Diktaattorit, arkkitehdit, minä - ja vaikkapa FIFA!

Yhdysvaltain tuleva presidentti (?), Hillary Clinton sanoi ulkoministerin virasta erotessaan maan tarvitsevan hyvää hallintoa ja demokratiaa, Hänen mukaansa kreikkalaiset pylväät eivät enää sitä edusta, sen sijaan edustajaksi kelpaisi Frank Gehryn arkkitehtuuri. Gehry tästä huomionosoituksesta yllättyi, mutta totesi kuitenkin demokratian tuottavan mitäänsanomatonta arkkitehtuuria. ”I think the best thing is to have a benevolent dictator—who has taste! It's really hard to get consensus, to have a tastemaker. There is no Robert Moses anymore.” Tuosta lauseesta varmaankin Jane Jacobs kääntyy haudassaan, mutta häntä saattaa helpottaa se että sanovat Gehryllä olevan Jane Jacobsin sielun, mitä nyt ruumis ja ajatukset täyttä Robert Mosesta.  Olisiko sitten Trumpista tuohon valistuneisuuteen, hänessä on jotain Robert Mosesta?

Demokratian arkkitehtuuri? Clintonin mukaan meidän olisi hyljättävä kreikkalainen arkkitehtuuri demokratian symbolina, tilalle voisi ottaa Frank Gehryn. En taida olla samaa mieltä – vaikka toisaalta aivanhan tuo demokratialta näyttää!

Kim Jong Un teloitti arkkitehtinsa – totta vai tarua?

Diktaattoreiden arkkitehdeilla ei aina ole mennyt hyvin. Muistamme perimätiedon siitä että tsaari Iivana Julma sokeutti Kremlin Vasilin kirkon arkkitehdin työn valmistuttua. Tämä ei liene kuitenkaan totta, sillä arkkitehdin väitetään piirtäneen vielä Vasilin kirkon jälkeen muita rakennuksia. Se ei onnistune sokeana. Ehkä muistamme myös mitä tapahtui Milanon Galleria Vittorio Emanuelen piirtäneelle arkkitehdille kuninkaan moitittua rakennusta tehtaaksi. Hän hyppäsi parvekkeelta ja surmasi itsensä. Tämäkään ei liene totta. Totta on että hän putosi gallerian katolta ja kuoli hieman ennen gallerian vihkiäisiä. Viimeisin uutinen arkkitehdin kohtalosta tulee Pohjois-Koreasta. Se kertoo Kim Jong Unin teloituttaneen arkkitehtinsa. Ei pitänyt uudesta lentoasemasta. Tämäkään ei tainnut pitää paikkaansa. Sen sijaan arkkitehti lähetettiin perheineen oikaisuleirille. Hän kuitenkin lienee sitten kuollut säikähdyksestä Kimin kutsuttua hänet uudelleen palvelukseen.

 Minä ja diktaattorit

Olen itsekin joutunut aika tavalla tekemään töitä diktaattoreille. En tosin ole arkkitehti. Enkä tosin ole koskaan päässyt diktaattoreita henkilökohtaisesti näkemään – siis työ tapahtui ilman suoraa vuorovaikutusta. Mutta se ajatus mahdollisesta täystyrmäyksestä – se kyllä leijui ilmassa. Keitä nyt sellaisia lymyäviä haamuja on ollut minun elämässäni? No tietysti ja ehkä nyt ylivoimaisesti eniten joutui ajattelemaan eversti Muammar Gaddafia. Hän oli erinomaisen innostunut suunnittelija. Hän ajeli tuntemattomaksi naamioituneena ja viittaan kääriytyneenä vanhalla kaverinsa Peugeot pick-upilla pitkin työmaata ja muodosti mielipiteitään. Ne muutamat mielipiteet, jotka suoraan kolahtivat tekeillä oleviin suunnitelmiin, olivat juuri nappiin oikeita. Hän oli ilmiselvä urbanisti miehiään.

Porukka on valmiina esittelemään Ras Lanufin kaavaa diktaattorille. Paikalla ovat mm. Pekka Kettunen, Kari Somma ja graafikkomme Rudi Weckroth.

Teimme paljon töitä tuohon diktatuuriin. Olimme siis ilmiselviä diktaattorin arkkitehteja. Yritimmekö muuttaa työmaiden olosuhteita tai vaikuttaa työlainsäädäntöön? Emme, sillä meidän valvontainsinöörimme ja arkkitehtimme elivät samoissa työmaaolosuhteissa kun turkkilaiset, filippinot, korealaiset, italialaiset tai egyptiläiset duunarit. No oli tietysti hieman eroa asumuksessa, sillä insinöörit asuivat 8 neliön teräskonteissa ja duunarit taas savottamajoituksessa kerrossänkyineen. Mutta samoja papuja syötiin. Muuten näissä diktatuurimaissa paikalliset ihmiset eivät yleensä ole duunareita. Kaikki duunarit ovat vierastyöläisiä. Se on myös suoranainen syy heidän huonoon kohteluunsa. Orjilla on orjien kohtelu, ilman mahdollisuuksia saada kansalaisuutta tai perheenyhdistämistä. Kun työt päättyvät palataan kotimaahan.

Lähi-idän kuningas- ym. itsevaltiaskunnissa vierasväestö tekee työt. Paikallisväestö manageroi. Kuinka se nyt taas olikaan kun kysyin eräältä saudilta: ”What is your work?” Hän vastasi: ”Me no work, me manager!”

Luokkatoverini uskoi minulla olleen myös Libyan kansalaisuuden. Asuin nimittäin tuossa maassa useita vuosia - konsultaatio-periaatteella kuitenkin, edestakaisin matkaillen. Tein töitä diktatuurille. En tuntenut minkäänlaisia Gehry-Libeskind-vaivoja. Yritimme tehdä libyalaisille ”heidän arkkitehtuuriaan”. Se oli kyllä muuta kuin mitä he yleensä pitivät omana arkkitehtuurinaan.  Silloin tunsimme onnistuneemme kun he loihesivat lausumaan: ”Tämä on meidän arkkitehtuuriamme!” Kuvassa Jufran hallintokeskustaa (1), Sirten suuri kongressihalli (2), Jufran vesitorni ja muita julkisia rakennuksia (3), Ras Lanufin asuinkortteli (4) ja moottoritiesilta (5)

Jufran hallintokeskus (1), Sirten kongressikeskus (2) ja Sirten kongressiteltta (3) olivat intomielin diktaattorille tehtyjä kohteita. Vain tuo viimeksi mainittu on sodan kahakoissa hajonnut.

Gaddafin poika Seif Gaddafi on koulutukseltaan arkkitehti. Hänellä oli tarve tehdä oma monumenttinsa Tripolin keskustaan. Diktaattorin vanhimpana poikana hänellä oli siihen myös mahdollisuutensa. Autoimme häntä siinä ja tulokseksi tuli tällainen rakennus. Tontti on tyhjänä. Seif heimolaisten vankina. Me teimme tuon silkasta ystävyydestä.

Gaddafista Saddamiin

Luetteloa diktaattoreista voisi jatkaa. Aloitin jo edellisessä blogissani laajemmalla perspektiivillä. Stalin, Hitler ja Mussolini olivat mielestään merkittäviä arkkitehteja. Tai ainakin he halusivat puuttua arkkitehtuuriin. Ja puutuivatkin. Hitler tuhosi Bauhausin ja Stalin konstruktivismin. Julistin Mussolinin diktaattoreiden arkkitehtuurikilpailun voittajaksi. Jos nämä asiat ovat kiinnostavia voit vaikkapa lukea blogiani:  http://penttimurole.blogspot.fi/2013/11/loosin-baarista-totalitarismiin.html

Nyt siirrymme Kaksoisvirran maisemiin. Asiakasmaiden diktaattoreiden mielihalut olivat meidänkin hommissamme usein taustalla. Ja ne olivat villejä. Ajatuksia piti simuloida ja joskus niitä oli yritettävä taltuttaa. Yksi suomalasten ajatussimulaatioiden kohde oli tietysti Saddam Hussein. Hänen mietteitään joutuivat simuloimaan Heikki Siren, Kalle Vartola ja monet muut. Antti Kunnas Sirenin oikeana kätenä ja suuri joukko rakentajia Antero Kallion johdolla oli paikan päällä Bagdadissa konferenssipalatsia suunnittelemassa ja rakentamassa. Taisinkin kongressipalatsin rakentajista ja muista Irakin rakentajista kirjoittaa blogeissani:

http://penttimurole.blogspot.fi/2015/11/suomalaiset-rakentajat-irakissa.html

http://penttimurole.blogspot.fi/2015/12/irakin-pakkomielle-vain-orjat-juoksevat.html

Suomalaisilla oli valtava panostus Irakiin. Vahvasta yrityksestä huolimatta emme omassa porukassamme päässeet aivan diktaattorin arkkitehdeiksi. Ehkä lähimpänä olimme silloin kun Saddam Husseinin julisti arkkitehtikilpailun presidentin palatsista. Meidän Devecon -vientiyhtiömme arkkitehdit Pekka Rautimon johdolla työstivät mahtavan ja samalla täynnä diktaattorin mielihaluiksi arvioituja kliseitä täynnä olevan kilpailuehdotuksen.

Ehdotus Saddamin palatsiksi

Rakennus oli jalustalla jonka korkeus oli vallankumouksen 15 päivän kunniaksi 15 metriä. Luiskan kaltevuus oli 27 astetta koska 27. päivä oli sekin jonkin osavallankumouksen päivämäärä. Saddam oli sukua Muhammedille. Se piti huomioida. Miten? Olen unohtanut. Itäinen julkisivu piti olla suljettu, sillä vihollinen tulee aina idästä. Ratkaisussa piti näkyä kahdeksan kolmiota. Kompleksiin piti tehdä seitsemän porttia. Jalusta piti täyttää irakilaisten sotilaiden veren tahrimalla hiekalla. Sali piti tehdä 1500 seisovalle vieraalle. Saddamin puhuessa ihmisten piti seisoa.  Kaksi erityisvastaanottoa piti tehdä hänen kahdelle pojalleen. Esikunta oli kolmikerroksinen rakennus, katkaistu pyramidi, se näkyy mallissa keskellä. Pyramidi katselee Mekan suuntaan. Diktaattori kulki kolmella autolla tai kolmella helikopterilla. Sisään meno oli yli pienen järven. Järven ylittäessään hän ”puhdistautui”. Kilpailun jyry antoi ensimmäisen palkinnon jugoslavialaiselle arkkitehdille. Pekka matkusti Bagdadiin. Esittelyä harjoiteltiin. Voittoon kuitenkin uskottiin. Sitten alkoi sota Iranin ja Irakin välillä. Hanke pysähtyi. Diktaattorin unelmat – tai oikeammin hänen unelmikseen kuvitellut unelmat jäivät toteutumatta. Amerikkalaiset hirtättivät Saddam Husseinin vuonna 2006. Tai ei aivan. Shiat hänet hirttivät. Saddam oli sunni. Nyt hänen hirttoköytensä on tarjolla huutokaupassa. Hintaa pyydetään 7 miljoonaa dollaria. Itkettääkö vai naurattaako?

Pekka Rautimo tuli meille käymään. Hän ajoi ihanalla 22 vuotta vanhalla Harley- Davidsonilla. Tuolla samaisella pyörällä minäkin ajoin koeajon Larnacassa niinä aikoina kun yhdessä Kyproksella yritimme kalastella Lähi-idän diktatuurien hommia. Sen ajan yrityksistä muistuu erityisesti mieleen Riadin Development Authority ja pyrkimys päästä tekemään strategista suunnitelmaa kaupungin tajunnan räjäyttävästä laajenemisesta. Me emme sitä voittaneet vaikka yritimme yhdessä brittivahvistuksin. Vahvistuksenamme Marcial Echenique, mies joka kehitti Meplan kaupunkisimulointisysteemin. Samaisen mitä Helsingissäkin aikanaan käytettiin. Kuvassa Pekan seurassa Saudi Arabian Jeddaan pystytetty Deveconin valvontaprojektin monumentti vuodelta 1980. Se oli Paloheimo-Ollilan poikien kilpailuvoitto, elementtirakenteinen betonipalmu.

Riad kasvaa 30 vuodessa kaksinkertaiseksi

Pekan kanssa muistelemme Saudi Arabiaa. Muistelemme Mekka Road kilo 10 korealaisten 6000 hengen työmaata, jossa 50 suomalaista insinööriä ja rakennusmestaria valvoi menestyksellä jättimäistä rakennushanketta. Muistelemme myös Dammanin tyttökoulua, jossa miesopettajien ja oppilaiden kohtaaminen oli estetty. Mutta eniten muistelemme tarjousta Riadin strategisesta suunnitelmasta. Riad oli niin kuin kehitysmaakaupungit yleensä. Kaupungit kasvavat yli rajojen. Urbanisaatio johtuu toisaalta mielettömästä syntyvyydestä ja valtavasta siirtolaisuudesta. Puolet väestöstä on alle kaksikymppisiä. Tämä tilanne on sama niin rikkaissa kuin köyhissäkin kehitysmaissa. Anteeksi että käytän sanaa ”kehitysmaa”, en jaksa pelleillä tuon ”kehittyvän maan” kanssa. Tuntuu nimittäin joskus viimeaikaisten kokemusten perusteella siltä ettei ole kysymys kehityksestä. Ollaan menossa takapakkia.

Mitä tarkoittaa jos kaupungin väkiluku nelinkertaistuu 40 vuodessa? Tällaisia pohtivat ja pyytävät meitä pohtimaan. Meillä ollaan ihmeissään jos kaupungin väkiluku sattuisi kasvamaan samassa ajassa neljänneksellä. Tässä kuvassa näkyy silloinen ennuste Saudi-Arabian väestön kasvusta ja erityisesti Riadin väestön kasvusta. Nyt kuitenkin ihme on tapahtunut. Väestön kasvu seuraa alempaa ennustetta. Ovatko naiset järkiintyneet? Miehiltä sitä ei voi odottaa.

Emiraatit, Abu Dhabi ja Dubai fokuksessa – suomalaiset tekosaarella!

Emiraatit ovat öljytulojen avulla nousseet arvoon arvaamattomaan maailman diktatuurien arkkitehtuuripanostuksessa. Ne kilpailevat nyt ansiokkaasti Mussolinin, Stalinin ja Hitlerin kanssa. Suomalaisilla arkkitehdeilla ei nyt ole ollut alueelle asiaa, vaikka ystäväni Pekka toimikin paikallisen arkkitehtuuriyliopiston neuvonantajana. Nyt olemme päässeet kuitenkin kansainväliseen valokeilaan kun raumalainen telakka on toimittanut paikalle uivan hiekkarannan kaikkine varusteinen. Arkkitehtina näyttää olevan Sigge Turusta. Onnea!

Emiraattien ja muiden lähiseudun heimodiktatuurien nimet tuppaavat sekaantumaan. Mikä maa ja missä? Tässäpä nyt pikakartta josta selviää muutama puhuttu paikka.

Meillä puhutaan paljon Guggenheimista. Siitä puhutaan myös Abu Dhabissa. Guggenheim onkin Frank Gehryn ensimmäinen työ diktaattoreiden palveluksessa ja yleensäkään kehittyvissä maissa. Homma alkoi vuonna 2006. Solomon Guggenheim säätiö teki sopimuksen 30000 kerrosneliön museon rakentamisesta Saadiyat saarelle. Erilaiset viivytykset ovat saatelleet työtä. Ne eivät ole vieläkään käynnissä. Museon arvellaan kuitenkin valmistuvan vuonna 2018.

Frank Gehry sanoi haastattelussa pari vuotta sitten: ”Pahinta on kun menee paikkoihin kuten Dubai. He ovat kuin toiselta tähdeltä, mutta heidän kaupunkinsa päätyvät näyttämään amerikkalaisilta tai eurooppalaisilta kaupungeilta ilmeettömine pilvenpiirtäjineen – niin kuin kaikki maailman mitättömät kaupungit. Toivoisi että näissä paikoissa olisi enemmän tukea arkkitehtuurille joka liittyy paikkaan ja kulttuuriin. Sellaista minä aion tehdä – mutta kukaan muu ei tunnu innostuvan. tekevät vain halpoja kopioita rakennuksista, jotka on jo rakennettu jonnekin muualle.”

Frank Gehryn ensimmäinen työ arabimaissa on Abu Dhabin Saadiyat saaren (onnellisuuden saari) Guggenheim taidemuseo. Minusta nuo Gehryn työt sopivat oikeastaan aika hyvin tuohon arabialaiseen mentaliteettiin. Sehän on juuri hieman tuollaista. Muistuu mieleeni aikanaan kuwaitilaisten minulle luovuttama organisaatiokaavio Kuwaitin Municipalityn toiminnasta. Näyttää Gehryltä. Sukulaissieluja. Guggenheimin rakentaminen on kuitenkin vielä alkutekijöissään. Valittelevat rahapulaa. Hankkeen kustannusarvio on nyt yli 400 milj. euroa. Meidän Guggiksemme aiotaan rakentaa huomattavasti halvemmalla. Rahaa on arveltu kuluvan 150 milj. euroa. Mutta onhan neliöitäkin vain kolmannes. Tarkennus: nuo kaksi kuvaa ylhäällä eivt ole Gehryn Abu Dhabia, mutta maestroa kuitenkin.

Joku Guggenheimin entinen johtaja sanoi haastattelussa Lähi-idän olevan kehittymässä yhdeksi tärkeimmäksi nykyajan (contemporay) kulttuurin tyyssijaksi. Taitaa olla niin että nämä kansainvälisen huippuarkkitehtuurin luomat seinät erottavat paikallisen väestön tuosta kansainvälisestä contemporary-kulttuurista yhtä tehokkaasti kuin aikanaan Ceacescun palatsi tai Stalinin kansojen palatsin seinät erottivat kansan omasta hallinnostaan.

Onnellisuuden saari

Saadiyat saarelle Abu Dhabiin onkin kehittymässä melkomoinen nykyarkkitehtuurin keskittymä.  Norman Foster suunnittelee Zayyed National Museumia, Zaha Hadid-vainajalla on tekeillä esittävän taiteen keskus ja Tadao Ando suunnittelee merimuseota. Ainoa rakennus joka näistä on nyt lähiaikoina valmistumassa on Jacques Nouvelin Abu Dhabi Louvre –museo.

Kuvassa ”Onnellisuuden saaren” arkkitehtuuria. Gehry sanoo tekevänsä mielellään töitä valistuneille diktaattoreille. Tässä tapauksessa niin tekevät myös Jean Nouvel, hän tekee Louvren etäispesäkettä (ylhäällä vasemmalla), Tadao Ando, hän tekee merimuseota (ylhäällä oikealla), Zaha Hadidin toimisto tekee esittävän taiteen taloa (alhaalla vasemmalla) ja Norman Fosterilta syntyy British Museumin etäispesäke.

FIFA ja Qatarin emiirit asialla

Qatarin jalkapallokisat 2022 ovat herättäneet runsaasti ylitsevuotavaa kansainvälistä keskustelua. Keskustelu on fokusoitunut stadionien työvoiman asumisolosuhteisiin ja Lähi-idän diktatuurimaissa tyypilliseen passien haltuunottoon ja maastapoistumiskieltoon. Tyypillistä on myös palkkojen viivästynyt maksuaikataulu tai sitten jos huonosti menee kokonaan maksamattomuus. Lähi-idän vierastyöläisille ei suinkaan ole tarjolla yksiöitä kaikilla mukavuuksilla. Ei, he asuvat yhteismajoituksessa niin kuin savottamiehet meillä ennen vanhaan. Qatarin rakennustöissä on laskettu kuolleen kolmen vuoden aikana 1500 intialaista, nepalilaista ja filippinoa. Maassa on näitä kansallisuuksia puoli miljoonaa. Jotkut pitävät tuota kuolleisuutta normaalina.

Maailman huippuarkkitehdit ovat joutuneet tästä tilille. Zaha Hadid, vastikään manan majoille siirtynyt maineikas irakilaisbrittiläinen naisarkkitehti joutuu keskustelun pyörteisiin. Hän oli voittanut Qatarissa Wakrahin stadionin arkkitehtikilpailun. Sen lisäksi että hänen ehdotustaan yritettiin kaataa väittämällä sen kuvaavan vaginaa, häntä syytettiin myös työvoiman kohtelusta ja jopa kuolemista. Hän erehtyi sanomaan, ettei hän mitään sille voi miten työntekijöitä työmaalla kohdellaan. Hän vielä erehtyi haastamaan toimittajan oikeuteen. Lopuksi kaikki päättyi sovintoon. Toimittaja pyysi Zahalta anteeksi, sillä väitettyä työmaata, jolla kuolemantapauksia sanottiin tapahtuneen ei oltu vielä lainkaan aloitettu.  Zaha pyysi toimittajalta anteeksi sanomisistaan ja lahjoitti rahaa työtekijöiden oikeuksia vaalivalle järjestölle. Nyt Wakrah stadionin työt ovat täydessä käynnissä ja sheikit julistavat tyytyväisyyttään. He korostavat kaikissa yhteyksissä stadionin muistuttavan entisaikojen helmenkalastajien purjeista.

Kansainväliset kuuluisuudet joutuvat painostuksen alle. Heiltä vaaditaan kannanottoja ihmisoikeuksiin tai ainakin omien työmaidensa työntekijöiden oikeuksiin. Heitä syytetään työtapaturmista, koskus jo ennen työmaan aloittamista. Heitä vaaditaan luopumaan työstä jos ei rakennusaikaisia työolosuhteita voida taata. Kaikki tuo jo siinä vaiheessa kun ei urakoitsijasta ole tietoakaan. Suunnittelijat eivät voi noihin asioihin vaikuttaa. Mutta hokkus-pokkus! Keskustelu vaikuttaa! Sheikit, emiirit ja muut diktaattorit ohjastavat alaisiaan. Jotain on saavutettu!

Zaha ei ole ainoa huippuarkkitehti joka on joutunut tulilinjalle. Norman Foster voitti Qatarin Lusail Cityssä sijaitsevan päästadionin kilpailun. Hän nappasi palkinnon ennen David Chipperfield’iä ja paria muuta brittiläistä kutsuttua. Fosteria on kehotettu ottamaan kantaa työvoiman olosuhteisiin ja vakuuttamaan, ettei kukaan hänen firmansa yhteistyökumppaneista syyllisty työvoiman oikeuksien polkemiseen. Etsimälläkään en löydä hänen kannanottoaan. Olisiko tuo opittua viisautta? Sir Normanilla on paljon töitä maissa, joissa julkiset kannanotot politiikkaan tai ihmisoikeuksiin olisivat lopettaneet arkkitehtuurin teon alkuunsa. Vai mitä ajattelet hänen projekteistaan Kiinassa, Saudi-Arabiassa, Kazakstanissa tai Azerbaijanissa? Olisiko niitä tullut tehdyksi jos paikallisten tapojen ja ihmisoikeuksien muutokset olisivat olleet ehtona suunnittelijan valinnalle. No ei?

Protesteilla on kuitenkin vaikutusta!

Kuitenkin on sanottava, että kansainväliset protestit eivät ole jääneet ilman vaikutusta. Voimakas julkisuus ja painostus ovat vaikuttaneet erityisesti jalkapallotyömailla työskentelevien työolosuhteisiin. Näin annan itseni ymmärtää. Näin vakuutetaan. Jotain on siis saavutettu!

Julkisuus tarttuu epäkohtiin. Se on oikein. Joitakin aikoja – oliko vuosia - sitten Daniel Libeskind julisti, että arkkitehtien tulisi miettiä pitkään ja hartaasti työskentelyä Kiinassa. ”Minä en työskentele totalitaaristen hallintojen palveluksessa.” Kollegat tästä ärähtivät, syyttivät hypokratiasta. Eikä syyttä, sillä Libeskind oli juuri aloittelemassa työtä Hongkongiin. Onpa kai hänellä hankkeita nyt myös Kiinassa ja Irakin Kurdistanissa. Näin siis maailma muuttuu. Hän sanoo itse arkkitehtuurin muuttuneen globaaliksi – arkkitehdin on muututtava mukana.

Nyt haluaisin haastaa Kiinan valloittajia. Mitä sanoo Pekka Salminen, Kiinan veteraani? Mutta tämä blogi jälleen pullistelee. Ode Soininvaara neuvoi minua kirjoittamaan lyhyempiä blogeja. Hän sanoi, ettei tällaisia jaksa lukea. Siinäpä se, mutta mistä katkaiset? Täytyy siirtää Pekka jatkoversioon. Sitäkin ennen pengotaan hieman Albert Speerin ajatusmaailmaa.

Arkkitehdit ja diktaattorit luovassa yhteistyössä?

Diktaattorien arkkitehtuuri kiinnostaa. Edustaahan se jotain joka meilläkin syntyi tyyliin Ehrenström-Engel`- ja sitten vaan paperit tsaarin eteen - nimi alle ja vielä lakkasinetti. Kuinkahan paljon Suomessa on uuden ajan arkkitehteja, jotka ovat työskennelleet itsevaltiaille? Ja sitten nimenomaan keille itsevaltiaille? Ketkä hallitsijat luokitellaan itsevaltiaiksi? Aloitetaan sotia edeltävältä ajalta. Ja puhutaan uudesta ajasta. Unohdetaan Aurinkokuninkaat ja Napoleonit. Unohdetaan myös antiikki ja roomalaisus. Stalin ja Hitler ovat itseoikeutettuja. Mussolini kuuluu ilman muuta joukkoon. Franco myös lievästi vahvisti omaa valtakulttuuriaan monumentaalirakentamisella. Olisiko Ceaușescusta mihinkään? Aasiassa ei tuota ilmiötä paljonkaan tavattu. Japani luotti samuraiperinteeseen. Keisari Hirohito ei halunnut korostaa valtaansa arkkitehtuurin kautta. Selaillaanpa hieman menneisyyttä.

Ehrenström tutustui Engeliin vuonna 1814. Engel pääsi hommiin sitten vuonna 1816. Itsevaltiaana oli Aleksanteri I - innokas arkkitehtuurin harrastaja. Engel piirsi Helsingin monumentaalikeskustan lisäksi runsaasti rakennuksia ympäri Suomea. Engel piti päätyönään Nikolainkirkon suunnittelua ja rakentamista. Hän sai kirkon piirrettyä ja rakennustyöt alkoivat 1830. Hän kuitenkin kuoli kesken rakennustöiden vuonna 1840. Itsevaltiaana oli silloin Nikolai I. - hän sanoi rakentamisessa viimeisen sanan. Onneksi oli valistuneita diktaattoreita. Ei kuitenkaan älynnyt estää Engelin suunnitelmiin tehtyjä kohtalokkaita muutoksia.

Pieni lähihistoria suomalaisista maailmalla

Ketkä suomalaiset arkkitehdit ovat Engelin jälkeen saaneet tehdä luovaa työtä itsevaltiaiden suojeluksessa? Nyt katsastetaan omaa aikaa. Ehkäpä on nyt ensimmäisenä mainittava Etiopia. Suomi oli voimakkaasti auttamassa Haile Selassien valtakuntaa 60- luvun ja 70-luvun vaihteessa. Ystäväni Markku Piispanen oli tuolloin valtakunnan pääinsinöörinä 70-luvun alussa – nuoresta iästään huolimatta. Hän kertoo arkkitehdeista. Tai tunnenhan minäkin nuo ihmiset, mutta en ollut paikalla Etiopiassa silloin kun suomalaiset olivat tuon maan suhteen konkreettisesti olemassa. Olihan siellä myös ystäväni Juhani Pallasmaa muiden kavereiden ohella. Nythän maassa on kyllä Suomessa diplomi-insinöörin koulutuksen saanut presidentti, mutta ei taida olla yhtään suomalaista vientimiestä (-naista), eikä arkkitehtia.

Paavo Mänttäri on tuo pelin avaaja. Paavo kunnostautui laajemminkin kehitysmaissa, sillä hän toimi 70-luvulla useita vuosia mm. Tansaniassa. Etiopiaan kutsuttiin sitten Aarno Ruusuvuori. Markku hänet kutsui. Hän suunnitteli kansallispankin rakennuksen. Talo myös toteutettiin ja valmistui 70-luvun alussa – pioneerityö siis. Ja on vieläkin paikoillaan. Tuo tapahtui Haile Selassien aikaan. Keisari ja ”Juudaan heimon voittamaton leijona” syrjäytettiin vuonna 1974. Hän kuoli tai hänet murhattiin seuraavana vuonna. Afrikkalaista itsenäistä valtiota johtanut despootti oli ollut vallassa vuodesta 1930. Tosin vuosina 1936-1941 hän oli maanpaossa, kun toinen yksinvaltias eli Mussolini piti Etiopiaa hallussaan.

Ruusu ja Pallasmaan Jussi Etiopian rannoilla projektia kehittelemässä. Samaisessa alkuperäiskuvassa oli paikalla myös ystävämme Sakke Laitinen, mutta kuvan laadun vuoksi Sakke jäi  ulkopuolelle.

Lähi-itä on itsevaltiuksien keskittymä. Israelia lukuun ottamatta alueella ei ole yhtään demokratiaa. Ja tuonkin maan otteet vaikuttavat joskus muulta kuin tasa-arvolta ja ihmisoikeuksilta. Öljytulojen myötä Lähi-idästä tuli rakentamisen suunnittelun ja rakentamisen markkina-alue. Sinne suomalaisetkin suunnittelijat pyrkivät aktiivisesti. Tarkoitus oli auttaa uuden tulevaisuuden luomista. Suomalainen arkkitehtuuri oli maineessa. Ensimmäinen merkittävä arkkitehtuurikohde Lähi-idässä oli Saddam Husseinin Irakiin suunniteltu ja rakennettu konferenssipalatsi. Arkkitehtina oli Heikki Siren. Toinen suuri Irakin ja Saddamin kohde oli Bagdad Island. Projektin suunnittelijana olivat arkkitehti Kalle Vartola ja Timo Erno. Molemmat kohteet ovat monumentaalisesti olemassa ja saivat aikanaan diktaattorin suosiollisen hyväksynnän.

Vuonna 1984 vihittiin käyttöön Saddam Husseinin kongressipalatsi Irakissa. Suunnittelijana oli Heikki Sirenin toimisto. Professori itse osallistui työhön aktiivisesti.  Toinen merkittävä diktaattorin suosikkiprojekti oli Bagdad Island virkistyspuisto. Suunnitelmat laati Kalle Vartolan toimisto. Molemmat hankkeet toteutettiin suomalaisten rakentajien toimesta. Jos haluat lukea näistä hankkeista tarkemmin klikkaa vaikka tuohon: http://penttimurole.blogspot.fi/2015/11/suomalaiset-rakentajat-irakissa.html

Kuwait oli henkilökohtaisesti ensimmäinen kohdalle sattunut itsevaltiaan hallitsema kohde. Elettiin vuotta 1975. Teimme Kuwaitin emiirille ensin Jahran kaupunkikeskuksen. Arkkitehteina olivat Olli Kivinen ja Reijo Jallinoja. Toinen kohteemme oli Kuwaitin keskusaukio. Arkkitehtuurin kunnian saa Yki Sahlstedt. Hän piirsi myös toisen julkisen paikan. Se oli Abdul Razzak Square jalankulkualitus. Kuwaitissa suurimman työn itsevaltiaan hyväksi teki kuitenkin Reima Pietilä. Hän piirsi Sief-palatsin, joka on laajan palatsikompleksin ensimmäinen toteutettu osa.

Reima Pietilä suunnitteli Kuwaitin emiirille Sief-palatsin. Kilpailuvoitto tuli vuonna 1970. Rakennus oli Reima Pietilän kaunis tulkinta tradition ja modernin symbioosista. Interiöörit väreineen ja veistoksellisine rakenteineen sisälsivät voimakkaan otteen - Pietilää parhaimmillaan. Julkisivuissa oli Kuwaitin modernismille harvinaista estetiikkaa. Meidän oma porukkamme teki vuonna 1975 Jahran keskustan ja kaksi tärkeätä kaupunkiaukiota. Arkkitehteina olivat Olli Kivinen, Reijo Jallinoja  ja Yki Sahlstedt.

Vuonna 1975 Timo Penttilä voitti Bahrainin kulttuurikeskustan kutsukilpailun. Kilpailijoina oli mm. Kenzo Tange. Kenzo muuten piirsi Syyrian presidentin Hafez al-Assad’in palatsin Damaskokseen. Penttilällä oli Bahrainin projektissa työssä 35 arkkitehtia. Täydelliset työpiirustukset tehtiin. Emiiri ei tainnut pitää juryn päätöksestä sijoittaa Penttilä ykköseksi. Koskaan ei päästy toteutukseen. Minäkin pyörin Bahrainin rannoilla sitten hommien toivossa myöhemminkin. Ainoa mitä löysimme, oli vanha hoitamatta rannalla retkottava Riva- moottorivene. Sen saaminen Suomeen oli Yki Sahlstedtin suuri haave. ei tainnut toteutua!

Saudi Arabia on ollut ja on vieläkin Lähi-idän suuri rakennuskohde. Suomalaisten suunnittelijoiden saudikohteet ovat nykyään menneiden talvien lumia. Aikoinaan meidän Devecon- porukkamme piirsi Jussi Jauhiaisen johdolla Saudeihin useita projekteja. Sellaisia olivat mm. kaksi pääkonttoria, suuri tyttökoulu ja yksi ministeriö. Piirsimme lisäksi Jussi Murolen ja Daniel Bruunin arkkitehturoimana Jedddan keskustan laajennuksen ja bisneskorttelin lempinimeltään ”Jedhattan” (1997). Tämän suunnitelman sitten meiltä varasti silloinen yhtiökumppanimme.

Jeddassa suuri satama on rakennettu vanhan historiallisen kaupungin eteen. Yhdessä saudikumppanimme kanssa laadimme suunnitelman joka perustui ekologiseen prosessiin veden puhdistamiseksi ja uuden kaupunkikeskustan rakentamiseksi veden äärelle. Kaupunkiin suunniteltiin sähköautojen järjestelmä. Toteutus ei ole lähtenyt käyntiin kertoo Google Earth.

Tässä on kolmikko joka uskoi arkkitehtuuriin. Heillä oli siitä myös omat ja itsenäiset mielipiteet. Kuka heistä oli paras arkkitehti? Frank Gehry sanoi äskettäisessä haastattelussa valistuneen diktaattorin olevan paras arkkitehtuurin tilaaja. Demokratian hän sanoi tuottavan vain mitätöntä arkkitehtuuria..

Hitler murskasi Bauhausin ja Stalin lakkautti konstruktivismin

Bauhaus kukoisti Saksassa  1920-luvulla. Weimarin Saksa, se oli poliittisen vehkeilyn kultamaa. Poliitikot eivät ilmeisesti kerinneet kaiken tohinan ja vallan tavoittelun keskellä kiinnittää huomiota yhteiskunnan ”sivuvirtoihin”.  Olisiko juuri tästä syystä, että vapaa innovatiivinen ajattelu taiteessa ja arkkitehtuurissa saivat rönsyillä – niin Neuvostoliitossa kuin Weimarin tasavallassa? Neuvostoliiton konstruktivistit piirsivät arkkitehtuuriutopioita. Kasimir Malevitsh maalasi helisevää suprematismia. Kaikki sitten törmäsi kuin seinään totalitarismin pantua kuriin liiallisen ajattelun vapauden. Neuvostoliitossa tämä tapahtui Stalinin otettua haltuunsa sosialistisen realismin nimissä kirjallisuuden, maalaustaiteen, arkkitehtuurin, kaupunkisuunnittelun ja taiteen utopiat. Hitler teki saman tempun Saksassa. Bauhausin modernistiset aatteet ”likvidoitiin” ja rakennustaide muuttui ”kansan” makuun sopivaksi.

Nyt Venäjän konstruktivismin huippuedustajat varmaan kääntyilevät haudoissaan ja toteavat tulleensa osaksi tätä päivää. Näin on ilmeisestikin käynyt esimerkiksi Yakov Chernikoville. Nämä kuvat ovat hänen suunnitelmistaan vuosilta 1927-1933. Nämä eivät Stalinille kelvanneet. Meille ja nykymaailmalle tuntuvat nyt kelpaavan.

Sotien seurauksena monet unelmat kaatuivat. Sotien jälkeen Hitler ja Mussolini olivat pois pyyhkäistyjä. Heidän lempiarkkitehtinsa istuivat vankilassa tai vaihtoivat tyyliä. Samalla pyyhkäistiin Nipponin maa.  Jäljelle jäivät Stalin ja uuden itäblokin hallitsijat. Oliko niissä arkkitehtuuria? Ketkä kelpaisivat shortlistalle?. Hyvä, nyt listalla ovat Hitler, Stalin, Mussolini ja Ceaușescu. Viimeinen nimi putoaa esivalinnassa. Jää jäljelle kolme.

Bauhaus käytännössä karkotettiin 30 – luvun alkuvuosina. Sen toiminta loppui Hitlerin saatua täyden vallan. Tällöin luotiin ”Führer-wohnungsbau”, johtajan omien mieltymysten ja kansan maun tulkinnan mukaan. Albert Speer pääsi sitten vauhtiin ja hän loi Hitlerin tiukassa suojeluksessa Germania- suunnitelman. Suurta kupolikattoista hallia ryhdyttiin toteuttamaan sodan alkaessa. Hitler suostui keskeyttämään työt vasta tappion ollessa ilmeinen.

Mussolini suosi rationalismia

Johtavat amerikkalaiset arkkitehdit ovat osoittaneet kiinnostusta fasismin arkkitehtuuriin. Heihin kuuluvat esimerkiksi Robert Venturi, Peter Eisenman ja Richard Meier. Venturi sanoo: ”Paljon on mahtailevaa ja mittakaavatonta, mutta hyviä asioita löytyy. Päinvastoin kuin Hitlerin Saksassa tai Stalinin Neuvostoliitossa Mussolinin Italiassa rakennettiin paljon innovatiivista arkkitehtuuria.” Richard Meier suunnitteli sitten museon Piazza Augusto Imperatorelle. Kriitikot väittävät hänen tehneen samat virheet kuin Mussolinin arkkitehti Morpurgo aikanaan 1930-luvulla. ”Kun Mussolinin arkkitehdit aikanaan yrittivät muotoilla Roomaa oman propagandansa tueksi ja diktaattorin mahdin ylistykseksi, niin nyt tehty Richard Meierin museo osoittaa, ettei turhamaisuus ole kenraalien ja poliitikkojen yksinoikeus.”  

Milanolaiset sukulaiseni puhkuvat aina Mussolinin kerskailevasta arkkitehtuurista. Mussolini oli kuitenkin funktionalisti tai oikeastaan virallisesti rationalisti. Hänen suosikkiarkkitehtinsa oli Giuseppe Terragni, joka taisteli neo-klassisismia ja neo-barokkia vastaan ja halusi uudistaa ja modernisoida italialaisen arkkitehtuurin. Liisan grafiikka Comon Casa del Fascon vastapäistä kirkkoa heijastelevasta julkisivusta kertoo maailman muutoksista. Diktaattorit kaatuvat, mutta arkkitehtuuri jää muistuttelemaan meitä hyvässä ja pahassa. Diktaattoreiden arkkitehtuurikilpailun voittajaksi julistan Benito Mussolinin.

Nyt kun sulattelette tätä Mussolinin voittoa, voitte samalla kerätä voimia saman aiheen jatko-osaan.

Liikenne kaarella

Yöllä ihminen ajautuu astraaliseen tilaan, henki irtoaa ruumiista ja ryhtyy harhailemaan. Viime yönä koin tuon hämmästyttävän tilanteen. Ajauduin keskelle meidän nykyisen hallituksemme pyrkimyksiä ja ryhdyin niitä itselleni perustelemaan. Kuljin loogisesti asiasta toiseen, tarkastelin tavoitteen ja sitten kysyin itseltäni perusteet. Vastasin sitten itselleni selkeästi ja loogisesti. Tunsin puhuvani kirkkaasti artikuloiden, jopa puoleensavetävästi – aivan kuin meidän kaunopuheinen liikenneministerimme. Minun vastauksissani ja perusteluissani ei ollut mitään kaunaa tai vähättelyä. Se sopi myös kuvaan, sillä olin ollut kohtuullisen tyytyväinen vihdoinkin saavutettuun insinöörivaltaan. Sellainen on meidän maassamme harvinaista herkkua. Etiopiassa ovat jo saaneet siitä nauttia. Etiopia oli ennen Sipilää tähän asti ainoa maa, jossa on pääministerinä Suomessa valmistunut diplomi-insinööri. No, senkö takia Suomi sitten leikkasikin kyseisen maan kehitysapua? Pelottava enne - leikkaukset ja insinöörit.

Huolimatta insinöörivallasta me alamaiset insinöörit olemme ryhtyneet marisemaan. Bittinaiset ja bittimiehet ovat ilmeisesti tunkeutuneet liian syvälle suomalaisen liikenneinsinöörin reviirille. Havaitsin tämän keskustellessani arvostettujen kollegojeni kanssa. Minun pöytäseurani oli huolissaan ammattitaidon hiipumisesta ja ammattikunnan suoranaisesta katoamisesta. Minkä ammattitaidon? Siis liikennesuunnittelun ammattitaidon tietoinen hävittäminen ja erityisesti joukkoliikenteen asiantuntemuksen tarkoituksellinen nollaaminen - ne meitä puhuttivat.  Istuimme Musiikkitalon keväisellä terassilla kirkkaassa kevätauringon paisteessa ja surkuttelimme itseämme. Ei ollut kysymys yksin biteistä. Oli myös kysymys koulutuksesta. Liikenneinsinöörien koulutus Otaniemessä on siirretty kunniakkaalta rakennusosastolta maanmittareiden haltuun. Kohta kaikki on menetetty. Siltä se tuntuu tuntuvan. Voi meitä!

Kansa siirtymässä bittiavaruuden mustaan aukkoon. Viranomaiset huolehtivat opastuksesta.

Unessa tuo ammattialani katoaminen tuntui oikealta ja ajanmukaiselta. Yhteiskunnassa on tapahtumassa muutos. Olemme muuttumassa virtuaalisiksi. Ihmiset ovat ikään kuin bittejä. Ne liikkuvat astraalisesti – aivan kuin minä unessani. Älypuhelimen johdatus ja verkkopalvelu ottaa meidät valtaansa, aluksi se valitsee meidän liikkumistapamme ja pienen kehitysjakson jälkeen myös meidän tarpeemme ja matkustamisen kohteemme. Operaattorista ei ole huolta. Markkinat tuottavat operaattoreita. Raha puhuu. Kaikki liikkumispalveluja tarjoavat välineemme jalkojamme myöten on valjastettu yhteiseen Maas-järjestelmään. Liikenneministeriön viisaat yhdessä Liikenneviraston rokkistarojen kanssa vastaavat kaikille tasapuolisesti koituvasta hyvästä.  Kaikille kelpaa sama maksukortti, joka sekään ei ole kortti, vaan aineeton rahan henki. Miten Zachris Topeliuksen virressä vuodelta 1869 sanottiinkaan: ”Totuuden Henki, johda sinä meitä”.

GIG – talous tunkeutuu tietoisuuteemme. Onko tuolle sanalle suomalaista käännöstä? Keikkatalous on yksi käännös. Kiinalainen Didi ajaa Uberin ahtaalle Uusia kilpailijoita astuu markkinoille. Rahaa löytyy. Raha etsii tuottoa. Sampo Hietasen Maas etsii markkinoita. Toivon menestystä. Skaba tuntuu kuitenkin lähes ylivoimaiselta. Ministeriö hötkyilee.

Keikkatalous valloittaa maailmaa, amerikkalaiset ennustavat että parinkymmenen vuoden päästä 40 % työntekijöistä on keikkayrittäjiä tai ovatko he nykysanojen mukaan kevytyrittäjiä. Kiinalaiset uskovat keikkatalouden tulevaisuuteen. Meidän on uskottava siihen mitä kiinalaiset sanovat. Tuottaako maamme koulutusjärjestelmä ja elinikäisen oppimisen järjestelmä riittävästi superyksilöitä? Vai olemmeko jo liian syvällä vapaa-aikayhteiskunnassa?

Häpeän puheitani

Astraalitodellisuudessa näin edessäni jonkin aikaa sitten kirjoittamani blogin, jossa uskaltauduin kritisoimaan ministerin ja virastojen puheita. Häpesin kirjoittamaani. Olinhan suhtautunut tulevaisuuteen ja sitä koskevaan ministeriön ja liikenneviraston tieteelliseen tutkimustietoon suorastaan keveän kevytmielisesti.  Väitin postilaatikkoon tunkeutuvaa ja sanomalehden väliin ujuttautuvaa paperista mainosmassaa digiajan irvikuvaksi. Miltei raivostuin siitä että ministeriö aikoo vapauttaa tienvarsimainonnan vain ilmoitusvaraiseksi. Nyt unessa havaitsin virheeni. Mainostus on tiedonvälitystä. Elämme kulutusyhteiskunnassa. Emme sosialistisessa suunnitelmataloudessa. Kulutusyhteiskunnassa kuluttaja on kuningas ja kuningatar, prinssi ja prinsessa. Hän päättää ja hän valitsee. Kaikki se tieto minkä markkinat arvioivat välttämättömäksi kuluttajan ohjaamiseksi oikeiden valintojen äärelle on pelkästään hyväksi.

Mitä häpeämätöntä olinkaan kirjoittanut: ”Ministeri julistaa televisiossa digiaikaa, mutta postilaatikko täyttyy paperimainoksista. Liikenneviraston uuden ajan rokkistarat julistavat autuaaksi tekevää muutosta liikenteen digipalvelujen muodossa - sinun ei tarvitse omistaa muuta kuin luottokortti tai bitcoineja – otat fillarin, junan, auton tai lentokoneen. Ja siinä samassa Maas Finlandin siivittämänä myös kaupungit muuttuvat - kuulemma– robottiautot kollektivisoivat liikenteen ja ihmiset.”

Huomasin: tuo ei ole totta, en ole tuollaista kirjoittanut! Kadun harhaoppia. Unen haltija tuomitsi ankarasti nuo valvetodellisuuden ajatusharhat. Minun pitää hävetä. Ne ihmiset joilla on hallussaan tieto, heillä ei ole tarvetta harkita puheitaan tai häpeillä.  Nyt alan kelata, mieleeni muistuu Vuosi 1984. Ei siis se mennyt ja epätodellinen, vaan se toteen kirjoitettu ja siksi todellinen. Sen kirjoitti George Orwell.

Hän erehtyi kuitenkin vuodesta. Se kaikki tapahtuukin vasta nyt. Vuonna 2016. Kyllähän me olemme Orwellimme lukeneet ja aivan kuin nykymaailman aikaan vain Pohjois-Korean sopivaksi mallimaaksi havainneet. Mutta, nyt meidän tulevaisuutemme on muuttumassa?!  Me itse saamme sen omaksemme.

Kahden minuutin viha

”Winston lopetti kirjoittamisen. Valmistauduttiin kahden minuutin vihaan. Hän havaitsi tytön, jolle ei ollut koskaan puhunut mitään. Hän oli rohkean näköinen tyttö, tumma tukka, pisamaiset kasvot, liikehti nopeasti, urheilijamaisesti. Kapea punainen vyö, Nuorison Sukupuolisuuden vastustamisliiton merkki, oli kiedottu useaan kertaan hänen uumansa ympärille, täsmälleen niin tiukalle että se toi esille hänen lanteittensa muodokkuuden. Winston inhosi kaikkia naisia, olletikin nuoria ja sieviä. Naiset, ennen kaikkea nuoret, olivat aina Puolueen kiihkomielisimpiä jäseniä, tunnuslauseitten nielijöitä, harrastajavakoojia ja kaiken harhaoppisuuden esiinnuuskijoita.”

  

George Orwell: Vuonna 1984, WSOY, 1999. ”Samassa räjähti salin toisessa päässä olevasta kaukovarjostimesta hirmuinen, jauhava kirskunta aivan kuin jättiläiskone olisi käynyt ilman öljyä. Se oli meteli, joka teki kipeätä jokaisen hampaihin ja pani niskahiuksetkin nousemaan pystyyn. Oli alkanut Viha.” Juuri tuossa unessani havaitsin tämän. Insinöörihallituksen päälle on aivan aiheettomasti levitetty vihaa. Jotkut uskovat kaiken pysyvyyteen. Heissä muutos synnyttää vihaa!

Virhe: ”Eivät menneet ajat koskaan palaa”!

Tapani mukaan sorruin teoretisoimaan. Nyt pääsemme asiaan. Usein ajattelemme nostalgisesti menneitä aikoja. Mutta, olemme oppineet laulun sanoista, etteivät menneet ajat koskaan palaa.

https://www.youtube.com/watch?v=gEfwLmSKZgg

Meidän hallituksemme ja erityisesti liikenneministerimme on nyt osoittanut nämä kansan mieleen syöpyneet sanat virheellisiksi. Unessani totesin ihastuksella muutoksen tapahtuneen. Voimme palata vanhojen hyvien aikojen nostalgiaan. Ajattelen erityisesti joukkoliikennettä. Siirryn ajatuksissani Espoon Frisansiin. Asuin siellä 60-luvun lopun ja 70-luvun vaihdevuosina. Kollektiiviliikenteestä ei siihen aikaan ollut puhettakaan. Ajoimme yksilöllisellä bussilla kotiovelta kaupungin keskustaan. Minkä kaupungin? No, eihän silloin ollut kuin yksi kaupunki.

Muutoksen vaihdevuosina Espoossa

Bussiliikennettä hoiti Paavo Kalasniemi. Hänellä oli vihreät bussit. Ne olivat normaalia hieman pienempiä turistibusseja. Bussit oli varustettu tv-monitoreilla. Ohjelmaa niistä kuitenkin harvemmin nähtiin. Mutta kunhan olivat siinä ennakoimassa tulevaa ja kertomassa meidän silloisesta nykyajastamme. Nyt liikenneministerimme aikoo palauttaa meille tämän lähes yksilöllisen liikkumisen ikimuistoisen ajan. Omalle kylälle saadaan ikiomat bussit ja tutut kuljettajat. Ei tarvitse pelätä mitään sekoilua tai sekoittumista ympäröiviin lähiöasukkaisiin, puhumattakaan maahanmuuttajista tai mustalaisista. Nyt pannaan loppu kollektivisoinnille tai massakuljetusvälineille. On aivan ihanaa ajatella tulevaisuutta. Vihdoinkin meillä on hallitus joka saa jotain aikaiseksi. Unessa toivon ettei tämä uni koskaan päättyisi.

Pelottava joukkoistaminen ja massoittaminen sai itse asiassa alkunsa jo tuolloin – vaihdevuosina. Naapurissani asui Tarmo. Hän osti asteittain meidän rakkaita yksilöllisen liikenteen linjojamme. Näin poistuivat Frisansin kylän vihreät bussit. Ja vihdoin syntyi Espoon Auto. Suurkonserni, jonka Tarmo sitten viiden vuoden omistuksen jälleen myydä livautti porilaisille bisnesmiehelle. Vuoden porilaisomistuksen jälkeen yhtiö ajautui Espoon kaupungin haltuun. Espoon omistusta kesti vajaat 10 vuotta. Nyt suuryhtiöt ovat kansainvälisessä omistuksessa. Oman kylän bussit ovat poistuneet. Tämän puutteen ministerimme on päättänyt korjata. Friisilän väki, olkaa onnellisia, te saatatte saada vihreät bussinne takaisin, kunhan markkinaehtoisuus saa aikansa toimiakseen..

Punainen kravatti – bussiyrittäjän kauhu

Muuten, siihen aikaan kun Tarmo vielä hallitsi, olimme tekemässä matkustajahaastattelua busseissa. Tarvitsimme liikennöitsijöiltä luvan. Menimme Matin kanssa Tarmon luokse myötätuntoa anomaan. Tarmo moitti minua – naapuriansa, kravatin väristä. Se oli punainen. Matille se julkidemarina olisi sopinut, mutta minulle yrittäjälle?  Se ei Tarmolle sopinut. Antoi kuitenkin luvan. On aivan selvää, etteivät tulevat liikennöitsijät joudu kravatin värejä arvioimaan, sillä heiltä ei tulla haastattelulupaakaan kyselemään. Kaikki muuttuu markkinaehtoiseksi. Se tarkoittaa vapautta nollatutkimukseen lonkeroista.

Lauri Johansson aloitti Pakilan liikenteen 20-luvun alkupuolella.  Oskari Saari (kuvassa) sitten hoiteli liikennettä vuoteen 1945 saakka, kunnes ensimmäinen HKL:n 52 -numeroinen bussi aloitti liikenteen Tuusulantietä Pirkkolan Elannon eteen. Saaren liikenne myös jatkui. Sotavuosien jälkeen Pakilaan ajoi ”puukenkä”. Bussin seinät olivat puupanelia. Saammeko nyt markkinaehtoisen puukengän takaisin? Vai ajammeko hongkongilaisten liikennöimällä Raide-Jokerilla?

Kauaksi menneisyyteen – ovimiehen nostalgiaan

En voi olla muistelematta hieman vanhempaa aikaa ajatellessani markkinaehtoisuuden tuovan meille takaisin nostalgiset hyvän palvelun konseptit. Koulupoikana ajoin bussilla Pakilasta Rautatientorille. Meitä kuljettivat Oskari Saaren keltaiset bussit. Yhtä busseista kutsuttiin puukengäksi. Sen kyljet olivat puupaneloidut. Perässä nököttivät puukaasupöntöt. Koulupojan riemullisin tehtävä oli toimia bussin ovimiehenä. Ovimekaniikan kiiltävän puupintainen lakattu vetonuppi on vieläkin kosketeltavan tuntuisena unieni peruutuspeilissä. Kuskina oli usein mies nimeltään Karhu. Kun bussi kaarsi ”tervatieltä” (Tuusulantie) Alkutielle vastassa oli palokunnanmäen nousu. Silloin bussin vauhti tuppasi hyytymään. Karhupa silloin asetti pari oikean käden sormeaan lakatulle kojetaululle ja työnsi puukengälle lisää vauhtia. Mäen päälle sitten aina päästiin. Seuraavalla pysäkillä minä jo sitten jäinkin bussista.

Jokaisen pikkupojan tai ainakin minun unelmani oli toimia bussin ovipoikana.  Yritin etsiä vanhanajan bussin taitto-oven mekanismista kuvaa netistä. En löytänyt. Tein sitten tuon kuvan. Vieläkin miltei himottaa päästä tuohon oven kahvaan kiinni.

Pussihousumiehet kunniaan

Swebus, Concordia, Stagecoach, Nobina, Transdev, nuo nimet vaikuttavat kovin ulkomaalaisilta. Ja ovatkin. Ne ovat kuitenkin pääkaupunkilaisen liikenteen historiaa. Bussiliikenteen kilpailutus näytti hävittäneen täysin perinteisen suomalaisen yrittäjyyden. Nyt on ministeriömme herännyt. Markkinaehtoinen jokamiehenoikeus palauttaa pussihousumiehet entiseen kunniaan. Blogissani jo surin vanhaan perinteiseen yrittäjyyteen kohdistuvaa byrokratian hyljintää. Kirjoitin noista mainioista miehistä pussihousuissaan ja koppalakeissaan - värikkäine busseineen:

http://penttimurole.blogspot.fi/2013/03/suomen-suuriruhtinaskunnan.html

Nostalgiatekstissä sanottiin mm. näin: ”Maaseudun joukkoliikenteessä on totuttu oman kylän busseihin. Nyt halutaan kuitenkin luoda joukkoliikennemarkkinat ja vapaa kilpailu. Markkinat tähtäävät aina suuruuden voimaan, ne keskittävät ja luovat tehoa. Tuotteet halpenevat. Mutta kivijalkakauppiaat, nämä mainiot saapasjalkaiset miehet koppalakeissaan ja värikkäissä busseissaan – ne häviävät. Menestyksen takaa kansainvälinen tuotemerkki ja taustalla olevat resurssit. Sillanpääaseman voittamiseen kannattaa uhrata - se uhraa kenellä on varaa. Uskon uhkakuvien todellisuuteen. Virkamiehillä on armoton kiire ja suuri vastuu. Virheitä varmuudella tehdään tulevassa kilpailutuksessa, pyörää ei kuitenkaan voi kääntää takaisin, eikä lakisääteistä prosessia voi pysäyttää - ja ihanat miehet busseissaan ovat menneisyyden nostalgiaa. Rakkaat ”toimivaltaiset viranomaiset” käsitelkää hellävaraisesti tuota isien ja poikien perintöä, sillä on ainakin aineetonta arvoa - jos on aineellistakin, vai eikö linja-auto olekaan maantien ässä?”

Niin, siis tämänkaltainen teksti vaikuttaa aivan tarpeettomalta. Suomalainen yritteliäisyys pääsee jälleen kunniaan. Toimivaltaiset viranomaiset eivät pääse enää mestaroimaan. Markkinat tulevat hoitamaan kuluttajan edut optimaalisella tavalla.

Onhan tuo melkoista evoluutiota. Bussien värit teipataan uusiksi tiuhaan tahtiin. Omistus pyörii ulkomailla. Nyt tällaiselle ”kehitykselle” aiotaan ilmeisestikin panna loppu. Suomalaiset markkinaehtoiset pussihousumiehet saavat jälleen liikenteen hallintaansa ja palvelusta tulee isällisen huolehtivaa. Sellaista me tarvitsemme - ikääntymisen myötä.

Herään

Unesta herättyäni olen lähes vakuuttunut hetkellisestä viisastumisestani. Haluan verifioida menneisyyttäni. Nuo ajatukset muutoksesta tuntuvat lymyävän menneisyyden hämärässä. Kaivan esiin vanhaa todistusaineistoa. Katson peruutuspeiliin. Peruutuspeilistä näkyy, että 40 vuoden takaisessa artikkelissa puhun kommunikaatiokitkan minimoinnista: ”Kommunikaatioverkko muodostaa sosiaalisen ja toiminnallisen kokonaisuuden ytimen, sen syntymisen syyn, edellytyksen ja pysyvyyden takeen. Kaupungissa kommunikaatioverkon tehokkuus on maksimoitu. Suurkaupungin asukkaiden pyrkimys kokonaiskustannusten minimointiin johtaa toisaalta kommunikaatiokustannusten kasvuun ja kasvoista kasvoihin kontaktin vähenemiseen. Puhelin, televisio ja sanomalehdet eivät kuitenkaan voi syrjäyttää täysin henkilökohtaisten kosketusten tarvetta.” Niin, mutta tuolloin ei ollut vielä aavistustakaan sähköpostista, internetistä tai Facebookista. En tahdo käsittää! Rintani paisuu ylpeydestä. Jo 40 vuotta sitten ymmärsimme tuon kaiken!

Liikenneministeriön mainostekstissä sanotaan pään olevan pilvissä ja jalkojen tukevasti maas’in hurmassa. Näyttävät myös pilvenpiirtäjät olevan ministeriön mielessä.

Niin se minun vanmha artikkelini jatkaa: ”Elektroniikan ajan ihmisvaikutus on vasta nyt alullaan. Murroskausi asettaa kaupunki- ja kulkulaitossuunnittelijan vaiston kovalle koetukselle”. Utopia-ajattelua kuitenkin toivottiin rutiinisuunnittelun rinnalle: ”Utopia-ajattelua tarvitaan siksi, että alkanut elektroniikan vallankumous tulee muuttamaan kaupunkiympäristöämme ekstrapoloiduista kehitystrendeistä poiketen. Yhdyskuntastruktuureista tulisi tehdä niin joustavia, että ne salliessaan trendien mukaisen kehityksen eivät estä utopioiden toteutumista. Sähköisten kommunikaatiovälineiden, liikennevälineiden ja teollisen asuntotuotannon kehitys, teollisuuden siirtyminen tietokoneohjattuun automaatioon, työssäkäyvien määrän pieneneminen ja vapaa-ajan lisääntyminen ovat päätekijät muutosprosessissa.”

Hui! Siis nuo vasta nyt totuudeksi havaitut asiat ovatkin olleet alitajunnassa jo 40 vuotta. Miten se on mahdollista? Onneksi vihdoin on herätty Ruususen unesta. Minäkin juuri herään. 

Yhteisötaide - liikun karikkoisilla vesillä

Pääsin osalliseksi Kemiönsaarella Tjudan ”Guggiksella” pidettyyn yhteisötaiteen kohtaamiseen. Y-kirjaimella alkavista taidemuodoista olin aiemmin työni puolesta päässyt laajastikin osallistumaan ympäristötaiteen tekemiseen ja promootioon. Mieleen ovat jääneet työkaverini kuvanveistäjä Marjukka Korhosen inspiroimat ympäristötaiteen sessiot ja puhuttelevat teokset. Mieleen on myös jäänyt vaimoni Liisan esitelmissään julistama totuus ympäristötaiteeseen sijoitettujen rahojen palautumisessa takaisin antajalleen sosiaali- ja terveydenhuollossa. Mutta yhteisötaide. Se alkaa myös Y-kirjaimella. Yhteisötaiteen voimasta puhuu meidän hallitusohjelmamme. Yhteisötaiteen parantavanaan voimaan siis uskotaan taiteen tukemisen korkeimmalla tasolla - Suomen kulttuurin pääesikunnassa. Vai uskotaanko?

Lasten muotoilemat Silvia-päiväkodin pronssiin valetut kirjaimet ovat yhteisötaiteen hieno saavutus. Ne ovat osa Aino Toivettulan, Sara Ilveskorven ja Petra Kallion laajaa reliefiä Silva - päiväkodin seinustalla. Ne ovat prosenttitaidetta parhaimmillaan.

Aalto-yliopisto haluaa tutkia taidetta

Aalto-yliopisto on kehittämässä kriteerejä taiteellisen toiminnan laadulliseen arvioimiseen. Näin sanotaan sanomalehdessä 22.5.2016. ”Meillä on valtavasti oppimista tieteen puolelta argumentoinnissa. Taiteen puolella ollaan menty liikaa myyttien taakse” myöntää Aalto-yliopiston taiteiden ja suunnittelun korkeakoulun dekaani Helena Hyvönen. ”Nyt selkeät arviointikriteerit halutaan luoda myös taiteelliselle toiminnalle.”

Hieman melkein säikähdän! Hanketta sanotaan uraauurtavaksi Suomessa ja harvinaiseksi myös maailmanlaajuisesti. Mistä on kysymys? Halutaan tutkia ja arvioida mm. teoksen alkuidea, taiteellisen tuotoksen kytkökset yhteiskuntaan, teoksen vaikuttavuus sekä teoksen herättämä huomio, eritoten kansainväliset palkinnot. Herää mieleen ajatus siitä, että jälleen ovat jotkut tutkijat keksineet itselleen uuden ja ainutlaatuisen nollatutkimisen toimintakentän. Voiko vaikuttavuutta etukäteen tutkia ja tulevaa palkintojen määrää arvioida?

Tutkimista kyllä riittää. Minusta olisi mielenkiintoista löytää pitemmällä jaksolla taiteen, talouden ja tekniikan välisiä keskinäisiä riippuvuuksia ja mikä tärkeintä vuorovaikutussuhteita poliittiseen, sosiaaliseen ja taloudelliseen yhteiskuntakehitykseen. Se olisi menneisyyden tutkimusta, Jotenkin kuvittelen, ettei tuo esitetty ajatus taiteen tutkimuksesta olisi menneisyyden tutkimusta, vaan se olisi lähempänä nyt kovasti pinnalla olevaa tulevaisuudentutkimusta.  Siis tutkitaanko sitä miten menneisyys toimii taloudellisesti tulevaisuudessa? Miksi muuten suhtaudun tutkimukseen näin sarkastisesti ja väärällä tavalla? Antakaa anteeksi Aaltolaiset!

Minä halusin järjestää itselleni maailmaa ja tein tämän menneisyydentutkimuksen liittyvän kuvan aivan vain ajallisen koordinaation vuoksi itselleni opiksi ja viisaudeksi. Kysyn itseltäni: näitäkö nyt tutkitaan? Missähän tuo vanhan ja uuden taiteen raja kulkisi? Käsittelin taiteen ja tekniikan yhtäaikaisuutta blogissani http://penttimurole.blogspot.fi/2015/06/nyt-pitaisi-keksia-jotakin.html

Korpisen mukaan taiteen tuoma panos on unohdettu kilpailutaloudessa täysin.

Asia on kyllä jännittävä. Ystäväni Pekka Korpinen sanoo taloudellisella menestyksellä ja taiteella olevan vahva sidos toisiinsa. Hän kirjoittaa siitä teoksessaan Taiteesta ja taloudesta (Palkansaajien tutkimuslaitos, 2010). Taloudellinen menestys tuo resursseja taiteelle, ja taide puolestaan ruokkii taloudellista menestystä. Hänen johtopäätöksensä ovat mielenkiintoisia ja lukemisen arvoisia. Hän muuten sanoo hauskasti kaupunkien kestävyydestä luovuuden suhteen. Kysynkin päteekö sama liiallisen yhteisöllisyyden ja vuorovaikutuksen suhteen?

Pekka Korpinen: ”Lopuksi on todettava, etteivät kaupungit kestä kovinkaan paljoa luovuutta ja siihen liittyvää epävarmuutta. Kaikkialla vallassa ovat keskinkertaisuuteen tukeutuvat voimat, jotka luonnostaan vastustavat ennenäkemätöntä ja uutta. Vaikka mandelbrotimaisella rajulla satunnaisuudella ei ole mitään tekemistä normaalijakauman sievän satunnaisuuden kanssa, demokratia toteuttaa kellokäyrän ennakoimaa pyrkimystä kohti keskiarvoja.”

Että olisiko kysymyksessä tuossa taiteen tutkimuksessa jokin saman laatuinen kuin tulevaisuudentutkimus? Ystäväni Eero Paloheimo sanoo, ettei tulevaisuutta voi tieteellisesti tutkia, sitä kun ei ole olemassa. Eero oli aikoinaan eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan puheenjohtajana -hän siis tietää nämä asiat. Sittemmin tulevaisuusvaliokunta on kyllä antautunut tulevaisuudentutkimukseen suurella innolla. Kirjoitin niistä blogin:  http://penttimurole.blogspot.fi/2013/12/eduskunnan-tulevaisuusvaliokunta.html

Runous on todellista tulevaisuudentutkimusta

Dostojevski on sanonut runouden olevan pyrkimystä kohti tulevaisuutta, jonka olemassaolosta ei ole varmuutta. Se on siis ilmiselvästi tulevaisuudentutkimusta. Niin. Dostojevski käytti oikeata sanaa. Hän puhui pyrkimyksestä kohti tulevaisuutta. Hän ei todellakaan käyttänyt sanaa tutkiminen. Nyt siis tutkijat havittelevat siirtymistä runouden taikapiiriin - tutkimalla asiaa jonka olemassaolosta ei ole varmuutta. He aikovat tutkia taidetta, määritellä kriteerit ja painoarvot, pisteyttää niitä ja lopuksi he varmaakin aikovat laskea kullekin teokselle tai taiteenlajille tuloksen eli pisteet eli hinnan. Taiteilijoita ja heidän teoksiaan voidaan sitten mitata tehopisteillä kuten formulakuskeja ja muita rahaurheilijoita. Taiteilijoiden suorituksia ei sittenkään voi mitata sekunneilla tai maaleilla, on kehitettävä muita kriteereitä. Ehkä he joutuvat kehittämään vielä herkkyysanalyysin arviointia suorittaneiden mielenlaadun pysyvyyden suhteen. Tai onhan heillä käytössään työkalupakit delfi-analyysien tai jopa maanmainioiden swot-analyysien suorittamiseksi.

Reuters kertoo taiteen kasvattavan taloutta, jotkut haluaisivat sen kasvattavan myös hyvinvointia.

Niin, huomatkaa, he eivät ilmeisestikään yritä ennustaa tulevaisuuden ihmisten suhdetta nykyiseen taiteeseen, vaan he yrittävät tutkia meidän suhdettamme tulevaisuutta kohti kurottautuvaan taiteeseen. Kysymyksessä taitaakin olla opetusprojekti jonka tarkoitus on opettaa ihmiset arvostamaan ja ostamaan sitä taidetta jonka arvo on päätetty taiteen pörssiyhtiön päämajassa. Kyllä, taidetta pidetään sijoituskohteena yhtenä parhaimmista.  Taisipa olla niin, että juuri jonkin aikaa sitten sijoittaja maksoi Paul Gauguinin teoksesta 250 miljoonaa euroa. Taidekauppa on kai maailman turuilla nykyisin suuruusluokaltaan 55 miljardia euroa vuodessa. Eihän se nyt lainkaan vedä vertoja asekaupalle, joka on sentään 400 miljardia euroa. Mutta yllättävän lähellä ollaan.  Sijoittavat tarvitsevat tuekseen tieteellistä tutkimusta. Sitä voisi myydä hyvästä rahasta tuotto-odotusten arvioimiseksi. Ei kai siinä mitään pahaa ole jos tuosta bisneksen repäisee. Onnea vaan Aalto-yliopistolle bisneshenkisyydestä.

Katselinpa vielä huvikseni taideteoksista maksettuja hintoja. Yllättävää miten moni nykytaiteilija on mahtunut tuohon myyntitilastojen kärkijoukkoon. Tuossa ovat vain sellaiset joista on maksettu yli sata miljoonaa taalaa per taulu. Suomalaisista maalareista kalleimpana luokkaan lienee päässyt Helene Schjerfbeck. Hänen työstään on maksettu neljä miljoonaa euroa.

Joku voisi tuohon sanoa, ettei mitään tiedettä tarvita. Markkinat ovat todellakin paras tapa tutkia nykytaiteen arvoa. Sellainen taide josta maksetaan eniten, on parasta taidetta. Markkinoiden kyllästäminen senkaltaisella taiteella muuttaa kuitenkin aluksi ”parhaan taiteen” aikaa myöten kohtuuhintaiseksi. Sitten käy ylituotannon kautta niin että kohtuuhintainen taide ei enää olekaan parasta taidetta. Pitää siis pidättäytyä liiallisesta tuotannosta.

Otso Kantokorpi on hyvä kynäilijä. Hänen juttunsa Panama-papereista ja taidekaupasta on luettavissa tästä: http://alastonkriitikko.blogspot.fi/2016/05/julkaistua-765-1-veroparatiisit-ja-taide.html

Yhteisötaide on muodissa

Onko yhteisötaiteella jotain tekemistä taiteen kanssa? Kemiönsaarella kokeiltiin yhteisötaiteen harjoittelua. Prosessi liittyi Koneen säätiön ja eräiden muiden kulttuurisäätiöiden rahoittamaan ohjelmaan länsirannikolla Helsingistä Kemiönsaarelle ja Turkuun, sieltä Mynämäen kautta Raumalle ja edelleen Porin kautta Vaasaan. Kaikilla mainituilla paikkakunnilla oli tehty mahtavan ansiokkaat ohjelmat paikallisten taideryhmien toimesta. Omalta osaltani kiinnosti erityisesti Kemiönsaaren ohjelmakokonaisuus. Siinä oli Katriina Adrianovin kollektiivinen animaatio SINÄ JA MINÄ. Sessio oli kolmipäiväinen. Yhtenä kohokohtana Aino Toivettula esitteli unensa, joka perustui Petra Kallion todellisiin tai uneksittuihin elämänkokemuksiin. Taide oli yhteisötaiteen muodossa läsnä. Mutta kuten Liisa sanoi: ”miten tavoittaa yhteisön?”

Elollistetut esineet

Katriinan johdolla keskusteltiin esineistä. Yhteisötaiteen sessioon osallistuneet joutuivat valitsemaan jonkin esineen, jonka he sitten elollistuttivat. Lopputuloksessa oli tekemisen luovaa iloa. joku otti esiin Martin Buberin. Martin Buber oli myös sessiota vetävän Katariinan ajatuksissa.  Minulle Martin Buberin teksti liittyy aina ystäväni Roger Wingrenin tulkintoihin. Roger siteeraa Buberia: ”Todellisen työn, luovan työn tuntee siitä, että se on jatkuva taistelua tyydytyksen ja kaipuun välillä - kaipuussa oppia tuntemaan maailmaa, tuntemaan todellisuutta. Ja maailman rakastaminen on ihmisen suurin vaiva ja toisaalta hänen henkensä suurin mahdollisuus. Jos meillä olisi mahdollisuus rakastaa jotakin, emmekä toteuttaisi tätä mahdollisuutta, olemme menettäneet oleellisinta elämässämme eli uskon elämään.”

  

Paula kertoo läheisestä suhteestaan puhelimeen. Puhelin viihtyy hyvin hänen seurassaan. He ovat parhaita ystäviä keskenään – jatkuvassa vuorovaikutuksessa. Paula kirjoitti tilaisuudesta blogissaan: 

http://turkublogs.fi/solu/ 

1. Suvi kaataa kastevettä Liisan käsille lähestyttäessä vanhan savusaunan maagista tunnelmaa. On puhdistauduttava astuttaessa pyhään tilaan. 

 2. Teija, Pia ja Suvi koskettavat hellästi seinän mustansamettista hiilipintaa. Sormiin välittyvät elämä ja tunteet menneiltä ihmisiltä.

 3. Sara, navetan salaperäisen ja pelottavankin vesitankin päällä istuen hyväilee pajunkissoista tekemäänsä ihanaa kissaa. Kissa selvästikin kehrää.

 4. Aino, Ile ja Liisa työskentelevät yhdessä rakastamiensa grafiikkaprässien kanssa. Kumpi työn tekee elolliseksi muuttunut prässi vai ympärillä hyörivät ihmiset?

Ainon, Petran, Tuiskun ja Ilen dramaattinen videoteos kruunaa yhteisöllisyyden. Joku ei pidä teoksen sanomasta. Joku ei pidä sen jostain yksityiskohdasta. Minä en pidä äänityksessä ilmenevistä puutteista. Kaikki keskustelevat. Se on yhteisötaidetta. Keskustelu. Tunteiden ilmaisu. Rohkeus sanoa ja rohkeus kuunnella.

Tappotuomio Vorssan torilla

Opetus- ja kulttuuriministeri on Vorssan likka. Häntä en tunne, enkä taida oikein luottaa häneen sanomisiinsa. Miksi en? Siksi että luotan yleensä ihmisiin joista hehkuu näkyvä ilo ja innostus, myös murhe ja kapina – ehkä vielä jonkinlainen karisma. Ainakin jos puhutaan taiteesta ja kulttuurista. Nykyään tuntuu iloa ja innostusta hehkuvan vain rahasta puhuttaessa. Kaikilla ihmisillä ei ole sitä ilon ja innostuksen synnyinlahjaa. Mutta Forssa – Vorssa, niin kuin siellä sanotaan. Se on läheinen. Eikä ainoastaan sukulaissuhteiden vuoksi vaan myös siksi, että minulle annettiin kerran Forssan torilla tappotuomio. Oli menossa Holjat markkinat eli nykyiseltä nimeltään Holjat. Silloinen valtuuston puheenjohtaja Ilkka Joenpalo pyysi minut lavalle. Kysymyksessä oli laatimame suunnitelma torin pienentämiseksi. Olimme ehdottamassa torille paviljonkimaista rakennusta. Idea oli tullut Forssan koululaisilta. He sanoivat että heiltä puuttuu oleskelupaikka sateella. Kahviloihin ei voi mennä, jos ei osta mitään. Sateella ei ole mitään paikkaa! Siispä ehdotimme paviljonkimaista katosrakennelmaa. Minusta se oli vuorovaikutussuunnittelua ja yhteisöllistä suunnittelua parhaimmillaan. Siitä ei tappotuomion antaa kuitenkaan pitänyt. Toria ei saa pienentää! Mutta yhteisölliseltä se silloin tuntui - niin tarpeet kuin vaatimukset. Nyt on sitten Vorssan likka panemassa taiteelle tappotuomiota – vai onko sittenkään?

Hallitus prosenttitaiteen tukijana?

Niin, minun piti kertoa tuosta hallituksen aikeesta vahvistaa prosenttitaiteen periaatetta uudisrakennushankkeiden yhteydessä. Lisäksi hallitus haluaisi parantaa taiteen ja kulttuurin saavutettavuutta erityisesti lasten parissa. Ja vielä hallitus toivoisi voivansa edistää taiteen hyvinvointivaikutuksia sosiaali- ja terveydenhuollon piirissä. He sanovat: ”Taide ja taiteen osallistava käyttö lisää tutkitusti ihmisten hyvinvointia, nopeuttaa toipumista ja ehkäisee syrjäytymistä. Siten se pitkällä tähtäimellä voi myös vähentää sosiaali- ja terveydenhuollon kustannuksia.” Jos tuota lukee, niin maallikosta se tuntuu hyvältä. Sanokaa nyt viisaat, onko se niin, ettei nykyinen hallitus todellakaan edes yritä tehdä mitään hyvää?

No, tuohan oli kuin suoraan minun oman rakkaan Liisani suusta. Olen monissa esityksissäni toistanut Liisan joskus esittämää kuolematonta lausetta ympäristötaiteen merkityksestä. Ympäristötaide on tietysti eri asia kuin taide taiteena. Yhdyskuntasuunnittelussa ympäristötaiteella on suuri merkitys. Siksi siitä on puhuttava.

Liisa Ilveskorpi, rakas vaimoni julisti tämän totuuden esitelmässään joskus vuosia sitten. Sen jälkeen se tarttui minun vakiorepertoaarikseni aina kun pääsen puhumaan tai kirjoittamaan.

Hallituksella on kolmevuotinen kärkihanke asian hyväksi.  Kaikki tuo vaikuttaa ihanalta. Ainoa missä karahtaa on raha. Ministeriön tiedotteessa kerrotaan kahden miljoonan euron rahoituksesta kolmelle vuodelle. Niin! Ja toinen juttu: ministeriöiden yhteisessä työryhmässä ei näy yhtään taiteilijaa. Toivottavasti heitä on Taiteen edistämiskeskuksessa, josta noita ruhtinaallisia rahoja voi hakea.

Outoa on että hallituksen kärkihankkeekseen nimeämä hanke toimii näin vaatimattomilla rahoilla. Vai onko kysymyksessä kärkihankkeen alustava vaikuttavuustutkimus?  Vitsi?

Toimenpide 1: Parannetaan epätasaisesti jakautunutta taiteen perusopetuksen ja lastenkulttuurin

saatavuutta taiteenalakohtaisesti maan eri osissa sekä edistetään lasten ja nuorten luovia

taitoja. Tavoitteena on tuoda kulttuuri osaksi lasten arkea, vahvistaa lasten ja nuorten luovuutta sekä lisätä

taiteen ja kulttuurin saavutettavuutta. No siihenpä onkin 8 milj. euroa.

Toimenpide 2: Laajennetaan prosenttitaiteen periaatetta yhteistyössä sosiaali‐ ja terveydenhuollon

kanssa taiteen hyvinvointivaikutusten tukemiseksi. Hankesuunnitelma 2 milj. euroa.

Otso Kantokorpi huutaa apua

Otso Kantokorpi Helsingin kaupungin taidemuseon johtokunnan varapuheenjohtajana huusi apua Hesari yleisönosastossa. Hän kyseli museon mahdollisesta alasajosta. Tämän päivän Hesarissa Helsingin sivistystoimen apulaiskaupunginjohtaja Ritva Viljanen tuntuu vastailevan Otso Kantokorven hätähuutoon. Hän todistaa Kantokorven esittäneen puutteellisia tietoja. Kantokorpi sanoo kaupunginmuseon määrärahojen vähentyneen 116000:- eurosta 58000:- euroon eli 50 %.  Viljanen lohduttaa sillä että taideostoihin on kokonaisuudessa määrärahoja kokonaista 188000:- euroa.  Nekin ovat tosin vähentyneet viime vuoden 350000:- eurosta eli vähennystä on 46 %. Viljanen perustelee taideostojen leikkausta Helsingin investointikatolla ja mm. 14 uuden alueen rakentamisella. Mitä tekemistä on 14 uuden alueen rakentamisella ja kaupungin taidemuseon taideostojen leikkauksella? Uusien alueiden esi-, ym. -rakentamiseen on varauduttu laittamaan 70 milj. euroa vuodessa, ja liikenneinvestointeihin 110 milj. euroa vuodessa. Onko näillä summilla jotain tekemistä kaupunginmuseon taideostojen kanssa?

En suurennuslasillakaan näe tuosta kuvasta kaupungin taidemuseon vuodelle 2017 suunniteltujen 60000 euron säästöjen vaikutusta. Ai, että juustohöylä?

Aikaan ja hetkeen nähden kivoimman puheenvuoron tuntuu käyttävän vasemmistoliiton ”wannabe” puheenjohtaja Li Andersson. Hän sanoo 14.04.2016 julkaistussa Yle Teeman kulttuurinvälikysymys- jutussa taiteen olevan luovan talouden ydin – säestää siis Korpista. Lue juttu:

http://yle.fi/aihe/artikkeli/2016/04/14/li-andersson-taide-luovan-talouden-ydin

Yle

Kulttuurin suurimpana uhkakuvana Andersson pitää sen välineellistämistä.

”Että entistä vähemmän puhutaan taiteesta, siitä mikä on sen yhteiskunnallinen merkitys. Taide on politiikassa usein kytköksissä johonkin muuhun eikä itsessään arvokasta. Jos tämä kehitys jatkuu, olemme matkalla tylsempään ja henkisesti köyhempään yhteiskuntaan. Ihminen voi huonosti, jos hänellä ei ole tilaa olla luova. Jos ei ole tilaa olla välillä luova, välillä laiska. Taide on tapa käsitellä tai välittää tunteita, herättää uusia ajatuksia, uusia toimintamalleja. Andersson pitää vaikeana nostaa esille yhteiskunnan alueita, jotka eivät noudata kaupallista logiikkaa. ”Yhtäkkiä on vaikea perustella sitä, että hyvinvointipalveluja tuotetaan ilman voitontavoittelua. On vaikea perustella päiväkotia tai vanhustentaloa, joka ei tuota voittoa.”

Älä erehdy, tämä ei ole vasemmistoliiton maksettu mainos

Tästähän tuli melkein vasemmistoliiton mainos kun hehkutin sekä Kantokorpea että Li Anderssonia. Ei sinänsä ollut tarkoitus – mutta kun puhuvat tässä asiassa viisaita. Vaikka Malmista jäikin pahasti kaivertamaan. Että siis kaikki yksimielisesti vastaan kentän säilyttämistä . Sen on pakko olla stalinistista ryhmäkuria tai sitten pelkästään vain ajattelemattomuutta!? Muuten vielä lopuksi Liisan tuossa aamiaispöydässä esittämä huomio. Hän mietiskeli sitä kuinka nyt eläkeläisenä taiteen maailmassa kaikki on vapaaehtoista ja rahatonta. Kun nykyistä todellisuutta vertaa päättyneeseen työelämään ympäristökonsulttina sitä huomaa miten kaikista luvuista ovat nollat karisseet!