Kolmas ikä – ihmiselämän täyttymys!

Olipa hauska otsikko Helsingin Uutisten nettisivulla. Se oli esittely väitöksestä Tampereen yliopistossa. Aihe oli: ”Hengailevat ja porukoituvat eläkeläiset valtaavat kaupunkien keskustat – Vaikuttaa kaupunkien tulevaisuuteen.” Väittelijä on Antti Wallin sosiologian tiedekunnasta. Tällaista ulostuloa olen pitkään odotellut. Vielä jossain vaiheessa oli paljon puhetta harmaista panttereista. Nyt eläkeläisiä on lähinnä hehkutettu yhteiskunnan taakkana ja tulevana musertavan suurena kestävyysvajetta aiheuttavana kustannustekijänä. Aina kun eläkeläisistä puhutaan, muistan Milanon Galleriassa vastaan tulleen kulkueen. Porukkaa saapui mustiin pukeutuneina. Kärjessä liehui komea lippu. He olivat keski-iän ylittäneitä. Kysyin sisareltani kulkueen olemusta. Hän sanoi heidän olevan opiskelijoita yliopistosta. Noin vanhoja – ihmettelin. Hän sanoi heidän olevan ”kolmannen iän” opiskelijoita – juhlivat!

Tässä on jotain yhteistä. Milanon opiskelijat ja Wallinin hengailijat. Väitöskirjan tiivistelmässä on tällainen lause: ”Eläkeläisten julkisten kaupunkitilojen käyttöä ohjaa pikemminkin seurallisuus kuin rahan kuluttaminen. Seurallisuuden kautta tuotettujen symbolisten merkityksenantojen avulla eläkeläiset voivat kyseenalaistaa kaupunkitilan kulutuskeskeisiä normatiivisia merkityksiä.” Kuulostaa hieman kryptiseltä, mutta ehkä väitöskirjoissa kuuluu kirjoittaa viisaita. On siellä toinenkin lause: ”Eläkeläiset tekevät yhteistoiminnan avulla asuinalueestaan

mieluisamman.” Tämä oli erinomaisen ymmärrettävää. Palaan väitöskirjaan hieman myöhemmin, kunhan olen selvittänyt itselleni tätä kolmatta ikää – eläkeläisten valtakuntaa.

Suomessa emme paljoakaan keskustele nimikkeellä “kolmas ikä”. Emme edes taida tietää tuosta käsitteestä. Mitä se tarkoittaa? Sosiologit ovat keksineet, että ihmisellä on neljä ikäkautta. Ihmisten neljä ikää on määritelty näin:

Ensimmäinen ikä: riippuvaisuus, sosialisaatio, kypsymättömyys, oppiminen

Toinen ikä: riippumattomuus, kypsyys, vastuu, työ

Kolmas ikä: persoonalliset tavoitteet

Neljäs ikä: lopullinen riippuvuus, irtautuminen, kuolema

Kolmannen iän käsite on lähtenyt Ranskasta. Vuonna 1973 Pierre Vellas oli aloitteen tekijä, kun Tolousen yliopistossa luotiin kolmannen iän yliopisto: Université du troisième âge. Tavoitteet laajenivat kansainväliselle tasolle, vaikka painotus yhteistyöstä yliopistojen kanssa vaihtelee. Alkuperäiset tavoitteet ovat tällaisia:

§ Halutaan puuttua vanhojen ihmisten elämän laatuun, fysikaalisen harjoitteluun ja henkiseen ja sosiaaliseen terveyteen. Tämä sisältää fysikaalisen harjoittelun, henkisen aktivoinnin, tämän päivän yhteiskunnan avaamisen, sosiaaliset suhteet, tietoisuuden perinteistä, taiteellisen luovuuden ja muiden auttamisen.

§  Halutaan tarjota pysyviä opetusohjelmia vanhoille ihmisille yhdessä muiden ikäryhmien kanssa. Tämä sisältäisi musiikkia, taidetta, folkloristiikkaa, runoutta ja teatteria sekä myös akateemisia opetusohjelmia.

§  On oltava aloitteellisia avaamaan akateemista tutkimusta ikäasioista.

§  On luotava vanhustieteen opetusohjelmia nykyisille ja tuleville päätöksentekijöille mukaan luettuna yhteiskunnan kaikille asukkaille tarkoitetut ikääntymiseen liittyvät kunnalliset informaatio-ohjelmat.

Britanniassa Cambridgen yliopiston professori Peter Lasslett oli kolmannen iän opiskelun promoottori. Hän ajoi avoimen yliopiston ja kolmannen iän yliopiston asiaa. Hän sanoi elämän kulminaation tapahtuvan kolmannessa iässä. Hän sanoi kolmannen iän olevan elämän täyttymys.

U3A University of Third Age kurssit sisältävät tyypillisesti taidetta, klassisia tutkimuksia, keskustelua, tietokoneiden käyttöä, käsitöitä, väittelyä, draamaa, historiaa, kieliä, kirjallisuutta, musiikkia, tieteitä ja filosofiaa.

Minä olin ajatellut kolmannen iän yliopistot erityisesti mahdollisuutena osallistua varsinaiseen opetukseen ilman tarkoitusta ryhtyä tutkinnon tarjoamaan palkalliseen työhön. Siis vain oppimisen ilona. Havaitsen kolmannen iän koulutuksen tähtäävän yleiseen hyvinvointiin, jonka pienenä osana olisi mahdollisuus varsinaisesti opiskella. Ehkä tämä tavoite kuuluu vain pienille erityisryhmille. Esimerkkinä kerron vaimoni Liisan opiskelleen vanhoilla päivillään Helsingin yliopistossa taidehistoriaa ja estetiikkaa. Hän suoritti taidehistoria maisteriopinnot ja teki gradun 1960 ja 1970 luvun betonisiltojen estetikasta. Hänellä oli erillisopinto-oikeus vain taidehistoriaa varten ja siksi maisterin paperit jäivät saamatta.

Paljonko meitä on?

Eläkeläiset ja vanhukset ovat nyt kuuman keskustelun aiheena. Keskustelu liittyy hoitoyön yksityistämiseen. Kysymyksessä ovat neljännen iän ihmiset. Kuuntelin autoradiosta YLE:llä käytävää keskustelua. Hämmästyin jälleen kerran, miten fiksuja olivat nuo yleisökeskustelijat. Polttopisteessä oli kilpailuttaminen. Viisas Someron mies puhui sanktioista. Ne puuttuvat. Minä en kuitenkaan nyt sorru tuohon tuttuun aiheeseen, jossa vain hinta ratkaisee. Minä aion kirjoittaa neljännen iän sijasta kolmannesta iästä. Ja kysyn ensin, paljonko meitä on?

Väestöpyramidi kertoo ikäryhmien osuudet väestöstä. Ylhäällä Suomi, alhaalla Maailma, miehet sinisellä ja naiset punaisella.  Vasemmalla tilanne 1950, keskellä nyt eli 2018 ja oikealla ennuste 2050. Vuosien 2018 ja 2050 kuvissa on esitetty viivalla tilanne 1950. Nyt yli 65-vuotiaita on Suomessa 22 % väestöstä, Maailmassa 8 %. Vuonna 2050 luvut ovat 26 % ja 16 %.

Suomen väestöennusteet eivät pysy ikuisesti samana. Maahanmuutto vaikuttaa asioihin ja syntyvyys vaikuttaa suuresti. Nyt ennusteet kertovat, että väestönkasvu pysähtyy. Minulla on nyt edellisen ennusteen lukuja. Niissä vielä uskottiin pienoiseen kasvuun. Vuonna 2018 väestöä oli 5,6 miljoonaa, vuonna 2050 sitä pitäisi olla vanhemman ennusteen mukaan 5,8 miljoonaa ja vuonna 2100 sitten 5,9 miljoonaa. Uusin tilastokeskuksen ennuste marraskuulta 2018 ennustaa väestön vuonna 2050 olevan 5,5 miljoonaa eli väestö kääntyisi laskuun. Olen optimisti. En usko, että maailma jättää meitä rauhaan maahanmuuttajilta, enkä myöskään halua uskoa syntyvyyden ennustettuun romahdukseen pysyvästi.

Yli 65-vuotiaiden osuus väestöstä vaihtelee suuresti eri puolilla maailmaa. Suomi on nousukiidossa, ohitti juuri Ruotsin ja EU:n. Saharan eteläpuolisessa Afrikassa ei vielä juuri näy muutosta - yli 65-vuotiaita on kolmisen prosenttia väestöstä. Kiinassa yli 65-vuotiaiden osuus lähestyy 12 prosenttia.

Työikäiset ja eläkeikä

Laskeskelin työikäisten määrää vanhoilla ennusteilla. Nythän kestävyysvaje on päivän puheenaihe. Eläkeläisten panoksesta ei paljoa puhuta. Asia on jonkinlainen tabu. Ammattiyhdistysliikekin ymmärtääkseni osaltaan haluaa erottaa ihmiset työnteosta mitä aikaisemmin sen parempi. Varmuuden vuoksi tein taulukon prosentteina. Ne kertovat että työikäisten, minulla laskelmissani nyt 20-65 vuotiaat, heidän osuutensa putoaa nykytason 56 %:sta vuoteen 2050 mennessä 53 %:in. Mutta jos eläkeikää nostettaisiin 70 vuoteen työikäisten osuus olisi  30 vuoden päästä 59 %. Siis nykyistä suurempi. Ei tarvitsisi huokailla muualta tuotavista työntekijöistä. Ikäluokka 65- ja 70-ikävuoden välillä on 6 % väestöstä. Kyllä siitä on napattava. Jos vaikka puolet napattaisiin työikäisten osuus säilyisi nykyisellään. Näin siis havaitaan, että meissä ns. eläkeläisikäisissä on juuri se voima, joka tarvitaan kestävyysvajeen korjaamiseksi vuosisadan loppuun saakka. On tässä vielä sanottava, että 65-vuotiaan suomalaisen elinajanodote on yli 20 vuotta. Vuonna 2050 se varmaan on jo 25 vuotta. Siitä napautetaan tuo lisäys 5 vuotta, tai vähintään puolet. Huomaatko en puhu mitään robottiyhteiskunnasta. Joidenkin hurmahenkien mukaan singulariteetti eli tekoälyn ylivalta ihmisestä saavutetaan jo vuonna 2040. Silloin osa työnteosta siirtynee robottien käsiin.  Robottien romutusikä eli elinikäodote tulee kyllä olemaan huomattavasti ihmisten 50-vuotista romutusikää lyhyempi. Niitä romutettaneen 3-5 vuoden käyttöiän jälkeen.

Tässä kuvassa on Suomen ikärakenne tällä hetkellä sekä ennusteet vuosille 2050 ja 2100. Nuorten osuus näyttää pysyvän 20 prosentissa. Ns. työikäisten määrä pienenee. Työikäisiksi on tässä laskettu 20-65 vuotiaat. Vuoden 2018 työikäisten määrä on 56 % väestöstä. Vuonna 2050 se olisi 53 %. Nostamalla eläköitymisen yläikäraja 70 vuoteen vuonna 2050 työikäisten määrä olisi 59 %. Nykyisen tilanteen säilyttämiseen ei tarvita kuin puolet vuoden 2050 66-70-ikäisistä. Heureka!

Ensimmäinen ikä käsittää noin 20 ensimmäistä elinvuotta, ehkä jossain tapauksissa vain 15 vuotta. Toinen ikä on työikä, lasten kasvatuksen ikä, kodinhoidon ikä. Kolmas ikä on aika eläköitymisen jälkeen. Se on usein myös isovanhemmuuden aika omine velvollisuuksineen. Kaikki tiedämme eläkeläisten kiireet. Kolmannen iän alkamisaika vaihtelee. Yleensä se asettuu jonnekin 60 ja 70 ikävuoden väliin. Kolmannessa iässä tunnistetaan aktiivista tekemistä mutta myös vakavaa yksinäisyyttä. Neljäs ikä on lopun alkua.

Nyt puhumme kolmannesta ja neljännestä iästä. Kolmannen iän kansalaisia on yhteensä noin 19 % suomalaisista. Neljännen iän kansalaisia on alle 3 %. Kolmannen ja neljännen iän kansalaiset edustavat vahvaa taloudellista voimaa. Tämä ikäryhmän kotitaloudet kuluttavat 22 % kotitalouksien koko kulutuksesta ja 25 % vapaa-ajan matkailun kulutuksesta. He juovat 19 % Suomen alkoholista ja polttavat saman verran Suomen tupakasta. Lääkäripalvelujen käytöstä heidän osuutensa on 40 %. Jotkut ulkomaiset tutkimukset sanovat heidän käyttävän huomattavan suurta taloudellista valtaa mm. kiinteistö- osakeomistustensa kautta. Suomessa vuonna 2016 yli 65 ikäisten hallitsemien ruokakuntien tulot ovat 26 % kaikista kotitalouksien tuloista.

Hieman Wallinin väitöskirjasta

Kun nyt on saatu tuo työvoimaongelma ratkaistua kaikkia 65-70-vuotiaita tyydyttävällä tavalla, pääsemme pohtimaan kolmannen iän puuhamaan ongelmia. Sara kertoo Kupittaan Prismasta. kehottaa minua menemään sinne katsomaan eläkeläisten juttukerhojen ja maahanmuuttajien sulaa sekoittumista. Kupittaan Citymarket on kuulemma eläkeläisparatiisi. Maikki kehottaa menemään Paimion keskustan leipomokahvilaan. Siellä ovat vakiopöydät ”meidän pöydät” paikallisille ukko- ja akkakerhoille varattuina. Anteeksi tuo ukko ja akka. Kuulemma kyllä lounasaikaan ukot ja akat joutuvat antamaan tilaa ruokavieraille, mutta kahden jälkeen saavat jälleen palata maailmaa parantamaan. Nämä eivät ole tieteellisiä tutkimuksia.

Nyt voimme siirtyä tieteen pariin. Mainitsin jo alussa Antti Wallinin väitöskirjan. Todetaan vielä väitöskirjan oikea nimi: ”Eläkeläisten tila Kaupunkitilan ja eläkeläisten sosiaalisen toiminnan tarkastelua”. Antti on tutkinut eläkeläisten toimia Porissa ja Espanjan Torreviejassa. Pohjana ei kuitenkaan ole mitään Big Dataa, mutta onhan muutama haastattelu sekä muutamia tunteja kohdekansalaisten joukossa. Lehdistötiedot väitöskirjasta antoivat ymmärtää Wallinin antavan viitteitä kaupunkitilan tulevaisuudesta eläkeläisten muokkaamina. Näinhän väitöskirjan julkistamisen yhteydessä otsikoitiin: ”Hengailevat ja porukoituvat eläkeläiset valtaavat kaupunkien keskustat – Vaikuttaa kaupunkien tulevaisuuteen.” Näitä sanoja en kuitenkaan löytänyt itse väitöskirjasta. En muuten löytänyt myöskään mitään muutosmalleja. Mutta eihän Wallin olekaan suunnittelija, hän on sosiologi. Väitöskirjaa oli kiva lukea. Mitä siellä sanottiin?

Siellä sanottiin mm. että kaupunkisuunnittelun tulevaisuuden haasteena on rakentaa julkisia tiloja jotka tuottavat kohtaamisia ja keskustelua, rakentavat yhteisyyttä ja torjuvat yksinäisyyttä, eivätkä sulje ketään kulutuksen avulla ulos. Hän kysyy: ”Miten rakennetaan julkista kaupunkitilaa?

Väitöskirjassa esitetty kuva kertoo eläkeläisten osuuden kasvusta Porin Sampolassa

Wallin kirjoittaa aukiolle tai torille kokoontuvista miesryhmistä: ”Näistä neljässä suurimmassa jäsenet tunsivat toisensa jo vuosien takaa. Kahta porukkaa yhdisti vanha työpaikka, yhtä porukkaa alkoholin juonti ja yhden porukan muodosti sekalaisempi miesten yhteenliittymä. Ryhmät kulkivat nimillä: ”telakkamiehet, konepajan miehet, seisoskelijat ja naukkailijat. Porukoinnista oli muodostunut epävirallinen sosiaalinen organisaatio, mistä miehet olivat tehneet uuden rutiinin. Aukion eläkeläismiehet tekivät eron trendikkääseen ”juppibaariin”, jossa kokoontuivat nuoremmat kaupunkilaiset. Eläkeläismiehet taas kokoontuivat keskelle aukiota, yleisille puistonpenkeille ja katugrillin terassille. Porukoinnin paikalla oli symbolinen merkitys: ”juppibaari” edusti urbaaneja nuoria, kun taas perinteinen katugrilli ja puistonpenkit edustivat eläkeläismiehiä. Tilan haltuunoton kautta eläkeläismiehet edustivat symbolisesti tilaa ja tila edusti heitä.”

Toisessa väitöskirjaan liittyvässä artikkelissa hän kertoo porilaisten eläkeläisnaisten toimista: ”Sampolan eläkeläisnaiset representoivat tilaa mieleisekseen käymällä kollektiiviseen vastarintaan pankkiautomaatin poistamista, apteekin sulkemista, puistossa juopottelevia ihmisiä sekä nuorten porukointia vastaan. Jokapäiväinen elämä asuinalueella, sen tilalliset käytännöt, alkoivat muuttaa Sampolaa entistä enemmän eläkeläisten asuinalueeksi. Representaation tilat, kuten Sampolassa asukastupa, ovat tärkeitä yhteenliittymisen paikkoja. Näissä ihmiset voivat alkaa kollektiivisesti kyseenalaistaa kaupungin sosiaalista järjestystä, tilan representaatioita.”

Vielä hän kirjoittaa: ”Eläkeläisten lisääntyvä valta kaupunkitilan merkityskamppailussa alkaa vaikuttaa tilallisiin käytäntöihin, kun kaupalliset toimijat, kaupunkisuunnittelijat ja muut kaupunkilaiset mukautuvat eläkeläisten tilankäyttöihin.”

Loppulause

Innostuin Wallinin väitöskirjasta, en kuitenkaan löytänyt aivan toivomaani. Henri Lefebvren filosofian laaja erittely oli väitöskirjan parasta antia. Kiitos siitä! Sen sijaan toivon, että aihepiiri olisi uusien väitöskirjojen ja tutkimusten kohteena. Kolmannen iän käsittely oppimisen kannalta jäi tässä blogissa ajateltua vähemmälle.  Onhan meillä vapaata kansalaisille tarjottavaa oppimista mm. kansalaisopistojen, työväenopistojen ja avoimen yliopiston toimesta. Se vastaa hyvinkin U3A-toimintaa maailmalla. Kansalaisopistoja on maassamme 184 kappaletta ja niissä vuosittain 650 000 opiskelijaa. Tämä on aivan valtava saavutus. Kansalaisopistojen kurssien kirjo on laaja. Kädentaidot on suosituin, seuraavina musiikki, kielet, liikunta, kuvataide, teatteri ja tanssi. Kansalaisopistojen kotisivu kertoo tavoitteena olevan edistää ihmisten monipuolista kehittymistä, hyvinvointia sekä kansanvaltaisuuden, moniarvoisuuden, kestävän kehityksen, monikulttuurisuuden ja kansainvälisyyden toteutumista.

Meillä on Suomessa. 1,3 miljoonaa tutkintopohjaista opiskelijaa. Opiskelijoita on 24 % kansasta. Yliopistoissa tai ammattikorkeakoukuissa opiskelee 0,3 miljoonaa ihmistä. Se on 5,5 % kansasta. Kansalaisopistoissa kursseilla käy 0,7 miljoonaa ihmistä. Yli 65-vuotiana opiskelevien määrästä en löytänyt tilastoja. Elinikäinen opiskelu on kuitenkin päivän teema. Jäi selvittämättä, onko kolmannen iän ihmisille tarjolla riittävästi opiskelupaikkoja. Onko oppiminen riittävässä asemassa vai seurustelustako on kysymys? 

PS. Liisa kävi ensivisiitillä Oodissa. Ihaili kyllä, mutta ihmetteli miten vanhat ihmiset liikkuvat kirjastokerroksen kaltevilla tasoilla. Vai oliko tarkoitus varata nuorille rauhoitetut alueet? (Anteeksi pikku ilkeys, mutta ehkä se on vanhuuden höperyyttä.)

Suomalainen suunnittelu maailman kaupungistumisen vanavedessä

Suunnittelun vienti tuli taas ajankohtaiseksi blogin kohteeksi, kun Aalto yliopiston Saija Holmén pyysi minua Suomen arkkitehtuurimuseon tilaisuuteen. Tilaisuudessa kerrottiin uuden professuurin ajatuksesta ja tarpeesta.

Professuurin nimi olisi: Professor in Global Sustainability and Humanitarian Development. Ilman muuta – professuuri on hyvä ja tarpeellinen.  Tilaisuus oli rauhallinen ja antoisa. Vähälukuinen yleisö kuunteli hartaana. Salin tunnettu akustiikka ja surkeat äänentoistolaitteet estivät minua puhutun ymmärtämisessä. Muut onneksi näyttivät ymmärtävän. On varmaan mentävä kuulolaitekauppaan.

Saija esitti alustuksessaan YK:n tavoitetaulukon The Global Goals. Ajatellun professuurin tehtävät kattavat useita ruutuja alla esitetystä taulukosta. Minä kiinnostuin siitä. Ryhdyin etsimään siitä erityisesti urbanisaatioon liittyviä laatikoita. Siellä on tietysti köyhyyteen, terveyteen, veteen, energiaan, opetukseen, ilmastoon, meriin ja maahan ja ihmisiin liittyviä tavoitelaatikoita. Ne kaikki liittyvät tavalla tai toisella voimakkaaseen urbanisaatiokehitykseen.

Mutta on siellä yksi laatikko, joka ryhtyi erityisesti kiinnostamaan: Sustainable Cities and Communities. Halusin tietää, millaisia selvityksiä on käynnissä tämän tavoitteen suhteen. Olisihan se perustettavan professuurin suhteen melko lailla arkkitehtuuriin ja insinööritieteisiin liittyvä asia. Kahlasin läpi kaikki 312 hanketta, jotka liittyivät tähän laatikkoon. Liittyiväthän ne aina moneen muuhunkin laatikoston osaan. Ajattelin löytäväni sieltä rakentamisen kestävää kehitystä. En löytänyt. Löysin kyllä merten suojelua, arktisten alueiden tietoyhteistyötä, yliopistojen yhteishankkeita ilmastonmuutokseen liittyen, ruotsalaista merten tutkimusalusta ja koulujen kansainvälistä miljoonan puun projektia, mutta en mitään kehitysmaiden jättiurbanisaatiosta. Kai nyt huomaat, että olen sälyttämässä tätä tehtävää uuden professorin päälle. Minussa on sen verran Römpänukkoa, että jättäisin tuon ”Humanitarian Development” tämän professuurin suhteen hieman vähemmälle ja korostaisin rakentamiseen ja kaupunkielämään liittyvää kestävyyttä – niin että se tuottaisi humanitääristä kestävyyttä.

Tässä taulussa esiintyvät YK:n maailmanlaajuiset tavoitteet kestävän kehityksen turvaamiseksi. Tavoite 11 koskee kaupunkeja ja yhdyskuntia. Tavoite on: ”Make cities and human settlements inclusive, safe, resilient and sustainable.” Kaupungeista on tehtävä osallistavia, turvallisia, muutosjoustavia ja kestäviä. Tavoite on oikea, mutta pikkujuttu: minun on vaikea hyväksyä meillä vakiintunutta käännöstä varsinkin yhden sanan suhteen. Onko resilient todella ketterä? Olen nyt mielivaltaisesti kääntänyt sen sanaksi muutosjoustava. Voisi se olla kimmoisa tai vain joustava. Joskus jopa ehdotin sanaa sisukas. Sitähän se on suomalainen sisu. Olisi pystyttävä suoriutumaan kriiseistä.

Heidi ei viestiin vastannut

Kirjoitin joskus blogissani viestiä Heidille. Heidi Hautala oli silloin kehitysyhteistyöstä vastaava ministeri. Heidi ei minulle vastannut, vaikka olin sentään kerran ollut ”Monsieur Hautala”. Se tapahtui, kun Heidi vei minut seuralaisenaan parlamentin parsajuhliin. Kuinka kauan siitä lieneekään? Melko kauan, sillä Raimo Ilaskivi ja Jakob Söderman olivat silloin meppejä. Heidät muistan juhlista. Viestissä Heidille kirjoitin otsikolla: Suomalaisen kehitysyhteistyön prioriteetit eivät kohtaa kaupungistumisen painopistealuetta.

Näin kirjoitin: ”Rakentaminen ja habitaatio ei ole ”hard ware”, se on turvallisuutta ja tulevaisuutta. Itserakentaminen on perinteisen yhteiskunta-aktiviteetin ydin. Rakentamisen suunnitteluviennissä kehitysyhteistyön vuosittainen osuus on säilynyt hyvin vaatimattomalla tasolla. 90-luku, jolloin perustettiin useita konsulttialan vientiyhtiöitä, on ohi. Samalla on kadotettu tietoa kulttuureista ja taitoa paikallistekniikoista.  Korkeakoulujen ja yliopistojen tietoinen vientikoulutus on ohi, samoin ovat ohi erikoisalojen yliopistotason opetuskurssit kehitysmaainstituutioiden työntekijöille. (No, eivät ne nyt aivan ohi ole/olleet, onhan Otaniemessä ollut jatkuvasti kurssitustoimintaa, lieneekö muuallakin?). Suomalaisten heikko osuus mm. EU:n rahoittamien infrastruktuurihankkeissa on seurausta rakentamisen joutumisesta sivuraiteelle suomalaisessa kehitysyhteistyöpolitiikassa. Esimerkkinä: Suomen perinteinen puurakentaminen sirkkelisahoineen, muine pientuotantoyksiköineen, tyyppipiirustuksineen ja itserakentamistaitoineen olisi juuri tällä hetkellä tarpeellista ja oikeata vientituotetta monilla ongelma-alueilla. Toivoa sopii, että alalla tapahtuu nyt nopeasti ja paljon.”

Kun blogin kirjoitin elettiin vuotta 2013. Heidi ei minun kutsuuni vastannut eikä kukaan muukaan. Mutta jatketaan viestin lukemista: ”Heidi Hautala, ystäväni, olet nyt tehtävän edessä - perinteet velvoittavat. Asiat eivät hoidu yksin demokratiavajeeseen kajoamalla. Tarvitaan kulttuurien ymmärrystä ja rohkeutta esittää sovellettua teknologiaa, tarvitaan karttoja, yhdyskuntasuunnittelua ja ympäristöteknologiaa, tarvitaan koulutusohjelmia ja erityisesti tarvitaan paikallisiin olosuhteisiin sovellettuja rakentamisen tuotantoteknologioita (low cost teknologiat), joissa toteutuu energian ja veden säästön periaatteet. On muitakin asioita, joissa voisimme auttaa, eräs niistä on liikenneturvallisuus – eräs kehittyvien maiden makro-ongelma, joka liittyy kaupungistumiseen ja vie paljon sairaanhoidon resursseja.”

Kerron yhden jutun.  Kun teimme Ammanin yhden miljoonan asukkaan lentokenttätien asuinalueprojektia vuonna 2009 ehdotimme asioita, joilla on suuri merkitys energiankäytön ja veden käytön kannalta: Kehittää projekteja piloteiksi kotitalouksien aurinkoenergian kehittämiseksi, vesihuoltojärjestelmän vuotojen kontrolloimiseksi, lämpöeristettyjen rakennusosien tuottamiseksi, kotitalousjätteen kierrätykseen, veden uudelleenkäyttöön ja kastelun vedenkäytön vähentämiseen. Nämä ovat tärkeitä asioita ja ekologisia elefantteja. Suomalaisilla olisi paljon annettavaa. British Standard ei tunnu tunnistavan näitä asioita. Merkillistä. Kuvassa on porukkaa näitä asioita pohtimassa Ammanin kaupunginjohtajan pöydässä. Tuleeko mitään? Tuskin juuri!

Ihmiset muuttavat massoittain kaupunkeihin

Kaupungissa on toivo. Toivo työstä ja toivo lasten koulunkäynnistä. Kaupunkiin, Mongolian Ulan Batoriin, muuttavat 13 vuotias Udval, Udvalin äiti ja äidin serkku Gantumor. He muuttavat koska karja kuoli ankaran talven johdosta. Kaupunkiin muuttaa somali Mukhtar, joka oli joutunut jättämään kotiseutunsa kuivuuden tähden, hän muutti perheineen Mogadishuun Jidka Afgooye kadun varrelle, sukulaisten peltimajaan, mukana seurasi veli Abdivali, isoisä Abdi, vaimo Awa sekä perheen seitsemän lasta Mohammed, Hodan, Haweega, Sabrin, Intisaar, Magol ja Salah. Kaupunkiin muuttaa intialainen Raj, hänen kaksi veljeään Dhruv ja Rakesh, sekä eno Rahul, naiset ja lapset jäävät kotikylään. Kaupunkiin muuttaa kiinalainen Cheng, hänen vaimonsa Chan sekä heidän 2-vuotias poikansa Bao, isovanhemmat tulevat perässä heti kun saadaan kahden huoneen asunto. Kaupunkiin muuttaa Andien entisten pilvisotureiden jälkeläinen Luis vaimonsa Sandra Montoyan ja viiden lapsensa Angelin, Cecilian, Fernandon, Karinan ja Jimenan kanssa. Addis Abebaan muuttaa Lalibelan kirkkokaupungista köyhyyden vaihtoehtoa etsimään isä Ashenafi, äiti Eskedar, tyttäret Hiwot, Sara, Eden sekä pojat Dawit, Biruk ja Henok jäävät isovanhempien kanssa Lalibelaan odottamaan hyviä uutisia.

Vuonna 1950 maailman urbaani väestö oli 30 % koko väestöstä, nyt vuonna 2019 se on 56 % ja vuonna 2050 sen arvellaan olevan 68 %. Ennusteet sanovat urbanisoitumisen vuoteen 2050 mennessä tapahtuvan 90 prosenttisesti Afrikassa ja Aasiassa. Intiassa urbaani väestö kasvaisi 400 miljoonalla, Kiinassa 300 miljoonalla ja Nigeriassa 200 miljoonalla. Euroopan nykyinen urbaani väestö on 75 % koko väestöstä eli 550 miljoonaa. Sen ennustetaan kasvavan vuoteen 2050 mennessä 40 miljoonalla.

Voimme siis havaita, ettemme ole urbanisaation keskiössä. Ylivoimaisesti eniten kaupunkiseuduille muuttavat Saharan eteläpuoliset afrikkalaiset. Urbaanin väestön vuosikasvu on huimaavat 4 %. Itä-Aasia ja Tyynenmeren alue ovat selvänä kakkosena eli noin 3 % vuodessa. Latinomaailma ja arabimaailma ovat selvästi hitaammin urbanisoituvia, latinoilla kasvuprosentti on runsas 1 % ja Pohjois-Afrikan arabeilla ja Gulfin arabeilla noin 2 %. Maailman nopeimmin kasvavissa kaupungeissa kasvuprosentti on lähes 10 % vuodessa. Tämä on räjähdys. Sadat kaupungit kasvavat 4 % vuodessa. Helsingin väestönkasvu oli viime vuonna 1,3 %. Arvatkaa missä ovat nopean kasvun kaupungit? Ne eivät ole Euroopassa tai Suomessa. Luettelen muutamia: Surat Intiassa, Sanaa Jemenissä, Kabul Afganistanissa, Bamako Malissa, Dar Es Salaam Tansaniassa, Lagos Nigeriassa, Toluca Meksikossa, Chittagong Bangladeshissa ja Lumumbashi Kongossa.  Ovatko tuttuja paikkakuntia?

Slummit ovat kaupunkien kasvun suuri ongelma. Slummeissa asuvien määrä maailmassa on 900 milj. ihmistä. Slummit määritetään sellaiseksi paikoiksi, joissa ihmisiltä puuttuu puhdas vesi, sanitaatio, riittävä asuntoala ja joissa rakennukset ovat heikossa jamassa. Kiinassa, Intiassa ja Brasiliassa slummeissa asuu viidennes ihmisistä.  Nigeriassa slummeissa asuu puolet ihmisistä. Slummit keskittyvät Afrikkaan, mutta niitä on myös Aasiassa ja Etelä-Amerikassa. Suomen kahdenvälisen yhteistyön maissa slummeissa asuvien osuus urbaaniväestöstä on yli puolet. Tässä olisi haastetta niin rahoitukselle, kuin suomalaiselle ammattitaidolle, uuden professuurin tehtävistä puhumattakaan.

Suunnittelemassa informaliaa

Asiat eivät ole yksinkertaisia. Maailman slummit kehittyvät ns. informaalisina alueina. Suunnitelmaa ei ole. Rakennuslupia ei ole, vettä ja viemäreitä ei ole. Sähköä ei ole. Kadut puuttuvat. Jätehuolto – ei tietoakaan. Ei ole joukkoliikennettä puhumattakaan työpaikoista. Kouluja ei ole eikä terveydenhuoltopalveluja. Alue on tuomittu ennen pitkää purettavaksi. Asukkaat muualle siirrettäviksi. Tulevaisuutta ei ole. Ainoa viranomainen jonka asukkaat tapaavat on poliisi. Poliisi penää asukkaiden oikeuksia alueen ja maan käyttöön. Miten tähän asiaan voisi puuttua? Palkataan kansainvälinen konsultti. Tilanteeseen perehtynyt kehitystyöntekijä toteaa ongelman ja tekee raportin. Hän saattaa ehdottaa alueen kaavoittamista, kadun avaamista tai kevytrakenteisen vesihuoltoverkoston rakentamista. Hän saattaa jopa ehdottaa mikroluottojärjestelmää, jotta asukkaat voisivat korjata vuotavan katon tai tehdä pikkuparannuksia. Äärimmäisessä tapauksessa hän ehdottaa lastentarhan tai ala-asteen koulun rakentamista alueen viereen. Viranomaiset ehdottavat poliisiasemaa. Raportista tulee laaja. Se sisältää standardeja ja luokituksia. Siinä on myös lukusia aikataulukaavioita ja organisaatiokaavioita. Nykyaikainen suunnittelija voi olla kiinnostunut myös vuorovaikutuksesta. Hän ehdottaa asukaskomiteoiden perustamista ja vuorovaikutuskeskusteluja viranomaisten kanssa. Vihdoin hän luovuttaa raporttinsa tilaajalle. Työn maksaja on kansainvälinen kehityspankki. Työhön on osallistunut silloin tällöin pidettävien kokousten kautta virkamiehiä paikallisesta ministeriöstä ja kohteena olevasta kaupungista. Usein niissäkin työtä valvoo kansainvälinen asiantuntija. Kansainvälisen pankin edustaja saapuu vastaanottamaan raporttia. Tavataan myös ensimmäistä kertaa korkea virkamies kaupungin hallinnosta. Raportti luovutetaan juhlallisesti tilaajalle. Kiitellään ja lausutaan muutamia julistuksia. Konsultti lähtee kotimaahansa, kipristelee vielä viimeisen maksuerän kanssa. Tilaajat häipyvät toimistoihinsa – osin tyytymättöminä - eivät saaneet sitä mitä odottivat.  Asukaskomitean perustaminen jäi myöhempään aikaan. Alueen suhteen ei voi tehdä mitään. Se on informaalinen. Sitä ei ole olemassa.

Joku saattaa epäillä tarinaa. Saattaa sanoa itse hoitaneensa asioita paremmalla menestyksellä. Ja on varmaan hoitanutkin. Tehtävä ei ole helppo.  Senpä takia joku viisas on sanonut kaupunkisuunnittelun ja urbanisaation kehittyvissä maissa olevan ”bottomless pit”. Se on viimeinen asia, johon on järkevää tarttua.

Kulttuurin ymmärtäminen on avain

Hennu Kijsik, Liisa Salo-Lee ja Veikko Vasko kirjoittivat aikanaan erinomaisen teoksen kulttuurista suomalaisessa kehitysyhteistyössä. Kirja syntyi Kari Karangon toimesta. Hän levitti kirjat laajasti Suomen ulkoasiainhallintoon. Jotenkin minusta tuntuu, että tämä asia on unohtunut keskustelustamme. Niin ei varmaankaan todellisuudessa ole. Senhän osoittaa osaltaan nyt esillä oleva Arkkitehtuurimuseon näyttely Interplay of Cultures. Näyttely on vielä avoinna 24. helmikuuta saakka. Uskon että ajateltu uusi professuuri kaivaa tämän kirjan kätköistään. Kirja on nimeltään: Culture in Finnish Development Cooperation, Ministry of Foreign Affairs, 1998. Onko kirja vanhentunut? Ovatko lehdet kellastuneet? Ei! Kulttuurit ovat kestävää tavaraa! Kirjan johdanto sanoo muun muassa näin:

”We have underlined the importance of seeing culture as an asset rather than a constraint. We feel that this should be one of the key messages of our work. Every single 'tradition' is not necessarily conductive to healthy human development, but we should, nevertheless, pay much more attention to the potential underlying assets that local culture can provide when planning future interventions.”

Kokemusta oli, mutta se meni

Suomalainen rakennusalan vienti on olemassa. Se keskittyy enimmäkseen materiaalivientiin.  Palveluja viedään vähän. Vanhat suuruudenajat, jolloin suomalainen arkkitehtuuri ja aluesuunnittelu, vesihuollosta puhumattakaan olivat arvostettua vientitavaraa, ne ajat ovat päättyneet. Minun toimistossani oli aikanaan 80- ja 90-luvuilla viennin osuus 60 % liikevaihdosta. Suunniteltiin korjaustelakkaa Vietnamiin, tehtiin liikennesuunnitelmia Kuwaitiin ja Tripoliin, piirreltiin uutta kaupunkikeskustaa Irakin ja Kuwaitin rajan läheisyyteen, suunniteltiin yliopistoja ja sairaaloita Algeriaan, tehtiin ”new town” Ras Lanufiin, suunniteltiin hallintokeskuksia Sirteen ja Jufraan, suunniteltiin sairaalaa Colomboon, piirrettiin moottoriteitä pitkin  Välimeren rantaviivaa, tutkittiin liikenneyhteyksiä Zimbabvessa, tehtiin yleiskaavoja Etiopiaan, piirrettiin kaupunginosaa Mosuliin. No, luetteloa voisi jatkaa, mutta tässä heti muistiin tulevia. Meidän miehemme Markku Piispanen toimi Addis Abebassa, sitten Ras Lanufissa ja jälleen Addiksessa, toinen miehemme Jussi Hintikka oli Etelä-Afrikan liikennekomitean johtavia asiantuntijoita, Jussi Annanpalo ja Anika Pohto valvoivat sairaalan rakentamista Colombossa, Mauri Ilva johti aluesuunnittelua Sri Lankassa, Pekka Rautimo hoiti paikallisen yliopiston kanssa hotellikompleksin suunnittelua Syyriassa. Hän oli mukana myös EU:n rahoittamassa tutkimus ja ohjelmointityössä joka koski Syyrian Damaskoksen, Homsin, Aleppon ja Latakian kehittämistä.  Saudi Arabiassa oli 50 suomalaista valvojaa, Libyassa heitä oli parhaimmillaan 25. Minä itsekin matkustelin paikasta toiseen ja toimin pysyvästi vuosikausia Tripolissa. Olen muuten käynyt 240 eri kertaa Libyassa. Se on maakohtainen ennätykseni. Vielä eläkepäivinä pääsin mukaan Ammanin 1 miljoonan asukkaan lentokenttäkaupungin kehittämiseen ja vihonviimeiseksi lopuksi Bakun strategisen liikennesuunnitelman työstämiseen. Nyt olisi löydettävä uusia tekijöitä. Mistä niitä löytäisi? Aivan kuten ennekin – markkinoilta. Työ kehitysmaissa on motivoivaa. Se uudistaa tekijänsä.

Yhtä uupuu sanoi piru, kun hyttysiä laski

Niin mitä nyt tahdon sanoa? Tahdonko sanoa, että olisin vieläkin kelvollinen johonkin? Ei, en tahdo sitä sanoa. Tahdon sanoa, että kansainvälisten tehtävien voittaminen vaatii referenssejä. Omien tai firmani referenssien joukossa on monta kehitysyhteistyön rahoittamaa projektia. Ne ovat tärkeitä. Nyt suunnittelijoiden hommat ovat vähissä. Suomalaisten konsulttitoimistojen vienti on alamaissa.  Yksi ja suurin syy on tietysti saamattomuus. Toinen syy on globalisaatio. Ulkomaisten pörssiyhtiöiden omistukseen ajautuneet suomalaisfirmat jäävät lehdellä soittelemaan vientiprojekteissa. Kolmas syy löytyy kehitysyhteistyön painopistealueiden valinnasta.  Suomalaisen kehitysyhteistyön painopisteet ovat: Naisten ja tyttöjen oikeudet ja asema, kehitysmaiden talouksien kehittyminen työpaikkojen, elinkeinojen ja hyvinvoinnin lisäämiseksi, yhteiskuntien demokraattisuus ja toimintakyky sekä ruokaturva, veden ja energian saatavuus sekä luonnonvarojen kestävä käyttö. Nämä ovat loistavia tavoitteita. Niistä puuttuu kuitenkin urbanisaation haasteellinen tehtäväkenttä. Tällaista tehtäväkenttää ei mainita näissä tavoitteissa. Tarkemmin: sana rakentaminen mainitaan kerran, se liittyy Suomen avustuksiin Maailmanpankin Afganistanin jälleenrakennusrahastoon. Sana kaupunki mainitaan kolme kertaa. Se liittyy energia-alan ohjelmiin eteläisessä Afrikassa, Kaakkois-Aasiassa ja Etelä-Amerikassa ja erityisesti Tansaniassa. Vielä mainitaan Vietnamissa kaupunkien vesihuoltoon ja viemäröintiin kohdistuva Suomen kahdenvälinen tuki.

Yritin hieman valaista itseäni kehitysyhteistyön kustannuksista ja toimialakohtaisesta suuntautumisesta. Ulkoministeriön sivuilta löytyi linkki tilastokantaan. Etsin tilastoista minua kiinnostavia toimialoja. Asia ei kuitenkaan selvinnyt sillä suurin osa rahoista oli hallintoon liittyviä tai erittelemättömiä. Ymmärrän tämän, kehittäminen on kokonaisvaltaista eikä panostusta ole helppo eritellä. Kokonaisuuteen kuului kuitenkin joitain selvästi eristettäviä toimialueita. Kokonaisuudessaan vuodesta 2006 on maksettu 12 miljardia euroa. Vuosittain maksatukset ovat vaihdelleet vuoden 2014 huipusta 1,2 miljardia nykyiseen aallonpohjaan 0,5 miljardiin. Vesihuolto ja sanitaatio ovat saaneet koko potista 3 %, metsätalouden osuus oli samoin 3 %.  Maatalous sai 2 % ja energia 1 prosentin. Terveys ja opetus ovat olleet kehitysyhteistyön tärkeitä sektoreita.  Terveys on saanut aikana 2006-2018 vain 2 % koko potista ja opetus 4 %. Rakennus on saanut 0 %.  Pakolaisapuun meni 2015 kriisin kiihdyttämänä 3 %. Humanitaarinen apu oli merkittävä 10 %.  Loput eli 66% rahoista on mennyt seuraaville sektoreille: Monisektoriapu ja läpäisevät teemat (15%), muu yhteiskuntarakenne ja palvelu (2%), teollisuus (0%), julkinen hallinto ja kansalaisyhteiskunta (10%), avunantajien hallintokulut (6%), erittelemätön (29%),  kalatalous (0%), pankit ja rahoitus (1%)s, mineraalivarat ja kaivannaistoiminta (0%), matkailu (0%), kauppapolitiikka ja säädökset (1%), liike-elämä (1%), hyödyke- ja yleinen ohjelmatuki (2%), velkajärjestelyt (0%) ja hännän huippuna kuljetus ja varastointi (0%).

Jalo toivomus

Tietoisena valtion säästötoimista ja kaikenkarvaisista budjettileikkauksista haluan kuitenkin esittää jalon toivomuksen. Maailmassa vallitsee suuri kansainvaellus. Ihmiset vaeltavat maalta kaupunkeihin. Tämä vaellus on moninkertainen pakolaisvirtoihin tai siirtolaisuuteen verrattuna. Urbanisaatiossa haasteet ovat kokonaisvaltaisia. Asunnot, palvelurakennukset, työpaikkarakentaminen, infrastruktuuri, ne on kaikki tehtävä. Oppiminen ja opettaminen ovat osa prosessia. Pidän mahdollista uutta professuuria pienenä pisarana tai helmenä. Parasta jos se olisi siemen josta kasvaa uusi aika suomalaiselle asiantuntijatyöskentelylle kehitysyhteistyön parissa. Se ei onnistu ilman kahdenvälisen kehitysyhteistyön tietoista kehittämistä ratkaistaessa urbanisaation ongelmia.

Jaloon toivomukseen liittyy tämä kuva joka osoittaa kehitysyhteistyön romahduksen ja pienenevän kahdenvälisen yhteistyön. Vain kahdenvälisessä yhteistyössä saamme näkyviin omat painotuksemme. Jalo toivomus oli, että kaupungistuminen - väistämättömyydessään – olisi yksi Suomen kehitysyhteistyön painopistealue, kun jälleen nostamme panostuksen kansainväliselle tasolle.

PS. Tietysti huomasit vanhan suunnittelijakonkarin puhuvan oman elinkeinonsa puolesta professuurin puolustuksen ohella. Tässä on pari blogia, joissa suomalaisen arkkitehtuurin ja insinööritaitojen menetystä kansainvälisillä kentillä on käsitelty:

http://penttimurole.blogspot.com/2014/10/menneisyyden-majakoita-laskeutuvassa.html  http://penttimurole.blogspot.com/2018/08/suomalaiset-suunnittelijat-maailman.html http://penttimurole.blogspot.com/2013/03/viesti-heidille.html

Rypsipellolta kaupunkikehityksen noiduttuun ympyrään

Nyt oli taas pienoinen seminaariviikko. Kyse oli eläkeläisten kansoittamista seminaareista. Se ei ole uutta. Ne seminaarit joissa minä käyn näyttävät olevan eläkeläisten kansoittamia. Nuoret ovat varmaan työntouhussa. Eivät kerkeä seminaareissa istumaan. Hyvänä innoituksena tähän blogiin näin kuusitoistavuotiaan tytön haastattelun maanmainiossa SVT:n ohjelmassa. Tyttö oli aivan fantastinen. Hän oli tullut herätykseen ilmastonmuutoksesta. Sanoi kieltäneensä isältään autoilun ja oopperatähtiäidiltään lentämisen. Isä osti sähköauton ja äiti otti työn Tukholmassa. Kuuntelin myös Ruotsin uusvanhan pääministerin ilmoituksen bensa- ja dieselautojen kieltämisestä 2030. Ja kaiken lisäksi kuuntelin vielä metsäprofessori Olli Tahvosen mielipiteitä Suomen hiilinielulaskelmista. Tässä oli hyvää pohjaa seminaariviikon tuottamille mietteille.

Esa Tommila epäilee uusiutuvaa energiaa

Ilmastokeskustelua siivitti Esa Tommila, fyysikko ja Ekokemin eläkkeelle siirtynyt toimitusjohtaja.  Tilaisuus pidettiin Suomalaisella Klubilla Rakennusinsinööriliiton Senioreiden järjestämänä. Tommilan esitelmä oli mielenkiintoinen ja yllättävä siksi että hän asetti kyseenalaiseksi hallituksen toimet ja jopa ministereiden mielipiteet. Hän kyseenalaisti myöskin teknokraattien laskelmat. Vaati uudenlaista lähestymistä. Puhui nettotaseesta. Yleensä meidän esitelmissämme silitellään myötäkarvaan. Nyt Tommila rapsutteli vastakarvaan. Minua jäi kuitenkin vaivaamaan se, että en oikein ymmärtänyt missä varsinaisesti oli menty metsään uusiutuvia energioita arvioitaessa. Olisi toivonut Tommilalta omaa mallia. Tai onko niin, ettei asiasta tiedetä. Silloinhan olisimme samassa tilanteessa kuin Sanna Marin, kun hän ei osannut sanoa SDP:n kantaa metsänhakkuiden määrään.

Vaikuttaa siltä, että Esa Tommila on ilmastoskeptikko nimenomaan uusituvan energian suhteen.  Laitanpa tähän muutamia Esa Tommilan esitelmässä esitettyjä teesejä:

Ilmastolla ei ole aikaa odottaa virheiden huomaamista ja korjausta, politiikassa intoilu uhkaa ilmastotyössä tarvittavien tulosten syntymistä, huoli tai innostus ylittävät helposti viileän harkinnan, poliitikot esittävät ratkaisuja äänekkäämmin kuin asioita tuntevat, monet haluavat vaatimuksillaan kirkastaa mieltään tai mainettaan.

• SITRA julistaa, että ilmastotoimet ovat helppoja ja halvempia kuin luullaan, fossiilisista polttoaineista on toki päästävä eroon, ne tuottavat paljon hiilidioksidia ja ovat uusiutumattomia siksi halutaan siirtyä uusiutuvaan energiaan, uusiutuvuus on aina arvokasta, mutta siitä ei seuraa päästöttömyys eikä hiilineutraaliusuusiutuvuus sinänsä ratkaisee muuta kuin vain saatavuusongelmia fossiilisen energian niukentuessa, energiantuotannon ilmastovaikutukset riippuvat muista seikoista ministerin ja monen muun päättelyketjussa onkin vakava virhe se ohjaa panostuksia osin tehottomasti –suuri uhka tuloksille.
• Onneksi ydinvoima näyttää pysyvän valikoimassa ainakin meillä, mitään energiaa ei voida tuottaa täysin haitattomasti, kaikki tuotanto kuluttaa luonnonvaroja ja energiaa, myös energian tuottaminen kuormittaa aina ilmastoa –vähän tai paljon, suoraan tai välillisesti, joka lajille uusiutuvaa energiaa nämä asiat pitää ja voidaan selvittää ratkaisevia ovat päästöjen nettovähennykset = bruttovähennys miinus uuden tuotannon päästövaikutukset koko ketjussa loppukäyttäjälle, on myös tärkeitä sivuvaikutuksia, jotka on sivuutettu lähes kaikkialla.
• Vesivoimaa ei mikään voita: se on jatkuvaa ja helpposäätöistä ja sopii korvaamaan tuulivoimaa sen pitkinä katkoaikoina –silti sitä vastustetaan, olisi aito ekoteko rakentaa Iijoen ja Kemijoen lisäaltaat ja lisävoimalat, tuulivoima on hyvää, jos sen osuus ei nouse liikaa eikä tuota välillisiä haittoja, prof. Peter Lund: jos tuulivoiman osuus nousee yli 15 %:n, sen tasaamiseksi pitäisi leikata tasatuottoista ja hiiletöntä ydinvoimaa samalla leikkautuisi ilmastohyötykin –isot tuulivoimainvestoinnit menisivät hukkaan. 2/3 ajasta tarvitaan korvaavaa sähköntuotantoa, vesivoimaa ja tuontia.

Tommila lopettaa esitelmänsä kysymykseen: Kuinka toimisimme viisaimmin? Ja vastaa:

Jätetään tunteilu ja intoilu sivuun ja tartutaan tosiasioihin, nolla ja 100 prosenttia ovat ilmaston kannalta huonoja tavoitteita, ei suljeta mitään tuotantotapaa kokonaan pois, fossiilisiakin saatamme tarvita pieniä määriä vielä vuosikymmeniä, selvitetään eri tuotantotapojen elinkaarien aikaiset nettovaikutukset päästöihin ja nettoenergiat erilaisissa oloissa, sovitetaan niistä vähäpäästöisimpiä yhdistelmiä eri olosuhteisiin, sovelletaan tähän yritysten tulosjohtamisen oppeja –nyt emme ole ilmastotuloksissa edes 1960-luvun katetuottolaskennan tasolla, nostetaan ilmastotyössä hyveeksi aito nettoviisaus. Se otettiin maataloudenperustaksi jo noin 10 000 vuotta sitten.

Vaikuttipa tuo Tommilan esitelmä kuitenkin niin paljon, että oli pakko ryhtyä hieman leikillisesti ihmettelemään tuota uusiutuvaa energiaa. Toivottavasti ei tullut kymmenyspilkkuvirheitä.

Noiduttu ongelma

Autot ovat tärkein mittakaava ja puheenaihe, lentomatkustajan lisäksi. Tavallisen henkilöauton valmistuksessa syntyy 6 tonnia CO2e. Sähköautossa valmistus synnyttää 8 tCO2e. Auton elinkaaren aikainen CO2 päästö on 20-25 tonnia CO2e. Sähköautolla päästöt ovat alarajalla, normaalilla bensa-autolla ylärajalla. Valmistuksessa syntyvät päästöt ovat sähköautoilla 48 % elinkaaripäästöistä, normaalilla bensa-autoilla 24 %.  Tällaisten lukujen valossa henkilöautoliikenteen kokonaispäästöjen alentaminen kymmenesosaan nykyisestään tuntuu lähes mahdottomalta. Se ei voi tapahtua vain sähköautoiluun siirtymällä. Liikennettä olisi vähennettävä. Miten? Puhutaan jakamistaloudesta. Simulaatiot Lissabonissa ja Helsingissä kertovat robottiautoilun vähentävän autojen määrää ehkä neljännekseen. Ajetut kilometrit eivät kuitenkaan vähene. Autoja romutetaan tiiviimpään tahtiin. Robottiauto saattaa joutua romutusikään jo kolmevuotiaana. Miten tässä elinkaaripäästöt vähenevät? Nollaemissioajoneuvoa ei ole olemassa. Eikä nollaemissiopolttoainetta. Liikenteen vähentämiseen ehdotetaan tienkäyttömaksuja, joukkoliikenteen lisääntyvää käyttöä, pyöräilyä ja kävelyä. Myös kaupunkirakenteen tiivistäminen on agendalla. Meillä on edessämme ”vicious circle” – noiduttu ongelma. Klikkaa vaikka blogejani http://penttimurole.blogspot.com/2017/06/noiduttu-ongelma.html  tai https://penttimurole.blogspot.com/2019/01/poliitikot-puhuvat-ilmastonmuutoksesta.html

Rypsipellolta tai metsästä tankkiin

Jossain sanotaan yhdestä hehtaarista rypsiä saatavan 500-1000 litraa dieseliä. No sillä ajetaan henkilöautolla 10000 -15000 kilometriä. Tämä tarkoittaa, että jokaisella autonomistajalla olisi hyvä olla hehtaari peltoa. Olisi omavarainen. Suomessa on vajaa 3 miljoonaa henkilöautoa. Tarvittava peltomäärä olisi 3 milj. hehtaaria. Se ylittää kuitenkin Suomen peltoalan, joka on tuo samainen 3 miljoonaa hehtaaria. Jos liikenteen energiankulutukseen vielä lisätään kuorma- ja pakettiautojen huima henkilöautoliikenteen veroinen kulutus, tarvittaisiin rypsipeltoja jo lähes 10 miljoonaa hehtaaria. Pelloista ei siis ole kasvihuoneilmiön pelastajaksi Suomessa. Metsän hakkuujätteet ja sahanpuru ovat toiveita herättävä bioetanolin raaka-aine. Lueskelin ansiokkaasti ympäristökysymyksiin perehtyneen ja niihin investoineen ST 1 -omistajan Mika Anttosen bioenergialaitoksista. St1:llä taitaa olla käytössä ainakin viisi etanolin tuotantolaitosta. Paljonko ne tuottavat etanolia? Se ei heti selviä. Kajaanissa taitaa tulla 10 milj. litraa vuodessa ja kaksi laitosta on suunnitteilla, yksi Pietarsaareen ja yksi Kajaaniin. Ne tuottaisivat kumpikin 40 miljoonaa litraa bioetanolia. Lienee muitakin ja muillakin. Anttonen kuuluu käyttävän myös leipomojätettä ja kiinalaista ruokaöljyjätettä.  Hän suunnittelee myös bioetanolin pienyksikköjä. Siinä on ideaa.

Kuvakaappaus St1 animaatiosta idealla rakentaa monta pienyksikköä ja tehdään hajautettu tuotanto.

Suomessa myydään bensaa 2 miljardia litra vuodessa. Jos siihen sekoitetaan 10 % etanolia sitä tarvitaan 200 milj. litraa. Tavoite lienee Suomen bioetanolin tuotannon nostaminen päästötavoitteiden myötä lähemmäksi puolta miljardia litraa. Tavallinen bensa-auto voidaan pienellä rahalla muuttaa etanoliautoksi ja siihen voi tankata 85 % etanolipolttoainetta. Litrahinta on yhden euron paikkeilla. Kulutus saattaa hieman nousta, mutta CO2-päästöt tipahtavat kolmannekseen. Saman verran putoaa myös polttoaineen litrahinta. Kummallista ettei etanoliautojen määrä ole lisääntynyt. Me autoilijat taidamme olla hyvin konservatiivista väkeä, emmekä juurikaan välitä päästöistä.

Niin, metsästä piti puhua. Bioetanolin valmistukseen käytetään hakkuujätteitä ja sahanpurua. Suomen metsistä syntyy hakkuujätettä noin 8 miljoonaa m3 eli 2,4 milj. tonnia vuodessa. Jos se kaikki käytettäisiin bioetanolin tuotantoon (tämä on leikkisää teoriaa) saataisiin aikaan 300 milj. litraa bioetanolia. Siitä riittäisi polttoainetta 300000 autolle. Se on 10 % Suomen henkilöautokannasta. Jos vielä leikitään metsillä, lasketaan, montako hehtaaria metsää tarvittaisiin yhden henkilöauton polttoaineen tuottamiseen, jos koko metsän tuotto runkopuut mukaan luettuna tehtäisiin biopolttoaineeksi. Metsä tuottaa hehtaarilla keskimäärin 2,5 tonnia puuta ja siitä voitaisiin tehdä 300 litraa bioetanolia. Näin siis kolmen hehtaarin metsänkasvu riittäisi yhden henkilöauton polttoaineen raaka-aineeksi. Paljonkohan metsää sitten tarvittaisiin kaikkiaan, että siltä voi hakata vuodessa tuon tarvittavan määrän? Metsämiehet laskekoon.

Energiaviljely, CO2 talteenotto, CO2 varastointi ja metsät

Veli Pohjonen on asiantunteva metsämies. Veli on ollut mukana tiimissä, kun Eero Paloheimon, Eero Kontulan ja Kari Silfverbergin kanssa (+ monia muita) olemme puuhastelleet Saharan metsittämisen kanssa. Veli Pohjonen kirjoitti 13.11.2018 blogissaan ”Ilmastopaneeli edistää toisen sukupolven energiaviljelyä” seuraavasti: ”Kansainvälisen ilmastopaneelin (IPCC) kohuttu lokakuun 2018 ilmastoraportti nosti toisen sukupolven energiaviljelyn esiin vaihtoehdossaan BECCS, hiilidioksidin talteenotto ja varastointi bioenergialla (BioEnergy with Carbon Capture and Storage). Vuoteen 2100 mennessä menetelmän painoarvo ilmastokamppailussa on yksi kolmasosa. Kaksi muuta ovat hiilidioksidin päästöjen taattu pudottaminen sekä uuden lisämetsän viljely maapallolle… Toisen sukupolven energiaviljely kiinnittää entistä enemmän huomiota viljeltävien kasvien valintaan. Ruokakasveja ei tulisi enää polttaa, kaasuttaa, käyttää tai mädättää sähköksi, lämmöksi, biokaasuksi tai polttonesteeksi. Olihan se tämän päivän ajattelun mukaan hieman omituista, kun takavuosina esimerkiksi tutkittiin innolla miten maatilojen puupelletin polttimia tuli säätää niin, että ne polttavat tehokkaasti myös itse viljellyn kauran jyviä.”

Tämä keskustelu jää nyt tähän. Olipahan kivaa verryttelyä. Nyt rypsi pellolle kasvamaan. Liisalla ei ole kyllä ole peltoa kuin puoli hehtaaria. Mutta kyllä sillä ladattavan hybridin polttoaineen kasvattaa, kunhan vielä muuttaa auton bioetanolille sopivaksi. Meillä on Liisan kanssa yhdessä metsää juuri kolme hehtaaria. Jos ne nyt kaikki kaadettaisiin, saataisiin 130 tonnia puuta ja siitä 12000 litraa bioetanolia. Sillä ajelisimme kymmenen vuotta. Mitäs sitten? Pitäisi odottaa 60 vuotta. Mutta silloin emme enää tarvitsekaan autoja emmekä polttoaineita. Sen pituinen se. 

Kaupungistumisen skenaariot

Siirrymme nyt rypsipelloilta kaupungistumisen skenaarioihin ja viisaaseen kaupungistumiseen. Olemme Tieteiden talolla TutuHesan tilaisuudessa. Meillä on tarjolla kaksi esitystä, joissa kerrotaan Suomen Akatemian rahoittamista kahdesta strategisesta tutkimushankkeesta. Hankkeet ovat varsin mittavia. Tilaisuudessa puheenjohtajana toiminut Arto Salmela mainitsi jotain seitsemästä miljoonasta. Yritin etsiä Akatemian kotisivuilta tarkempaa tietoa. On kaksi mahdollisuutta: olen niin kömpelö, etten löytänyt tai sitten sivut ovat sen verran kryptisiä, ettei kukaan muukaan löydä tai ettei ole tarkoitustakaan löytää. On muuten aivan mahtavaa, että tällaista tutkimusrahaa löytyy. Aihe on keskiössä.

  

Kaksi projektia URMI ja BEMINE

Suomen Akatemian rahoittamat strategisen tutkimuksen kaupungistumisteeman hankkeet URMI ja BEMINE ovat laatineet skenaarioita suomalaisten kaupunkiympäristöjen tulevaisuudesta ja ovat tuomassa älykkyyden lisäksi viisautta kaupunkikehittämisen kentälle. Mitä ovat URMI ja BEMINE? Klikkaa linkkeihin, selviääkö? https://urmi.fi/tietoa-hankkeesta/  https://bemine.fi/

Aloitan URMIsta. Olen tottunut siihen, että tulevaisuusskenaarioilla on kummallisia nimiä. Tuntuu jopa siltä, että pääasiallinen ponnistus on tehty juuri näiden kummallisien nimien vuoksi. Asia on sitten jäänyt vähemmälle. Nyt tilanne oli päinvastainen. Skenaariotulevaisuuksien nimet olivat hyvin selkeitä ja kuvaavia, mutta sisältö niiden takana, se tuntui hyvinkin pamfletinomaiselta mielipidekirjoitukselta.

URMI-hankkeen kantavia voimia ovat Turun yliopisto, Åbo Akademi, THL, Tarton yliopisto, Tampereen teknillinen yliopisto, Siirtolaisinstituutti ja Demos Helsinki. BEMINE-hankkeen takana ovat Aalto yliopisto, Jyväskylän yliopisto, Manchesterin yliopisto, Newcastlen yliopisto, Norjan ympäristö- ja biotieteiden yliopisto, Tampereen yliopisto, MAL-verkosto, SYKE, VTT ja Demos Helsinki.

Kaupungistumisen käännekohdat -raportin työstämisessä on ollut mukana joukko valtakunnan tunnustettuja kaupunkitutkijoita. Lopullisen raportin kirjoittamisesta on vastannut Demoksen osaava tiimi – näin sanoo esite. Tutkijat sanovat, etteivät heidän esittämänsä skenaariot ole kaiken kattava kuvaus Suomen kaupungistumisen tulevaisuudesta. Vaihtoehtoisia tulevaisuuksia sanotaan olevan ääretön määrä ja niistä voi muodostaa valtavan joukon ristiriidattomia, kuviteltavissa olevia skenaarioita. Sen sijaan he kertovat skenaarioidensa tarjoavan monipuolisen kuvauksen tai tulevaisuuskartan Suomen kaupungistumisen lähivuosikymmenistä. Skenaariot on nimetty seuraavasti:

Skenaario 1: Perusura 2039 – Kehitys jatkuu nykyiseen suuntaan eikä suuria poliittisia interventioita tehdä

Skenaario 2: Muuttovoiton tahdittama maa 2039

Skenaario 3: Pirstaloituneen työn metropolialue 2039

Skenaario 4: Tunnin teknologia-Suomi 2039.

Arto Salmela piti tilaisuuden esipuheen. Hän ihmetteli selvityksiin käytetyn rahan määrän suhdetta tuloksiin. Samaa minäkin nyt ihmettelen. Skenaariot vaikuttavat mielipidekirjoituksilta. Olen laiska, en nyt lähde purkamaan skenaarioraporttia, parhaiten asia selviää kun klikkaat linkkiin ja tutkit itse:  https://www.demoshelsinki.fi/wp-content/uploads/2018/11/demos-helsinki_kaupungistumisen-kaannekohdat_web_5mb.pdf

Siirryn toiseen hankkeeseen. BEMINE -tutkimushankkeessa tavoitellaan yhteiskunnallista muutosta kolmella toisiinsa liittyvällä vaikuttavuustavoitteella:

1) Viisaampi kaupungistuminen, jota edistetään luomalla yhteinen tilannekuva kaupungistumisesta ilmiönä ja sen vaikutuksista eri alueilla.

2) Saumattomampi hallinta, jolla kehitetään MALPE-suunnittelun käytäntöjä tavoitteena pienentää kaupunkien ympäristörasitusta ja edistää kaupunkilaisten hyvää elämää.

3) Strategisempi yhteistyö, jolla edistetään kaupunkiseutujen suunnitteluun osallistuvien sekä eri sektoreilla toimivien organisaatioiden sujuvaa vuorovaikutusta ja yhteistyötä.

Hankkeen sivustolla kerrotaan tavoitteena olevan edistää kaupungistumista, joka ei ole ainoastaan älykästä (smart) vaan myös viisasta (wise). Tämä toteutetaan pyrkimällä luomaan yhteinen ja kokonaisvaltainen kuva kaupungistumisen ilmiöistä ja sen paikallisista vaikutuksista. Voit lukea BEMINE konsortion  vaikutustarinan täältä.

BEMINE-hankkeen esittelyssä Tieteiden talon seminaarissa korostui vuorovaikutus. Esittelijä kertoi ihanteenaan olevan tekoälysovellus joka antaisi suoran yhteyden kaikkiin asukkaisiin ja suunnittelua voitaisiin sitten tehdä ikään kuin asukkaiden ohjauksessa. Näin selviäisi kansalaisten tahto. Esitin ilkeämielisen huomautuksen siitä, että tämähän vaikuttaa aivan vuorovaikutussuunnittelijan unelmalta. Väitin myös, ettei ole olemassa sellaista kuin ”kymmenen minuuttia suunnittelijana”. Esittelyssä olivat vahvasti esillä draamatyöpajat asukkaiden osallistamiseksi. Draamatyöpajojen kerrottiin mahdollistavan pinnan alle sukeltamisen, asenne- ja tunnemaailman näkyväksi tekemisen. Draamainterventioiden sanottiin tuottavan rinnakkaista, täydentävää tai syventävää ymmärrystä tutkimuskohteesta tai ilmiöstä. Menetelmän sanottiin vielä edustavan moniäänistä, tasa-arvoista, osallistavaa ja toiminnallista lähestymistapaa vaihtoehtoisten todellisuuskuvien hahmottamiseen. Tämä tapahtuisi ruokkimalla osallistujien mielikuvitusta ja innostusta. Esittelijä kertoi myös draamatyöpajan näytelmästä jossa osallistuja huomaa rakastuneensa robottiin. Eletään siis tulevaisuudessa. Esitys oli kaikin puolin mukava. Siinä ei kuitenkaan ollut kuultavissa meidän tulevaisuutemme suuria ratkaisuja. Ehkä ne ovat muualla kuin tässä vuorovaikutuksessa. Ne ovat sarjassa NOIDUTTU ONGELMA.

Raiskaus - päivän teema!

Nyt pyöritään vaaleja edeltävissä tunnelmissa. Poliitikot joutuvat asettelemaan sanojansa siten, ettei ketään loukata. Tutkimukset ja raportit ja strategiat skenaarioista puhumattakaan eivät saa sijaa lupausten ja ajatusten epätasapainotilassa. Halusin hieman selvitellä itselleni nykyistä huoltamme lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Siihen kaikki puolueet ovat aiheesta tarttuneet. Rakkauden sijaan raiskauksesta on tullut päivän teema. Ruben Stiller kyseli radiossa itseltään, olivatko perussuomalaiset olleet sittenkin yhden kerran oikeassa. Nyt olemme syyllistämässä valtaisalla pauhulla maahanmuuttajia. Tilastot osoittavat siihen olevan aihetta. Teot on leimattu kulttuurin väärinymmärtämisellä. Jotkut sanovat vääräuskoisten hyväksikäytön olevan uskonnon mukaan suorastaan sallittua ja kannustettavaa - ei ainakaan synnillistä. Siitäkö on kysymys? Minä en usko tuohon. Kokemukseni erityisesti nyt syntilistalla olevissa arabimaissa on sellainen, että nuoret olivat tiukassa kurissa, eikä nyt meillä esiintyvää käyttäytymismallia missään tapauksessa hyväksyttäisi heidän kotimaassaan. Meillä on kuitenkin nyt sellainen tilanne, että nuo nuoret pojankoltiaiset ja miehenpuolikkaat ovat yksin – keskenään - ilman päälle katsovia vanhempia, isoäitejä, enoja, setiä. Syntyy väkisin omaa miesten armeijoiden käyttäytymiskulttuuria. Nainen on nuoren miehen haaveiden kohde. Oma puoliso on tavoitteena. Oma puoliso ja perhe. Täällä ei siihen näytä olevan mahdollisuuksia. Joudutaan harhapoluille ja rikoksentekoon. Lainsäädännöllä suojellaan erityisesti lapsia. Syyllistäminen tulee yksipuoliseksi. Uhria ei haluta syyllistää. Eikä lain mukaan saakaan syyllistää. Hyväksikäytetty ei ole osasyyllinen. Hyväksikäyttäjä on yksin syyllinen. Kuitenkin teot ovat usein molemminpuolisia – ainakin aluksi. Ei suinkaan kaikki, mutta ainakin osa. Ehkä suhde on aluksi uhrin puolelta oletettu kahdenväliseksi romanttiseksi suhteeksi. Mutta sitten oletettu ”rakastettu” tuo paikalle kaverinsa ja alkaa joukkoraiskaus. Tässä kaikki romahtaa. Tyttö on luullut olevansa rakastettu, mutta huomaakin äkkiä olevansa prostituoitu.

Huuto Edvard Munch 1893

Liisa, vaimoni muistelee ajatuksiaan koulutyttönä. Komeat ulkomaalaiset pojat – silloin kun niitä harvoin näki - olivat ihailtuja. He ohittivat komeudellaan ja käytöksellään omat reppanat luokkatoverit. Tuo ei ollut konkretiaa – se oli ajatuksen vilistystä. Eihän niitä komeita poikia ollut lähiympäristössä. Ne olivat kuvitelmissa. Nyt on tilanne toinen. Haastateltavat nuoret kertovat Oulun kauppakeskuksessa tapahtuneesta seurustelusta ulkomaalaisten kanssa. Ei tarvitse mennä Ouluun saakka. Vetovoimaa löytyy. Vieras kulttuuri kiinnostaa.

Syyllisten tilastointia

Suomalaisia syyllisiä on paljon. Tämän päivän Hesarissa kerrotaan maassamme havaittuja poliisin tietoon tulleita seksuaalirikosepäilyjä vuonna 2018 olleen 2700 kappaletta. Lapsiin kohdistuvia rikosepäilyjä havaittiin 800 kappaletta. Kaikista rikoksista 26 % oli ulkomaalaisten tekemiä. Lapsiin kohdistuvista rikoksista 20 % tuli ulkomaalaisten kontolle. Ulkomaalaisia on Suomen väestöstä 4,5 %.  Ulkomaalaistaustaisia on 8 %. Vierasta kieltä puhuvia on 6,4 %. Pakolaisia lienee maassa 20000 henkeä, se on taas 0,4 % väestöstä. Turvapaikan hakijoita on viiden vuoden aikana ollut noin 50000. Heistä 11000 on saanut turvapaikan ja 7000 oleskeluluvan. Perheenyhdistämisestä on tehty 7500 myönteistä päätöstä. Viiden viime vuoden aikana Suomen kansalaisuuden sai 4600 somalia, 2800 irakilaista, 1800 afgaania ja 1200 iranilaista. Heidän osuutensa kaikista kansalaisuuden saaneista on 22 %. Ota näistä luvuista selvää. Määritelmät ja käsitteet menevät usein sekaisin.

Poliisilla on yksityiskohtaisia tilastoja seksuaalirikoksista tai niiden epäillyistä. Lapsiin kohdistuvat seksuaaliset teot tai yritykset korostuvat yllättävässä määrin. Sukupuolisiveellisyyttä loukkaavien kuvien lähettely on epäillyistä rikoksista pienessä osassa. Todellisuudessa niin aikuisten kuin lastenkin käytössä on hipaisun päässä pornografista aineistoa tuutin täydeltä. Asiat jotka ennen internetiä olivat tabuja ovat nyt omassa puhelimessa. Niitä katsellaan. Niitä katsellaan runsaasti. Tulee mielikuva, että se kaikki on jotenkin normaalia. Varoitus: Kun kerrat klikkaat pornosivustoa, olet merkitty, sinut tunnetaan, saat jatkuvia viestejä Karatiinoilta ja Monicoilta. Mistä tiedän? Koska saan niitä viestejä.

Tilastoa tutkimalla havaitsee ulkomaalaisten tekemien seksuaalirikosten, siis poliisin tietoon tulleiden seksuaalirikosepäilyjen – jäävuoren huipun – kohdistuvan erityisesti irakilaisiin ja afgaaneihin. Syyllisyyttä jaetaan erityisesti muslimeille. Suomalaista syyllistä tunnutaan jotenkin pidettävän vähemmän syyllisenä kuin ulkomaalaista. Mikä on totuus? Herää tarve tutkia tilastoja. Tilastojen tutkiminen johtaa kuitenkin helposti harhateille. Rikosten ja erityisesti seksuaalirikosten tunnistaminen eri maissa on hyvin eri tasolla. Maailmantilastoa johtaa Etelä-Afrikka (132). (Suluissa oleva luku on raiskauksia vuodessa per 100000 asukasta). Ruotsi on maailmantilastossa sijalla kuusi (64). Yhdysvallat pääsee sijalle 14 (27). Suomen sija on 29 (15). Keskimäärin EU:ssa raiskausten luku on 10 raiskausta vuodessa 100000 asukasta kohti. Muslimimaista suurin luku on Bangladeshissa 10. Venäjällä luku on 3, Turkissa 1,5 ja Egyptissä 0,3. Jo nämä luvut kertovat tilastopohjan hataruudesta tai seksuaalirikoskäsitteen vaihtelevuudesta. Syteen tai saveen mutta, kaikesta väärinymmärryksen mahdollisuudesta huolimatta haluan katsella eurooppalaisia ja suomalaisia lukuja.

Kun näyttää siltä, että raiskausten määrä kytketään vahvasti maahanmuuttajiin, halusin hieman katsella kansainvälisiä tilastoja. Onko maahanmuuton ja raiskausten välillä korrelaatiota? Kuvioihin on merkitty EU:n maiden vuoden 2017 tilanne. Joku voisi sanoa, että trendiviiva osoittaa - jos ei paljoa niin ainakin hienoista -  viitettä siihen, että raiskaukset lisääntyvät, kun turvapaikanhakijoiden määrä lisääntyy. Raiskaustilastot ovat kuitenkin niin poikkeavia eri maissa, että totuutta tuosta ei saa irti. Havaitaan kuitenkin Suomen olevan trendiviivan linjassa.

EU:n raiskaustilastoissa Ruotsi on ykkösmaa. Siellä on tilastoitu eniten raiskauksia asukaslukuun nähden. Seuraaviksi tulevat Islanti, UK, Norja ja Belgia. Suomi on tilastoissa kuudentena ja Ranska Suomen tasolla. Ruotsissa kirjataan raiskauksia yli kolminkertainen määrä Suomeen nähden ja Englannissa kaksinkertainen määrä. Siirtolaisten määrä asukaslukuun nähden on näissä maissa miltei tasan 10000 siirtolaista per 100000 asukasta. Suomi on hieman alapuolella, meillä on 8000 siirtolaista 100000 asukasta kohti. Turvapaikanhakijoihin nähden tilanne on erilainen. Islannissa ja Englannissa turvapaikanhakijoiden määrä on suhteessa vähäinen, Itävallassa se on hyvin korkea. Näistä kuvista ei voi suoraan havaita ilmiötä. Sen voi varmuudella havaita, että raiskaustilastot eri maissa eivät ole samalla tavalla laadittuja. Ei edes sitä voi sanoa, että ortodoksit eivät lainkaan raiskaa, katoliset raiskaavat keskimääräisesti ja protestantit paljon – vaikka siltä näyttäisi.

On tämä melkoisen uskomaton taulukko. Vertailin poliisin tilastoista löytyvää seksuaalirikoksista epäiltyjen määrää koko maassamme asuvan ao. taustaväestön määrään (oranssi tolppa) sekä maassamme oleskelevien 20-35 vuotiaiden miesten määrään (sininen tolppa). Tämä tilasto on kuitenkin harhainen siksi että maassamme on turvapaikanhakijoita ja paperittomia joita ei ole tilastossa. Minä lisäsin Suomessa asuvien ulkomaalaistaustaisten ryhmiin 50 % ja siitä tuli tuo kuva. Se hieman paransi heidän arveluttavia tilastojaan. Hieman teoreettisesti, mutta kuitenkin vertailulukuina Suomen tapahtumista voimme havaita, että tuhannesta suomalaismiehestä kolme syyllistyy seksuaalirikokseen, kun somaleista, iranilaisista ja virolaisista sen tekee 4, venäläisistä 7, afgaaneista 16 ja irakilaisista 25.  Koko asianomaisen väestön suhteen meillä on suuri venäläistaustainen väestö. Väestöön kuuluu paljon naisväkeä ja ikääntynyttä väkeä. Tämä näkyy koko kansanryhmää kohti lasketussa luvussa, joka on suomalaisiakin parempi (oranssi viiva).

Tämä tilastototuus on myös hyvin hämmentävä. Siinä ikään kuin lukee että muslimien lisääntyvä osuus väestöstä lisää raiskauksia. Varsinaisissa muslimimaissa ei tilastoida raiskauksia. Tai niitä ei tilastojen mukaan ole. Raiskauksia tapahtuu tilastojen mukaan eniten hyvinvoivissa länsimaisissa demokratioissa, maissa joissa on merkittävä sukupuolten tasa-arvo.

Hieman avioliitoista

Vuonna 2017 ulkomaan kansalaisen kanssa naimisiin menneiden suomalaisten naisten puolisot olivat useimmin Irakin, Turkin, Yhdysvaltojen tai Iso-Britannian kansalaisia. Irakin kansalaisten kanssa solmittujen avioliittojen määrä yli kaksinkertaistui edellisestä vuodesta. Vuonna 2017 se oli 340 avioliittoa irakilaisten miesten kanssa. Suomaliset miehet naivat saman vuonna 60 irakilaista naista. Kaikkiaan vuodesta 1990 irakilaisten kanssa on solmittu 2200 avioliittoa, virolaisten kanssa 3300 avioliittoa, afgaanien kanssa 750 avioliittoa ja somalien kanssa 1700 avioliittoa. Tässä ovat mukana keskinäiset avioliitot. 

Grafiikka kertoo suomalaisten naisten suosituimmat ulkomaiset aviokumppanit alkuperämaan mukaan. Irakilaisilla on tässä ylivoimainen ykkössija. Turkki oli aiemmin ykkönen, nyt se on jäänyt kakkoseksi. Turkkilaisten kanssa solmittiin vuonna 2017 vain 120 avioliittoa, kun irakilaisliittoja oli runsas 300.

Aika mennyt ei koskaan palaa

Kaiken tämän ihmettelyn jälkeen on pakko pohtia hieman omaa nuoruuttaan. Ajat olivat erilaiset. Gregory Pincus ja Carl Djerassi kehittivät ehkäisypillerin tuotantovalmiiseen muotoon vuonna 1960. Tämän jälkeen muuttui elämä. Lapset eivät tämän jälkeen syntyneet tulevan yhteiselon airuina ja rakkauden peruspilarina. Lapset ryhtyivät syntymään suunnitelman mukaan. Viisikymmenluvulla solmituista avioliitoista päättyi eroon noin 10 %. Ehkäisypillerin jälkeisinä vuosikymmeninä eroon on päättynyt 45-50 % avioliitoista. Syntyi myös avoliittokulttuuri. Moraalikäsitykset muuttuivat. Minä elin nuoruuttani ennen tuota kaiken muuttavaa pilleriä.  Tytöt pelkäsivät raskaaksi tulemista. Luuletko ettei silloin oltu toisistamme kiinnostuneita seksuaalisesti. Tietysti oltiin. Mutta varsinaisesti se alkoi vasta lukioluokilla. Se ei kohdistunut pikkutyttöihin. Kyllä kai silloin suudella osattiin ja haluttiin myös tutustua toisen vartalon hienoihin ilmiöihin. Rakastuttiin myös tulenpalavasti. Vierasmaalaiset olivat jo silloin vaarana. Minun tyttöystäväni rakastui chileläiseen - tai äitikö pakotti? Minä jäin lehdellä soittelemaan. Sainko jo silloin trauman? Siihen aikaan valtaosa tytöistä halusi kuitenkin jättää temppujen tekemisen naimisiinmenon jälkeen. No, ei se useinkaan aivan niin mennyt. Kun ajattelen kavereitani, havaitsen suurimman osan saaneen ensimmäisen lapsensa förskottina. Niin kävi minullekin. Kun sitten tämä ensimmäinen, tyttäreni, saavutti pikkunaisen iän, oli isän pelko hirmuinen kaikesta mitä saattaa tapahtua. Ehkä kuitenkin pelkäsin enemmän huumeita kuin raiskaavia kingejä. Pelkäsin kuitenkin. Yritinkö puhua, yritinkö valistaa? En. Kyllä se valaistus oli sittenkin itse nähtävä. Ja onneksi näki.

Römpän ukko minussa haluaisi kysyä noiden uhreiksi joutuneiden tyttösten omaa vastuuta. Eihän nyt näytä olevan kysymys puskaraiskauksista. Tavataan, seurustellaan, päästetään kotiin, suudellaan, lähetetään viestejä, lähetetään kuvia! Mutta sittenkin, he ovat lapsia, vaikka teeskentelevät olevansa pikkunaisia. Nuo miehet ovat aikuisia roistoja. Mitä heidän päässään liikkuu? Mistä on kysymys? Joku viisas amerikkalainen mies sanoi joskus 1800-luvun lopulla: “Pahat miehet eivät toiveidensa toteuttamiseen tarvitse muuta, kun sen että hyvät miehet ovat näkemättä mitään, eivätkä tee mitään.”