Mitalisatoa
urheilussa
Suomalaisten
näkymättömyys kansainvälisen arkkitehtuurin kentällä on kirvoittanut
puheenvuoroja. Se on hauskaa, että puhutaan ja kirjoitetaan. Erityisesti
vertailut jalkapallosaavutuksiin ovat nousseet keskeiseksi aiheeksi. Joku on
laskenut, ettei Suomen kuuluisikaan näkyä kansainvälisen arkkitehtuurin
tilastoissa meidän vähäisen asukaslukumme johdosta. Kukaan ei kuitenkaan vielä
ole tutkinut suomalaisten olympiamitalien määrää suhteessa asukaslukuun ja
verrattuna muihin maihin, eikä palkittujen suomalaisten muotoilijoiden
esiintymistiheyttä Milanossa tai Venetsiassa. Saanen siis muistuttaa että Suomen
sankariurheilijat ja sankarisuunnittelijat ovat olleet kyllä aiemmin esillä,
vai mitä sanotte seuraavana olevista parista tilastosta? Kuulin jo
vastaväitteen – ei pidä paikkaansa, huono tilasto: kaikenlaisiin kisoihin
osallistuneiden kansojen määrä oli aiemmin huomattavan vähäinen. Vastaus: en
ole nyt tekemässä tieteellistä ja vertailukelpoista antropologista tutkimusta -
kunhan lasken mitaleita.
Suomalaiset sankariurheilijat ovat
aikoinaan kahmineet mitaleita roppakaupalla. No, on todettava, että kun
vuosisadan alun olympialaisissa oli 2000 urheilijaa, niin viimeaikaisissa
kisoissa urheilijoiden määrä on ylittänyt 10000. Siihenkin suhteutettuna tuntuu
siltä, että suomalainen sisu on laimentunut tai sitten dopingaineet olleet
vähemmän väkeviä. Eniten olympiamitaleja on kahminut, kukas muu kuin Paavo
Nurmi (12 mitalia). Kaikkiaan suomalaiset ovat saaneet itsenäisyyden ajan
kesäolympialaisissa 271 mitalia.
Mutta
myös taiteessa
Mitaleja
on sadellut myös taiteen ja erityisesti muotoilun areenoilla. Tämäkin
mitalisade on ollut hupenemaan päin. Suuria sankareita olivat moninkertaiset
mitalinaiset ja miehet Aino Aalto, Dora Jung, Timo Sarpaneva, Tapio Wirkkala,
Rut Bryk, Kaj Franck, Ilmari Tapiovaara, Birger Kaipiainen ja vielä monet muut.
Kaikkiaan suomalaisia palkittuja on noina vuosina ollut 25 taiteilijaa. Törmään tällaiseen otsikkoon: ”Kansainvälisyys
on elinehto myllerryksessä olevalle muotoilualalle”. Sanojina ovat vuonna 2013 palkitut
nuoret muotoilijat Mari Isopahkala ja
Iina Vuorivirta. Design Forum
valitsi heidät vuoden nuoriksi muotoilijoiksi. Tämän vuoden palkittu nuori
suunnittelija on kenkäsuunnittelija Minna Parikka. “MY
DESIGNS ARE LIKE LOVE LETTERS FROM ONE SHOE LOVER TO ANOTHER. LIFE IS TOO SHORT TO TAKE STYLE
TOO SERIOUSLY.” Tällaisia nuoria juuri tarvitsemme. Vilkaisepa tuon Minna
Parikan sivuja: http://minnaparikka.com/collection/
Dora Jung ja Timo Sarpaneva voittivat
3 kertaa ja Tapio Wirkkala 2 kertaa Grand Prix -palkinnon. Yhden kerran
voittajia oli useita, joukossa mm. Kaj Franck ja Antti Nurmesniemi. Mitaleja
tuli helisemällä, kaikkiaan suomalaiset saivat vuoteen 1968 mennessä 56
palkintosijaa tai kunniamainintaa. Kaiken tämän suomalaismenestyksen takana oli
Herman Olof Gummerus. Hänellä oli aina neilikka napinlävessä. Pukunsa hän
teetti aina samalla vaatturilla Lontoon Savile Row'lla. Keräilijänä häntä
kiinnostivat kiinalaiset nuuskapullot. Hän vei suomalaisen muotoilun
maailmankartalle. Hän oli samanlainen ihminen kuin Maire Gullichsen. He
tunsivat kaikki silmäätekevät. Ilmeisesti onkin niin, että tällaiset ihmiset meiltä
nyt puuttuvat.
Milanon
Triennale vallattiin
Mielenkiintoinen
juttu muuten tuo 30. toukokuuta 1968, Milanon XIV Triennalen avajaiset oli
järjestetty tuolle päivälle. Triennalessa oli vahva Suomen osasto – niin kuin
tavallista. Suomen organisaatiokomiteassa olivat H.O. Gummerus, Jonas
Cedercreutz, Timo Sarpaneva, Antti Nurmesniemi ja Tapio Wirkkala.
Näyttelyarkkitehtina oli Yrjö Kukkapuro. Mutta heti avajaisseremonian jälkeen
tapahtui. Opiskelijat, etunenässä arkkitehtiopiskelijat, hyökkäsivät
Triennaleen ja valtasivat sen ja ohimennen särkivät näyttelyaineistoa. Näyttely
lykättiin ja avattiin uudelleen vasta parin kuukauden päästä. Mielenosoittajien
mukaan he eivät taistelleet näyttelyä tai sen pikkuvirheitä vastaan, vaan he
taistelivat fasistista hallintoa vastaan. Näin kertoo Maurizio, lakia silloin
opiskellut ”vallankumouksellinen”. Tämän näyttelyn valtauksesta hän ei halua
ottaa kunniaa, jääköön se arkkitehtiopiskelijoille! Muuten on jotenkin
mielenkiintoista että keskeytetyn näyttelyn kuraattorina oli arkkitehti
Ciancarlo De Carlo - Suomen ystävä ja poikani työnantaja. Hänen näyttelynsä
teema oli erittäin sosiaalinen ja korosti vuorovaikutusta kansalaisten kanssa.
Sattui kuitenkin syntymään väärään aikaan. Juuri tuohon aikaan Pariisissa
poltettiin Rue St. Michelin metroasema ja kaduilla löytyi seuraavia
kirjoituksia:
Katukivi
on kaiken ajattelun päätepiste
Olkaa
realisteja – vaatikaa mahdottomia.
Te
kuolette hyvinvointiin.
Betoni
kasvattaa välinpitämättömyyttä.
Täytyy
systemaattisesti tutkia sattumaa.
Pallo
pelaajille.
Jumala
ei ole konservatiivi.
Toiset
uskovat rakkauden voimaan, toiset luokkataistelun voimaan.
Tavarat
ovat oopiumia kansalle.
Työtätekevät
ihmiset ikävystyvät, kun heillä ei ole työtä;
ihmiset,
jotka eivät tee koskaan työtä eivät ikävysty ikinä.
Onko
rikkaus sitä, että tyytyy köyhyyteensä?
Milanon 14. Triennale vuonna 1968 vallattiin!
Suomalaiset olivat silloin vallan näkyviä!
Ei
oteta näkymättömyyttä liian vakavasti – astutaan kuitenkin esiin!
Niin,
suomalainen näkymättömyys, se oli tämän kaiken lähtökohtana. Ei nyt oteta näitä
asioita niin kovin vakavasti – vaikka ne hyvin vakavasti otettavia ovatkin. Arkkitehti
Kimmo Liimatainen ottaa kuitenkin arkkitehteihin osuvan ”pilkan” hyvin
vakavasti. Rakennuslehti näyttää nyt saaneen tuon pilkkaajan maineen ja
erityisesti ystäväni toimittaja Auri Häkkinen on saanut harteilleen
ansaitsematonta syyllisen viittaa. Jos teitä nyt kiinnostaa tämä keskustelu,
joka sai osittain alkunsa minun blogistani, niin tuohon klikkaus: http://valtakunnan.puheenvuoro.uusisuomi.fi/
.
Mennäänpä
nykypäivästä menneisyyteen, siellä on niin turvallista
Minä
kun juuri täytin tasaisen pyöreitä numeroita, en pysty paljon vaikuttamaan
tulevaisuuteen. Vaikka ystäväni Mattikoo minua sinne tulevaisuuden salojen
äärelle jatkuvasti kutsuukin, olen havainnut, että on parasta pysyä
menneisyydessä. Ja nyt juuri on sopivaa pysyä hieman suomalaisen suunnittelun kansainvälisessä
menneisyydessä. Siinä kansainvälisen suunnittelun menneisyydessä, jossa vielä
olimme hieman näkyviä.
Ajattelen
omaa alaani. 1980-luvun loppuvaiheen ja 90-luvun alkuvaiheen suuressa lamassa
suunnittelun vienti oli välttämättömyys. Aika oli nyt sellainen, että
markkinoille oli mentävä. Ne eivät tulleet meitä täältä Suomesta hakemaan. Onko
tämä uutta? No, ei varmasti ole uutta.
1970-luvulla
vientiä aloitettaessa oli valtavaa innostusta. Perustettiin vientiryhmiä. Oli
Tapiola Consultants, oli Finnmap, oli Finnconsult, oli Finnplanco, oli Kaupsu, oli
FAC -lempinimeltään ”fucking architects”, oli meille rakas Devecon ja vielä
muitakin, jo unholaan painuneita. Uskottiin, että suomalaisen arkkitehtuurin ja
yhdyskuntasuunnittelun vienti puree. Vientiin lähdettiin innostunein mutta
köykäisin voimin. Kielitaito oli puutteista ykkönen. Opittiin sanoja ja
käsitteitä. Kulttuuriakin. Suomalaisille kulttuurin oppiminen olikin
suhteellisen helppoa. Ihmeellistä kyllä.
Hienoja
malleja
Olihan
meillä viennin aloittamiseen loistavia esikuvia - itse suunnitteluviennin
maestrot: isä ja poika Saarinen, Aalto, Revel, Pietilä, Siren ja muitakin. Katsotaan muutama kuva.
Alvar Aallon Baker House
Bostonissa oli innoittava esimerkki. Aalto suunnitteli sen vuonna 1945
ollessaan MIT:ssa professorina. Talo
valmistui vuonna 1948. Douglas Shand-Tucci kirjassaan “Built in Boston: City
and Suburb, 1800-2000” kirjoittaa: ”Baker House for Boston is what the Guggenheim
Museum is for New York.”
Toronton kaupungintalo oli Viljo
Revellin, Heikki Castrénin, Bengt Lundstenin ja Seppo Valjuksen kansainvälinen
arkkitehtuurivoitto vuodelta 1958. Eero Saarinen oli yksi juryn jäsenistä, hän
oli valitsemassa voittajaa yli 500 ehdotuksen joukosta. Työllä oli
ainutlaatuinen referenssiarvo vientiä suunniteltaessa ja tulevasta
maailmanmenestyksestä unelmoitaessa. Vuonna 1965 toteutunut rakennus oli meidän
ykkösreferenssimme. Varmaankaan
rakennuksen viuhuvat rampit eivät vähiten vaikuttaneet meidän
tulevaisuusmyönteiseen maailmankuvaamme.
Eero Saarinen halusi suunnitella: ”The
simpliest skyscraper in New York”. Hänen 38 kerroksinen CBS torninsa sai
lempinimen ”blackrock”. Talo valmistui vuonna 1964. Torni liittyy hienosti
katutilaan. Toinen Saarisen ikoni on TWA:n terminaali. Alemmassa kuvassa
rakennus on sumussa ohittavalta skylinelta kuvattuna. Terminaali valmistui
vuonna 1962. Terminaalikäyttö sitten päättyi ja uusiokäyttöä on tulossa. Voiko
nyt Saarista ottaa tähän suomalaisuuden majakaksi? Vastaus: kyllä!
Toke Korhonen oli mieluisa ystävä. Toivo
Korhosen toimisto kutsuttiin Perun Liman kansainväliseen kutsukilpailuun vuonna
1965. Token osalle tulleet korttelit näkyvät kartassa punaisella ympyröityinä. Nyttemmin
taloja on lisärakennettu, niin, ettei tuosta Token alkuperäissuunnitelmasta näy
enää jälkeäkään. Kilpailuporukka oli muuten melkoisen mahtava. Vai mitä
ajattelet seuraavista kilpakumppaneista: James Stirling, Charles Correa, Kikukate-Kurokawa-Maki,
Aldo van Eyck, Candilis, Josic, Woods ja Christopher Alexander. Legendaa! Kortteleiden
toteutukasesta voit lukea jälkiarviointia tästä: https://iqbalaalam.wordpress.com/tag/kikutake-kurokawa-maki/
Kaija ja Heikki Sirenin Linzin
konserttitalo Bruckner Haus suunniteltiin vuonna 1972. Rakennus vihittiin
käyttöönsä maaliskuussa 1974. Herbert von Karajan ja Wiener Philharmonikern esiintyivät avajaiskonsertissa. Tuohon
aikaan, kun vientiä kehiteltiin, Linzin konserttitalo oli eräs loistava
esimerkki suomalaisten mahdollisuuksista maailmalla. Se antoi meille kaikille
sivustaseuraajille uskoa ja rohkeutta.
Ja kaikesta viisastuneena
Kaikkien
näiden hyvien esimerkkien jälkeen kerron itsestäni. Tämä on suorastaa kopiota
ja plagiaattia Dostojevskilta. ”MISTÄ KUNNON IHMINEN PUHUU KAIKKEIN MIELUIMMIN?
VASTAUS: ITSESTÄÄN. SIISPÄ PUHUN ITSESTÄNI.” Itsestäni puhuminen tarkoittaa
tässä yhteydessä viittauksia Devecon Oy:n hommiin maailmalla. Siinä leikissä
olivat mukana insinööritoimistot Ekono Oy, Maa ja Vesi Oy, LT-Konsultit Oy ja
Paloheimo – Ollila Oy sekä Arkkitehtitoimisto CJN Oy.
Tämä kuva on
Kuwaitin Jahrasta. Elettiin vuotta 1975. Se oli ensimmäinen ”vapaan viennin”
tehtävä jonka saimme. Mukana olivat Olli Kivinen ja Reijo ”Jallis” Jallinoja.
Elämä oli todellakin ihanaa! Mainittakoon, että kuwaitilaiset vaativat meitä
poistamaan kamelinkuvat raportin takakannesta!
1980-luvun alussa oli meidän
suunnitteluyhteisöllämme varsinainen näytön paikka. Suunniteltiin ja valvottiin
kaupungin rakentamista Libyan rannikolla, Ras Lanufissa. Kymmeniä suomalaisia
osallistui työhön paikan päällä. Kari Lautso oli projektipäällikkönä.Toiselle sadalle yltävä joukko työskenteli
Suomessa. Valokuvassa vasemmalla näkyy motivoitunutta väkeä kaupungin
peruskiven laskemisen aattona. Paikalla mm. Pekka Kettunen ja Kari Somma.
Oikealla jo toteutettua kaupunkia parhaimmillaan. Vuosi oli noin 1986. Noiden
kauniiden rakennusten suunnittelijan CJN:ssä oli Hannu Kiiskilä. Markku
Piispanen hoiteli rakentamisen valvonnan.
Sirten kongressitalo toimi jonkin
aikaa Afrikan yhdysvaltojen kokouspaikkana. Gaddafi oli isäntänä. Libyan
taisteluissa rakennus vaurioitui vain lievästi. Nyt tämä huippuunsa komea Jussi
Jauhiaisen ja kumppaneiden 90-luvun alkupuolella suunnittelema talo odottaa
tulevaa käyttöään. Suuren kongressisalin 4500 paikkaa ovat tyhjinä – pöly
laskeutuu.
Vienti on aina tunkeutumista kohti
tuntematonta. Vanha perinne ja vanhat rauniot tuntuvat merkityksettömiltä. Ne
saattavat tilaajan mielestä kuulua kolonialismin kielteiseen perintöön tai
sitten ne edustavat vain mennyttä aikaa. Usein vieraat vaeltajat ovat ottaneet
rauniot omakseen. Portit tulevaisuuteen ovat kuitenkin avoinna. Tästä on
mentävä, otettava vastuu!
Hyvä huomio tuo muotoilijoiden puolestapuhujien puute! Olisin kiitollinen tuollaisen muotoilun diplomaatin olemassaolosta, mesenaatista puhumattakaan.
VastaaPoista