omavaraisuutta siis on. Tuon lauseen viimeinen osa ”tai sitä vastaava” on vaarallinen. Varmaan tuon lauseen takaa olemme saaneet kaduillemme kiinalaista graniittia. Kiinan kiveä on mm. Keskuskadun uusi päällyste. Erottajanaukiolla on taas aivan aitoa suomalaiskiveä, jopa montaa sorttia. Hiljainen toivomus onkin päivänselvä: ”sitä vastaavaa graniittia” ei enää käytetä. Syy: ekologinen ja tekninen.

Retki Senaatintorin ja Espan liepeille on aina ihana.  Vaikka kaksi asiaa palaa mieleen. Miksi Sofiankadun ylittävä huokausten silta kaupungintalon ja rahatoimikamarin väliltä aikanaan Ruusuvuoren projektissa purettiin? Se oli outo ilmiö sinänsä, mutta jokin outo elävöittää. Minua ainakin. Toinen kysymys. Miksi Sofiankadun museokatu purettiin? Eikö Helsingissä ollut tilaa yhdelle vanhalle puhelinkopille ja parille vanhalle katulyhdylle – noin muistin vuoksi? Muistaakohan Manta niistä mitään? No, ei,  katsoo väärään suuntaan.

Närpiön tomaatit jouluaterialla

On joulu. On joulun tunnelmaa. Valkoista joulua ei kuitenkaan ole. Tunnelma on pään sisällä ja varsinkin pienten rakkaiden päiden sisällä. Tosin 6-vuotias Lotta juuri ilmoitti, ettei enää usko joulupukkiin. Oli jo viime jouluna havainnut yhdenmukaisia piirteitä isoisoisän kanssa. Illuusiot siis karisevat. Mutta lisää huijattavia on syntynyt. Joulupukkityöt siis jatkuvat, niin tänäkin vuonna, mutta erikoisolosuhteissa, pihalla, nuotion ääressä. Kun 15-vuotiaana aloitin partiopukkina Pakilassa ja jatkoin sitten teekkaripukkina 25-vuotiaaksi, tulikin palkallista pukkityötä täyteen 10 vuotta. Sen jälkeen velvollisuus ja ilo ovat yhtyneet pukkitöissä 60 vuotta. Taas tänään. Nyt juuri tällä rivillä punaiset vaatteet päälle ja tantereelle.

Joulupukkitöiden tultua suoritetuiksi on ryhdyttävä ainoaan todelliseen työhön jota meikäläinen enää tekee: bloginkirjoitukseen. Suorastaan vauhdikasta menoa. Mistä sitä nyt kirjoittaisi, kun maassa meno on niin hulvatonta. Ensin ajattelin kirjoittaa konsulttien vientitoiminnasta tai toiminnan vähäisyydestä. Sitten ajattelin kirjoittaa EU:n ja Suomen liikennepäästöpolitiikasta. Vilahtipa mieleen uusi blogi moottoriteiden aukkohakkuista. Kumma miten stressaavat, ne kantopellot. Sitten yhtäkkiä eteeni tulivat Närpiön tomaatit. Siinäpä vallaton mellakka. Maan suurimman puolueen puheenjohtajakin näyttää sotkeutuneen henkilökohtaisin viestein tähän mahtavaan kiistaan. Mistä kiistellään? Kiistellään siitä, miten maahanmuuttajat ovat Närpiössä lisäämässä suorastaan katastrofaalisella tavalla maamme hiilidioksidipäästöjä. Ja senkin tekevät vielä veronmaksajien rahoilla. Närpiö on kaupunki. Siellä on lähes 10000 asukasta joista yli 80 % ruotsinkielisiä. Närpiön murre ei liene täysin ymmärrettävä maan muille ruotsinkielisille. Tai Närpiön murteet. Kurssitoverini ”Basse” Sebbas Närpiöstä puhui kerran alueen murteista. Koulupoikana bussilla matkustaessaan hän muisteli murteen vaihtuvan kylästä toiseen. Ystäväni Roger Pietarsaaresta kertoo murteiden ihmeellisyyksistä. Juuri Närpiön tasolla niin Norjassa kuin Ruotsissakin on ihmeellinen murrevyöhyke.  Kieli ei ole ymmärrettävää normikielisille. Katselen satelliittikuvaa Närpiöstä ja havaitsen suuren määrän kasvihuoneita. Suurimmat ovat kooltaan 130000 m2 eli 13 hehtaaria. Saatatko kuvitella niiden olevan yhtä laajoja kuin eteläisen Euroopan valtaisat kasvihuoneviljelmät? No, ei sentään, ei läheskään.

Kasvihuoneviljely tuottaa kasvihuonepäästöjä. Mitäpä muutakaan kasvihuoneista. Tilastotiedot maailman kasvihuoneviljelystä ovat hataria. Joku arvio sanoo kasvihuoneita olevan maailmassa 500000 hehtaaria eli 50 km2. Euroopassa niitä taitaa olla eniten Espanjassa ja Italiassa. Näissä kahdessa maassa noin 8 neliökilometriä. Eihän tuo ole mitään peltoviljelyyn verrattuna. Paljonko Suomessa on ammatillista kasvihuoneviljelyä? Pinta-ala taitaa olla noin 500 hehtaaria eli 0,5 neliökilometriä. Näin kauppapuutarhaliitto ilmoittaa. Tomaatin viljelyala on noin 100 hehtaaria. Tästä noin kolmannes on ympärivuotisella valotuskalustolla toimivaa. Närpiö tuottaa tomaateista 70 %. Koko maan tomaatin tuotanto on 40 miljoonaa kiloa. Tomaatin kotimaisuusaste on noin 60 %. Tämän laskelman mukaan jokainen suomalainen syö 13 kg tomaatteja vuodessa. Kurkkua tuotetaan noin 50 milj. kiloa. Kurkun omavaraisuusaste on noin 90 %. Noin 30 hehtaaria toimii ympärivuotisesti valotuskalustolla. Suomalaisen tomaatin CO2-päästöt ovat noin 2,5 kg tomaattikiloa kohti. Keski-Euroopassa ollaan ehkä 1,5 kilossa ja Etelä-Euroopassa 0,2 kilossa. Tomaatin ja kurkun CO2-päästöt näyttäisivät olevan luokkaa 0,4 % Suomen kokonaispäästöistä ja uusiutuvalla energialla päästöjen ennustetaan putoavan 0,1 %:in. Joten maahanmuuttajien avittaman tomaatintuotannon kasvihuonekaasujen päästöistä ei kannattane  olla ylimaallisen huolissaan. Vesijalanjälki on Suomessa hyvällä tolalla Etelä-Eurooppaan verrattuna.  Kasvihuonetuotanto työskentelee ankarasti vähäpäästöisempää tuotantoa kohti. Tuloksia on tullut ja tulee. Kasvihuonetuotanto saa kansallista maataloustukea. Olisiko se parikymmentä miljoonaa vuodessa. Suurimman tuen saajina näyttää olevan useita Närpiön kasvihuoneyrittäjiä. Suurimmat saivat 2 millin tukia.

Osaatko prosenttilaskua?

Prosenttilasku tuottaa silloin tällöin meille kaikille ongelmia. Jos on kasvanut tai jos on pienentynyt niin mihin verrataan. Onko prosentilla tai prosenttiyksiköllä jotain eroa? Kun on saanut 20 % alennuksen niin vanha hinta on 25 % suurempi tai jos on jopa 50 % alennus vanha hinta on 100 % suurempi. Helpommin ymmärtää, jos on saanut puoleen hintaan, niin vanha hinta on tuplat. Minä käytän prosenttilaskussa aina verrantomenetelmää. Sellaiseksi sitä kutsutaan, kun panee neljä lukua taulukkoon ja yksi niistä on x. Kerrotaan ristiin ja ratkaisu selviää. Että vielä melkein yhdeksänkymppisenä prosenttilasku on vaikeaa, pitää käyttää verrantomenetelmää.

Prosenttilaskun kanssa on perussuomalaisporukkakin pelannut, kun ovat laskeneet maahanmuuttajien eli ”haittamuuttajien” kuntavaikutuksia. Ovat vertailleet erilaisten etuuksien osuutta suomalaistaustaiselle ja ulkomaalaistaustaiselle väestölle. Etuuksia riittää. Niitä ovat mm. toimeentulotuki, työttömyysturva ja asumistuki. Toimeentulotuki koko maassa on noin 0,8 miljardia, työttömyysturva noin 1,5 miljardia ja asumistuki noin 2,2 miljardia euroa. Perussuomalaiset laskivat kunnittain maahanmuuttajien osuuden tuen saajista. Jos esimerkiksi Närpiössä 2,7 % ruokakunnista sai asumistukea, niin tällä osuudella pelattiin ja laskettiin maahanmuuttajien osuus. Pienten lukujen hurmaa. On ilmeistä, että minimipalkalla elävät maahanmuuttajat ovat enemmistönä tukien saajista. Jos 50 % maahanmuuttajaperheistä saa asumistukea tarkoittaa se maahanmuuttajavaltaisimmissa kunnissa 8 prosenttia kaikista perheistä ja kolmen prosentin normikunnassa puoltatoista prosenttia.

Ulkomaalaistaustaisten määrä näyttäisi trendinä hieman lisääntyvän, jos kunnan asukasluku kasvaa, mutta on joukko pieniä kuntia, joissa ulkomaalaistaustaisten määrä on Helsingin tasoa. Ne ovat suurelta osin ruotsikielisiä kuntia. Närpiö on aivan tasoissa Helsingin kanssa. Ulkomaalaistaustaisia on 16,5-16,8 % väestöstä. Ruotsinkieliset kunnat ovat alttiimpia ottamaan ulkomaalaistaustaisia. Se näkyy oikeasta yläkuvasta. Kuvassa alhaalla vasemmalla on kuntien työllisyysaste. Se tarkoittaa työllisten osuutta 15-64 vuotiaasta väestöstä. Koko maan työllisyysaste on koronavuoden marraskuussa 71,8 %. Vuoden alussa se oli 73,0 % ja kesäkuussa 73,7 %. Hallitus toivoisi sen olevan 75 %. Työllisyysasteen kärkikunnat löytyvät Pohjanmaalta. Siellä työllisyysaste on yli 80 %.  Manner-Suomen kunnista Närpiö on sijalla 4. Ulkomaalaistaustainen väestö ei näytä pudottavan työllisyyttä. Päinvastoin. Oikealla alhaalla on kaavio kunnan verotuloista asukasta kohti verrattuna ulkomaalaistaustaisten määrään. Joku voisi tästäkin väittää verotulojen kasvavan, kun ulkomaalaistaustainen väestö lisääntyy.   Tosiasiassa meillä on noin 30 kuntaa jotka poikkeavat yleisestä mallista korkean ulkomaalaistaustaisuuden suhteen. Ne ovat pääosin pohjanmaalaisia ja ruotsinkielisenemmistöisiä ja niissä on korkea työllisyysaste. Helsinki on ulkomaalaistaustaisuudelta samaa tasoa Närpiön kanssa. Työllisyysaste on Helsingissä 72 %, kun se Närpiössä on 82 %. Kunnan verotulot asukasta kohti ovat Helsingissä 5300 €/asukas, kun ne Närpiössä ovat 3300 €/asukas.

Väitetään maahanmuuttajien rohmuavan asumistuen ja työttömyysturvan. Helsingissä asumistuen saajia on 20 % väestä. Närpiössä heitä on 5 %. Työttömyysturvaa nautiskelevia on Helsingissä 6 % ja Närpiössä 3 %. Eniten asuntotuen saajia on Turussa, Joensuussa, Tampereella ja Jyväskylässä. Mitään selkeätä korrelaatiota ei ole ulkomaalaistaustaisiin. Asumistukea saa näissä kaupungeissa 23-24 % väestä. Vähiten asuntotuen saajia on Ahvenanmaan kunnissa. Osuus väestöstä vaihtelee välillä 1,6-3 %. Näiden kuntien ulkomaalaistaustaisten osuus on suuri, luokkaa 12-14 %. Manner-Suomen kunnista vähiten asumistuen saajia on Maskussa, Pedersöressä, Ruskossa ja Luodossa. Näissä kunnissa asumistukea saa noin 3 % väestä ja ulkomaalaistaustaisten osuus on 2-3 %. Työttömyysturvan saajissa Ahvenanmaan maakunta on lukujen minimaalisuuden kärkeä. Maakunnassa on vain 150 työttömyystuen saajaa mikä on 0,5 % väestöstä. Koko maassa työttömyystuen saajia on 330000 eli 6 % väestöstä. Närpiön työttömyysturvan saajien osuus on 3 % väestöstä, kun osuus Helsingissä on 6 %.

Asumistuki

Asumistukea sai 400000 ruokakuntaa, 275000 näistä oli yksinasuvia. Asumistukea maksetaan 2,2 miljardia vuodessa. Opiskelijat ja eläkeläiset saavat siitä 0,6 miljardia, kumpikin ryhmä.  Asumistuen piirissä on 900000 henkilöä eli 16 % Suomen kansasta. Närpiössä asumistukea sai 4,9 % väestöstä, kun koko maan luku on 15 %. Vuonna 2019 asumistukea maksettiin Närpiössä 849000 euroa, mikä on 89 euroa per asukas. Koko maassa maksettiin asumistukea 380 euroa per asukas. Suurin asumistuen määrä asukasta kohti oli Helsingissä: 586 euroa per asukas ja pienin Pedersören ja Ruskon kunnissa 54 euroa per asukas.

Toimeentulotuki

Toimeentulotukea maksettiin 800 miljoonaa euroa. Väestöstä 8,2 prosenttia ja kaikista Suomen kotitalouksista 9,5 prosenttia sai toimeentulotukea vuonna 2019. Minulle näyttää olevan liian vaikeata selvittää kuntakohtaisia toimeentulotukia. Halusin löytää tuon Närpiön luvun ja muita lukuja.  Jotain kokonaisrippeitä: Perustoimeentulotukea Suomessa saaneista 30 % puhuu äidinkielenään jotain muuta kuin suomea tai ruotsia. Pääkaupunkiseudulla vastaava luku on ollut 51 %. Helsingin työttömyysaste suomalaistaustaisille on 7,4 % ja ulkomaalaistaustaisille 18,6 %. Helsingissä 20-64 vuotiaiden ulkomaalaistaustaisten miesten työllisyysaste laskettuna väestöstä on 57 % ja suomalaistaustaisten 77 %. Espoossa luvut ovat 62/79 % ja Vantaalla 66/79 %. Naisilla vastaavat luvut ovat Helsingissä 48/78 %, Espoossa 51/81 % ja Vantaalla 53/80 %. Ulkomaalaistaustaisista työikäisistä miehistä 50 % on mukana työelämässä. Suomalaissyntyisistä työelämässä on 75 %. Naisista luvut ovat 47/85 %. Onhan nämä luvut huolestuttavia. Johtuuko tilanne viranomaisten kyvyttömyydestä vai maahanmuuttajien kyvyttömyydestä?

Huihai! Tuli kuitenkin dementiaharjoitus päätökseen ennen kuin joululahjojen jako alkaa. Paljon on ihmeteltävää ja erityisen kummallista on tiedon löytäminen. Varsinkin jos tieto ei ole Tilastokeskuksen sivustoilla vaan se on esimerkiksi kuntien tilastoissa tai Kelan tilastoissa, silloin joudut tarkistelemaan aakkosjärjestyksen poikkeamia tai poimimaan lukuja pdf-julkaisuista. Mutta näin vanhemmiten siihen non aikaa ja mikä merkillisintä tuloksen saaminen välkkyy edessä suurena tavoitteena. Ai, mikä tulos? No se Excel-tablitsa, jollaisia kauhuksesi joudut katsomaan.

Toivotan sinulle Hyvää Joulua ja panen tähän loppuun joulutervehdykseksi Liisan monotypian, jonka tässä tilanteessa vois ristiä tyyliin: ”Onkos tullut kesä näin talven keskelle.”

Kauneus on rakentamisessa lakisääteistä – entäs sitten?

Ihmiset puhuvat kauneudesta ja rakastavat kauneutta. Nyt ei puhuta ihmisten kauneudesta, ei ihmisten ulkonäöstä eikä sielun kauneudesta. Nyt puhutaan kaupungeista ja miksei höysteeksi hieman luonnosta. Nyt ei siis ole sijaa kateudelle eikä omaan henkilöön kohdistuville uhkakuville. Kysymys siis kuuluu: mikä on kaunista? Juuri äskettäin tutkimissani kansalaismielipiteissä kohdistuen Helsingin kantakaupungin rakentamiseen mainittiin 6500 sanan ja 160 mielipiteen joukossa sana kauneus yhdeksän kertaa ja kauneudesta kirjoitettiin kuudessa mielipiteessä. Tästä päätellen kauneuden kaipuu ei ole ykkönen ihmisen tarpeissa ja toiveissa. Niissä vähäisissä toiveissa kauneutta toivottiin erityisesti rakennuksiin. Toivottiin että suunniteltaisiin ja rakennettaisiin kauniita rakennuksia rumien sijaan. Tyyliin: ”KOSKA saamme kaunista rakentamista?! Uudisrakennuksia vastustettaisiin paljon vähemmän, jos ne olisivat edes kauniita ja oikeasti laadukkaita ja sopisivat ympäristöönsä.”

Risto Jounila, nykyinen Uuden Seelannin väliaikaissiirtolainen, hän kommentoi blogiani ja kirjoitti: ”On minulla yksi elementti, joka mielestäni tarvitaan vetovoimaiseen kaupunkiympäristöön. Se on kestävän kehityksen mukainen attribuutti, joka meiltä liikennesuunnittelijoilta usein unohtuu (kaiken turvallisuuden, välityskyvyn, mode choice'n ja kapasiteettien pyöriessä päässä), se on kauneus. Ympäristön on oltava kaunista. Yksityiskohtien on oltava kauniita. Toiminnan on oltava yksinkertaista, sillä se on kaunista. Tässä suhteessa suomalaiset ja skandinaavit ylipäätään ovat melkoisen hyviä.

Tarvitaanko rakentamisessa kauneutta? Mitä kauneus on? Laki sanoo, että rakennetun ympäristön kauneutta on vaalittava. Laki sanoo myös, että uuden rakennuksen tulee täyttää kauneuden vaatimukset. Laki estää myös kauniin rakennuksen purkamisen.

 Kauneus- ja viihtyvyysarvoja vähäteltiin

Oli pakko hieman syventyä omiin vanhoihin mietteisiin. Esiintyykö siellä kauneuden kaipuu? Näyttää siltä, että vuonna 1985 esitin ”kriittisen analyysin” silloisen suunnittelun puutteista. Puutteita oli kosolti. Nykyään ne lienee kaikki jo onnellisesti saatu raivattua suunnittelumaailmaa rasittamasta. Ajatelkaa jos vuorovaikutustyöntekijä tai esittelevä virkamies joutuisi ennen esitystään pyytämään anteeksi oman itsensä ja koko koneistonsa virheitä.  Tällaisia ne virheet 35 vuotta sitten olivat: ”poliitikkojen ja ammattimiesten vuorovaikutuksen puute, päätöksenteon ja suunnittelutyön ohjelmoinnin puute, kehittymätön ja usein näennäinen metodiikka, olettamusten, asenteiden ja arvostusten sekaannus, kokonaistaloudellisen ajattelun puute, ympäristömme virheiden ja epäoikeudenmukaisuuden tietoinen hyväksyminen, poliittisen päätäntäkoneiston heikkous, valkokaulusväen heikko työn tuottavuus, suunnittelijoiden kyvyttömyys arvojen mittauksessa, sidonnaisuus normeihin ja konservatiivinen teknologia sekä kauneus- ja viihtyvyysarvojen vähättely”. Tulihan siellä lopuksi tuo kauneus.

Tie itsetuhoon estettävä, kauneuden uhallakin

1960-luvulla tapahtui asioita. Britanniassa Colin Buchanan, Britannian liikenneministerin toimeksiannosta, julkaisi teoksen Traffic in Towns. Keskustat oli uudistettava autoyhteiskuntaan sopivalla tavalla. Otimme teoksen vastaan suurella mielenkiinnolla. Englanti oli tunnettu uusien kaupunkien kehittämisideologiasta. Neuvottomina halusimme imeä tietoa tai arvausta tulevaisuudesta. Vaikka oppikirjamme kertoi hurjalla tavalla kaupunkiuudistuksen heksagonaalisista katuverkoista ja monitasoisista järjestelmistä emme säikähtäneet. Olihan meilläkin tuohon aikaan käynnissä purkukausi. Vanhoja kivirakennuksia purettiin ja suomalaista puukaupunkia tuhottiin suurella vimmalla. Hätähuutoja ei juuri kuulunut. Moderni aika vaati valoa ja nykyajan mukavuuksia. Se vaati myös parkkipaikkoja ja katujen levityksiä. Kaunis vanha tori uhrattiin säälimättä kanavoiduksi risteykseksi tai pysäköintialueeksi. Loppulauseessaan komitea kirjoitti näin: ”Olemme ruokkimassa suurin kustannuksin hirviötä, jolla on suuri tuhovoima. Ja kuitenkin rakastamme sitä kohtalokkaasti. Henkilöauto on todellakin väline, joka voi tuhota meidän sivistyksemme. Mutta tämä esine, joka seisoo autotallissamme tai on pysäköitynä ovemme ulkopuolella, on arvokas osa omaisuuttamme tai kunnianhimomme kohde, valtava mukavuustekijä, elämän mittasuhteiden laajentaja, emansipaation instrumentti ja modernin ajan symboli. Kieltäytyminen auton haasteista johtaisi itsetuhoon.” Näin kauniisti kirjoitettiin kaupungin kauneusarvojen muutoksen hetkellä..

Tiet kaunistuivat, kylät tuhoutuivat

60-luvulla tiensuunnittelijoiden käyttöön tulivat klotoidiviivaimet ja uusi geometria. Suomi täyttyi kauniisti linjatuista maanteistä. Mutta, mutta! Ymmärrystä ei riittänyt taajamiin. Yleisen tien alueen tuli olla 24 metriä leveä. Tämä tie ei mahtunut suomalaiseen kylämiljööseen. Tuhottiin siis miljöö. Tiehän piti saada valtion rahoilla. Kylissä ja kauppaloissa tapahtui kaupunkien vanhan rakennuskannan purkamiseen verrattava katastrofi. Purettiin kylät ja kaupungit. Suomalainen kylämiljöö katosi. Tilalle tulivat osuuskauppalaatikot ja parkkipaikat. Katu levisi sataan metriin. Näin on ja pysyy. Ulkomainen sukulaiseni kysyi: ”Miksi kaikki suomalaiset kylät näyttävät samanlaiselta?” "No, se on tuo 24 metriä."

Kauneus hukkui, sanat hävisivät

Niin se vain kävi, että 60-luvun huiskeessa kadotimme ajattelussamme paljon sitä mikä liittyy käsitteeseen kauneus. Se ei ollut muotia. Rationaalisuus oli muotia. 50-luvun muotoilun suuraikana suomalaiset taiteilijat saivat Milanon Triennalessa 34 mitalia tai kunniamainintaa, 60-luvulla palkintojen määrä oli vain 7. Arkkitehtuurin maestrot osallistuivat kansainvälisesti ja heidät tunnettiin. He edustivat muodon modernismia, ei suinkaan megalomaniaa tai rationalismia – edustivat ilmiselvästi siis kauneutta. Kauneudesta ja estetiikasta tuli sitten kiellettyjä sanoja. Niin tuli myös rakennustaiteesta. Vuonna 1976 kirjoitin Arkkitehti-lehteen näin: ”Vain muutamilla suunnittelijoilla on tärkeimpänä päämääränä taiteellisen tason ylläpito. Lisäksi tätä päämäärää vähätellään ja uskotaan, ettei esteettisiä päämääriä voi toteuttaa teknillis-taloudellisesti. Ei myöskään uskalleta käyttää sanaa RAKENNUSTAIDE. Tämä kaikki on johtamassa suomalaisen rakennustaiteen alennustilaan, ja kehityksen kuittaajana toimii suomalainen arkkitehtikunta. Mistä tämä johtuu?” Hui! Olipa pahasti sanottu, ja kysymyksessähän oli vain pieni sana ”rakennustaide”.

Utilitas, firmitas, venustas

Vitruvius sanoi jo ennen vuotta nolla nämä kolme hyvän arkkitehtuurin kulmakiveä: käyttökelpoisuus, kestävyys ja kauneus. Itse Leonardokin oli lukenut Vitruviuksensa. Hän etsi ihmisen ja luonnon yhteyttä, Vitruviaanista miestä mikrokosmoksen kosmografiana.  Utilitas ja firmitas ovat normaalitekstiä, kun kaupunkisuunnittelun tai rakennussuunnittelun tavoitteita tai vaatimuksia asetetaan. Venustas -sitä sanaa ei virkatekstissä yleensä käytetä. Helsingin 2016 yleiskaavassa tätä sanaa ei lainkaan käytetty. Viihtyvyys-sana oli kuitenkin ahkerasti käytössä – 20 kertaa. Kaupunkistrategiassa Helsinki on turvallinen, viihtyisä, sujuva, helppo ja välittävä. Se on lisäksi moderni, dynaaminen ja elävä. Vielä se on tai haluaa olla omaperäinen kontrastien kaupunki. Kaunis se ei halua olla. Minä haluaisin sen haluavan olla kaiken tuon lisäksi kaunis. Mutta, yllätys, yllätys! Vanha maankäyttö- ja rakennuslaki tuntee sanan kaunis.  Alueiden käytön suunnittelun edistämistä koskevassa pykälässä olisi edistettävä: ”3) rakennetun ympäristön kauneutta ja kulttuuriarvojen vaalimista”. Rakentamiselle asetettavista vaatimuksista sanotaan pykälässä 117 näin: ”Rakennuksen tulee soveltua rakennettuun ympäristöön ja maisemaan sekä täyttää kauneuden ja sopusuhtaisuuden vaatimukset.”  Sana kauneus sisältyi nykyiseen lakiin 4 kertaa. Edellisten lisäksi sana esiintyi kaupunkipuistojen ja rakennuksen purkamisluvan yhteydessä. Miten on uuden lain kanssa? En löytänyt valmiita pykäliä.

Poistolistalla ihminen?

Luonto on kaikkivaltias, kaiken antava, jumala suorastaan. Olemme kyllä luonnon osa. Nyt olemme kulutuskäyttäytymisellämme aiheuttamassa luonnolle ihottumaa.  Saamme luonnolta ravintomme, talojemme ja kaupunkiemme materiaalit, lämmitysenergiamme, autojemme polttoaineen, vaatteemme, elektroniikan vaatimat metallit. Saamme myös mielenrauhaa tuottavan kauneuden ja täydellisyyden. Sanovat luonnon tarjoavan mielenrauhan lisäksi jopa bisnesmahdollisuuksia. Luonto tarjoaa meille tiedon lähteet. Ilman luontoa ei olisi luonnontieteitä. Luonnossa kaikki on täydellistä. Luonnon kauneuden sanotaan perustuvan symmetriaan, kultaiseen leikkaukseen ja fraktaaleihin. Kompleksisuusteoria ja kaaosteoria romuttavat kuitenkin ajatusta yksinkertaisen järjestyneestä luonnosta. Mitä se Jane Jacobs sanoikaan tuosta ihmisten elämästä. Sanoi heidän elävän maailmassa jota leimaa kerroksellinen kompleksisuus ja ilmeinen kaaos. Samassa veneessä siis ollaan luonnon kanssa. Luontoon sisältyy mysteeri. Luonto on ikuinen – ainakin loppuräjähdykseen saakka. Jumalallinen luonto ei tuhoa itseään. Mutta se poistaa evoluutiota uhkaavat tekijät. Poistolistalla on ihminen.

Eero Paloheimo on tehnyt hienon kirjan nimeltä Struktuuri, Terra Cognita, 2004. Kirjassa hän käsittelee luonnon kauneutta. Hän on siis ilmiselvä kauneuden asiantuntija. Kysyn häneltä kauneudesta.  Hän sanoo estetiikan perusteiden tulevan elollisesta luonnosta. Ne ovat: virtauksen periaate, varioivan toiston periaate ja jäsentelyn periaate. Ne ovat luonnossa ja me olemme kopioineet ne luonnolta. Omat tekeleemme ovat siis luonnonperiaatteiden kopio. Emme voi sanoa, että luonto on kaunista, aivan kuin ihminen olisi keksinyt kauneuden ja luonto sitten olisi ottanut sen omakseen.  Luonto ei ole mitään ottanut vaan antanut sen mikä on kaunista. Nuo virtaukset, toistot ja jäsentelyt taitavat sitten olla kaupungeissakin luonnolta kopioituja ilmiöitä, niin kuin ovatkin.

Olemme menossa kauneuskilpailuun. Helsingin keskeinen kansalaistoriksi nimetty aukio ei päässyt kauneuskilpailuissa listoille. Kukaan ei valinnut sitä ehdokkaakseen. Oodi kyllä ja Finlandiatalo, mutta tämähän ei ollut rakennusten kauneuskilpailu. Kaukaisuudessa sijaitseva uusi kaupunkirakennustaiteen luomus, Pasilan Tripla, jäi sekin listojen ulkopuolelle.

 Millainen kaupunki on kaunis?

Sehän oikeastaan oli tämän keskustelun alkuaihe. Onko Helsinki kaunis? Minne Helsingissä olisi mentävä kohdatakseen kauneuden. On hieman mietittävä. En päässyt mietteissäni puusta pidemmälle. Keksin kyllä tavanomaisesti hienoja paikkoja, mutta en mitenkään keksinyt runsain mitoin kauniita paikkoja. Onhan tässä dilemma. Eräs haastateltava sanoi paikan kauneuden riippuvan säästä. Eräs sanoi kauneuden ja viihtyvyyden erottamista vaikeaksi. Eräs sanoi kauneuden liittyvän käytettävyyteen. Eräs sanoi rakennusten olevan pääroolissa. Eräs kysyi, tarkoitanko kauniilla paikalla luonnonkaunista paikkaa vai arkkitehtuuriltaan kaunista paikkaa? Minä kysyin itseltäni eikö Helsingissä ole kauniita paikkoja, täysin ympäröivästä luonnosta riippumatta? Aukioita tai puistoja jonne ihmiset haluaisivat mennä, istumaan tai käymään, viihtymään paikan kauneuden vuoksi. Kummalta näyttää. Kuvittelin paikkoja löytyvän tuhka tiheään. Ei kuitenkaan tunnu tulevan tuhkatiheästi mieleen. Minun pikatutkimukseni mukaan syntyy aikamoista keskitystä. Ehkäpä minun 20 hengen otokseni on liian pieni, tulokset eivät mahdu tavanmukaisesti ilmoitettuun virhemarginaaliin. Mutta eteenpäin!

Minä sain kauniita kuvia ystävieni lempikohteista. Panen tähän malliksi Marja Rosbergin kuvat Eiranrannasta ja Matias Murolen kuvat Torkkelimäeltä ja Meri-Hakasta. Matias rohkeni väittää Meri-Hakaa yhdeksi sotien jälkeisen ajan kauniiksi paikaksi. Rohkea mies.

Luonto ja kaupunki tasapelissä

Päätuloksista voin todeta, että luonto ja kaupunki olivat lähes tasapelissä. Äänestystulokset menivät 26-25. Kumpaan ryhmään Suomenlinna lasketaan? Viapori oli selvästi suurin yksittäinen pisteiden kerääjä. Se äänestettiin kolmen kauneimman paikan joukkoon kahdeksan osallistujan toimesta. Jos sen pisteet lasketaan luontoon, luonto voittaa. Jos Suomenlinna on kaupunkia, urbaani voittaa. Toiseksi historiallinen voitti modernin. Se taas oli ylivoimaista. Uusista sodan jälkeisistä kohteista eivät pärjänneet muut kuin Aurinkolahti ja Uutelan kanava. Onko tämä yllättävää? Ehkä se ei ole, sillä suomalaiset ovat metsän ja veden kansaa. Juuri niiden ääreltä tulleita. Helsingin merellinen asema on vahva. Vesi kuuluu kaupunkikuvaan. Niin myös vihreä.  Ihmiset rakastavat puistojaan enemmän kuin rakennuksiaan. Luonto siis voitti täpärästi urbaanin. Luonto urbaanissa tai ehkä urbaani luonnon kehystämänä. Sitten seurasivat monet puistot. Historiallinen jyräsi uuden. Miten tappio voi olla niin täydellinen kaikelle uudelle? Eikö yhtään uutta toria, yhtään uutta aukiota, yhtään uutta urheiluareenaa, yhtään uutta katua, yhtään uutta puistoa, voi löytyä ykkösrivistä, voittajana kauneimpana paikkana. No, ei kun ei.  

Suomenlinnaan keskittyy merkittävä osa kauniiksi arvioiduista paikoista. Kaivopuiston ranta ja Töölönlahti saavat meritähtiä. Puistoista tähden saavat Linnunlaulu, Kaisaniemi, Eiran puisto sekä Kumpula. Kauneimmat urbaanit paikat sijoittuvat Senaatintorin, Kauppatorin ja Espan seutuville. Saapa Kolme Seppääkin tähtensä. Torkkelinmäki saa kaksi tähteä, tähdet menevät myös Puu-Käpylään ja Taka-Töölöön.

Opimmeko tästä leikkisästä ”tutkimuksesta” jotain? Opimme ainakin sen kummallisuuden, että emme tuota kaunista rakentamista, vaikka laki meitä siihen velvoittaa. Politiikassa tuntuvat jatkuvasti riitelevän enemmän tai vähemmän karmivista ”kilahduksista”. Me, kaikki me kai haluaisimme, että rakennettaisiin kaunista ympäristöä. Jostain syystä emme sitä osaa. Ennen kai sitä osattiin? Uusista sotien jälkeen rakennetuista paikoista nyt nousi esiin vain Aurinkolahti ja Uutelan kanava, hieman yllättäen nousi myös Munkkivuori ja Kaskisaari. Erityisen ja vielä yllättävämpi oli esiin noussut myöhemmän ajan kauniiksi mainittu Meri-Haka. Sitähän on pidetty deedeeärräläisen arkkitehtuurin symbolina ja rumuuden perikuvana. Näin aika muuttaa meitä ja meidän mielipiteitämme.

Olipa taas hauskaa leikkiä vakavalla asialla. Kauneutta koskevaan haastatteluun osallistui 23 ihmistä. Nuorimmat olivat 7-vuotias Lotta ja 13-vuotias Niilo. Vanhin taisin olla minä itse. Arkkitehteja tai sellaiseksi opiskelevia oli porukassa neljä. Insinöörejä taisi olla jopa kahdeksan. Suunnittelijoita, osa itsekin näitä sodanjälkeisiä kohteista tekemässä, oli kokonaista 14. Että siis peiliin on katsottava. Kaikki kunnia kauneuden tuottamisessa meni edellisille sukupolville. Tämä kuva kertoo kauneuden lähteiden luonteen. 41 % meni urbaanille, 20 % meni puistoille, rannat omivat 25 % ja Suomenlinna nappasi mahtipotin 14 %. Tästä siis näemme mistä ihmiset tykkäävät.

Mikä on uusin haasteemme? Olemme juuri kuulleet kilpailusta Asema-aukiolla ja Elielinaukiolla. Ehkä se onkin paikka, jossa taitavat suunnittelijat luovat jotain kaunista. Haaste on valtava. Symbolisesti ja konkreettisesti. Olisivatko Asema-aukio ja Elielinaukio ensimmäinen kohde, jossa ihmisille luodaan uuden ajan kaunis paikka? Rautatieasema, sen edusta Kaivokadulla, yhteys Keskuskatuun ja erityisesti Asema-aukio ja Elielinaukio, ne ovat suuri mahdollisuus Uhka on ilmassa, mutta myös mahdollisuus. Tavoite on selvä: venustas. Miksi vain kauneus? No, siksi että käyttökelpoisuus ja kestävyys ovat vakioitua tavaraa. Muuttujana on ainoastaan kauneus.

Katoava keskusta – totta vai tarua?

Mari Vaattovaaran juttu Hesarissa herättää mietteitä. Sytyttää ajatuksen siitä mitä tekisi, jos olisi vielä ihmisen iässä ja jos joku tilaaja, tässä tapauksessa Helsingin kaupunki, pyytäisi tarjousta keskustan ikään kuin elävöittämisestä tai vetovoiman lisäämisestä tai hengissä pitämisestä. Se on vain sellainen haaste, joka kiehtoo. Ryhtyy ajattelemaan suunnittelua. Tai muistelemaan sitä. Millaista se olikaan? Tarkoitan ratkaisukeskeistä suunnittelua. Ratkaisun hahmotusta, suorastaan kuvaa siitä. No, miksei voihan ohjelmointi olla myös suunnittelua. Siis sen polun keksiminen jonka varrelta suunnitelman idut löydetään. Siis löydetään? Ovatko ne valmiina odottamassa löytäjää? Jos vielä kiivetään ylemmäksi, tullaan tavoitepolitiikkaan. Tai jopa politiikkaan. Asetellaan tavoitteita ja konkretisoidaan niitä tyyliin kaupunkistrategia: ”Vetovoimainen keskusta on Helsingin käyntikortti ja elinehto. Helsingin keskusta on elinvoimainen kaupallisia palveluja, tapahtumia, viihtymistä ja kansalaistoimintaa kokoava vetovoimainen paikka. Keskustan elinvoimaisuutta kehitetään yhteistyössä alueen elinkeinoelämän toimijoiden kanssa.” Mainitaanpa tuosta keskusta vielä kaksi konkretisoitua asiaa, kävelykeskusta ja maanalainen kokoojakatu: ”Kaupunki selvittää ydinkeskustan viihtyisyyttä ja toiminnallisuutta edistävän kävelykeskustan merkittävämmän laajentamisen sekä keskustan läpiajoliikennettä ja satamien raskasta liikennettä katutilassa vähentävän maanalaisen kokoojakadun edellytykset.” Kokoojakatu taisi sittemmin mennä puihin. Kävelykeskustasta ei ole uudempia uutisia. Asia on varmaan kehitteillä ja suunnitelmalla tullaan vastaamaan haasteeseen. Mutta minähän nyt juuri leikin konsulttia ja olen etsimässä ja keksimässä ratkaisua.

Helsingin keskustassa ei puutu ambitiota raideliikenteen kehittämisen suhteen. Jos joku väittää keskustan kehityksen olevan vaarassa heikon raideliikennepalvelun vuoksi hän on väärässä. Olenpa tainnut joskus väittää, että nyt raitsikoita sumputetaan liikaa. Ei toimi. Toivottavasti olen väärässä. Kritiikkiä riittää myös Pisaraan ja varsinkin sen luomaan maanalaiseen Helsinkiin.

Onko tietoa?

Kun leikkisuunnitelmaa ryhdytään laatimaan, on ensin tietysti kysyttävä neuvoa suorastaan lakisääteiseltä vuorovaikutukselta eli kaiken tietävältä kansalta. Helsingin kaupunki on jo tehnyt tarvittavat haastattelut minua varten. Ne selviävät kerrokantasi-palvelusta. Varsinaisesti ydinkeskustan jalankulkuistamista, elävöittämistä, kaunistamista tai tehostamista koskevaa kyselyä ei ole vielä saatavilla, mutta juuri pari kuukautta sitten päättyi kierros jossa kukin voi kertoa kantansa kantakaupungin kehittämisen asioista: ”Kirjoita tähän kysymyksesi tai kommenttisi koskien kantakaupungin kaupunkisuunnittelua ja kaavoitusta. Mihin asioihin kaipaat vastausta tai mistä suunnitelmista haluat lisätietoa Uutta kantakaupunkia -verkkotilaisuudessa?”

Verkkotilaisuus järjestettiin. Mahtava paketti. Ystäväni Hanna Pikkarainen on paljon vartijana. https://www.hel.fi/static/liitteet/kaupunkiymparisto/uutta-helsinkia-tilaisuudet/uutta-kantakaupunkia-30092020-diat.pdf Verkkotilaisuuteen näyttää osallistuneen 70 henkeä. Ennen tilaisuutta oli saatu 160 mielipidettä ja kysymystä. Puolet niistä koski kaavoitusta ja puolet liikennettä. Vastauksissa grynderit ja kiinteistökehittäjät saivat kyytiä. Puistojen ja katupuiden puolesta puhuttiin kovasti. Tiiveyden vastustajia oli paljon enemmän kuin tiiveyden kannattajia. Moni tuntui toivovan kauniita taloja rumien sijaan. Liikenteen kysymyksissä ja mielipiteissä korostui metron lisärakentaminen. Joka kolmas liikenteen vastaajista kannatti metron lisärakentamista. Sitä toivottiin Pisaran sijaan. Pikaraitioteitä on ryhdytty laajemmin toteutettuna epäilemään, vaikka hyvänä mallina olisivat nyt vauhdissa olevat Raidejokerin työmaat. Minuakin kiinnostaa niin paljon, että otan pyörän alle ja käyn usein työmaan kehitystä ihmettelemässä. Että saadaan Pakilan kulmillekin vihdoin raitsikka! Ainoa haittapuoli on, ettei sillä pääse Helsinkiin. Otaniemeen ei enää tarvitse mennä ja Itikseen ei ole mitään asiaa.  Kyselyssä huomattavasti useampi kyselyyn vastanneista vastusti pikaratikoita, kun kannatti niitä. Niin, kukaan ei kannattanut. Kävelykeskusta taitaa olla liian vaikea juttu vastauksille tai mielipiteille, koska siihen liittyviä kyselyjä oli vain kaksi, ei myöskään vastauksia. Aihe on tabu?

Miettiä jo mietittyä

No, sainko nyt tarvittavan viisauden konsulttitehtävän ohjelmoinnille tai ratkaisujen kehittämiselle? En saanut. Vuorovaikutusta on tehtävä, mutta sen mielipidekirjoa ei tarvitse noudattaa, ei minunkaan. Tämä minun tutkimani kantakaupunkia käsittelevä kerrokantasi kysely ei kuitenkaan ollut varsinainen vuorovaikutustapahtuma. Sen tiedän. Se oli ennakoiva kysely. Jossain sanottiin, että vuorovaikutustyöhön oli osallistunut 10000 ihmistä. Onneksi. Ehkä tulos oli antoisampi. Nyt piti tehdä tämä leikkiohjelma Mari Vaattovaaralle ja onkin vain itse mietittävä mitä ennen mietittyä voisi käyttää omien mietteidensä pohjana, sillä itse asiassa kaikki on jo moneen kertaan mietitty. Se taas edellyttää raporttien lukemista. Tuossa lokakuun blogissani ihmettelin sanoja, mutta kiittelin sisältöä:  http://penttimurole.blogspot.com/2020/10/ode-sanoo-vision-tarkoittavan-harhanakoa.html

Helsingin keskustavisio 2020

Kaupunki julkaisi päivää ennen edellä kuvattua seminaaria raportin nimeltä Helsingin keskustavisio. 29. syyskuuta 2020 päivätty raportti sanoo esipuheessaan mm. näin: ”Keskustan identiteetti ja ainutlaatuisuus muodostuvat hallitun kaupunkirakenteen jatkumosta. Siihen kuuluvat urbaanin korttelikaupungin matala siluetti, jonka ylle kohoavat sirot maamerkit, omaleimaiset kaupunginosat ajallisine kerrostumineen, katseenkorkeudelta koettu rikkaus, vihreys, meri ja kalliot sekä sisäänrakennettu laatu.” Hienosti sanottu.  Visio ja sen vuorovaikutus toteutettiin ennen kevään 2020 koronaviruspandemiaa. Äkillisesti muuttunut globaali tilanne saattoi muuttaa jotain. Ehkä ajatuksia. Mutta ne eivät vielä ehtineet mukaan. Raportissa sanottiin, että ”laadukkaan, monipuolisen ja turvallisen urbaanin ympäristön merkitys vetovoimatekijänä korostuu”. Vetovoima, se pani hieman miettimään, tuo sana. Se viittaa jonkinlaiseen kilpailuun ja tarpeeseen vetää puoleensa, olisiko hyvä, jos olisi paljon vetovoimaa. Saivartelenko?  Myönnän, kyllä tässä sitäkin on. Mutta tottakin toinen puoli. Helsingin kaupunkisuunnittelusta laaditut raportit ovat tekstiltään ja visuaalisesti todella ylpeitä ja itsetietoisia. Tyylillisesti korkeatasoisia. Sanoja helisee valtavasti. Kauniita ja iskeviä sanoja. Niissä ei vaivauduta epäilyyn tai itsekriittisyyteen, pohdiskeluun tai virheiden mahdollisuuteen. No, sanoipa Helsingin kaupunkisuunnittelun profeetta, ystäväni Ode Soininvaara jotain keskustavisioraportin liirumlaarumista. Se oli kyllä pikkuilkeästi sanottu. Minä en sitä uskaltanut sanoa. Taisinpa kyllä lokakuisessa blogissani kuitenkin jotain ihmetellä. Ehkä se oli raporttiin liittyvä lautakunnan päätös: ”Helsingin tavoitteena on keskustan houkuttelevuuden lisääminen siten, että keskustassa asuu, työskentelee ja viihtyy tulevaisuudessa merkittävästi enemmän ihmisiä kuin nykyään.” Tai tämä: ”Keskustavision jatkotyönä tulee selvittää millä keinoilla keskustan työpaikkaklusteri voi kasvaa nopeasti sekä työpaikkojen määrän, että tuottavuuden osalta.

Helsingin kaupunki on työstänyt kävelykeskustaa tunnelisuunnittelun yhteydessä. Suunnitelmaa laadittiin vuonna 2019. Silloin kävelykaduiksi esitettiin oheiseen kuvaan punaisella merkittyjä katuja. Siinä on osa Fabianinkatua, osa Etelärantaa, pätkä Yliopistonkatua, Pohjois-Esplanadi, Yrjönkatu ja Postikatu. Näillä esityksillä ei vielä synny kävelykeskustaa.

http://penttimurole.blogspot.com/2019/08/helsingin-kavelykeskusta-tunneleilla.html

Niin, tässä oli taustakohinaa. Olisi päästävä asiaan. Yhden miehen mietintöön. Mitä se Mari Vaattovaara nyt sanoikaan? Hesarin mukaan Mari Vaattovaara sanookin, että tavoitteet ja todellinen kehitys eivät Helsingissä kohtaa. ”Ydinkeskustasta on tullut ulkoilmamuseo.” Vaattovaaran mielestä on ristiriitaista, että keskustan elinvoimaisuutta korostetaan juhlapuheissa, mutta asian eteen ei tehdä konkreettisia tekoja. Vaattovaara siis puhuu jotain sanahelinästä vai tarkoittaisiko se jopa liirumlaarumia? Vaikuttaako sekin nyt jotenkin sanahelinältä, kun tutkijat vaativat, että kaupunkikehittämisen päämääräksi nostetaan ”ihminen ja ihana kaupunki”. Hesari kysyy: ”Mitä se tarkoittaa?” Hesarin ja Vaattovaaran mukaan ainakin sitä, että pelko keskustan autioitumisesta otetaan tosissaan. Hänen mukaansa se tarkoittaa ainakin, että keskustan kehittämiseen on otettava nykyistä enemmän mukaan kaupunkilaisia sekä yrittäjiä ja kiinteistönomistajia. Vaattovaara puhuu ihmisen arkikokemuksesta. Hän tarkoittaa arkikokemuksen liittyvän esimerkiksi kasvillisuuteen, värikkyyteen tai lähipalveluun. Hän sanoo, ettei ihanan kaupungin kokemus tule 5g-verkosta tai kiertotaloudesta. Hän taisi viitata Espoon Keran kotisivuille. Siellä sanottiin: ” Keran tavoitteena on kehittyä kansainväliseksi kiertotalouden esimerkkialueeksi. Nykyinen raideliikenne ja alueella jo kehitteillä oleva 5G-tekniikka mahdollistavat uuden ajan IoT- ja liikkumisratkaisujen toteuttamisen jo rakentamisvaiheessa.” Epäilikö ettei tuosta tulisi ihanaa?

Vaattovaara puhuu kaupungin elinvoimaisuutta syövistä megatrendeistä. Niitä ovat ennen kaikkea verkkokaupan suosion kasvu, kauppojen siirtyminen kauppakeskuksiin ja koronaepidemian korostama virtuaalisen kanssakäymisen lisääntyminen. Tietty! Nuo tiesimme. Mikä eteen? Vaattovaara sanoo, että toiminnan pitäisi tulla kaduille. Pitää hyvänä esimerkkinä Senaatintorin muuttamista korona-ajan jättiterassiksi. Mitä sanoi tähän ystäväni Lauri Nordberg? Piti sitä suorastaan pyhäinhäväistyksenä! Mihin tässä pääsee, kun ystävätkin ovat näin erimielisiä? Katuja pitäisi saada elämään, sanoo Vaattovaara. ”Kaikki kadut eivät kuitenkaan voi olla eläviä, mutta niillä kaduilla, joilla siihen on potentiaalia, asiaa pitäisi kehittää mahdollisimman paikallisesti”, niin hän sanoo ja lopettaa: ”Emme voi tuudittautua siihen, että keskusta pärjää itsekseen. Keskusta on ainutlaatuinen, ja siksi sen kehittämiselle pitää asettaa selkeitä tavoitteita.”

Hesarin jutussa oli viittaus tekstiin. Se on tutkimus tai essee: ”Kaupungit politiikassa?  Kolme teesiä ja seitsemän askelta tulevaisuuteen.” Tekijöinä Mari Vaattovaara, Anssi Joutsiniemi, Jenni Airaksinen ja Markku Wilenius. Linkki paperiin: työ- ja elinkeinoministeriön verkkosivuilla. Mielenkiintoinen juttu. Ei nyt suorastaan otsikon asiaa, mutta tärkeätä asiaa. He kysyvät: ”mikä sitten on kaupunki, jos sen vauraus tuotetaan pääosin globaalisti?” He sanovat ilmoittautumispolitiikkaan perustuvan kaupunkimuodostuksen ja yhtenäisen kuntamuodon jauhaneen kaupungit olemattomiin. He esittävät, että kaupunkipolitiikassa palautetaan ihminen, ihanan kaupungin ominaisuudet, viranhaltijat, virkamiehet ja yhteiskunta osalliseksi omista päätöksistään ja velvollisiksi asetettujen tavoitteiden seurantaan. Totta puhuen, olen minäkin ihmetellyt tuota kaupunki-invaasiota. Mikä tahansa taajamanpuolikas voi ilmoittautua kaupungiksi. Mutta se ei nyt auta tuohon katoavan keskustan teemaan. Ihana kaupunki, tästä kai se lähti se Hesarin juttu.

Minun on kai nyt palattava omaan juttuuni, mutta tosiaan kehotan tutustumaan tutkijanelikon tarinaan kaupungista, jossa tapahtui muutos pankkisaleista kuntosaleihin ja finanssitaloudesta elämystalouteen. Mainitsevat vielä jotenkin nostalgisesti ajan jolloin Espalla myytiin autoja. Sehän taas oli Ville Helanderin ja Micke Sundmanin Kenen Helsinki -kirjassa kuvattu pahan symbolina.

Näissä kuvissa on esitetty Helsingin ydinkeskustan miellyttäviä ja epämiellyttäviä paikkoja. Kuvat perustuvat jalankulkututkimukseen vuodelta 1970 (ympyrät ja neliöt) sekä uudempaan tutkimukseen vuodelta 2018 (pisteet). Punaisella merkityt epämiellyttävät paikat keskittyvät selkeän epämukavasti katujaksolle joka lähtee Hakaniementorilta Siltasaarenkatua Pitkänsillan yli Liisankadun ympyrään ja siitä edelleen Kaisaniemenkadun ja Vilhonkadun kautta Rautatientorille jatkuen niin Kaivokatua kuin Postikatua kohti Kamppia. Rautatientori itsessään on myöskin epämiellyttäväksi tuomittu. Myönnetään, sieltä löytyy kyllä pari vihreätäkin täplää. Keskeinen katujakso ja mahtava toriaukio, eikö niin. Ja säilynyt yhtä epämiellyttävänä halki vuosien. Jotain on jäänyt tekemättä. Ja kun katsoo nykyisiä suunnitelmia, havaitsee ettei tilanne parane.  Mikä noituus tässä on?

http://penttimurole.blogspot.com/2018/08/helsingin-keskeinen-jalankulkuymparisto.html 

Helsingin ydinkeskustan miellyttävät paikat hajaantuvat. Vuoden 1970 miellyttäviä paikkoja olivat Kaisaniemen puisto, Espa, Senaatintori, Ateneumin nurkka, Sokoksen kulma ja Asema-aukio sekä Lasipalatsi. Nykyään miellyttävät alueet ovat laajentuneet Kamppiin ja Töölönlahdelle. Ei ihmekään, sillä kummatkin alueet olivat vielä 70-luvulla täysin liikenteen valtaamia. Vihreiden täplien osalta siis voimme havaita jotain edistystä. Ehkä tämän aineiston todistusvoima on pieni ja toivotaan niin, sillä Töölönlahden alueen kehittäminen kansalaistoriksi ja puistoksi ei saa arvion tekijöiden varauksetonta hyväksyntää. Punaisia täpliä on yhtä paljon kuin vihreitä. Kaisaniemen puistossa vallitsee suuri dualismi. Se on punainen ja vihreä.

Tässä ei pelkkä ketteryys riitä

Koronavirus asetti kaupungit julmaan testiin. Nyt on kaivettava pussista esille sana ”resilience”. Kestävyys, sisukkuus, sitkeys, joustavuus. Tässä ei pelkkä ketteryys riitä, jollaista sanaa meille on juurrutettu, tarvitaan sisua. Ongelma on yhteinen. Ei vain meillä ja Helsingissä. Kautta maailman. Vaatimus sosiaalisesta eristäytymisestä ja etäisyyksistä. Vaatimus maskien käytöstä. Se poistaa monia keskustaelämän muotoja. Keskustaelämä perustuu kohtaamiseen. Voitko todella kohdata maski kasvoilla tai poliisipipo päässä? Voitko keskustella, aterioida, ottaa maljan sen kunniaksi?  Et voi.  Suutelukin on mahdotonta. Mutta onko tällä jotain vaikutuksia elinkeinoelämään? Kaikenlaisia hauskoja tutkimustuloksia löytyy ikävistäkin asioista. Jenkit ovat havainneet kapakoiden sulkemisen aikoinaan kieltolain aikaan vähentäneen kieltolakimaiden patenttihakemuksien määrää. 1980-luvulla kahvilakulttuurin levitessä havaittiin kahviloiden avaamisen taas lisänneen patenttihakemusten määrää. Tämä liittyy nuoriin ihmisiin. Jenkkilässä koulutettujen nuorten osuus keskusta-asumisessa on lisääntynyt vuodesta 1990 alkaen 35 %. Kouluttamattomilla ja yli 40-vuotiailla näin ei ole tapahtunut. Ravintoloiden eli patenttitehtaiden ahdinko on paha ilmiö meillä ja muualla. Jenkkien tutkimuksessa yksi ravintolakäynti tammikuussa on 0,3 käyntiä nyt. Heikoimmin ovat elpyneet keskustaravintolat. Miten käy patenteille?

 Mitä siis olisi tehtävä?

On viisastuttava. Ensin katselin aiempaa blogiani ja siinä selviteltyä tutkimusta: Jalan kaupungilla - miltä Helsinki tuntuu kävellen? Kysely Helsingin kävelykeskustan kehittämisestä keväällä 2018. http://penttimurole.blogspot.com/2018/08/helsingin-keskeinen-jalankulkuymparisto.html  Sitten ryhdyin katselemaan Jan Gehliä. Hän on aikamme guru kaupunkien julkisen tilan kehittämisessä. Ei purrut. Ei karismaa. Ei uutta. Puhui kuitenkin pienuuden kauneudesta. Nappasin sitten TEDtalkista Amanda Burdenin luennon. Amanda oli New Yorkin Department of Planning pomo. Hän keitteli keittoa Robert Moseksen ja Jane Jacobsin megaviisauksien pohjalta. Itsevarma ja kaunis nuorivanha nainen. Hänen viimeisin suurtekonsa oli High Line, viherretty rautatieviadukti läntisellä Manhattanilla. Ylitsevuotavaa karismaa. Vihersi Manhattanin rannat. Olisiko opiksi? Katsopa tuon tekemisistään ylpeän naisen luento vuodelta 2014: https://www.ted.com/talks/amanda_burden_how_public_spaces_make_cities_work

Kaupunkikeskusta on kohtauspaikka ja liikenneympäristö, se on kaupungin merkittävin työympäristö, mutta se on myöskin asuinympäristö, vaativalla tavalla kulttuuriympäristö, monipuolisesti oppimisympäristö ja tuttuun tyyliin ostosympäristö. Nyt se kuohuu ja on muutoksessa. Muutos ei ole uusi asia. Muutosta on ollut aina ennenkin. Muistamme konttoristumisen, muistamme repimisen, muistamme tavarataloistumisen, olemme jo unohtaneet ajat ennen sotia. Nyt olemme uuden edessä. On sopeuduttava muutokseen. Miten sopeudutaan muutokseen?

On mobilisoitava luova yhteisö

Luovan yhteisön tehtävänä on ajattelu. On ajateltava muutosta. Ajattelun tueksi valjastetaan tutkimusta ja mallinnusta. Saatetaan käyttää jopa ihmisälyn ylittävää tekoälyä. Vuorovaikutus osana prosessia on jopa lakisääteinen työkalu. Luova yhteisö voi tuottaa runoja, esseitä, maalauksia, kaavioita, väitöskirjoja, ohjelmia, kilpailuja tai vaikkapa dokumenttifilmejä tulevasta. Niissä voi korostua rahat tai henki. Niistä keskustellaan mediassa. Huomattavaa kiinnostusta herää somessa. Luovaksi yhteisöksi ei riitä virkakoneisto. Koneisto tarvitsee avukseen yliopistot, korkeakoulut, koulut, kansalaisjärjestöt, valtuuston, kaupunginhallituksen, lautakunnat, hallintokunnat, asukasyhdistykset, vammaisjärjestöt, eläkeläisjärjestöt, nuorison, lapset, urheiluseurat, seurakunnat ja muut kuppikunnat.

Mitä tavoitellaan?

Tavoite on selkeästi mielessä. Se on elävä keskusta.  Elävään keskustaan kuuluvat kulttuurin eri tasot. Myös nyt puuttuvat ”garage” ja ”underground”. Elävään keskustaan kuuluvat symbolisesti ja konkreettisesti ”istuimet” ja ”katokset”. Jos paikalle halutaan nuoria, tarvitaan maksuttomia paikkoja sisällä ja ulkona. Ehkä voitaisiinkin kattaa jokin katuosuus. Elävään keskustaan kuuluu kauppa. Nyt sieltä puuttuvat kiertotalous ja kirpputorit. Näen jo silmissäni Aleksi 13 –tavaratalon kirpputorin tyyssijana.  Kuka maksaa?  Subventioita tarvitaan. High Line, siitä tuli New Yorkin menestys. Meillä on Low Line, Baana. Irtoaisiko siitä jotain. Siinä olisi underground -henkeä omasta takaa. Vai onko peli menetetty? Kävelykeskusta on tavoite ja elävän keskustan olennainen osa.  Tähän mennessä ei olla saatu nähtäväksi suunnitelmaa Helsingin kävelykeskustaksi. Siitä tulee menestystarina, kunhan uskalletaan. Kysytään vaikka Jan Gehliltä. Kun se sitten on väistämättä tehty ja toteutettu, kannattaa kysyä helsinkiläisiltä. Helsinki rakentaa rantoja kiitettävällä tarmolla. Saadaan ihmisiä, se on hyvä. Nyt kannattaa kuunnella Amanda Burdenin esitelmä, jos et jo kuunnellut. Hän puhuu rannoista ja vihreästä. Hän puhuu myös taskupuistoista. Siinäkin on elävän keskustan hieno juju näin vihreyden niukkuusaikoina. Miten se Erottajan aukio jäikin niin vähälle vihreälle? Ei tullut taskupuistoa.  Tarinaa olisi kiva jatkaa. Kaikella on perusteensa. Nyt on kuitenkin vahva haaste. Elävä keskusta!

Itsenäisyyspäivä, kirjailijoita ja Finlandia-palkintoja

Taisin mainita jo jossain blogissani Liisan ja minun yhteisen iltaohjelman olevan tällä hetkellä katsoa uutisten jälkeen sarjaa Ammatti: kirjailija. Ensimmäiset osat tästä sarjasta on tehty vuonna 1999. Ohjaajana toimi Atro Lahtela. Sittemmin ohjaajaksi vaihtui Laura Joutsi.  Loistavaa viihdettä! Voittaa mielenkiinnossa kaiken muun. Meille. Nyt. Viimeisimmät osat ovat ilmestyneet tänä vuonna. Niissä päähenkilöinä ovat Rosa Liksom ja Juha Hurme. Olemmehan niistä Liisan kanssa jo katsoneet lähes kaikki, mutta kun päätin niitä lyhyesti blogissa kommentoida, on katsottava uudelleen. Jotkut niistä. Suoritin koeuusintakatselun Bo Carpelania ja Pirkko Saisiota koskevista ohjelmista. Mitä tapahtui? Tapahtui kummia. Minulla oli mielikuva aiemmin katsotusta. Nyt kun uusintakatsoin näinkin jotain aivan uutta, ennen näkemätöntä. Molemmilla. Saatan arvata tuon saman toistuvan nyt kaikissa tulevissa uusintakierroksissa. No, yleistähän tuo on. Kun joskus luet jonkun kirjan uudelleen, näet sen uusin silmin. Jos menet elokuviin katsomaan filmin toiseen kertaan, sama juttu. Ei kuitenkaan aina. Tuntematon sotilas ei muutu katselukertojen myötä. Se on jotain ikuista, muuttumatonta. Tänään se jälleen katsotaan. Nyt se on katsottu. Itsenäisyyspäivänä. Lippu otettu salosta. Kohta sytytetään kynttilät. Hesarissa tänään aamulla uusin Finlandia-palkinnon voittaja sanoi vieroksuvansa sanoja isänmaa ja valtio, tarkoitti Suomea. Ostanko kirjan? En.

 Nyt katsotaan

Valitsen tämän päivän annoksen. Siihen kuuluvat Carpelan, Saisio, Meriluoto ja Hotakainen, hieman Liksomia ja Westötä. Onko tarkoitus arvostella? Annanko koulunumeroita? Tai annanko tähtiä, niin kuin hyvälle viinille? Tai pitäisikö arvioida pörssineuvojien malliin: myy, pidä, osta? En tee sitä, mutta panen tekstiin linkit. Voit itse omakohtaisesti iloita ja nauttia.

Ensimmäinen kirjailijaesittely jonka katsoimme, oli Bo Carpelan. Katso tämä: https://areena.yle.fi/1-1004184. Ihastuttava, miellyttävä, rauhallinen. Hän sanoi ajan liukuvan käsistä, muuttuvan ja joskus täysin katoavan, se joka on joskus tapahtunut, se mitä tulee tapahtumaan, ne lomittuvat. Sanoja sataa taivaalta, mutta kirjaa tehdessään tarvitsee kartan ja kompassin, runo tehdään spontaanisti, pannaan sitten hetkeksi lepäämään, mutta ei liian pitkäksi ajaksi, sillä asia muuttuu ja kirjailija muuttuu, on vaara, että ajatus katoaa. Runossa kaksi plus kaksi on viisi. Sanomaa on riveillä, mutta paljon myös rivien välissä.

Bo Carpelanin ja Pentti Sammallahden kirjassa Staden Kaupunki, Opus, 2006 – oli tällainen runo –sopiva näin talven kynnyksellä.

Pirkko Saision haastattelu on tehty vuonna 2003. Pirkon juttu on välittömän hauskaa tarinaa. Näyttää itsekin niin seesteisen viehättävältä. Isän ottamat kaitafilmit kertovat tomeran reippaasta lapsuudesta. Kertoo luulleensa itseään traagisemmaksi henkilöksi kuin koskaan olikaan. Sen isän filmit paljastivat ainakin lapsuuden osalta. Kirjailijan ura sai alkunsa Anni Polvaa lukemalla. Koulussa Risto Nivari sai innostumaan uskonnosta, Pirkko, kannettuaan Leninin ja Stalinin kootut teokset roskikseen liittyi kirkkoon, mutta rippikoulun jälkeen erosi. Oli tylsää, konservatiivista, fundamentaalista ja ikävää. Teatterikorkeakoulu oli taistolainen, niin Pirkkokin. KOM-teatterissa aatteen omaksuneet taiteilijat tekivät päämääriään parempaa taidetta, Suomen avantgardistisinta teatteria. Näin Pirkko sanoo. Ristiriita ei tuntunut ketään heilauttavan. Pirkon juttu siirtyy tekemiseen ja elämään. On siellä rohkeitakin paljastuksia. Vaikkapa tuo punaviinihöyryissä kirjoittaminen. Suuret teot, klikkaa tuohon: https://areena.yle.fi/1-1335091. Kaiken kaikkiaan hyvä juttu. Ehdotonta viihdettä ja kulttuuria sopivasti elämän maulla höystettynä. Niin tämä ohjelma, kuin kaikki sen taustalla. Tein muuten aikanaan blogin Pirkon kirjoittamasta teatteriesityksestä: http://penttimurole.blogspot.com/2018/10/suomi-auttaisiko-musta-saara.html .

Saikki: ”Miksi kirjailija tai mä kirjoitan, en mä tiedä. Sitä luo uutta maailmaa kirjan sisään, jonka lahjoitan lukijoille. Se on sellaista jumalan hommaa.”

Aila Meriluoto sanoo antavansa todistusta elämästä. Hänestä ohjelma tehtiin 2008. Hän kertoo kotipaikastaan Pieksämäen asemasta. ”Äitini oli sitä mieltä, että minusta tuli runoilija, kun minä kolhaisin pääni vauvana”. Se ei ollut kovin suotavaa, että rupeaa haihattelemaan, ryhtyy runoilijaksi tai kirjailijaksi. Nuori Aila rakasti isäänsä ja suukotteli hänen kanssaan. Äiti oli pitänyt sitä epähygieenisenä. ”Joku vältti seuraasi, joku söi leipäsi. Maailma on sinussa, maailman avain. Kiven keskeltä ymmärrät renkaat. Annan todistuksen siitä, että maailma on minä. Siitä, että pieni, tiheä nälkäni on maailman nälkä. Siitä että minä olen teema. Siitä että annan todistuksen raivokkaasti, pätevästi tässä”.

Kirjoittaminen lähti terapeuttisesta puolesta ja siitä tuli ammatti. ”Mitä se oli se juuri jota kiskoin, lapsena kun kitkettiin ja joka jatkui paikasta toiseen ja myllersi multaa ja kaatoi kasveja eikä katkennut millään. Sanoisinko, meissä on rönsyjä, kinnikkeitä siellä täällä. Meissä on asioita.” Mielettömän hienoa nuoren tytön sanomaksi.

Aila Meriluoto ei tainnut olla niinkään poikien runonlaulajasuosikki, tytöt sensijaan osasivat ulkoa hänen runojaan. Olikohan melkein kuin rap-laulajat nykyisin? Kysyn Liisalta hänen Meriluoto-suosikkiaan. Liisa löytää päiväkirjastaan Meriluodon Lasimaalauksen täydelleen kopioituna. Minä kopion erään runon. Se löytyy hänen päiväkirjastaan päiväyksellä 14.1.1962:

Suullasi huulet, kasvoilla kasvot, yhdet ainoat, kyllä, vaan kenen, tiesitkö koskaan.

En usko pysähdykseen, huoneeseen, en tähän hetkeen, jotakin vain vaihtuu.

Aila Meriluodon elämä muuttui kun hän avioitui Pispalan runoratsun Lauri Viidan kanssa. Syntyi neljä lasta ja lopulta pako Ruotsiin. Nuori kirjailija ei mahtunut luonnonmullistuksen kanssa samaan perheeseen. Meriluodon mielestä Lauri Viita ei ollut kirjailija vaan luonnonmullistus. Aila Meriluoto kirjoitti 12 runoteosta ja 14 muuta kirjallista teosta ja eli 95-vuotiaaksi. Kun nyt Lauri Viita tähän blogiin tunkeutui Aila Meriluodon kautta, panenpa tähän linkin eräästä matkasta Pispalaan: http://penttimurole.blogspot.com/2016/12/betonimyllarin-pispala.html .

Nyt on vaikeata valita. Olisi vielä valittava tähän esimerkiksi yksi noista ihanista kirjailijahaastatteluista. Viimeisimmistä Rosa Liksom (Anni Ylävaara) oli aivan mahtava. Hänellä on kirjoittamisen pakko, niin hän sanoo. Sanoo löytäneensä itsensä porsasläävästä. Katsokaa Rosa ja tulkaa iloiseksi: https://areena.yle.fi/1-4674050. Vieläkin haluaisi matkia kirjailijan naurua. Ja vieläkin on toteutumatta suuri haave päästä Siperian junaan. Taitaa jäädä haaveeksi. Everstinna pyörii mielessä, olihan kirjassa mainittu sellainen epäilyttävä henkilö joka nukkui meidän nykyisessä makuuhuoneessamme.

Kari Hotakainen Pakilan Teboilin vakioasiakkaana on miltei oman kylän miehiä. No, eihän se ole kaukana Juoksuhaudantiekään. Hotakainen sanoo ajautuneensa ammattiin. Tykkäsi enemmän kirjoittamisesta kuin puhumisesta. Nyt on tainnut oppia puhumaan. Ihastui vuoden 1986 finlandistin Sirkka Turkan runoihin. Niissä runoissa ei ollut ”metafoorapläjäyksiä eikä käsittämätöntä hermeettistä kohinaa. Jos Sirkka Turkka saa kirjoittaa näin on Hotakaisellakin mahdollisuuksia”. Kirjailijan ei Hotakaisen mukaan tarvitse olla viisas – se on tullut todistetuksi. Enemmänkin tarvitsee rohkeutta esittää tyhmiä kysymyksiä ja ottaa henkilöhahmoiksi aika yksinkertaisia ihmisiä. Hänen tähtihetkiään elämässä oli kun hän tuli Helsinkiin ja meni ensimmäistä kertaa raitiovaunuun eikä kukaan puhunut mitään. Kuluneita sanoja on sietämättömän paljon: voimavara, luovuus, vapaus, hyvä itsetunto. ”Minusta sana hyvä itsetunto on tyypillinen sanapari joka on täysin mielenkiinnoton, varsinkin kun kaikki mielenkiintoinen liittyy heikkoon itsetuntoon.”  . Ammatti: kirjailija, Hotakainen vuodelta 2005: https://areena.yle.fi/1-916871 .

Kjell Westö sanoo tarinan olevan siellä jossain ja odottavan oikeata aikaa tulla ulos. ”Talvella 89 tulppa irtosi.” Häntä kiehtoo kaupunki. ”Ihmiset hävivävät, mutta talot, kadut ja puistot jäävät. Kaikista menneistä sukupolvista on jokin jälki kaupungissa”, se ryhtyi kiehtomaan. Hän sanoi olevansa maantieteellinen realisti, joka tarvitsee miljöön tarinansa ympärille. Hän näyttää tekevän ilmiselviä pert-kaavioita tarinansa pohjaksi. Kiinnostavaa. Saattaisiko siinä olla oppikirjaa kaupunkisuunnittelijoille? Westö pyrkii kirjoittaessaan musiikilliseen tilaan. Sitähän se on kaupunki. Westön kiinnostava tarina: https://areena.yle.fi/1-4212424 .

Finlandia

Finlandia-palkinto on jaettu vuodesta 1984, nyt tähän mennessä 37 kertaa. Ehdolla on ollut 213 teosta. Viisi kertaa ehdolla olleita on kuusi kirjailijaa, neljä kertaa ehdolla olleita kolme ja kolme kertaa ehdolla olleita jo viisitoista kirjailijaa. Ensimmäisellä yrittämällä Finlandia-palkinnon voittaneita on kahdeksantoista kirjailijaa. Ruotsinkielisiä voittajia on ollut kahdeksan kertaa.

Mitalisteista Bo Carpelan on ollut ehdolla 5 kertaa ja saanut Finlandian vuosina 1993 ja 2005. Hänen voittoisat teoksensa valitsivat Kai Laitinen ja Paavo Lipponen. Ne olivat nimeltään Alkutuuli (Urwind) ja Kesän varjot (Berg). Olli Jalonen valittiin voittajaksi vuosina 1990 ja 2018 teoksilla Isäksi ja tyttäreksi sekä Taivaanpallo. Aika hyvä aikajänne. Palkintokisan kolmannen palkinnon saa Pirkko Saisio. Hänellä on ollut eniten ehdokkuuksia, kuusi kappaletta. Yksi tosin nimellä Eva Wein. Hän voitti (onko oikea sana?) Finlandian vuonna 2003 teoksella Punainen erokirja.  Muut palkintoluokan tekijät ovat tunnettuja kasvoja hekin: Kari Hotakainen, Kjell Westö ja Leena Krohn. Heidän palkintonsa tulivat vuosina 2002, 2006 ja 1992 teoksilla Juoksuhaudantie, Missä kuljimme kerran (Där vi en gång gått) ja Matemaattisia olioita tai jaettuja unia.

 Tuntematon sotilas

Tarvitaanko tässä nyt aasinsiltaa? On itsenäisyyspäivä. Siinä aasinsilta. Palkinnot, kilpailut ja dokumentit, ne ovat tätä aikaa. Tuntematon sotilas Edvin Laineen ohjaamana on mennyttä aikaa. Onko sillä jokin merkitys tai kiinnostavuus nykypäivän nuorille? Nyt nähty filmi tuntui olevan etenkin lopun suhteen erilainen kuin ennen. Se on restauroitu digitaaliversio alkuperäisestä, pituudeltaan 169 minuuttia. Alkuperäinen oli 181 minuuttia. Erityisesti filmin loppu. Savun peittämät maisemat, laaja järvimaisema. Olivatko ne aiemmin nähdyissä versioissa? Kyllä kai, tässä se on se uudelleen katsomisen dilemma. Se jäi askarruttamaan. 

Vuonna 2006 Hannu Taanila ja Jouko Turkka yrittivät panna Edvin Lainetta järjestykseen Tuntemattoman sotilaan sodanvastaisuuden suhteen. Haastattelussa myös Väinö Linna, Kustaa Vilkuna ja Yrjö Keinonen.

ttps://yle.fi/aihe/artikkeli/2006/09/08/jatkosota-ja-tuntematon-sotilas

Filmi ei pettänyt. Se ei petä koskaan. Uudemmat versiot Mollbergilta tai Louhimieheltä? Ei. Sen pitää olla tämä ”aito” ja alkuperäinen. Peter von Bagh kirjoittaa esseessään vuodelta 1989: ”Väinö Linnan romaani ja Edvin Laineen elokuva ovat kietoutuneet yhteen lukemattomin sitein, oikeastaan erottamattomasti: elokuvaa katsotaan kirjan lävitse ja kirjan antamia ’tietoja’ täydentäen, kirja luetaan elokuvan visualisointi silmien edessä… Elokuvan loppupuolella on kohtaus, jossa tiheä savu on laskeutunut metsän ylle. Kuvassa on tavoitettu jotakin olennaista elämän läpituntemattomasta, sattumanvaraisesta, julmasta oikullisuudesta.”