Mielen tila – taidenäyttely Teijon masuunilla

Rakkaat kesäihmiset. Nyt juuri uuden kuunvaihteen viileän uhatessa uudistan kutsun saapua lämmittelemään Teijon masuunille – Tykö masugn.  Masuuni oli käytössä 230 vuotta. Se on tosin ollut sammuksissa jo yli sata vuotta – mutta yritetään hehkuttaa.

Kemiönsaaren  Ateljé Tjuda Pedagogiossa työskentelevä taiteilijaryhmä Arkipelag Workshop tarjoaa hehkutusta taidenäyttelyn muodossa. Näyttely on avoinna 1.6 – 29.6.2014. Samanaikaisesti masuunilla on tarjolla myös Katja Nolvin näyttely.

Olen selvittänyt näyttelyä jo aiemmin blogissani; http://penttimurole.blogspot.fi/2014/05/mielen-tila-ihanien-naisten-teokset.html .

Teijon masuunista löydätte tietoja tästä linkistä: http://www.teijonmasuuni.fi/nayttelykalenteri.html

Näyttelyssä esiintyvät taiteilijat ovat: Aino Toivettula, Petra Kallio, Sara Ilveskorpi, Tuisku Torkkeli, Liisa Ilveskorpi, Lotta Leka ja Maikki Ilveskorpi-Reiman. Teokset on pääosin toteutettu erilaisin grafiikan tekniikoin, mutta mukana on myös silkkimaalausta, valokuvia sekä keramiikkateoksia. Minä olen saanut uskomattoman kunnian toimia näyttelyn kuraattorina.

Pienet vihjeet

Pieninä etukäteisvihjeinä yksi kuva kunkin taiteilijan teoksista ja ote taiteilijan kannanotosta.

Kuva 1

Aino Toivettulan suurikokoinen fotoetsaus esittää tytön jalkoja.  Työn nimi on ”Tytön askelia”.  Aino kirjoittaa: ”Miten naiselliset voivatkaan pikkutytön jalat olla! Toivon näille jaloille vain viisaita ja kantavia askeleita. Kukin askel, jonka päätämme elämässämme ottaa, on tärkeä. Varsinkin naisen. Tuntuu, että elämä odottaa meidän ottavan sen ensimmäisen askeleen ja määrittävän suunnan. Olkoon se vahva.”

Kuva 2

Petra Kallion teosten erityiskohde on hiukset. Kuvassa näkyvä Petra Kallion teos on nimeltään "Kerro salaisuus" (medaljonki, etsaus/akvatinta, pigmentinsiirto silkille). Petra kirjoittaa: ”Kannan muistoja mukanani; valoja, välähdyksiä, lyhyitä onnen kantamoisia lapsuudestani. Katson kysyen sieltä tänne, tähän hetkeen ja tulevaan. Kannan mukanani sitä uteliaisuutta ja ymmärryksen nälkää. Kaiverran sen koruksi, istutan ihmetyksen keskelle kiveksi, ripustan kaulaani ja kannan edelleen. Kerro salaisuus! Kerro elämä… näytä aarre…”

Kuva 3

Sara Ilveskorpi on tähänastisen taiteilijauransa perusteella tunnistettavissa lasitaiteilijaksi. Nyt hän on opiskellut myös puutarhuriksi ja haluaa yhdistää elävän luonnon omaan taiteeseensa. Hänellä on aikomuksena istuttaa avajaispäivänä kasvava veistos näyttelytilaan. Nyt kuitenkin Sara kirjoittaa: ”En siis tiedä voinko toteuttaa sitä ’maa/kasviveistosta’. Jos ei Saralta tule maata ja kasveja näemme varmasti hänen loistavia lasitöitään. Kuvassa on vaikuttava teos. Onko se vene vai hyönteinen? Vai kertooko se koko elämän katoavaisuudesta?

Kuva 4

Tuisku Torkkeli on nuori valokuvaaja Strömman kanavalta. Hänen kokoelmassaan on loisteliaita valokuvia. Lieneekö nuoruuden syytä, että hän on ujo niistä kertomaan: ”Yyyy, olen tosi huono keksimään näitä tekstejä mun töihin. Kelpaisko vaikka siihen ’There's no cherry to pop’?” Valokuvasarja esittelee Madridin drag queeneja. Tuisku oli vuoden Madridissa ja toteutti tämän mahtavan sarjan.

Kuva 5

Lotta Leka kertoo vaikuttavan syvällä tavalla omaa tarinaansa. Hänen työnsä on tehty litografia menetelmällä, jossa kivelle syövytetty kuva vedostetaan prässin avulla paperille. Lotta kirjoittaa: ”Aloittaessani en aina tiedä miksi jotakin aihetta työstän, ja syyn tajuan vasta myöhemmin. Taide on erilainen kieli jolla puhua. Sen avulla voi kokea yhteenkuuluvuutta erilaisiin ihmisiin ja huomata elämäntilanteiden samankaltaisuutta, vaikka toisinaan kuvittelisi olevansa joidenkin tunteidensa kanssa yksin.”

Kuva 6

Liisa Ilveskorpi on tehnyt akvatinta menetelmällä seitsemän kuvan Tallinna-sarjan. Hän kirjoittaa: ” Kuljen kaduilla, koen ja näen vanhan hansakaupungin, olen siinä osallisena. Ympärillä huokuu valtava määrä historiaa, eri sukupolvien elämää, kohtaloita, vieraiden valtojen miehittäjiä. Näissä seinissä, kaduissa ja ikkunoista näkyvissä kattoparruissa tiivistyy ihmisten elämä.”

Kuva 7

Maikki Ilveskorpi-Reiman on koulutukseltaan muotitaiteilija. Siksipä häntä kiinnostaa kangas. Nyt ryhmän jäsenenä hän on toteuttanut teoksia kuivaneula-menetelmällä silkille ja sitten silkkimaalaamalla vedoksia. Hän kirjoittaa: ”Silkki graafisen kuvan pohjana korostaa mielen liikkeiden herkkyyttä ja silkkivärien oikullisuus sekä arvaamattomuus on kuin elämä itse. Monesti kuvan tunnelma lähtee värin odottamattomista sulautumisista omaan suuntaansa ja vie eri suuntaan kuin mitä on alun perin ajatellut.”

Olli Hakanen – aikamme Don Quijote?

Olenko sittenkin lupautumassa Sancho Panzaksi? Pyöräilen kuuliaisena Kampin Laiturille, kun ARMI - systeemin siipien suojassa toimiva arkkitehti Olli Hakanen revittelee suunnitelmiaan. Väkeä on aivan kohtuullisesti – parikymmentä henkeä. Tilanteen tekee mielenkiintoiseksi se, että yleisön joukossa istuu Mikko Aho, virastopäällikkö. Tilaisuuteen liukuu myös Marja Salmela – yhdyskuntasuunnittelun seuran aktivistina tai median edustajana, tai molempinako? Minun vieressäni istuu kesäisissä kamppeissa Antero Alku. Sopii hyvin, onhan hän Metropoliseuran puheenjohtaja ja Olli Hakasen hengenheimolaisia omaehtoisuudessaan ja peräänantamattomuudessaan – siitäkin huolimatta, että Don Quijoten haarniskaa on joskus raskasta kantaa. Vapaat ja riippumattomat ovat mielenkiintoista väkeä. Ajatella miten Ossian von Konow olisi ollut omiaan istumaan tässä tilaisuudessa. Sopivalla hetkellä tuo ystäväni olisi kaivanut esiin noin 30 kalvon nipun ja rynnännyt estradille ja selvittänyt Etelä-Suomen laajuista raideliikennejärjestelmäänsä. Siinä olisi Olli joutunut pidättämään henkeään. Eipä nyt ole enää Ossiania meitä ihmeellisillä taidoillaan ja käsittämättömällä arkistollaan ilahduttamassa. Ossian oli itse Don. Ossiania muistellen!

Mielenkiintoisen karheita ratavisioita

Tilaisuuden aluksi saimme kuulla mielenkiintoisia mielipiteitä ratasuunnitelmista. Niitä esitteli ammattitaitoinen harrastelijarautatiemies Juha P. Korhonen.  Ikävä, ettei hän ollut aikanaan päässyt Pisaraa suunnittelevaan asiantuntijaryhmään. Mutta toisaalta arvaankin miksi nuo ajatukset olivat etukäteen hyllytettäviksi tuomittuja. Syynä on raha. Valtion ja Helsingin kaupungin yhteisen hankkeen tavoitteena on ollut läpimeno ja sen edellytyksenä oleva halpa hinta. Niinpä hanketta on vieritetty eteenpäin tietoisesti kuristetulla budjetilla. Ensimmäisen kerran Pisara esiintyi PLJ 1988 -ohjelmassa. Silloin rakennuskustannuksiksi oli arvioitu 300 milj. euroa. HLJ 2011 -suunnitelmassa hinta oli jo noussut 500 miljoonaan euroon. Nyt melkein varmuudella voi sanoa hinnan nousevan miljardin tietämille. Jos nyt laskettaisiin Hakasen ja kumppaneiden vaihtoehdon hintaa päädyttäisiin noin 4 miljardin huitteille. Tällaisen kustannusarvion väläyttäminen Pisaran kehittelyn huteroissa alkuvaiheissa olisi pudottanut hankkeen välittömästi. Kuvaan olisi noussut ajatuksissa aiemmin vilahdellut kolmioraide, joka mahdollistaisi osan kaukoliikenteestä hoidettavaksi heiluriliikenteenä malliin Turku-Kouvola – aivan kuten Olli kumppaneineen nyt esittää. Tällöin tarvitaan kaukoliikenneasema, joka nyt näissä Hakasen ja kumppaneiden suunnitelmissa oli nimitetty ”Metropoliasemaksi”.

  

Silmukka - Pisara, kolmitasoinen Pasilan asema ja kolmioraide, uusi kaukoliikenteen heiluriasema: Metropoliasema, kaikki raiteet Pasilan alueella katettuina, varikkoalue pois siirrettynä, oikein ja järkevää, mutta kysymys kuuluu: MENIKÖ JUNA JO! Tätä mieltä on Kari Ruohonen –viisas byrokraatti. Aika näyttää oliko hän kaukaa viisas

Olli Hakanen estradilla

Hermostuin heti alkuunsa Ollin esittämistapaan. Minä, minä, minä… Konsulttihommissa olen oppinut, että vaikka on itse mielestään jotain kehittänyt, aina pitää sanoa me. Me teimme, me piirsimme, me ajattelimme! Siitä syntyy tarpeellinen myötäsukaisuus. Myötäsukaa tarvitaan erityisen paljon jos on ajamassa käärmettä pyssyyn. Ja siitähän on nyt kysymys. Käärme on muuten hieno, kiiltävänahkainen, mutta hieman uninen, herännyt horroksesta, muistelee menneitä, ei tiedä paikkaa eikä aikaa nyt. Muistelee sitä kun Julius Tallberg ja Eliel Saarinen aikanaan 100 vuotta sitten siirtelivät asemaa Pasilaan, muistelee VR:n virkamiehiä, jotka 80-luvulla pitivät kolmiorataa erinomaisen mielenkiintoisena hankkeena, muistelee YTV:n raideliikennevisiota jossa keskustaliikenne ehdotettiin hoidettavaksi kahdeksikon muotoisella silmukkametrolla (kehärata-pisara), muistelee valtion ja kaupungin maanvaihtosopimusta, silloinhan leikattiin Pasilan edellytykset kehittyä pääasemaksi.

  

Olli Hakasen alustava konseptiluonnos esittää Pasilaan noin 1,4 neliökilometrin korttelialueita. Kaikki tulevat rata-alueet ovat katettuja. Karttaan on punaisella merkitty Ilmalan asema, Käpylän asema ja uusi Metropoliasema. Panin tuohon viereen GHV – kilpailussa esittämäni keskiluokan esityksen. Näissä kahdessa taitaa olla aika paljon ajatuksellista yhtymäkohtaa. Mutta, menikö juna jo?

 Kyllä – mutta!

Ystävämme Olli on käynyt paljon keskusteluja. Vastaus on yleensä ollut: ”kyllä, mutta”. Näen silmissäni ja kuulen korvissani tuon välttelevän katseen ja mutisten lausutun ”kyllä”, mutta sitten kuulen tuon selkeästi lausutun ”mutta”. Näen myös nuo kirkkaat ja päättäväiset silmät. On selvää ettei massiivista pyörivää pyörää voi vaivatta pysäyttää. Jarrutusmatka on pitkä ja kitkasta syntyvä lämpö kärventää. On liian monta esittelyä, piirrettyä kuvaa, tietokantojen yhdistelmää, poliittista päätöstä, vakaumuksella lausuttua sitoutumista, lukuisia konsulttisopimuksia, kallioon porattuja kairausreikiä, maanalaisia kaavoja, liikenne-ennusteita, yleiskaavoja ja ehdoton usko takaisin kelauksen mahdottomuuteen. Pysäytys käräyttäisi liian monen virkamiehen ja poliitikon luottamuksen. Löytäisikö joku virkavirheitä! Mitä sanoisivat asian valmistelleet konsultit? Esittäisikö joku vahingonkorvauksia? Täytyisikö ensiksi luvata armahdus? Kaikki aiempiin vaiheisiin osallistuneet saisivat palata tukikohtiinsa, siellä heidät riisuttaisiin aseista. Jälkiviisaus kiellettäisiin häpeärangaistuksen uhalla. 

Kuvassa on keltaisella värillä Hakasen Pasila ja turkoosilla ”bulevardialueet”. Pasilaan mahtuu teoreettisesti 2,1 milj. k-m2 ja ”bulevardeille” 8 milj. k-m2. Kirjoittajan mielipide: Tuo ei ole totta! Totta voisi olla puolet noista luvuista. Karkea pikalaskelma osoittaa molempien ideoiden osalta täydelläkin kerrosalalla yhtäläisen rahapolitiikan: hankkeen mahdollistama perusinvestointi on yhtä suuri kuin maan hintana saatu tuotto. Maa kuuluu Pasilassa täysin ja bulevardeilla suurelta osin valtiolle. Valtio on siis merkittävin peluri. Mitään ei jää kuitenkaan käteen! Vaikuttaa masentavalta hankkeiden toteutumisen kannalta.

Olli Hakasen alustavassa konseptiluonnoksessa Pasilan suhteen on lähdetty teoreettisella tavalla tutkimaan alueen maankäyttöpotentiaalia. Hän kirjoittaa minulle lähettämässään viestissä: ”Esimerkiksi asukkaita 2000-luvun uudessa kantakaupungissa tulee olemaan 50-70 tuhatta tämän hetkisen arvioni mukaan. Sen lisäksi suunnitelma sisältää runsaasti työpaikkoja sekä kokonaan autottomaan asiakkuuteen perustuvan Tivi-kauppapaikan (paikallisen ja valtakunnallisen raideliikenteen risteyksessä Hartwall-areenaa vastapäätä Hakamäentien toisella puolella).”

Bulevardisointi ja Pasila vertailussa

Helsingin ”bulevardisoinnilla” on tarkoitus luoda 8 milj. k-m2 uutta kerrosalaa. Helsingin suurpiireissä kokonaiskerrosala (mukaan luettuna koulut, päiväkodit, terveyskeskukset, kaupat ja alueen muut työpaikkarakennukset) on minimissään 60 k-m2 per asukas. Tämä laskuoppi tarkoittaisi, että ”bulevardisoinnilla” voitaisiin asuttaa 130000 asukasta. Olli Hakasen Pasila-systeemissä voisi olla 2,1 milj. k-m2. Samalla laskuopilla sinne voitaisiin asuttaa 35000 asukasta. No, jos sitten sanotaan, etteivät nämä uudet alueet tarvitse päiväkoteja, eikä kouluja puhumattakaan terveyskeskuksista, saatikka kauppoja, tai muita työpaikkoja voitaisiin asukaslukua tietysti nostaa. Sanotaanko niin? Ja kuinka paljon nostetaan? No laitetaan 50 k-m2 per asukas. Silloin saataisiin asunnot ”bulevardeilla” 160000 asukkaalle ja Pasilassa 42000 asukkaalle.  

Kuvassa on kaupunginosittain suurimpia asukastiheyksiä maailmassa. Euroopassa korkein on Pariisin 11. Arondissement 40000 asukasta / km2. Meidän testilaskelmassamme Pasilaan on käytetty asukas- ja työpaikkatiheyden yhteenlaskettua lukua 40000 henkilöä per km2. Tämä on lähes ennen kuulumaton luku Suomessa.

Montako asukasta neliökilometrillä?

Tilaisuudessa Olli puhui jopa 100000 asukkaan mahdollisuudesta Keski-Pasilan ja Pohjois-Pasilan seutuvilla. No, mittailin hieman tuota aluetta ja sain korttelialueiden panta-alaksi 1,4 km2. Esimerkkinä Helsingin tiiveimmistä alueista voisi ottaa Torkkelinmäen tai Punavuoren. Noilla alueilla asukastiheys on 25000 henkeä neliökilometrillä. Tiheys on sama kuin Pariisin keskustakortteleissa. Pariisin tihein alue on 11 Arondissement, siellä on 40000 asukasta neliökilometrillä. Maailman suurimpia asukastiheyksiä löytyy Kauko - Idässä. Siellä saatetaan liikkua 40000 - 50000 asukkaan määrissä neliökilometrillä. Kysymyksessä ovat hyvin usein slummit. Yhdistetyistä työpaikka- ja asuinalueista Suomen ja Helsingin tiivein alue on Kamppi. Siellä yhdistetty asuin- ja työpaikkatiheys on parhaimmillaan 10000 asukasta ja 30000 työpaikkaa neliökilometrillä. Ollin korttelit muistuttavat hieman Barcelonan korttelirakennetta. Siellä asukastiheys on korkeimmillaan 60000 asukasta /km2.  New Yorkin Manhattanilla asukastiheys oli 20-luvulla 40000 asukasta/km2. Nyt ollaan tasolla 25000 asukasta/km2. Suurin tiheys on 40-luvulla sotaveteraaneille rakennetuissa Stuyvesantin korttelissa 60000 asukasta per km2.   

Maailman huippua asukastiheydessä. Vasemmalla Stuyvesant Manhattanilta (60000 asukasta per km2) ja oikealla Pariisin 11. Arondissement (40000 asukasta per km2).

Tehdään vielä laskelma Pasilaan

Jospa nyt sitten tekisimme ennusteen Ollin esittämälle alueelle ja olettaisimme sen edustavan ennen näkemätöntä tiiveyttä Helsingin uudisrakentamisessa. Voisimme heittää 10000 työpaikka per km2 ja 30000 asukasta per km2. Näin saisimme alueen työpaikkamääräksi 14000 henkeä ja asukasmääräksi 42000 henkeä. Kerrosalassa nämä luvut tarkoittaisivat 420000 k-m2 liike- ja palvelualaa ja 1680000 k-m2 asuinalaa. Yhteensä siis 2,1 milj. k-m2. Alueella on korttelipinta-alaa 1,4 km2 ja korttelitehokkuudeksi tulisi siten e=1,5.  Asukasta kohti kokonaiskerrosalaa tulisi vain 50 k-m2. Se on vähemmän kuin millään Herlsingin suurpiirin alueella nykyään. Pienin luku on nykyisin Itäisessä suurpiirissä. Siellä ollaan tasolla 60 k-m2 per asukas. Näillä lähtökohdilla alue ratkaisee Helsingin neljän vuoden kasvutarpeen MAL -tavoitekehikossa. Uudemmassa yleiskaavan tavoitekehikossa ollaanpaljon korkeammalla.

                                                                                                                                           

Suurempi kysymys on alueen toteuttamisen teoreettinen aikataulu ja rahan tarve, Taidetaan käytännössä olla lähellä Olkiluodon problematiikkaa. Perusinvestointeihin tarvittaneen noin 4 miljardia euroa nykyrahaa. Jos nyt ryhdyttäisiin heti puuhaamaan, asia voisi olla päätösvalmis kymmenen vuoden päästä. Siitä klassinen toinen 10 vuotta ensimmäisen toteutusvaiheen valmistumiseen. Uusimuotoinen Pisara voisi olla rakennettu ja toiminnassa vuonna 2035. Nykymuotoinen Pisara saattaisi hyvässä lykyssä päästä alkuun vuonna 2020 ja valmistua 2025. Viivettä tulisi siis kymmenisen vuotta. Varikkoalue voisi vapautua rakentamiseen vuonna 2040. Tämä tarkoittaisi, että alue olisi valmiiksi rakennettu vuonna 2050. Hyvä näin. Meillä onkin aikaa pohtia ratkaisua. MOT. Toivottavasti olen väärässä!  Ei olla jäniksen selässä. 

Rakentava ehdotus

Kaikki tuo keskustelu Pasilasta ja Pisarasta ja bulevardisoinnista ja kaupungin kehittämisestä viihtyisänä työn ja asumisen ympäristönä – asukkaiden kaupunkina, se on nyt tavallaan irtautunut todellisuudesta. Hoetaan mantroja, toiset hokevat kilpailukykyä, toiset tiivistämistä. Mukaan ovat vielä tulleet robotisointiin hurahtaneet, he uskovat kaiken muuttuvan vajaassa sukupolvessa – liikkuminen muuttuu, ihminen muuttuu, elämä muuttuu. Kaupungin kasvu painottuu maahanmuuttoon, emme kuitenkaan osaa kysyä heidän toiveitaan. He eivät vielä ole täällä. Kasvihuoneilmiö jatkaa kulkuaan – jatkaako? Onko kaikki vain epävarmuuden ja arvailujen varassa? Uhkaako meitä arvaamaton kriisi – aivan nurkan takana? Miksi Rockefeller tutkii kaupunkien kriisinkestävyyttä? Metropolikeskustelu, se on nyt 14 kunnan keskustelu. Miksi se ei ole keskustelua todellisesta verkostokaupungista.  Miksi kohtuulliset asunnot ovat tämän rajan ulkopuolella? Niitä on Lohjalla, Hämeenlinnassa, Lahdessa, Porvoossa ja Loviisassa. Nuo oikeat kaupungit eivät ole keskustelemassa metropolista.

Meillä on kirjo outoja kysymyksiä. Meillä on myös kirjo outoja ihmisiä jotka kyseenalaistavat. Jopa asukasvaikuttajat valittavat turhautumista asukasvaikuttamisen yrityksiin. Tutkijat ja suunnittelijat vaikuttavat kuitenkin tyytyväisiltä. Myös poliitikot ovat hyvässä hapessa. Byrokratian ja poliitikkojen myötäsukainen yhteistyö vie nyt hanketta kuin hanketta. Siinä moni ammatti-ihminen säkeentyy. Minä myös.

VASTA-AALLOKKO 2014

Pitäisikö tehdä kriittinen läpileikkaus käynnissä olevista hankkeista? Sen nimi voisi olla VASTA-AALLOKKO - projektikokonaisuus, jossa hakijat, kansalaiset, tutkijat, yhteisöt voivat ehdottaa määrittelemiensä hankkeiden sosiaalisten, teknologisten ja taloudellisten vaikutusten tutkimusta. Oleellista olisi, että hankkeissa voitaisiin tuoda esiin kriittinen ja kriisitietoinen lähtökohta. Siinä toteutuisi EU:n vanha imperatiivi sosiaalitieteiden ja teknologiatieteiden vuoropuhelusta.

Tyypillisiä ohjelmaan hyväksyttäviä hankkeita olisi mm. tässä blogissa esillä ollut Olli Hakasen ja ARMI – yhteisön hankekokonaisuus, kasvihuoneilmiön vaikutukset meren pinnan tasoon ja ilmastoilmiöihin, kritiikki metropolialueen laajuudesta ja pyrkimys todelliseen verkostoyhteiskuntaan, asukasyhdistysten kriittinen suhtautuminen bulevardisointiin ja täydennysrakentamiseen, maahanmuuttokriittisten olettamusten vaikutusanalyysi suhteessa kaupungin voimakkaaseen kasvuun, robottiautouskovaisten ajatusmaailman verifiointi nykyisen liikennepolitiikan suhteen, kaupunkitiivistämisen ekologisten hyötyjen kriittinen tarkastelu, seudullisen joukkoliikennejärjestelmän kehittämisessä vallitsevan epävarmuuden sosiaalisten ja taloudellisten vaikutusten arviointi, jne. jne.

Tässä istuessa keksii paljonkin hankkeita – nämä tässä luetellut ovat aika suppeita kaupunkisuunnitteluun liittyviä asioita. Ne eivät puhu mitään kulttuurin osuudesta kaupunkikehittämisessä kilpailukyvyn rinnakkaisilmiönä. Siitä nimenomaan olisi puhuttava. Mutta tämä ei olekaan ohjelma. Ohjelma syntyy kun Helsingin kaupunkisuunnitteluvirasto panee tämän liikkeelle. Valitsee yhteistyökumppaninsa ja kehittää rahoitusmallin, valintamenettelyn ja panee toimeksi. Ajattelen rahan tarvetta. Paljonko sitä vuosittaisin tarvittaisiin näihin ”vasta-aallokko projekteihin? Luulen että 1,5 miljoonaa vuodessa antaisi hyvän potkun. Mukana voisi olla TEKES, Sitra tai muita kehityksestä kiinnostuneita. Naapurikunnat ehkä? HSL?

Kriittisen tarkastelumallin – VASTA-AALLOKKO 2014 - KRIITTISEN LÄPILEIKKAUKSEN – hyödyt ovat ilmeiset. Syntyvä ”virallisesti” hyväksytty vasta-aallokko pääsee esille, arvioitavaksi ja tasapuoliseen käsittelyyn niin mediassa, byrokratiassa kuin bisneksessä. Mikko Aho ja virasto – miten olisi?

Mielen tila – ihanien naisten teokset Teijon masuunilla – tervetuloa!

Mieletön juttu! P. Murole taidenäyttelyn kuraattorina. Olen insinööri ja vieläpä konsultti. Nyt siis minua pyydettiin taidenäyttelyn kuraattoriksi. Kysymyksessä on Tjudan pedagogiossa työskentelevän Arkipelag Workshopin näyttely. He ovat kaikki ihania naisia: Aino, Petra, Sara, Lotta, Tuisku, Liisa ja Maikki. Olen aiemmin kirjoittanut pari kertaa tuon ryhmän tekemisistä. Tunnenhan hyvin nuo ihanat naiset. Yksi heistä on vaimoni Liisa. Sukulaisuussuhteilla lienee siis selvä vaikutus. Sisäpiirihommia!

Mutta silti voit klikata tuohon tai tuohon:

http://penttimurole.blogspot.fi/2014/03/tjuda-pedagogi-ja-lapsimaestrot.html  tai http://penttimurole.blogspot.fi/2013/09/konstrundan-pitkin-rannikkoa.html .

Minulta puuttuu täydellisesti kuraattorin pätevyys. Mutta kunnia on suuri. Yritän toteuttaa minulle uskotun tehtävän antaumuksella. Esittelenpä siis seuraavassa hieman Teijon masuunin ympäristöä ja sitten yhden työn kultakin taiteilijalta. Näyttelyssä tulette näkemään useita teoksia kaikilta ryhmän taiteilijanaisilta. Tulette hämmästymään. Nyt on siis aika merkitä kalenteriin Teijo ja Teijon masuuni kesäkuun aikana. Näyttelyssä on myöskin ”miljoonalaatikko”. Sieltä voit parilla eurolla ostaa oikeita ”käsinmaalattuja” postikortteja ja pienoisteoksia. Lapsille on ikioma puuhapöytä. Lapset ovat suuria pikkumestareita. Nyt juuri on Tjudan pedagogiossa Kemiössä lasten ikioma näyttely. Se kestää yhden viikon.  Avajaiset pidetään perjantaina 23.5.

 

 https://www.facebook.com/ateljetjudapedagogi?fref=nf

  

Tjudan pedagogiossa toimiva taiteilijaryhmä on rekisteröitynyt nimellä Arkipelag Workshop. Ryhmä tekee pääasiassa grafiikkaa, mutta joukossa on myös valokuvausta ja lasitaidetta. Kuraattorille taiteen teon seuraaminen on mielenkiintoista puuhaa. Onhan siinä kaikilta osin kysymys taiteen teosta tekniikan keinoin. Mitä ajattelette kuparilevyistä, happoaltaista, hengityssuojaimista, sekuntikelloista, prässeistä ja keramiikkauuneista. Näyttely on avoinna kesäkuun ajan Teijon masuunilla. Laita navigaattoriisi osoitteeksi Telakkatie 17 Teijo. Tai aja Teijon kirkolle ja siinä masuuni on aivan kivenheiton päässä. Jos haluat tarkemmin kysellä soita 0500 476 406. Masuunilta on Salon keskustaan matkaa 18 km ja Mathildedalin ruukille ja satamaan 6 km. Näyttelyn avajaiset ovat sunnuntaina 1.6 klo 15. Toivotan teidät tervetulleiksi. Näyttely on muuten auki kesäkuun 28. päivään saakka.

Kun saavut masuunille Salosta päin näet pagodikirkon ja taustalla pilkistää masuunin kattorakenteita. ”Olet perillä” sanoo navigaattori.

Teijon maailmanlopun kirkko masuunin naapurissa

Teijon historian ensimmäiset tunnetut tapahtumat päivittyvät 1300-luvun lopulle. Teijo kulki aatelissuvulta toiselle. Tällaisia nimiä mainitaan: Frille, Horn, Boije, Oxenstjärna, Stålarm ja Burreus. Myöhemmin omistajana oli myös Wihuri. Automiehet muistavat tuon suomalaisen autoteollisuuden ihmeen: Teijo-merkkisen pakettiauton. 

Teijon teollisuushistoria alkoi 1600-luvun lopulla, kun maaherra ja vapaaherra Lorentz Creutz osti kartanon ja perusti masuunin. Masuuni valmistui vuonna 1688 ja oli yhtäjaksoisesti käytössä 220 vuotta. Creutzin kuoltua hänen leskensä saapui Ruotsista johtamaan tilaa ja masuunia. Tämä vihjeenä Suomesta paenneille kartanon omistajille: voi myös palata takaisin ja silti menestyä. Seuraava omistaja oli Klaus Fleming. Teijon teollisuus laajeni. Alueen padotut järvet tarjosivat vesivoiman. 

Eniten tarinoita taitaa olla Robert Bremeristä. Hän oli tilanomistajana 1800-luvulla. Bremer oli itseoppinut matemaatikko ja tähtitieteilijä. Hän ennusti tähdistä suuren vedenpaisumuksen, joka tuhoaisi Turun kaupungin ja samalla myös Teijon. Hän rakensi itselleen ja perheelleen ”arkin”, proomun, jossa he odottaisivat kyyhkysen kuljettamaa öljypuun oksaa. Vedenpaisumuksen päivämääräksi ennustettiin helmikuun 15. päivä vuonna 1826. Kun veden paisumus ja maailmanloppu jäivät sitten tulematta, Bremer käytti arkkiaan kaupallisiin tarkoituksiin proomuna. Kiitollisena ennusteensa toteutumattomuudesta Bremer rakensi Teijon kirkon. Itämaisia vaikutteita sisältävä arkkitehtuuri saattaa olla Robertin isän Josefin ulkomailta tuomaa oppia. Kirkko valmistui vuonna 1830. Sitä on väitetty Suomen pienimmäksi kivikirkoksi. Mitat olivat: pituus 20 kyynärää, leveys 14 kyynärää ja korkeus ylimpään huippuun 40 kyynärää. (1 kyynärä = 24 tuumaa = 59 cm.) Kirkon tornin huippuun on siis lähes 24 metriä. 

Kirkko oli neljäs yksityinen kirkko Suomessa. Kirkon omistuksesta on meidän aikanamme käyty pakkohuutokauppoja. Erikoista. Kirkkoa ja hautausmaata pakkohuutokaupattiin konkurssien jälkiseurauksena vuonna 1999. Asialla olivat erinäiset liikemiehet ja saataviaan perivät rahoittajat. Pohjahintana oli 70000 markkaa.  Lopuksi hinta nousi 275000 markkaan.. Hyväksi onneksi kirkko päätyi paikallisen kirkkoyhdistyksen haltuun. Onnittelut.

  

1.6.-29.6.2014 Teijon Masuunilla Mielen tila

 Masuunin galleriassa on esillä taideyhteisö Arkipelag Workshop: Aino Toivettula, Petra Kallio, Sara Ilveskorpi, Liisa Ilveskorpi, Lotta Leka, Tuisku Torkkeli sekä Maikki Ilveskorpi.

Miksi näyttelyn nimenä on Mielen tila?

 En tiedä varmaa vastausta, mutta yritän spekuloida. Miten ajatus johti tähän nimeen? Minkä vaihtoehtojen ja ajatussisältöjen kautta tuohon nimeen päädyttiin? Ensin ideana oli ”Naisen vaatteet” – olihan kysymyksessä ryhmä naistaiteilijoita. Havaittiin kuitenkin, ettei ryhmällä ollut ajatuksena naisasian julistaminen. Ja olihan näyttelyyn tulossa kuvia ihanista Kemiönsaaren miehistä. Nainen ja mies – tasa-arvon puristuksessa. Sitten rentouduttiin ja nimeksi heitettiin: ”Naisen vaatteissa – tai ilman”. Se tuntui kivalta. Vaatteet – ympäristö, kaikki muuttuvat – ihminen niiden sisällä. Kukaan ei voi täysin niistä vapautua. Olla aivan pelkkä ihminen, se on mahdotonta. Taas pelättiin nimen johtavan harhaan.  Alkoi uusi pohdinta.  Joku esitti nimeksi ”Unelma – jokaisella omansa”.  Niinpä niin. Nuo teokset, ne ovat tavallaan unelmia - unelmia todellisuudesta, tai unelmia kesytetystä todellisuudesta. Tai ne ovat unelmia tarinasta. Tai sitten niillä ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa – ne ovat täyttä illuusiota. Mutta mikä tärkeintä: ne ovat ehdottomasti tämän hetken tuotosta.

Mielen tilaa ja ajan kuvaa

Seuraavassa siis yksi kuva ja pieni osa taiteilijan näyttelyyn liittyvästä statementistä.

Aino Toivettulan suurikokoinen fotoetsaus esittää tytön jalkoja.  Työn nimi on ”Tytön askelia”.  Aino kirjoittaa: ”Miten naiselliset voivatkaan pikkutytön jalat olla! Toivon näille jaloille vain viisaita ja kantavia askeleita. Kukin askel, jonka päätämme elämässämme ottaa on tärkeä. Varsinkin naisen. Tuntuu, että elämä odottaa meidän ottavan sen ensimmäisen askeleen ja määrittävän suunnan. Olkoon se vahva.”

Petra Kallion teosten erityiskohde on hiukset. Kuvassa näkyvä Petra Kallion teos on nimeltään "Kerro salaisuus" (medaljonki, etsaus/akvatinta, pigmentinsiirto silkille). Petra kirjoittaa: ”Kannan muistoja mukanani; valoja, välähdyksiä, lyhyitä onnen kantamoisia lapsuudestani. Katson kysyen sieltä tänne, tähän hetkeen ja tulevaan. Kannan mukanani sitä uteliaisuutta ja ymmärryksen nälkää. Kaiverran sen koruksi, istutan ihmetyksen keskelle kiveksi, ripustan kaulaani ja kannan edelleen. Kerro salaisuus! Kerro elämä… näytä aarre…”

  

Sara Ilveskorpi on tähänastisen taiteilijauransa perusteella leimattu lasitaiteilijaksi. Nyt hän on opiskellut myös puutarhuriksi ja haluaa yhdistää elävän luonnon omaan taiderepertoaariinsa. Hänellä on aikomuksena istuttaa avajaispäivänä kasvava veistos näyttelytilaan. Nyt kuitenkin Sara kirjoittaa: ”En siis tiedä voinko toteuttaa sitä "maa/kasviveistosta". Jos ei Saralta tule maata ja kasveja näemme varmasti hänen loistavia lasitöitään. Ainakin toivon niin. Tässä vaikuttava työ. Onko se vene vai hyönteinen? Vai kertooko se koko elämän katoavaisuudesta?

  

Tuisku Torkkeli on nuori valokuvaaja Strömman kanavalta. Hänen kokoelmassaan on loisteliaita valokuvia. Lieneekö nuoruuden syytä, että hän on ujo niistä kertomaan: ”Yyyy, olen tosi huono keksimään näitä tekstejä mun töihin. Kelpaisko vaikka siihen ’There's no cherry to pop'? Valokuvasarja esittelee Madridin drag queeneja." Tuisku oli vuoden Madridissa ja toteutti tämän mahtavan sarjan.

  

Lotta Leka kertoo vaikuttavan syvällä tavalla omaa tarinaansa. Hänen työnsä on tehty litografia menetelmällä, jossa kivelle syövytetty kuva vedostetaan prässin avulla paperille. Lotta kirjoittaa: ”Aloittaessani en aina tiedä miksi jotakin aihetta työstän, ja syyn tajuan vasta myöhemmin. Taide on erilainen kieli jolla puhua. Sen avulla voi kokea yhteenkuuluvuutta erilaisiin ihmisiin ja huomata elämäntilanteiden samankaltaisuutta, vaikka toisinaan kuvittelisi olevansa joidenkin tunteidensa kanssa yksin.”

  

Liisa Ilveskorpi on tehnyt akvatinta menetelmällä seitsemän kuvan Tallinna-sarjan. Hän kirjoittaa: ” Kuljen kaduilla, koen ja näen vanhan hansakaupungin, olen siinä osallisena. Valtava määrä historiaa, eri sukupolvien elämää, kohtaloita, vieraiden valtojen miehittäjiä. Näissä seinissä, kaduissa, ikkunoista näkyvissä kattoparruissa, tiivistyy ihmisten elämä.”

  

Maikki Ilveskorpi-Reiman on koulutukseltaan muotitaiteilija. Siksipä häntä kiinnostaa kangas. Nyt ryhmän jäsenenä hän on toteuttanut teoksia kuivaneula-menetelmällä silkille ja sitten silkkimaalaamalla vedoksia. Hän kirjoittaa: ” Silkki graafisen kuvan pohjana korostaa mielen liikkeiden herkkyyttä ja silkkivärien oikullisuus sekä arvaamattomuus on kuin elämä itse. Monesti kuvan tunnelma lähtee värin odottamattomista sulautumisista omaan suuntaansa ja vie eri suuntaan kuin mitä on alun perin ajatellut.”

Aamu alkaa räväkästi ”Ooke” Lehtovuoren terassilla

Minun aamuni alkoi pyöräilyllä Olli Lehtovuoren kotitalolle Pakilan Elontiellä. Ollin, tai minun kielenkäytössäni ”Ooken” tapaaminen on aina yhtä räväkkää. Siinä nopeasti ja selväsanaisesti klaarataan tärkeimmät. Kuten: ”Helsinki on täyteen rakennettu (melkein samaa mieltä), paitsi että korkeita torneja olisi hyvä rakentaa (täysin eri mieltä), sillä Helsingin siluetti on huonolla tavalla miltei pelkästään luterilaisten kirkkojen pilaama (no, voisi niitä kirkontorneja olla enemmänkin, luterilaisiakin), mitä nyt muutama savupiippu, Hotelli Torni kuitenkin hyväksyttävänä ilon tuottajana (täysin samaa mieltä)”.

Hei, kenen kuva tuo on? Ooken työhuoneen seinä on ihanalla tavalla tapetoitu, kuvilla, kartoilla, lehtileikkeillä. Ne kertovat ajasta ja paikoista. Nyt näen valokuvan – tuttu hahmo. Se on ystäväni Benito Casagrande. Hei, onko Benito sinunkin vanha kaverisi? Seuraa tarina: ”Me voitimme Beniton kanssa tasapelillä Kaarinan kilpailun. Saimme kukkapuskat. Kun menimme ulos juhlahuoneistosta, kukkapuskat kädessä, kaarinalainen vanha pariskunta seisahtuu katsomaan meitä hämmästyneen ihastuneina. ”Kyl mää oon ny kauhian iloine kun meil tääl Kaarinaskiin vihitään noit miespareja.” Yllätys, Kaarina eli lähes tätä päivää!  

Seuraavana vyöryvänä teemana on suuri ottomaanien ajan arkkitehti Mimar Sinan (1490 -1588). Mimar oli Michelangelon (1475 - 1564) ja Leonardo da Vincin (1452 – 1519) aikalainen. Sulttaani Bayezid II oli kutsunut kolmikon vuonna 1502 kilpailemaan Kultaisen Sarven ylittävän sillan suunnittelusta. Ainakin Leonardon 240 metrin jänteinen siltasuunnitelma on tunnettu. Muuten Venetsian ja Turkin sota oli juuri saatu päättymään – siksi ajatukset siirtyivät rakentamiseen. Venetsia ja Turkki olivat taistelemassa Välimeren herruudesta, mutta se ei estänyt italialaisten maestrojen hyötykäyttöä. Oltiin pragmaattisia.

https://www.youtube.com/watch?v=PeHF9nZLWvE Sinan the Islamic Architect

Väittävät, että tässä kuvassa, suuri rakentaja ja arkkitehti Mimar Sinan tarkkailee rakentajien työtä. Kysymyksessä on Suleiman Suuren hautamonumentin rakentaminen vuonna 1566. Epäilen tuota. Minusta tuo komea mies on laastin sekoittaja. Ei kai suuri rakentaja laastilapioon itse koskenut.

Toinen ottomaanien ja venetsialaisten sota kesti neljä vuotta 1499–1503. Kuva on Zonchion meritaistelusta 1499. Taistelu oli muuten ensimmäinen, jossa kanuunoita käytettiin laivoissa. Laivathan olivat sinänsä taideteoksia. Zonchion taistelussa ottomaaneilla oli 87 isompaa laivaa ja 200 pienempää alusta, venetsialaisilla taas 64 isompaa laivaa ja 100 pienempää alusta. Venetsialaiset hävisivät ja joutuivat maksamaan sotakorvauksia noin 10 vuoden ajan. Seuraava osapuolten välinen sota alkoi 35 vuoden päästä. Kaiken kaikkiaan ottomaanit ja venetsialaiset kävivät seitsemän varsinaista sotaa vuosina 1422 – 1718. Aina kaksi suurempaa sotaa sadassa vuodessa. Venetsialaiset menettivät vähitellen mahtinsa kauppa- ja merivaltana.

Leonardo da Vinci teki ehdotuksen Kultaisen Sarven siltaan vuonna 1505. Sillasta on myös pienoismalli Milanon Leonardon museossa. Sillan jännemitta oli 240 metriä. Siltaa ei rakennettu. Bysantin keisari Justinianus  Suuri oli rakennuttanut ensimmäisen sillan kuudennellea vuosisadalla. Konstantinopolin valloituksen aikaan vuonna 1453 turkkilaiset tekivät laivoista ”pioneerisillan”, joka mahdollisti joukkojen siirron. Ensimmäinen silta Kultaisen Sarven yli tehtiin vuonna 1836. Silta oli ponttonisilta. Nyt uusimmasta sillasta käydään kiivasta keskustelua. Keskustelun kuvassa on mukana Mimar Sinanin suunnittelema moskeija.

Kumpi on suurempi, Sinan tai Palladio?

Ooken mielestä Mimar Sinan oli huomattavasti suurempi arkkitehti kuin Andrea Palladio (1508 - 1580). Mimar Sinan oli ottomaanien sankariarkkitehti, mutta hän oli myös merkittävä insinööri. Hänen johdollaan rakennettiin linnoituksia, akvadukteja, siltoja, kouluja, moskeijoita, sairaaloita ja kylpylöitä. Hänen referenssilistassaan on yli 300 toteutettua työtä. Pitkä ikä, 98 vuotta, antoi hänelle monta elämää, insinöörinä, rakentajana ja suurena arkkitehtina. Olipa jopa Taj Mahal rakennettu hänen ideoidensa pohjalta. Ooke on innostunut. Hän kantaa laajaa lehtileikepakettia minun eteeni. Näetkö – mikä mestari?

Eipä silti, olihan ajan mestareilla esikuvia seurattavana. Pantheon oli valmistunut kaikille Rooman jumalille pyhitettynä ajanlaskun alun tienoilla. Hagia Sofia vuodelta 540 oli pyhitetty Pyhän Kolminaisuuden Jumalan Pojalle Logokselle (Λόγος = "sana", "älykäs keskustelu" tai "perustelu") ja Damaskoksen Johannes Kastajalle pyhitetyn basilikan paikalle rakennettu Umayaadin moskeija vuonna 630 – ne olivat mestareille malliksi.

Johannes Kastaja, Yahya, Zakariaksen poika, oli sekä kristittyjen että muslimien profeetta ja Jeesuksen esikäypä. Hänen hautamonumenttinsa on Umayyadin moskeijan sisätiloissa. Jeesus, Isa, on tietysti Islamin suuri profeetta, Koraanissa hänet mainitaan Jumalan lähettiläänä ja Messiaana joka viimeisenä päivänä nousee maan päälle, jakaa oikeuden ja voittaa väärän Messiaan – Antikristuksen. Tämä kaikki tapahtuu tuossa Damaskoksen moskeijassa. Kun kirjoitan Damaskoksesta tulen surulliseksi. Olen käynyt tuossa kaupungissa useita kertoja. Ystäväni Pekka Rautimon kanssa yritimme Syyrian valloitusta. Olimme Pitkänkadun hammamin kunniajäseniä. Nuo muistot kirvelevät. Ajattelen Aleppon ihania luonnonkivifasadeja. Täytyykö itkeä kun ajattelen Homsin vanhaa kaupunkia. Muistan selvästi tuon kokouksen Homsin vanhassa kaupungissa. Teimme EU:n maksamaa konsulttityötä kolmen kaupungin kehittämiseksi. ne olivat Homs, Aleppo ja Latakia. Sen minkä suunnittelijat kehittelevät, sen kranaatit tuhoavat. Ja tuhoavat saman tien kaiken jo sitä ennen, satojen vuosien aikana kehitetyn.

Johannes Kastajan hautamuistomerkki ja jäänteet (?) Umayyadin moskeijassa Damaskoksessa. Täällä tulee tapahtumaan Kristuksen ylösnousemus Messiaana viimeisenä päivänä. Täällä voitetaan Antikristus ja jaetaan lopullinen oikeus. Sitten kaikki on loppu.

Selimie moskeija rakennettiin vuonna 1575 Sinanin suunnittelemana, toisessa kuvassa Drina joen silta Visegradissa, Bosniassa, silta rakennettiin kristittyperäisen Mehmed Pasha Sokolovicin toimesta vuonna 1571, sekin Mimarin suunnittelemana, kolmannessa kuvassa Damaskokseen rakennettu Tekkiye moskeija, joka valmistui vuonna 1558.

Keskustelu siirtyy Kreetalle

Olli on Kreetan tuntija. Ooke sanoo, että Kreeta on pikemminkin manner kuin saari. Piirteli siellä jo 40 vuotta sitten minolaisen kulttuurin merkkejä. Nyt hän väitti kohteissa vierailua vaikeutetun. Ilmeisesti paikkoja varjellaan turistivirtojen kulutukselta. Näin oli tapahtunut myös Knossoksella ja samasta syystä.

Olli ei ole vielä lukenut blogiani Kreetasta. Nyt odotan innolla oikaisuja ja kommentteja. Ooke puhuu antaumuksella itäisen Kreetan Agios Nikolaus nimisestä kaupungista. Hän sanoo, että kaavoittajan käsi ja kuva eivät siellä ole päässeet kaupunkikuvaa monotonisuudellaan heikentämään. Katson Google Earthin kautta tuota kaupunkia. Laitan nimen korvan taakse. Ehkä joskus. Italia vetää, mutta ehkä vielä kerran Kreeta.

Ooh! Nyt hän soittaakin. Antaa synninpäästön. Kertoo uusia tarinoita. Ihana mies tuo Ooke. Mutta eipä ihmekään tuo kaikkihan on kiinni naisesta. Ooken vaimo Maija-Liisa on ihanista ihanin ja kaunis.

Saarelaisilla oma laki

Kun nyt oleskelen kesäaikaan paljon täällä Kemiönsaarella, keskustelussa löytyykin hyvä aasinsilta Kreetan ja Kemiön välille. Kreetalla ja Västanfjärdillä on jotain yhteistä. Meidän Kreetan matkallamme opas kertoo eteläisen Kreetan ominaispiirteistä. Siellä on oma kulttuuri ja oma järjestys. Pohjoisen poliisit eivät hallitse aluetta. Sinne voivat poliisivoimatkin mennä vaan suuremmalla joukolla. Alueella on oma laki. Jos joku viranomainen hölmöyttään pystyttää nopeusrajoitusta osoittavan liikennemerkin tien varteen, ei aikaakaan, kun paikalliset haulikkomiehet ampuvat tuon merkin seulaksi. Tämä näyttää olevan etelärannikkojen ominaispiirre, sillä mitä kuulenkaan? Västanfjärdissä on kuulemma myös oma laki. Ajetaan rekisteröimättömillä autoilla, oikaistaan liikennekorokkeiden väärältä puolelta ja jätetään nopeusrajoitukset omaan arvoonsa. No, pientä omaakin kokemusta asiasta on. Se lienee siis totta.

Saarelaisten oma laki

Haluankin lisätä tähän omalakisten saarikokemusten listaan vielä Vormsin saaren Virossa. Vormsi on vanhaa ruotsalaisasutusta. Siellä on Österby, Västerby ja Norrby. Viimeinenkin ruotsalainen lähti jo toistakymmentä vuotta sitten. Itse asiassa tapasin viimeisen ruotsalaismiehen Vormsin majakan äärellä kymmenisen vuotta sitten. Rannalla vanha mies laitteli venettään, menin kyselemään kuulumisia: ”Kas te rääkite Soome keelt?” ”Nej, de går bättre på svenska!” Hän oli viimeinen ruotsalainen saarella. Tai oli vielä toinenkin: ”En gammal käring i Österby!” Näin muuttuu maailma, mutta ei kaikki, ei saarelaisuus. Paluumatkalla lossilla kuuntelen keskustelua. Mies kertoo kavereilleen äskeisestä tapauksesta. Huom! Elettiin aikaa 90-luvulla. Venäläinen virolaismafia oli ottamassa saarta kontrolliinsa. Hotelli oli operaation kohteena. Puskaradio toimi välittömästi kun mafiamiesten mersut nähtiin lautalla. Määränpää selvisi, se oli saaren hotelli. Yöllä saarelaiset haulikkomiehet rei’ittivät mersujen kylkipellit seulaksi. Autot hävisivät ja saarelaisten oma laki säilyi.

Unta ja todellisuutta

Näin unta kevätauringon ja pakkasaamun ristiriitaisissa tunnelmissa - aamun loistavan kirkkaassa valossa ja kauneudessa. (Tämä tapahtui jo neljä päivää sitten, nyt on ollut pelkkää harmautta). Todellisuudessa olin lämpimän peiton alla Liisan kyljessä, mutta unessa olin rautatientorilla. Istuin jonkun entisaikojen rautatievirkamiehen seurassa. Valitin hänelle asioiden lukkiutumista. Keskustelua ei sallita. Mandaatin saaneet virkamiehet vievät suunnittelua, ja sen mukana kansaa, niin kuin pässiä narusta. Niin, huomatkaa - tämähän oli unta. Unilla ei ole yleensä mitään tekemistä todellisuuden kanssa.

Unessa olet näyttämö, näyttelijä, kuiskaaja, ohjaaja, kirjailija, yleisö ja kriitikko.

Freud se unien selittelyn varsinaisesti aloitti, mutta minun uneeni sopii paremmin C. G. Jungin selitys: ”Koko unityö on olennaisesti subjektiivista, ja uni on teatteri, jossa unennäkijä on näyttämö, näyttelijä, kuiskaaja, ohjaaja, kirjailija, yleisö ja kriitikko. Uni on tästä perspektiivistä arvokas avustaja kuvatessaan ja kuvastaessaan rehellisesti ja aidosti nykyistä elämäntilannetta tai ennakoidessaan tulevia ratkaisuja, tulevaisuuden suunnittelua ja tavoitteellista muovaamista.”

No, tämähän osui varsinaisesti nappiin, sillä juuri tuossa suunnitteluasiassa halusinkin olla ohjaaja, näyttämö, kriitikko ja yleisö etc. samanaikaisesti.

Niin mitä tuossa unessa tapahtuikaan? Tapahtui sellaista, että tuo entinen virkamies kertoi kuulemansa jutun: ”Nyt on sellainen uusi tilanne, että liikenneviraston johtavat virkamiehet, Ruohosen Kari mukaan luettuna, ovat valmiita keskustelemaan raideliikenneverkon optioista. Kaikki mitä ei ole rakennettu – vain paperilla, on vielä helposti ja halvalla muutettavissa ja siten keskusteltavissa.”

Hieraisen silmiäni, ensin hetken luulen eläväni uutta todellisuutta. Mutta sitten, miltei samassa hetkessä kirkas kevätaurinko avaa silmäni, olen todellisuudessa!

Puhelin soi!

Siellä soittaa Olli Hakanen, arkkitehti ja maailmanparantaja. Hän kertoo kehittäneensä konseptin, jossa Helsingin asema siirtyy pääosin Pasilaan - Pisaran myötävaikuttamana. Pisara modifioidaan silmukkaradaksi ja vapaaksi jäävälle alueelle rakennetaan asuntoja tuhansille tai kymmenille tuhansille. Tällä ratkaistaan bulevardisoinnin epäonnistunut konsepti tyylikkäällä ja kaupunkimaisella tavalla. Olli on nykyajan Don Quijote. Don Quijote da la Stadi.

 

 Peloton hyökkäys kohti byrokratian valloittamatonta linnaketta.

Olli uskoo ilmeisen selvästi, että uneni voisi olla totta. Minä olen menettänyt uskoni - mitä nyt unissa. En myöskään halua ryhtyä Ollin Sancho Panzaksi, vaikka uneksinkin. Saattaisin vielä joutua nostamaan pystyyn kaatunutta isäntääni. Pian muuten Olli esittelee suunnitelmaansa. Se tapahtuu Laiturilla ensi viikon maanantaina 19.5 klo 17-19 https://www.facebook.com/EntajosHelsinki .

Sancho Panza kokoilee isäntäänsä hevosineen ja kaluineen, taistelu on jälleen kerran päättynyt.

Maailmassa on onneksi erilaisia ihmisiä

On ihmisiä jotka uskovat kaiken olevan muutettavissa, kunhan vain sitkeästi yrittää. Tarkemmin sanottuna, että ainakin kaikki se, mikä on vasta suunnitelmissa, on helposti muutettavissa. Tällaisia ihmisiä saatetaan kutsua maailmanparantajiksi, Pelle Pelottomiksi tai kylähulluiksi. Aika usein tällaiset ihmiset saattavat kutsua itseänsä poliitikoiksi. Politiikkaan kuuluvat ilman muuta katteettomat lupaukset. Itseoikeutettuina ryhmään kuuluvat kvartaalitalouteen oleellisesti kuuluvat brändin ja trendin tekijät. Hehän pyörittävät ihmisiä kvartaalitalouden tapaan kevät-, kesä-, syys- ja talvitrendien mukaan. Tekniikan ja yhdyskuntasuunnittelun rintamalla nämä kvartaali - ihmiset kutsuvat usein itseään tutkijoiksi. Tällaiset ihmiset ovat byrokraatin kauhu. Byrokratia on esitellyt oikeat asiat ja teettänyt oikeat päätökset. Ne ovat kestävää kehitystä. Niitä ei muuta aika eikä trendit.

“Whatever you do will be insignificant, but it is very important that you do it.”
― Mahatma Gandhi

Toisaalta on ihmisiä, jotka uskovat ettei mikään muutu, ainakaan lyhyellä tähtäyksellä, ja ei ainakaan ihmisten tai poliitikkojen toimesta. Jos jokin muuttuu, se tapahtuu luonnon tai jonkun muun korkeamman voiman vaikutuksesta. Tällaiset ihmiset ovat byrokratian suosikkeja. He ovat vaivattomia, eivätkä he tee valituskirjelmiä, sillä mikään ei kuitenkaan muutu - ei edes valittamalla. Heillä on terve realiteettien taju.

Ihmisten lisäksi meillä on tehopoliitikot. He eivät ole tavallisia ihmisiä. He ovat uskaltautuneet edustamaan suurta joukkoa kansalaisia, jotka eivät taatusti ole arkipäivän asioissa heidän kanssaan samaa mieltä. Muistuu mieleeni mielenkiintoinen tutkimus, jossa testattiin kansan mielipiteitä poliitikkojen mielipiteitä vastaan. Kolmantena komponenttina olivat ”luulee tietävänsä” asiat. Eli siis mitä poliitikot ajattelivat kansan olevan mieltä. Tässä mentiin hakaukseen. Poliitikoilla luulo kansan mielipiteestä ohjasi ajattelua. Kansa ei kuitenkaan ollut sitä mieltä mitä poliitikot luulivat tietävänsä heidän olevan.

 Konkreettisesti unessa oli kysymys Helsingin keskeisistä osista, yleisesti siinä oli kysymys

keskustelun puutteesta ja mahdottomuudesta ja vallan kätketyistä foorumeista.

Linjansa valinneet eivät keskustele!

Tässä kysymyksenasettelussa tullaankin nykypäivän kaavoituksen ja tiivistämiskeskustelun dilemmaan. Jos unessani Kari Ruohonen yllätti valmiudella keskusteluun, niin ystäväni Ode Soininvaara kuin hänen mukavat liittolaisensa eivät varmaan halua kuunnella ja keskustella. He ovat linjansa valinneet. Onko valveuneni totta? Heillä on varma usko oikeista asioista. Ja he ovatkin oikeassa kehityksen suunnasta. Mutta ei muutoksen äärimmäisyydestä.

On minulla muitakin ystäviä tai kavereita, jotka ovat ikään kuin menossa metsään Pelle Pelottoman tavoin. Tai oliko se kylähullun tavoin. Maailma on muutoksessa. Muutos on voimakas. Muutos on ensisijaisesti sosiaalinen muutos. Nyt kuitenkin Pelle Pelottomat ja kylähullut luulevat muutoksen olevan ensisijassa äärimmäisen nopea tilallinen muutos ja fyysinen muutos. Autot muuttuvat robottiautoiksi, talot muuttuvat puolipilvenpiirtäjiksi, kaupunginosat muuttuvat kompaktikaupungeiksi, kaupunkimoottoritiet muuttuvat bulevardeiksi ja kaiken keskellä syrjäytyminen lisääntyy silmissä.

ihmiset muuttuvat – niin millaisiksi ihmiset muuttuvat? Sitä ei ole paljon keritty ajattelemaan. Yhteiskunnallinen muutos, kansainvälistyminen ja monikulttuurisuuden pikainen sulauttaminen ja kotouttaminen – nekään eivät ole agendalla. Keskustelunaihe on tabu. Joku voi väittää asiasta keskustelua rasismiksi.  Ne ovat asioita, jotka muhivat itsekseen. Niitä ei saa suunnitella eikä niistä tarvitse keskustella. Niistä ei myöskään voi keskustella. Niihin ei tarvitse myöskään erityisesti rahallisesti investoida eikä henkisesti panostaa. Poliittisesti on parasta, kaikille mielipidesuunnille, että nämä asiat kuoliaaksi vaietaan.

Ne ovat samaa kategoriaa kuin kehitysapu. Taasko ajauduin tuohon vanhaan keppihevoseen?

No, mikä nyt kehitysavussa on vikana?

Annetaan virkamiesten luottaa kansainvälisiin organisaatioihin, vähennetään oma ajattelu minimiin, minimoidaan myös rahoitus, unohdetaan kahdenvälinen työskentely – se on paras tapa unohtaa ongelma. Niin mikä ongelma? Ongelma on juuri se sama ongelma, joka aiheuttaa arabikadun, bagdadin shiatsunnit, egyptintalven, syyriansyksyn, ukrainankesän ja venezuelanguarimbasit. Se on köyhyys ja epätasa-arvo, työttömyys ja täydellinen toivottomuus tulevaisuuden suhteen. Joku sanoo sen kuitenkin olevan vain ja ainoastaan demokratiavaje.

Kun väestöstä puolet alle 20-vuotiaita, kansantulo on alle 5000 USD per asukas ja työttömyys on 20-40 % maissa, joissa naisten työttömyyttä ei edes oteta lukuun, siinä on arabikevään ainekset.

Totta, mutta ei pelkästään ja aivan. Tai mitä demokratialla nyt tarkoitetaan? Suomen poliitikot sanovat syyksi demokratiavajeen ja haluavat lähettää paikalle demokratian asiantuntijoita. Se vaikuttaa hieman samalta strategialta kun uskovaisten kiihkeä halu lähettää paikalle lähetyssaarnaajia, jota käännyttävät vääräuskoiset oikeauskoisiksi. Tai sitten se vaikuttaa hieman samalta kuin aikoinaan siirtomaavaltojen vilpitön halu ohjata parhaat nuoret upseerinsa ja kelvolliset sotamiehensä toteuttamaan kurjien villi-ihmisten kouluttamista ja kasvattamista, korjaamaan heidän kulttuuriset virheensä ja kasvattamaan heidät ulos taikauskosta. Tässä agenttien maailmassa tulee sarkastiseksi. Kaiken hyvää tarkoittamisen takana on aina valtaan, rahaan tai uskoon liittyvä salaliittoteoria.

Juuri hyvää tarkoittavat ovat ärsyttäneet liian nopeasti liikkeelle kohtaloaan ja tulevaisuuttaan etsiviä voimia, luoneet uskon mahdottomasta, ja vielä uskon uskon voimasta ja aikaan saaneet kaaoksen. Ja kaikki hyvää tarkoittava ”demokratisoiva” muutospyrkimys lopulta johtaa sotilasdiktatuuriin. Sopankeittäjiksi paljastuvat usein erilaiset agenttivirastot, terrorismin vastustajat,  oikeauskoiset ja oligarkit.

Miten minä jouduin tuosta Ruohosesta, Soininvaarasta ja Hakasesta tähän globaaliin onnettomuusteoriaan? Tämä viimeksi mainittu aihe ei ole kuulunut heidän harrastuksiinsa. Heidän pyhä tehtävänsä on ratkaista pisarat ja bulevardit. Ongelmista helpoimpia – mutta silti niin kiinnostavia.