keskiviikko 20. kesäkuuta 2018

Ranskan kielen kesäopetusta Kemiön tuulessa ja auringonpaisteessa


Minun ranskan kielen opettajani oli Anna-Liisa Sohlberg, legendaarinen hahmo koulussamme. Hän oli vahva ja vaativa persoona. Erityisesti pojat olivat hänen suojeluksessaan. Tytöt saivat joskus ansaitsematonta kovistelua. Ranskaa opiskeltiin lukioluokilla neljä tuntia viikossa. Monet saivat tästä kolmen vuoden opiskelusta taidon kirjoittaa ranskan ylioppilaskirjoituksissa. Leena Soivio kirjoitti vuonna 1998: ”Anna-Liisa Sohlberg oli opettajana ja kasvattajana yhtälailla säkenöivän älykäs kuin voimakkaasti tunteva. Jos ja kun nämä ominaisuudet joutuivat ristiriitaan, sovittelevaksi tekijäksi nousi ennen pitkää suurpiirteinen huumorintaju. Kukaan hänen vaikutuspiirissään ollut ei voinut välttyä voimakkaan persoonallisuuden kosketukselta.” Mielelläni muistelen Minkkua ihmisenä ja opettajana. Kerran tosin olin melkomoisessa hesteessä. kun hän pyysi minua mukaan operettiin. Hän kyllä tiesi minut täysin ammuvainaan nuottiseksi, mutta pyysi kuitenkin. Esiinnyin koulun juhlissa esitetyssä operetissa Valkoinen hevonen herra Wilhelm Gieseckenä. Puherepliikit kyllä sujuivat, mutta laulu ei. Minut määrättiin aukomaan suutani ikään kuin laulaisin. Niin tein. Se jäikin viimeiseksi näyttelijäsuorituksekseni. Tosin ihminen joutuu elämässään näyttelijäksi. Pidin juuri Tallinnassa esitelmää ihmisen urasta ja elämästä. Sanoin näin: ”Teidän on astuttava näyttämölle. Sisäistettävä laadittu käsikirjoitus ja ohjaajan toimet ja vielä toisten näyttelijöiden läsnäolo. Teidän on eläydyttävä vuorovaikutukseen ja yhteistyöhön. Olette näyttämöllä, jossa kaikki on läpinäkyvää.”

Oliko tämä aasinsilta? Aasinsilta ranskan kielen kesäopetukseen. Sitä se oli. Nyt on nimittäin käynnissä Antin 12 v. kesäpreppaus. Olisi parannettava todistukseen putkahtanutta numeroa 7. Mummu on tätä prosessia ankarasti vaatinut. Minä joudun kesäopettajaksi. Ranskan kielen taito on rapistunut. Nykyaikaiset opetusmenetelmät ovat vieraita. Ennen päntättiin sanoja ja lauseita. Käsin kirjoittaminen on muuttunut tekstaamiseksi. Käsialaa ei enää ole. Mutta koneella kaikki sujuu. Kunhan vaan saa nuoren irti käynnissä olevasta kansainvälisestä pelituoksinasta. Pelataan tiiminä strategiapeliä, jossa turvallisuusmiehet taistelevat terroristeja vastaan. Mummun painostus aika ajoin tepsii. Luetaan tavallisimpia verbejä. Kirjoitetaan taivutuksia Power Pointiin. Antti sanoo ranskan kielen tekstimuistiansa huonoksi. Englanti sen sijaan sujuu loistavasti kirjoittamalla ja puhumalla. Puuttuu kuulemma ranskan kielen hahmotus.

Verbien taivutuksen yhteyteen Antti tekee kuvat. On kuvitelma, että kuva ja sana yhdessä porautuisivat aivolohkoon. Kuvista tuli niin kivoja, että päätin panna ne blogiini. Ensimmäinen kuva kertoo lentävästä miehestä. Verbi on voida pouvoir. Niin, jokainen voi lentää!

Voin lentää POUVOIR

Tahdon yksisarvisen VOULOIR

Teen taloa FAIRE

Menen kauppaan ALLER

Annan DONNER

Minulla on pallo AVOIR

Otan PRENDRE

Juoksen COURIR

Syön MANGER

Kannan PORTER

Juon BOIRE

Nukun DORMIR

Herään RÉVEILLER








Kuljetan TRANSPORTER


Tiedän SAVOIR. Mies näyttää Kiinan tietäjältä. Sieltä se viisaus taitaa nykyään virrata. Täytyisikö vaihtaa kieltä?

Kaikki päättyi tietämiseen. Sokrates sanoi, että hän ei luule tietävänsä sellaista, mitä ei tiedä. Hän havaitsi, että hänen keskustelukumppaninsa eivät tienneet mitään mutta luulivat kyllä tietävänsä paljonkin. Näin Sokrates päätteli olevansa viisas ainoastaan siinä, että hän tiesi, ettei tiennyt mitään.

lauantai 16. kesäkuuta 2018

Suunnittelun mysteeri, johtamisstrategiana rakkaus, runous ja rohkeus


Nykyään eletään kierrätyksen kulta-aikaa. Kierrätettävää riittää. Myös ihmisiä kierrätetään. Siinä ohessa myös johtajia. Jotkut saavat kultaisen kädenpuristuksen. Jotkut lähtevät pelkin kiitoksin. ”Tulos tai ulos” tuo vanha rakennusalan maestron Kauko Rastaan lauselma on vahva ja voimassa. Entisaikaan johtajat olivat vanhoja ja kokeneita. Heillä oli elämänkestävä mandaatti. He tunsivat työntekijänsä lapsineen ja vanhuksineen. Kuuntelin juuri radiosta vanhan tehtaalaisen lausumaa. Hän sanoi tehtaan johdon, vuorineuvosta myöten kiertäneen joka päivä kaikki tehdassalit. Hän sanoi hetkeä juhlalliseksi.  Hän sanoi sen osoittaneen suurta kunnioitusta työntekijöitä kohtaan. Nyt ovat ajat muuttuneet. Firmojen johdolla on harvoin aikaa pysähtyä työtekijöidensä pöydän tai koneen ääreen. Yhtä harvoin työntekijöillä on tilaisuus elää tuollaista hetkeä. Tuntea johdon olevan kiinnostunut hänen suorituksestaan.  Esitellä omaa taitoaan ja innovaatiotansa.  Nyt työntekijästä on tullut yksinäinen. Hän on kauko-ohjattu ja tavoiteohjattu. 

Työhön liittyy voimakas tunnelataus. Työhön laidasta laitaan.  Työn ilon tai siihen liittyvän huolen esittäminen sähköisen viestinnän keinoin on vaikeata. Tunnetta on hankala kuvata numeroin. Kiitoksen vastaanotoksi ei tahdo riittää pelkkä sähköinen OK - tavoite täytetty.

Vanhojen osa on muisteleminen. Nuorten on tehtävä lastensa ja lastenlastensa tulevaisuus – itsekin mukaan luettuna. Työyhteisössä on kuitenkin aina nuoria ja vanhoja. He eivät näe työtänsä ja maailmaansa samalla tavoin. Meillä oli firmassamme kolmen ärrän strategia: RAKKAUS, RUNOUS JA ROHKEUS. Siihen liittyi iskulause: nuori katsoo vanhaan, vanha katsoo nuoreen! Mitä nuo sanat tarkoittavat? Rakkaus on huolenpitoa ja välittämistä, runous on tunkeutumista kohti tuntematonta jonka olemassaolosta ei ole varmuutta, rohkeus on nöyryyttä mysteerin edessä.

elämme yhteisössä
vanhat ja nuoret yhdessä työpaikalla
vanha katsoo nuoreen eikä ymmärrä
nuori katsoo vanhaan eikä ymmärrä
vanha ei ymmärrä että
nuori katsoo kaleidoskooppiin:
näkee sirpaleita!
nuori ei ymmärrä että
vanha katsoo elämäänsä:
olinko osa tuota unta?

vanhan rukous:
rakkaus, katson uneen, todellistako?
rohkeus, annatko uuden tilaisuuden?
runous, onko myöhäistä kokea tuntematon?

nuoren rukous:
rakkaus - tarvitsenko?
elämäni runo, uskallanko?

Me kaikki, nuoret ja vanhat, elämme alun lopun ja lopun alun hämärässä vyöhykkeessä, twilight zonessa. Kysymme: onko mahdollista rakastaa? tarjoutuuko tilaisuus olla rohkea? voinko kokea tuntemattoman? Vastaukset: on, on, on tai ei, ei, ei, me päätämme ne, kaikki riippuu siitä, haluammeko tulevaisuuden!

Johtajuuden kokemuksen muistelu on mieluisaa. Olin ilmeisesti onnenpentti, sillä en muista yhtään johtajaa jota haluaisin moittia. Ensimmäiset kokemani johtajat olivat kesäteekkarin rakennusmestareita. Kaikki oivia miehiä. Opettivat työntekoa. Parhaan opin sain kuitenkin työtovereilta, työmaan naisilta ja miehiltä. Koulupoika oppi tuntemaan suomalaisen kansanihmisen elämänfilosofiaa. Jostain syystä mieleeni jäi Reiska Pohjois-Haagan Ohjaajantien työmaalta. Kaivoimme talon perustuksia. Ne olivat savimaahan tehtyjä 5-10 metrin syvyisiä kaivoja, jotka sitten täytettiin betonilla. Reiska seisoi lapion kanssa kaivon pohjalla. Minä olin siinä vaiheessa vinssaamassa saviämpäreitä maan pinnalle.  Olin aiemmin ihmetellyt miksi hän tekee sekamiehen töitä, vaikka kykenisi hyvin betonimieheksi tai vaikka huippupalkkaiseksi lattamieheksi. Hän avasi sepaluksensa ja tarkasteli jyhkeätä jouluansa ja lausui. ”Minä en halua vastuuta työstäni. Minua kiinnostaa lapion lisäksi vain yksi työkalu. Se on tuossa.” Koulupoika seurasi kadehtien katseella. Mikäs siinä, oma valinta.

Rakennusmestari Jääskeläisen suojeluksessa
Ensimmäinen ”virkatyöpaikka” oli Eliel Saarisen muovaamassa Rautatiehallituksen ihanassa rakennuksessa. Nuo käytävät ja huonekalut, vessoista puhumattakaan, ne ovat porautunet mielen lokeroihin. Nyt se kaikki on markkinatavaraa. Ratapihajaoston päällikkö ratainsinööri Könönen jäi insinöörioppilaalle hieman etäiseksi. Hänen etäisyytensä paikkasi moninkertaisesti rakennusmestari Jääskeläinen. Hyvät neuvot karehtivat hänen huulillaan. Työssä viihtyminen oli hänen seurassaan takuutuote.

Pekka Westerisen opissa ”oikein käsin”
Teräspyörä teräskiskolla jäi kuitenkin taakse. Kumipyörä asvaltilla voitti kiinnostuksen. Yhden vuoden työskentelyn jälkeen vaihdoin alaa. Siirryin RAUTAVALTIOLTA Helsingin kaupungin kiinteistöviraston asemakaavaosastolle insinööriryhmään ”teekkaripiirtäjäksi”. Näin minua kutsui töistäni tai sanomisistani hermostuessaan legendaarinen esimieheni Pekka Westerinen. Miksi Pekka Westerisestä tuli suuri esikuvani? Hän oli jatkosodan käynyt mies.  Viikset. Hieroi viiksiään. Terävä ääni. Kirkas katse.  Kirjoitti runoja ja mielipidekirjoituksia. Puhui nopeasti. Kirjoitti lausuntonsa lääkärinlehtiölle. Päällikön määräyksestä konekirjoittajan ei tarvinnut kirjoittaa puhtaaksi lääkärinlehtiölle kirjoitettuja lausuntoja. Pekka lopetti lausuntojen kirjoittamisen. Tämänkö vuoksi Pekalla oli aikaa ottaa minut oppipojakseen?

Niin, miksi Pekka Westerisestä tuli esikuvani? Hän oli kirjallisuuden suurkuluttaja. Ehkä ainoa työpiirin kulttuuripersoona. Hän kantoi päivittäin eteeni kirjoja. Tärkeimpänä keskusteluteemana oli Paasikiven muistelmat. Pekka Westerisen monologi saavutti huippukohtia hänen tulkitessaan Paasikiveä. Pidin hänen kiihkostaan. Sodan jälkeen Paasikiveä pidettiin varsin venäläismielisenä. Kunnon insinööripiireissä hänen ajatuksiaan ja tulkintojaan pidettiin suorastaan ryssäystävällisinä. Pekka Westerinen oli toista mieltä. Hänen mielestään Paasikivi edusti uutta näkemystä. Sitä oli analysoitava. Analyysi oli erittelevää, kriittistäkin. Se vaati kuitenkin dialogia, vaikka päätyikin useimmiten monologiin. Westerisen mielestä Paasikiveä oli ymmärrettävä ”oikein käsin”.

Toinen erityisen paljon käsitelty kirja oli Erich Maria Remarquen Länsirintamalta ei mitään uutta. Pekan tapana oli alleviivata kirjansa ja varustaa ne sivuhuomautuksilla. Sodan käyneenä miehenä Pekka tiesi sodan kauhut. Sankaruutta hän vähätteli. Kirjan sanoma kertoi hänelle hulluudesta, mutta myös ihmisestä hulluuden keskellä. Hän halusi minun ymmärtävän. Mitä nuori ihminen ajattelee? Ehkä ei ajattele? Ehkä on muuta ajateltavaa? Katsooko nuori vanhaan? Ehkä ei katso? On muuta katseltavaa? Yleensä näin, mutta Pekan katsetta ei voinut väistää.

Siirryin Kalevi Erannin katraaseen
Kalevi Eranti oli Kunnallistekniikka Oy:n toimitusjohtaja ja pääomistaja. Hän oli yksi merkittävin oppi-isäni. Eranti oli koulutukseltaan maanmittausinsinööri. Innovatiivisuus oli hänen perusominaisuutensa. Keksiminen oli hänelle harrastus. Hän patentoi erilaisia kartoituksen alaan liittyviä menetelmiä. Suomen ensimmäinen tietokone insinööritoimistokäytössä oli myös hänen toimistossaan. IBM:n kone sai tosin merimatkalla nuhaa ja jouduttiin sittemmin palauttamaan valmistajalle. Kalevi Eranti oli impulsiivinen johtaja. Johdon kanssakäyminen tapahtui pääosin yhteisen kahvitunnin aikana. Mutta myös firman käytävillä. Liikennesuunnitteluosaston perustaminen kaavoitusosaston rinnalle antoi minulle mahdollisuuden.

Suomen konsulttitoimistojen liitto perustettiin vuonna 1967. Sitä olivat perustamassa Kunnallistekniikka Oy:stä Kalevi Eranti ja Pentti Murole, Maa ja Vesi Oy:stä Uki Rausti, Antti Natukka ja Ilmari Nikander sekä Viatek Oy:stä Ilmari Häyrinen, Jussi Hakala ja Erkki Kaijala.

Erannin vahva usko yksityisen insinööritoiminnan kehittämiseen ja etenkin hänen vastustamaton tarpeensa osoittaa yksityistämisen etuja oli ennen aikaansa. Hänen aggressiota lähestyvä toimintansa johti kiistoihin viranomaisten kanssa. Tuohon aikaan kartanvalmistus oli monen mielestä valtion ja kuntien toimintaa, ei yksityisten. Olikohan Eranti juuri tässä byrokratian vastaisessa taistelussa saastuttanut mieleni? Joskus siltä tuntuu. Kalevi Eranti oli kunnioittamani mies. Meidän tiemme kuitenkin haarautuivat vuonna 1970. Pidimme erokokousta Dipolin graniittilohkarein kuorrutetun seinän äärellä.  Kun eroratkaisu sovittiin, suuri kivenlohkare irtosi seinästä ja putosi pöydälle. Tällainen oli myös tunnelma. Erosta ei kuitenkaan tullut täydellinen. Työntekijöiden aloitteesta perustimme 16 työntekijän ja Kunnallistekniikka Oy:n kanssa uuden firman nimeltä Liikennetekniikka Oy.  Lopullinen ero tuli myöhemmin. Kalevi Eranti joutui firmansa kanssa vaikeuksiin Nigerian ilmakuvauksien vuoksi. Hän löysi ostajan. Kurssitoverini Basse Sebbas liitti firman kasvavaan konserniinsa.  Kalevi Eranti ryhtyi puusepäksi. Aktikvariaatin nimenä oli Ajanpatina. Aika patinoi loistavia muistoja merkittävästä konsulttijohtajasta.

Oli ryhdyttävä itse johtamaan
Minun urani johdettavana päätyi 1970. Rinnalla ja kilpailijoina oli hienoja toimistoja. Oli astuttava kokeneiden konsulttijohtajien rinnalle. SKOL:in 30-vuotisjuhlissa vuonna 1977 runoilin muistoista näin:

”muistan kyllä ratakadun insinööritalon kokouksen
kalevin, ukin, kahden ilmarin, antin, jussin ja erkin kanssa
jos tämä kaikki siitä sai alkunsa,
emme kuitenkaan istuneet tyhjän päällä,
taustana olivat kovat kollegat,
miehet, jotka rakensivat Suomea suoraan sodan raunioista
erityisellä kunnioituksella muistan isäni opiskelutoveria
manne malmbergia sekä johannes gummerusta,
joka toimi puheenjohtajana silloin kun nuori insinööri sai kunnian istua snil:n hallituksessa alkuvuosina
fidic on tärkeä vaikuttaja verkoissamme
fidicin eettinen koodi on selkärankamme
suunnittelu ei ole pelkkää tekniikkaa
se ei ole myöskään ekonomiaa tai estetiikkaa
se on etiikkaa”

Vientivetoinenko konsulttisuomi?
Konsulttitoiminta on ollut meidän maassamme turbulenttia. Se on kai bisnestoiminnan laki. Erityisesti pörssiin liittyminen ja globalisoituminen ovat muuttaneet konsulttitoiminnan rakenteita. Olisi mielenkiintoista, jos joku tutkija innostuisi suomalaisen konsulttitoiminnan historiasta. Minä ajattelin aluksi muistelevani tuttujen firmojen nousua ja laskua, ajattelin myös muistelevani dramaattisia hetkiä suurten konsernien kaupoista. En tee sitä, sillä joku voisi sanoa minun tulkitsevan asioita väärin. Näkökulma firman sisällä on usein toinen kuin miltä ulkoa näyttää. Voin kertoa varmuudella vain itsestäni. Keskityn erityisesti vientiin, sillä vanhojen aikojen suuri haaste ja intohimo oli viennin kehittäminen. Muistan selkeästi tuon huuman. Istuimme Kauppakillassa, Norkku, kaksi Eeroa ja kaksi Penttiä. Kysyt, keitä he oikein olivat? Vastaan kohta. No, Olimme varmoja suomalaisen konsulttitoiminnan mahtavista vientimahdollisuuksista. Erinäisten vaiheiden jälkeen syntyi sitten Devecon Oy. Mukana olivat Ekono Oy, Maa ja Vesi Oy, Arkkitehtitoimisto CJN Oy sekä Insinööritoimisto Paloheimo-Ollila Oy. Ensimmäinen vientityö tuli 1971
ulkoministeriön kehitysyhteistyöosastolta.

Pha Rungin sopimus allekirjoitetaan kehitysyhteistyöosastolla. Allekirjoittajina Åke Wihtol ja Pentti Murole. Seisomassa vasemmalta: Juhani Jauhiainen, Matti Koskimies, Eero Paloheimo, Ilmari Nikander ja Juha Gabrielsson.

Suunnittelimme Vietnamiin Pha Rung korjaustelakan. Toinen työ oli Jahran keskusta Kuwaitissa 1974. Algerian kaksi yliopistollista sairaalaa ja yksi yliopisto nytkähtivät liikkeelle 1977. Sitten seurasi Tripolin Transportation Master Plan 1978. Ja edelleen Ras Lanuf New Town 1982. Luettelo jatkuu…

Olen kirjoittanut useassa bogissani omaan elämääni liittyneistä vientitehtävistä. Mahdollisuus kokemuksiin erilaisissa kulttuureissa oli henkilökunnalle ja myös itselleni mahtava motivaatiotekijä. Kehitysmaissa kohdataan makro-ongelmia. Puuttuvat opettajat, puuttuvat laitokset, puuttuvat laboratoriot ja puuttuvat instituutiot, mutta mikä pahinta, puuttuvat edelliset sukupolvet, joihin nojata. He elivät toista aikaa. Sirtenlahden öljykaupunki Ras Lanuf oli eräs elämän suuria tehtäviä. Sadat ihmiset osallistuivat työhön. Kuvia piirrettiin myös Olli Kivisen Karhusaaren konttorissa. Kun aamuyöllä palasin taksilla kapakasta Espoon suuntaan, näkyi Karhusaaren villan isosta erkkeri-ikkunasta valoa. Kaksi piirustuslamppua ojensi kaulojaan. Valopisteiden välissä hohti Olli Kivisen harmaa tukka. Tätä ei tapahtunut vain kerran. Ihana muisto.

Obligatorinen tilastokatsaus
Halusin katsoa tilannetta tänään ja siihen johtanutta kehitystä. Matti Kiiskinen lähetti minulle tietoja kehityksestä vuoden 1980 jälkeen. Valitsin muutaman sellaisen suunnittelutoimiston, joiden alkuembryoiden kanssa olin kilpaillut ja/tai tehnyt yhteistyötä. Minun vanhassa maailmassani sellaisia toimistoja olivat Viatek, Maa ja Vesi, Vesihydro ja Ekono. Kaikki nämä toimistot ovat hävinneet maailmankartalta. Tai ne ovat sulautuneet uuden nimen alle. Näin kävi myös ketjulle Kunnallistekniikka Oy, Liikennetekniikka Oy ja LT-Konsultit Oy.
  
Suunnittelu- ja konsulttitoiminnan liikevaihdon kasvu on ollut kiitettävää. Kaksi lamaa näkyvät kuitenkin rajuina kuoppina. Vihreällä värillä osoitettu vientityö ei ole seurannut kokonaisliikevaihdon kehitystä. Suomesta puhutaan vientivetoisena maana. Konsultit eivät ole tässä vedossa mukana.  Meillä oli vain yksi todellinen vientikonsultti: Jaakko Pöyry. Myös kehitysyhteistyö käytännössä ajoi alas laajamittaisen kahdenvälisen avun konsulttityön. 1980-luvun alussa viennin osuus liikevaihdosta oli 25%.  Vuoden 1992 laman pohjalla vienti paikkasi 30%.  Vuoden 2010 laman pohjalla vientiä oli vain 18%. Siinä se on pysynyt.


Konsulttitoimistojen tai konsulttiryhmittymien liikevaihdosta on vaikea ottaa selvää. Tähän kaavioon laitoin eräiden toimistojen tai ryhmittymien liikevaihdon kehityksen vuodesta 2000 vuoteen 2017. Johtuneeko Pöyryn putoaminen yritysjärjestelyistä – en tiedä. Sano sinä joka tiedät.  Suuria nousijoita ovat Sweco ja Ramboll. Yritysostojen kautta toimintaa siirtyy. On myös orgaanista kasvua. Tästä noin yhden miljardin liikevaihtoryppäästä puolet on ulkomaisten pörssiyhtiöiden käsissä.



Tarkastelin vielä vientiä. Vienti on Pöyryn lukujen myötä laskenut kuin lehmän häntä. Itse asiassa muut eivät harrasta vientiä juuri lainkaan. Myös FCG:n vienti on rajusti laskenut. Sinänsä tulisi olla tarkkana siitä mikä on oikeasti vientiä. Suomalaisen asiakkaan maksama työ ei oikeastaan ole vientitilastoissa oikeassa paikassa. Mutta taas henkilökunnan kannalta se saattaa olla oikeata vientiä. Tämä vientitilanne on lähes katastrofaalinen. Konsulttivienti voi olla hyvä siemenvesi materiaaliviennille. Oma kokemukseni on että suomalaisten laatima suunnitelma johtaa moninkertaiseen tavaravientiin konsulttipalkkioon verrattuna. Nyt tällaista ei näytä tapahtuvan. Insinöörien kanssa yhtä jalkaa on myös suomalainen arkkitehtivienti häipynyt maailmankartalta. Olisiko nykytilanteesta oltava huolissaan?

”Sinun taakkasi on sinun innostuksesi”
Aloitin kirjoittamalla johtajuudesta. Lupasin myös kertoa syitä siihen miksi olin aikanaan myymässä firmaamme ja miksi siitä tuli ensi WSP LT-Konsultit Oy ja sitten WSP Finland Oy. Ystäväni Harri Leppänen kirjoitti vuonna 2011 mielenkiintoisen kirjan nimellä Gaddafin kunnailla, Into. Hän oli noilla kunnailla muutaman vuoden johtamassa Tripolin liikennetutkimusta. Myös hän oli alussa mainitsemani legendaarisen Kalevi Erannin oppipoikia. Meillä oli siis yhteinen tausta. Harri kuitenkin selvitti syyt johtajuuden ongelmaan ja erityisesti tuloksenteon ongelmaan. Hän kirjoitti minulle kirjeen Tripolin aikoihin. Näin se menee:
  
Kirje minulle, Tripoli 26.5.1978
Muistelin miten opin Sinut tietämään (en vielä tuntemaan) Huru-Penana opiskeluaikoina. Kuinka sitten törmäsimme Kunnallistekniikassa v. 1961. Kuinka olin apulaisenasi liikennehommissa. Kuinka tulin uudestaan suunnittelutehtäviin -68. Kuinka LTOY perustettiin -70. Kuinka innostava ja kiva työpaikka se oli ensimmäisen vuoden ja vielä toistakin. Ja on edelleenkin nuorille ja innokkaille, ehkä hiukan lapsellisille, kuten nuorten miesten otteesta näemme. Kuinka sitten jälleen tulimme yhteen tässä projektissa. Pitäisikö ihmisen jo tuollaisista yhteisistä kohtaloista uskoa, että sellainen on jossain isossa ohjelmassa suunniteltu tapahtuvaksi. Että Murole ja Leppänen tällä tavalla taapertavat yhdessä lähes parikymmentä vuotta. Ja vaikka vielä enemmänkin. Hupaisaa sinällänsä.

Ajattelin, kuinka ajattelin, että näinhän siinä sitten käypi. Että rahat loppuvat innostuksen keskellä kesken. Ja että tappiota tulee. Ajattelin sitä jo näet ajat sitten. -Vahingoniloako pitäisi tuntea. Niin kai, mutta enpä tunne, surumielisyyttä vain. Että osaa ihminen olla persoonallisuutensa vanki. Itse kukin omansa.
Ajattelin ääneen, mistä tappiot johtuvat. Siitä, ja vain siitä, ettei Pentti Murole osaa kontrolloida Pentti Muroletta. Ihmistä eteenpäin kuljettava voima on samalla hänelle raskas taakka. Sinun taakkasi on Sinun innostuksesi. Se että innostut lupaamaan ja tavoittelemaan enemmän kuin itse asiassa on rahkeita. Ja siitä tulee tappiota. Ja usein kelvokasta työtä, ideoita enemmän kuin ehditään ja kyetään toteuttamaan.
Hyvä veli, koetapa taakkasi kantaa. Minä yritän omaani.
Terveisin, yön hiljaisena hetkenä Tripolissa
Harri

Siinäpä se tuli selväksi se johtajuuden ongelma. Se on johtaja itse.

PS. Etkö arvannut? Ne neljä viennistä haaveilevaa olivat Norman Westerberg, Eero Järviö, Eero Paloheimo, Pentti Ahola ja Pentti Murole.

maanantai 11. kesäkuuta 2018

Suvipäivien hämmennys


Väittävät vanhenemisen lisäävän viisautta. Yritin etsiä vanhojen viisaiden kiteytyksiä vanhenemisen viisastumisen prosessista. Tutkin viisauden lähteitä. En löytänyt mitään kiehtovaa tai erityisen viisasta. Ehkä Henry Fordin ajatus oli yksi parhaista. Hänen sanotaan sanoneen: “Anyone who stops learning is old, whether at twenty or eighty. Anyone who keeps learning stays young. The greatest thing in life is to keep your mind young.” Tai sitten Mark Twain, joka on sanonut: “Age is an issue of mind over matter. If you don’t mind, it doesn’t matter.” Ajattelin vielä viisaudessani, että kyllä kai nyt Einstein tai Newton ovat lausuneet jotain kuolematonta.  Einsteinilta löysin tällaisen: “Do not grow old, no matter how long you live. Never cease to stand like curious children before the great mystery into which we were born.” Isaac Newton kilpailee maailmanhistorian tärkeimmän henkilön asemasta itsensä Jeesuksen ja Muhammedin kanssa. Newton puhui itsestään: ”My powers are ordinary. Only my application brings me success.” Siinäpä se. Kaikki nuo puhuvatkin samasta asiasta. On vain otettava käyttöön se oikea elämän APPi.  Mutta viisastuko sitä vanhetessaan? Se ei sittenkään taida tapahtua automaattisesti! 

Minä ajattelen vanhoja, pyörittelen niitä mielessäni. On lähes pakkomielle löytää jostain vanhasta tähän päivään sopivaa. Uusi ja ihmeellinen herättää hienoista vastarintaa. Ajattelee ajatuksia. Kuvittelee omia vanhoja ajatuksiaan tähän päivään sopiviksi. Tutkii niitä ja toistaa niitä mielessään. Saa ne sopimaan tähän päivään. Muut näyttävät skeptisiltä. Eivät suuresti ilahdu. Ajattelevat maailman muuttuneen. Uusi aika vaatii ajan henkeä. Muutoksen aistimista. Vanha hämmentyy. No, kysyn sitten itseltäni mikä nyt etupäässä hämmentää? Siis suorastaan innostun ajatuksesta tehdä luetteloa asioista jotka nykymenossa hämmentävät. Tai Heureka! Siitä voisi tehdä Excel-taulukon. Mutta nyt pitelen suitsista. Ensin on käytävä tapaamassa Suvia ja monia muita tuttavia.

Bio Rex panee muistelemaan
Istuin kuuntelemassa Suvipäivien ohjelmaa. Paikkana hienosti saneerattu Bio Rexin elokuvateatteri. Hommaa on hoitanut Arkkitehtitoimisto JKMM. No, varsinaisen kunnian saavat kyllä Viljo Revell, Heimo Riihimäki ja Niilo Kokko. Talo valmistui 1936. Se vaikuttaa nuorekkaalta, vaikka ei ole kuin kaksi vuotta minua nuorempi.

Siinä istuessani en voinut olla muistelematta vuotta 1951. Kuusikymmentäseitsemän vuotta sitten istuin isoisäni kanssa juuri aivan tuossa läheisellä penkkirivillä katsomassa Punaisen Myllyn paljasrintaisten kaunotarten ryydittämää Ossi Elstelän elokuvaa ”Vain laulajapoikia”. Punainen Mylly oli revyyteatteri, joka syntyi sisäministeri Yrjö Leinon lakkauttaman Iloisen teatterin raunioille. Sisäministeri oli lakkauttanut teatterin neuvostovastaisena. Elstelän elokuvassa oli yksi järkyttävän tuhma kohta. Siinä sanottiin sana ”paska”. Yleisö hihitteli väkinäisesti tuollaisen pahan sanan kuultuaan. Sellaisia sanoja ei ollut tapana käyttää julkisissa esityksissä noihin aikoihin.
  
Punaisen Myllyn kaunottarien tanssiesitys elokuvasta ”Vain laulajapoikia” vuodelta 1951. Voit katsoa videolta ajan henkeä: https://yle.fi/aihe/artikkeli/2006/09/08/punaisen-myllyn-aina-vain-amor

Nyt Suvipäivien tilaisuudessa en joutunut kuulemaan vastaavaa kielenkäyttöä. Mutta ennen kuin pääsen itse Suvipäiviin, joudun palaamaan vielä toiseen minun mieleeni tunkeutuneeseen ajatukseen. Istuin kolmekymmentäneljä vuotta sitten jälleen aivan tuossa parin penkkirivin päässä. Seurassani oli virasta potkittu ja vankilatuomion kärsinyt ystäväni Unto Valtanen. Tyttäreni oli voittanut arpajaisista liput samaiseen elokuvateatteriin.  Filminä oli Uuno Turhapuro. Jostain kummasta mielijohteesta soitin Untolle ja pyysin häntä leffaan. Filmin jälkeen kävelimme kohti Museokatua. Unto: ”Minä olen nyt tällainen Uuno Turhapuro.” Se on surullinen muisto. Olin aina ihaillut ja pelännytkin tuota miestä. Ihaillut hänen voimakkaan tahtonsa ja karismansa vuoksi, pelännyt hänen oikkujensa vuoksi. Mies sovitti rikoksensa Keravan nuorisovankilassa. Hän opetti nuorille vangeille tietokoneen käyttöä. Unto kuoli vuonna 1989. Nyt hänen metronsa kulkee idästä länteen. Kunnia hänen muistolleen.

Pääsen vihdoin penkkirivilläni Suvipäivien ansiokkaasti luotuun tunnelmaan
Suvi Rihtniemi aloitti esittelemällä HSL:n uutta strategiaa. Hän puhui mukavan oloisesti ja iloisesti. Tunsi varmaan olonsa miellyttäväksi nähdessään täyden salin kuuliaista yleisöä. Olivat keksineet kivan sloganin: ”Parhaat matkat tehdään yhdessä!”

Strategia peruslähtökohdat ovat mainiot. Vain kunnollinen joukkoliikenne mahdollistaa kaupunkiseutujen elämänlaadun. Helsingin seutu on joukkoliikenteen kehittämisessä maailman luokkaa. Omnibus – matkustamme yhdessä.

Kun minun täytyy kuitenkin tapani mukaan ärsyyntyä jostain, niin sain siihen aiheen. Suvi esitteli merkillistä kuutiota. Arvatenkin jonkin maanmainion mainostoimiston tekemää. Kuutio oli tietysti ajan hengen mukaan legoluonteinen. Legosuurkirkko oli kasvattanut viereensä tiivistyvän bisnescityn merkkeinä merkillisiä torneja. Suuri välkkyvä mainosvalo Rautatieaseman vieressä hehkuttaa vuotta 2030. Viadukteille piirretyt radat risteilevät tornirykelmien välissä. Miksi tämä kauhukuva on tehty kehittyvän Helsinkimme tulevaisuuden symboliksi? No, leikkisymboliksi, mutta leikki leikkinä!

Olenko typerä vanhus joka ei ymmärrä mitään hauskaa elämässä? No, hauskaa pitää olla, mutta joskus hauskanpito rikkoo arvoja. Sen teki tämä legohökötys.

Esitelmöitsijät olivat huippuluokkaa
Sitten tunnelma kohosi ja hökötys unohtui, kun estradille astui Esko Valtaoja. Hän on karismaattinen henkilö. Hänen ajatuksiaan kuulee mielikseen. Hän sanoi kaiken olevan parhain päin. Kaikki järjestyy. Antoi meille toivoa. Ehkä liikaakin. Jopa tuuditti hyvänolontunteeseen. Hän näytti slaideja väestön kasvusta ja elintason noususta. Hän kertoi valtaisan osuuden ihmiskunnasta vapautuneen köyhyysloukosta. Hän kehotti tutkimaan Hans Roslingin Gapminder-tilastokaavioita. Olen niitä tutkinutkin ja olen surullinen siitä, että tämä mainio mies siirtyi ajasta ikuisuuteen helmikuussa 2017. Onneksi Gapminder jatkaa toimintaansa. Valtaojan kehotukselle kuuliaisena otin esiin pari kaaviota. Minua jäi nimittäin askarruttamaan Valtaojan esittämä kaavio maailman kansantulon kasvusta. Hän sanoi kaavion osoittavan, miten lisääntyvän kansantulon myötä maailma on muuttunut paremmaksi paikaksi asua.

Gapminder näyttää kansantulon kasvua asukasta kohti. Vasen kuva kertoo kasvusta tuloryhmittäin. Sinisellä osoitetussa matalan tuloryhmän maissa kasvu on ollut äärimmäisen vaivalloista. Oikea kuva kertoo kasvusta maanosittain. Vaihtelu on valtavaa. Tuosta parvesta ei voi tehdä keskiarvoa.

Jatkoin vielä hieman tuota tuloerojen tarkastelua viimeisen neljännesvuosisadan ajalta. Tiedot ovat World Bankin tilastoista.  Kysymyksessä on ostovoimakorjattu kansantulo GDP asukasta kohti vuodessa nykyrahassa. Se ei tietenkään tarkoita kotitalouksien tuloja. Kotitalouksien käyttöön tulee yleensä noin puolet tuosta luvusta. 

Kuva ainoastaan toistaa edellisten kuvien tosiasiat – hieman luettavammassa muodossa. USA on tasolla $58000 asukasta kohti vuodessa ja Suomi tasolla $45000. Maailma, Itä-Aasia ja Kiina ovat kaikki noin 15000 dollarissa. Saharan eteläpuolinen Afrikka pitää perää. Tulo on $4000 per asukas. Kysyn vielä voiko tästä tehdä keskiarvoa? Suhteellisesti ottaen tulot ovat vuodesta 1990 vuoteen 2016 lisääntyneet koko Maailmassa 3,0 kertaisiksi, Suomessa 2,4 kertaisiksi, Euroopan Unionissa 2,6 kertaisiksi ja Saharan eteläpuolisessa Afrikassa 2,3 kertaisiksi. Huima nousu on tapahtunut Kiinassa, sillä tulot ovat kasvaneet 15,7 kertaisiksi. Itä-Aasia on noussut 5,3 kertaiseksi. USA:ssa kerroin on 2,4 ja Venäjällä 3,1.

Tässäpä tulikin hieman hämmentäviä mietteitä maailman ihmisten taloustilanteen muutoksesta. Valtaoja sanoi muutoksen olevan hyvä asia. Uskon häntä. Ihmettelen vain. Tulkaa viisaat mukaan ihmettelemään. Voitte ainakin selittää minulle, onko tuolla Maailman keskiarvolla arvoa.

Tietäjä suoraan Islannista
Toinen ”vierasluennoitsija” Suvipäivillä oli professori Jukka Heinonen Islannin yliopistosta. Terästyin kuuntelemaan. Mitä hän oikein puhuu? Hän puhuu jostain sellaisesta, jota alitajuntani oli laiskasti mietiskellyt ilman että olisin asiaan tarttunut. Ensimmäistä kertaa satun paikalle kuulemaan tuollaista puhetta joka äkkiä kuultuna vaikuttaa varsinaiselta järkipuheelta. Olemme eläneet jatkuvan rummutuksen alla kaupunkitiiveyden ja ekologian myötäkarvaisesta suhteesta. Luennoitsija nyt esittelee slaideja jotka asettavat asian uuteen valoon. Hetkinen, en nyt käytä tätä ketään vastaan tai ainakaan kaupungin tiivistämistä vastaan. Koetan vain ymmärtää niiden perusteiden relevanssia, joita nykyisessä kasautumis- ja tiivistämiskeskustelussa käytetään. Siis kilpailukyky ja talouskasvu ovat tietysti eniten esillä oleva peruste. Mutta ekologia ja kasvihuonepäästöt ovat toinen paljon käytetty pointti. Kukaan ei kuitenkaan enää näytä käyttävän minun vanhaa ”kompakti kaupunki on kontaktikaupunki”-perustetta. Syrjäytyminen ja segregaatio ovat tunnettuja probleemeja, mutta tiivistyvän kaupunkirakenteen ja kasvun apostolit eivät kuitenkaan juuri käytä tätä argumenttia taistelussa bulevardikaupunkien ja muiden tiivistelmien puolesta. Kyllä he puhuvat enimmäkseen autoilun kasvohuonepäästäistä ja haluavat poistaa päästöt raitioteitä rakentamalla.

Jukka Heinonen sanoi: ”Tarkoituksena ei kuitenkaan ole sanoa, että tiiveyttä pitäisi välttää vaan osoittaa että sitä itsessään ei pidä käyttää ilmastonmuutoksen torjunnan välineenä.” Mitä hän tuolla väitteellä tarkoitti? Hän esitti tutkimustuloksia, joissa näkyi vuosiluku 2011. Joku sanoi niitä vanhoiksi. Sanoja ilmeisesti tarkoitti aikojen muuttuneen. Jukka Heinosen sanoma oli ymmärtämäni mukaan se, että ekologisen rakentamisen ja erityisesti tiiviin kaupunkirakenteen puolesta esitetyt perusteet ovat harhaanjohtavia. Annetaan kuva, jonka mukaan tiivis rakentaminen itsessään alentaa hiilidioksidipäästöjä ja on sen vuoksi perusteltua. Päästöjen sanotaan vähenevän juuri liikenteessä, kun ihmiset kävelevät ja pyöräilevät ja ovat autottomia.

Nappasin tämän kuvan numerot Jukka Heinosen aineistosta. Hän tahtoo sanoa jotain autottomien ja erilaisten autonkäyttäjien CO2-päästöistä. Hän osoittaa vähän autoilevien olevan vähiten päästöjä tuottava ryhmä. Autottomat ovat sitten niukasti kakkosena ennen keskimääräisesti autoilevia. Hän myös osoittaa perheellisten olevan ekologisempia. No selvähän se on. Lapset eivät ole kuluttajaässiä.

Matalahiili-illuusio
Jukka Heinonen myös näytti kaavioita joiden mukaan Helsingin tiedottamisessa käytetyt päästöarvot ovat todellista alhaisempia. Hänen mukaansa kaupunki kertoo nykyisten päästöjen olevan 5,6 tonnia CO2 asukasta kohti. Kulutuspohjaiset päästöt ovat Heinosen mukaan kuitenkin 12 tonnia per asukas. Liikenteen ja rakentamisen päästöt ovat tuosta määrästä noin 40%. Kaupungin päästöistä suurin osa syntyy kaupungin rajojen ulkopuolella. Hän puhuu kaupunkien ”matalahiili-illuusiosta”. Tässä nyt hämmentyy. Mistä oikein on kysymys?

Kuva kertoo Helsingin tavoitteista. Onko tässä kuvassa kulutuspohjaiset päästöt? Ei ole, kun lukuja katselee. Pitäisikö olla? Heinonen puhuu rebound efektistä. Kun rahaa säästyy energian käytössä niin ihmiset matkustavat lentämällä ulkomaille ja hupsista, ollaan lähtöpisteessä. Kertokaa nyt viisaat minulle missä mennään.

Kun ryhdyin etsiskelemään sopivaa Ode Soininvaaran kannanottoa tähän tiivistämisasiaan ja tiiviin kaupungin ekologisiin perusteisiin törmäsinkinkin melkoisen mielenkiintoiseen tekstiin. Se on Pasi Toiviaisen artikkeli vuodelta 2015 : https://yle.fi/aihe/artikkeli/2015/08/31/myytti-tiiviista-ekokaupungista-eli-kertomus-siita-miten-ajatusharhasta-tuli    Voisipa jopa allekirjoittaa tuon tekstin. Siinä saavat kyllä eräät ystäväni huutia, mutta kaikki on kestettävä.

Siis juuri niin. Kaupungin tiivistämisen tavoitteet ovat hyviä ja kannatettavia. Kohtuudella ja harmonialla. Mutta perusteet on rakennettava oikealla tavalla – ei harhaanjohtavasti. Jos halutaan kompaktikaupunkia, on uskallettava sanoa sen olevan uusien veronmaksajien vuoksi tai sitten vain pöhinän vuoksi, ei siksi että kaupunkilainen on kasvihuonepäästöjen herra.

Lopuksi vielä saimme nähdä Mari Flinkin vetävän viehkeän esityksen. Ainoa asia mikä hämmensi, oli jälleen tuo helsinkihökötys. Mari pyysi minua kirjoittamaan kauniisti. Tuli kuitenkin tämä piikki. Älä huolestu Mari. Suvipäivän ohjelma oli hieno. Tilaisuuden loppuhuipentumana saimme kuulla Tatu Rauhamäen puheenvuoron. Rauhamäki osoitti loistavia puhujanlahjoja. Olen varma, että hän hakkaisi mennen tullen maamme puhujamestari Paavo Väyrysen retoriikan. Ei, mutta ihan oikeasti Tatun analyysi oli hyvä. Tilaisuus päättyi hyvissä tunnelmissa – paitsi tuo virkistävä hämmennys. Vanhana viisastuminen ei selvinnyt.

maanantai 28. toukokuuta 2018

Firman ihanat naiset


Naisten asema ja heidän päällään leijuva lasikatto on aikamme puheenaihe. Media ryöpyttää MeeToota ja mieshenkilöiden sopimatonta käytöstä naispuolisia työntekijöitä kohtaan. Erityisesti kaikki liittyy johtajuuteen ja johtajien sietämättömään tapaan käsitellä alaisiaan naisia. Vaikuttaa siltä, että koko maailmanjärjestys perustuu naisten sortoon tukeutuvaan vallankäyttöön. Sitä joutuu ihmettelemään, ovatko asiat todella noin surkealla tolalla? Ajattelee omaa elämäänsä. Ajattelee naisia. Naisia omassa firmassa ja naisia asiakkaina. Ajatusten kokoaminen edellyttää pientä historiakatsausta. Siinä riittää hämmästelemistä. Olen usein väittänyt vanhaa maalaisyhteisöä ja esimerkiksi nykyajan islamilaisyhteisöä matriarkkalisiksi. Matriarkat saattavat liittyä vahvasti myös valtaapitäviin ja ns. sivistyneistöön. Nuorten naisten itsenäisyys ja vapaus on kautta historian ollut heikoissa kantimissa.

Vanha äijä pohtimassa naiseutta työympäristössä.  Sukulaiseni Maikki sanoi minun liikkuvan vaarallisilla vesillä. Hän on tehnyt työnsä muotimaailmassa. Nyt muistelee vanhoja. Sanoo ettei kaikkea halua edes muistella. Mutta kysymys kuuluu, miten asiat olivat meidän firmassamme? Miten meidän naisemme säilyivät niin tehokkaina ja samalla viehkeinä? Tuleeko siitä meille miehillekin myös jotain hyvää? Ettei tarvitse vanhoilla päivillä syyllistää itseään.

Idealisti Platonin (427-347 eKr.) naiskuva on kiinnostava. Platon oli ehkä ensimmäinen tunnettu naisen ja miehen tasa-arvon puolestapuhuja. Platonin motiivina oli valtion paras. Hänen mielestään valtion paras vaatii naisen hyvää. Platon vaati yhtäläisiä oikeuksia sekä kasvatukseen että sosiaaliseen roolijakoon. Hänen mielestään sukupuoli ei määritä ihmisen arvoa. Sukupuoli ei myöskään estä ihmisen töitä tai toimia. Platonin mielestä naisille tulee opettaa urheilua ja musiikkia, mutta myös sotataitoa. Näin he voivat saavuttaa kyvyn puolustaa valtiota.  Hän tosin piti naurettavana ajatuksena alastomien miesten ja alastomien naisten yhteisiä urheilukilpailuja.

Rationalisti Aristoteles (384-322 eKr.)  uskoi naisten ja miesten eroavan toisistaan sekä fyysisesti että henkisesti. Hän väitti, että naiset ovat "pahantahtoisempia, mutta vähemmän yksinkertaisia, impulsiivisempia, myötätuntoisempia, helpommin kyynelehtiviä, mustasukkaisempia, ruikuttavampia, nalkuttavampia, hyökkäävämpiä, epätoivoisempia, vailla häpeäntunnetta ja itsekunnioitusta, alttiimpia valehteluun, petollisempia, mutta myös hyvämuistisempia ja valppaampia, mutta myös itseensä vetäytyviä ja hitaammin toimeen tarttuvia.” Aristoteleen mielestä naisen järki on epätäydellinen, minkä vuoksi nainen on tuomittu alistettuun ja palvelevaan rooliin

Voltaire sanoi, ettei kaikki miesten järkeily ole edes yhden naisen tunteen arvoinen. William Shakespeare sanoi naisten puhuvan kahta kieltä, toisen niistä hän sanoo olevan verbaali. Coco Chanel sanoi: ”Miesten täytyy aina kertoa naisille miten vahvoja he ovat. He ovat suuria, he ovat vahvoja ja he ovat ihania. Todellisuudessa naiset ovat vahvoja. Se on vain mielipiteeni, en ole professori.” Barbara Streisand kysyy: ”Miksi miesten sallitaan olevan pakkomielteisiä heidän työnsä suhteen, mutta naisten sallitaan olevan pakkomielteisiä vain miesten suhteen.”

Historiakatsauksen osana minun on pakko palata blogiini: http://penttimurole.blogspot.fi/2017/06/kesakirja-naisen-velvollisuusetiikasta.html

Helmi Krohn (1871-1967) kirjoitti ystävättärelleen Maila Talviolle (1871-1951): ”Ei se ole merkillistä, että meillä kummallakin on sellainen kulta, joka tiedoiltansa on niin paljon meitä korkeammalla, johon me saamme katsoa ylös ja vaan ihmetellen sen ajatuksia seurata. Elämä tuntuu oikein suurelta sellaisten miesten rinnalla! Ja vaikka heidän ajatuksensa usein ovat niin kaukana meistä ja niin korkealla, ettemme niihin koskaan ylety, niin on hetkiä, jolloin he ovat kokonaan meidän omamme, hetkiä jolloin he eivät muista eivätkä ajattele ketään muuta kuin meitä.” Maila vahvisti: ”Se onkin aina ollut ideaalini, että hänen täytyy tietää niin paljon, etten minä mitenkään pääse hänen perässään.” Näin mietiskelivät nuorikkoina Suomen kirjallisuuden merkittävät tekijänaiset.
  
Luen juuri virolaisen kirjailijattaren Viivi Luikin (1946- ) kirjaa Varjoteatteri, Tammi 2011, suomentanut Anja Salokannel. Suurlähettilään vaimona Viivi Luik tutustui maailmanmenoon ja ihmisiin maailmalla, suljetun Viron ulkopuolella. Hän kuvaa herkullisella tavalla italialaisten miesten käytöstapoja ja vertaa niitä pohjoisten maiden miesjörriköiden käyttäytymiseen. Hän kutsuu italialaisia miehiä lempeästi tytöiksi. Olisiko siis miehillä joku osuutensa kaikkeen tähän uusinnovaatioon?  Viivi Luik: ”Alppien pohjoispuolelta alkavat miesten valtakunnat.
Alppien pohjoispuolella tytötkin ovat miehiä. Täällä ylhäällä pohjolassa pannaan yhä vielä painoa totuudelle ja oikeudelle. Joristaan omaa jorinaa, lyödään nyrkki pöytään ja puukko rintaan, ajattelematta millaisen VAIKUTELMAN se jättää. Alppien pohjoispuolella ei ole mitään väliä sillä, onko aseen nostanut käsi huoliteltu ja onko kohtalokas kädenliike riittävän elegantti.
Kun saat vältteleviä vastauksia, kun sinulle ei sanota ”ei” eikä ”kyllä”, kun yhdellä kädellä annetaan ja toisella otetaan, olet Tyttöjen valtakunnassa, jossa mitkään säännöt eivät päde. Silloin on mietittävä, millä voi herättää kiinnostuksen. Tarvitaan kohteliaisuuksia ja pieniä lahjoja, huudahduksia, teeskentelyä, kevyttä ja eleganttia julkeutta.
Vaikka olisit tuhatkertaisesti oikeassa, se sinun vääjäämätön oikeutesi on kotoisin Alppien pohjoispuolelta, se on jähmeiden ja miehisten, raskain askelin astuvien barbaarien oikeutta. Alppien eteläpuolella sille vihelletään. Alppien eteläpuolella arvostetaan peliä ja vaikutelmaa. Tytöt eivät ole tutkijoita. He eivät siedä todisteluja. Tosiasiat tympäisevät heitä.”

Saitko selvää Viivi Luikin ajatuksista? No, ei kai tuosta lyhyestä katkelmasta voikaan saada selvää. On luettava koko kirja. Suosittelen. Pääset hauskan tyylikkään runollisella tavalla selville siitä, miten maailma menee silloin kun tytötkin ovat miehiä – ja päinvastoin.
Nyt pääsemme lähemmäs nykyaikaa. Ja samalla voimme hieman haikailla tuota aikaa, joka on niin lähellä meitä. se tapahtuu firman naisten kautta.

Tein helminauhan firman naisista
Helminauha ei ole varmaankaan täydellinen. Se on vain tajunnanvirran tulosta. Se ei ole aikajärjestys eikä ikäjärjestys. Se ei ole myöskään tärkeysjärjestys eikä aakkosjärjestys. Tärkeysjärjestys, olipa särähtävä sana. Todellakaan ihmisten tärkeysjärjestystä ja tässä tapauksessa ihanien naisten tärkeysjärjestystä ei ole olemassa. Palkoissa voi aseman tai koulutuksen vuoksi olla eroa, mutta kaikki joukkueen ihmiset muodostavat ketjun jossa heikoin lenkki määrittelee ketjun vahvuuden. Niinpä tämä ihanien naisten helminauha, täydennettynä yhtä ihanien miesten helminauhalla, oli vahvuudeltaan vakio. Helminauha ei sittenkään kuvaa yhteisöä oikealla tavalla. Helmet ovat kaikki samanlaisia. Olisiko kukkaseppel, sellainen joita tytöt tekevät kruunukseen, kuvaisiko se paremmin ihmisten moninaisuutta ja yksilöllisyyttä. Tai ruohonkorteen pujotetut mansikat?

ritva, tuula, liisa, rituski, tiina, kaisa, minna, liisa, miia, mari, raija, pirjo, carina, minna, maxi, anne, sirkkis, elli, lettu, sirpa, maija, malla, minna, annamaija, marja, mirja, johanna, meri, eija, riikka, ritva, tupu, hanna, anika, marjut, annakaisa, aija, mervi, mari, johanna, pei, jenni, pia, elina, kristiina, kyllikki, sirpa, laura, hanna, päivi, satu, niina, kati, marja, anita, laura, ritu.

Sain valmiiksi listan joka kertoo elämäni naisista. Näiden naisten kanssa valmistui suuri määrä suunnitelmia Suomeen ja ulkomaille. Nyt aion suorittaa tutkimustyötä. Aion haastatella heitä ja kysyä heidän mielipiteitään työnteon kulttuurista menneinä vuosina. Liittyikö siihen kielteisiä piirteitä nykyaikana yleiseksi mielletyllä tavalla? Oliko heillä lasikatto ja joutuivatko he johdon tai työtovereidensa seksuaalisen painostuksen kohteeksi? Joku sanoo, etteiväthän he uskalla sitä sinulle sanoa. Naisten vaikeneminen johtuu pelosta. Noteeraan tuon väitteen kestämättömäksi. Kuka noista reiluista naisista jättäisi kertomatta totuutta vanhalle ukolle jonka johtajuus päättyi jo lähes 20 vuotta sitten ja kuka heistä minua pelkäisi?

Ryhdyn siis haastatteluun. Haastattelen heistä ehkä viittätoista. Heitä oli ja on kaikkiaan kuusikymmentä -  toinen toistaan ihanampaa naista. Otos on siis 25%. Melko hyvä verrattuna nykypäivän gallupeihin. Kuvataanhan niillä nykysuomen mielipiteitä tuhannen tai parintuhannen kansalaisen otoksella. Se on 0,2 promillea kansasta.

Mitä naiset sanovat?
Carina sanoo ei muistavansa tai sitten arvelee olleensa niin ymmärtämätön, ettei tajunnut mistä oli kysymys - jos jostain oli kysymys, tai oliko se sitten vain viatonta huumoria? Elli sanoo, ettei ollut koskaan kokenut meetoota. Hän sanoo ajan olleen luomukauneuden aikaa, meikkiä oli hieman silmäkulmassa eikä hampaitakaan oiottu, kaikki olivat kavereita keskenään. Elli löysi firmasta elämänkumppaninsa kuten laskelmieni mukaan kaksi tusinaa muuta. Pareja syntyi  toista tusinaa. Ellillä rakkauden pontimena oli se mieskandidaatin valmistama kirottu liian maukas läskisoosi. Liisa sanoo firman olleen lemmenlaiva, vai sanooko hän sen olleen parisuhdetehdas. No taisi itsekin löytää parinsa.  Elli ja Anika työskentelivät vuosia ulkomailla. He eivät kohdanneet huonoa käytöstä. Oli monia muitakin. Arabikulttuurissa vierailevia naisia arvostettiin. Heidät kutsuttiin keidaskaupunkien kotioloissa ruokailemaan yhdessä miesten kanssa, eivät joutuneet keittiöruokailuun - naisten valtakuntaan.  Olivat joskus tästä arvonalennuksesta pahoillaan. Pia sanoi kaiken tuon nyt väitetyn olleen itselleen vierasta. Sellaista ei ollut. Flirttailua kyllä, mutta se oli molemminpuolista ja iloista. Mitään painostavaa hän ei kokenut. Sirpa sanoo joutuneensa vain kerran elämässään kielteisen käytöksen uhriksi. Raija uskoo olleensa tyyppi, joka tiesi tilansa, hän ei joutunut häirinnän kohteeksi, kertoi kyllä tietävänsä tapauksista, mutta nekään eivät sattuneet meidän firmassamme. He kaikki, haastatellut olivat selvinneet elämästään ilman hyväksikäyttöä tai kielteisiä tapahtumia. Joku sanoi sarkastisesti kielteisten tapausten liittyvään omiin ongelmiin. Ehkä heikkouteen hallita itseään. Vaikuttaa siltä, että meillä oli vain vahvoja naisia. Ehkä he olivat juuri noita Viivi Luikin pohjoisia naisia.
  
Ilman firman ihania naisia asiat olisivat jääneet tekemättä. Mutta yhdessä niitä asioita tehtiin – naiset ja miehet. Välillä herettiin kissanaisiksi ja Batmaneiksi.  Joskus poltettiin rauhanpiippua. Mutta aina oltiin iloisia.

Pari tapausta
Saimi Westerlund, legendaarinen nainen, vuoden nainen 1980, Kiitolinjan toimitusjohtaja, hän sanoi minulle uskovansa, että meidän firmassamme on naisella vastaavassa työssä aina sama palkka kuin miehellä. Vastasin hänelle: ”Saimi, ystäväni, tänään ei ole, mutta huomenna on.” Seuraavana päivänä Liisan palkka nousi 1500 markalla. Saimi sanoi: "Olen kurkkuani myöden tasa-arvoa. Sehän ei kenellekään taivaasta tipahda. Se pitää itse ottaa".

Kyllä, minun on tunnustettava eräs häpeällinen asia, joka ilmeisesti tuotti suurta mielihyvää meidän asiakkaillemme. Suurten kongressien äärellä kokosimme firmasta erityiset blondipartisaanijoukot. He saivat tehtäväkseen hurmata asiakaspuolen johtohahmoja, potentiaalisia tilaajia. Niin partisaanit kuin asiakkaatkin tuntuivat nauttivan tilanteesta. Oliko tämä nyt sitten HeeToo? Tilauksiakin tuli, mutta silloinhan eivät hankintalait olleet vielä voimassa.  Muodollinen pätevyys laskettiin lisäarvoksi.

Jukka, hallintojohtajamme, firman ihmisten armoitettu Leelian Lepotuoli, hän vielä antaa loppulausuntonsa. Hän sanoo, että ei lainkaan tällaista, ei valitettu miessortoa, perhekohtaisia kun puhuivat, alkuunkaan kukaan ei syytellyt lähentelystä, paljon halailua, mutta ei lähentelyä, tasapuolinen kohtelu, päällikköinä naisia yhtä paljon kuin miehiä, palkkauksessa ei pienintäkään eroa miehillä ja naisilla, suuri määrä pariskuntia, se kuvaa tasa-arvoa.
  
Sain synttäreillä firman naisilta murkkumerkin. Sellaisia jaettiin aina pikkujoulun huumaavassa tunnelmassa. Elli valmisti merkit kiireellisesti taiteelliseen asuunsa. Merkkejä oli siivin ja ilman siipiä. Naiset saivat suurimman osan siivellisistä merkeistä. Merkit jaettiin kaljakorilla seisten Rituskin avustamana valtavien suosionosoitusten säestämänä. Ne menivät aina oikeille henkilöille. Niin väittävät.

No menikö tämä nyt lähes pateettisuuden puolelle?
Eikö meidän firmassamme hormonit lainkaan hyrränneet? Olivatko nuorten suunnittelijoiden kiinnostuksen kohteena vain katukivet, liikennemerkit ja viheriöivät istutukset? Myönnän heti. Näin se ei ollut. Rakastimme toisiamme ja koskettelimme toisiamme. Naisten päivänä kaikki naiset saivat ruusun halauksin höystettynä. Vieläkin tuntuvat tuota tapaa muistelevan. Juhlissa osastot tekivät omat ohjelmanumeronsa. Niissä paljastettiin hienolla tavalla ihmisten ja työtapojen riemastuttavia piirteitä. Arvatkaa, jouduinko usein itse kohteeksi? Juhlissa mentiin joskus sopivasti sopimattomuuden äärirajoille. Ehkä joku vielä muistaa spektaakkelin nimeltä ”Noin seitsemän veljestä!” Miehet alastomina näyttämön lavalla. Mutta että MeeToo tai HeeToo. Ei!

Onko pukki ollut kaalimaan vartijana?
Epäilen nyt hieman, uskallanko julkaista tämän Marjan minulle kirjoittaman runon. Sehän saattaa romuttaa pohjan koko kirjoitukselta. Runo oli kirjoitettu syntymäpäiväonnitteluna. Marja sanoo kirjoittaneensa sen täydenkuun valossa. Osittain siis saattaa olla kysymys kuuhulluudesta. Olen kuitenkin niin ylpeä tuosta runosta, että laitoin sen tähän. Varsinkin kun olin ensin sen luettanut Liisalla ja kysynyt ”julkaisulupaa”. Soitin myös Marjalle ja kun hänkin antoi luvan, niin tässä se on. Sitähän oikein itserakkaudessaan hykertelee, kun tuota lukee. Jos et ole mun kaveri niin jätä lukematta!

Tässä Sinulle runo, kun en pääse halaamaan. Kir­joitin sen illalla täydenkuun valossa
Niin vahva ja mustavalkoinen.
Niin julkea ja intohimoinen.
Sellainen sinä olet.
- runoja rakastava,
syvällinen, ja taas toisinaan
- vain pinnallinen.
Olet saanut lahjaksi karisman,
Siksi olet voinut ärsyttää,
lumota, inhota, vihata, ihastuttaa, vihastuttaa.
Jättämättä ketään kylmäksi.
Olet tanssittanut meidät - naisesi -
pyörryksiin, puristellut, painanut,
suudellut, halannut, kääntänyt ja vääntänyt.
Jättämättä ketään kylmäksi.
Olet kiittänyt, arvostellut, tuominnut,
ylistänyt, ottanut kantaa.
Kaikella on ollut väliä - se on ollut tärkeää.
Kaikki tämä on jättänyt jälkensä,
Merkinnyt minut, meidät omiksesi,
sinun murkuiksi.
Kiitos, Pena, kaikesta siitä,
mitä olen saanut jakaa kanssasi.
Hyvää vointia ja sopivasti vauhtia
tästä eteenpäin.
Rakkaudella Marja
P.S. Muista nopeusrajoitus!