Ooke ja kaipuu vieraille maille

Korona-aika on monelle merkillinen ja odottamaton. Ei pääse tuttuihin paikkoihin, suorastaan perinteellisesti vierailtuihin paikkoihin, olivat ne sitten matkakohteita hiekalla auringon paahteessa tai olivat ne sitten historiallisia kaupunkeja eksoottisine rakennuksineen ja lapsia piinaavine kirkon penkkeineen, tai kaikkein rakkaimpana se isoisän omin käsin rakentama pienoinen kesämökki järven rannalla ja puumaja rantakoivussa. Kesämökille kyllä Sanna on meidät jo päästänyt. Tai Kiuruko se päästää ja säätää? Mutta haluaako suomalainen enää mennä perinteiselle pikku mökille, ilman sähköä ja vesivessaa? Joukkomajoitukseen? No, pukkisängyssä ja olkipatjalla ei varmaan enää kukaan suostu nukkumaan. Jos ei ole sähköä ei ole laturia. Ennen vanhaan jotkut urheiluhullut kantoivat mökille paristokäyttöisen television tai ottivat sitten virtaa auton akusta. Nyt on jokaisella televisio taskussa ja ystävät taskussa ja lempisarjat taskussa. Nyt myöskin kesämökit pyrkivät saamaan pysyvän asumisen luonnetta mukavuuksineen. Kaiken lisäksi saattaa olla, että pian kaikki haluavat oman rauhaisen kapulanurkan. Näpelöinti voittaa kiinnostuksessa klapinteon. Onkiessakin on aina pakko välillä vilkaista, kun viestin saapumisääni kilahtaa.

On monia joille mökkeily ei riitä loma-ajanvietteeksi. Kaipuu jonnekin saattaa yltyä sietämättömäksi. Meidän perheellä on kaipuu lähinnä Tallinnaan. Toompean mäelle ei ole voinut matkustaa 1,5 vuoteen. Vaikka kaipuu on kova, se ei ole kasvanut sietämättömäksi.  Johtunee siitä, että meillä on Pakilassa niin hyvä olla ja mökkipaikoille Kemiöön ja Tammelaan voi matkustaa ja matkustetaan. Joskus melkein tuntuu oudosti siltä, että Toompean olemassaolo unohtuu ajatusten hämärään. Ryhtyy miettimään muitakin kaukomaita. Ryhtyy asettelemaan niitä kaipuujärjestykseen. Nyt juuri tuli sellainen hetki. Kipinä syttyi vierailusta Olli Lehtovuoren luona.

Olli Lehtovuori -Ooke on eläkepäivinään jatkuvasti aktiivinen. Nyt juuri on valmisteilla näyttely Kreikkaa ristiin rastiin. Hänen kodissaan on mukava vierailla. Pöytä pursuilee tavaraa. Siellä on paperinippuja ja nippujen päälle käsin taiteiltuja otsikoita. Olli on vanhan kansan miehiä. Digitalisaatio ei ole päässyt puraisemaan. Kaikissa teksteissä, kirjaluonnoksissa ja piirustuksissa on esillä käden jälki. Kynän hienonherkkä viiva. Olen tuota viivaa ennenkin ihaillut ja pari asiaankuuluvaa blogiakin tehnyt. Yksi oli keskuspuistosta http://penttimurole.blogspot.com/2016/05/keskuspuisto-olli-lehtovuoren-tekosia.html   ja toinen oli pientaloasumisesta http://penttimurole.blogspot.com/2019/05/pientaloalueet-mahtava-elamisen.html  . Molemmissa asioissa Olli on tehnyt uraauurtavaa työtä. Ja tekee vieläkin. Mielipidekirjoituksia ja ehdotuksia tulee jatkuvasti. Viimeisin lienee Mikko Aholle tämän vuoden huhtikuussa lähetetty ehdotus Sysiniityn rakentamisesta Paloheinässä.

Siinä sanottiin näin: Kesällä 2018 kokoontui joukko asunto- ja yhdyskuntasuunnittelijoita sekä Pakilan ja Paloheinän asukasyhdistysten puheenjohtajat pohdiskelemaan, miten näiden pientalovaltaisten asuinalueiden perusluonne ja ympäristöasuttavuus voitaisiin säilyttää, kun yleiskaavassa on nostettu maankäyttötehokkuutta. Samalla tuli esille myös pienten asuntojen tarve; monet iäkkäät haluaisivat asua tutussa asuinympäristössä, mutta tarjonta on vähäistä. Oltiin yksimielisiä siitä, että tarvittaisiin kehittämisprojekti, jolla voitaisiin edistää kohtuuhintaisesti asumamuotojen monipuolistamista ja asukaslähtöistä ryhmärakennuttamista. – Helsinki voisi olla edelläkävijä tiivis-matala - asuntorakentamisessa!

Kreikkaa ristiin rastiin

Paloheinä ei kuitenkaan ole minun kaipuuni kohde.  Eikä se ole tämän blogin varsinainen aihe. Varsinainen aihe on ajatus kaukokaipuusta: jos niin minne? Ooke on juuri valmistellut näyttelyaineiston Kreikkaa ristiin rastiin. Kuvistaan Olli sanoo, että ne ovat syntyneet aiheen inspiroimana, ilman ihmeempää suunnitelmallisuutta, kun hetki ja ilmapiiri ovat olleet suotuisia. ”Kuvien teossa aika on usein eri syistä ollut tiukalla ja piirrokset olen tehnyt yleensä 10-20 minuutissa pikaskisseinä siltä seisomalta.” Nyt kuvia esitellessään hän onnittelee meitä ilmaisesta ja koronavapaasta ulkomaanmatkasta. Hän on erityisesti ylpeä luomastaan tunnelmasta. Aivan siltä tuntuu kuin miltä näyttää.

Tunnenko minä Kreikkaa ja haluanko juuri sinne? Tunnen vain vähän. Olen ollut Ateenassa ja Mykonoksella. Olen ollut myös Kreetalla kaksi kertaa. Nytkin olimme Ooken tarjoilemalla matkalla Kreikassa. Emme siis valitse Kreikkaa. Mutta katsomme Ooken Kreikan kuvia. Muutamia niistä.  Ja omia Kreikan muistoja voimme vielä kertailla näistä kahdesta blogista: http://penttimurole.blogspot.com/2014/04/kreeta-jumalien-ja-puolijumalien-saari.html ja http://penttimurole.blogspot.com/2019/04/kreetan-paleochora-libyan-meren-morsian.html .

Suomen, Itä-Karjalan ja Kreikan valokuvaajana tunnettu Into Konrad Inha teki vuonna 1897 Otavan kustantaman kirjan: Hellas ja helleenit, piirteitä nykyisestä Kreikasta ja sen muinaismuistoista. Näin hän päätti kirjansa, joka oli ”runsaasti kuvilla kaunistettu”: ”Hellas, mutta mainettasi kiitän yhä uudelleen jokaiselle! Matkailijalle en tiedä maata, jonka taivas olisi suloisemman sininen, vuoret sopusuhteisemmat, kukkulain rusotus kauniimpi auringon laskiessa, meret värikkäämmät. Jos olisin taiteilija, niin jalompaa koulua en taipumuksilleni saisi.” Tästä päätellen Ooke, Olli Lehtovuori on kirjansa lukenut ja saanut jalon koulun taipumuksilleen. No, tulipa tarkistettua. Olli ei ollut Inhaa lukenut, vaikka Inhan tapaan sanailikin. Lupasi etsiä teoksen käsiinsä.

Tässä on karttapiirros Ooken matkoista. Matkoja on kaiken kaikkiaan kuusi. Ne suoritettiin vuosina 1975-2002. 1. Korfu, Meteora, Delfoi, Ateena. 2. Kykladit: Andros, Kea, Tyros, Santorini. 3. Eteläiset Dodekaneesit: Karpatos, Rhodos. 4. Pohjoiset Dodekaneesit ja pohjoiset Egean saaret: Symi, Kos, Patmos, Samos, Kios.. 5. Kreeta. 6. Peloponnesos.

Ookella on laaja piirroskokoelma Kreikasta. Hän on liikkunut ympäri Kreikkaa ja Kreetaa. Ja piirtänyt. Hän tietää paikat ja historian. Yksi kuva kuitenkin häntä hieman harmittaa. Se on Mykenen Leijonaportti. Ooken kuvassa pylväs leijonien välissä on tasapaksu. Todellisuudessa tämä pylväs levenee ylöspäin, mykeneläisten pilareiden tapaan. Sitä Ooke ei ollut huomannut – kuten kuvasta näkyy. Mikä harmittaa? No, se että Alvar Aalto oman kuvansa samasta asiasta piirtäessään oli tämän havainnut. Valokuva kaiken todistaa. Kateutta tämä ei ole. Se on vain kollegiaalista kilvoittelua. Kollegiaalista etenkin siksi, että Ooken ensimmäinen työpaikka oli Alvarin Rovaniemen seutukaavatoimistossa Kittilää suunnittelemassa. Alvar oli tosin jo siinä vaiheessa Baker Housen saanut tehtyä ja Olli oli vasta opiskelija, mutta kolleegoita kuitenkin. http://penttimurole.blogspot.com/2015/10/aaltoa-viipurista-rovaniemelle.html

 

Totta se on, Knossoksen pylväät levenevät ylöspäin. Arthur Evans on halunnut näyttää katsojille muutakin kuin vain raunioituneita kivimuureja. Hän on rekonstruoinut pilaristoja ja eräitä huoneita. Tämä on kiistanalaista ja kritisoitua. Minusta se oli hyvä ajatus – vaikka joskus tuottikin vaikeuksia erottaa vanhan ja rekonstruoidun rajaa.

 

Yksi vaikuttavista Ooken kuvista on plataaniaukio Samoksella. Paikka jonne ehdottomasti haluaisi mennä nauttimaan hyvän lasillisen Uzoa. Marathonkampos on pieni kylä Samoksella. Olli kertoo mietiskelleensä 1984 suuren plataanin varjossa Kreikan urbaania perintöä ja sen harmoniaa: talot ovat yksinkertaisia, mutta erilaisia. Haaleiden sinisten, punaisten ja vihreiden värien tasapainoa ja detaljirikkautta! Ihmiset kauniita. Ihminen ja ympäristö ovat yksi ja sama asia. Pieni aukio ja harvinaisen suuri plataani kutsuvat inhimilliseen kanssakäymiseen. 

Agios Nikolaus –luostari Meteorassa. Kuvan varjostukset tehty Maija-Liisa -vaimolta lainatulla silmäkajalilla. Ihana Maija-Liisa!

Liisa valitsee Firenzen

Ooke Lehtovuoren tarjoaman Kreikanmatkan jälkeen on siis suunnistettava muualle. Liisa harkitsee ja päätyy nopeasti valitsemaan suosikkikohteen. Ensin hänen mielessään pyörii Sienan tori. Tunnelman muistelu kiehtoo. Nojailu torin reunoja kiertäviin pylväisiin ja siemaisu Sienan ilmaa. Sitten muistuu mieleen torin laidalla syöty trippa senese, sienalainen lehmän vatsalaukku, se ei maistunut. Tämä ruoka kuului perinteisesti viidenteen neljännekseen. Aateliset söivät parhaat palat, ensimmäisen neljänneksen, papistolle annettiin toinen neljännes, porvaristo sai kolmannen neljänneksen ja sotilaat neljännen neljänneksen. Mitä jäi jäljelle, se oli viides neljännes, köyhän kansan ruokaa, trippa senese. Nyt Liisan mieleen tuli toinen kohde: Firenze. Sinne Liisa haluasi. Se on päivänselvää. Kaksikin pidempää oleskelua Firenzessä, tärkeimpänä niistä kahden viikon työskentely Il Bisonte-grafiikkastudiossa.

http://penttimurole.blogspot.com/2015/06/ciao-tervehdin-teita-firenzen.html

Kaikki on kirkasta ja selvää. Monet Liisan grafiikan töistä liittyvät Firenzeen. Firenze on paikka johon mieli halaa. Milloin on sopivaa mennä?

Tässä juuri kesken blogin kirjoituksen puhelimeeni tulee viesti Italiasta, Comosta. Sisarenpoikani Francesco tiedustelee mielipidettäni hänen tyttärensä, tyttären aviomiehen ja ystäviensä vierailusta Suomeen nyt elokuussa, italialaisten lomakuukautena. Olisiko talomme käytettävissä? Yleensä se on ollut käytettävissä. Nyt joudun vastaamaan kielteisesti. Se ei ole kivaa. Asiat ovat epäselviä. Tyttäreni toimii viran puolesta tartuntaketjujen selvittelijänä. Joutuu laittamaan ihmisiä karanteeniin. Hän se sanoo kielteisen arvion tämän kesän tilanteesta. Kai se sitten niin on. Italialaiset sukulaiset eivät vielä ole tänne tervetulleita ja meiltäkin jää Firenzen toiviomatka väliin. Ensi kesänä?

Minä valitsen Jufran

Ja minä sitten? Onko minulla toivepaikkaa? Menisinkö Manhattanille Nat Shermanin tupakkakauppaan, polttaisin sikarin, tai Champs-Élyséelle ajamaan satasta, tai menisinkö San Gimignanon torille Proseccolle tai Luccan torniin, jonka latvassa kasvaa puu, tai suorastaanko menisinkö Roomaan Piazza Navonalle? Ei, minä menisin ensin Tripoliin ja sitten Jufraan. Molemmat sijaitsevat Libyassa. Tripolissa ottaisin hyvän ystävän seuraani ja menisimme Medina Kadimaan, vanhaan kaupunkiin, aivan tiettyyn kahvilaan, nauttisimme vihreän teen ja polttaisimme vesipiippua. Sitten ajaisimme 600 kilometriä keidaskaupunki Jufraan. Siellä kiertelisimme omissa tutuissa kohteissa. Jufran hallintokeskuksessa, asuntoalueilla ja torilla. Kiipeäisimme vielä vesitorniin matkan päätteeksi. Tämä haavematka on ehkä vielä kauempana kuin Firenze. Mehän kuitenkin menisimme Liisan kanssa yhdessä.

Nyt vain kiittelemme Olli Lehtovuorta, Ookea hienosta Kreikan matkasta ja jäämme haikailemaan.

Kesä lähestyy, mistä mietteet?

 

Alkaa kolmen kuukauden mökillä olo. Sitä ennen tapahtuu juttuja. Busteri on laskettava veteen. Perunat on istutettava. Kasvihuone ladattava. (Liisa tekee). On vielä kuunneltava muutaman puoluejohtajan lempeä haastattelu. On yllätyttävä ja petyttävä. On ihmeteltävä keskustelua väitetystä Helsingin keskustan autokielteisyydestä. On vielä syrjäsilmällä seurattava euroviisuja. Seurattiin kyllä ja voittajasta oltiin samaa mieltä. Ja vielä on outona ilona tuo lätkänpeluu. Vasta juhannuksena kaikki pysähtyy. Suomalaiset lakkaavat ajattelemasta, kun kesä tulee – kahdeksi kuukaudeksi. Pudottaako tämä luppoaika meitä vai nostaako se meitä? Missä? No, kansainvälisessä kilpailussa. Pitääkö siinä pärjätä? No, tietysti. Pääministerimme kaipaa luovaa ajattelua ja osaavia käsiä viemään eteenpäin digitaalista ja vihreää siirtymää. Vihreää siirtymää on kyllä helppo miettiä näin kesän kynnyksellä, mutta digitaalisuus olisi hyvä hetkeksi unohtaa. Lomakausi antaisi siihen tilaisuuden. Mutta antaako maailma? Muualla maailmassa lomakausi on kahdesta kolmeen viikkoon. Nytpä muistankin. Tein joskus blogin kansainvälisistä loma-ajoista: http://penttimurole.blogspot.com/2017/07/kesalomia-meilla-ja-muualla.html  Suomessa saamme nauttia pitkistä loma-ajoista. Ollaan aivan maailman huippua, keskimäärin 25 maksettua lomapäivää vuodessa sekä vielä kaupan päälle 11 maksettua juhlapäivää. Siinä jää sitten aikaa kesämietteille. Koululaistenkin lomat ovat Suomessa maailman tilastossa pitemmästä päästä eli 11 viikkoa. Muuten, vertailun vuoksi meidän kymmenessä suurimmassa vientimaassamme, jota edustavat 60 % maamme viennistä, keskimääräinen vuosiloma on 19 päivää ja maksettuja juhlapäiviä on 7. Että 10 päivää jää eroa vuoden työajassa. Se on kaksi viikkoa ja 4 % vähemmän työpäiviä. Ehkä sillä ei vielä vienti kaadu, mutta varmaan hieman ahistaa?  

Kesämieteaihioita

Olihan meillä eduskunnassa näytelmä. Tynkkysen poika Oulusta teki uuden Suomen ennätyksen. Hän puhui yhteen menoon 8,5 tuntia perussuomalaisten pari vuorokautta kestävässä elvytyspaketin jarrutusnäytelmässä. Kaiken kaikkiaan keskustelua käytiin viitenä päivänä. Oliko tällainen jarrutus persujen ainutlaatuinen keksintö? No, ei suinkaan. Kaikki suureet puolueet ovat siihen historian kuluessa syyllistyneet.

Kari Suomalainen Viikkosanomissa 5.7.1957: Heinäkuun lopulla 57 oli esillä ehdotus lapsilisämaksujen siirtämisestä. Kommunistit järjestivät eduskunnassa jarrutuskeskustelun pitäen puheita vuorokauden ympäri, kunnes määräaika, vuoden toinen neljännes oli kulunut umpeen.

Ensimmäinen jarrutuskeskustelu 1920 koski punavankien armahduslakia. Sitä pitivät demarit ja kesto oli lähes kaksi vuorokautta yötä päivää. Vuonna 1935 kokoomus, maalaisliitto ja IKL vastustivat yötä päivää kolme vuorokautta ruotsinkielistä opetusta Helsingin yliopistossa. Vuonna 1957 kommunistit puhuivat vuorokaudet ympäri jarruttaen lapsilisien tilapäistä leikkausta. Vuonna 1970 kokoomus ja liberaalit kaatoivat seitsemän päivän jarrutuspuheilla (yöllä ei tarvinnut puhua) hallituksen esittämän yliopistojen hallintouudistuksen ja mies ja ääni periaatteen. Vuonna 1994 Paavo Väyrynen johti EU-liittymispäätöksen neljän ja puolen vuorokauden jarrutuskeskustelua. Tarkoitus oli viivyttää Suomen eduskunnan päätöstä ohi Ruotsin liittymisäänestyksen. Tässä onnistuttiinkin. Mutta Ruotsi päätti Paavolle yllätyksenä liittymisestä 52 prosentin enemmistöllä. Suomessa liittymispäätös tuli 57 prosentilla.

EU:sta äänestettiin eduskunnassa vuonna 1994. Silloin oli kysymys liittymisestä. Vuonna 2021 äänestettiin elvytyspaketista. Kristilliset ja SMP/Perussuomalaiset ovat pysyneet läpi vuosikymmenten ei-linjassa. On jopa tiivistetty rintamia. Keskustassa ja Vasemmistoliitossa oli liittymisasiassa 40 % vastustus. Nyt vastustusta löytyi kahden keskustan edustajan verran. Vihreissä, ruotsalaisissa ja demareissa viimeisetkin lipeäjät on pantu kuriin. Kokoomus oli vielä liittymisen suhteen yksimielinen. Nyt repeili neljännes ryhmästä. Yllätys, täpärillä mentiin.

Puheenjohtajat väittelevät

Mistä jatketaan. Jatketaan kuntavaalien puoluejohtajaväittelystä.   Jotkut puoluejohtajat ovat meidän perheessämme jo etukäteen hyljättyjä. Siihen on vaikuttanut heidän viime kuukausien esiintymisensä. Erityisesti meillä on tuomittu Petteri Orpon epävarma esiintyminen. Meillä nimittäin varmuus esiintymisessä on pääpointti. Sanna Marin juuri eilen sai paljon varmuuspisteitä. Kun kaksi toimittajaa ja Sanna Marin istuivat vastapäätä haastattelupöydässä, tuntui suorastaan onnelliselta se, että Sanna oli pääministeri, eikä kumpikaan noista epävarmoista ja hätää kärsivistä toimittajista. Edellinen haastateltava oli Sari Essayah. Hän on tavallisesti varma asiastaan. Niin nytkin, mutta puhe meni pieleen. Eikö nyt noinkin puhetaitoinen ja selväsanainen poliitikko voisi opetella puhettaan kansalle, niin ettei koko ajan tarvitsisi paperista apua kurkistella. Kyllä Sannakin kurkisteli, mutta teki sen huomattavan tyylikkäästi vaivihkaa.

Innostuin tuossa Saria moitittuani katsomaan pari videota. Ensimmäisessä Sari voitti maailmanmestaruuden 10 kilometrin kävelyssä Stuttgartissa vuonna 1993 ja sitten Euroopan mestaruuden Helsingissä vuonna 1994. Oli niin iloisia ja viehkoja hetkiä, että oli pakko kaapata kuva itsestään viehätysvoimaa hehkuvasta maailmanmestarista.

Jussi Halla-aho sentään oli opetellut koko puheensa ulkoa, vaikka tapansa mukaan esitti sen ikään kuin koko ajan uusia lauseita mielessään muokaten. Sekin on kiinnostava tapa puhua, jännittyneenä odottaa mitä seuraavaksi tulee. Halla-aholle puheenpidon varmuudesta ainakin koulunumero 8 ja puoli. Asiat jäivät kuitenkin pyörimään yhden akselin ympärille. Huumoria suomalaisten puoluejohtajien puheista saa etsiä. Tuhoisiko pieni huumorin ripaus kansan luottamuksen? Pieni hurmoskin sallittaisiin. Nyt kyllä saatiin sellaisesta näyte. Se tapahtui silloin, kun Sanna Marin pääsi kertomaan, millainen on Tampere ja millaisia ovat tamperelaiset.  Silmät loistivat vielä tavanomaista enemmän.

”Rakas kotikaupunki. Tampereella saa jokainen olla niin kuin on.” Katso haaveellista ilmettä, se on ihana. Että voi noin kotiseutuansa rakastaa. Senkö takia ne minunkin sukulaiseni ovat niin sitkeästi Mansessa pysyneet.

Viisut

Nyt kaiken tämän vaaliodotuksen rinnalle nousivat euroviisut. Emme ole viisujen ymmärtäjiä. Miksi niitä muuten kutsutaan viisuiksi? Eivät ne ainakaan rekiviisuja muistuta. Yletön riehunta hämmästyttää vanhaa. Nyt tapahtui lähes poikkeus. Aloitimme ensimmäisen jakson kanssa. Jo ensimmäinen esiintyjä alkoi kiinnostaa. Taisi olla Liettua? Tällaistako nyt? Havaitsimme ihmeelliset valo-spektaakkelit. Oli myös joku kiva viisu. Erityisesti Venäjä jäi mieleen.  Katsoimme sitten toisen jakson. Oululaiset pääsivät ääneen. Minä kannatin Portugalia. Äänestäjät kannattivat entisen Itä-Euroopan paljettinaisvetovoimaa. Suomi pääsi jatkoon. Sekään kappale ei uponnut meikäläiseen. Se taas ei ole kappaleen vika.

Auto ja sen kirous

Lisää kesäheiniä: Joku kirjoittaa: ”Autolla pääsyä keskustaan ja auton käyttöä siellä on jo pitkään systemaattisesti vaikeutettu. Autoa syystä tai toisesta tarvitsevien asiakkaiden myötä merkittävä osa ostovoimasta pysyy poissa keskustasta.” Helsingissä keskustellaan autovihamielisyydestä. Outoa. Minä olen havainnut keskustaan ajamisen helpoksi ja ruuhkattomaksi. Jalkapuolena käyn siellä aina autolla. Pysähtyminen on mahdollista kaduilla lähes kaikkialla. Pitkäaikainen pysäköinti saattaa vaatia pientä etsintää. Minä tosin en ole hyvä kokemusasiantuntija koska minulla on invalätkä. Tähän asti virkatyönään keskustaa kehittävät ovat korostaneet pyrkimyksiä kävelyn ja pyöräilyn lisäämiseksi, kävelykeskustan luomiseksi ja samalla asumispysäköinnin rajoittamiseksi. Nyt on uusi ääni kellossa. Kun henkkamaukka lähti ja laukkukauppias kertoi, että laukkuja ostavat etupäässä autoilevat, mitä tapahtui? Virkaatekevät pelästyivät. Ryhdyttiin todistamaan kovaan ääneen kaikkien liikennemuotojen tasa-arvoisista oikeuksista ja esittämään tilastoja joiden mukaan autoliikenne ei ole lainkaan vähentynyt. Jopa Anni Sinnemäki todistaa autoliikenteen koskemattomuuden puolesta. Tuuliviirit kieppuvat. Haudataanko nyt kävelykeskustan ajatus? Kaivetaanko taas tunnelisuunnitelmat esiin? Kysymykset kuuluvat: autioituuko keskusta, miten keskusta autioituu, kuka lähtee ja kuka tulee ja lisäävätkö autoliikenteen rajoitukset autioitumista? Onko autoliikennettä nyt todellisuudessa rajoitettu vai puheetko pelottavat? Ja toisinpäin: voisiko kävelykeskusta pysäyttää autioitumisen? Tässä hyvää mietittävää kesän korvalla. Vastauksia? Ei nyt, mietitään. Paitsi se, että kaikki mikä viittaa kävelykeskustaan antaa oikean suunnan.

Miten muu elävöittäminen?

Most livable city? Sieltähän se löytyy jokavuotinen Economistin ranking lista. Vielä neljä vuotta sitten Helsinki oli yhdeksäs maailmassa, kolme vuotta sitten olimme 16. Mikähän nyt on sija? Se ei selvinnyt, kun ovat panneet maksullisiksi nuo internet palvelut. Vuonna 2017 millennials Y-sukupolvilistalla Helsinki pärjäsi kyllä hyvin alustatalouden, jakamistalouden ja digitaalisuuden suhteen, mutta moittivat heikkoa juhlimiskulttuuria, kallista olutta ja hankalaa asuntotilannetta. Ruoka ei maistunut. Outoa – onhan Helsingissä melkoisen monikulttuurinen ruokatarjonta. Turismista tai sen palveluista eivät myös oikein pitäneet. Mitähän näiden puutteiden suhteen on tapahtunut. No, ei mitään nyt korona-aikana. Kaikki on pysähtynyt. Kuu Kiurusta kesään, sanotaan. Kuu on jo mennyt, mutta Kiuru ei päästä meitä kesään.

Helsinki ja Suomi ovat pärjänneet hyvin kansainvälisissä laatuvertailuissa. Eräs kruunuhetki taisi olla vuonna 2011 kun Monocle valisti Helsingin ykköseksi maailmassa – Most Livable City.  Selotuksessa sanottiin: ”An unorthodox but well-deserving champion, the Finnish capital stands out for its fundamental courage to rethink its urban ambitions, and for possessing the talent, ideas and guts to pull it off.” Aika haastavasti sanottu. Sitten on hieman pudottu. Nyt ollaan sijalla kuusi. No, ei tämä ole koko totuus. Jotkut väittävät livability-arvioinnin keskittyvän liikaa kaupungin siisteyteen ja turvallisuuteen. Ei todellisiin asioihin mitkä tekevät elämän kivaksi elää, paikaksi jossa on pursuavaa elinvoimaa ja tilaisuuksia.

Työperäisten ihmemaat

Suomessa puhe työperäisestä maahanmuutosta on keskiössä. Suomen tulevaisuus tuntuu olevan siitä kiinni. Millainen maa Suomi on työperäisten maahanmuuttajien mielestä? Haluaako tänne tosissaan kukaan muuttaa? Millaisia juttuja maailmalla kerrotaan? Taas uusi ranking! Ja tuliterä The Expat Insider 2021! Raportti tuottaa meille pettymyksiä, mutta myös menestystä. Suomi on maahanmuuttomaiden häntäpäässä, mutta on kuitenkin ryppäässä Norjan ja Tanskan kanssa ja parempi kuin Ruotsi, häviää kuitenkin Virolle. Elämän laatu on Suomessa neljänneksi paras Taiwanin, Itävallan ja Portugalin jälkeen. Vapaa-ajan viettomahdollisuudet ja henkilökohtainen onnellisuus, ne ovat kyllä maailman häntäpäätä, matkustaminen ja terveys/hyvinvointi ovat keskitasoa, mutta turvallisuudessa, digitaalisuudessa ja ympäristön laadussa Suomi on ykkönen. Yksi joka Suomea kiusaa on sää. Näin keväällä sitä on vaikea ymmärtää, mutta annas kun syksy tulee. Ohhoh! Sitten tulee asumaan asettumisen helppous. Suomi on häntäpäätä. Noin viideskymmenes kaikkiaan 59 maasta. Lohduttaako että muissa Skandinavian maissa on samat vaikeudet?  Ystäviä on vaikea saada, ei tunne oloaan kotoisaksi, ei löydy ystävällisyyttä. Kaikki pohjoismaat ovat samaa epäystävällistä kategoriaa ja kaikki vielä meitä surkeampia. Maailman surkein tilanne on Kuwaitissa, mutta me emme ole siitä kaukana. Paras maa asettua asumaan ja työtä tekemään on tutkimuksen mukaan Meksiko, toisena oli Malesia. Minulla olikin aikanaan tapana sanoa, että jos palkkaat ihmisen töihin arabimaihin älä ota sellaista jonka edellinen työpaikka oli Malesia. Kontrasti on liian kova. Työskentelyä ulkomailla arvioitiin työssä menestymisen mahdollisuuksien, työn ja vapaa-ajan sekä taloudellisten etujen osalta.  Suomi sijoittui kohtuullisesti noin puoleen väliin kaiken kaikkiaan, mutta työssä menestymisen mahdollisuuksien suhteen olemme aivan häntäpäätä. Jos haluat kohota urallasi älä tule Suomeen! Suomi oli 46. Heikoin oli Italia. Henkilökohtaisen tulotason ja elinkustannusten suhteen Suomen sijoitus oli 41-51 kuudestakymmenestä kohdemaasta. Lue ja opi lisää: https://cms-internationsgmbh.netdna-ssl.com/cdn/file/cms-media/public/2021-05/InterNations_Expat-Insider-2021_0.pdf

Pohjoismaisen vertailun voittaa Viro. Sen kokonaissijaluku 60 maan joukossa on 28. Tanska, Norja ja Suomi ovat yhtenä ryppäänä yhden pinnan eroilla sijoilla 37-39. Ruotsi on kymmentä sijaa heikompi. Suomen valtti on elämän laatu. Tanskan valtteja ovat työntekijöiden tyytyväisyys ja taloudellinen tilanne. Viron valttina ovat halvat elinkustannukset.

Elämä on useimmiten laiffii

Kaiken lisäksi meillä on seurattavana lätkäkisat. Lätkää kesällä!  Se ei kyllä tahdo mennä meikäläisen kaaliin. Olihan se niin, että tekojäät tulivat vasta meikäläisen nuoruuden jälkeen. Ensimmäinen tekojäärata Suomeen tehtiin vuonna 1956. Se oli Koulukadun kenttä Tampereella. Siellä ammuttiin ensimmäiset ylämummot. Nimitys saatiin kentän laidalla sijaitsevasta mummokodista – ylänurkkaan mummojen puolella. Jääkiekkokisoja ei tosin seuraa kuin puolet perheestämme. Liisaa ne eivät kiinnosta. Ovat nuo pitkä kiekko ja paitsio jääneet opin ulkopuolelle. Minä taas en pysy kiekon mukana livetilanteessa. On aina pitänyt katsoa televisiosta pysyäkseen kärryllä. Pekka Kettunen ja Martti Tieaho aikanaan kutsuivat katsomaan suosikkijoukkueitaan JYP ja Blues. En pysynyt kärryillä. Mutta minun suosikkijoukkueeni onkin Rauman Lukko. Eläköön Lukko, Suomen mestari! En ole kylläkään nähnyt yhtään Lukon matsia. Suosikiksi se tuli jo Möllin aikoihin. Elämä on rompoolia, laulavat Mika ja Turkka Mali. Elämä on kaunis, elämä on peli, elämä on nyt, elämä on juhla, elämä on laiffii - laulavat muut. Varsinkin kesäelämä.

Kohtuuhintaisuuden ja korkean rakentamisen vaalimantrat

Nyt on vaalilupausten kultainen aika. Minua kiinnostavat kaupunkitulevaisuus ja maaseutumenneisyys. Ryhdyn lukemaan lööppejä kunnallisvaaliehdokkaiden mainosteksteistä. Mietin, onko mahdollisesti käytetty brändäysasiantuntijoita imagon kehittelyssä vai onko tyydytty omaan itseiskuvaan eli selfien näpäytykseen. Brändääjiä varmaan tarvitaan sukupolvien välisen kuilun ylittämiseksi. Koin nimittäin äsken yllätyksen. Kysyin kaupunkilaisnuorisukulaiseltani, 18 vuotta juuri täyttäneeltä nuorelta mieheltä ajatuksia kunnallisvaalien äänestyskohteista. Hän vastasi harkitsevansa eläinoikeuksien puolustajaa. Melkein ratti tipahti kädestä ja putosihan se - onneksi en ollut ajamassa itseajavaa autoa jossa ratti on pidettävä tiukasti käsissä. Tuo pakotti minut etsimään netistä eläinoikeuspuolueen kannanottoja ja kasvoja niiden takana. Viimeisin julkinen kannanotto vastusti taiteesta ja kulttuurista leikkaamista mm. näin sanoen: ”Kulttuurityöläiset edustavat monesti tyypillistä prekariaattia, jonka toimeentulo on pätkätöiden, määräaikaisuuksien ja apurahakäytäntöjen myötä usein epävarmaa. Pakkoyrittäjyyttä parempia vaihtoehtoja ovat instituutioille suunnattava riittävä yhteiskunnallinen rahoitus sekä perustulon tai kansalaispalkan kaltainen, henkilötoimijoita tukeva sosiaalijärjestelmä.” No, tämähän on täyttä asiaa. Ei ihme, että nuori mies kirjailijan poikana on huolestunut emonsa toimeentulosta, mutta kuuluuko se eläinoikeuksiin? Leikki leikkinä. Eläinten oikeudet ovat laaja juttu. Varmaan ne koskevat kotieläimiä, turkiseläimiä ja lemmikkieläimiä, mutta koskevatko ne villihanhia, supikoiria ja vieläpä hyönteisiä? Toiseen kertaan. Vielä pysyttelen vaalihuoneessa Veronikassa.

Valtuustoryhmien puheenjohtajat puhuvat asunnoista ja luontoyhteyksistä

Hesari kysyy Helsingin valtuustoryhmien puheenjohtajilta valintaa kahden vaihtoehdon välillä: jos kaavoituspäätöksessä ovat vastakkain asuntorakentaminen ja asukkaiden helppo pääsy lähiluontoon, kumman puolueesi valitsee? No toden totta, kysymys on outo. Eikö todella voisi haluta ja toteuttaakin molempia yhtä aikaa. Asuntoja kaupungissa täytyy aina rakentaa ja vielä huomattavassa määrin on korjausrakennettava ja jopa purettava ja uudelleenrakennettava vanhaa rakennuskantaa.   Väite mahdollisuudesta vaikuttaa asuntojen hintoihin uudisrakentamisella kuitenkin ontuu. Tuotteita eli asuntoja on Helsingin kaupungin alueella 371000 kappaletta ja pääkaupunkiseudulla Helsinki mukaan luettuna 620000 kappaletta. Asuntokauppaa käydään Helsingissä 12000 kappaletta vuodessa ja pääkaupunkiseudulla 20000 kappaletta vuodessa. Koko maan luku lienee noin 100000 asuntokauppaa.

Uusia asuntoja on viiden viimeisen vuoden aikana valmistunut Helsingissä keskimäärin 5600 kpl vuodessa ja muulla pääkaupunkiseudulla 7400 kpl vuodessa. Se on 1,5 % ja 2,1 % koko kannasta. Omistusasuntoja pääkaupunkiseudulla on 50 %, kovan rahan vuokra-asuntoja 29 % ja tuettuja vuokra-asuntoja sekä asumisoikeusasuntoja 22 %. Vanhojen kerrostaloasuntojen hinnat ovat nousseet 5 vuodessa Helsingissä 24 % ja pääkaupunkiseudulla 20 % samassa ajassa. Kuumakunnissa hinnat ovat pudonneet 6 %, kun keskimäärin hinnat koko maassa ovat nousseet 10 %.

Naapurimaihin on tapana vertailla. Kuvassa näkyy miten pohjoismaiset pääkaupungit ovat asuntoja tuottaneet. Helsinki on ollut pohjoismaiden pääkaupungeista asuntorakentamisen ykkönen. 15 vuodessa Helsinki on tuottanut keskimäärin 7 asuntoa vuodessa per 1000 asukasta, kun naapuripääkaupungeissa luku on ollut keskimäärin 5 asuntoa vuodessa per 1000 asukasta. Helsinki on asuntotuotannon ykkönen.

Tässä aina pysähtyy ihmettelemään kysynnän ja tarjonnan ihmeellistä riippuvuutta. Jos taloustieteilijöitä uskoisi niin kova tuotanto pudottaa hintoja. Minun ihmettelyni johtuu taloustieteen oppien ilmeisestä puutteesta. Kaikki haastatellut poliitikot sanovat, että asuntotuotantoa olisi lisättävä, näin hinnat saataisiin putoamaan, kun kysyntä tulisi tyydytettyä. Asuntokanta on Helsingissä 371000 asuntoa ja uusia tehdään 1,5 % kannasta, ja jos sitten tuotantoa vielä lisättäisiin vaikkapa 2 prosenttiin niin syntyykö silloin markkinoille toivottu hintojen alenema? No ei synny. Rahoituksen tulo monesta lähteestä sekoittaa kuvion. Asumistuet antavat lisämausteita. Tiivis rakentaminen entisille satama-alueille ja lentokentillekin nostaa rakentamisen kustannuksia. Ja tiivis rakentaminen yleensäkin, varsinkin jos vielä tiiveyttä tehostetaan rakentamalla korkeaa. Kun vain 1,5 prosenttiin vaikutetaan ei vaikuteta tuntuvasti ja vaikuttavasti. Tämä teksti vain sen vuoksi, että vaikka poliitikko sanoo kannattavansa kaupunkinsa kasvua ja tukee siksi runsasta asuntotuotantoa, hänen ei tulisi johtaa kuulijaa harhaan väittämällä asumiskustannusten siten halpenevan. Tyytyisi vain tunnustautumaan kasvun kannattajaksi. Mitä enemmän rakennetaan ja mitä haluttavammaksi kaupunki tehdään sitä rennommin hinnat nousevat. Näinhän se Odekin todistaa. Ei kai siinä mitään pahaa ole. Halpojakin asuntoja löytyy.

Jatketaan hieman pohjoismaista vertailua. Asuntojen tuotanto on vaihdellut rajusti. Mitään yhtenäistä kehityskulkua ei ole havaittavissa tuotannon määrän suhteen. Kokonaistuotanto oli paria kuoppaa lukuun ottamatta tasaista, kunnes vuonna 2017 alkoi tapahtua. Tuotanto lähes kaksinkertaistui. Mutta, asuntojen hintakehitys ei värähtänytkään. Kaikissa pääkaupungeissa hintakehitys on kuin tykillä ammuttu – samassa nousussa. Todettakoon nyt, että näissä kippuroissa ei ole otettu huomioon rahan arvon muutosta.

Mitä poliitikot vastasivat?

Helsingin suurimpien puolueiden kannanotoissa kytketään yhteen rakentamisen määrä ja kohtuuhintaisuuden tavoite. Kokoomuksen Daniel Sazonovin mielestä on tärkeää varmistaa, että asuminen on Helsingissä järkevän hintaista, tämä vaatii uutta rakentamista. Reetta Vanhasen ja vihreiden mielestä on tärkeää rakentaa Helsinkiin riittävästi ja kunnianhimoisesti uusia koteja siten, että asumisen hinta ei nouse kohtuuttomasti. Eveliina Heinäluoma demareista sanoo tasapainoilua asumisen hinnan ja rakentamisen riittävän määrän välillä herkäksi hommaksi. Hän sanoo, että pitää rakentaa tehokkaammin ja korkeammalle niitä alueita, joita otetaan rakentamisen piiriin. Veronika Honkasalo vasemmistosta sanoo Helsingin tarvitsevan lisää kohtuuhintaista asumista. Mika Raatikainen perussuomalaisista sanoo Helsingissä olevan tilaa rakentaa ja taivaalle mahtuu. ”Rakennetaan siis ylöspäin hyvien liikenneyhteyksien varteen.” Björn Månsson ruotsalaisista haluaa pohtia rakentamisen mittakaavaa. Terhi Peltokorpi keskustasta pitää Helsingin kasvuennusteita ylimitoitettuina.  Mika Ebeling kristillisistä ei kannata nykyistä kasvukiimaa. Kiimaksi hän sitä kutsui.

Helsingin pormestariehdokkaat kävivät oman väittelynsä. Jussi Halla-aho sanoi Helsingin eräiden alueiden slummiutuvan – vai tarkoittiko koko kaupunkia. Syynä on maahanmuutto. Slummi syntyy ihmisistä. Hän sanoi Helsingin olevan OECD-maiden toiseksi surkein kotouttaja Ruotsin jälkeen. 10-20 vuoden päästä olemme Ruotsin tasolla – perässä mennään. Esimerkkinä ovat maahanmuuttajien työllisyysluvut, koulupudokkuus ja rikollisuusluvut. Juhana yhtyi kanteeseen, mutta oli toivorikas. Olen kanssasi samaa mieltä, tuo mitä sanot tulee ottaa vakavasti, mutta sitä pelkään että tuottaisit hallaa koko kaupungille jos muut innostuisivat valitsemaan sinut pois valtakunnan politiikasta.

Pormestariehdokkaat puhuvat nuorten pahoinvoinnista ja liikenteestä

Puhuivatko pormestariehdokkaat asuntotuotannosta? Kyllä, Jussi Halla-aho puhui kielteisesti Helsingin kasvukiimasta. Samaa sanaa käytti Ebeling kristillisten valtuustoryhmän puheenjohtajan ominaisuudessa. Näyttää siltä, että kristillisillä ja perussuomalaisilla on kiima mielessä, vaikka sitä vastustavat. Mutkilla mentiin asumiseen ja määrän lisäämiseen. Kun riittävästi rakennetaan ARAa niin vapaarahoitteistenkin hinnat putoavat. Taisi olla Nasima Razmyar tätä mieltä. Anni Sinnemäki haluaa rakentaa kysyntää vastaavasti. Anni haluaisi myös kehittää keskustaa. Juhana Vartianen liikkuu pyörällä. Autoliikenne on erityisesti vanhenevalle väestölle tärkeää. Selostaja kysyy, onko nyt menty liiaksi nuorten ehdoilla. Ei tässä nyt syntynyt kiistaa. Paikalla oli liikaa himopyöräilijöitä. Anni sanoi, että bulevardien rakentaminen mahdollistaa yhä useamman paremman pääsyn keskustaan. Sanoi pyöräilijöiden ostavan hyvinkin kalliita laukkuja. Selostaja kysyy: Miksi Helsinki kuvaa suunnitelmat heinäkuisessa loistossa. Miten on räntäpäivät? Kohtaaminen, laten litkiminen ja läppärin sormeilu ei suinkaan ole räntäpäivän perustoimintaa bulevardien varrella. Vastaus: nehän ovat vain havainnekuvia. Lopuksi ruuhkamaksut. Jussi: ei! Anni: kyllä! Nasima: ei ehkä! Juhana: ei ehkä! Liikenteestä ja tunnelista keskusteltiin ehkä eniten. Se ei keskustelijoiden mielestä ole kuitenkaan ykköshaaste.

Nasima piti nuorten syrjäytymistä ykköshaasteena. Anni ja Juhana puhuivat myös nuorten pahoinvoinnista.  Jussin kanta oli selvä: maahanmuutto. Kolme haastatelluista oli sitä mieltä, että kaikki johtuu pandemiasta. Jussin mielestä maahanmuutto on tärkein syy nuorten ongelmiin. Juhana puhui Nervanderinkadusta. Muisteli entisaikojen vaaroja. Oli ilmeisesti SYK:n oppilaita. Kertoi saaneensa Nervanderinkadulla turpiin. Minä kävelin tuota katua 14 vuotta. En saanut kertaakaan turpiin.

Hesarin haastattelussa asetettiin vastakkain asuntojen rakentaminen ja helppo pääsy lähiluontoon. Piti valita. Kuten jo sanoin: outoa. Molemmat voidaan toteuttaa samanaikaisesti ja pitää toteuttaa samanaikaisesti. Kaikki vastaajat halusivat säilyttää lähiluonnon ja pääsyn sinne. Olisiko tätä voinut epäillä? Ei hölmöjä kysymyksiä kannattaisi tehdä.

Hieman haluan jatkaa tätä vaalilupaus teemaa. Haluan tietää mitä Ode Soininvaara ja Mikko Särelä meille lupaavat. He ovat kaupunkiympäristölautakunnan rautainen pari tiivistämisen ja korkean rakentamisen puolesta. Minä kyllä tykkään molemmista, he ovat molemmat hyviä varjonyrkkeilyvastustajia eläkeläiselle. Törmäsinkin vanhaan blogiin (ei minun), joka ansiokkaasti selvittää Oden ja Mikon maailmanparannusta: https://www.apu.fi/artikkelit/ratkaisijat

Oden vaaliohjelma (2) Ihannekaupunkini on tiivis mutta harva

https://www.soininvaara.fi/2021/05/11/oden-vaaliohjelma-2-ihannekaupunkini-on-tiivis-mutta-harva/

Ehkä tämä otsikko onkin Oden retoriikan huippusaavutuksia. Tiivis mutta harva! Millainen semmoinen on? Onko se kuin reikäjuusto, jossa tiiviiseen struktuuriin asettuu sopivia henkireikiä, vai onko se kuin skaalavapaat verkot jotka muodostavat tiivistyviä hubeja. Jaa, mutta nuo skaalavapaat ovatkin Mikko Särelän heiniä, palataan niihin myöhemmin. Ode sanoo puolittain järkeen käyvästi, että ne alueet, jotka otetaan rakennettavaksi, kannattaa rakentaa tiiviisti ja paikasta riippuen myös aika korkeasti. Toisaalta alueiden väliin kannattaa jättää kunnon viheralueet. Kyllä, minunkin mielestäni kannattaa rakentaa tiiviisti, mutta en yllyttäisi rakentamaan korkeasti. Se nimittäin nostaa asuntojen kustannuksia. Kunnon viheralueet – tietysti, meidän vihreässä ja merellisessä kaupungissamme. Emme kai halua muuttaa Helsinkiä Tukholman, Kööpenhaminan tai Oslon kaltaiseksi, joissa puistojen määrä on huomattavasti pienempi kuin meillä. No, emme kyllä voikaan, vaikka haluaisimmekin. Niin ovat rakenteet erilaiset ja Helsingille suotuisat. Mutta tätähän Ode tuntuu haluavan. Ode kirjoittaa Suomessa 1960-luvulla valloilleen päässeestä harvaan rakennetusta autokaupunki-ideologiasta amerikkalaiseen malliin. Syntyivät metsälähiöt. Tämän seurauksena Helsinki on aivan olennaisesti harvemmin rakennettu kuin Tukholma, Kööpenhamina tai Oslo. Se vastaa ympäristörikosta. Vaalipuheiden tapaan Ode puhuu muunnettua totuutta. Hän dramatisoi tuolla tutuksi tulleella ympäristörikollisuudella. Miksi tuota vatkaan? Ode on minun kaverini. Vatkaan siksi, että sana on niin paha: rikollisuus. Ode, lopeta sen käyttö!

Jotkut ovat sitä mieltä, että nyt juuri Helsingille tehdään ympäristörikoksia erityisesti korkean rakentamisen ja rakentamistarpeen ylimitoituksen suhteen. Mitähän ystäväni Lauri Nordberg ajattelee rikollistuomiostaan? Hän istui lautakunnassa yli 20 vuotta, kun Ode on vasta päässyt tusinan vuosimäärään. Vai syyttääkö Lauri nyt Odea ympäristörikoksesta, jos ei muun niin ainakin Riistavuoren suhteen? Ode hämää lukijansa voidakseen korostaa omien ajatustensa vaalikelpoisuutta. Tukholman, Kööpenhaminan tai Oslon kaupunginosat eivät suinkaan ole olennaisesti tiheämmin rakennettuja kuin Helsingin kaupunginosat. Koko kaupunkialueen asukastiheys on Kööpenhaminassa 6300 as/km2, Tukholmassa 4800 as/km2, Oslossa 1500 as/km2 ja Tallinnassa 2800 as/km2. Oslon puolustukseksi on sanottava alueen sisältävän suuren 300 neliökilometrin Marka-metsäalueen. Jos se jätetään laskennan ulkopuolelle, tiheydeksi tulee 4400 as/km2. Helsingin asukastiheys on 2800 asukasta per km2.  Nämä ovat koko kaupungin tiheyksiä. Mutta kaupunginosat. Ne mitkä maalle mahtuvat. Ne ovat Helsingissä varsin hyviä tehokkuudeltaan naapureihin verrattuna.

 

Ympäristörikokset

Kun Ode puhuu ympäristörikollisuudesta hän tarkoittaa 50-luvulla ja sen jälkeen syntyneitä esikaupunkilähiöitä. Hänen blogissaan on ilmakuva Pihlajamäestä. Pihlajamäen valinta esimerkiksi ympäristörikollisuudesta osoittaa tietämättömyyttä meidän suunnitteluhistoriastamme. Meidän lähiöistämme ensimmäinen oli Hilding Ekelundin Maunula. Sekin erittäin arvostettu kohde. Nyt tämän päivän päivälehti julistaa Pentti Aholan kahden lähiön, eli Pähkinärinteen ja Siltamäen erinomaisuutta. Vertailukohteena pidetään Simo Järvisen ja Eero Valjakan Olaria. Tukholmassa Sven Markelius oli suuri 40- ja 50-lukujen kaupunkiuudistaja. Hän halusi rakentaa ABC-kaupunkeja tunnelbanan varteen. ABC tarkoitti arbete - bostäder - centrum.

Vällingby oli ensimmäisen suuri esimerkki. Siellä käytiin opintomatkoilla. Joskus ekskursioaamuna Vällingbyn katukiveysrinkulat kyllä hieman heitättivät. Sitten tuli Farsta. Skärholmen oli uudempi ihme. Tällä hetkellä Vällingby-Hässelbyn ja Farstan asukastiheys on 4000 asukasta/km2. Skärholmenissa päästään lukuun 5000 asukasta/km2. ABC-kaupunkien aate perustui siihen, että ihmiset voisivat käydä koulua, tehdä ostoksensa ja saada työpaikkansa kävely- tai fillarietäisyydellä kotoa ja elää elämänsä omassa pikkukaupunkiympäristössä. Kaupunkikeskusta sinänsä muuttuisi vähemmän tärkeäksi – tai vain harvojen huviksi. Sinne mentäisiin maanalaisella tai bussilla. Idean taustalla ei lainkaan ollut amerikkalainen omakotikaupunki. Eihän tuohon aikaan henkilöautoja vielä ollutkaan, mitä nyt 40 autoa per 1000 asukasta.

Vällingbyn ja meidän Tapiolamme ja sitten monien muiden lähiöidemme esikuvana ja mallina sanotaan olleen New Jerseyn Radburn sekä brittien puutarhakaupungit kuten Letchworth. Helsingin yleiskaavapäällikkö Olof Stenius sanoi Uudelle Suomelle vuonna 1958 antamassaan haastattelussa: ”Yleiskaavan mukaisessa tulevaisuuden Helsingissä puistoalueet erottavat toisistaan sekä asumalähiöt että työalueet. Ns. ihannelähiö on sellainen, jonka asukasmäärä pysyttelee 5 000-15 000 asukkaan välillä.” Yleiskaava-arkkitehti Olof Stenius kertoo suunnitellun asukastiheyden olevan 300 henkeä tonttihehtaaria kohden kerrostaloalueilla ja 30-100 henkeä tonttihehtaaria kohden muilla alueilla. Stenius puhuu tonttitehokkuudesta joka olisi kerrostaloalueilla 30000 as/km2. Aluetehokkuutena se tarkoittaisi noin 15000 as/km2. Aika hyvä! Ei viittaa suurempaan rikokseen.

Radburn sijaitsee New Yorkin läheisyydessä Hudsonjoen itärannalla. Alueen rakentaminen aloitettiin suuren laman alla, vuonna 1929. Suunnittelijoiden tarkoituksena oli toteuttaa englantilaista Garden City-esikuvaa Ebenezer Howardin ajatuksen mukaisesti. Radburnin tärkein idea oli liikenteen erottelu siten, ettei jalankulkijoiden tarvitse ylittää samassa tasossa pääteitä. Myös rautatieasema sijaitsi aivan kylän keskustassa. Pussikaduin toteutetuista suurkortteleista tuli malliesimerkki ”moottoriajan kaupungista” (Town for The Motor Age). Tämän kaupungin sanotaan olleen Maunulan ja Tapiolan esikuvana.

Jos vielä hieman fokusoidaan kaupunginosiin ja niiden tiheyteen. Löytyykö sieltä tuo maaginen suuri ero pohjoismaisten naapurikaupunkien ja Helsingin välillä? Kirjoittelin aikanaan blogin, joka käsitteli tätä asiaa; http://penttimurole.blogspot.com/2018/02/helsinki-meren-ja-metsien-kaupunki.html Havaitsin Helsingin olevan ykkönen rakentamisen tiiveydessä keskikaupungin alueella. Todellakin Helsingin Torkkelinmäki (26000 as/km2) ja Punavuori (20000 as/km2) hakkaavat tiheydessä Kööpenhaminan tiheimmän kaupunginosan Norrebron (19000 as/km2) ja Oslon Sagenen (14000 as/km2). Tukholman Södermalm (23000 as/km2) ja Norrmalm (15000 as/km2) kilpailevat mitalisijoista. Tunnetuksi tulleet ja minullekin tutuksi tulleet maahanmuuttolähiöt Rinkeby ja Kista (10000 as/km2) jäävät hopealle. Miksi ne ovat minulle tutuksi tulleita? No siksi että aikanaan pääsin mukaan aluetta sivuavan liikenneväylän suunnitteluun. Hieno kokemus. Suunnitteluyhteistyön pehmeys, jatkuva diskuteeraus. Vastakkaisia mielipiteitä saa ja täytyy esittää. Vielä rantaviiva. Rantaviivaa Helsingissä on saarineen 200 km, Tukholmassa 180 km, Kööpenhaminassa 20 km, Oslossa 20 km ja Tallinnassa 30 km. Rannat ja puistot ovat Helsingin herkkua. Ne tekevät Helsingistä oman ja erilaisen. (Kuvassa keltaiset alueet ovat kerrostaloalueita ja punaiset kauppaa ja teollisuutta).

Muihin hommiin siirtyvä Jan Vapaavuori sanoo Helsingin olevan tarpeeksi suuri kaupungiksi, mutta liian pieni metropoliksi. Se onkin ”testiympäristönä täydellinen”. Tämän hän sanoo kertoessaan uusista hommistaan Milton-viestintäyhtiön palveluksessa. Siinäpä se. Mainiosti sanottu ja asia ikään kuin ymmärretty. Voisitko perua eron ja jatkaa pormestarina.

Kyyti Koivukylään

Laura oli menossa kierrätyskeskukseen Koivukylässä. Hän pyysi minua viemään itsensä Käpylän asemalle, josta hän junalla köröttäisi Koivukylään.  Köröttäisi, anteeksi, tuo sana ei ole tarkoitettu loukkaukseksi junalla matkustajia, eikä varsinkaan junia kohtaan. Vastahan siitä on 54 vuotta Koivukylän suunnittelukokouksesta Vantaan kaupunginhallituksen huoneessa, jossa meikäläinen uhosi kiiltäväkylkisten hopeanuolten syöksähtelevän Helsingistä Vantaan uuteen keskukseen muutamassa minuutissa. Puheenjohtajana kokouksessa oli Lauri Lairala, kaupunginjohtaja, Mikko Mansikka puolestaan hääri kokouksessa aatteen miehenä. Salosen Jaskan johdolla huoneen täytti lauma konsultteja. Kaikki suuren tehtävän kiehtomana. Elettiin vuotta 1967. Se oli Mikon viimeinen vuosi Vantaan kaavoittajana, mutta hän ne alkutahdit soitti, tai libretonko kirjoitti? Kirjoitinkin blogissanin näistä runollisista ajoista: ”Aika, jota elimme, oli Vietnamin sodan aikaa, minihameitten aikaa, Kennedyn murhan aikaa, Kiinan kulttuurivallankumouksen aikaa, Neil Armstrongin kuulennon kuumeisen valmistelun aikaa, Helsingin metrosta riitelyn aikaa, Pariisin ylioppilasmellakoiden aikaa ja taistolaisuuden aikaa.”

Tekeillä oli kilpailija Tapiolalle, uuden ajan kaupunki uusin elkein. Suunnittelijan palopuheissa tämä tarkoitti uskoa palvelujen ja joukkoliikenteen mahtiin: ”Asukkaita piti ajatella. Palvelut piti saada lähelle. Kävelytiet katettuina johtaisivat palvelukeskuksiin. Kortteleista voitaisiin tehdä ’kaupunginosataloja’, joissa talvipuutarhat ja uimahallit toisivat viihtyisyyttä elämään. Bulevardimaiset kadut komeine puuriveineen kulkisivat suoran ryhdikkäinä läpi kaupungin. Nukkumalähiö olisi unohtuva realiteetti. Uudenlainen ihminen oli syntymässä: suurkaupunkilainen.” http://penttimurole.blogspot.com/2016/04/neljas-kuolemansynti-kompaktikaupunki.html

Niin, siis halusin viedä Lauran perille saakka, Koivukylän asemalle. Saisin tilaisuuden pieneen paikkakuntakierrokseen. Senhän tiesin, että Koivukylästä ei sitten tullutkaan tuota uneksittua Vantaan pääkaupunkia eikä siitä tullut maineikasta edistysaskelta Tapiolan lähiökaupungista kohti uudemman ajan bulevardikaupunkia. Kyllä kai meillä suunnittelijoilla oli unelmia. Saatoimme jopa uneksia Koivukylän kaupungin nousevan kansainväliseen maineeseen ja nostavan meidät suunnittelijat sinne mukanaan. Nyt kuulen jonkun murisevan. Saattaa sanoa itselleen, ettei sen kaltaisia haaveita ollut sekoittamassa jalon ja pyyteettömän suunnittelun sisältöä. No, tunnustan kyllä, minulla oli.

Pekka Lahti kertoo koko tarinan

Ystäväni Pekka Lahti kirjoitti vuonna 2016 Koivukylän suunnittelusta ansiokkaan blogin: https://pekkalahti.wordpress.com/2016/12/01/koivukyla-saaga-50-vuotta/ . Hän kirjoitti sen jonkinlaisena 50-vuosijuhlateoksena, sillä Koivukylän jonkinlaisesta aloituspäätöksestä oli kulunut 50 vuotta. Blogi alkaa kertomuksella YLE TV2 Downshiftaajat sarjasta. Mallinukkumalähiöksi oli valittu Koivukylä. ”Jaksojen edetessä 1960-luvun pahamaineisen kompaktikaupungin arkkityypistä kehkeytyy todellinen kontaktikaupunki, päinvastoin kuin monet lähiökrapulaa potevat kaupunkisuunnittelijat ovat ennakoineet. Helsingin vauraista osista ja maaseudulta muuttaneet, lähiöiden perussuomalaiset, maahanmuuttajat ja pikkurikolliset löytävät toisensa riemastuttavalla tavalla kerrostaloelämän arkisissa kiemuroissa.”

Tämä Pekan blogi kaiken kaikkiaan kuuluisi hyvinkin itse kunkin kaupunkisuunnittelijan aapiskukkoon. Pekka haastattelee hankkeeseen osallistuneita. Murole saa huutia puuttumisesta kaavoittajien reviirillä oleviin asioihin. ”Pertti Maisala oli huomannut suunnitteluryhmän sisäisen yhteistyön rakoilun ja sisäisen valtataistelun. Pertti Maisalan tulkinnan mukaan Salosella ’oli hinku puuttua liikennesuunnitteluun…’ ja Muroleella vastaavasti ’kaupunkikuvallisiin ja vastaaviin kaavoittajan asioihin, vaikka ne eivät kaavarunkotasolla olleet akuutteja”. Pekka mainitsee myös Kaj Nymanin, arkkitehdin joka varsinaisesti johti Vantaan kaupunkisuunnittelua Koivukylän suunnittelun aikaan. Kaitsu sitten ilmaisi tyytymättömyyttään lopputulokseen. “Kunta pääsi halvalla. Mikään muu ei sitten toteutunutkaan. Asuminen ei muodostunut normaalia edullisemmaksi. Palvelutaso jäi pitkäksi aikaa vaatimattomaksi. Ympäristöstä tuli ankea, autopaikkojen dominoima, kun edullisiksi väitettyjen pysäköintilaitosten rakentamiseen ei kuitenkaan löytynyt rahaa.”

Nämä pari lainattua lausetta eivät anna mitenkään oikea kuvaa sitä laajaa aineistosta jonka Pekka Lahti tarjoilee. Hänen listansa haku- ja lähdeteoksista kuvaa koko aikakautta. Onkohan kukaan sellaista aiemmin koonnut? Juuri näiden ansiosta kirjoitin aapiskukosta.

Todettakoon nyt vielä täydennykseksi, että arkkitehti Seppo Heinänen oli aktiivisena sihteerinä Koivukylän suunnittelukokouksissa. Hän oli äärimmäisen myönteinen henkilö työssään. Hän sovitteli myös myrskynä nousevia debatteja. Sepon ura Vantaan kaupungin palveluksessa oli nousujohteinen. Hänellä ei varmaankaan ollut yhtään vihollista.  Seposta tuli apulaiskaupunginjohtaja vuonna 1977. Eläkkeelle hän pääsi/joutui vuonna 2001.

Pekan blogissa oli tämä kuva, jossa pönäkkänä seisoo lähes koko Koivukylän suunnittelijakunta suuren ja tutuksi tulleen karttaseinän edessä. Tuota seinää katsellessa mietittiin kompaktikaupunkia ja Helsingin suunnasta syöksähteleviä hopeakylkiä. Kuvassa vasemmalta Erkki Kuoppamäki, Pekka Pietarila, Jaakko Tuttujew, Pertti Maisala, Pentti Riihelä, Tauno Skyttä, Jaakko Salonen, Eljas Viita, Esa Hjelm, Jaakko Munkki ja Seppo Heinänen. Esa edusti tässä porukassa liikennesuunnittelua ja Kunnallistekniikka Oy:tä. Nuorta porukkaa, olisikohan keski-ikä ollut siinä 30 vuotta.

Liikenne oli nouseva ongelma

Liikenteen suhteen kehittelimme mahtavaa innovaatiota. Halusimme testata juuri käyttökuntoon saatuja liikenteen mallinnusohjelmia katuverkon silmäsuuruuden optimoimiseksi. Pentti Bergius oli kehittänyt sopivat algoritmit tähän tarkoitukseen. Tämä tulkoon mainituksi nyt algoritmien kaikkivaltaisuuden aikana. Niistähän puhuvat nykyään jopa poliitikot. Niin, algoritmeja hyväksi käyttäen laskimme optimaalista katuverkon silmäsuuruutta. Taisi olla Hakalan Lasse laskutoimituksia tekemässä. Mitä kummaa? Korkeakoulun Hietalahdentorin Elliot kertoo optimaalisen katuverkon silmäsuuruuden olevan nolla. Lasse epäilee jotain häikkää. Ei ollut häikkää. Liikennetaloudellisesti laskemalla edullisin katuverkko osoittautuikin olemaan sellainen, että koko maanpinta päällystetään asvaltilla ja autot pääsevät suoraan linnuntietä pisteestä A pisteeseen B. Tällainen verkko osoittautui kuitenkin varsin teoreettiseksi, mutta oli kiva tietää. Erikoisen kiinnostavaksi tämän saattaa tehdä se, että tuo totuus on edelleenkin voimassa. Ehkä Elon Muskin robottiautot ratkaisevatkin tämän ongelman tavalla johon ihmisen reaktio- ja huomiokyky eivät pysty. Liikenne inhimillisin säännöin tulee olemaan menneen talven lumia. Tekoäly ei tarvitse inhimillisiä liikennesääntöjä. Eivätkä varsinkaan lentävät robottiautot. Algoritmeilla mennään.

Tunnistettiinko muita ongelmia?

Kyllä niitä kaupunkisuunnittelun ongelmia jo silloin 60-luvulla ajateltiin, ajattelitko että vasta nyt?  Näyttää siltä, että jopa tiedostimme tulevan muutoksen. Minäkin kirjoittelin johonkin alan lehteen juuri vuonna 1967 tällaisia: ”Yhdyskuntasuunnittelun probleemat ovat viime vuosina tulleet voimakkaiksi realiteeteiksi myös kadunmiehelle. Lisääntyvät liikennevaikeudet aiheuttavat suurta ajanhukkaa, liikenneonnettomuuksia sattuu tuhkatiheään, mahdollisuudet etenkin nuorison vapaa-ajan viettoon ovat äärimmäisen heikot, nukkumalähiöt ovat järkyttäneet etenkin kotona olevien perheenäitien henkisen tasapainon, ilman saastuminen aiheuttaa muita terveydellisiä haittoja, nuorten koulutuskysymys on heittänyt varjon tulevaisuuden yhdyskuntakehityksen mahdollisuuksille, lasten päivähoito on miltei täysin järjestämättä jne, jne.” YHDYSKUNTASUUNNITTELU JA TULEVAISUUDEN KAUPUNKI 1967 Pentti Murole.

Jos nyt olimme tekemässä Koivukylästä parempaa Tapiolaa, ja halusimme olla kaukana Tapiolan tapaisesta nukkumalähiöstä, niin panenpa tähän malliksi vielä kannanoton Tapiolaan: ”Kaupunki-sana Tapiolan kaltaisista lähiöistä puhuttaessa on kuitenkin väärä, epämääräisyydessään kyllin törkeä, sillä kaupungeissa on olennaista se mikä Tapiolan lähiöstä puuttuu, korttelijärjestelmän yksityisten ja julkisten tilojen selvästi hahmottuva erottuminen, katujärjestelmän organisaatio, jalankulku ja autoliikenteen tilojen erottuminen ja erilaisten toimintojen jatkuva muutosprosessi.”

Tällaisilla eväillä toimittiin. Kukin kuitenkin omilla eväillään. Nämä olivat minun eväitäni. Ehkä niihin kuuluivat vielä seuraavat silloiset olettamukset: perustuotanto vähenee, tavarantuotanto lähestyy kyllästymisastetta, palvelusten tuotanto palvelee näennäistarpeita, vapaa-aika lisääntyy mutta sen henkinen "tuottavuus" alenee ja työttömien, keinotyötä tekevien sekä vanhusten määrä lisääntyy. Siinähän me nyt olemme. Täydessä pyörteessä. http://penttimurole.blogspot.com/2018/11/minun-sankarini-ryhdyin-kyselemaan.html

Autolle annettiin vielä neuvoja: ”Tulevaisuudessa on auton sopeuduttava kolmepäiväiseen työviikkoon, eläkeläis- ja nuorisokulttuuriin, kansainväliseen uuskolonialismiin, "takaisin maalle" - ajatteluun, sähkömökkikulttuuriin, veneyhteisöihin, vapaa-ajan kaupunkeihin, elektroniseen viihdeympäristöön ja pluralistiseen ihmiseen, joita ovat lihas-, luonto-, taide-, kirja-, puuha-. politiikka-, penkkiurheilija-, seminaari- ja pultsari-ihmiset.” Ajattele itse, auto ei ajattele, 1975, Iltasanomat, Dipl.ins. Pentti Murole/Liikennetekniikka Oy

Haaveista todellisuuteen

Tietokoneen uskomattomista opeista piittaamatta uskottiin sitten katuverkon tiheyteen ja kortteleiden kokoon ikään kuin sormituntumalla. Eikä vain sormituntumalla. Laskettiin ”oikeita” tiheyksiä ja tehokkuuksia. Ei kylläkään päästy aivan sellaisiin tehokkuuksiin mistä alkuhetkien juhlapuheissa puhuttiin. Rakentajina olivat yleishyödylliset asuntotuottajat Haka ja Sato. Ne tietysti toivoivat muutosta sen aikaiseen lähiörakentamiseen. Mutta liika oli liikaa. Suunnittelijoiden toivoma tiivis kaupunkimalli korkeine rakennuksineen ei sopinut heidän tuotantokoneistolleen. Se mikä nyt olisi haluttua ei silloin ollut sopivaa. Mitä sitten haluttiin? Puhuttiin kompaktista kaupungista, mutta se katsottiin edullisimmaksi tehdä korttelitehokkuudella 0,7-1,0. Osa taloista voisi olla ja tulisi olla 15 kerrosta korkeita. Suunnittelualueelle oli tarkoitus saada 30000 asukasta. Se taas olisi tuottanut asukastiheydeksi vaivaiset 3500 asukasta neliökilometrillä. Todella mitätöntä. Sehän tulisi olemaan vain hiukkasen korkeampi, kuin Tapiolassa. Jokin meni vikaan. Ei tullut kompaktikaupunkia ja kontaktikaupunkia. Mikko Särelän ja lisää kaupunkia toivovien ryhmän ihanne on 25000 asukasta/km2 ja työpaikat päälle. Sellaisia kaupunginosia ei sentään ole usein vertailukoteina olevissa naapurimaissakaan, mutta se on toinen juttu.

Koivukylä kokonaisuudessaan oli mitoiltaan 2x4 kilometriä. Yläkuva esittää suunnitelmaa. Kuvassa näkyvä länteen kaartuva sininen viiva on Kehärata. Sellaista ei ollut 60-luvulla tiedossa. Alakuva on nykytilanne. Havaitaan Koivukylän toteutuneen osittain radan itäpuoliselta osalta, Rekolaan suuntautuvat kerrostalokorttelit jäivät kuitenkin toteutumatta. Länsipuolella rataa Asolanväylän ja radan välisissä kortteleissa on rakentamista, ei kuitenkaan suunnitelmassa kuvitellulla intensiteetillä. Koivukylän puistotien eteläpuoleinen suurkortteli muistuttaa rakenteeltaan suunnitelmassa esitettyä avointa korttelityyppiä. Peijaksen sairaala on merkittävä kohde, jollaista ei 60-luvulla ollut ohjelmassa. Ja tietysti Leinelä, jossa on irtauduttu alkuperäisen suunnitelman ruutukorttelimuodosta. Leinelä on mielestäni erittäin onnistunut pieni asemakaupunki.

Suunnitelmassa varsinaiseen Koivukylä-ruutuun kuviteltiin 30000 asukasta. Nykyinen suunnitellun alueen asukasluku on noin 18000 asukasta. Koivukylän suuralueella on 30000 asukasta, joista Koivukylässä (sis. Leinelän) 5000, Asolassa 5000 ja Havukoskella 8000 asukasta. Varsinaisen alkuperäis-Koivukylän ulkopuolella ovat Ilola, Rekola ja Päiväkumpu. Alueilla on 5000, 3000 ja 4000 asukasta.  Koivukylän suuralueen asukkaista 24 % on vieraskielisiä. Erityisen korkea vieraskielisten osuus on Havukoskella. Prosenttiluku on 42 %. Olisiko ennätyslukema? Kyllä, Helsingissä eräät itäiset alueet kyllä lähentelevät Havukoskea, mutta jäävät kielen mitalla toiseksi. Koivukylää suunniteltaessa tehtiin mahtava määrä tutkimuksia ja osaoptimointeja. Eräs asia jota silloin ei ollut olemassa on monikulttuurisuus. Raporttipinoissa ei liene yhtään sanaa joka viittaisi maahanmuuttoon. Saatikka että olisimme voineet tiedostaa tekevämme kaupunginosia joissa 60 vuoden päästä, eli tästä 10 vuoden päästä on vieraskielisten enemmistö. Tänään Havukoskella Rautpihan päiväkodissa yli 90 prosenttia lapsista puhuu äidinkielenään muuta kuin suomea tai ruotsia. Kyllä he suomeakin puhuvat, päiväkodissa ja koulussa kun oppivat. Suomalaisia kun ovat.

Tässä on nyt sitten kaksi kuvaa Koivukylän keskustasta, tai sanoisinko keskiosasta. Ylempi kuva on vanhasta suunnitelmasta tekemäni pikakuva. Minua kiinnostaa suunnitteluarkeologia. On kiva kaivaa esiin vanhoja suunnitelma ja verrata niitä toteutuneeseen maailmaan. Ja samalla kun miettii tai pikemminkin kaivaa esiin vanhoja suunnitteluhetken tekstejä voi ikään kuin saattaa oikosulkuun tuon tehdyn suunnitelman, sen taustalla olleet tekstit ja nykytodellisuuden. Millaisia tekstejä tekijät julkaisivat? Ja ketkä niitä julkaisivat? Raportit sinänsä ovat täynnä asiaa. Mutta ajattelen enemmänkin ideologiaa julistavia tekstejä. Ajan uhoa. Taisi olla niin, että nuorena arkkitehtina Salonen-Savelan remmiin tullut Pertti Maisala oli merkittävin julistaja. Hän se käsikirjoitti Risto Jarvan filmin ”Kaupungissa on tulevaisuus, 1967”.

Johanna soittaa!

Yllätys, yllätys. Olin Liisan kanssa tavanomaisella pyöräretkellä keskuspuistossa, kun taskussa pirisi. Tai juuri istuimme tavanomaisella puistonpenkillä lähellä Vantaan Pitkäkoskea. Kuka soittaa? ”Täällä Johanna Hankonen!” Huimaa telepatiaa. Olinhan juuri kirjoittanut seuraavaa: Johanna Hankonen teki loistavan teoksen: Lähiöt ja tehokkuuden yhteiskunta, Otatieto Oy, Gaudeamuskirja, Tampere 1994. Teoksessaan hän yhdistelee Jarvan filmin käsikirjoittajan, Pertti Maisalan ja filmin asiantuntijan, Jaakko Salosen samanaikaisia tai myöhempiä toimia tiiviiden kaupunkien suunnittelussa filmissä esitettyyn manifestiin. Hän itse asiassa vetää ajatuksellisia yhteyksiä tästä filmistä Koivukylän suunnitteluun. Hän pitää Koivukylän runkokaavaa filmin tekijöiden ajatusten suorana sovellutuksena käytäntöön. Pertti Maisala julisti uskoa kaupungistumiseen: ”Virkeät ja eteenpäin pyrkivät ihmiset siirtyvät suurempien mahdollisuuksien luo, kaupunkiin ja yhä suurempiin kaupunkeihin. Eikä tämä rajoitu vain valtakuntien sisälle. Jotta parhain osa väestöstämme ei hakeutuisi muualle, meidän on pystyttävä luomaan Suomeen edes yksi todellinen suurkaupunki, Helsinki.” No, eihän Pertti Koivukylästä kirjoittanut, mutta kai se oli symboli kaupungistumiskehitykselle juuri silloin.

Johanna Hankonen esitti kirjassaan tällaisen kaavion. Koivukylä sijoittuu paikalleen monen muun suunnitteluprojektin viitekehyksessä. Niistä muutamat olivat myös minun viitekehyksiäni. Vaikuttivat, jos ei muuhun niin asenteisiin. Ja jos ei niihinkään niin kokemuksena. Kaaviossa niitä näkyy Lappeenrannan keskusta Erkki Juutilaisen kanssa, Matinkylä 2. vaihe Simo Järvisen ja Eko Miettisen kanssa, Haaga-Vantaa yhdessä Jaakko Salosen ja Kirmo Mikkolan kanssa sekä Tapiolan keskustan laajennus Kirmo Mikkolan, Edu Kairamon, Jussi Pallasmaan ja Erkki Juutilaisen kanssa. Kai siinä myös Tikkurilaa, Hervantaa ja Olaria sivuttiin ohuesti.

Kirjoitin omaan kirjaani ”Ihmistä ei voi suunnitella, kiveä voi”, 2010, hieman arkisemman arvion: ”En todellakaan voi löytää samalla tavalla kirkkaita yhteyksiä. Filmi oli manifesti - mille? Koivukylä oli arkipäivää! Koivukylän teko oli tietysti suunnittelijalle juhlaa. Mutta eihän siinä suurta juhlaa tai paatosta sittenkään ollut. Se oli enemmänkin arkipäiväistä työtä ilman erityistä henkistä hehkutusta. Oikeastaan tämän arkipäiväisyyden ja innovaation köyhyyden muistan jääneen ilmaan leijumaan. Laskettiin paljon ja piirrettiin paljon - ilman että yhdestäkään piirustuksesta tai lauseesta olisi tullut suomalaisen suunnittelun pikku ikonia. Se harmittaa! Ne Versailles-puistotkin jäivät puuttumaan! Jarvan filmin ihanteet jäivät tuuleen. Koivukylän ihanteet kiteytyivät Havukosken betonin harmauteen. Miten siitä niin harmaata tulikin? Ja parkkipaikkavoittoista, niin kuin Nymanin Kaitsu moitiskeli. Havukosken korkeiden talojen kaavan teki Eero Valjakka. Halusiko Eerokin Olarin jälkeen vaihteeksi tuollaista harmautta? No, ei, mutta tuollaiset talot olivat linjalla. Surullistako? Kyllä.” Vai ovatko ne niin pahoja?

Vantaan entinen kaupunginjohtaja Erkki Rantala oli Koivukylän asukas ja sai nimikkoniityn alueelle pari vuotta sitten. Hän piti Koivukylää hyvänä kaupunginosana. Asukkaan tuntemuksella. Havukoski ja Koivukylä tässä nyt menevät hieman sekaisin. Erkki asui Keravanjoen varrella nykyisellä Havukoskella. Puhui kuitenkin Koivukylästä. Niin se on porautunut minunkin aivoihin tuo Koivukylä – tulevaisuuden kaupunkina. Siellä käynti pistää aina ajatukset ja muistot liikkeelle. Nuoruuden ja hulluudenkin. Erkki Rantala oli mahtava tyyppi. On tälle jutulle suorastaan kunniaksi, että hän tähän sotkeutui. Seuraavassa jutussa onkin tutkittava mitä nykypäivän kunnallispolitiikan kandidaatit kaupunkien suhteen lupailevat. Se on vielä yllätys. Hieman yllätyksellisyyttä lupailee Ode Soininvaaran jutun otsikko: ”Tiivistä ja harvaa!” Mitähän se on?