Maailmankirjat sekaisin

Nykyisessä maailmantilanteessa itse kukin saattaa kysellä itseltään ja kavereiltaan: missä nyt olemme, miten tänne jouduimme ja miten täältä pääsee pois? Kysymykset saattavat koskea sotaa terrorismia vastaan, muuttuuko se sodaksi meitä itseämme vastaan? Lienee aiheellista kysyä myös pakolaisinvaasiosta, onko se jatkuva kansainvaellus, vai voiko sen padota? Miksei, hyvä kysymys on myös poikapakolaisten kotouttaminen, voivatko perheyhteiskunnan nuoret kotoutua yksinäisyydessä? Voiko yksinäinen yleensäkään kotoutua? Kysytäänpä sitten näitä kolmea asiaa. Mutta vastataan tässä vaiheessa uusilla kysymyksillä.

ISIS-ISIL-DAESH

Ajattelemme että ISIS on suurin uhkamme. Ajattelemme, että tämän terroristijärjestöksi luokittelemamme yhteisön tuhoaminen johtaa terrorismin päättymiseen. Aivan samalla tavalla kuin ajattelimme, tai annoimme sen paremmin ajattelematta muiden ajatella, että Irakin sodalla vapautamme maailman kemiallisten aseiden uhasta. Ja samalla kun pääsemme Saddam Husseinista, pääsemme terrorismista ja syntyy myös uusi demokratia Lähi-itään – meidän länsimaisella avullamme.

Kyllä, pohjoisamerikkalaiset konsulttitoimistot tekivät täyttä päätä strategioita sellaista ihmettä varten. Kanadalaiskansainvälinen BearingPoint, sai lähes 300 miljoonan USD toimeksiannon USAID:ilta Irakin bisneksenteon ja lainsäädännön kehittämiseksi. Tehtävään kuului myös pankkisektorin avaaminen ja uuden valuutan luominen. Firma kai sitten sotkeutui vielä Bushin hallinnon vaalirahoitusepäselvyyksiin ja sitten lopullisesti Irakin sisäiseen valtataisteluun ja uskonnollispoliittiseen kaaokseen. Samainen firma tuli meillekin tutuksi Ammanin projektissa 2008 ja taisipa tuon firman nimikyltti näkyä Helsingin Ruoholahdessa joitakin vuosia sitten.

Liittoutuneet piirsivät Lähi-idän rajat toisen maailmansodan jälkeen. Maata jaettiin, mutta myös öljyä jaettiin. Paikalliselta väeltä ei juuri neuvoja kysytty. Tuskinpa siinä olisivat osanneet neuvoakaan. Nyt on taas uusjako menossa, Kaikki ovat asialla.

Terrorismista olin kirjoittamassa – en konsulttitoiminnan kulttuurisesta epäonnistumisesta. Niin, tai sitten saatamme ajatella syyrialaisten olevan terroristeja silloin kun he taistelevat Turkin PKK:ta vastaan, joka taas on Turkin hallituksen mielestä terroristijärjestö.  Taas taistellessaan ISIS:tä vastaan Kurdistanissa tuo samainen järjestö kuuluukin hyvisten joukkoon. Heitä amerikkalaiset ovat lentohyökkäyksin tukeneet. Turkki taas kaveeraa ISIS- organisaation kanssa PKK:n nitistämiseksi. Assadia vastaan taistelevat Syyrian turkmeenit ovat taas turkkilaisten suojeluksessa ja venäläisten pommitusten kohteena.  NATOn kirjoissa PKK:laiset on terroristeja, YK taas ei listaa heitä terroristeiksi.

Syyrian hallituksen mielestä kapinalliset Al-Nusra joukot ovat luonteenomaisia terroristeja. Nusra taistelee myös ISIS- ja Hezbollah joukkoja vastaan, jotka taas taistelevat keskenään. Kurdijoukkoja on myös hyvin monina variaatioina. KDP on turkkilaismielinen, mutta PKK taas varsinaisen anti-Turkki. Syyriassa PYD-PYG on pro- PKK, kun taas KNC on pro-KDP ja anti -PYD. Otapa tuosta selvää.

Kapinallisten mielestä venäläiset ovat terroristeja, sillä he tukevat Assadia. Myös amerikkalaiset ovat terroristeja, hehän aseistavat kapinallisia.  Filosofi Noam Chomsky, kuulu amerikkalainen kulttuuriliberaali ja anarkosyndikalisti, on samaa mieltä. Hänen mielestään juuri amerikkalaiset ovat terroristeja. Kirjassaan "Maailmanvalta vai maailmanloppu" Chomsky nimeää terroristeiksi maailmanpoliisin - Yhdysvallat. Samaan kategoriaan pääsevät Israel, Venäjä ja Kiina. (Maailmanvalta vai maailmanloppu? : Yhdysvaltain globaali valtapolitiikka. Suom. Markku Päkkilä. Helsinki: Otava, 2004.)

Kuuntele maailman eniten siteeratun tiedemiehen ja ihmisen mielipiteitä:

Noam Chomsky: US is world's biggest terrorist  https://youtu.be/vRbnPA3fd5U

Sokaistu kansa, unohdus vie aikaa

Suomessa oli sisällissota joka kesti muutaman kuukauden. Venäläiset ja saksalaiset olivat siinä osallisia. Ruotsalaisia vapaaehtoisia oli paikalla. Sodassa sai surmansa yhteensä 35000 ihmistä. Sodan aikaisessa ja jälkeisessä kansallisessa vihanpidossa teloitettiin 10000 punaista ja 2000 valkoista. Vankileireillä valkoiset voittajat surmasivat 25000 henkeä. Naisia, lapsia, miehiä. Minun suvussani oli molempia sortteja. Ihmisten kesken ja sukujen sisällä selvittelyä jatkui sotiin saakka. Sotien jälkeenkin oli vielä paljon selviteltävää. Aikaa siis kuluu. Mitä tapahtui Balkanilla? Mitä tapahtuu Irakissa? Miten paljon syyrialaiset onnistuvat tappamaan veljiään ja sisariaan?   Jos taisteluun vallasta sotketaan uskonto, ollaan lohduttoman vaikealla polulla. Uskonto sinänsä ei ole syy eikä seuraus. Se on valtaa tavoittelevien sokaisu. Kansa sokaistaan oligarkien ja skolastikkojen toimesta. Toivottomuudessa Euroopan slummeissa eläville syrjäytyneille orjanuorille luodaan toivon kipinä. Syyriassa ja Irakissa on tapahtunut juuri näin. Siis toistan kysymyksen.

Suomalaiset olivat pahanteossa kun omia kansalaisia teloitettiin tuhansittain. Ja sehän oli isoisän aikaan. Taitaa Suomi olla teloitustilastoissa vielä reilusti ISIS:in edellä.

Kun ISIS tuhotaan terrorismi päättyy?

Luuleeko joku, että ISIS:in voittaminen johtaa rauhantilaan ja jälleenrakennukseen? Kaikkihan alkoi juuri Saddamin voittamisesta ja valtavasta satsauksesta jälleenrakennukseen. Tuodut miljardit dollarit hävisivät kuin tuhka tuulen, tai siis joihinkin taskuihin - näitä samaisia tuohia löytyy nyt Euroopassa vellovien pakolaisnuorten takataskussa. Ja tämä maassa, jonka öljytuotanto tapasi olla 4 milj. barrelia päivässä. Ja siis tämä maassa, jonka öljyvarat ovat viidesosa kaikista maailman korkkaamattomista öljyvaroista. Kirjoitinpa erilaisista valloitusretkistä blogin jo viime vuoden puolella. Silloin ei ollut vielä aavistusta nykyisen kansainvaelluksen luomasta sekasorrosta. http://penttimurole.blogspot.fi/2014/11/teloittajat-teloitetaan.html .

Varoitus! Jos satut olemaan kovin herkkäsieluinen, niin ei kannata katsella liiaksi ISIS-poppoon mieluusti esittämiä kurkunkatkaisukuvia ja videoita. erehdyin niitä eilen vilkuilemaan ja menetin yöuntani kun mietin noiden onnettomien poikien äitien tunteita - jos kuvat eteen ajautuvat. Siinä ihmislapsen kaula katkeaa niin kuin lampaankaritsalla.

Eräänä päivänä teloittajat teloitetaan

ISIS, Islamic Caliphate of Iraq and Levanti, heistä on nyt tullut pahan symboli. Heidän johtajansa ovat Saddam Husseinilaisia, jotka älykkäänä vähemmistönä hallitsivat enemmistöltään shialaista Mesopotamian maata Saddamin aikana. He sitten nyttemmin joutuivat rangaistukseksi sivuun politiikasta – jenkkien tuella. He panivat viisaat aivonsa yhteen. Valta on saatava niille, joille valta kuuluu!. Irakilaiset ovat fiksua sakkia, mutta julmaa. Heidän maassaan on aiemminkin ollut yleinen tapa vetää vallasta syöstyn hallitsijan ruumista hevosella pitkin katuja - siinä touhussa ei muuten kauan pysy elossa.

Aivoista oli puhe. Ja aivot keksivät islamilaisissa piireissä vallitsevan ylitarjontaa soturikandidaateista. Omassa ympäristössä ja vielä länsimaissa on työtöntä ja haasteita kaipaavaa nuorisoa yllin kyllin. Rekrytointi tuotti tulosta, Syyrian kriisi siivitti asiaa. Ja homma napsahti kasaan. Uskonnolla ei ole sinänsä mitään tekemistä asian kanssa. Kysymys on heimoyhteiskunnan rakenteista ja vallasta. Valta jakaa rahat. Valta ei ole itsetarkoitus. Raha on itsetarkoitus. Näiden aseistetuilla Toyota Hi-Luxeilla kaahaavien nuorten taustalla ovat todelliset oligarkit ja salaliittolaiset. Kaahaavat nuoret ovat vain palkkasotureita, jotka joutuvat aikanaan sivuun. Oikeasti vääräuskoiset uuskäännynnäiset teloitetaan. Heihin ei voi luottaa. Teloittajat joutuvat itse teloitetuiksi.

Vielä äideistä

Viikkopari sitten kirjoitin muslimien matriarkaalisuudesta. Suomen vihapuhekirjoittelussa muslimeja kohtaan miehet ottavat naiset avuksi ja vetoavat nimenomaan naisten asemaan pahan merkkinä. Vuosikausien oleskelu arabimaissa ei suinkaan tue väitettä naisten alistetusta asemasta. Tietysti vaimostaan pääsee teoriassa eroon sanomalla kolme kertaa ”anna vetää”, tai sanomalla ”fii settiin älf dähiä”, pääsee eroon jo yhdellä sanomalla. Mutta jos tulee katumapäälle, homma ei olekaan aivan helppo, sillä vaimo on ensin naitettava jonkun muun kanssa, sitten vasta saa takaisin. Mutta, mutta, kodeissa naiset hallitsevat. Mies, joka uskaltautuu keittiöön, kutistuu hyvin pieneksi. Naimakauppoja tehtäessä naiset sopivat asioista. Miehet sillä aikaa rukoilevat. Heillä kun on yhteys korkeimpaan, naisilla taas hoidossaan raha-asiat ja naimakaupat. 

Äideistä piti puhuman. Katsellessani videoita pakolaisasioista katselin ensin äitiä Damaskoksen basaareilla. Hänellä on viisi poikaa. Hän on pukeutunut tyylikkääseen beigenkeltaiseen perinneasuun. Hiukset ovat tiukan silkkihuivin peitossa. Huivi on samaa väriä kuin kaapu. Hän on selvästi sivistyneistöä. Hän sanoo mielihyvin uhraavansa marttyyreina kaikki poikansa kotikaupunkinsa ja Basharin puolesta. Sitten hän purskahtaa itkuun. Pojat ovatkin paenneet Eurooppaan. Hänet ja sisarukset on jätetty yksin ilman turvaa. Äidin pääsy taivaaseen on nyt riskialtis juttu. Olinko nyt ilkeä? Mutta niin se on, että marttyyri vie mukanaan taivaaseen kaikki lähiomaisensa.

Toinen äiti on Turkissa pakolaisleirillä. Hänellä on okranpunainen perinteinen asu. Hän on selvästi kansan nainen. Hänen poikansa ovat kapinallisia ja vastustavat Basharin hallitusta. Niin hän sanoo. Haastattelija kysyy: missä pojat nyt ovat? Pojat ovat paenneet Kreikan kautta Eurooppaan. Äiti on vihainen. Hän viittoilee kohti Syyriaa ja sanoo poikien pettäneen jihadin. Se olisi poikien oikea tehtävä. Kuolla marttyyreina jihadin puolesta. Nyt kaikki neljä poikaa ovat kelvottomia pelkureita. Äiti ja sisaret ovat yksin vailla turvaa pakolaisleirillä. Isä on saanut surmansa tynnyripommista. Kotikatu on raunioina. Kuka uuden kodin rakentaa – jos rauha yleensä tulee?

IKEA pyysi Turun taideakatemialta teosta, joka yhdistää ekologian ja pakolaisongelman. Led-valoilla haluttiin näyttää ekologian voimaa ja toisaalta IKEA halusi esiin ihmisyyden näkökulman liittyen pakolaisongelmaan. Jokaisesta myydystä LED-valaisimesta menee yksi euro UNCHR pakolaistyöhön. Sukulaiseni Sara Ilveskorpi teki opiskelijatovereidensa kanssa Raision IKEA:aan teoksen nimeltä ”Breath of Life”. Tyhjään tilaan on sijoitettu 178 lamppua. Taustalla on videoteos, jossa turvapaikanhakijan rinta ja hengitys ovat nähtävissä. Led-valot hehkuvat hengityksen tahdissa. Loistava idea! IKEA:n kampanjan nimi on ”Brighter Life for Refugees”. Kuvat Sara Ilveskorpi.

Tietoa kampanjasta:  http://www.unhcr.org/55277f329.html

Nuorten miesten pakolaisarmeijat

Armeijat ovat olleet tunnettuja siitä, että vallattujen maiden naiset ovat sotureiden saalis ja palkkio. Nyt kun meille on saapunut mittakaavaltaan valtaisa nuorten miesten joukko – irtolaisina, ilman perhettä ja ilman auktoriteetteja, ollaan todella erikoislaatuisessa tilanteessa. He eivät ole organisoituneita armeijoita esimiehineen. He ovat yksin ja omillaan. He eivät ole koskaan elämässään olleet tuollaisessa tilanteessa. Aina on ollut isoäiti ja isoisä kaiken vartijoina. Suurperheen jäsenet ovat ylläpitäneet sosiaalista kontrollia. Kavereiden kanssa on käyty teellä ja vesipiippua kurnuttamassa, Joissain paremmissa kuppiloissa on nähty nuoria hunnutettuja naisia omassa seurassaan, myös vesipiipun parissa, valtavia savupilviä puhaltelemassa.. Se on ollut jännittävää. Vesipiippu on nuorten naisten emansipaation merkki ja symboli. Vesipiipputytöt ovat perhetyttöjä rohkeammasta päästä. Mutta heille ei auta huudella. Veli saattaa olla lähettyvillä – ja onkin. Siitä huutelusta tulee pahasti turpiin. Tietysti suurkaupunkien kaduilla liikkuu myös epämääräisiä tyttöjä. Muualta tulleita. Heidän hiussuortuvansa tunkeutuvat houkuttelevasti esiin huivin alta. Ranskalaiset korot ja hieman nilkkaa paljastuu kaavun alta. Jollakin heistä on huivissa leopardikuviointi. Heille huudellaan. Nämä tytöt ovat siihen tottuneet. Huutavat takaisin. Pojilla on haaveena vaimo - joskus. Ensin on hankittava asunto. Mies hankkii asunnon, nainen tuo taloustarvikkeet. Tuleva vaimo on usein valmiiksi katsottuna. Hänet jo 14-vuotiaana kihlattiin tai sovittiin. Olihan tuo poika siitä tietoinen. Mutta tyttö on pikkuserkku, jota näkee vilaukselta vain suurperheen isommissa juhlissa, häissä tai hautajaisissa. Miehet ja naiset oleskelevat eri tiloissa, varsinaista kanssakäymistä ei ole. Eletään omaa elämää. Netistä nähdään hyvä ja paha. Pojat ovat poikia. Temput tehdään pojat keskenään ja tytöt keskenään.

Nämä pojat ovat nyt Suomessa. He nukkuvat ohuilla patjoilla vastaanottokeskusten saleissa. He ovat yksin. Heillä on kylmä. Heillä on ikävä huolehtivaa isoäitiä. Heillä on ikävä aterioita, joilla miehet istuvat suurien metallisten tarjottimien ympärillä, nuoremmat perheen pojat tuovat messinkisellä nokallisella kannulla käsienpesuvettä, sitten käydään käsiksi mezzeen. Se on loistelias alku. Senjälkeen saatetaan syödä: Kebab  , Falafel  Kubbah tai Masgûf.

Nyt he ovat täällä. Riippumatta syistä. Kuka pakeni asepalveluun joutumista. Kuka pelkäsi kurkun leikkaajaa. Kuka tuli tiedustelijana. Kuka lähti työn toivossa. Kuka ajatteli naisia. Kuka liikahti vain aivan vahingossa. Kuka halusi auton. Oliko jollakin tavoitteena perheen yhdistäminen. Nyt he ovat täällä. Mikä nyt eteen?

Nimby vai Yimby?

Kulunut seminaariviikko oli aivan erinomainen. Siihen sisältyi myös odottamaton yllätys. Yllätys ei ollut mikään ennenkuulumaton tieto tai järkyttävä uutinen. Yllätys ei ollut myöskään bulevardikaavan hyllytys tai pisaran tyrmäys. Yllätys oli Laiturilla pidetyn paneelin kuulijoiden ikä. Olin nimittäin pitkästä aikaa tilaisuudessa, jossa kuuntelijoiden keski-ikä oli karkean arvion mukaan hieman yli 20 vuotta. Panelistien keski-ikä oli täysin samaa luokkaa kuulijoiden iän kanssa. Yksi 81-vuotias ei pystynyt keski-ikää jallittamaan. Eikä kaksikaan, sillä ilmestyihän Laiturille ystäväni Arto Salmela, ansioitunut joka paikan seminaariluuta. Yleisön keski-ikä pysytteli meistä kahdesta huolimatta lähellä 20 vuotta. Muita tilaisuuden ikäjääriä olivat paneeliin osallistunut Anni Sinnemäki ja lisää kaupunkia tahtova Mikko Särelä. Taitavat molemmat olla siinä vähän päälle 40 nurkilla.

  

Vanhus viihtyi tässä nuorten vilkkaassa seminaarissa. Anni Sinnemäki sai pisteitä esiintymisestään. Hän oli sanomansa mukaan keksinyt aikanaan oranssien ”oranssin”. Mikko Säreläkin sattui osumaan paikalle ja pääsi mainostamaan ”lisäkaupunkeja”. Panelistit olivat kuitenkin enemmän kiinnostuneita kaupunkielämästä kuin kaupunkien rakentamisesta. Nuoria panelisteja olivat mm. Jaakko Blomberg (Yhteismaa, Dodo), Pyry Rechardt (Oranssi ry), Christian Sannemann (Artova), Laura Kontiala (Kallio-liike), Maria Nordlund (Dodo ry), Maija Fast (Kannelmäki-liike) ja Linda Wiksten (KSV). Tilaisuuden juontaja toimi selväkielinen Leona Lynen.

Leikkauspiste

Seminaarin käyttövoimana oli nuorten kansalaisaktiivisuus. Seminaari oli englanninkielinen, sisällöltään: "How can and do citizens participate in the building of their city?" Seminaaritiedotteessa kysyttiin: ”Mitä tapahtuu kansalaisyhteiskunnan ja kaupunkisuunnittelun leikkauspisteessä silloin, kun suunnittelu ja todellisuus eivät kohtaa? Mielenkiintoinen kysymys! Joskin vaikeaselkoinen! Missä tuo leikkauspiste oikeastaan majailee ja missä tuo suunnittelun ja todelliosuuden kohtaaminen saattaisi tapahtua?

  

IN TRANSIT –projektin tarkoituksena on edistää yhteistuotan­toa sekä oman kotikaupungin kehittämistä ja luoda verkostoja Ruotsin, Norjan, Suomen, Tanskan, Englannin, Skotlannin, Irlannin ja Hollannin kansalaisaktivistien kesken. Eri maiden projekteja ja yhteisiä tapaamisia seurataan blogissa www.goethe.de/intransit.

Vanhakantaisen kuulijan mielenkiintoa herättävät nuo erilaiset yhteisöt. Ovatko ne jotenkin etabloituneita vai ovatko ne talonvaltaaja-anarkisteja? Mikä on xxx-liikkeen suhde xxx-asukasyhdistykseen? Miksi ne eivät ole yksi ja sama? No, pitipä tehdä itselle pikaekskursio näiden poppoiden nettisivuille. Onneksi Liisalla on FaceBook, siellähän nämä nuorten ideoimat yhteisöt toimivat ja ilosanomaansa julistavat.

Yhteismaa sanoo: ”Olemme erikoistuneet yhteisölliseen kaupunkikulttuuriin paitsi käytännössä, myös teoriassa. Käymme luennoimassa ja pitämässä esityksiä sekä työpajoja yhteisöllisestä tekemisestä sekä sosiaalisen median hyödyntämisestä.” Vielä Yhteismaa sanoo: ”Erikoisalojamme ovat kansanliikkeet, sosiaalinen media, yhteisöllinen palvelumuotoilu, yhteisömanagerointi, sisältömarkkinointi sekä se, miten sinä voit käyttää näitä hyödyksesi.” Jännittävää! Vaikuttaa jonkinlaiselta bisneksenteolta tuo managerointi yms. markkinointi. Tustustu: http://yhteismaa.fi/?portfolio=373

  

Yhteismaan vauhdikasta kuvastoa. Kyllähän tuossa joukossa vanhakin viihtyisi.

Arabianrannan Toukolan ja Vanhankaupungin kulttuuri- ja kaupunginosayhdistys Artova vaikuttaa hyvinkin aktiiviselta. Heillä on filmifestivaaleja, luontoa, liikuntaa, mehiläisenhoitoa, ja paljon muuta. He ovat kehittäneet ArtovaMallin, joka selvittää: ”Kuinka itseohjautuvat ja omaehtoiset projektit toimivat? Mikä tekee niistä onnistuneita – lopputulos vai nautinto tekemisestä? Kuinka katkeruus ja uupuminen muutetaan nautinnoksi?” Tuo oli kiva kysymys – lopputulos vai nautinto tekemisestä? Arabianrantalaisilla näyttää olevan myös monipuolinen paikallislehti ”Kuohu”.

Arabianrannan, Toukolan ja Vanhankaupungin paikallislehti kertoo järjestäytyneestä aktivismista. Kunhan ettette vain niin paljon etabloidu, että muututte yimbyista nimbyiksi.

Oranssi puolestaan kysyy: ”Kenellä on oikeus kaupunkiin ja kenen ehdoilla kaupunkia rakennetaan? Mitä kaupunkilaiset voivat itse tehdä? Miten nuoret voivat itse toimia? Onko kaupungissa tilaa myös vaihtoehtoiselle toiminnalle?” Me varmaan muistamme Oranssin talonvaltausliikkeenä. Olipa minullakin sukulaispoikia valtaajien joukossa. Anni Sinnemäki pääsi myös seminaarissa kehaisemaan, että juuri hän keksi nimen ”oranssi”. Nyt Oranssi näyttää etabloituneelta. Heillä on vuonna 2014 perustettu kulttuurikeskus Suvilahdessa. Oranssilla on myös asuntoyhtiö, joka tarjoaa ”kohtuuhintaista, ympäristön huomioonottavaa sekä yhteisöllistä asumista”.

  

Oranssin värikästä tapahtumamainintaa: http://www.oranssi.net/

Kallio-liikkeen nuorta aktiviteettia edusti seminaarissa Laura Kontiola. Kallio-liike haluaa näyttää asukasyhdistyksenä etabloituneelle Kallio seuralle kaapin paikan. Kallio-liikkeen FB-sivuilla sanotaan Kalliossa asuvan äänekkäitä nimbyjä: ”Siis niitä tyyppejä, jotka eivät haluaisi oikeastaan mitään eivätkä ketään lähiympäristöönsä. Nimby valittaa leipäjonoista, terasseilta kantautuvasta metelistä, vastaanottokeskuksista, baareista, kodittomien asuntoloista, kaupunkifestivaaleista, graffiteista ja neulanvaihtopisteistä. Häiriöistä. Kalliossa.” Kallio-liike on toista maata: ”Kalliossa ja sen liepeillä asuu, työskentelee ja viihtyy valtava määrä ihmisiä, meitä, jotka itse asiassa pidämme baareista, terasseista ja kaupunkifestivaaleista - eikä meitä häiritse leipäjonot, vastaanottokeskukset, graffitit tai kodittomien asuntolat niiden lomassa. Oletko sinä yksi meistä?”

  

Mummoenergian väitettiin pyyhkineen pöytää Kallio-liikkeellä! Vanhuksia ärsyttää some-painotteisuus. Hauskaa, että tällaista keskustelua syntyy. Siinä  me vanhatkin saamme oman paikkamme. Tutki Kallio-liikettä: https://www.facebook.com/kallioliike/

”Den övergripande visionen med Mitt127 är: Främja ungdomarnas delaktighet Att öka kultur och idrottsutbudet i skärholmen Att öka stoltheten och tryggheten hos de boende i stadsdelen.”

Kansainvälinen yhtestyö kiinnostaa, siitä voi oppia. Muistan nuoruusvuosien opintomatkat läntiseen naapuriin. Tukholman lähiöt kiinnostivat kompaktikaupungin kannattajaa. Oli saatava lisää kaupunkia! Eräs kiintoisa kohde oli Skärholmen. Nyt Skärholmen on yksi Tukholman monikulttuurisin lähiö. Siellä asuvista 90 % on taustaltaan maanhanmuuttajia. Siellä toimii yhteisöllisyyttä kehittävä Mitt127.

  

Kannelmäki-liike sai innoituksensa Kallio-liikkeestä. Nettisivuilta löydän vanhan hyvän työtoverini Kimmo Röngän tarinaa Kannelmäki-liikkeen perustamisesta: ”Olemme Töölön ja Kallion maalaisserkku. Kannelmäki on sekä stadia että landea, koska tämä on Helsingin reuna-aluetta. Kannelmäki tarvitsee oman liikkeen, jotta suuren kaupunginosan asukkaiden taidot ja ideat saadaan yhteiseen käyttöön”. Kannelmäessä on jo virinnyt useita erilaisia tapahtumia, kuten siivouspäiviä, puistokirpputoreja ja ravintolapäiviä. Näin kertoi Kannelmäki-liikkeen virkeä edustaja Maija Fast.

Minä ja Kannelmäki

Minulle Kannelmäki on lähilähiö. Aikanaan hiihtelin Kannelmäen metsissä Martinlaakson radan linjausta tutkimassa. Sittemmin vietin siellä erään pyöräilyiltapäivän - vuosi tai pari sitten. Siellä tapahtui hauskaa. Kuuntelin siellä konserttia. Kirjoitin siitä blogin http://penttimurole.blogspot.fi/2013/05/1990-luku-muotia-ja-suunnittelua.html Mutta sinä kesäisenä päivänä pyöräillessä Kannelmäen tunnelma oli juuri jotain sellaista kuin voisi noiden nuorten toivovan? Silloin ainakin viihtyivät nuoret sekä vanhat. Siis laitanpa sen jutun pätkän tähän:

Pohjois-Haagasta ja Kannelmäestä syntyi kohtuullisesti vaihtelevaa kaupunkia. Esko Kahrin dominokorttelit kiehtovat mittakaavallaan. Erityisen kokoava on Kannelmäen tori, jonka laidalla seisoo Pekka Salmisen Kanneltalo. Tori on kalteva ja epämääräinen, mutta kuitenkin uusien toriaukioiden parhaimmistoa. Pyöräilen kohti Kannelmäen toria. Näen aseman, se on melkoisen murheellista nähtävää. Talo tuntuu hajoavan paikalleen. Soitanto pysäyttää minut torin laidalla, R-kioskin edessä. Tai ei soitanto vaan rockabillyblues-konsertti.  Torin aurinkoisella laidalla, metallipenkeillä, roskapyttyjen välissä on konserttilava. Esiintyjien karisma hurmaa. Toinen nuorempi t-paidassa ja kauhtuneissa clamdigger-polvihousuissa on varsinainen maestro. Hän vetää mahtavan She’s A Go-Er:in ”Well, I think that I should tell you she’s a go-er, and when she goes she won’t come back no more, There ain’t nothing like it when you’ve got her all alone, And there’s not anything that can replace her when she’s gone.” Toinen vanhempi on hienostunut, perfektionisti. Hän on pukeutunut tummansinisiin farkkuihin ja pitkähihaiseen punaiseen paitaan. Hän vetää Elvistä. Hän toistaa jatkuvasti samaa pätkää. Jokaisella kerralla siinä on oma intonaationsa. Outoa, mieshän on perfektionisti. Miten tuo irtoaa? Maestro käy pummaamassa tupakan tyylikkäältä herralta. Herra hätistelee vaimonsa ostoksille. Ilmeinen fani. Maestro saapuu penkille levein askelin, itsetunto uhkuu. Jalat hieman horjuvat. Kaunis mustalaisnainen kulkee ohi. Hän ei vilkaisekaan soittajiin. Joku heittää jalankulkusillalta perfektionistia perunalla. ”Tapan sen, kuka se oli?” Maestro aloittaa. Perfektionisti penää perunanheittäjää, mutta rauhoittuu. Mustalaisnainen tulee takaisin. Korut kiiltelevät. Lantio keinuu. Maestro: ”The Twentieth Century is Almost Over”. Nuoret istuvat kukka-altaan reunalla. Tyttöjä ja poikia.  Spurgu tulee paikalle. Hänellä on vain kaksi euroa. Torimyyjä on poistumassa. Mies saa pussillisen perunoita. Hän on lähdössä tapaamaan uutta internetistä kohtaamaansa naisystävää. Pullot kilisevät. Vanha nainen jähmettyy kuuntelemaan. Maestro lopettaa. Nuoret taputtavat.

Johny Cash YouTube 

Kalliossa asuu myös äänekäs joukko nimbyjä (*. Siis niitä tyyppejä, jotka eivät haluaisi oikeastaan mitään eivätkä ketään lähiympäristöönsä. Nimby valittaa leipäjonoista, terasseilta kantautuvasta metelistä, vastaanottokeskuksista, baareista, kodittomien asuntoloista, kaupunkifestivaaleista, graffiteista ja neulanvaihtopisteistä. Häiriöistä. Kalliossa.

Kalliossa ja sen liepeillä asuu, työskentelee ja viihtyy valtava määrä ihmisiä, meitä, jotka itse asiassa pidämme baareista, terasseista ja kaupunkifestivaaleista - eikä meitä häiritse leipäjonot, vastaanottokeskukset, graffitit tai kodittomien asuntolat niiden lomassa. Oletko sinä yksi meistä?

Aina viisastuu – neljäs sektori

Juuri opin, että nykyaikainen kaupunkiaktivismi, juuri tämän seminaarin nuorisoaktivismi, kulkeekin nimellä ”neljäs sektori”. Helsingin yliopiston sosiaalitieteiden laitos suorittaa tutkimusta kansalaisvaikuttamisesta. Neljäs sektori, someryhmät, ruokaosuuskunnat, ravintolapäivät, kaupunkiliikkeet ja naapuriavun muodot, niiden uskotaan sivuuttavan kolmannen sektorin, eli asukasyhdistystoiminnan järjestömuotoisena.

  

Tutkimusta johtaa dosentti Pasi Mäenpää. ”Tutkimusta motivoi tulevaisuudenvisio siitä, miten kaupunkilaisten omaehtoinen toiminta ja itseorganisoituminen ottavat vähitellen edustuksellisen demokratian, virkamiestyön ja asiantuntijavallan tehtäviä ja asemaa yhteiskunnassa.”

Tämä kuva on napattu dosentti Pasi Mäenpään luentoaineistosta. Hän johtaa tutkimusta neljännen sektorin kaupunkiaktivismista.  Tutustu: www.facebook.com/groups/kaupunkiaktivismi

tai  https://kaupunkiaktivismi.wordpress.com/

Pojasta polvi pahenee

Onpa jännittävää! sanoo ihminen, joka ei ole koskaan osallistunut oman kotialueensa asukasyhdistystoimintaan. Minkä kyvyn Pakila-seura on minussa menettänytkään? Isäni oli sentään Pakinkylän palopäällikkö ja Sähköosuuskunnan puheenjohtaja. Pojasta polvi pahenee.

Vapaapalokunta-aate oli aikanaan asukastoimintaa parhaimmillaan – ja on vieläkin. Isäni oli Pakinkylän VPK:n päällikkö. Tässä kuvassa hän on ylpeänä joukkonsa edessä Palokunnanmäellä. Nykyään kutsuvat paikkaa Patterinmäeksi. Mutta onpa hieno punainen palokunnantalokin kuivaustorneineen korvautunut rivitaloilla. Uudempi palokunnantalo Pakilantien varrella näyttää varastolta tai autoverstaalta – sääli. Palokunnantalo ja kirkko ovat monen tuppukylän arvorakennuksia ja kylän kaunistuksia, Pakilassa on vain kirkko.

Suomalaiset rakentajat Irakissa

Tapaninpäivänä vuonna 1980 olin lentokoneen ykkösluokassa matkalla Ammaniin. Sieltä piti jatkaman edelleen taksilla Bagdadiin. Muistan kuinka joulunpyhinä matkustaminen otti kaaliin, mutta työt oli tehtävä silloin kun niihin tuli mahdollisuus. Olin menossa tapaamaan Bagdadin naispuolista kaupungininsinööriä -tekniikan tohtori tietysti. Kummallista muuten. Ihania naisia tapasi arabimaissa usein julkishallinnon johtotehtävissä. Tripolista muistan juuri kaupungininsinöörin tehtävistä Benghasin yliopistoon siirtyneen kauniin tohtori Nadian ja Kuwaitista muistan ihastuttavan arkkitehti Leylan, pian tohtoriksi valmistuvan. Hän haaveili pyrkivänsä Kuwaitin parlamenttiin. Hän toivoi ja minä kysyin: oliko Lähi-itä saamassa kolmannen demokratian? Demokratian tapaisia olivat silloin Libanon ja Israel. Muita ei ollut. Kuwaitissa elettiin toiveissa. Ei tullut Kuwaitista demokratian tapaistakaan, mutta arabien naiset, heistä toivon uudistajaa, vieläkin. Kai tiesit muslimimaiden olevan hyvin matriarkaalisia. Miehet eivät muutu, mutta jos naiset? Irakin vaikutusvaltaisin nainen on tällä hetkellä Hamdiyah Al Jaff. Hän on Irakin suurimman pankin hallituksen puheenjohtaja. Ulkomailla toimivista irakilaisista naisista tunnetuin on Zaha Hadid, arkkitehti, hän toimii Lontoossa.. Zainab Salbi on kirjailija, naisoikeusaktivisti ja Women for Women –organisaation johtohahmo.  Toimipaikka on New York. Zainab Salbi on organisoinut avustusta sotien kourissa oleville sadoille tuhansille naisille heidän kotimaissaan.

Irakin satelliittikuvassa on merkittynä valkoisella tähdellä Bagdadin konferenssipalatsi (IRCO), vihreällä tähdellä Bagdad Island (YIT ja Vesi-Pekka), sinisellä tähdellä Mosul (Perusyhtymä) ja punaisilla tähdillä kaivoskaupungit (Lohja). Valkoisella ympyrällä on yksi Visen haaveilemista armeijan kaupungeista. Visen ammattikoulut ja Peraston pommisuojat ovat merkitsemättä. Ensimmäinen suomalaisten projekti oli Diyalan silta ja pato. Vihreä alue on sunni-territoriota, nykyisin ISIS-kalifaattia, turkoosi alue on shia-aluetta ja sininen kurdien aluetta.

Lento Ammaniin, taksilla Bagdadiin

Miten taas ajauduin noista ihanista naisista puhumaan? Olinhan matkalla Bagdadiin ja haaveissani olivat suunnittelutehtävät Bagdadin metrosta – ei naiset.  Elettiin vuoden 1980 loppupäiviä. Oli myös tarkoituksena käydä vilkaisemassa rakenteilla olevan kongressipalatsin tonttia. Olihan itse maestro Heikki Siren käynyt pyytämässä apua piha-alueen suunnitteluun. Asetuin paikalleni koneen ykkösluokkaan ja yllätys oli suuri kun samaan koneeseen ilmestyi yllättäen suomalaisen rakentamisen koko kerma. Kärjessä tepasteli Kauko Rastas, seurassaan Antero Kallio, Pentti Säynevirta, Harri Hintikka ja Matti Suvanto.  Nuorempana avustajana ja kohteliaasti muille herroille istumapaikkoja osoitellen ja päällystakkeja nostellen oli Harry Lindström.  Hekin olivat matkalla Bagdadiin. Mutta hieman meikäläistä suuremmissa asioissa.  Heinäkuussa 1978 oli solmittu urakkasopimus konferenssipalatsista kokonaishinnaltaan noin 125 miljoonaa taalaa. Avaimet käteen homman piti olla valmis syyskuussa 1981. Asiat eivät edenneet aina toivotulla joustavuudella. Saddam oli tullut presidentiksi heinäkuussa 1979, puolitoista vuotta ennen meidän matkaamme. Hän sattui teloituttamaan tärkeän tilaajan edustajan. Henkilösuhteille ja urakkaneuvotteluille saattoi tuoda hankaluutta tilaajan pelko kaulansa kestävyydestä. Suunnitelmat muuttuivat jatkuvasti. Juuri matkan alla oli saatu valmiiksi merkittäviä laajennuksia sisältävät suunnitelmat. Urakkahintaa piti saada hissattua korkeammaksi. Irakilaiset ilmoittivat: ”Ei käy!”

Suomalaisen IRCO – ryhmän rakentama, vuonna 1982 valmistunut konferenssipalatsi Bagdadin miehityksen aikaisella ”vihreällä vyöhykkeellä”. Konferenssipalatsi edustaa Sirenmäistä arkkitehtuurin tyylikkyyttä parhaimmillaan. Tuon juhlasalin katon läpi iskeytyivät amerikkalaisten pommit Kuwaitin takaisinvaltauksen yhteydessä vuonna 1990. Talo on korjattu pommitusten jäljiltä.

Antero Kallio astui remmiin. ”Hän nautti sekä Irakin valtion että Suomen valtion luottamusta”. Ministeri Ulf Sundqvist lobbaili keväällä 1980. Myöhemmin samana vuonna ministeri Esko Rekola jatkoi samoissa puuhissa. Olipa Paavo Väyrynenkin ansiokkaasti asialla. Sitten syyskuun lopulla 1980 Saddam aloitti sodan Irania vastaan. Bagdadia pommitettiin ja suomalaista työvoimaa evakuoitiin. Rahahuolet painoivat. ”Turn Key Lump Sum Fixed Price Contract” ei toiminut. Pakistanilaisintialaisfilippiiniläistyövoimassa oli työkulttuurien eroja. Mutta niistä kyllä selvittiin suomalaisella joustavuudella. Muistan itsekin katselleeni työmaalla itämaista seinänmuuraustyyliä.  Seinää syntyi. Irakilaisia ei työmaalle lainkaan päästetty.  Talo piti saada valmiiksi vuoden 1981 loppuun mennessä. Sota ja evakuointi vaikeuttivat toimintaa. Korvausvaatimuksia esitettiin puolin ja toisin. Rakennustyöt saatiin päätökseen maaliskuussa 1982. Loistavaa - vain muutama kuukausi myöhässä luvatusta! Rahojen saamiseksi Antero Kallio ja Harry Lindström, suuren ryhmän avustamana, tekivät työtä käskettyä. Ulf Sundqvist saapui vielä ”tekemään basaarikauppaa”- Antero Kallion mukaan. Uskon että he lopuksi sitkeydellään väsyttivät irakilaiset. Rahaa tuli Saddamin päätöksellä 225 miljoonaa taalaa. Kauko Rastas sanoi: ”Kun eri kulttuurit ja käyttäytymissäännöt ja kauppatavat omaavat osapuolet puhuvat keskenään he voivat ymmärtää asiat kovin eri tavoin.” Opimmeko tästä jotain? Opimme ainakin sen,. että kun hantteeraamme irakilaisten pakolaisten kanssa, kannattaa huomata että meillä on erilainen kulttuuri, erilaiset käyttäytymissäännöt ja erilaiset kauppatavat.

Bagdadin konferenssipalatsi rakennettiin vuosina 1979-1982. Arkkitehtisuunnitelmat laati Kaija ja Heikki Sirenin toimisto. Rakennesuunnittelusta vastasi Magnus Malmberg  ja talotekniikasta EKONO. Urakoitsijana toimi IRCO -yhteenliittymä. Hanke tuli maksamaan noin 250 Milj. USD.

Mosul - nyt kalifaatin hallinnassa

Minun neuvotteluni Bagdadin metron suunnittelusta eivät johtaneet tulokseen, mutta iloksemme saimme Mosulista Perusyhtymän asuntoprojektin infran suunnittelutyön. Vuonna 1980 meidän kuuden hengen porukkamme matkusti Mosuliin. Mukana olivat Elli Kuronen, Anna-Maija Korhonen, Ray Ottman, Aki Kalliomäki, Paavo Åvist ja Lothar Mallon. Erkki Etelämäki toimi rakentamisprojektin tiukkana päällikkönä. Kuten ymmärrätte, en selittele tässä projekteja. Selittelen yhteistyötä irakilaisten kanssa – opiksi ja viisaudeksi. Oikeastaan tunnelmista on kysymys. Suunnittelu ja rakentaminen kyllä osataan jos olosuhteet sallivat. Suunnitteluporukka saapui Bagdadiin. Osa porukasta marssi konferenssipalatsin portille tuijottelemaan suunnittelukohdetta. Joku siinä tohkeissaan nappasi laukustaan suunnitelmakartan. Hups! Siinä samassa olivat kalashnikov-miehet paikalla ja poikia vietiin kohti salaisen poliisin kortteeria. Ray muistelee kuinka kalteriovet toisensa jälkeen sulkeutuvat heidän selkänsä takana. Hän muistaa nuo ovien metalliset jysähdykset. Thump! Thump! Thump! Tarvittiin itse arkkitehtiprofessori paikalle tunnistamaan vakoilijoiksi epäiltyjä. Hän sattui olemaan juuri silloin työmaalla. Hän oli vihainen! Mitä hölmöjä!

Suunnittelijat Anna-Maija ja Elli Mosulin soukin seutuvilla vuonna 1980. Seuraan iskeytynyt ystävällinen irakilainen halusi tietää mistä kaukaa harvinaiset vieraat tulivat. Kaikkinainen liikkuminen tuohon aikaan oli täysin turvallista – ainakin melkein.

Suunnittelutoiminnan keskeytti sota. Iranilaiset pommikoneet tulivat pitkin Eufratin laaksoa ja roiskaisivat pommit kohti läheisiä radiomastoja. Pommitusta seurattiin usein oman asuintalon katolta. Joskus oltiin portaiden alla suojassa. Mitään vahinkoja ei tullut. Irakilaiset koneet taas lähtivät omille pommituslennoilleen aamuhämärissä. Meidän porukkamme ystävystyi irakilaisten naapureiden kanssa. Joskus grillattiin yhdessä. Joskus tyhjennettiin kaljatuoppeja. Myös Etelämäki todistaa hyvien suhteiden puolesta – mitä nyt luontainen byrokratia.

Juna on lähdössä Bagdadista Istanbuliin.  Pommitukset kiihtyivät ja kolmen kuukauden työrupeaman jälkeen koitui lähtö kohti Turkin rajaa. Ellin ilme on kuitenkin iloinen.

Vise ja Seppo Hautala

Irakin suomalaisvalloituksen ihmeellisiin ja myös surullisen kuuluisiin tarinoihin kuuluu firma nimeltä Vise Oy ja firman johtaja Seppo Hautala.  Hautala oli insinööri ja yksityisyrittäjä Ilmajoelta. Hän oli ennakkoluuloton itseensäuskoja.  Mutta hän uskoi myös vahvasti korkeamman ohjaukseen. Saattoipa olla niin että tuo uskonnollisuus osaltaan johti ennakkoluuloihin häntä kohtaan. Onhan meillä ja varsinkin oli silloin hyvin sekularisoitunut ilmapiiri. Hautalalla oli taito solmia kauppasuhteita. Eräskin irakilainen kuvitteli saavansa liikesuhteiden avaamisesta tuntuvan komission, mutta saikin vain kultaisen kynttilänjalan. Visen tärkeä aloitusprojekti Irakissa oli kuuden maatalousoppilaitoksen rakentaminen.

Rakentajien muistomerkki jugoslaavien rakentamassa Qadisiyah sotilaskylässä ja sotilastukikohdassa. Hanke valmistui 1987. Tämä projekti oli yksi Hautalan unelmista.

Oy Lohja Ab oli Visen kumppani. He toimittivat elementtitehtaan Bagdadiin sekä valmistivat ja asensivat elementit mainittuihin 6 maatalousinstituuttiin. Vielä elementtejä meni 28 ammattikouluun, sekä Akashatin ja Al Qaimin kaivoskaupunkien rakennusprojekteihin. Visen kriisi syntyi kolmen varuskuntakaupungin rakentamisesta. He olivat voittaneet tuon jättiurakan yhdessä Lohjan kanssa. Vise oli kuitenkin kommandiittiyhtiö ilman vahvoja taustarahoittajia. Vakuuksia tarvittiin, eikä Hautalan takana niitä ollut. Sitten kun Bror "Buntta" Wahlroos vientitakuulaitoksesta ilmoitti dramaattisen päätöksen: ei vakuita! – tilanne oli selvä. Jotenkin hämärästi muistan tämän päätöksen tuottaneen suurta iloa kilpailijoiden leirissä. Olihan Hautala ollut jonkinlainen piikki lihassa jo vuosien ajan. Oikeutta käytiin ja kirjoja kirjoitettiin. Ei tainnut tulla oikeutta! Yhtiöt menivät konkurssiin ja kommandiittiyhtiön luonteen mukaisesti myös omistaja henkilökohtaisesti sai saman kohtalon. Surullista.

Kohtalokas pommisuoja

Pommisuojien rakentaminen Bagdadiin haluttiin pitää salassa. Työt olivat käynnissä vuoden 1980 tienoilla. Asia sai suurta julkisuutta Kuwaitiin invaasion aikana vuonna 1991. Suomalaisten rakentama suoja tuhoutui. Suomalaiset rakensivat 10 suojaa Perusyhtymän ja Veston yhteenliittymällä. Suojat suunniteltiin Suomessa Ekonon toimesta. Tätä kirjoittaessani istun yhdessä Raimo Nurmisen kanssa. Hän oli suojien rakennesuunnittelija. Suojat suunniteltiin 500 kilon pommeja kestäviksi. Jotkut kirjoittivat suojien olleen atomipommin kestäviä. No siinä mielessä olivat niin kuin meidänkin pommisuojamme, että suojaa voidaan pitää erossa ulkoilmasta 8 tuntia ja sitten vähitellen päivän parin aikana lisätä ulkoilman osuutta kunnes ollaan täysin yhteydessä ulkoilmaan. Siinä se sitten on! 

Surullisen kuuluisaksi tuli Amiriyahin suoja Bagdadin keskustassa, lentokentän ja sotilasleirin lähellä. Amerikkalaiset olivat saaneet tiedustelutietoa suojasta lähetetyistä sotilassanomista. He pommittivat suojaa kahdella 900 kg:n laserohjatulla täsmäpommilla. Mahtoiko tuollaisista ”bunkerbustereista” olla tietoakaan suunnitteluvaiheessa. Ensimmäinen pommi kehitettiin vuonna 1987. Pommi lävisti 3 metrin teräsbetonikaton. Toinen pommi lävisti välipohjan ja tunkeutui alempaan kerrokseen. Kaikki pommisuojassa olleet 400 siviiliä saivat surmansa. Sotilaat olivat poistuneet suojasta tai sitten heitä ei siellä ollutkaan.

  

Pommi lävisti 13.2.1991 Amiriyahin pommisuojan 3-metriä paksun teräsbetonikaton. Pommin teho riittäisi 8 metrisen betonikaton lävistämiseen. Suoja oli suomalaisten suunnittelema ja rakentama. Suoja mitoitettiin pienemmälle pommille. Suojassa sai surmansa 408 irakilaista siviiliä, joukossa paljon lapsia. Aina kun näen tällaisia kuvia mieleeni palautuvat Helsingin pommitusten äänet, kun itse olin kouluni kellarissa tai täällä Pakilassa kotini kellarissa sotien aikana. Ajattelen aina lapsia, jotka joutuvat niitä pelottavan kirskuvia ja ujeltavia ääniä kuuntelemaan. Miksi aikuiset sen heille tekevät?

Bagdad Island

Bagdad Island virkistyskeskus oli suomalaisille huippuunsa hieno kilpailuvoitto. Kalle Vartolan arkkitehtitoimisto yhdessä Manne Malmbergin rakennesuunnittelutoimiston ja Vesi Hydron kanssa saivat suunniteltavakseen riippumattomien maiden kongressin (1982) vieraille tarkoitetun virkistyskeskuksen. Urakoitsijan oli tultava myös Suomesta. Näin yhteistyökumppanit YIT ja Vesi-Pekka tulivat projektin toteuttajiksi. Työt alkoivat toukokuussa 1980 Sointu Rajakallion johdolla. Hankkeen kustannusarvioksi määrittyi 90 miljoonaa taalaa. Sittemmin se kyllä ylittyi sotien ym. syiden vuoksi ja loppujen lopuksi jonkin verran tuli takkiin. Rakentajat olivat pääosin filippiinoja. Heitä taisi olla paikalla parhaimmillaan lähes 2000. Suomalaisia oli runsaat 200 henkeä. Osa perheineen. ”Sakari Huttunen” oli kiinnostunut hankkeesta. Tämä takasi toteutumisen. Riippumattomien konferenssia ei sitten tullutkaan ja ”Sakari” menetti mahdollisuutensa kansainvälisen organisaation johtajana. Siihen ei riitapukari ja sotapäällikkö kelvannut.

Bagdad Island alakuvassa sellaisena kun se nyt näyttää. Ei mitään toimintaa. Saari oli suomalaisten hieno toteuttamiskohde. No, arkkitehtuuri kyllä minusta vaikutti liiankin ”islamistiselta”. Mutta kaikki kunnia arkkitehti Timo Ernolle ja ystävälleni Sointu Rajakalliolle – rakentajalle.

Panttivankina Irakissa

Mainitsin jo Raimo Nurmisen. Hän oli Irakissa panttivankina, tai oliko internoituna kolme kuukautta. Hänellä on paljon kerrottavaa. Ensi viikolla tapaan myös arkkitehti Antti Kunnaksen. Hän työskenteli Sirenin toimistossa konferenssipalatsin suunnittelun aikaan. Olen sopinut myös rakentamisen Grand Old Manin, Antero Kallion tapaamisesta. Vielä yritän saada kiinni kurssitoverini Aapo Ala-Härkösen. Hän oli rakentamassa Lohjan AUSA-elementtitaloja. Sointu Rajakalliolle jo soittelin, samoin Etelämäen Erkille. Myös Anttilan Ekkua haastattelin. Ja tietysti puhumme vielä Harry Lindströmin kanssa. Irakin tarina siis vielä jatkuu. Silloin enemmän siitä millaista oli panttivankina Irakissa ja hieman Anu Nousiaisen Hesarissa riehaannuttamasta some-keskustelusta. Seuraavassa jaksossa kyselen erityisesti kavereiltani irakilaisista. Millaisia he olivat? Sen aikaisten jälkeläisiin meidän on nyt väkisinkin tutustuttava.

Irak ja Saddam lähtivät sotaan. Velat oli maksettava. Saddamin kaksi pahaa olivat: Hulagu Khan ja Pokemon, molemmat sionistien salajuonia. Abbasidien 500-vuotisen Kalifaatin valtakausi päättyi vuonna 1258. Silloin mongolit armenialaisten, kiinalasten ja georgialaisten tukemina valloittivat Bagdadin. Valloitusta johti Tsingis Khanin pojanpoika Hulagu Khan. Kalifi Al-Musta'sim käärittiin mattoon ja hevoset polkivat hänet kuoliaaksi. Bagdad taide- ja tiedeaarteineen tuhottiin. Saddam Husseinin teoria oli sellainen että juutalaiset olivat olleet mongolien vallan ja Bagdadin häviön taustalla. Saddam oletti myös tiedotuspalveluunsa luottaen Pokemonin olleen sionistien salajuoni irakilaisten lasten henkiseksi korruptoimiseksi. Kieltämättä Pokemonissa ja Hulagussa on yhdennäköisyyttä!

Uniauto vie muistojen paikkoihin

Olen niitä onnellisia ihmisiä joka on saanut asua lähes koko elämänsä syntymäkodissaan tai sen läheisyydessä. Jotkut tietyt paikat voivat muodostua ihmisen elämän tukipisteiksi. Koti on tietysti tärkein. Tai ehkä? Joka tapauksessa haluat mennä niihin paikkoihin silloin kun haluat olla yksin, tai haluat mennä niihin paikkoihin silloin kun haluat olla yhdessä - kuinka vain, mutta haluat.

Ryhdyin muistelemaan niitä paikkoja aivan epäloogisessa järjestyksessä. Näin nimittäin unta autostani joka oli muka varastettu. Ajattelin unessa autoani ja ihanaa tunnetta tarttuessani sen rattiin ja auton reagointia pieneen kosketukseen, ajattelin myös auton kissamaista etenemistä ja äänetöntä kulkua. Niin kai muistatte, että minulla on sähköauto, joka on tietysti varustettu kitkarenkailla. Siitä kissamaisuus. Nykyisessä autossani on enemmän kissaa kuin vanhassa ”isossa kissassa”. Olinhan minä sentään joskus vannonut etten koskaan elämässäni vaihda auton merkkiä enkä myöskään vaihda firmaa. Firmaa en vaihtanut, mutta ison kissan vaihdoin tähän kissamaisesti liikkuvaan uniautoon.

Uniauto vei minut Veturitielle

Varastetun uniauton etsintä vei minut ensimmäiseen paikkaan jota haluan muistella. Sen ydin on nyt hävinnyt ja purettu. Tietyllä tavalla tuo muistelun kohde on kokonaisuus, Se on tie Etumetsästä Torakkalinnalle ja talo tien varrella – tie on vanha Veturitie. Ajoin polkupyörällä kouluun kaatopaikan reunaa kulkevaa tietä. Tunsin tien vaurioituneessa asvaltissa jokaisen kuopan ja kolon. Olisin voinut ajaa tien päästä päähän silmät sidottuna. Ainakin unessa. Kun en koulupoikana, joskus harvoin, saanut unta, muistelin tien pinnan yksityiskohtia - kuoppa kuopalta ja halkeama halkeamalta. Nukkumatti sitä miettiessä heitti unihiekat. 

Merimies Ilvesviidan talo purettiin Pasilan keskuksen rakennustyömaan alta muutama viikko sitten. Hän oli saanut talon haltuunsa 40 vuotta sitten. Minä liikuin talon nurkilla tai sen pihalla paljon ennen, jo 60 vuotta sitten. Silloin merimiehestä talon asukkaana ei vielä ollut tietokaan, taisi olla merillä. Tuon talon piha-alueella oli harmaa autotalli, jossa sijaitsi Erkki Oksasen automaalaamo. Tuo maalaamo oli minun tinnerintuoksuisten toiviomatkojeni kohde 50-luvulla.

Älytöntä, tuo yksi puuttuvan tallin paikka saattaa olla mieleni ”virittelykeskus”. Nyt rakennustyömaaksi muuttunut paikka ja sen paikan ohittava tie, Veturitie, ne sisälsivät muistoja automaalaamon tinnerintuoksusta, muistoja ensimmäisestä toteutetusta ”kanavoidusta risteyksestä”, jonka olin piirtänyt, sehän oli tuossa parin sadan metrin päässä, yhdisti Vanhan Pasilan Veturitiehen, muistoja koulutiestä kaatopaikan ohi Pakilasta Helsinkiin ja kaiken lisäksi muiston siitä paikasta joka lähes muodosti lopullisen kohtaloni – kolaripaikastani - kaikki yhdellä Veturitiellä.

Toiviotyötä tinnerintuoksussa

Ensin hioin ja maalasin tuossa tallissa Vespani vuosimallia 1952, alkuperäinen väri oli metallisen vihreä, maalasin sen sinisen kukertavaksi, sitten hioin ja maalasin tuossa harmaassa tallissa DKW Meisterklasse –autoni vuosimallia 1949, auto oli viininpunainen, tein siitä keltaisen, sitten ostin tuon talon isännältä kolarikorjatun Citroen 2 CV autoni vuosimallia 1956. Viimeisenä hionta ja maalaustyönä oli ihana Ami 6. Uneni auto johti siis ajatukseni tuohon nyt hävinneeseen paikkaan ja erääseen muistojen ”virittelykeskukseen”.

Kaikki nämä muodot ja niiden ankara hionta ja hively tinnerinhöyryjen luomassa ilmapiirissä. Sitä ei voi unohtaa. Siihen aikaan vielä auto oli kuin eläin. Nyt se on kuin kone. Pian se on ehkä robotti ja aikansa kuluttua kumppani! Ääk!

Messinkinuppi

Mieletöntä, että jokin täysin arvoton paikka voi tuoda tuollaisia muistoja. Kirjoitin joskus blogin paikoista joihin en voi mennä. http://penttimurole.blogspot.fi/2014/08/nyt-en-voi-sinne-menna.html .

Siinä kirjoituksessa puhuin paikoista arabien kunnailla, nykyisissä sodan pesäkkeissä. Nyt en ajattele näitä paikkoja. Uniauton siivittämänä ajattelen vaatimattomasti. Ajattelen paikkoja jotka eivät ole suuria paikkoja. Ne ovat vaatimattomia paikkoja. Ajattelen niiden olevan minun paikkojani. Muut eivät ehkä niistä välitä. Nyt juuri syksyllä värisevän kylmä graniitti kiiltää sateessa. Keltaiset lehdet muodostavat uusia kadun päällysteitä. Nekin ovat jo enimmäkseen mustanruskeita riekaleita. Ajatuksissa on kummallista huurteen ja lumen odotusta. Kaiteet ja metalliset esineet ovat kylmiä koskettaa. Ajatus paikoista muuttaa luonnettaan. Et voi pysähtyä piknikille puiston penkille. Et voi myöskään istahtaa suurkirkon portaille. Kaikki on märkää, kiiltävää ja kylmää. Mutta tuo muutoksen odotus?

Musta lehdetön puu kohmeisin oksin

Lokkien kirkuna kauppatorin rannassa

Syksyn ruskeat limaiset lehdet mattona jalkakäytävillä

Katukivien välissä tuulen repimät ruohon korret

Sateessa värisevä graniitti

Poskia kipristelevä syystuuli

Kirkon torni mustien pilvien riepoteltavana

Värisevä valo kaupungin bulevardeilla

Mikä sinut pelastaa?

Se saattaa olla sillan kaiteen kiiltävä messinkinuppi, jota isoäidinäiti kosketti!

Siinäpä se. Juuri sellainen pieni asia joka yhdistää sinut aineettomaan perintöön. Se on kuin suudelma tai se voi olla kuin lempeä sähköisku. Yhtäkkiä muistat paljon asioita joiden olemassaoloa tavallinen arkesi ei tunne. Ne ovat unohtuneet arjesta, mutta niiden palautuminen muistilokeroista juhlistaa arjen, tekee siitä oikean juhlan.

Kaikki tuo tapahtuu kun kosketat muistojesi messinkinuppiin.

Sellaisia paikkoja minulle, paikkoja joiden vuoksi haluan tehdä kulkureittiini mutkan, ovat Nervanderinkatu, haluan ohittaa vanhan kouluni, ajatella Nervanderinkadun mukulakiveystä ja Temppelikadun jyrkkää alamäkeä. Silloin heti muistan Aatos Erkon matalapainerenkaiden kadehdittavan pehmeän liplatuksen kadulla. Oma surkea tsekkipyöräni piti hirvittävää räminää, takapuoli oli lujilla – kateutta siis! Temppelikadun jyrkänteessä muistan Esko Keinäsen syöksyn jarruttomalla pyörällä alas mäkeä, hän jarrutti painamalla kengänpohjalla takarenkaaseen. Miltei savu nousi! Tuleva rallikuski oli syntynyt – kateutta siis!

Erityisen tarkkaavaisesti katselen Helsingin kaupungintalon Katariinankadun seinää. Haluaisin nähdä siihen avautuvan oven ja oven takana portaat. Oven ja portaat joiden kautta kuljettiin kiinteistöviraston asemakaavaosaston liikennesuunnitteluosastolle. Silloin kun minäkin tuon oven takana työskentelin 50-luvulla Suomi eli suuren maassamuuton aikaa. Helsingin kaupungissa rakennettiin 7000 asuntoa vuodessa ja koko Suomessa 30000 asuntoa vuodessa. Nämä luvut ovat tämän päivän Suomen lähes mahdottomia tavoitteita. Ruotsin suurlähetystön edessä oli jokapäiväinen parkkipaikkani, juuri tuolloin 50-luvun toisella puoliskolla. Siis mitä kummaa, tuotakin kohtaa, vanhan porttikongin äärellä, minun pitää aina yhtä suurella mielenkiinnolla tuijottaa. Silloin kun tuossa oli vakituinen parkkipaikkani, Suomessa oli autotiheys 47 promillea. Niin se silloin sanottiin..

Ravintolat olivat kohtaamispaikkoja. Ovat nytkin. Mutta ennen oli toisin – siltä tuntuu. Helsingin kaupunki-suunnittelun, taiteen, muotoilun ja maan arkkitehtuurin suuri kohtaamispaikka oli ravintola Keidas Tehtaankadulla. Sinne kokoontuvat taiteilijat ja arkkitehdin plantut. Mukaan mahtui nuori insinööri. Bellevue Katajanokalla ja Kosmos Kalevankadulla eivät nekään olleet aivan merkityksettömiä. Bellevuessa vakioruokani oli pelmenit, Kosmoksessa taas kateenkorva – kerta toisensa jälkeen. No, mainitaanpa vielä Sea Horse - Sikala, Laatu-Haiti ja Savanna. Sikalassa syötiin tietysti kaupungin parhaat silakat – ehkä vieläkin?

Kosmos on kantakapakka

Olen säilyttänyt koko elämäni Kosmoksen kantapaikkanani. Nyt Katri Hepolammen kuoleman jälkeen tuntuu kuin jotain olisi peruuttamattomasti kadonnut. Mutta ei sentään, Irina ja tutut tarjoilijat meitä hoitavat. Toissapäiväisellä elokuvakerhon myöhäislounaalla tai oliko se aikaisillallinen oli jälleen hyvä ruokatunnelma perinteisen Sylvesterinleivän parissa. (Valehtelin, söin wieninleikkeen, ensikerralla palaan tuohon perinteiseen.)

Joudun kuitenkin ulkomaille

Outoa. Ajattelen nyt noita maailman paikkoja, mutta silti tuo Nervanderinkatu tunkee itsensä kuvaan mukaan. Olkoon, onhan se koulukatuni! Mutta ulkomaille on liideltävä. Ylimpänä leijuu Vittorio Emmanuelin Galleria Milanosta. Se on ehdottomasti paikka jossa käyn jokaisella Milanon reissullani. Jo 60 vuoden ajan olen nauttinut Camparin ja Capuccinon gallerian torinpuoleisessa baarissa. Tulen niin tekemään jatkossakin. Miksi? Koska se on eräs niistä Paikoista.  Matka jatkuu, poiketaan Pariisiin. Pariisi on aina ollut lempikaupunkini. Siellä ei ole yhtä yksittäistä paikkaa, paitsi ehkä Tuileries ja Champs Élysées, olihan minulla nuorena miehenä tapana ajaa Champs Élyséellä satasta, se oli suorastaan iskulause. Nyt se on mennyttä aikaa. Aristide Maillol veisti Tuileriesin puistoon ihanan veistoksen jo ennen sotia. Veistos on nimeltään La Rivière. 60-luvulla ottamaani kuvaa veistoksesta olen näyttänyt useissa esitelmissäni jo viidenkymmenen vuoden ajan. Kuvanottoaikaan suunniteltiin Helsinkiin metroa, samalla nähtiin katkeamattomana virtana myös maanpäällisiä katuja ja paikkoja. Jos ja kun haluat tietää jotain huimasta ”palveluliikenteestä” ja suutelevasta taksikuskista Pariisissa vuonna 1972, lue sitten blogini http://penttimurole.blogspot.fi/2014/02/smart-milano-kandinsky-ja-taksikuskit.html

Niinpä niin! Näissä muistojen unikuvissa sorruin kuitenkin jonkinlaiseen monumentalismiin. Sitä on kotiaukioni Tallinnasta Tuomiokirkon vierellä. Aukiolle johtaa viisi katua. Aukiolle ja sisälle kirkkoon surmattiin Tanskan kuninkaan vasallit perheineen saksalaisen ritarikunnan toimesta. Istun aukiolla täysin levollisesti ja katson kauneutta. Toisessa kuvassa näkyy Liguriassa, Portofinon naapurissa sijaitseva vanha mylly. Mylly on muutettu asunnoksi. Olohuoneen yli kulkee maantie. Paikka on liikenneinsinöörin lemmikki – arvaattehan, saa nukkua tien alla. Alimpana kuvassa on kalapöytä. Jos menen Venetsiaan, menen aina kalatorille, Rialton sillan viereen, siellä näen nuo ihanat kalapöydät.

Herään todellisuuteen

Päädyn unissani Vantaan Pitkäkoskelle ja Ruutinkoskelle. Sinne ei uniauto minua vie. Sinne on hiihdettävä. Kosket luovat talvisaikaan ainutlaatuisen paikan ja miljöön. Kaupungin melu ja visuaalinen häiriöympäristö unohtuvat. Vieressä käy virtaus, suvantopaikat ovat jään ja lumen peittämiä. Jokiuoman ylle kaartuvat huurteiset puut luovat maagisen tunnelman. Hiihtäjä seuraa tapahtumaa suoranaisesti sen osana. Joskus hieman pelottaa, sula on vain metrin etäisyydellä. Niin, unta tämä on. Minä en enää pysty hiihtelemään. Ja taitaapa olla niin, ettei Vantaa jäädy, eikä Ruutinkoski sen paremmin onnistu muodostamaan mahtavia jääkönkäitä. Kasvihuoneilmiön vaikutusten odotus on vienyt meiltä nämä ilmiöt. Onko? Vantaankoski on luontoa. Se on harvinaista. Ihmisen tekemät vesiaiheet ovat jo pitkään historiassa korvanneet luonnon. Turvaudun siis muistoissani kahteen paikkaan. Kumpaankin niistä haluan pysähtyä. Hengittää. Ja tuntea onnea. Sitten voin herätä.

On kaksi paikkaa ja kaksi kanavaa. Ne ovat minun haaveitteni paikkoja, Rauman kanaali ja Katajanokan kanava. Kummankin äärellä tunnen vahvaa olemassaoloa. Miksi? Se onkin jo toinen juttu.