Sotamies Svejkin kadonnut kenttäalttari Venetsian Biennalessa!

Venetsian Biennalen laaja näyttely pidetään Arsenalissa, Venetsian tuhatvuotisen laivaston maineikkaassa tukikohdassa sekä tukikohdan vieressä sijaitsevassa Giardinissa, puutarhassa. Giardinissa sijaitsee useiden maiden maakohtaisia paviljonkeja. Yhtenä ja ainoana, jonka yhteydessä aina mainitaan arkkitehdin nimi, maan nimen lisäksi, on Alvar Aallon Finlandia paviljonki. Sen yhtenä innoittajana oli ollut sotamies Svejkin kadonnut kenttäalttari. Paviljongin teksti ”Finlandia” on kiinnitetty ohuilla langoilla ilmaan killumaan. Nänkö se nyt Suomikin killuu?

Matka Venetsian kanavilla on elämys. Vesi on yllättäen turkoosin puhdasta. Kaupunki sinänsä elää outoja aikoja. Vakituinen väki vähenee. Asukkaita on nyt 60000. Turisteja on kaupungissa päivittäin lähes sama määrä. Luen juuri Donna Leonin viimeisintä kirjaa. Siinä puhutaan kiinalaisista jotka kansoittavat kaupungin. Tämä on totta. Jos näet Grande Canalella viisi kondoolia neljä niistä on iloisten kännykkäkameraa ahkerasti käyttävien kiinalaisten täyttämiä. Myös katukioskikauppa näyttää olevan kiinalaisten hallussa. Maailma näyttää olevan muutoksessa.

Venetsian Biennalen laajan näyttelyn nimenä oli ”fundamentals, architecture not architects”. Näyttelyn kuraattori on Rem Koolhaas. Kuraattorista puhuen Hennu Kjisik kommentoi minun aiempaa blogiani http://penttimurole.blogspot.fi/2014/07/venetsian-biennale-2014-afrikka.html seuraavasti: ”Kokonaisuudessaan Biennale oli mielestäni jopa yllättävän viihdyttävä. Suosittelen lämpimästi. Minulle oli uutta se, että Rem Koolhaas kuitenkin tuntui olevan ihan huumorintajuinen mies. Jotenkin luulin asian olevan toisin. Eräät yhteiset tuttavat myöskin kovasti yrittivät todistella ennakkoluuloni vääriksi. Kai se on sitten uskottava.” 

Venetsian arkkitehtuuribiennale on laaja ja vaikuttava. Maat eri maanosista esittelevät edustusarkkitehtuuriaan. On myös paljon itseruoskintaa kolonialismista ja vanhoista diktatuurien ajoista. Asia jota ei varsinaisesti lainkaan käsitellä on tulevaisuus. Tarkoitan sitä tulevaisuutta jonka kasvavat slummit aiheuttavat maailman kehitysmaissa. Onko siihen ratkaisua? Se jää epäselväksi.

Kokoontaitettava kenttäalttari

Biennale tapahtuu pääasiassa Arsenalissa eli vanhalla laivatelakalla ja Giardinissa eli telakan läheisyydessä sijaitsevassa näyttelyalueella eli puutarhassa. Telakalla on valtavia, suorastaan mahtavia näyttelyhalleja, puutarhassa taas on osittain maakohtaisia näyttelytarkoituksiin rakennettuja paviljonkeja. Keskeisellä paikalla on Alvar Aallon piirtämä Finlandia – paviljonki. Finlandia paviljonki syntyi kun Maire Gullichsen vuonna 1955 palkkasi Aallon suunnittelemaan tilapäistä paviljonkia Venetsiaan. Aallon mukaan paviljongissa on aineksia saamelaisesta teltasta, sotamies Svejkin kokoontaitettavasta kenttäalttarista ja Pazzin kappelista. Paviljonki valmistettiin Suomessa ja laivattiin seuraavana vuonna Venetsiaan. Tilapäisyyden sijasta siitä tuli eräs alueen ikoneista. 

Alvar Aallon sinivalkoisessa paviljongissa yhtyvät hänen omien sanojensa mukaan saamelaisten teltta, sotamies Svejkin kenttäalttari ja Firenzen Pazzin kappeli. Tuo ihana kappeli on muuten rakkaan Liisani lempipaikka Firenzessä. Tässä kuvassa paviljonki piiloutuu Anssi Lassilan koolinkirakennelman taakse. Suomen lippu on sentään eturintamassa.

Vuonna 1962 syntyi sitten Ruotsin, Norjan ja Suomen yhteinen paviljonki, norjalaisen Sverre Fehnin piirtämänä. On hieman erikoista, että paviljongin edessä tököttää sinivalkoraitainen vaatimaton pienoisveistos kuwaitilaisesta vesitornista. Mutta tämä taas johtuu siitä, että ruotsalainen arkkitehti Sune Lindström suunnitteli Kuwaitiin maineikkaan ja loisteliaan vesitornien ryhmän vuonna 1960. Nämä vesitornit saivat Aga Khan arkkitehtuuripalkinnon 80-luvulla.

Nyt kun keskustellaan suomalaisesta näkymättömyydestä, on melkoinen kontrasti havaita että Venetsian Biennalen alueella sijaitsee Aallon Finlandia – paviljongin lisäksi myös Ruotsi, Suomen ja Norjan yhteinen paviljonki vain muutaman kymmenen metrin etäisyydellä toisistaan. Pieni Kuwaitin vesitornien kuvajainen seisoo paviljongin edessä. Todellisuudessa mahtavan hienoja ruotsalaisten suunnittelemia ja rakentamia torneja on 30 kappaletta. Suomalaisuus Kuwaitissa esiintyy arabien yhteisosastolla Reima ja Raili Pietilän Sief palatsin mainintana.

Arkkitehtuurin elementit – mainio juttu!

Yksi näyttelyn pääkomponenteista oli nimeltään ”elements of architecture”. Näyttelyssä tämä rakentamisen fundamentaalisten elementtien esittely tapahtui järjestyksessä alakatto, ikkuna, käytävä, lattia, parveke, tulisija, julkisivu, vesikatto, ovi, seinä, porras, luiska, toiletti, liukuporras, hissi. Tulee milteipä mieleen meidän vanha kunnon Rakennustietosäätiön rakennusainenäyttelymme - mutta nyt Biennalessa mahtavaksi historialliseksi katsaukseksi viritettynä. Ehdottomasti mielenkiintoista ja huippuunsa havainnollista. Kaiken kruunaa David Rappin älyttömän mahtava filmi. Se on kooste maailman elokuvissa esitetyistä ”arkkitehtuurin elementeistä”. Siinä lastenvaunut rullaavat alas Potemkinin portaita Eisensteinin filmistä leikatussa pätkässä, siinä Spiderman kiipeilee seinällä ja siinä Ohukainen ja Paksukainen temppuilevat itsepäisen oven kanssa ja Buster Keaton tipahtaa savupiippu sylissään ihastuttavan naisen kylpyhuoneeseen - ja niin paljon muuta ainakin kolmestasadasta filmistä. Loistava filmikooste, joka teki katsojan iloiseksi…

  

Arkkitehtuurin elementeistä jotkut ovat lähes muuttumattomia. Roomalaisten latriini ei paljoakaan eroa meidän latriinistamme. Alaslaskettu katto taas on metalliromua muutamassa vuosikymmenessä, sitä ovat myös liukuportaiden filigrammimaiset rakenteet. Tiesitkö muuten että maailman ainoa (toiminutkin) pyöreä liukuporras oli aikanaan Lontoon metrossa? Lienee sitten sortunut mekaniikan ongelmiin.

Italia kaiken tapahtuman keskiössä

Italian osasto on Arsenalissa – vanhalla Venetsian laivaston superhienolla telakka- ja tukikohta-alueella. Valtavaan Corderia halliin on ”skannattu” Italia Pohjois-Afrikasta Alpeille. ”Historia, arkkitehtuuri, politiikka, uskonto, teknologia, talous, teollisuus ja media edustavat Italian monimutkaista todellisuutta paradigmana paikallisista ja globaaleista olosuhteista.” Näin sanoo Rem Koolhaasin kataloogi. Näyttelyssä yhdistetään elokuva ja arkkitehtuuri. Kronologisessa järjestyksessä 82 italialaista elokuvaa ja 41 arkkitehtuurin case-studya valtavan aikajanakaavion viitoittamana yrittävät kertoa tarinaa elämästä. Ja juuri niin kuin elämä on käsittämättömän yksitoikkoista – mitään ei tapahdu – tämäkin näyttely etenee suurten yksittäisten episodien viitoittamaa mitään tapahtumattomuuden jatkumoa alusta loppuun. Sellaista on elämä. Kriisit seuraavat toisiaan, mutta mitään ei tapahdu. Ihminen on muuttumaton. (Viimemainittu oli kyllä minun tulkintaani, ei näyttelyjulkaisun).

  

Suuren Corderia-salin läpi kulkeva aikajana kertoo mahtavaa tarinaa historiallisesta muutoksesta. 

Minua nämä aikajanat kiinnostavat. Tässäkin vilisevät Italian tapahtumat maailman tapahtumiin kytkettynä. Siinä voi seurata omaa elämäänsä Aldo Moron, Bettino Craxin ja Silvio Berlusconin viitekehyksessä – onneksi ei kuitenkaan yhtä kohtalokkaassa.

  

Teema josta ei puhuta. Tämä ihmeellinen Matilde Cassanin kuva kertoo kirkkoaukiosta, jonka muualta tulleet kansoittavat. Muuttuko kirkko hindutemppeliksi vai muuttuuko se moskeijaksi? Rakennuksena se hyvin pystyy muutokseen – ei muuta kuin risti pois tornin huipulta.

Estetiikka elämänlaadun perustana – tanskalaiseen malliin?

Suomalaiset, norjalaiset ja ruotsalaiset ovat valinneet näyttelyssä pragmaattisen linjan. He esittelevät vanhoja kehitysyhteistyötöitään pääasiassa 70-luvulta. En ole aivan varma miten ne liittyvät näyttelyn teemaan. Mutta näistäpä asioista olikin jo puhetta edellisessä blogissani. Mutta tanskalaiset ovat nyt siirtyneet mystiikkaan tai tarkemmin sanottuna estetiikkaan. Tavallisella meikäläisjuntilla ei tahdo riittää tajuntaa tanskalaisten estetiikkajargoniin. Voihan kysymyksessä olla vain semantiikka, mutta mielestäni selityksien jälkeenkin estetiikka ilman etiikkaa ei oikein pure.

”Estetiikka ei ole sitä miltä asiat näyttävät. Estetiikalla ei ole tekemistä kuvien kanssa. Estetiikka syntyy kaikista ihmisen sensorisista reaktioista yhdistämällä meidän tunteemme ja aistimuksemme. Tämä huone kertoo tunteista. Meidän tunteistamme. Miten me suhtaudumme erilaisiin materiaaleihin ja tiloihin, kuinka me imemme niistä vaikutteita ja miten me samaistumme niihin, mitä ne panevat meidät muistamaan, mitä ne panevat meidät tuntemaan. Näin siis tämä huone on tutkimusmatka estetiikan vaikutukseen meidän elämänlaatuumme. Juuri estetiikka on tässä suhteessa tärkein voima.  Kehotan teitä koskettamaan, haistamaan, kuuntelemaan ja tuntemaan, ihmettelemään, keksimään ja kuvittelemaan. Tämä voisi olla tie uuteen tietoisuuteen. Ja tämä on syy miksi inttämällä intän estetiikan olevan kaikista tärkein asia. Estetiikan kokemus on perusta, jonka pohjalla voimme kehittää vuorovaikutusta toistemme kesken. Tähän huoneeseen olen koonnut aistimuksia, tunteita ja ihmeitä. Ne on organisoitu luonnon järjestyksen mukaan: ei-elävä aine kuten tuuli, vesi, valo, lämpö ja hiekka muodostavat yhdessä elävän materian kanssa kaiken oleellisen.” 

Tanskan osastolla olisi kaivannut pierun verran etiikkaa kaiken estetiikan keskellä.

Näin viisaasti sanotaan tanskalaisten osastolla. Näyttelyosastolla kävellään ohuen hiekkakerroksen päällä, seinällä on kaarnaa tuoksua antamassa, puunrungot lojuvat lattialla, raakamuurattu tiiliseinä on kaiken rakenteen tukirankana. Kun tätä osastoa jälkeenpäin pohdimme Liisan kanssa, ajattelimme vastapainona syksyistä sienimetsää, sammalta, kosteita puunrunkoja, syksyn kellastamia lehtiä, sienien samettista pintaa, vanhan perunakuopan pärekattoa, kaikkia niitä tuoksuja, niitä metsän ääniä, haavan lehtiä havisemassa, kurkien muodostumassa olevaa auraa ja siihen liittyvää kovaäänistä neuvonpitoa, vettä kiiltelemässä painanteen pohjalla, kosteutta, joka väistämättä tunkeutuu hihansuusta ja kauluksesta! Onko tuon kaiken nimi estetiikka!

Naapurit erityistarkkailussa

Jostain syystä on niin, että naapureita tarkkaillaan muita tarkemmin. Meidän itäinen suuri naapurimme esiintyy osastolla jossa tuoksuu vanha neuvostoajan henki. Miksi muuten siellä ei kerrota mitään Neuvostoliiton syntyajan mahtavasta konstruktivismista ja pyrkimyksestä modernismiin. Ei siellä ole esillä Malevitshin ristiä eikä Kandinskyn abstraktioita. Sen sijaan osastolla kerrotaan vahvalla naivismilla miten tulee ideoida, miten tulee uudistua, miten tulee kierrättää, miten tulee markkinoida.

  

Venäjän näyttelyosaston logo viittaa ideoiden näyttelyyn. Ideat vaikuttavat hieman kuluneilta. Venäjän osastolla on kuitenkin yksi hyvin hauska kuva ja malli. Se kertoo 50-luvulla suunnitellusta asumiskoneesta, jota sitten pilottikohteen toteuttamisen jälkeen tutkittiin laajalla seurantatutkimuksella. Tarkoituksena oli kehittää asumiskone, jota voitaisiin sitten miljoonamitoissa monistaa. Tutkimus päätyi surulliseen lopputulokseen: ”Kansa frustroituu ja valtion varat menevät hukkaan.”

Virolaiset olivat omalla osastollaan pirteitä ja innovatiivisia. He ovat selkeästi valinneet linjansa nuorena uudelleensyntyneenä kulttuurina. Viron osasto kiinnosti nuoria. Osaston digilattialla esitettiin mahtavia performansseja. 

Virolaiset hurmasivat pirteydellään. Siinä kun Suomi esiintyy perinteisen timpuritaidon lipunkantajana, virolaiset ovat ottaneet digiajan omakseen. Mutta on muutakin. Tämän näyttelyosaston sanoma on se, ettei ole julkista ympäristöä ilman ihmisiä. Tällä digilattialla ihmiset karkeloivat ja muodostavat uusia pintoja – he ovat iloisia kun voivat olla osa näyttelyä.

Ja siunatuksi lopuksi vielä eräitä sirpaleita. Vasemmalta ylhäältä: Daniel Liebeskind oli tuonut näyttelyyn kineettisen valotaideteoksen (olikohan tuo oikea ilmaus?), ei sanomaa, mutta hieno. Brasilian laaja osasto esitteli Lucio Costan ja Oscar Niemeyerin töitä. Kuvassa Mies Van der Rohe ja Lucio Costa ihmettelevät Brasilian ruutukortteleiden saloja. Oikealla ylhäällä latvialaiset ilmoittavat, ettei heillä ole modernismia. Italian itseruoskintaa Mussolinin ajoilta, tuossa onkin se sama talo, jonka kuvan näytin Comon blogissani. Keskellä keikkuu kaksi Suomen pikku ikonia: Reiman Sief palatsin kuvat arabien näyttelylehdykästä ja itävaltalaisten hienossa pienoismallikokoelmassa näytetty Sirenin Bagdadin kongressipalatsi. Oikealla alhaalla on mielenkiintoinen ”unohdettujen ihmeiden hautausmaa”. Suurten mestareiden modernit rakenteet luhistuvat käyttötarkoituksen puutteeseen tai puuttuvaan kunnossapitoon. Ja vielä vasemmassa alakulmassa kuva Arsenalista.