lauantai 30. toukokuuta 2015

Pietarista Varsovaan – Helsingin kautta?

Pieni välipala jatkoksi edelliseen blogiini, anonyymin kommentoijan innoittamana. Hän kirjoitti: ”Ensiksi tulisi saada Pietarin-Tallinnan-Baltit-Berliinin välille nopea junayhteys. Sitten voidaan miettiä Helsingin kytkemistä siihen tunnelin avulla, silloin laskelmat olisivat realistisemmat ilman helsinkiläisten omia mielipiteitä ja propagandaa.”

Miten pietarilaiset pääsevät junalla Keski-Eurooppaan? Tässäpä onkin mielenkiintoinen kysymys. Nyt kun anonyymi puuttui kommentissaan tähän asiaan, kiinnostuin niin paljon, että laskin teoreettisia matka-aikoja Pietarista eri reittejä Varsovaan. Varsova ei ole Euroopan sydämessä. Sieltä Berliiniin on 500 km ja Pariisiin 1500 km. Mutta nyt tarkastelin kuitenkin vain matkaa Varsovaan. Yksi rata kulkee Minskin kautta. Sen pituus on 1350 km. Vilnan kautta kulkee 1190 km yhteys, joka sitten käyttäisi loppuosallaan Rail Balticaa. Pietarista voisi myös ajaa Tallinnaan ja jatkaa sieltä Rail Balticaa Varsovaan. Matkaa tulisi 1330 km. Ja tietysti Helsingin kautta pääsisi Tallinnaan joko laivalla tai pitkin tulevaisuudessa ehkä rakennettavaa Tallinnan tunnelia. (Vaikka en siihen uskokaan!). Matkan pituus on 1490 km. Kilometrit eivät kuitenkaan ratkaise vaan matka-aika. Laskeskelin matka-aikoja olettaen Helsinki-Pietarin vielä hieman nopeudessa kohenevan. Pietari-Tallinna radan oletin parannettavaksi 150 km/h tasolle. Rail Baltica olisi 250 km/h ja matkanopeus jopa 200 km/h. Minskin ja Vilnan radat kohennettaisiin siten että matkanopeus olisi 100 km/h. Pietari –Moskova-Varsova olisi aitoa suurnopeusrataa. Näin sitten sain oheisen kuvan mukaisia matka-aikoja. Vaihtoaikoja on jotenkin huomioitu. Tilanne on mielenkiintoinen. Kaikkia reittejä käyttäen syntyisi sopiva yhden yön makuuvaunumatka. Tai sitten aamulähtö ja illalla perillä. Jopa Helsingin reitti olisi tuossa aitona kilpailijana – ja siellä on jotain jo olemassa, ei vain kuvitelmissa - Allegro. Mutta kaiken ehtona on, että tuo Rail Baltica syntyy!


Mahdolliset matka-ajat syntyvät vain mittavien rakennustöiden jälkeen. Ehkä kuva voisi kertoa tilanteesta vuonna 2050. Kunhan sodat on sodittu, aseiden kalistelu on lopetettu ja ryhdytty rauhan töihin. Silloin kun Venäjä on osa Eurooppaa.

torstai 28. toukokuuta 2015

Äimän käkenä, Tallinnaan tunnelissa!

Matkustelin autolla sähkön vetämänä kohti Kemiönsaarta. Vatulointi ja iterointi olivat vielä täydessä käynnissä. Rauhallisen ajomatkan ja radionkuuntelun keskeytti haastattelu koskien Tallinnan tunnelia. Toimittajilla on ollut tuskallinen aika. Tavallisesti haastatteluista nauttivat suorakurkut ovat nyt olleet Sipilän käskystä vaiti. Niinpä toimittajat kääntyvät oppositiossa syrjään työnnettyjen ja hiljaisuudesta masentuneiden puhehaluisten puoleen. Yleensä kysytään sitä, mitä haastateltavat arvelevat kolmen koplan nyt olevan tekemässä.

Tupu, Lupu ja Hupu vatulointivauhdissa.

No, kysymättäkin on selvää, etteivät Haglundit, Räsäset, Niinistöt tai Arhinmäet, eivätkä heidän perässäkulkijansa tätä voi tietää. Mutta voihan vanhoista jutuista kysyä. Niinpä siis toimittaja kysyi Tallinnan tunnelista ja Emma Kari, vihreiden valtuustoryhmän puheenjohtaja Helsingistä ryhtyi hehkuttamaan. Hän vaati välittömiä päätöksiä, kunhan lisäselvitykset vielä vahvistavat muutamaa kuukautta sitten valmistuneen konsulttityön johtopäätökset.

Emma Kari Tallinnan tunnelin apostolina
Tallinnan tunneli on Emma Karin mielestä Suomen tulevaisuuden ykköskysymyksiä. Blogissaan 5.4 Emma Kari mainitsee Tallinnan tunnelista: ”Helsinki-Tallinna-tunneli olisi kokoluokaltaan valtava projekti, mutta kytkisi Helsingin ja koko Suomen aivan eri mittakaavassa eurooppalaiseen junaverkkoon. Samoin Helsingin ja Tallinnan jo nyt yhteenkietoutuneet alueet hyötyisivät projektista.” http://www.city.fi/blogit/emma-kari .

Hieman siis varovasti alkuun, mutta radiohaastattelussa hän laskettelee aivan täysillä, tosiasiat ja järjen käytön unohtaen. Miksi Emma Kari olet niin kiihkeä asiasta, jota et näköjään ole kerinnyt lainkaan mietiskellä?

Näin kertovat Emma Karin sanomisista Ylen sivut ja radiossa kuultu teksti oli yhtä ja samaa: –On täysin selvää, että tätä pitää viedä täydellä höyryllä eteenpäin. Esiselvitys toi esiin, että jatkotyötä kannattaa ehdottomasti tehdä. Jos hanke ei etene, niin ei se meille ainakaan hyvä asia olisi, sanoo vihreiden valtuustoryhmän puheenjohtaja Emma Kari. Kari jopa näkee, että heikko taloustilanne antaisi syitä tunnelin toteuttamiseksi, vaikka sen hinnaksi arvioitiin selvityksessä 9-13 miljardia euroa. – Juuri huonossa taloustilanteessa tämän tyyppiset investoinnit toisivat meille parempia kasvumahdollisuuksia. Tunneli toisi meidät huomattavasti lähemmäksi Keski-Eurooppaa, parantaisi liikenneyhteyksiä ja olisi hyväksi taloudelle.”

Emma Kari ei ole ainoa, moni muukin arvostamani henkilö näyttää yhtyneen samaan kuoroon

SDP:n Osku Pajamäki ryhtyy vertailemaan Helsingin keskustatunnelia ja Tallinnan tunnelia. Hän näyttää sanoneen: ”Helsinki-Tallinna -tunneli on suhteessa kannattavampi hanke kuin esimerkiksi Helsingin kantakaupunkiin suunniteltu keskustatunneli.”

Kokoomuksen Lasse Männistö todistaa: ”Tunneli nostaisi Suomen logistiset yhteydet aivan uudelle tasolle. Kun emme voi sijainnille ja maantieteelle mitään, niin meidän täytyy tehdä kaikki voitava jotta linkitymme kansainväliseen yhteyteen ja Euroopan talousalueeseen. –Pidän erittäin perusteltuna, että jatkoselvitykset toteutettaisiin hankkeen osalta alkavalla vaalikaudella, vaikka toteuttaminen olisi vuosikymmenten päässä.”

Pitipä minun vielä tarkistaa Ode Soininvaaran blogista löytyykö sieltä samanhenkistä paatosta. Löytyi kyllä 100 % mutuviisautta.



Blogi 19.8.2008: ”Ykkösaamussa keskusteltiin tänään mahdollisuudesta ja tarpeesta rakentaa rautatietunneli Helsingistä Tallinnaan. Molemmat keskustelijat vertasivat sitä kanaalitunneliin ja arvioivat, ettei tunnelista voi tulla kannattavaa, kun ei Kanaalintunnelistakaan tullut. Näitä ei voi verrata. Kanaalitunneli survottiin liejuun, Tallinnan tunnelia varten tarjolla on ehjää kalliota. Siksi sen hinta on ehkä kymmenesosa kanaalintunnelista. Lähempi vertauskohta voisi olla Päijänne-tunneli. Rautatietunneli olisi urakkana ehkä tuplasti Päijänne-tunnelin kokoinen.”

Kyllä mutua löytyi lisääkin, blogi 13.1. 2011: ”Nyt kannattaa ottaa vakavaan tarkasteluun Helsinki-Tallinna –tunneli, jonka hinnaksi on alustavasti arvioitu kolme miljardia. Jos tunneli on näin edullinen, se kannattaa rakentaa ehdottomasti. Jos matkustajamääräksi oletetaan varovaisesti kymmenen miljoonaa henkeä vuodessa, ovat pääomakustannukset vaivaiset parikymppiä matkustajaa kohden. Ja päälle vielä se tavaraliikenne.”

10.4.2014 Helsingin Uutisissa Ode vielä tarkentaa: ” Tunnelin kustannusarviot vaihtelevat viiden ja kymmenen miljardin euron välillä. 4 prosentin korolla ja 20 miljoonalla matkustajalla viiden miljardin lainan korot olisivat matkustajaa kohti 10 euroa. Jos pääoma kuoletettaisiin 30 vuodessa, siitä tulisi lipunhintaan toinen kymppi. Päälle tulevat liikennöintikustannukset, jotka vastaavat junalippua Helsingistä Hämeenlinnaan: noin 20 euroa matkalta. Kun summaan lisätään sijoittajan ruhtinaallinen voitto, 10 euroa, matkan hinnaksi tulisi noin 50 euroa. Jos kustannukset tuplaantuisivat kymmeneen miljardiin, Tallinnaan pääsisi tunnelin kautta noin 70 eurolla. – Ja siihen vielä hillitön määrä tavaraliikennettä päälle, Soininvaara hihkuu. Suomenlahden tunneli ei ole vain Tallinnan- vaan myös Keski-Euroopan tunneli.
Idea tunnelin rakentamisesta perustuu EU:n kaavailemaan Rail Baltica -ratayhteyteen, joka yhdistäisi Tallinnan ja Berliinin vuonna 2024. – Jo se mahdollisuus, että Helsingistä pääsisi yöjunalla Berliiniin, on huikea. Vaikka Tallinna–Helsinki-tunneli vaikuttaa koulumatematiikalla järkevältä investoinnilta, Soininvaara ei usko, että se toteutuu. Ei sellaisia rahoja koskaan löydy.”

Hyvä Ode. Järjen sana tuli viimeisessä lauseessa.

Millainen investointiohjelma raiteisiin?
Nyt kohta tiedämme enemmän uuden hallitusohjelman kaavailuista tulevan investointiohjelman suhteen. Tätä kirjoitettaessa oli tietoa vain lähivuosina perusväylänpitoon pantavasta 1,5 miljardista. Se on hyvä alku. Sain juuri ennen vaaleja tilaisuuden pitää esitelmän Prorautatiet ry:n ”vaalitilaisuudessa” ”Mistä rahat rautateihin? Silloin panin rautatieinvestoinnit omaan suosikkijärjestykseeni. Ensin Seinäjoki- Oulu kokonaisuudessaan valmiiksi (sen olemme jo velkaa Kempeleen miehelle), sitten päärata Tampereelle ja muut peruskorjaukset, Esa-rata Lohjan kautta olisi seuraavana vuorossa, mutta lentokentän kautta, sitten Lentorata Pasilasta Keravalle. Tämän jälkeen olisi aika harkita uudelleensuunniteltavaa Pisaraa. Sitten seuraisi suuri vatulointi. Tehdäänkö Kotkan rata Pietariin, tehdäänkö Jyväskylän-Savon rata Lahdesta Heinolan kautta pohjoiseen vai satsataanko Lapin poikittaisrataan Kolarista Pelkosenniemelle, Sodankylään, Kemijärvelle ja Sokliin. Tai olisiko sittenkin ollut vaihtoehtona kaikkien edellä sanottujen hylkääminen ja rahat olisi sijoitettava Tallinnan tunneliin. Tätä näyttävät toivovan Emma Kari ja kumppanit. Summat ovat nimittäin samaa luokkaa. No, ei unohdeta pääkaupunkiseudun 200 miljoonaa vuodessa, ja muistetaan vielä Tampereen ja Turun pikaraitiotiet pikkurahoina 300 miljoonaa per kappale.

Tallinnan tunneli on joko tai!
Siis vielä, unohtamalla Tallinnan tunneli saadaan kaikki nämä Suomen tärkeät radat tehtyä! Vai ajattelitteko todella, että EU maksaa Tallinnan tunnelista meille lahjana sen kannattavuuden edellyttämän 8-10 miljardia euroa, sen lisäksi että Rail Balticaan saadaan lahjana 6 miljardia euroa ja kaikki tämä nyt alkaneella hallituskaudella? On siinä Eurooppa-ministeri Timo Soinilla haastetta.
  
Tässä saattaisi olla aika realistinen ohjelma ratainvestoinneiksi. Valtion radoilla investoitaisiin 250 miljoonaa euroa vuodessa. Isoista hankkeista pantaisiin ensin pakettiin Lentorata ja Esarata. Kumpi ensin? Molempiin voisi saada jopa 20 % EU-rahaa. Sitten vasta Pisara – 2030-luvulla. Lapissa aloitettaisiin Kemijärveltä Pelkosenniemeen ja sitten poikittaisradalla Kevitsa-Kolari ja/tai Pelkosenniemeltä Sokliin. Sokli yhdistettäisiin Kouteroon. Vuonna 2050 saattaisi olla aika suurnopeusradalle Keravalta Kotkaan ja Venäjälle. Sitten harkittaisiin Tallinnan tunnelia vai tehdäänkö ensin Jyväskylän rata Heinolan kautta Lahteen? Helsingin seudulla pannaan heti alulle Raide-Jokeri. Tampere ja Turku myös toteuttaisivat omat pikaraitiotiehankkeensa. Espoon kaupunkirata kannattaisi ilman muuta aloittaa, sitten kun rahaa on.

Euroopan TEN-verkoissa Suomi liittyy muuhun Eurooppaan kahta reittiä. Skandinavia – Välimeri reitti lähteen Pietarista ja Kotka-Haminasta, kulkee Helsingin ja Turun/Naantalin kautta Tukholmaan ja Malmöön, siitä edelleen Hampuriin, Nürnbergiin, Innsbruckiin, Veronaan, Roomaan ja edelleen Napolin kautta Sisilian Palermoon. Helsinki kytkeytyy myös Tampereen kautta Luleåån ja edelleen Tukholmaan. Pohjanmeri – Baltia reitti kulkee Tallinnasta Varsovan kautta Berliiniin ja edelleen Hampuriin, Rotterdamiin ja Brysseliin/Antwerpeniin. Nämä reitit kietoutuvat tietysti muhin TEN – käytäviin. Käytäviä on yhteensä yhdeksän kappaletta: Baltia-Adrianmeri, Pohjanmeri-Baltia, Välimeri, Itä-Keski-itä, Skandinavia-Välimeri, Rhein-Alpit, Atlantti, Pohjanmeri-Välimeri ja Rhein-Tonava.

Euroopan TEN – verkkojen kuvassa esiintyvät myös tärkeimmät yhteysnuolet Venäjälle ja muualle itään. Suomessa noteerataan myös TEN-verkon pohjoinen yhteys. Emma Karin ja muiden Tallinna-tunnelin kiihkoilijoiden toivoma Baltia-Pohjanmeren yhteys on tumman punaisella värillä. Violetilla on esitetty Skandinavia-Välimeri käytävä. Suomen TEN-T ydinverkkoihin kuuluvat rantarata Helsingistä Turkuun, päärata Helsingistä Tornioon sekä itärata Keravalta Vaalimaalle. Lisäksi verkossa on satamarata Kouvolasta Kotkaan ja Haminaan. Oikealla olevaan satelliittikuvaan on merkitty eräitä keskustelun alaisia ratayhteyksiä – noin mittakaavan vuoksi. Siinä esiintyy turkoosilla värillä Ruotsin mahtava Botniabanan, Turun ESA-rata, Kerava-Porvoo-Kotka-Luumäki rata, Lahti-Jyväskylä-Savonrata-yhdistelmä, Tampereen läntinen ohitus sekä Lapin poikittaisradat. Näkyypä kuvassa myös Rail Baltican alku.

Tallinnan tunnelia ei ole ilman Rail Balticaa. Rail Baltica ei ole läpihuutojuttu. Radan pituus Viron , Latvian ja Liettuan alueella on 728 km kaksoisraidetta. Vuonna 2011 tehty tutkimus arvioi hinnaksi  3,7 miljardia euroa. Tämä tietää 5 miljoonaa euroa per kilometri. Halvalta vaikuttaa. Sanoisin hinnaksi tulevan vähintään 9 miljoonaa euroa kilometriltä. Tämä tietäisi koko touhun hinnaksi noin 7 miljardia euroa. Maat edellyttävät EU:n rahoituksen olevan (vanhalla hinnalla) 85 %. Puolan puolella rataa Varsovaan saakka on 250 km. Siitä suuri osa seuraa vanhaa ratalinjaa, joten se saataneen rakennettua 1,5 miljardilla eurolla. Jos ajattelee rautatieyhteyttä Etelä-Suomesta Berliiniin, matka Ruotsin ja Tanskan kautta on täsmälleen sama kuin Varsovan kautta eli 1600 km. Pariisiin mennessä Rail Baltican kautta matka on 500 km pidempi kuin Tukholman kautta.Tämän vuoksi jotkut ovat esittäneet Ahvenanmeren alittavaa tunnelia ja yhteyttä Ruotsin kautta Baltiaa parempana vaihtoehtona. Ainakin se olisi halvempi. Ei silti, minä kannatan Rail Balticaa, vaikka en kannatakaan Tallinnan tunnelia.


Jos ajatukset Tallinnasta, Tallinnan tunnelista ja Rail Balticasta sekä tehdystä uusimmasta selvityksestä vielä jaksavat kiinnostaa klikkaa: http://penttimurole.blogspot.fi/2015/02/tallinnan-tunneli-ja-hybridi-ihmiset.html  -jos et ole aiemmin jaksanut tuohon blogiin perehtyä. Sitä ei ainakaan Emma Kari ole tehnyt. Miten surullista voikaan olla blogistin elämä.

sunnuntai 24. toukokuuta 2015

Minä ja arkkitehtipäivät Jyväskylässä

Nyt olen yhteensattumien keskiössä. Olin menossa arkkitehtipäiville Jyväskylään. Miksi minä, enhän ole arkkitehti? No, ilmassa oli suuren juhlan tuntua, kun Jussin ja Dyniksen toimisto Arkkitehtuuritoimisto B&M Oy oli saamassa Otto-Iivari Meurmanin palkinnon. Ja saikin. Palkinto jaettiin kolmatta kertaa. Ensimmäisen palkinnon sai ystävämme Jere Maula ja toisen palkinnon ystävämme Reino Joukamo. Reino palkittiin Rauman 60-luvun yleiskaavoituksesta ja vanhan Rauman pelastamisesta. Tuon prosessin alkuvaiheissa olimme Risto Sammalkorven kanssa aktiivisesti mukana. Ihanaa aikaa kun kaikki alkoi uudistua, siis uusi yhteiskunta autoineen kaikkineen oli hahmottumassa.

Jere Maula sai ensimmäisen O-I.M –palkinnon. Toisen palkinnon sai Reino Joukamo. Nyt tuli palkinto suoraan kotisatamaan.

Panu Lehtovuori puhuu loisteliaasti
Nyt oltiin siis jakamassa kolmatta palkintoa. Panu Lehtovuori piti mahtavan hienon puheenvuoron juryn puheenjohtajana. Hän kertoi palkittavasta toimistosta kaiken ja hieman enemmänkin.  Esimerkkeinä linjakkaasta ja pitkäjänteisestä urbanismista Lehtovuori mainitsi Helsingin itäisten ranta-alueiden konseptisuunnitelman (2000-2003), Tammisaaren sataman (2004-2008), Pasilan konepajan yleissuunnitelman (Helsinki 2007), Ranta-Tampellan yleissuunnitelman (Tampere 2009) ja Itäkeskuksen täydennysrakentamissuunnitelman (Helsinki 2014). Kyllähän minä tiesin, että toimiston väki yrittää ymmärtää kaupunkia ympäristönä ja rakennusta orgaanisena ilmiönä, mutta että noin hyviä! Sitä oli ylpeänä ja rinta rottingilla.
Tässä virallinen tiedote:
  
Ilmassa on suuren urheilujuhlan tuntua. Arkkitehtuuritoimisto B&M Oy:n väki palkitaan Otto-Iivarin palkinnolla. Koko toimiston väkeä olivat edustamassa J. P. Lehtinen, Matti Jääskö, Tuomas Seppänen, Daniel Bruun ja Jussi Murole. Liisa täällä kotioloissa ihmetteli: ”missä toimiston naisedustus?” Nostetaan hattua myös toimiston ihanille naisille.



Mörri säikähtää Risto Jarvan kaupunkitulevaisuutta
Otto Iivari oli minunkin opettajani. Rakennusinsinööriosastolla suoritimme asemakaavaopin kurssin. Siihen aikaan kaupunkien rakentamisen oletettiin kuuluvan arkkitehtien ja rakennusinsinöörien mandaattiin. Otto Iivarilta saimme näitä maagisia viisauksia. Hän oli kyllä pidetty opettaja. Tosin Otto Iivari oli myös melkoisen ärhäkkä tyyppi. Risto Jarvan tehtyä Pertti Maisalan, Jaakko Salosen ja kumppaneideni tuella kuuluisan filminsä ”Kaupungissa on tulevaisuus” Meurman ryhtyi toppuuttelemaan.  Hän olisi varmaan ollut toppuuttelemassa myös nykyistä ”lisää kaupunkia” -ideologiaa. Silloin Meurman kirjoitti Uudessa Suomessa (1968): ”Uusi elokuva on saanut nykypäivän yleistyneen protestin luonteen, jota sävyttää innostuneiden nuorten tekijäin käsitys elämästä. Valitettavasti näkemys on jäänyt kovin yksipuoliseksi siinä kohden mitä kaupungin asukkaiden elinympäristöltä olisi vaadittava.  Tietenkin kaupungin on pyrittävä tuottamaan tyydytystä eteenpäin ryntäävälle nuorisollekin, mutta myös kaupungin muita asukkaita on koetettava parhaimmin palvella heille sopeutuvalla elinympäristöllä, minkä ohella on muistettava kaupungin tehtävä valtakunnassa ja kansansa elämässä. Näissä suhteissa filmi antoi julistusta, jota ei voi pitää kypsänä eikä tavoitteeksi ’kelpoitettavana’. Harkinnalta puuttui vakavuus, mitä elämä kuitenkin edellyttää.”


Näin puhuu Jarvan filmi: ”Maailma tänään siirtyy pois vanhoista maatalousammateista kohti suurempaa kaupunkimaisuutta, liikkuvuutta ja sosiaalista vapautta, tuottavampiin teollisiin menetelmiin ja tiheään kaupunkimaiseen asutukseen. Kansainvälisen vuorovaikutuksen lisääntyessä tulevat valtiolliset rajat yhä enemmän häviämään, kaupunkialueet nousevat niiden tilalle. Emme ole enää suomalaisia, ruotsalaisia tai italialaisia vaan helsinkiläisiä, göteborgilaisia, leningradilaisia ja roomalaisia. Suomalaisten, saksalaisten tai nigerialaisten sijasta olemme lääkäreitä, puoluejohtajia, aitajuoksijoita ja postimerkkeilijöitä - eri puolilla maailmaa. Ihmisten väliset kansallisuus- ja rotuerot tasoittuvat. Maailmanhallituksen luominen kaupungistuvalle ihmiskunnalle on ehdoton välttämättömyys.”

Mörri ryhtyy opportunistiksi
Oikeastaan ihmetyttää Mörrin tiukka kannanotto. Olihan filmissä ihmisten ja autojen vilinää nopeutetuissa kohtauksissa hengästymiseen saakka, mutta ei siinä mitään kulttuurivallankumousta ollut. Ei vähääkään. Filmissä puhuttiin maapallon tulevasta 40 miljardista ihmisestä, jotka voitaisiin teoreettisesti asuttaa Skandinaviaan - jos kaikkialle tehtäisiin kunnon kaupunkia. Filmissä puhuttiin myös siitä, että Suomi pitäisi asuttaa vain lounais- ja eteläkulmastaan. Lappi, saaristo ja Järvi-Suomi jäisivät erämaaksi ja vapaa-ajan tyyssijoiksi. Mutta filmissä ei puhuttu mistään sellaisesta konkretiasta kaupunkirakentamisen suhteen, jonka olisi pitänyt asemakaavaopin emeritusprofessoria ärsyttää. Otto-Iivarilla oli myös vahvana aatteellisena tukijana yhteiskuntatieteiden lisensiaatti Tatu Vanhanen. Hän puolusti väljää asumista. Tatun poika Matti on myös tunnettu nurmijärveläisyydestään. Tulevaisuus näyttää mitä tapahtuu, kun Matti jälleen nousee valtaan.

Hakan Jorma Aaltonen ymmärsi Jarvan yskän
Helsingin Asuntokeskuskunta Hakan tiedotussihteeri Jorma Aaltonen ymmärsi yskän toisella lailla. Hänet voisi julistaa ”lisää kaupunkia Helsinkiin” -liikkeen aiempien aikojen profeetaksi. Hän kuitenkin todellisuudessa ajatteli Hakan bisneksiä ja kirjoitti komeasti ja yleispätevästikin: ”Tästä filmistä uhoaa sitä urbaania henkeä, joka puuttuu lähiöistämme. Filmin positiivisimmat asiat ovat mielestäni sen kaupunkiystävällisyys, kansainvälisyys ja Helsingin metropoliajatus. Me emme vielä tajua sitä, mikä merkitys Helsingillä on ainoana suurkaupunkinamme. Meidän on muistettava, että Helsinki on vasta pikkukaupunki suurten metropolien rinnalla ja vasta sikiöasteella kehityksessään. En usko, että väljyyttä voidaan kaupungeissa ylläpitää, mutta yksityiselämää voidaan suojata myös tiiviissä elämänympäristössä. Tiivis keskittyminen on kaupungille välttämätön. Toisaalta taas ulkoilualueet, meillä koko Lappi, tulevat tuomaan väljyyttä elämään.”

On aika palata nykypäivään - hetkeksi
Saan vierustoverikseni arkkitehtipäivien illanistujaisissa Ilkka Halisen. Molemmat ihmettelemme toisiamme kohdannutta kunniaa - seuran suhteen. Kun mitalinjaon jälkihuuma on hieman lientynyt, ryhdymme muistelemaan menneitä tässä kaupungissa ja erityisesti haluamme ajatella tämän kaupungin tekemiseen osallistuneita ihmisiä. Ilkka haluaa mainita kolme ihmistä, jotka ovat hänen ammatillisella urallaan merkinneet eniten – kaikki kolme tämän kaupungin tekemisiin suuresti vaikuttaneita. Ensin hän mainitsee Pekka Kettusen. Pekka, Jyväskylän lyseon poika, leikisti minunkin poikani, Liikennesuunnitteluseuran perustaja, vientitehtävien puuhamies ja verkostoituja, vihan ja rakkauden mies, hän sittemmin nosti kaksi kaupunkia kukoistukseen, ensimmäinen niistä oli Kerava ja toinen oli Jyväskylä. 

Yhdessä Ilkan kanssa ryhdymme ihastelemaan Ode Soininvaaraa ja hänen kolumniaan Suomen Kuvalehdessä SK20 15.5.2015. Ode kirjoittaa Pekka Kettusesta. Tuo yllätti meidät. Positiivisesti. Näin Ode kirjoittaa: ”Pekka Kettunen johti näkemyksellisesti ja voimakastahtoisesti Jyväskylää teollisuuskaupungista kohti cityä ja tehden tilaa korkean osaamisen työpaikoille. Tämä merkitsi kunnallistaloudellista riskinottoa. On aikaista sanoa miten uhkapeli päättyy. Omiltaan Kettunen ei ainakaan saanut tukea. Demarivaltuutetut syyttivät häntä väärien työpaikkojen tuomisesta kaupunkiin. Jyväskylää olisi pitänyt kehittää teollisuuskaupunkina. Se nyt ainakin olisi ollut hiipivän tuhon tie. Kettunen palkittiin potkuilla vuonna 2004.” 


Se siitä, kivaa että Pekka on Oden lisäksi Ilkan ja minun yhteinen sankari. Vuonna 2001 Pekka kirjoitti kolumnissaan Keskisuomalaiseen näin viisaasti: ” Maailma ja elämän ongelmat ovat tulleet monisäikeisiksi. Siksi menestyksekkäät organisaatiot on järjestettävä niin, että ne oppivat tietämyksen rinnalla hallitsemaan tietämättömyyttä. Pyörteisessä maailmassa ja uutta luovassa tilanteessa tarvitaan aavistuksia, intuitiota, arvailua, tapailua ja luovuutta. Asioihin vaikuttavat muuttujat joudutaan määrittelemään uudelleen ja sanomatta jääneitä oletuksia on opittava kyseenalaistamaan. Näissä tilanteissa tarvitaan tietämättömyyden hallintaa, johon vanhakantainen organisointi ei sovellu.”

  
Kaupunginjohtaja Pekka paistattelee ja yhdistys palkitsee 1995
Pekka Kettunen puhui keskustakehityksestä ja otti ansioita Jyväskylän kävelykadusta itselleen ja Liikennesuunnitteluseuralle. Kaupunginjohtaja oli ylpeä saavutuksestaan ja asetti sen lähelle itseään. Onnellista on, että Jyväskylän kävelykatu oli jo pitkällä ystävämme Pekan astuessa virkaansa. Hyviin saavutuksiin on helppo samaistua ja siihen oli Pekalla oikeus. Kukin ajattelee omaa elämäänsä ja toimintaansa. Näkee sen selkeänä. Pekka Kettunen yhdistää Jyväskylän saavutukset Helsingin rakentajateekkareiden perustamaan Liikennesuunnitteluseuraan. Hän oli seuran perustaja ja puheenjohtaja. Hän kertoo: "Seura järjesti ensimmäisen asiantuntijamatkan Ruotsiin. Teimme kymmenenä vuonna peräkkäin retket eri puolille maailmaa kävelykeskustoihin. Meitä oli noin 20 henkeä, ympäri maata, jotka kävimme Saksassa, Hollannissa, USA:ssa, Neuvostoliitossa. Kävelykeskustat tulivat suurelta osin tämän seuran ansiosta Suomeen. Kauppiaat ja liike-elämä vastustivat niitä aluksi ankarasti. Jyväskylässä voikukat kasvoivat asfaltin läpi, kun Kauppakadun muuttaminen kävelykaduksi saatiin 1995 budjettiin. Suomessa ei ymmärretty kaupungistumista. Julkinen valta ei myöskään seurustellut kiinteistönomistajien eikä kauppiaiden kanssa. Ilkka Halinen ja Timo Valtakari kaupungin arkkitehteina alkoivat toteuttaa uudenlaista keskustelevaa kulttuuria. Suomen kaupunkikeskustojen kattoyhdistys Elävä Kaupunkikeskusta ry palkitsi Jyväskylän Suomen parhaaksi keskustauudistukseksi 2007."

Kävelykadun suunnittelijat tarkastelevat kaupungin vintiltä löytynyttä viiden metrin mittaista pienoismallia. Malliin on rakennettu kävelykadun suunnitelma. Mallia tirkistelemässä vasemmalta Antero Vainio, Jorma Lipponen, Risto Mäkinen, minä itse (olinko silloin noin nuori, eihän siitä ole aikaa kuin 25 vuotta?), piilossa punatukkainen Liisa, näkyvissä vielä Osmo Rosti ja Pekka Huuskonen. Missä Ilkka Halinen luuraa? Ehkä hän on piilossa Huuskosen takana? Osmo Rosti oli todellisuudessa kävelykadun päätöksenteon valmistelija ja hankkeen varsinainen isä. Valaisimien suhteen hän kertoo hauskan jutun: ”Kun Sirpa Laitisen suunnittelema valaisimen prototyyppi pystytettiin kadulle, eräät arkkitehdit protestoivat ja väittivät sitä sopimattomaksi. Silloin tulin sellaiseen johtopäätökseen, että valaisimen täytyi olla hyvä ja sopiva, ja tein hankintapäätöksen.” Oliko sopiva tarina näin arkkitehtipäivien aikaan?

Kävelykadun suunnitelma rakennettiin viisimetriseen Kauppakadun malliin. Malli löytyi vahingossa kaupungintalon vintiltä. Mallille keksittiin loistava käyttö. Kaupungissa sijaitsee näkövammaisten koulutuslaitos. Malli antoi mahdollisuuden kosketella ja tuntea kaupungin julkisivuja. Tällaista tarvetta ei voi hoitaa virtuaalimallilla. Se voidaan hoitaa vain mallilla, jossa on materiaa. Toivottavasti malli on vielä tallessa. Tietääkö joku?

Timppa Valtakari, toinen tärkeä ihminen
Toinen Ilkan mainitsema tärkeä ihminen on Timo Valtakari. Minulle Timppa oli valtavan tuttu. Tuo tuttuus oli perua rantabyroon ajoilta, Meritullinkadulta. Mikä on ”rantabyroo”? Rantabyroo oli alkujaan Edu Kairamon, Erkki Juutilaisen ja Pentti Pantzarin byroo, jonka tehtävänä oli Helsingin venesatamien suunnittelu Helsingin urheilu- ja liikuntaviraston toimeksiannosta. Tästä työstä on vieläkin hyvät jäljet näkyvissä Helsingin rannoilla.


Timppa Valtakari vaimoineen oli vakiojuhlavieras kun Ilkantiellä vietettiin railakkaita saunajuhlia. Koira Piki oli myös innokas saunoja, mutta koiran paikka oli lauteiden alla. Porukan rynnätessä kylpyammeeseen Jude Juutilainen jäi yleensä alimmaiseksi. Teemu Lipastin piirtämässä kuvassa meno vaikuttaa huomattavasti vauhdikkaammalta kuin nykypäivien arkkitehtipäivillä. Vinyylit soivat ja Nortti kärysi.

Kolmas Ilkka Halisen tärkeistä henkilöistä oli sveitsiläinen arkkitehti Peter Zumthor. Hän on maailman arkkitehti-rankingissä kärkikaartissa. Vuonna 2001 Zumthor palkattiin laatimaan suunnitelmaa vanhan linja-autoaseman paikalle torin ja harjun väliin. Kaikkitietävä Wikipedia kertoo hankkeen päättymisestä näin: ”Rakennuttajat, YH, Sato ja VVO, pitivät suunnitelmaa kalliina eivätkä hyväksyneet Zumthorin työskentelytapaa valvoa projektia alusta loppuun, joten hanke hylättiin”. Kustannuksillakin taisi olla merkityksensä. Tocomanin insinöörit laskivat hinnaksi 3000 euroa neliöltä, mutta Haahtelam insinöörit  panivat paremmaksi ja saivat tonnin lisää. Se oli Jyväskylän oloissa liikaa. No surullistahan tuo on, eikä Ilkka Halinen vieläkään lakkaa ihmettelemästä hankkeen kariutumista. Kirsti Sivén ja AskoTakala tekivät sitten vuonna 2004 suunnitelman, joka toteutettiin. Ilkka Halinen sanoi haastattelussa: ” ”Ei siitä huono tullut. Ehkä tämä on esimerkki siitä, että pitää tavoitella
huippua, että saadaan hyvä”.
  
Korttelikiistan kuin ”kaksi marjaa”. Vasemmalla Peter Zumthor ja oikealla Kirsti Siven ja Asko Takala.

Pritzker-palkinnon saajina Peter Zumthor vuonna 2009 ja Frei Otto vuonna 2015
Peter Zumthor sai Pritzker-palkinnon vuonna 2009. Jakajana olivat mm. Renzo Piano ja Jussi Pallasmaa. Traaginen oli viimeisin palkinnon jako. Pritzker –palkinto jaettiin 10 päivää sitten Miamissa. Vuoden 2015 Pritzker-palkinnon sai Frei Otto 89-vuoden iässä. Palkinnon saaja ei ollut paikalla, sillä hän kuoli 9. maaliskuuta miltei heti kuultuaan palkinnosta. Hänen haastatteluvideonsa helmikuulta 2015 on järkyttävän ihana, se kannattaa katsoa: http://www.pritzkerprize.com/2015-laureate-media-kit-and-photo-booklet


Minä en ole koskaan saanut tilaisuutta tavata Zumthoria Ilkka Halisen tavoin, mutta Frei Otton olen tavannut. Kerroin tuosta tapaamisesta blogissani, sekin saattaa olla mielenkiintoinen:

Jouhkin Eki vei kävelykatujen kaksintaistelun aloitusvoiton Imatralle
Pöydässämme istuu toinenkin veikko vuosien takaa. Hän hehkuttaa olevansa kukon askeleen edellä Jyväskylää ja Jyväskylän kävelykatua. Mies on Erkki Jouhki. Hänen on lähdettävä seitsemän junalla kohti Imatraa. (Herääköhän ajoissa kaiken juhlinnan jälkeen?) Imatralla vietetään Koskenpartaan kävelykadun 20-vuotisjuhlia. Avajaisia vietettiin 14. kesäkuuta 1995. Kadun suunnittelivat Liisa Ilveskorpi ja Sirpa Laitinen. Liikennesuunnittelusta vastasi Pekka Seppälä. Toteuttamisen työpiirustukset laadittiin kaupungin toimesta ansiokaan korkeatasoisella tavalla. Erkki Jouhki johti prosessia. Avajaiset olivat mahtavat. Muistan ne. Erityisesti jäi mieleen huikea tanssiesitys. Onnea imatralaisille, ehditte ensin.

Koskenparras on Imatran paikallislehden mukaan maan paras olohuone. Nyt se saavutti 20 vuoden iän.


Erkki Jouhki vei Imatran Koskenpartaalle kävelykatujen avaamisen kilpailuvoiton. Koskenparras avattiin 14 kesäkuuta 1995. Sieltä on tämä ihana kuva - ja muisto.

Jyväskylän kauppakadun avajaisia vietettiin samana vuonna syyskuussa.  Pekka Kettunen ja Liisa Ilveskorpi pitivät kansanjoukkojen hurratessa avajaispuheenvuorot Kompassille rakennetusta esiintymislavakontista.

keskiviikko 20. toukokuuta 2015

Onko aika loppumassa?

Pari päivää sitten Suomen Pankin pääjohtaja Erkki Liikanen sanoi Suomen olevan pohjalla. Silloin hän jo tiesi jääkiekkomaajoukkueen putoamisen. Nyt olemme sitten varsinaisesti pohjan pohjalla kun vielä Pentti Kurikan Nimipäivät pudotettiin jo lähes temppelin harjalta. Miltei kaksi miljoonaa suomalaista katseli televisiosta Suomen Leijonien tylytystä. Varmaan saman veraan suomalaisia näki PKN:n pudotuksen. Maailmalla katsojia oli varmaan 150 miljoonaa. Kaikki toivo häipyi savuna ilmaan. Nyt kun olemme pohjan pohjalla on mahdollisuus vain nousta. No, se tapahtuu ajan avulla. Mutta sitä ennen kannattaa vielä kuunnella mitä kurikkalaisilla oli sanottavaa:


Pertti Kurikan Nimipäivät - Aina Mun Pitää (Finland) 2015 Eurovision Semi-Final 1

Aika on nyt kortilla
Yhteiskuntasopimuksen laatijat keskustelevat ajasta. Työaikaa olisi lisättävä. Työajasta kiistellään. Guru Buntanpoika Nalle väittää suomalaisten tekevän lähinnä vähiten työtä koko maailmassa. Hän sanoi suomalaisten tekevän 70000 tuntia elämänsä aikana, kun aasialaiset värkkäävät yli 100000 tuntia eläissään. Onhan työajoissa eroa. Ajattelen italialaisia sukulaisiani. Henkisen työn tekijöitä. He viettävät kyllä virkistävän lounaan eli pikku siestan, mutta kotiin tullaan vasta seitsemän maissa. Työpäivä on paljon pitempi kuin meillä. Vapaa-aikaa ei tahdo jäädä lainkaan. Kun poikani oli harjoittelijana italialaisessa arkkitehtitoimistossa hän tuli kotiin sopivasti kahdeksalta syötävälle perheen yhteiselle illailliselle. Vapaa-aikaan ei riittänyt aikaa. Elokuviin ei kerinnyt, ei myöskään konsertteihin. Ykkösprioriteettina on aina perheen yhteinen ruokailu.

Ajankäytön laskelmat ovat mielenkiintoisia, mutta usein perusteiltaan sekavia. Lasketaanko aikaa koko asukasluvun suhteen vai lasketaanko vain jollekin ikäryhmälle? Onko vauvojen nukkuminen mukana laskelmassa. Hehän pääosin nukkuvat. Miten on vanhusten laita. Mekin aikamoisia pötköttelijöitä. No, tästä ei saa selvää kun tilastoja katsoo. Joka maassa ja jokaisella organisaatiolla ne ovat erilaisia. On siis tarkasteltava vain klumppeja ja suhteellisuuksia. Totuutta ei ole tarkasteltavaksi. Kun työaikaa ajatellaan pidennettäväksi noin 60 tunnilla vuodessa per työssäkäyvä tarkottaisi tämä noin 30 tuntia vuodessa per asukas ja edelleen noin 5 minuuttia vuorokaudessa per asukas. Työssäkäyvää kohti siis 10 minuuttia/vrk ja työssäkävijän työpäivää kohti runsas varttitunti. Nykyisin palkalliseen työhön kulutetaan Heksingin seudulla 138 min vuorokaudessa ja maaseudulla 139 min vuorokaudessa per asukas. Käytettävissä olevasta ajasta nuo luvut ovat 9,6 % ja 9,7 %. Uusi ehdotus lisäisi työaikaa 4 % ja muihin tarkoituksiin jäisi 1300 minuutin sijasta 1295 minuuttia. Vapaa-aika siis vähenisi 0,3 %. Mistä sen voisi ottaa? On se ainakin helpompaa kuin hallitusneuvottelujen menoleikkaukset. On nimittäin mistä ottaa.


Nämä luvut ovat Aalto yliopiston professori Junnilan esitelmäaineistosta kaapattuja. Suomalaiset tekevät työtä ja nukkuvat aivan yhtä paljon, oli sitten kysymys maalaisesta tai kaupunkilaisesta. Kodinhoitotöihin maalaiset panostavat enemmän. Kaupunkilaiset urheilevat enemmän, mutta ulkoilevat vähemmän. Kaupunkilaiset myös lukevat ja katsovat televisiota hieman maalaisia enemmän. Matkoihin käytetyssä ajassa on hieman eroja. Kaupunkilaiset käyttävät 4,7 % ajastaan matkoihin kun maalla selvitään 3,5 % osuudella ajasta. Minuuteissa nämä ajat ovat 67 ja 51 minuuttia vuorokaudessa per asukas.  Missään suhteessa erot eivät kuitenkaan ole merkittäviä.

Tämä kuva kertoo hieman asioita ryhmitellen Helsingin metropolialueen, muiden kaupunkien, puoliurbaanien alueiden ja maaseudun eroista ajankäytön suhteen Nyt monien hellimä ”kasautumisilmiö” ei näytä vaikuttavan juurikaan ihmisten ajankäyttöön. Mitä tästä sanot ystäväni Ode, kasautumisteorian mutuprofeetta. Sanot tietysti, ettei tässä tilastossa ole lainkaan edustettuna ”lisääkaupunkiakaupunkilainen”.

Pohditaan hieman mistä ottaa
Olisi siis otettava 5 minuuttia 1300 minuutista. Juustohöylä tuntuisi hyvältä ratkaisulta. Kukaan ei huomaisikaan tuota 3 promillen siivua. Juustohöylä ei ole muodissa, pitää olla rohkea, sanoo Sipilä. Otetaanko nukkumisesta ja lepäilystä? Ei, annetaan ihmisten nukkua tuo 540 minuuttia eli 36 % ajastaan. Viihteeseen ja kulttuuriin käytetään 24 minuuttia. Sovitaan: siihen vähään ei kosketa. Mikään kotityökään ei tunnu helposti rokotettavalta. Kotityöt tosin vähenevät kun me kaupunkilaistumme. Ehkä sieltä irtoaisi pieni siivu sillä kotityöt ovat selvästi suuri potentiaali. Maalaiset tekevät kotitöitä 150 minuuttia vuorokaudessa kun helsinkiläisillä luku jää 100 minuuttiin.  

Liikalihava Suomen kansa tarvitsee urheiluun ja ulkoiluun käytetyn 40 minuuttiansa. Ei kosketa siihen. Miten sitten tietokone, älypuhelimet, some ja pelit? Paljonko sinne uppoaa? Tilaston mukaan kaupunkilaisilta uppoaa 55 minuuttia, ja maalaisilta 41 minuuttia vuorokaudessa. Luvut näyttävät muuten hyvin vaatimattomilta. Mutta maalaiset elävät selvästikin terveemmin, vähemmän pelejä ja enemmän kotitöitä. No, ei tästä nyt selvää leikkauskohdetta löytynyt, mutta Sipilälle voisi kuitenkin ilmoittaa, ettei tuon viisiminuuttisen kaappaaminen ole todellakaan ajankäytön ongelma, jos se on ongelma, se on arvovallan ongelma.

Aika toistaa itseään
Vuonna 1991 valtaan astui Esko Ahon sinimultahallitus, täydennettynä ruotsalaisilla, ja olipa mukana myös nyt ryvettäytynyt Toimi Kankaanniemi kristillisistä. Ahon hallitus seurasi Holkerin sinipunahallitusta. Joku sanoo Holkerin hallituksen perintöä täysin olemattomaksi. Muistuttaa siis sitä mitä Katainen-Stubb-Urpilainen-Rinne sateenkaarihallituksista sanotaan. Ilaskivi moittii erityisesti hallituksen asuntopolitiikkaa. Hän kirjoittaa vuonna 1991 tuohtuneena oman pääkaupunkiseudun rakentamista koskevan selvitysmiestehtävänsä tulosten hautautumisesta näin: ”Nyt kun on käytettävissä oma selvitystyöni ja muita samanaikaisesti valmistuneita raportteja, on olemassa valmiit lakiesitykset ja päätösehdotukset, valtioneuvoston tulisi lyödä nuija pöytään ja lähettää paperit eduskuntaan päätettäväksi tai virkakoneiston ratkottaviksi. Tällaista poliittista tahtoa ja päätöksentekokykyä ei hallituksella ole. Sama virkakoneisto sen alapuolella, joka on luonut asuntopoliittisen umpikujamme saamattomuudellaan, on jälleen ottanut todellisista päätöksentekijöistä täydellisen ylivallan. Se on suomalaisen asuntopolitiikan surkea koko kuva!”

Hallitus ilman tahtoa
Ilaskiven moittimassa valtioneuvostossa, syyskuussa vuonna 1990, oli pääministerinä Harri Holkeri, valtionvarainministerinä Matti Louekoski, sisäasiainministerinä Jarmo Rantanen, oikeusministerinä Tarja Halonen, ympäristöministerinä Kaj Bärlund ja liikenneministerinä Ilkka Kanerva. Ilaskiven mukaan tällä hallituksella ei ollut poliittista päätöksentekokykyä eikä tahtoa. Kovia nimiä siis, mutta tahto todellakin puuttui. Hallitus ryhtyi laman torjuntaan ja pääministeri tarjosi aamiaispöytään silakkaa kaupunki- ja asuntopolitiikan sijaan. Saattaa myös olla, että Ilaskivi oli hallitukselle persona non grata. Ministereillä saattoi olla vaikeata määritellä, millä kohtaa yhteiskuntapolitiikan kentässä hän varsinaisesti liikkui. Raimo Ilaskivi oli ja on radikaali kannanotoissaan. Hän ei todellakaan pelännyt sosialistin leimaa. Paul Krugman sanoo nykyistä maailman talouskriisiä arvioidessaan: ”Finanssijärjestelmän pelastajien ei tule pelätä sosialistin leimaa vaan toimia.” Ilaskivi toimi, mutta ”byrokratian saamattomuus” synnytti suomalaisen asuntopolitiikan ”surkean koko kuvan”.

Esko Ahon sinimultahallitus toimi siis vuosina 1991-1995. Presidentti Koivisto vastusti ankarasti velkaelvytystä. Hän näytti myös olleen täysin eri mieltä kuin nykyiset demarikollegansa infrainvestointien elvyttävän vaikutuksen suhteen. Tämä siis tapahtui vuonna 1993. Paavo Lipposen Murrosten aika -kirja kertoo näin (WSOY, 2014): ”Koivisto pani pari viikkoa myöhemmin antamassaan suuressa haastattelussa vielä paremmaksi, nimeten rautatie-, tie- ja ydinvoimalahankkeet rahan haaskaukseksi. Kaikki voimavarat oli hänen mukaansa käytettävä vientituotannon hyväksi.” Paavo Lipponen itse sanoo tuolloin: ”Lyhyellä tähtäimellä tarvittaisiin elvytystoimia, mutta olisi vaarallista perustaa ne velkaelvytykseen. Se oli kuin hankittaisiin lisää köyttä hirtetyn taloon. Julkisia menoja on leikattava ja siirrettävä niiden painopistettä korkeampitasoisen tuotannon ja sitä tukevan perusrakenteen kehitykseen. Näitä investointikohteita olisivat asunto-, liikenne- sekä tutkimus- ja kehitysinvestoinnit.” Hän vielä lisäsi: Eurooppalaisia verojärjestelmiä, kuten kiinteistöveroa tulisi hyödyntää enemmän.”

Koivisto puhui vientivetoisuudesta, siitä puhuvat kaikki
Oikeastaan eksyin täysin alkuperäisestä aiheestani. Se on tavanomaista. Minun piti pohtia huomattavasti suurempaa juttua. Se on Suomen ”vientivetoisuus”. Vielä nykyinen, mutta pian väistyvä valtionvarainministerimme on toistanut vientivetoisen teollisuuden mantraa. Hän jopa niputti Pisara-radan rakentamisen tuohon vientivetoisuuden kehittämiseen. Miten ne oikeastaan liittyvätkään yhteen? No, eivät mitenkään! Ajattelinkin hieman selventää itselleni vientimme kokonaisuutta ja erityisesti mahdollisuuksiamme lisätä vientiä ja tässä erityisesti palveluvientiä. Mahdollisuudet ovat rajattomat – sen tiedämme. Mutta, miten osaamme lähestyä ongelmaa? Mihin olisi panostettava? Kuka tekee ja mitä? Yritykset tietysti, mutta mistä löydämme ne yritykset? Ja ennen kaikkea, mistä kaivetaan esiin innovaatio? Ja mistä näille yrityksille saadaan asialle vihkiytynyt johto? Johto, joka lähtee maailmalle? Voiko valtiovalta tukea? Auttaako tuki jos yrittäjät puuttuvat? Paljon hataria kysymyksiä, vastaukset eivät näytä olevan sen paremmin agendalla.

Missä ovat potentiaaliset vientimarkkinat?
Suomi on säästänyt ansiokkaasti esimerkiksi ulkoasianhallinnossa. Suurlähetystöjen ja edustustojen määrää on leikattu rajulla kädellä. Samalla olemme menettäneet läsnäoloamme. Samalla tavalla kehitysyhteistyössä olemme siirtyneet kahdenvälisestä avusta kansainvälisten organisaatioiden kautta kulkeviin meidän hallintamme ulkopuolella oleviin rahavirtoihin. Puhumme paljon demokratiavajeesta – vähemmän kansainvälisestä kaupasta, joka on myös kehittyvän maailman ainoa tie. Toinen kuviteltu tie on kumivene. Pitää kuitenkin tarkistaa tuo läsnäolon määrä ja lähetystöt, ettei tule annettua väärää todistusta maamme ulkoasiainhallinnosta. Tarkastus osoitti yllättävänkin hyvää kattavuutta. Eräät aukot Suomen osalta kiinnittävät huomiota naapurimaihin verrattuna. Miksi emme ole mukana Bangladeshissa, Sri Lankassa, Pakistanissa, Azerbaijanissa, Kuubassa, Sudanissa, Ghanassa ja Ugandassa?

Pikku analyysi kertoo Suomen suurlähetystöjen määräksi noin 67, kun ruotsalaisilla on 88 suurlähetystöä ja tanskalaisilla 78 suurlähetystöä. Suomen ja Tanskan Afrikka-peitto on Ruotsiin verrattuna suppea. Etelä-Amerikkaa peitetään laajasti, taloudellinen yhteistyö on kuitenkin melko vähäistä. Kannattaisiko tuota peittoa siirtää Aasiaan?

Suomen vienti suuntautuu aivan liian voimakkaasti Eurooppaan. Varsinkin Aasian osuutta olisi nostettavissa huomattavasti, Aasian osuus on nyt lähinnä naurettava. Amerikoita olisi myös nostettava. Samoin rahakkaat öljymaat näyttävät olevan suomalaisten vientimiesten (naisten) ulottumattomissa. Onko niin, että Suomi ei tuota mitään kiinnostavaa? Ei tavaroita, ei lääkkeitä, ei palveluja, ei elintarvikkeita, ainoastaan hissejä ja pelejä?



Parlamentaarinen komitea tutki tulevaisuutta
Parlamentaarinen tulevaisuuskomitea teki analyysin tulevaisuudesta. Etsittyjen ja löydettyjen hankkeiden joukosta saattaisi löytyä juuri ne toimialat, joilla Suomi saadaan nousuun. Valitettavasti komitean tutkimuksessa ei suoranaisesti kiinnitetty huomiota vientipotentiaaliin. Enemmänkin pohdittiin innovaatioita kansainvälisellä tasolla. Mutta kiitettävää kaikin puolin! Vaikka itse sanonkin, sinun kannattaisi lukea blogini alla olevasta linkistä:

Blogissani analysoin tulevaisuusvaliokunnan työtä laajemmin, mutta erityisesti keskityin radikaaleihin teknologiamuutoksiin. Kuvassa näkyvät eniten pisteitä saaneet kohteet.

Eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan pisteytyksestä saattaisivat löytyä ne toiminta-alueet, joilla Suomen vienti saadaan nousuun. Siellä on aika monia liikennealan ideoita. Aurinkoenergia nousu oli havaittavissa. Oma ala, rakentaminen ja suunnittelu, niin kaupunkien kuin talojenkin osalta ei ole juuri päässyt listoille. Maailman kaupungistuminen ja kehitysmaiden kaupunkislummiutumisen jättiongelma, siinä haasteita jotka on ollut parasta unohtaa. Siinä on kuitenkin suomalaisen vientivetoisen toiminnan suuri mahdollisuus. osa on ilmeistä itsekkyyttä. Osa on globaalia velvollisuutta ja pakkoa.

Karoliina Korppoo!
Tulevaisuusvaliokunnan analyysistä voisi tehdä nyt sellaisen tulkinnan, että Suomen kannattaisi vientituotteita etsiessään panostaa etätyön työkaluihin ja yhteiskunnan pelillistämisen juttuihin. Oiva esimerkki onkin Karoliina Korppoo Tampereelta. Hänen poppoonsa loi typerältä sinänsä tuntuneen SimCityn ideaan perustuvan ja etenkin liikenteen visualisoinnin osalta hyvin kehittyneen, suosioon nousseen version. Eipä tuokaan versio kovin järkevältä näytä. Ei sillä ainakaan pääkaupunkiseudun maankäyttö-, kaavoitus – ja liikenneongelmia ratkota. Jos kuitenkin panee päähän positiiviset lasit, voisi väittää, että pelillistämisellä voitaisiin kehittää aivan oikeita työkaluja esimerkiksi nyt käytävien hallituksen ohjelmaneuvottelujen simuloimiseen ja iteroimiseen.”


Cities: Skylines - Reveal Trailer - GAMESCOM 2014 
  
Karoliina Korppoo on gootti ja blogisti: http://bonesandlilies.blogspot.fi/

Toroidion!
Tulevaisuusvaliokunnan listalla robottiauto on hyvin korkealla. Siinäpä asia, joka ei ole saanut minua uskoon. Sen sijaan suomalaisten kehittämä sähköautoinnovaatio on jotain merkillepantavaa. Kunhan saavat patentoitua ja käyttötestattua. Tukea lisää sinne Suomen valtio! Uskon että sähköautomies Sipilä tuon tarpeen hyvin ymmärtää.

Innovaatio on ihmisten juttu. Robottiautoa tärkeämpi on sähköauton konsepti. Yllättävän mahtavaa oli kun raaseporilaisen Toroidion Oy:n toimitusjohtaja Pasi Pennanen esitteli prototyyppinsä Monacossa. Onko hän Suomen Musk? Kokemusta hänellä on kansainvälisen autoteollisuuden palveluksessa. Pennanen työryhmineen on kehitellyt sähköautoa ja erityisesti sen uudenlaista voimalinjaa neljän vuoden ajan. Nyt ovat patentit vetämässä. Onnea matkaan! Tukea Pennasen porukkaa on saanut mm. Tekesiltä.

Educluster!
Oppimisen uudelleenorganisointi on listalla tärkeä. Suomen PISA menestyksen olisi luullut synnyttävän koulutustaidon vientiä, oppikirjoineen, videomateriaaleineen kaikkineen. Muutamia vuosia sitten tästä suorastaan vaahdottiin. Valtuuskuntia vieraili Saudi-Arabiassa ja muulla. Suuria bisneksiä oli odotettavissa. Varsin suureksi ei tuo opetuksen myynti ole kasvanut. Se on ehdoton floppi. Nouse Educluster ja valloita maailma!

On kiinnostavaa ja mainiota, että Jyväskylän yliopiston Educluster on ollut näinkin monessa paikassa mukana. Usein toiminta on kuitenkin ollut hyvin missionääristä. Ollaan oltu kertomassa Suomen opetusmenestyksen salaisuudesta. Se ei riitä. Tästä alasta pitäisi kehittää yksi henkisen viennin ja kaupankäynnin keihäänkärkiä! Volyymi pitäisi moninkertaistaa. Sen velvoittaa Suomen luokitus maailman kärkeen oppimisen kehittämisessä. Mutta siitä on tehtävä myös bisnes.

Veto loppuu. Ongelmat ovat liian suuria hahmoteltaviksi. Henkisen alan on itse noustava viennin kärkeen. Hyvinvointiyhteiskunta on meidät nukuttanut. Herää Suomi! Palvelujen viennin tulisi olla ekspotentiaalisessa nousussa. Se on laskussa. Rakennusala ja arkkitehtuurin ja insinööripalvelujen vienti on täysin nolla! RIL-päivät, SAFA-päivät, yliopistot ja korkeakoulut, ihmiset ja yritykset tehkää jotain!

keskiviikko 13. toukokuuta 2015

Jaipurin raaja

Olen vielä sairaalassa. Nyt kotiin pääsy uhkaa. Niin, siis todellakin tätä viimeistellessäni olenkin jo kotona. Mutta kun ajattelin kirjoittaa sairaaloista, niin kauan kun olen sairaalassa, olin vielä sairaalassa, joten menköön tämäkin sen ajattelun tiliin. Pyörittelen mielessäni Algeriaan tehtyjen yliopistollisten keskussairaaloiden suunnitelmia - nehän jäivät suunnitelmiksi. Vakavammin pyörii mielessä Sri Lankan Colomboon kehitysyhteistyön rahoilla tehty Colombon keskussairaalan laaja suunnittelutyö, rakentaminen ja henkilökunnan koulutusohjelma.

Silmät puoliummessa tätä miettiessäni kuulen kuiskauksen: "Pena". Avaan silmäni ja edessäni seisoo tyylikkään harmaantunut Kari Karanko, suurlähettiläs emeritus ja Colombon veteraani - Suomen suurlähetystön perustaja elokuussa 1980. Edustustohan sittemmin 17 vuoden päästä lakkautettiin.  Sattuipa hyvä ajoitus minun blogini kannalta, Kari kutsumatta, yllättäen paikalla.

Kun kerron puoliunissani miettineeni Colombon aikoja, hän kertoo tarinan "Jaipurin raajasta". Hän oli Colombossa sairaalasuunnittelun alkuvaiheissa. Colombon keskussairaalan ortopedisen osaston ajantasaistaminen ja rakentaminen otettiin yhdeksi Suomen ensimmäisistä kehityshankkeista. Sri Lankassa oli valtaisa määrä ihmisiä, jotka kaipasivat jalkaproteesia. Suomalaisen proteesin hinnaksi olisi tullut 5000 markkaa, kun Intiasta Jaipurista oli saatavissa "Jaipurin raajoja" viidellä kympillä. Jaipurin yliopiston ortopedisairaalan työpajan edustaja, Dr. Mehta, vai oliko joku muu pienempi kiho, kutsuttiin Suomeen, esittelemään heidän lähes ilmaista tuotettaan. Hän saapui UM:n järjestämään kokoukseen Helsingissä. Paikalla oli runsaasti kehitysyhteistyön väkeä - naisenemmistö oli huomattava. Äkkiä, kesken kokousta, intialaistohtori kääri punttinsa ja nosti tekoraajansa kahvikuppien ja pullalautasten sekaan. Syntyi kauhistunut hämmennys. Se oli aito "Jaipurin raaja". Hän kehotti läsnäolijoita tutkimaan tyngän erinomaista kuntoa, nilkan ja polven oivallista mekanismia ja muita tekojalan hienouksia. Kukaan ei rohjennut. Semmoinen tarina.
  
Jaipur Foot on tunnettu tuotemerkki. Valmistuspaikka on Intiassa Rajasthanin osavaltiossa. Proteeseja asennetaan nykyisin noin 20000 kappaletta vuodessa. Kaikkiaan niitä on asennettu puolitoista miljoonaa kappaletta. “Too often the NGO sector relies solely on sentiment. We need to marry sentiment with science.” Näin sanoo Dr. Mehta, non-profit yrityksen sielu ja toimitusjohtaja. Tämä kaikille hyvään uskoville kansalaisjärjestöille tiedoksi.

Kertojana oli siis ystäväni Kari Karanko. Hauskan jutun innoittamana ryhdyin etsimään netistä tuotetta: "Jaipur Foot". Proteesin kehitti alkuun vuonna 1968 Ram Chander Sharma. Tuolloin proteeseja asennettiin noin 50 kappaletta vuodessa. Sittemmin syntyi vuonna 1975 Dr. Mehtan johdolla organisaatio nimeltä BMVSS ja proteeseja asennetaan lähemmäksi 20000 vuodessa. Intian valtio takaa ilmaisen proteesin kaikille tarvitsijoille. Proteesin valmistus maksaa 45 USD. Huippunykyaikaiset tietokoneohjatut proteesit lännessä saattavat maksaa kymmeniä tuhansia dollareita.

Kehitysyhteistyön helmiä
Kari Karanko jatkaa: ”Colombon keskussairaalan suunnittelu ja rakentamisen valvonta sekä henkilökunnan kouluttaminen on yksi suomalaisen kehitysyhteistyön helmiä. Satunnainen kävijä kohtaa sairaalassa vielä tänäkin päivänä asialleen vihkiytyneitä ja erinomaisesti koulutettuja lääkäreitä ja hoitajia, joiden kiitollisuus Suomea kohtaan on suorastaan hämmentävää. Osaamisen vienti suunnittelun ja valvonnan sekä pitkäaikaisen henkilöstön kouluttamisen alueella on ollut vahvuutemme kehitysyhteistyössä. Sitä tarvitaan edelleen.”
  
Suomalaisten myötävaikutuksella tehtiin koulutustoimintaa. Se sai kiitollisen vastaanoton. Syntyi helmeä.

Mutta sitä on aivan liian vähän. Olen ehdottomasti kahdenvälisen kehitysyhteistyön kannattaja. Silloin myös me opimme ja syntyy myös sitä kehitysyhteistyössä vihattua ”vientivetoista toimintaa”. Suomen ja Sri Lankan kauppavaihdossa vuonna 2013 tuonti Sri Lankasta Suomeen oli yhteensä 17,3 miljoonaa euroa ja vienti Suomesta Sri Lankaan 5,7 miljoonaa euroa. (Suomen tullin tilastot). Suomen päävientituotteita Sri Lankaan ovat kemianteollisuuden tuotteet, farmasiatuotteet, koneet ja moottorit sekä paperi- ja pahvituotteet. Sri Lankasta tuodaan Suomeen pääosin elintarvikkeita, kuten kahvia, teetä, kaakaota, mausteita ja kalatuotteita, sekä valmistettuja tavaroita kuten vaatteita, kumi- ja sähkötuotteita sekä moottoriajoneuvoja. Toivoisi, että viennin joukossa olisi jäänteitä meidän sairaalaprojektistamme. Ehkä siellä on jotain farmasiatuotteita? Se ei riitä!

Vientikonsultin unelmaprojekti
Sri Lankan  Colombon keskussairaalan saneeraus, uudisrakentaminen ja opetustoiminnan kehittäminen oli vientikonsultin unelmaprojekti. Ulkoministeriön kehitysyhteistyöosastolla oli 80-luvun alussa kehitettynä Master Plan -konsepti sairaalan toteuttamiseksi. Tekijöinä olivat Mikael Paatela ja Finnconsult Oy. Tarjouskierros hankkeen jatkokehittelystä tuli vuonna 1984. Tarjousta väännettiin suurin toivein. Tarjouksen teossa oli mukana meitä Sri Lankassa edustanut DI Mauri Ilva. Hänellä oli johdossaan myös kehitysyhteistyönä tehty seutusuunnitteluprojekti Sri Lankan Kalutarassa. Mauri oli vanha tuttavamme tie- ja vesirakennushallituksen liikennesuunnitteluprojekteista. Hän oli naimisissa Naisasiain ja opetussairaaloiden ministeriön kansliapäällikön sisaren kanssa. Kansliapäällikkö oli nimeltään Daya Samarasinghe. Alikonsulttina oli Dayan serkku arkkitehti Surath Wickramasinghe. Lankalaiset tulivat Suomeen haastattelemaan konsulttiehdokkaita.  Arkkitehti Seppo Aho oli jo valittu projektikoordinaattoriksi. Hän oli mukana arviointihaastattelussa. Meidän Devecon - tiimissämme arkkitehteina olivat Arkkitehtitoimisto Kari Virta ja CJN Oy, Ekono vastasi insinöörisuunnittelusta. LT-Konsultit Oy:n hommana oli huonetilaohjelma, toiminnallinen suunnittelu, hankintaohjelmat ja projektinjohto. Jussi Annanpalo toimi koko hankkeen projektipäällikkönä. Lääketieteellisenä asiantuntijana oli tohtori Viljo Rissanen Kuopion yliopistollisesta keskussairaalasta. Jussi Annanpalon tärkeänä apulaisena oli ylihoitaja Annika Pohto. Joukkuetta vahvisti vielä diakonissalaitoksen Mediconsult. Luonnosvaiheessa Heikki Hoppania ja Tapio Tuomari piirsivät arkkitehtuuri-ideat. Luonnosvaihe tehtiin Suomessa. Työpiirustukset tehtiin sitten Surathin toimistossa Sri Lankassa. Tähän sisältyi kustannussäästöidea, mutta tärkeimpänä technology transfer -idea. Vaikeuksiakin oli. Suunnittelumeininki Sri Lankassa ei ollut samaa kuin Suomessa!

Colombon keskussairaalan uudisrakennus kaikessa komeudessaan. Kirjoitin edellisessä blogissani valepilarista, joka on rikos. Olin pannut tuon tekstin Jussi Pallasmaan suuhun. Tuossa se on! Colombon sairaalan nurkalla näkyy koko rakennuksen korkuinen pilari. Se on valepilari. Se roikkuu, eikä ole lainkaan tuettu maahan. Näin rakennesuunnittelija sen ratkaisi!

Tilaaja ja urakoitsija oikeudessa
Deveconille kuului myös rakentamisen valvontavastuu. Päävalvojana oli kurssitoverini DI Rauno Kontturi, Olkiluodon voimalaitosrakentaja. Kontturilla oli jo aiempaa kokemusta Devecon Oy:n leivistä. Hän oli valvojana Saudi-Arabian Jeddan suuressa asuntoprojektissa.  Urakoitsijaksi valittu Lemminkäinen otti kovan linjan. Muodissa oli ”claim management”. Toimittiin FIDIC:in manuaalien mukaan. Ensimmäisten viikkojen aikana Kontturin toimisto täyttyi urakoitsijan kirjeistä. Suhteet tulehtuivat, yhteistyö suomalaisten kesken ei toiminut. Osaltaan urakoitsija syytti paikallisia levottomuuksia. Tamilisotaa käytiin pohjoisessa ja etelässä käytiin taistelua Singhaleesin maolaisryhmän kanssa. Maolaiset sitten tuhottiin kovalla kädellä. Homma viivästyi ja Lemminkäinen vaati korvauksia. Tilanne ei ollut aivan helppo, Colombon keskussairaalaa rakennettiin keskellä sisällissotaa. Lemminkäisen projektipäällikkö Ari Niemi muisteli RIL:in uusimmassa vientikirjassa: ”Aamulenkillä tuli ruumiita vastaan ja työmaan vieressä räjähteli, kun lähellä oli poliisiasema”. (Rakentajat maailmalla, vientirakentamisen vuosikymmenet, Mikko Laakso & Seppo Tamminen, RIL, 2014). Seurauksena pitkällinen oikeudenkäynti - ulkoministeriö vastaan suomalainen urakoitsija.  Ystäväni Matti Mantere Lemminkäiseltä sanoi saman kirjan mukaan: ”Lemminkäisen tarkoitus ei ollut olla hankala, mutta meidän oli pidettävä puolemme.” Oikeudenkäynnissä ulkoministeriö joutui maksamaan lisähintaa urakoitsijalle. Lisähinta taisi loppujen lopuksi olla runsaat kaksi miljoonaa euroa. Eihän se loppujen lopuksi mikään kammottava katastrofi ollut projektissa, jonka hinta taisi nousta kahteenkymmeneen miljoonaan euroon, siltä osin kuin Lemminkäinen oli mukana. Ei ainakaan kun vertaa nykyisiin tutuksi tulleisiin projektiylityksiin. Kokonaisuudessaan keskussairaalan projekti hankintoineen, opetuksineen, kaikkineen oli noin 30 M€, siitä Suomen osuus 25 M€. Konsultti toimi näissä riita- ja oikeusjupakoissa todistajana. Käsittämätön kuvio - suomalainenko? Ja juuri kun olimme projektin alkaessa julistaneet ravintola Kosmoksessa Lemminkäisen poikien kanssa pyhää yhteistyötä! Siis ei tuo lisähinta sinänsä, vaan että se piti ratkaista oikeudessa ja vihdoin hovioikeudessa. Rahaa paloi jo yksin hanakasti asiaan tarttuneelle juristikunnalle. Mitkä olivatkaan oikeudenkäyntikulut?

 

Colombon sairaalan Resident Engineer Rauno Kontturi, kurssitoverini, tepastelemassa työmaalla Deveconin silloisen toimitusjohtajan Per Donnerin kanssa. Pohdiskelivat varmaan urakoitsijan metkuja?

Potilaskanta oli kookosveitsellä käsiteltyä
Ensiapuklinikan potilaskanta erosi suomalaisen sairaalan potilaista. Siellä he olivat verta ja visvaa valuvia. Huonejärjestely piti muuttaa. Suomessa potilaat tulevat sairaalaan esikäsiteltyinä, Sri Lankassa kookosveitsellä ”käsitellyt” potilaat ovat erilaisia kuin Suomen puukonhaavapotilaat. Sairaalan toiminnallisuutta osoittaa, että siinä pystyttiin hoitamaan suuren pommikatastrofin uhrit, satoja potilaita tunnissa useiden tuntien ajan. Potilaiden ohjaus ja infektiokontrolli toimivat mainiosti. Se oli suomalaisten osaamista - kunhan ensin opittiin.

Suomalainen suunnittelu ja rakentaminen keskittyivät trauma- ja ortopediayksikköön. Sairaalassa suoritettiin merkittävää koulutus ja opetusyhteistyötä. Riidan aiheeksi nousi Lemminkäisen projekti kuvan vasemmassa laidassa.

Tässä kuvassa näkyykin miten meidän sairaalamme on uponnut intialaisten suunnitteleman ja saudien rahoittaman neurologian osaston sisään/taakse. Arkkitehtuuri on unohdettu ja täysin koneellistettu rakennus kuluttaa energiaa huomattavasti enemmän kuin meidän ekologinen versiomme.

Vanhat normit paremmat kuin uudet?
Mukana olleiden ylpeyden aihe on se, että sairaala toimii, henkilökunta on paikalla, rakennus toimii. Suomalaisten suunnittelu oli hyvää, sairaalassa on luonnollinen ilmastointi. Myöhemmin tehty saudien rahoittama ja intialaisten suunnittelema sairaalan osa tehtiin ”nykyaikaisilla” normeilla. Kaikki oli koneellista. Tämä sairaala kuluttaa viisinkertaisen määrän energiaa suomalaisten suunnittelemaan sairaalaan verrattuna.

Vesitorni suunniteltiin ja rakennettiin osana kehitysyhteistyöprojektia. Se on kaunis.

Ihmisillä palava into oppia
Annika Pohto kertoo: ”Tässä projektissa oli hyvää sen pitkäkestoisuus. Voitiin lisätä tietoa ihmisille, joilla oli palava into oppia ja jatkaa kehittämistä. Opetuksessa oli eroja suomalaiseen käytäntöön.  Sri Lankan kulttuuriin ei sovellu luennointi. Opetus pitää tehdä kädestä pitäen. Tulee opettaa oikea käden työ. Hygienian hoitotavat ovat osa tätä kätten työtä. Esimerkiksi hiuksia ei aiemmin pesty, koska paikallisen käsityksen mukaan sairaana ei saa pestä päätä. Kastumisen pelättiin estävän parantumista. Tämä käsitys muuttui. Suihkutkin auttoivat asiaa. Myös työt oli aiemmin jaettu niin, että vain tamilit siivosivat vessoja. Tähänkin saatiin suuri muutos suomalaisten koulutuksella. Ei saanut olla luokiteltua työtä. Käytännöt levisivät opetussairaalasta muihin sairaaloihin. Esimerkiksi suomalaisen tiimin kehittämät traumaohjeet levisivät kautta maan. Suomalaiset, ja sitten heidän oppinsa ammentaneet paikalliset, luennoivat opetussairaalalle kuuluvista tehtävistä muissa sairaalaoppilaitoksissa. Sri Lankan keskussairaalan suunnittelussa mukana olleiden suurin ilon ja ylpeyden aihe on toiminnan onnistunut jatkuvuus ja pitkäjänteinen kehittäminen. Ihmiset näitä asioita tekevät. Heillä on nimet. Maistelepa näitä nimiä: Hector Werasinghe, Lucian Jaya, Oliver Fernando, Joe Fernando,  Susiri  Werasekera, Upul Banagala ja Siriseeli Perera. Nimet eivät sano sinulle mitään, mutta he vievät viestiä.”

Sri Lankan kulttuuriin ei sovellu luennointi. Tämä pätee kehittyvissä kulttuureissa laajemminkin. Opetus pitää tehdä kädestä pitäen. Tulee opettaa oikea käden työ. Ilmeistä päätellen oppi on mennyt perille.

Kehitysyhteistyö hylkää Sri Lankan

Nyt sairaala-alan projektit ovat loppuneet. Suomi teki järjettömän päätöksen lopettaessaan Colombon sairaalan rahoituksen. Sri Lanka ”suljettiin” ja lähetystö lopetettiin. Taisi olla vuosi 1997. Päätös oli tietysti poliittinen – ei haluttu tukea sisällissotaa käyvää maata. Mutta oliko myös sairaala sodassa? Sairaalat auttavat hyviksiä ja pahiksia. Suomalaisten hyvin alkanut korkeatasoisten sairaaloiden kehittäminen taantui muutoinkin. Ilmeisesti keskussairaalat tai opetussairaalat ovat kehitysyhteistyön mielestä rahaa imeviä monstereita. Nykyisen käsityksen mukaan pitäisi keskittyä vain perusterveydenhoitoon. Terveydenhuollossa tarvitaan kuitenkin koko skaala toimintoja. Se on prosessi ja kokonaisuus.  Opetussairaalat ovat tämän kokonaisuuden olennainen fundamentti. Yksinomaisissa puskaterveydenhuoltohankkeissa on vaikea nähdä tuloksia. "Talo tarvitsee kivijalan, mutta se tarvitsee myös savupiipun", näin sanoo Annika Pohto, meidän Colombon sankarittaremme. Kokonaisuuteen kuuluvat opetussairaalat, erikoistuneet sairaalat, perussairaalat, terveyskeskukset, lääkärinvastaanotot ja lääkkeiden jakelu. Vain yhden sektorin tukeminen vääristää kokonaisuutta. Tätäkö olemme tekemässä, vääristämässä kokonaisuutta?