torstai 18. lokakuuta 2018

Tallinnalainen nauraa


Sain juuri lahjaksi kuvakirjan Tallinnan hymyistä. (Tallinlane naerab, Perioodika,1989.) Tässä hauskassa kuvakirjassa tallinnalaiset nauravat tallinnalaisille. Mitkä mahtoivat olla suurimmat naurunaiheet juuri ennen Eestin Sosialistisen Neuvostotasavallan lopun alkua? Tuo tasavalta oli voimassa 21.7.1940-20.8.1991. Viron neuvostotasavallan suvereenisuusjulistus ja irtoaminen Neuvostoliiton lainsäädännöstä oli annettu jo 16.11.1988. Se tapahtui laulavan kongressin aikoihin. Viron tasavallan uudelleen asettaminen tapahtui laillisesti 20.8.1991 Viron korkeimman neuvoston ja Viron komitean päätöksellä. Venäläiset sotavoimat poistuivat Virosta vasta vuonna 1994. Miksi nämä päivämäärät. No, nämä vain siksi että saisin päivitettyä tuon kirjasen vitsit maan tilanteeseen. Päivitys kertoo niiden edustavan ESN:n ankeata aikaa. Nyt on toinen aika.

Kirjassa sanotaan näin: ”Tämä kirja esittelee valikoiman pilapiirtäjiemme näkemyksistä kaupungistamme. Piirtäjiltä ei puutu aiheita muinaisen, mutta nopeasti kasvavan pääkaupunkimme tapahtumista. Yhteinen kulttuurinen muisti, teollistuminen ja urbanisaatio valoineen ja varjoineen; virheelliset päätökset jokapäiväisissä asioissa, joissa tarpeet ovat aina suurempia kuin mahdollisuudet; riidat vanhan säilyttämisen ja uuden rakentamisen välillä – kuinka paljon ja millä tavalla; argumentit tulevaisuudesta – nämä kaikki antavat aihetta satiirille ja pilalle.”

Mistä pilailijat pilailevat?
Outoja sanoja. Mitä tarkoittaa pilapiirtäjä? Ehkä heitä pitäisi kirjan mukaan kutsua karikatyristeiksi. Mutta kyllä sitä meidän kaikkien aikojen voittamatonta Kari Suomalaistakin kutsutaan pilapiirtäjäksi. Minkä me kielellemme voimme.

Minä etsin kirjasesta pilapiirtäjien suhdetta kaupunkiin. Ja löydän toivomani. Selvä kritiikki on kohdistunut korkeaan rakentamiseen. Kritiikin kohteeksi on myöskin joutunut autojen pakkovalta. Silloin kun tämä kirja julkaistiin, Lasnamäki oli jo pitkälle rakennettu. Voimakkainta tämän yli sadan tuhannen asukkaan ”mikroalueen” rakennusbuumi oli 70- ja 80-lukujen vaihteessa. Mustamäki, jota jotkut kutsuvat Tallinnan Tapiolaksi, oli valmistunut jo 70-luvun puolivälissä. Autoistuminen kehittyi vahvasti. Kun tätä kirjasta piirreltiin, Tallinnassa oli 50000 autoa.  Nyt niitä on kolminkertainen määrä ja autokanta on kyllästynyt ja vakioitunut.

Nämä hauskat kuvat rakentamisesta kolahtavat jotenkin meidän nykypäiväämme. Meillä kun nyt halutaan kaupunkia kovasti tiivistää ja vielä höystää kaupunkikuvaa korkeilla torneilla. Tallinnan varsinaiset nykypäivän pilvelohkujat olivat tietysti tämän kirjan taiteilijoille tuntematonta tulevaisuutta. Tosin meidän rakas Viru-hotellimme sai jo osansa Elle Tikerpäen pilakuvassa. Sen katolta kurkotettiin tähtiin. Toisessa kuvassaan hän ilmeisesti toivoo jotain jäävän tarjottimelle. Olavi Vaher kiinnittää kuolleen taiteilijan muistolaattaa asunnon seinään kaiken kansan ihmeteltäväksi. Huugo Hiibus ihmettelee rakentamisen rubikin kuutiota. Vaikka miten kääntäisi niin aina samat hrustshovskat.

Kaja Pöder ei hyväksy kansalle tarjottavia kulisseja. Huugo Hiibus näkee korkean rakentamisen rahapiirongin. Olavi Vaher asettaa ”innit” arvojärjestykseen. Eduard Tüürin labyrintistä löytyy yksi viherpiha.

Kävikö Tallinnassa niin pahasti kuin karikatyristit piirustuksissaan enteilivät?
Jossain määrin kyllä, mutta se kaikki oli jo itse asiassa tapahtunut silloin kun kirjasta koottiin. Itsenäinen Eesti ryhtyi panostamaan vanhojen huolenpitoa vailla olevien alueiden saneeraukseen kiitettävällä tavalla. Otetaan esimerkeiksi vaikkapa Kalamajan tai Kassisaban alueet Tallinnassa. Oikeastaan suosittelen Tallinnan kävijöille ekskursioita näille alueille. Ihmeellistä miten samalla kadulla voit kohdata käsin kosketeltavina 20-luvun puutalon ja huipputyylikkään uudisrakennuksen – hienossa harmoniassa. Tallinnalaiset välttivät totaalisaneerauksen uhan. Mikä siihen pakotti. Ehkä se oli köyhyys, josta oli noustava. Kiitos köyhyydelle, nyt se on muuttumassa rikkaudeksi. Tässä on hieman tarinaa Kassisabasta: http://penttimurole.blogspot.com/2016/03/tallinnan-kissanhanta.html

Vielä suurempi ihme, kuin noiden ihanien puutaloalueiden säilyminen, on varsinainen vanha kaupunki. Se on todella ihmeiden tynnyri. Voit kulkea uudelleen ja uudelleen ympäriinsä ja kokea hämmästyttäviä elämyksiä. Voit liikkua päivän valossa tai yötaivaan hehkussa turvallisesti ja näkemästäsi nautiskellen. Nyt koulujen syysloma antoi taas aiheen viipyä Tallinnassa viikon ajan. Nuorisolle on keksittävä tehtävää. Muutoin kädet ovat aamusta iltaan näppäimillä. Silmät vetistyvät. Mikä kiinnostaa? Tallinnassa kyllä kiinnostaa kylpyläelämä, sillä aivan muutaman minuutin matkan päässä on loistava kylpypaikka monen sortin altaineen ja saunoineen.

Siellä polskuttelevat vauvat äitiensä kanssa, mummot ja papat lastenlastensa kanssa, nuoret komeat miehet ja sievät naiset palloilevat saunojen ja altaiden välillä, ehkä pistäytyvät myös kuntosalilla, vanha ukko voi pysähtyä baaritiskille ottamaan brandyn ja samalla ihailla hymynviehkeätä jumppatyttöä joka ohjaa mummojen vesiliikuntaa. Kuntouintia tai vesijuoksua ei kylpylässä juurikaan harjoiteta. Käytössä on vain kaksi parinkymmenen metrin rataa - siellä nautitaan. Sen nimi on Braavo. Suosittelen – vesi on lämmintä ja kylmää – toiveiden mukaan. Nyt juuri on  puilla lämmitettävä suomalainen sauna remontissa, mutta saunoissa riittää. Suolasauna on suosikkini.

Valokuvauskilpailu aiheena tornit
Mutta uloskin on mentävä. Valokuvaaminen on hyvä optio, sillä jokaisella on kamera taskussa. Täällä on tullut tavaksi järjestää valokuvakilpailuja jo vuosien ajan. Nyt aiheeksi pannaan Tallinnan linnoitusmuurit ja erityisesti tornit. Lisätehtävänä on opeteltava ulkoa kaikkien tornien nimet. Niitä on vain 26 kappaletta. Uskon vahvistukseksi asianomaisille, kerroin että ystäväni Eero Paloheimo testasi oppimiskykyään painamalla mieleensä 100 maailmanmenoon eniten vaikuttaneen ihmisen nimet. Sanoi sen olleen yllättävän helppoa. Meillä pärjätään nyt neljänneksellä tuosta muistisuorituksesta.

Muureja ja torneja olivat kuvaamassa Liisa (73), Eemeli (15) ja Antti (12). Torneja kuvattaessa on luonnollista, että majesteettisuus löytyy. Tornit seisovat Tornien aukiolla mahtavana rivistönä. Toompean linnan tornit kurottavat korkeuteen jyhkeältä muurialustalta. Mutta toisaalta monet tornit integroituvat ympäri syntyneeseen rakennusmassaan. Ne kurkistelevat ja pilkistelevät. Niitä ilmestyy näkyviin yllättävästi. Joskus niitä ei tahdo etsimälläkään löytää. Portit ovat muurien jalokiviä. Porteista sisäänmeno tai ulostulo muuttaa tilan ja näkymän. Ajattelen mitä ne merkitsivät satojen vuosien aikana niiden kautta kulkeneille ihmisille. Yritän pinnistää mielikuvitustani. Miksi en saa näkyviin kuvaa tasan 500 vuoden takaa? Kosketan sitten kädelläni kiveä, joka tuolloin muuriin asettui. Se auttaa uneksimaan.

Jokaisella tornilla on oma historiansa. Jossain tapauksessa se alkaa 700 vuoden takaa. Tallinnan kaupunkilinnoitus poistettiin virallisesta maalinnoitusten luettelosta vuonna 1857. Siihen saakka linnoitukset olivat sotilaiden valtakuntaa. Tuo rakennuksiin integroituminen on luonnollinen, mutta aina yllätyksiä tuottava ilmiö. Onhan yksi ilmainen seinä kannattanut käyttää, eikä ole ollut suojeluihmisiä asiaan puuttumassa. Nyt heitä kyllä tarvitaan ja ovat tehokkaita. Minultakin kielsivät Veluxin kattoikkunan käytön, oli tehtävä vanhan mallin mukainen vindskaappi. Naapuri taas joutui riipimään pois valmiiksi asennetun Rannilan aaltopeltikaton. Saumattu pelti sen pitää olla.

Tässä se nyt sitten on se oppimisraamattu. Kuvassa on nimetty kaikki pystyssä olevat tornit. Ennen seuraavaa Tallinnan matkaa sinun kannattaa opetella tornien nimet. Sitten voit yllättää tuttavasi toimimalla asiantuntevana oppaana. Meidän porukkamme osaa nyt nuo nimet ja minäkin opin ne uudelleen parinkymmenen vuoden unohduksen jälkeen. Silloinhan se oli vuonna 1995 kun tänne Toompealle asetuin ja tornien nimet opettelin.

Palkitaan voittajat: Liisan paras kuva, Eemelin paras kuva ja Antin paras kuva. Kuvien välisestä paremmuudesta voimme järjestää äänestyksen, jos kansalaiset niin haluavat. Ajattelin että sen voisi yhdistää eduskunnan seuraavaan luottamusäänestykseen. Asian tärkeys nousee lähes samaan luokkaan kuin viime aikojen äänestykset Arkadian mäellä.

Katutaide ja –tekniikka Tallinnan kaduilla
On vielä käsiteltävä yksi aihe. Se on ystäväni Ain Waldmanin reviiri. Ain on Tallinnan katujen ja kunnallistekniikan pomo. Tallinnan vanhan kaupungin kaduilla on tehty ihmeitä. Työn laatu ja suunnitelmien hienostuneisuus ovat korkeata luokkaa. Kaivot ovat kuvainnollisia ikkunoita kadunalaiseen maailmaan. Kaivo on useimmiten pyöreä. Kaivon kaunis asentaminen on katupojan ammattitaitoa parhaimmillaan. Sitä taitoa voit ihailla Tallinnan kaduilla. Myös kuvioiden ja materiaalien harmonia on ihailtava. Onnittelen Sinua ja suunnitteluporukkaasi Ain! Näitä katuja eivät tallinnalaiset naura. He ovat niistä ylpeitä.

Niin, tiesithän tämän vanhan katutyttöjen ja katupoikien totuuden: kun otat käteesi katukiven, sinulla on kädessäsi koko kaupunki!

maanantai 15. lokakuuta 2018

Kierrän tornikeskustelua niin kuin kissa kuumaa puuroa


Haluaisin kirjoittaa tähän kuumana käyvästä tornikeskustelusta. En voi kirjoittaa näin, sillä mitään tornikeskustelua ei ole käynnissä, saatikka että se olisi kuumaa. Ystäväni Ooke Lehtovuori, vanha jäärä, hänkin sanoi Pasilan tornien olevan oikeassa paikassa, jos torneja nyt rakentaa pitää. Ja hänen mielestään ehkä pitää, sillä muistan hänen myös jossain vaiheessa puhuneen myönteisesti Kalasataman torneista. Jos tämä rationaalisen pientalorakentamisen apostoli ja keskuspuiston piirtäjä hyväksyy tornit osaksi Helsingin kaupunkikuvaa, niin mikä minä maan matoinen insinööri olisin vastaan väittämään. Ihmettelihän Arkkivahtikin kerran, miten minä, ilman arkkitehtikoulutusta ryhdyn Töölönlahden arkkitehtuurista toimittajien kanssa puhumaan. (Jos nyt luulet minun olevan riidoissa Tarjan kanssa, erehdyt.)  Kaikki muutkin keskustelukumppanit ovat hiljaa hyväksyneet Pasilan torniehdotuksen. Pekka Salminen ylistää kolmiomuodon autuutta. Meillä ei ole lainkaan syntynyt pariisilaista keskustelua à la Tour Montparnasse. Kukaan ei ole piirtänyt demarkaatiolinjaa Helsingin suojelemiseksi torneilta. Ajattelen kauhulla ystävieni ALA-arkkitehtien tornia Perämiehenkadun korttelissa. Silloin toivoin, että olisi ollut parempi, jos eivät olisi alkaneetkaan Kristiansandin voitettuaan, olisivat päättäneet LOPETA. Alkoivat kuitenkin ja hyvää on syntynyt ja nyt syntyy Töölönlahdelle. Oikeastaan tuosta Töölönlahdesta tuleekin sellainen paikkahässäkkä kuin nykyinen elämäkin on. Kiasma, Musiikkitalo, Sanomatalo ja Oodi ovat rykelmä taloja Eduskuntatalon edessä. Ne eivät muodosta mitään harmonista aukiota tai paikkaa. Eivät mitään torimaista tilaa tai arvokasta ympäristöä. Mutta jokin ”paikan henki” siitä syntyy. Tietty kaaos ja arvaamattomuus, sekasorto ja suunnan puute. Se kuvaa aikaamme.

Miksi Töölönlahti säilyi torneilta?
Ehdottiko kukaan aiemmin torneja Töölönlahdelle? Saarisella Pro Helsingfors –suunnitelmassa rautatieaseman nurkalta lähtevän Kuningas avenuen varrelle sijoittuvat talot olivat 5-6 -kerroksisia. Oiva Kallio ja Elsi Borg ehdottivat 8-10 -kerroksisia taloja. Sen jälkeen kaikki on pysynyt matalana. Pienenä poikkeuksena Jallis Jallinojan keskustakilpailussa 1985 esittämä torni nykyisen asemahotellin paikalle. Onko siis varmaa, ettei joku joskus ehdota mahtavaa maamerkkiä tähän paikkaan tai sitten Kaisaniemen puiston puolelle? Sekin kai voitaisiin perustella kansainvälisellä kilpailukyvyllä. Muuten näistä Helsingin niemen korkean rakentamisen jutuista kirjoitin joskus blogin: http://penttimurole.blogspot.com/2014/03/donner-vastaan-ervi-ja-muita-60-luvun.html

Yläkuvissa JuliusTallbergin ja Eliel Saarisen Pro Helsingfors 1918 -suunnitelma Töölönlahden täyttämisestä ja keskellä Oiva Kallion ja Elsi Borgin suunnitelma vuodelta 1927 mahtavasta Töölönlahden ”Kuningas Avenuesta”. Eduskuntatalon piirtänyt J.S. Sirén osallistui aukion ideointiin vielä 1950-luvulla. Keskustakilpailun yksi voittajista Janne Söderlund porukoineen ehdotti Eduskuntatalon eteen istutettua aukiota. Nyt meillä on syntymässä lopulliseen asuunsa uusi ”kansallisaukiomme”. Yllättävää kyllä kukaan ei ole ehdottanut paikalle tornitaloja. Tai ehdottipa Jallis Jallinoja siihen vuoden 1985 keskustakilpailussa ”kansalaistaloa”. Ehdotuksesta tuli vain kunniamaininta. Jos kilpailu olisi järjestetty nyt olisi toinen ääni kellossa. Niin ovat tornit muodissa

Pasilaa on suunniteltu 70 vuotta
Mutta nyt ei ole suinkaan kysymys Töölönlahdesta. On kysymys enemmänkin Pasilasta ja korkeasta rakentamisesta siellä. Siirrymme siis asiaan. Minusta on mielenkiintoista katsella vanhoja suunnitelmia. Eläkeläisen osa on vanhojen muistelu. Mikäpä siinä. Pasilan suhteen vanhin ja majesteettisin on Julius Tallbergin ja Eliel Saarisen Pro Helsingfors vuodelta 1918. Tätä suunnitelmaa seurailtiin sotien jälkeisiin aikoihin. Ensimmäinen yritys löytää uutta oli Helsingin keskustakilpailu vuonna 1948.  Voittajaksi tuli ruotsalainen A. O. Bengts. Hän ehdotti Itä-Pasilaan suunnilleen nykyisen laajuista kerrostaloaluetta.  Lännessä hän säilytti Puu-Pasilan. Kolmannen palkinnon kilpailussa sai Aarne Ervin, Pentti Aholan ja Tapani Nirosen työryhmä. He ehdottivat rautatieaseman siirtoa Laaksoon. Kilpailuehdotukset vaiettiin kuolleiksi. Seuraavan tilaisuuden sai professori Yrjö Lindegren 50-luvun alussa. Ehdotus valmistui vuonna 1954, Lindegrenin jo kuoltua. Työn saattoi loppuun Erik Kråkström. Rautatieasema pidettiin paikallaan. He eivät puuttuneet Pasilaan. Vain suuri pääteitä yhdistävä liittymä peitti hehtaarikaupalla Länsi-Pasilan kallioita. Tämä liittymä oli minun diplomityöni kohteena. Alvar Aallon keskustasuunnitelma pantiin alulle vuonna 1959. Vuonna 1961 kaupunginhallitus päätti laajentaa suunnittelutehtävän käsittelemään myös Pasilan aluetta. Vaikuttaa siltä, ettei Aalto ottanut Pasilaa kovinkaan vakavasti. Hän suunnitteli Itä-Pasilaan laajan julkisten rakennusten komposition. Länsi-Pasilassa suuren osan aluetta söivät liittymäjärjestelyt. Hänen ehdotuksensa käsittelee lähinnä vesitornien aluetta. Kaupungin taholla Pasilaa koskevia suunnitelmia alkoi ilmestyä 1960-luvun lopussa. Muotomaailma oli muuttunut ajan hengen mukaan tiiviiksi ruutukaavaksi. Itä- ja Länsi-Pasila yhdistettiin toisiinsa kansirakenteella. Tämä periaate oli voimassa Vuosaaren satamapäätökseen saakka. Päätös mullisti Pasilan kehittämismahdollisuudet.

Eliel Saarinen oli Pasilan ensimmäinen todellinen kehittäjä. Hänen suunnitelmansa oli hieno. Kaikki oli järjestyksessä liikennettä myöten. Vuoden 1948 keskustakilpailussa Aarne Ervi, Pentti Ahola ja Tapani Nironen saivat kolmannen palkinnon. He siirsivät aseman Laaksoon. Ehdotus ei ollut vakuuttava. Alvar Aalto teki ehdotuksensa vuonna 1961. Sekään ei vaikuta loppuun mietityltä. Hänellä oli riesanaan myös laaja liittymäjärjestely Länsi-Pasilassa.

Helsingin kaavoittajat panostivat Pasilaan 1960-luvun lopun jälkeen. Alvarin suunnitelma oli hylätty ja nyt keskityttiin ruutukaupunkiin. Kompakti kaupunki oli saanut momentumia. Ehdotuksia valmistui tiiviissä tahdissa. Vuosaaren satamapäätös 2001 ja alaratapihan vapautuminen raiteista muutti suuntaa. Nyt palaamme kuitenkin vuoteen 1985.

Pääjohtajan idealamppu
Rakennushallituksen pääjohtaja Mattikoo istui tyylikkäästi kalustetussa virkahuoneessaan Hakaniemen Ympyrätalossa, Hän näki ikkunastaan junien lipuvan Helsingin keskustaan. Hänen silmiensä edessä aukeni Töölönlahti ja sen takana Finlandiatalon valkoinen marmori. Paikka oli todellinen pääkallonpaikka. Kamppi -Töölönlahti aatekilpailu oli juuri ratkennut nahkapäätökseen. Kolme voittajaa tasapelissä samassa kilpailussa. Kaikki ehdotukset vielä sellaisia, että Puutarhakadun demarkaatiolinja rikottiin vakavalla tavalla. Pääjohtaja oli selkeästi sitä mieltä, ettei Töölönlahdelle pidä rakentaa mitään Puutarhakadun linjan pohjoispuolelle. Radat poistuvat aikanaan ja silloin helsinkiläisille avautuu loistelias ”Central Park”. Asiat olivat menossa keskustan suhteen siis hyvin huonoon suuntaan. Sitten oli vielä Pasilan onneton suunnittelutilanne. Ratakraatteri erotti Pasilan puoliskot toisistaan. Aallon vaisun yrityksen jälkeen yleiskaavaosasto oli laatinut varsin vaatimattomia suunnitelmia kraatterin ratkaisemiseksi. Erkki Juutilaisen suunnitelma vuodelta 1976 jatkoi Itä-Pasilan rakennetta länsipuolelle. Jallis Jallinoja teki Micke Sundmanin tilauksesta kraatteria korostavan suunnitelman. Väitettiin Micken sanoneen, että ratakuilu on kuin virtaava Seine. Sitä ei saisi hävittää. Pääjohtajan mielestä harmaata ajattelua! Pääjohtaja tahtoi, muut eivät.

Pääjohtaja oli tunnetusti torneja vastaan. Alituiseen hän voihki Ruoholahden tornista. Mutta Pasila, sinne voisi tehdä Helsingin portin. Pasilaan voisi myös ohjata arkkitehtien suuren himon tehdä pilvenpiirtäjiä. Torneja ei voi tehdä etelämmäksi, mutta Pasila oli riittävän pohjoisessa. Tämä Pasila tuntui muutenkin valtion mandaatilta. Siellä oli suuret virastokeskukset ja valtion ratamaat. Jos ei Helsingin keskustaan päästetty puuttumaan, niin nyt olisi oikea aika ja paikka panna alulle jotain kuolematonta. Pääjohtaja ei voinut tehdä asian hyväksi arkkitehtuuri- tai kaavaselvitystä, ne kuuluivat kaupungin mandaattiin. Mutta hän voi yhteistyössä valtionrautateiden kanssa tehdä teknistaloudellisen selvityksen. Tästä hän sopi ratavaltion pääjohtaja Herbert Römerin kanssa. Työhön tarvittiin insinööritoimisto. Arkkitehti olisi alikonsulttina. Tekijäksi hän valitsi minut. Hurraa! Arkkitehdiksi oli saatava Pekka Salminen. Juuri niihin aikoihin Pekka oli saanut Tiedekeskuskilpailussa jaetun ykkössijan. Hän oli myös tekemässä lentoasemaan alkuvaiheita ja saanut valmiiksi loistavat kattorakenteet. Pekan toimistolla oli maamme paras visualisointiarsenaali. Sekin painoi vaa´assa. Rakennushallituksen pääjohtaja piti hänen konstruktivismiaan suuressa arvossa. Ryhdyimme töihin. Minulla pääapurina oli Markku Piispanen ja Pekalla Vesa Honkonen. Tilaajaa edusti Heikki Ravila ja Helsingin kaupunkia Reijo Korhonen. Arkkitehteja ei kaupungin puolelta ollut mukana, sillä kysymyksessä oli teknistaloudellinen selvitys.
  
Keski-Pasilasta muodostuisi merkittävä liikenteen vaihtoterminaali. Siellä kohtaisivat rautatie, metro, raitiotiet sekä bussit. Alueelle sijoittuisi myös autojunaterminaali. Huomatkaa! Tässä vaiheessa päätös Vuosaaren satamasta oli vielä ilmassa. Raiteet Pasilassa olivat tarpeellisia. Ne olivat kannen alla.

Kysymys ei ollut vain kaksoistorneista ja ”Helsingin sormesta”. Tornit kurottuivat taivaalle ja sormi kurottui Eläintarhan kentän sivustaan ja suuntasi Töölönlahdelle. Kaikki integroitui sisätilakeskustaan joka olisi vapaa-aikatoimintojen suurkeskus uimahalleineen, sisäurheilutiloineen ja talvipuutarhoineen. Mukaan olisi mahtunut myös vapaa-aikaan liittyvää kaupallista toimintaa hotelleineen.

Voisiko torneista tulla pahan symboleja?
Pentti Tuovinen, arkkitehti ja tekniikan lisensiaatti, oli ensimmäisiä Pasilaa kyseenalaistavia mielipidekirjoittajia. Hän oli huolestunut asukkaiden vaikutusmahdollisuuksista. Hän uskoi tornin voivan olla asukkaita yhdistävä, positiivisia mielikuvia synnyttävä elementti. Toisaalta hän kysyi voiko hyvä symboli muuttua pahaksi diaboliksi. ”Voin kuvitella, että jos torniin sijoitetaan toimistoja ja ne luovutetaan jollekin ylikansalliselle yritykselle ja tornista tulee tuon yrityksen mainostorni, osa asukkaista kokee torniin liittyvät merkitykset kielteisinä. Ylikansallisten yritysten kasvava yhteiskunnallinen vaikutusvalta koetaan omaa vaikutusvaltaa supistavana ja siten kielteisenä.”

Paula Holmila kirjoitti Kunta-lehden numerossa 18 vuodelta 2009 seuraavasti: ”Esimerkiksi Pekka Salminen esitti 1987 Helsingin porttia, kahta 30-kerroksista tornia Keski-Pasilaan. Näistä torneista silloinen Keski-Pasilan ideoija, rakennushallituksen pääjohtaja emeritus Matti K. Mäkinen vieläkin sanoo, että 'ne tornit sentään olivat arkkitehtuuria', joiden tasolle italialaisarkkitehti Cino Zucchin tornit eivät hänestä yllä. Kaupunkisuunnittelu on pitkäjänteistä toimintaa. Tänä päivänä esitettävät ideat saattavat toteutua vasta ensi tai seuraavalla vuosikymmenellä. Kaupunkisuunnitteluun kuuluu paitsi rakennusten ja viheralueiden paikan ja volyymin suunnittelu, myös liikennejärjestelyt. Tämä kaikki tekee asioista niin monimutkaisia, että kansalaisosallistumiseen tarvitaan välttämättä välittäjiä, asiantuntijoita, toimittajia, jotka osaavat ja haluavat kertoa suunnitelmista ymmärrettävästi ja 'lähdekriittisesti' kaupunkilaisille. Kaupunkisuunnittelukeskustelun hankaluus on siinä, että voidakseen vaikuttaa asioihin kansalaisten pitäisi osata ottaa kantaa suunnitelmiin jo varhaisessa vaiheessa. Toteutuksen lähestyessä ollaan jo myöhässä.”

Paula Holmila jatkaa ja kysyy, miten nykyiset ideat kestäisivät? ”Kaupunkisuunnittelun ongelma on, että nykymuoti ei välttämättä ihastuta 30 vuoden päästä. 1960-luvun kansirakentamisideat harvoine toteutuksineen (Meri-Haka ja Itä-Pasila) puistattavat useimpia. Toisaalta historia on täynnä esimerkkejä suunnitelmista, jotka kestävät ajan. Torneja tunnutaan haluttavan rakentaa eri puolille Helsinkiä ja pääkaupunkiseutua. Käynnissä olevasta kansalaiskeskustelusta käy kuitenkin ilmi, että Keski-Pasila lienee juuri se paikka, jonne tornit Helsingissä sopivat.

Hanke kuolee, jos poliittinen intressi puuttuu
Pasilan torneilla ei ollut kaupunkisuunnittelulautakunnassa yhtään puoltajaa. Yleensä rakennusoikeudet jaettiin Hakan, Saton ja Polarin välillä. Myös Elanto valvoi etujaan toimitusjohtajansa voimin. Elannon toimitusjohtaja kun sattui olemaan lautakunnan puheenjohtaja. Kellään heistä ei ollut omaa mandaattia tähän hankkeeseen. Niinpä sellainen puuttui myös poliitikoilta. Valtion edun ajaminen ei kuulu kuntapoliitikoille. Hanke kuoli hiljaa ja vikisemättä.

Vanhojen setien visiot liikkuvat Pasilan tornimaisemissa. Tässä piirtelemme Mattikoon ja Pekka Salmisen kanssa torneja Pasilaan. Kuvan nappasi Auri Häkkinen meitä haastatellessaan nelisen vuotta sitten.

Kuumaa puuroa
En pääse asiaan. Kiertelen sitä kuin kuumaa puuroa. Tarkoitus oli kommentoida Pasilan korkeaa rakentamista. En pidä siitä. Olen antanut huutia ”kaksoiskaupunkimme” surkeille saavutuksille tällä alalla. Toisaalta olen ihaillut Manhattanin tunnelmaa. Olin juuri elokuvakerhomme kanssa katsomassa surkeata filmiä Singaporen biletyksestä. Jouduin näkemään miltä näyttäisi palata Rafflesin terassille ja nähdä tuo kaikki. Ei kiinnosta.  Ajan Pasilan ohi päivittäin. Mietin tulevaisuuttani. Pasilan Tripla alkaa jo näyttää komeutensa. Se yllättää positiivisesti. Toivottavasti yllätys on pysyvä. Nyt on vain toivottava, että asuntojen omistus- ja vuokrasuhteet ovat sellaisia, ettei alueesta synny ghettoa. Rautatieasemien ympäristökortteleilla on vanhastaan paha kaiku. Helsinki on hoidellut onnistuneesti näitä segregaatioasioita. Toivottavasti vire pysyy, vaikka ongelmat lisääntyvät. Nyt olisi otettava kantaa korkeaan rakentamiseen. Rainer Mahlamäki puhuu videolla innostuneesti. Hän on varma onnistumisesta. Ohuet kolmiomaiset tornit ovat jotain muuta kuin minkä olemme maailmalla nähneet. En ole varma. Mutta en voi vaikuttakaan. On otettava vastaan se mikä on tulossa. Ryhdyin hieman vertailemaan. Helsinki tulee peittoamaan naapurikaupunkinsa kirkkaasti 180 metrin tornillaan. Tukholman korkeimmat rakennukset ovat 125 metrisiä. Kööpenhaminan korkein asuinrakennus on 102 metrinen. Oslossa on 117 metrinen hotellitorni. Pietari sentään vetää pisimmän korren 462 metrisellä Lakhta-tornillaan. Euroopassa on kahdeksankymmentä 200 metristä tornia. Niistä 29 on Moskovassa. Olemme siis kansainvälisillä vesillä.

Laitoin tuohon kuvaan ensin Pariisin tornit. Pariisin tornien rakentaminen päättyi tuohon Montparnassen torniin kohdistuneeseen mielipidemyrskyyn. Nyt niitä rakennetaan La Défenseen Pariisin ulkopuolelle. Siellä on Euroopan suurin tornirykelmä. En viihdy niiden juurella. Haluan sieltä pois. Pasilan tornit ovat ohuita puikkoja Défensen torneihin tai Montparnasseen verrattuna. Se on hyvä, mutta miksi ne ovat noin korkeita. Pariisin alueella saattaa nykyisin saada oikeuden rakentaa sadan metrin tornin. Se olisi hyvin riittänyt Pasilaankin. Tai jos nyt annetaan vähän periksi, niin sanotaan sitten maksimikorkeudeksi Gizan pyramidin korkeus. Se on 139 metriä. Maailman korkeimmat tornit alakuvassa ovat jotain aivan muuta kuin Pasilan tornit. Pasilan tornit ovat niihin verrattuna nysiä. Onko kansainvälinen kilpailukykymme vaarassa?

Tallinnan korkein rakennus on Olevisten kirkontorni. Se on 124 metriä korkea. Sitä pidettiin ylärajana. Nyt raja on höltymässä. Tallinnassa on useita satametrisiä rakennuksia. Tornirykelmä on kaikkea muuta kuin kiehtova. Korkein torni on 117 metrinen. Tilanne katutasossa on masentava. Mahlamäki sanoo, ettei näin olisi Pasilassa. Uskon häntä ainakin vähän. En aivan. Pahinta on mittakaavan musertavuus. Juuri se mikä näkyy tuossa Laura Honkasalon eilisellä kävelyretkellä ottamassa kuvassa.

Ajelen huomenna fillarilla tuonne Tallinnan tornien juurelle. Saan siellä lisää esimakua! Laitan kuvia Instagramiin. Voit katsoa niitä osoitteessa https://www.instagram.com/penttimurole/

sunnuntai 7. lokakuuta 2018

Kulttuureista ikäihmisiin ja uusista kaupunginosista junalla Kiinaan


Oli syksyn ansiokas seminaariviikko. Ensin menin Arkkitehtuurimuseolle katsomaan ”Interplay of Cultures” näyttelyn avajaismenoa. Sitten oli vuorossa mahtava vierailu Markku Piispasen kotiin, Unioninkadun ullakkoasuntoon – varsinaiseen patriisiasuntoon. Siellä tapasin isännän ja hänen viehättävän Iiris vaimonsa lisäksi Ooke Lehtovuoren ja Eero Oulasvirran. Mistähän aiheesta mekin virkeät vanhukset mahdoimme seminaaria pitää? Seuraavana oli vuorossa Kampin Laiturilla pidetty uusia asuinalueita esittävä seminaari. Puhujina olivat ikihana Tarja Laine, hän esitteli Vantaan Kivistöä. Helsingin Kalasatamasta kuulimme Tuomas Hakalaa, hän esitteli suorastaan oppikirjanomaisella viisaudella vallitsevia kaavoitusperiaatteita. Jatkoa seurasi, kun Espoon Pekka Vikkula selvitteli Espoon Keran suunnittelua. Neljännen seminaarin aiheena olivat rautatiet. Reijo Lehtisen luotsaama Pro Rautatiet esitteli asiantuntijoiden mielipiteitä rautateiden logistiikan kehittelystä. Logistiikka on integroituvien kuljetusten hämäräalue nyt nettikaupan ja sitä seuraavien pakettivirtojen maailmassa. Ja vielä viikolle osui yksi seminaari. Se oli kaikkein kansoitetuin. Asia oli ilmeisesti lähellä kansalaisten omaa välitöntä tulevaisuutta. Oli nimittäin kysymys ikäihmisten ja muistisairaiden erityisvaatimuksista asumisen ja liikkumisen suhteen. Nyt esittelen väläyksiä ja mieleen juontumia tästä valtaisan tapahtumarikkaasta viikosta.

Interplay of Cultures
Veikko Vasko ja Hennu Kjisik olivat avainhenkilöitä pannessaan alkuun Cities in Crisis opetusohjelman entisen Teknillisen Korkeakoulun, nykyisen Aalto-yliopiston arkkitehtiosastolla 25 vuotta sitten. Kursseilla on käynyt opiskelijoita lähes kolmestakymmenestä maasta.. Nyt opetusohjelman nimi on Interplay of Cultures. Toimintaa johtaa varadekaani ja arkkitehti Saija Hollmén. Saija on kehittänyt arkkitehtuurin ja insinööritieteiden välistä yhteistyötä. Ohjelma nostaa esille huolen maailman tilasta: ”Globalisaatio, ilmastonmuutos ja kaupungistuminen muuttavat elinympäristöämme. Haasteet ovat globaaleja. Niiden ratkomiseen tarvitaan arkkitehtuurin, muotoilun ja tekniikan kaltaisten alojen yhteistyötä. Rakennetun ympäristön suunnittelulla on keskeinen rooli ilmiöiden torjunnassa ja lievittämisessä.” Insinöörit ovat tiettävästi tekemässä varsin laajassa mitassa ympäristöä ja siksi on ilahduttavaa nähdä arkkitehtien ottaneen opetusprosessiin mukaan nuo ”tekniikan kaltaiset alat”. Olipa muuten hauskasti sanottu! Insinöörit pääsivät arkkitehtuurin kaltaisten alojen hyvään seuraan.

Näyttely oli asiallinen ja hieno. Siellä kerrottiin yli 400 opiskelijan osallistuneen suomalaisten järjestämille kursseille. Soitin Veikko Vaskolle ja pyysin häntä sanomaan jotain tästä toiminnasta. Hän siteerasi oppilaitaan: ”Kurssi muutti elämäni! Kurssi muutti ammatillisen asenteeni! Kurssi johti jatko-opintoihin.” Soitin vielä Taru Niskaselle. Hän sanoi: ”Avaa silmät, arkkitehdit näkevät muuta maailmaa, hieno kokemus, joutuvat miettimään kehitysmaiden epätotunnaisia kokonaisuuksia ja elämän ehtoja.”

Kari Silfverberg haluaa hieman täsmentää. Hän lähettää sähköpostin ja muistuttaa kansainvälisen toiminnan alkaneen pienessä mittakaavassa jo 1970-luvun lopulla. Hän itse laati 70-luvulla diplomityön Tansanian alue- ja ympäristösuunnittelusta. Ville Venermo ja Kari järjestivät lukuvuonna 1979-80 osaston ensimmäisen kehitysmaiden yhdyskuntasuunnittelua käsittelevän kurssin. Hän vielä kertoo Ville Venermon, Outi Berghällin ja Juhani Koposen kanssa pystyyn pannusta Urban upgrading-aiheisesta tutkimushankkeesta Iringan ja Mbeyan kaupungeissa Tansaniassa. Vuonna 1985 käynnistyi sitten Aarne Nevanlinnan johtama kehitysyhteistyöosaston rahoittama pitkäaikainen (1985-1992) Masters-kurssi afrikkalaisille ja Sri Lankalaisille arkkitehdeille. Niin ja on kai muistettava kurssitoverini Matti Viitasaaren pitkäaikainen työ Tampereella Afrikan vesialan insinöörien koulutuksessa. Ja paljon muuta. Voitaisiin muistella myös Olli Kivisen ansioita. Hän oli sentään perustamassa Benghazin yliopistoon kaupunkisuunnittelun osastoa. Työskentelyä Ollin kanssa muistelen mielihyvällä. Olihan myös hyvä tarkoitus perustaa Project and Training Centre lähinnä ulkomaisille opiskelijoille. Meni jotenkin mynkään.

Arkkitehtuurin laitoksella on Interplay of Cultures ja Rakennetun ympäristön laitoksella Sustainable Global Technologies (SGT). Ne toimivat Aalto World in Transition Research LAB (Aalto Wit LAB) -tutkijaverkoston alaisina. Hieman tuntuu viisaansekavalta. Eikä se vielä parin tunnin nettiselailun jälkeenkään totta puhuen aivan selvinnyt. Mutta olen ihastunut ja ylpeä tästä kaikesta.

Vanhat parrat pärisevät
Toinen mainitsemistani ”seminaareista” oli vanhojen herrojen kokoontuminen Iiris Piispasen mainioiden etiopialaisten dorovot-kanaherkkujen ääreen. Emme keskustelleet juurikaan tulevaisuuden haasteista. Kaikki me 30-luvun alkupuolella syntyneet keskitymme enemmänkin menneisyyden muisteluun. Erityisesti opiskeluaikaiset kommerverkit tuntuvat olevan lähellä mielen maisemaa. Olli Lehtovuori ihmetteli sitä, miten Markku oli kaapannut vaimokseen kaupungin kauneimman naisen. Olli ja Markku olivat olleet opiskeluaikana Otaniemessä solukavereita. Kerrottavaa riitti. Koko yön kiehuneet kananmunat olivat ehkä kiinnostavin aihe. Aamulla mustien munien sisällä ollutta kananmunan jäännettä maisteltiin. Se ei ollut hyvän makuista. Puhutaan myös työmuistoista. Markulla asiat lipsahtavat helposti Etiopian aikaan. Olihan Markku nuorena miehenä Etiopian rakennusministeriön ykkösmies. Hän veti Addiksen rakentamiseen Aarne Ruusuvuoren ja Bertel Ekengrenin. Ystävämme Bertel saa ansaittuja kehuja älykkäänä miehenä ja huippusuunnittelijana. Ekestä puhutaan pitkään. Kaikilla meillä on hänestä hyviä kokemuksia.  

Olli puolestaan tekee vielä kirjaa ja kirjoituksia järkiperäisestä rakentamisesta. Häntä kiinnostaa varovaisesti Pakilan rakennusoikeuksien korottaminen 0,4 tasolle. Ehdottaa koerakentamista Sysimetsäntien tyhjään kortteliin. Kertoo jopa lähettäneensä asiasta ylipormestarille kirjeen. Ei ole saanut vastausta.  Ooken mielestä korkea rakentaminenkin on paikallaan oikeassa paikassa. Soitankin hänelle nyt aamutuimaan ja kysyn hänen mielipidettään juuri julkistetusta Pasilan tornirykelmästä. Minua se asia hieman naurattaa. Siis miten ajat muuttuvat. Teimme joskus Salmisen Pekan kanssa Pasilaan 30-kerroksiset kaksoistornit. Ne tyrmättiin kaupungin silhuettiin sopimattomina ja kapitalismin kukkasina. Näin nopeasti kaikki voi muuttua. Niin mitä Ooke sanookaan Pasilasta? Hän on tyytyväinen. Tornit ovat juuri siinä paikassa mihin niitä voisi rakentaa. Ryhtyy sitten puhumaan ihailemastaan Stadionin tornista. Se oli aikoinaan suosittu itsemurhapaikka. Kun rakensivat häkin, poistivat kaupunkilaisilta heidän ansaitsemansa hyvän palvelun.

Eero Oulasvirta osallistuu elämänmenoon Metro-lehden mielipidepalstalla nimimerkillä Epatto. Tarkistinkin mikä on nyt hänen viimeisin tekstinsä. No, tämän päivän 4.10.2018 lehdestä löytyi kolme uunituoretta tekstiä. Epatto lentää korkealla. Ikä ei rajoita lentokorkeutta. Päinvastoin se näyttää sitä lisäävän. On pakko kai ruveta katselemaan tuota HS Metro-lehteä, ei muuten mutta tuosta Epatosta ryhdyin kiinnostumaan. Aloitin siis tämän kappaleen aivan väärin. Ainakin yksi meistä liikkuu myös yhteisessä makrotason tulevaisuudessamme. Mitä tarkoittaa tuo sana epatto? Joku sanoo sen tarkoittavan vastarannankiiskeä. Se ei sovellu Eeroon, sillä hän ei ole vastarannalla.

Laiturilla esiteltiin kolmea koota: Kivistöä, Kalasatamaa ja Keraa
Laiturilla oli kosolti väkeä. Jussi-Pekka Alanen tuossa ja Tero Vanhanen tuossa. Esitykset ovat mainioita. Tarja Laine puhui Kivistöstä, Tuomas Hakala Kalasatamasta ja Pekka Vikkula Kerasta. Kommentaattoreina toimivat Aija Staffans ja Tommy Lindgren, molemmat Aalto-yliopistosta sekä kaupunkisosiologi Pasi Mäenpää Helsingin yliopistosta. Kaikki hankkeet edustavat nyt muodissa olevaa umpikorttelirakentamista.

Kivistö on lähellä sydäntäni. Ehkä se on jonkinlainen sukusairaus, sillä se on myös lähellä Liisan sydäntä ja lähellä Jussin sydäntä. Liisa oli tekemässä Kehäradan ympäristösuunnittelua ja Jussi teki aseman suunnitelmat. Minä taas puuhailin vuosia aiemmin koko kaupunginosan konseptin kanssa ja sitten Kehäradan konseptin kanssa.  Trev ja Hennu voittivat Marja-Vantaan kilpailun vuonna 2007.  Nyt kaupunginosan rakentaminen on jo pitkällä. Kivistö tarjoaa valmistuttuaan asumista 15000 ihmiselle. Tarja esitteli tilannetta ansaitusti ylpeydellä. Evoluutio kilpailuehdotuksesta todellisuuteen johtaa suuriin muutoksiin. Kilpailuehdotuksen kiehtovat isoympyrät hävisivät. Se ei tee kilpailuinstituutiota tarpeettomaksi. Mutta minut se tekee hieman surulliseksi. Kivistössä myynnissä olevien isojen asuntojen velaton neliöhinta näyttää olevan €4000:- per neliö. Yksiöiden hinta on €5500:- neliöltä.

Pekka Vikkula esitteli Keran uutta asuin- ja työaluetta Espoossa rantaradan varrella. Alueen vanhojen teollisuuskiinteistöjen poistuttua asukasluku olisi 14000. Työtiloja olisi valmiilla alueella noin 150000 k-m2. Kaavaehdotus perustuu Kera Challenge –kilpailun voittajaehdotukseen Co-op city, joka palkittiin myös Nordic Built Cities – kilpailussa toisella palkinnolla. Suunnitelman tekijöinä olivat B&M Arkkitehtuuritoimisto, WSP, Päivi Raivio ja Setlementtiasunnot Oy.

Sompasaari on uutta merellistä Helsinkiä. Se on Kalasataman 20000 asukkaan rantakaupungin 3000 asukkaan kaupunginosa.  Kalastaman alueesta järjestettiin arkkitehtikilpailu vuonna 2005. Kilpailun voitti Harris-Kjisik. He taitavat olla kestovoittajia näissä kilpailuissa. Kilpailuehdotuksessa kanavat halkoivat aluetta. Nyt kanavat ovat hävinneet, mutta näköakselit näyttävät säilyneen.  Alla on kuvia Sompasaaren rakenteilla olevista kortteleista. Myynnissä olevien asuntojen velaton hinta yksiöiden osalta on noin €9000:- neliötä. Isoissa asunnoissa neliöhinta on €6000:-. Tuomas Hakala esitteli meille kaavoitusprosessin kulkua. Hieno juttu kaiken kaikkiaan.

Katselin hieman myynnissä olevien kovan rahan uusasuntojen velattomia neliöhintoja Kivistössä ja Sompasaaressa.  Näyttää siltä että 25 neliön yksiön ostaja joutuu Kivistössä maksamaan 150000 euroa, kun Sompasaaressa rahaa pitää olla jo 250000.  Isommasta 80 neliön kämpästä joutuu Kivistössä maksamaan 310000 euroa. Sompasaaressa rahaa on löydyttävä 520000 euroa. Melkoinen hintaero. Vilkaisin myös Redin tornien hintoja. Redin Majakan neliöhinnat näyttävät olevan reilusti päälle 12000 euroa. Redin Loistossa löytyy asuntoja myös 6000-8000 euron velattomilla hinnoilla ja sitten sielläkin näitä 13000 euron neliöhintaisia loistokämppiä. Vuokratontilla oleva kerrostaloasunto on noin viidenneksen omalla tontilla sijaitsevaa asuntoa halvempi. Omakotitaloissa tontin osuus on puolet asunnon hinnasta.

Pihakansi – hyväkö juttu?
Eräs asia jäi tuossa hieman mietityttämään. Nyt on tapana sijoittaa autot umpikorttelirakentamisen pihakansien alle. Ratkaisu on sinänsä hyvä, mutta eräs asia askarruttaa. Pihat istutetaan ja puut kasvavat, nurmikoita kastellaan. Ihmiset viihtyvät. 30 vuoden päästä tulee remontti.  Kansi on korjattava. Puut ja multa poistetaan. Remontin jälkeen kaikki alkaa alusta. Pihoille ei koskaan kasva ihmisiän ikäisiä puita. Onko tämä pihakansipolitiikka nyt se ainoa oikea? Olisiko sittenkin tehtävä parkkitaloja tai sitten autot pantaisiin kallioon?

Kirjoittelin jossain vaiheessa blogin, jossa sivutaan Kalasataman suunnitteluhistoriaa:

Muistisairaat ja ikäihmiset
Tämä kongressiviikko on uuvuttava sinulle lukija. Minulla se lipsahti ohi melkein huomaamatta. Askel kyllä hieman hidastui, kun menin Paasitorniin eli työväentalolle ikäihmisten seminaariin. Seminaarin järjestivät Ympäristöministeriö, Ikäinstituutti ja MAL-verkosto. Seminaarissa julkistettiin ”Muisti- ja ikäystävällinen asuminen ja asuinympäristö” –opas. Se löytyy täältä . Yleisöä oli luentosalin täydeltä. Vain yksi paikka oli vapaana. Joukossa oli ikäihmisiä, mutta suuri enemmistö yleisöstä oli nuoria tai keski-ikäisiä naisia. He taitavat olla niitä joita ikäihmisten elämä kiinnostaa tai sitten he saavat leipänsä meidän hoitamisestamme. En ehtinyt tilaisuuteen aivan sen alkuun, joten voin kertoa vain osasta tiedon antia. Kuuntelen Erja Rappen esitelmää muistisairaiden tai ikäihmisten asuinympäristön suunnittelusta ja rakentamisesta. Vanhukset pitäisi saada asumaan muiden ihmisten keskelle. Heitä ei pidä sijoittaa eristettyihin ”kustaankartanoihin”. Olisi hyvä, jos ikääntyneiden asuminen olisi lähellä päiväkotia, ehkä samassa talossa. On huolehdittava ulkotiloista, siellä on oltava paikkoja joissa istahtaa, on oltava kuviottomia tai oikein kuvioituja pintoja huippaamisen estämiseksi. Kukat ja tuoksut ovat hyviä asioita, kodin ikkunasta pitäisi näkyä luontoa – kesällä vihreätä, asunnon ovi ei saisi kätkeytyä seinään, esteettömyys on ykköskysymys - paljon tärkeitä asioita jotka olisi muistettava suunnittelussa. Itse asiassa hyvinkin yksinkertaisia asioita. Opas on tärkeä. Sen pitäisi olla suunnittelijoiden pöydällä ja aivoissa. Kun kerroin tästä seminaarista ystävälleni Veikolle, hän kertoi, että ennen vanhaan vanhat pantiin asumaan hautausmaan viereen kirkon äärelle. Nyt meidät vanhat halutaan kauppakeskusten päälle. Ajat muuttuvat. Olemmeko me vanhat jo muuttuneet?  Jää kysymään?

Seminaariyleisön määrästä päätellen muistisairaiden ja ikäihmisten ympäristöä käsittelevä seminaari oli selvästi suosituin näistä viikon seminaaritapahtumista. En kylläkään nähnyt siellä juurikaan suunnitteluväkeä. No, lukekoon sitten opaskirjaa.

Rautateillä Kiinaan
Ja vihdoin viimeiseen viikon seminaareista. Se käsitteli rautateiden logistiikkaa ja kuljetusmaailman muutoksia. Kaikki olemme varmaan huomanneet pakettiautojen ja kuorma-autojen suuret määrät liikenneympäristössämme. Kaupunkikeskustoissa ilmiö on erityisen silmiinpistävä. Nettikauppa ja kotiinkuljetukset lisääntyvät hyökyaallon tavoin. Mitä olisi tehtävä. Voitaisiinko kuljetuksia yhdistellä tehokkaammin? Voisiko rautateillä oli suurempi rooli pitkämatkaisissa kuljetuksissa. Olisiko aika uudelle paradigmalle? Vaatisiko nykyinen hajautettu järjestelmä keskittämistä ja yhteistyötä. Syntyisikö siitä skaalaetuja? Voitaisiinko järjestelmää tehostaa yksittäisten yritysten kysyntäohjattujen jakeluverkostojen avulla? Huipputärkeitä kysymyksiä.


Varsinaisen konkretian osalta mielenkiintoisin oli Anu Kujansuun esitelmä kouvolalaisen kuljetusyrityksen Kiinan juna projektista. Byrokratiaa tarvitaan ja regulaatiota tarvitaan, mutta toiminta syntyy yritysten innovaation kautta. Onnea yritykselle. Hieno esitelmä. Tähän päättyi Pentin seminaariviikko.


Hyvää syksyä. Syksy on hienoa aikaa!

torstai 4. lokakuuta 2018

Kävelykeskusta – hitaasti mutta varmasti! Osa 4.


Elävät kaupunkikeskustat ry on toiminut aktiivisesti maassamme jo vuodesta 1997. Yhdistys on jakanut joka vuosi palkinnon parhaasta keskustauudistuksesta. Vuonna 2018 palkinnon sai Lappeenranta: ”Monitasoisesti kehittyvän keskustan hulinasta löytyy ripaus hiljaisuuttakin”. Tästä kun mennään taaksepäin, niin viime vuosien palkinnonsaajia olivat Helsinki 2017: ”Metropolimme ydin on uudistunut ja uudistuu elämyksellisesti”, Tampere 2016: Ydin hehkuu Pohjoismaiden suurimmassa sisäkaupungissa”, Hyvinkää 2015: ”Lämmin kivisydän vihreyden keskellä”, Kuopio 2014: Kuopion keskusta on mualiman napa, Kemi 2013: “Kemin pieni iso ihme…”  ja Mikkeli 2012: ”Mikkelin maan mainioin keskustauudistus…”.

Klikkaa tuohon, voit tutustua Elävät kaupunkikeskustat yhdistyksen historiaan: https://www.kaupunkikeskustat.fi/wp-content/uploads/2017/08/EKK_historiikki_2017_A5_aukeamat.pdf

Katselen Elävät kaupunkikeskustat yhdistyksen historiikkia. Se näyttäisi kansilehden mukaan Marjukka Kulmasen valmistelemalta. Marjukka oli yhdistyksen toiminnanjohtaja vuosina 1998-2005. Ihana nainen muuten! Historiikissa kerrotaan ruotsalaisen Arne Nedstamin vahvasta vaikutuksesta yhdistyksen perustamiseen. Nedstam itse sanoo Pietarsaaren olleen hänen ensimmäinen työkohteensa Suomessa. Sitten tulivat Vaasa ja Jyväskylä. Soitan Roger Wingrenille Pietarsaareen. Pietarsaaren kanavapuistikko vihittiin vuonna 1994. Roger sanoo, ettei Nedstamilla ollut mitään tekemistä Pietarsaaren kävelykadun kanssa. Hän oli kylläkin tehnyt analyysin uusien tavaratalojen mahdollisesta vaikutuksesta keskustan liikeyrityksiin. Sen sijaan Jyväskylän Ilkka Halinen muistelee Nedstamin osuuden merkittäväksi. Hän sanoo olleensa melkoisen työllistetty, väkeä tuli bussilasteittain Jyväskylän kävelykatua katsomaan: ”Itse asiassa Arne Nedstam on syyllinen. Hän on oikeastaan EKK:n isä. Hän käynnisti Jyväskylässä prosessin, seminaareja oli vuodesta 1994 lähtien. Kiinteistönomistajat ja yrittäjät tulivat mukaan. Meillä oli Jyväskylässä jengi innostuneita. Ari Forsbergin kanssa junailtiin asioita, Pekka Kettunen oli vauhdissa.”

Elina Raatikainen oli yliarkkitehti ympäristöministeriöstä, hän kertoo: ”1980 –luvulla perustettiin pohjoismainen ryhmä, johon osallistui kaavoitustoimen päälliköitä. Maaperä kaupunkikeskustojen kehittämisyhdistykselle syntyi tämän yhteistoiminnan pohjalta. Keskustelun avaaja oli kaavoitusosaston päällikkö Mikko Mansikka. Toinen vaikuttaja kaavoitusta koskevassa pohjoismaisessa yhteistyössä oli lainsäädäntöneuvos Lauri Nordberg. Arkkitehtiliitto SAFA oli yksi tiedon levittäjistä. Kun Elävä Kaupunkikeskusta –yhdistys sitten oli perusteilla, kävimme puheenjohtajaksi pyydetyn Pekka Kettusen kanssa pyytämässä ministeri Pekka Haavistolta rahaa. Kettunen oli niin vakuuttava, että Haavisto suli. Ei kysymystäkään minkä verran rahaa piti saada. Kettunen nosti asiamme aivan uudelle tasolle ministeriössä ja julkisuudessa.

Tuomas Santasalo oli yhdistyksen perustajajäsen. Hän sanoo Elävät kaupunkikeskustat esitteessä: “Laman aikana ei ollut muuta tekemistä, niinpä lähdin hasardihommaan kiertämään pohjoismaisia kävelykeskustoja. Kiersimme Mikko Heikkilän kanssa Ruotsissa ja Tanskassa. Selostimme sitten kokemuksiamme monissa Suomen kaupungeissa. Suunniteltu lehtiartikkeli paisuikin raportiksi Pohjoismaisista kävelykaduista, suurten ja pienten keskustojen kävelyalueista. Teimme myöhemmin vastaavan raportin myös Suomesta. Näiden pohjalta lähdimme vetämään ympäristöministeriölle Parempi kaupunkikeskusta –projektia, joka hyödynsi raporttiamme. Suomessa ajateltiin, että kävelykatu ei sovi meidän oloihimme. Ajattelin itsekin, ettei se sovi. Meidän kokeilumme olivat onnettomia tekeleitä verrattuna Tanskaan. Kun olin nähnyt, miten tanskalaiset ja monet ruotsalaiset kadut vilkastuttivat kauppaa, aloin miettiä meille sopivia ratkaisuja ja ideologiaa niiden takana.”

Arto Salmela lähetti minulle viestin kävelykatublogini innoittamana. Hän muistutti minua ympäristöministeriön ja muiden toimijoiden yhdessä teettämistä tutkimuksista. Arto on syystä ylpeä vetämästään kirjasarjasta. Tekijöinä olivat Tuomas Santasalo, Seppo Karppinen ja Mikko Heikkilä. Raportit julkaistiin vuosina 1995-1998. Silloin harmitti, ettei päästy mukaan. Olihan meillä sentään tehtyinä kaksi helmeä, Pietarsaari ja Jyväskylä.

Pekka Kettunen julistaa yhdistyksen esitteessä: ”Kehitin Jyväskylän keskustaa ensin konsulttina, sitten vasta kaupunginjohtajana”. Saattoipa se konsulttina kehittäminen Jyväskylän osalta olla hieman vähäpätöistä, mutta kaupunginjohtajana suurenmoista. Tosin kävelykatupäätös Jyväskylässä oli tehty jo ennen Pekan tuloa kaupunginjohtajaksi. Asiaa hoiteli ansiokkaasti kaupungininsinööri Osmo Rosti. Pekka sanoo: ”Jyväskylässä voikukat kasvoivat asfaltin läpi, kun Kauppakadun muuttaminen kävelykaduksi saatiin 1995 budjettiin. Suomessa ei ymmärretty kaupungistumista. Julkinen valta ei myöskään seurustellut kiinteistönomistajien eikä kauppiaiden kanssa. Ilkka Halinen ja Timo Valtakari kaupungin arkkitehteina alkoivat toteuttaa uudenlaista keskustelevaa kulttuuria.” Pekka oli kaupunginjohtajana silloin kun Jyväskylän Kauppakatu vihittiin. Juhlapuhetta pitivät ensin kaupunginjohtaja ja sitten suunnittelusta vastannut Liisa Ilveskorpi. Pekka muuten antaa tekstissään erityisen kunnian suomalaisten kävelykatujen aikaansaamisesta perustamalleen Liikennesuunnitteluseuralle.  Seura järjesti opintomatkoja eri maihin. Kävelykeskustat olivat tärkeä tutkimuskohde.

Kaupunginarkkitehti Roger Wingren (oik.) ja kaupunkikeskustajohtajat Pietarsaaressa arkkitehti Ilmari Heinosen selittäessä. Marjukka Kulmanen hymyilee vasemmalla. Rogeria naurattaa. Hän on iloinen. Hyvä kaupunki on muuttumassa paremmaksi.

Kävelykaduista tuli kohtaloni
Oikeasti sitä on melkein vaikea muistaa ja uskoa. Miten se sai alkunsa ja mistä se kimposi? Kuitenkin eniten esitelmän aiheita elämäni aikana on ollut kävelykaduista ja kävelykeskustoista. Tämä innostus ja tämä aate johtivatkin sitten tilaisuuksiin osallistua ja myös suureen määrään toteutettuja kohteita. Se johti myös työyhteisön ammattitaidon ja ajattelutavan kehittymiseen. Pietarsaaren Kanavapuistikko 1995, Jyväskylän Kauppakatu 1996, Imatran Koskenparras 1995, Helsingin Sofiankadun museokatu 1998, Lappeenrannan Oleksi, Valkeakosken Kauppatori, Hangon Vuorikatu ja Helsingin Aleksanterinkatu 2003 ovat eräitä tämän kehityksen lippulaivoja. Loppuun asti toteutukseen ei aina päästy - kilpailu! Enkä nyt väitä olleeni näissä kaikissa henkilökohtaisesti mukana. Päätekijöitä olivat Liisa Ilveskorpi ja Sirpa Laitinen. Insinöörityöt olivat paljossa Paavo Åvistin ja Henri Lindgrenin käsissä.

Kävelykatujen suunnittelu on ehkä ollut kaikkein hauskinta puuhaa insinöörityössä. Siihen sisältyy luovan hulluuden mahdollisuuksia. Normit ja standardit eivät kahlitse suunnittelijaa. Mutta ennen suunnittelun ihmeeseen pääsyä oli saatava poliittinen päätös. Päätös kävelykadun toteuttamisesta on aina edellyttänyt laajaa vuorovaikutustoimintaa. On pitänyt vakuuttaa kauppakamari ja paikalliset taksikuskit kävelykadun eduista. On pitänyt päästä lautakuntien kanssa yksimielisyyteen ja on pitänyt saada kaupunginhallituksen jäsenet vakuuttuneiksi. Perustelut ja vakuuttelut on usein jouduttu viemään valtuustoon asti. Kävelykatu ei ole koskaan ollut pikku juttu. Siinä on mukana arvojen uudelleen asettelu.

Oliko se Joensuu, jossa oltiin meidän kuvioissamme ensimmäisenä asialla?
Alkuun oltiin panemassa Joensuun Kauppakatua ja Kajaanin Kauppakatua. Outoa miten moni niistä on nimeltään Kauppakatu. Tai ei ehkä niinkään outoa. Kävelykadulla kai tehdään juuri kauppaa. Mutta miten nämä kadut saivat alkunsa vuosikymmenten turhauttavalta tuntuneen taistelun jälkeen. Taistelu oli kulminoitunut kiistaan Aleksista ja ”kävelykatukokeiluun” Aleksilla. Taustalla oli pelko kävelykatujen varren liike-elämän kurjistumisesta. Suunnittelijoina vyörytimme esiin kansainvälistä aineistoa, joka osoitti toteutettujen kävelykatujen lisänneen kaupan liikevaihtoa. Etunenässä markkinoitiin Kööpenhaminan Strögetin ja Ruotsin monien kävelykatujen kokemuksia - Vesterås pysäköintitaloineen eräänä mallina. Vasta-argumentit olivat voimakkaita - muutos on aina pelottava. Kauppakamarit toimivat aktiivisesti kävelykatuja vastaan. Oikeisto laidasta laitaan pelkäsi kävelykatujen epäonnistumista eikä rohjennut suoda tukeaan. Miten sitten läpimurrot tapahtuivat?

Joensuu sai melko varhaisen kävelykatupureman. Kauppakadulle ja torille valmistui yleissuunnitelma vuonna 1985. Kaupungin puolelta aktiivisia tekijöitä olivat liikenneinsinööri Martti Varis ja kaupunginarkkitehti Manu Tuomisto - monien muiden ohella. LT-Konsultit Oy:n konsulttiryhmässä mukana olivat Liisa Ilveskorpi, Pentti Murole ja Pekka Seppälä. Alikonsulttina ryhmässä työskenteli arkkitehti Timo Vormala. Ruudut olivat muotia. Näin katu ja tori ruudutettiin kauttaaltaan. Toteutussuunnittelun menetimme muotiin tulleessa hintakilpailussa. Se oli masentavaa. Muiden tekemä toteutus täyttää parhaat kriteerit. Kävelykatu valmistui vuosina 2000-2004. Ei moitteita eikä kateutta.

Pietarsaaren Kanavapuistikko – Kanalesplanaden kävelykaduksi 1994
”Kaupunginhallinnon tehtävänä on luoda tulevaisuudenuskoa. Ainoa tapa tämän tekemiseksi on antaa sanalle ja ajatukselle toimintavapaus. Näin voimme antaa hyvän keskustan muodossa lahjan tuleville sukupolville.” Näin päättyi Roger Wingrenin esipuhe Pietarsaaren keskustan liikenne- ja ympäristösuunnitelmaan 1989. Silloin kun Roger tämän esipuheen kirjoitti, tilanne alkoi olla hallinnassa. Liisan kanssa pidimme valtuustolle esitelmää kävelykadun ja keskustan liikenneuudistuksen eduista. Kuvia heijastettiin kahdelle seinälle. Kokouksen jälkeen eräs valtuutetuista kehui esitystä, mutta olisi kaivannut siihen vielä taustamusiikin. Mittava vuorovaikutusprosessi käytiin menestyksellä loppuun. Kokoukset ja esitelmät oli pidetty. Yksi ja toinenkin diashow oli esitelty. Kaupungin vintiltä löydetty pölyttynyt pienoismalli oli plastoliinilla kuorrutettu. Kauppakamarilaisista lautakuntiin, kaupunginhallituksesta virkamiesryhmiin, asukkaista ja osallisista museolaisiin ja koululaisiin - ymmärrystä etsittiin ja sitä myös saatiin. Prosessi perustui selväkielisyyteen ja laajaan havainnollistamiseen. Kukaan ei voinut jäädä epätietoiseksi, millaisesta tulevaisuudesta puhuttiin. Ei siitäkään mihin kaupungin paikkoihin tulevaisuutta sitoutettiin. Eikä siitäkään, mikä oli asioiden ja sitouttamisen mittakaava.

Tämä saattaa olla ensimmäisiä kertoja Suomessa, kun täydellinen vuorovaikutusprosessi tiedotusvälineiden tukemana saatettiin kunnialliseen päätökseen. Päätös oli syystäkin kunniallinen - syntyihän sitten ratkaisevia päätöksiä, jotka johtivat toteutukseen. Ensimmäinen liikenneihmisten pelolla odottama muutos oli eräiden pääkatujen yksisuuntaisuuden muutos jälleen kaksisuuntaisuudeksi - kaikki sujui hienosti ilman onnettomuuksia. Sitten seurasi kauppiaiden kohtalonhetki - kävelykadun rakentaminen. Tämäkin prosessi osoittautui oikein ajoitetuksi ja oikeassa laajuudessa toteutetuksi. Kunnian kukko lauloi kävelykadun vihkimisen hetkellä lokakuun ensimmäisenä päivänä vuonna 1994.

Pieni väliepisodi: Lojun Tripolin asuntoni arabialaisen huoneen tyynyillä väljissä pöksyissä. Vesipiippu kurisee ja ilmastointi hurisee. Kuuntelen Deutsche Wellen kautta tulevaa suomalaista uutislähetystä. Päätös on tehty. Lahden oikorata on valittu viranomaisten toimesta ykkösvaihtoehdoksi. Toisena ilonaiheena oli Pietarsaaren kanavapuistikon valmistuminen. Nyt oli aihetta matkaan. Ensimmäinen kone Eurooppaan ja Helsinkiin. Laivalla Tukholmaan ja X2000- junalla Göteborgiin. Sieltä laivalla Tanskan Fredrikshavniin ja toisella laivalla Osloon. Oslosta junalla pohjoiseen päämääränä Bodö. Sieltä bussilla 200 km Narvikiin. Siis miksi tällä matkalla? Oli menossa ilon ja ylpeyden ristiretki. Voitto oli kotona! Narvikissa jälleen junaan ja kohti Umeåta läpi loistavien tunturimaisemien. Laiva saapui Vaasaan puoliltaöin. Taksi Pietarsaareen. Tapaaminen Pietarsaaren kävelykadulla kello kaksi yöllä. Vastassa Roger Wingren. Kävelykatu oli vihitty edellisenä päivänä. Kaksinkertainen ilon ja onnen päivä.

Pietarsaaressa sisätilojen ja katutilojen yhtymistä tutkittiin laatimalla kaaviot nykytilanteesta ja tulevaisuuden tavoitetilanteesta. Harmaat sisätila-alueet yhtyvät vuorovaikutuksellisesti ulkotilaan. Tulevaisuudessa sisätilan ja ulkotilan avautumiskohtia ehdotetaan laajennettaviksi. Tämä tapahtuisi avaamalla kortteleiden sisäisiä kulkureittejä ja kauppakujia sekä aktivoimalla vajaakäyttöisiä pihoja.
Roger ja Pentti eivät olleet yksin Pietarsaaren monivivahteisessa suunnitteluprosessissa. Liikenne- ja miljöösuunnitelman tekijäjoukkoon kuuluivat kaupungin aktivisteina mm. Gunnar Smeds, Tapio Lehmuskallio, Ben Griep ja Jan-Ole Bäck. Konsultin joukkueessa häärivät mm. Liisa Ilveskorpi, Sirpa Laitinen, Pekka Seppälä ja Björn Silfverberg. Mukana oli myös ympäristöministeriön edustajana Mauri Heikkonen. Kävelykatusuunnitelmassa insinööritieteiden edustajana toimi Raimo Vuori. Taiteellisessa mielessä merkittävän panoksen antoi konservaattori Thorvald Lindqvist - hän määritteli kävelykadun betonikivien värit. Seurauksena Lemminkäinen Oy ryhtyi valmistamaan katukiviä monipuolisemmalla värityksellä - ennen tätä oli vain punaista ja harmaata!

Jyväskylän Kauppakadusta kävelykatu 1995
Lähes puolen kilometrin mittaisen kävelykadun suunnittelu alkoi vuonna 1989 ja se rakennettiin vuosina 1994–1995. Kaikkiaan tehtiin 12 300 m2 uutta pinnoitetta ja kilometrin verran putkistoa. Alueelle istutettiin 18 puuta ja asennettiin 34 uutta valaisinta. Kadun kustannukset olivat noin 9,4 miljoonaa markkaa eli noin 1,5 miljoonaa euroa. Kävelykadun suunnittelua oli edeltänyt liikenteellinen selvittely. Voidaanko silloinen joukkoliikennekatu muuttaa kävelykaduksi? Työn tilaajana oli kaupungininsinööri Osmo Rosti. Suunnittelijoita oli koko joukko. Pääroolissa olivat Liisa Ilveskorpi ja Sirpa Laitinen. Sirpan suunnittelemat valaisimet herättivät alkuun ihmetystä. Alvar Aalto säätiö ei antanut meidän panna kadulle Alvarin valaisimia. Niinpä sitten oli turvauduttava omaan suunnitelmatuotantoon. Wikipedia muuten sanoo kadun palkituimmaksi elementiksi juuri sen omaleimaiset valaisimet: ”sateenkaaren värejä toistava valaisinrivistö tekee epäsuoralla valollaan kävelykadusta näyttävän ympäristön myös pimeän aikaan.”  Liikennesuunnittelijat, etunenässä Petri Jalasto ja Jukka Syvälahti olivat jo todistaneet kävelykadun mahdolliseksi. Katupiirustuksia sulanapitojärjestelmineen laadittiin Paavo Åvistin johdolla. Jyväskylän paikallistoimistosta Timo Vuoriainen ja Elli Kuronen olivat aktiivisia osallisia. Erikoinen tapaus oli viiden metrin mittaisen kadun pienoismallin löytyminen kaupungintalon vintiltä. Tätä mallia käytimme kadun suunnittelussa. Malliin rakennettiin Ellin taidoilla katu kalusteineen.

Jyväskylän Kauppakadun suunnitelmaa tutkittiin kaupungintalon vintiltä löytyneen pienoismallin avulla. Malli oli viiden metrin mittainen. Erityisen hienosti malli toimi, kun kävelykadun suunnitelmaa kehitettiin yhdessä näkövammaisten koulun työryhmän kanssa. Heille ei virtuaalisesta mallista olisi ollut hyötyä. Kysynkin nyt eikö näkökykynsä menettäneille olisi muuallakin rakennettava pienoismalleja joista sormin koittelemalla voisi hahmottaa ympäristöään. Mallin on oltava mittakaavaltaan sellainen, että myös rakennusten muodot ja julkisivut ja katujen kalusteet ovat tunnistettavissa. Nyt digiaikana 3 D tulostuksen luulisi tarjoavan hyvän keinon mallien tekoon.

Tässä se on tilaajaväki ja suunnittelijaväki mallin ympärillä. Kuvassa henkilöt vasemmalta oikealle: Antero Vainio, Jorma Lipponen, Risto Mäkinen, lähes piilossa punatukkainen Liisa, minä itse,  Osmo Rosti ja Pekka Huuskonen.

Messutori ja viuhuva bumerangi
Kaikki tämä tapahtui paljon myöhemmin. Se oli kuitenkin jatkoa jo aloitetulle. Jyväskylän kaupunki ajoi Pekka Kettusen johdolla Lutakon rakentamista. Kongressikeskus oli saatava jalankulkuetäisyydelle Kauppakadusta – Jyväskylän hermosuonesta. Matkakeskus tuki Lutakkoon suuntautuvaa kehitystä. Piste iin päällä oli pyöreä tori juuri harjakorkeuteen nousseen Arto Sipisen toimistorakennuksen äärellä. Torin suunnitelman päätähtenä hääri Daniel Bruun. Hän piirsi leijuvan bumerangin. Arto Sipinen oli bumerangista mielissään. Se synnytti dynamiikkaa.

Pekka Kettunen puhui kaupungin symboleina torista, temppelistä ja tornista. Tässä on tori ja torni. Ehkä messut ovat nykyajan palvontaa ja messutalo nykyajan temppeli. Silloin kokonaisuus olisikin valmis.

Imatran Koskenparras valmistui 1995
Imatra on karjalaisten kaupunki. Kaupunginarkkitehti Erkki Jouhki ajoi aktiivisesti kävelykatua Imatrankoskelle aivan voimalaitoksen partaalle. Hänellä oli varmaan oma taistelunsa päätöksen saamiseksi. Soitankin hänelle. Hän vartioi katuaan. Hän asuu Koskenpartaalla. Hän lähettää tekstarin: ”Vakuutin päättäjät 90-luvun alussa Pietarsaaren ja Jyväskylän suunnitelmilla ja niinhän se valmistui 3 kk ennen Jyväskylää.” Imatralla päätös oli syntynyt helposti. Katu oli ollut jo useana vuonna kesäkävelykatuna. Imatran ajojen aikaan katu oli aina kävelykatuna. Ajatukseen oli totuttu. Päätös pysyvästä kävelykadusta syntyi 1994 ja kävelykatu valmistui 1995.  Erkki on ylpeä Imatran ja Lappeenrannan saamista elävän keskustan palkinnoista. Ottaa vain päähän (leikkisästi), kun molemmat jaettiin vuosi sen jälkeen, kun hän oli siirtynyt muihin hommiin. Jäivät siis palkinnot saamatta. Olisi ansainnut. Minä palkitsen sinut nyt huutamalla HYVÄ ERKKI!

Todisteeksi asuinpaikastaan Erkki lähetti minulle eilen kuvan omalta parvekkeeltaan. Siellä Koskenpartaan kävelykatu siintelee lokakuun yön pimeydessä. Oli lyhyt matka säätelemään suihkulähteitä ja vaihtamaan musiikkikasetteja.

Me saimme ilon laatia kadun yleissuunnitelman. Päätekijöinä olivat jälleen Liisa Ilveskorpi ja Sirpa Laitinen. Sirpa sitten hoiti myös työmaavalvonnan. Kadusta tuli iloinen ja tunnelmallinen. Esiintymislava on suosittu paikka. Suihkulähteet solisevat. Erkki Jouhki toimi alkuaikoina musiikkimestarina äänittämällä kasetteja kävelykadun äänentoistolaitteiden tarpeisiin. Hän kertoi ihmisistä, joihin erityisen vaikutuksen olivat tehneet Jimi Hendrixin Foxy Lady ja Mahalia Jacksonin Silent Night – sopivaan aikaan ja sopivalla säällä. Myöhemmin alueelle syntyi Koskitori. Torikauppaa käydään kuitenkin Valtiohotellin edessä. Pari vuotta sitten joku alueen toimija ehdotti autojen palauttamista kadulle talviaikaan. Ehdotus tyrmättiin. Katu elää.

Koskenpartaan kävelykadulla on kivat kalusteet. Erikoisuutena on kuvassa näkyvä liian kapea penkki kahdelle. Iloiset imatralaiset ovat huomanneet sen tuovan läheisyyttä ja käyttävät sitä kahdenistuttavana.

Sofiankadun museokatu – entinen?!
En suinkaan aio ryhtyä sinun iloksesi ja viisaudeksesi selittelemään kaikkia maamme kävelykatuja ja niiden luomisprosessia. En edes aio mainostaa meidän suunnitteluyhteisömme omia tuotteita tämän enempää. Tiedän että olet nyt jo lähes väsähtämispisteessä. Paitsi että haluan sittenkin muistuttaa eräästä meidän pääkaupunkimme kävelykadusta – kadusta josta tehtiin ensin kaupunginmuseon myötävaikutuksella museokatu, mutta sitten syystä tai toisesta kolmikieliset katukilvet poistuivat, samoin poistuivat puhelinkioski, kaivo ja kaasulamput ja muukin kadun historiallinen rekvisiitta. Miksi?

Sofiankadun oli tarkoitus olla museo – se on yksi Helsingin vanhimmista kaduista. Museokatu valmistui vuonna 2004. Minä olin äärettömän ylpeä tuosta kadusta. Olihan se meidän väkemme suunnittelema. Katu oli jaettu kolmeen osaan. Kauppatorin puoleinen osa kertoi helsinkiläisten kävely-ympäristöstä 1800 luvun puolesta välissä, keskiosa vuosisadan loppuvuosista ja Senaatintorin puoleinen osa 1900-luvun alkuvuosikymmenistä. Helsingin viimeiseksi jäänyt puhelinkioski oli käytössä 1930-luvulla. Kaivo ja vesipostit olivat käytössä ennen sotia. Itse Lumièren veljekset  kulkivat tällä kadulla vuonna 1898 käytyään esittelemässä ”eläviä kuviaan” silloisella hotelli Seurahuoneella. Museokatu lakkautettiin vuonna 2012. Syy: tahdon puute ja saamattomuus. Rahan puute se ei voinut olla. Kaikki oli jo tehty.  Sofiankadusta voit lukea tarkemmin – jos kiinnostaa – blogistani: http://penttimurole.blogspot.com/2014/01/sofiankatu-huokausten-silta-ja.html

Tämä oli kaikki vain alustusta
Minähän olen päätymässä kuumaan kysymykseen Helsingin kävelykeskustasta. Koko tässä kävelykatujen sarjassa piti olla vain neljä osaa. Tarvitaan vielä viides. Se koskee Helsinkiä. Kun nyt tulivat nuo Lumièren veljekset mainittua, niin katsopa siunatuksi lopuksi yksi maailman ensimmäisistä elokuvista. Sen he esittivät Helsingissä vuonna 1898. Filmin pituus on 47 sekuntia. Onko enää aikaa?



 ”L'Arrivée d'un Train à la Ciotat”.   https://www.youtube.com/watch?v=1yv02Lzq5kg