sunnuntai 23. kesäkuuta 2019

Taidetta kiven sisässä


Otsikko antaa ehkä aiheen kuvitella, että kirjoitan taiteesta kaltereiden takana. Se olisi myös hyvä aihe, saada vangeille kiinnostavia harrastuksia pitkän aikansa henkiseksi sisällöksi, mutta siitä en nyt kirjoita. Tulee kuitenkin mieleeni kysyä miten paljon Suomen taiteilijaseurat harrastavat tällaista toimintaa. Ei siitä taiteilusta monikaan voi elinkeinoa saada, mutta siitä voisi saada itseluottamusta tulevaa elämää varten. Ja taiteilijat voisivat saada tyydytystä hyvistä teoista. Niin, tämä blogi ei koske tuota tärkeätä aihetta, tässä kerrotaan Salon taiteilijaseuran vuosinäyttelystä Kiskon kivimakasiinin seinien sisällä.

Kisko on vanhaa kulttuuriseutua. Haapaniemen kartanolinnan rauniot sijaitsevat linnuntietä 3 km päässä Toijan kivimakasiinista. Kivikartano rakennettiin 1400-luvulla. Sitä hallitsivat Tottin, Hornin ja Flemingien mahtisuvut. Kartanosta on jäljellä vain perustukset. Se raunioitui Isonvihan aikoina eli Suuren Pohjan sodan aikoina 1700-luvun alussa. Kiskon seurakunta itsenäistyi Pohjan seurakunnasta 1500-luvulla. Varsinaisesti kunta perustettiin vuonna 1867. Vuonna 2009 kunta liitettiin Salon kaupunkiin. Kiskon seurakunnan erikoisuutena oli sen kuuluminen kahteen lääniin. Kirkonkylä oli osa Uudenmaan lääniä, ja Toija taas kuului Turun lääniin. Seurakuntalaiset rakensivat sitten kaksi kivimakasiinia, yhden kirkonkylään ja toisen Toijaan.

Insinöörinä minua kiinnostavat Kiskon kaivokset. Alueen kaivostoiminnalla on vanhat perinteet, sillä jo 1600-luvulla louhittiin lyijymalmia.  Orijärven kuparikaivos perustettiin vuonna 1757. Se oli Suomen ensimmäinen kuparikaivos. Toiminta loppui vuonna 1958. Kaivoksesta louhittiin sen toiminta-aikana 1,4 milj. tonnia malmia. Kaivosalue rakennuksineen on Museoviraston valtakunnallisesti merkittävien rakennusympäristöjen listalla. Turkoosin värinen vesi vanhassa kaivosmontussa on kiehtova ilmiö. Minun ajoreittini varrella Toijasta kohti Perniötä kurkistelee toisenkin kaivoksen torni. Se on Outokumpu Oy:n uudemman ajan Aijalan kaivos 9 km etäisyydellä Kivimakasiinista. Olen kierrellyt vanhojen aidattujen kaivosmonttujen ympärillä. Kesämökkimatkalla muistan aina katsoa metsän keskeltä kohoavia Aijalan kaivostorneja. Ne ja kaivokset kiihottavat mieltä. Liisaa nuo montut ja vedellä täyttyneet kaivoskäytävät tai jo tieto niiden olemassaolosta pelottavat.  Aijalan kaivos toimi vuosina 1948–1961. Kaivos tuotti kuparia, sinkkiä, rikkiä ja pieniä määriä kultaa ja hopeaa. Kultaa sieltä saatiin koko toiminta-aikana 600 kiloa. Olisi siinä ollut ainekset jo aika moneen vihkisormukseen. Helmikuussa 2017 Aijalan vanhalla kaivosalueella tapahtui laaja maansortuma vanhojen kaivosvesien suihkutessa maan pintaan.

Aijalan kaivostornit ovat kukkulan päällä kuin keskiaikainen linna. Orijärven kaivoksen vesi hehkuu turkoosina.

Olemme nyt Kiskon Toijan kivimakasiinissa. Ruotsin kuningas oli nälkävuosien jälkeen esittänyt toivomuksen (vaatimuksen) makasiinien rakentamisesta ja viljan keräämisestä niihin hyvinä vuosina pahojen katovuosien varalle. Sanovat kiskolaisten vastustaneen tällaista hanketta. Olivat varmoja siitä, että pystyvät asiansa hoitamaan ja viljaa riittäisi pahemmankin varalle. Kuninkaalle olisi riittänyt yksi makasiini, mutta kuntalaiset tai oikeammin seurakuntalaiset riitautuivat siitä, rakennetaanko makasiini Turun hallintoalueelle vai Uudellemaalleko se viedään. Oikeammin kyllä kivikasarmien rakennusaikaan kuninkaalla ei ollut valtaa, olimmehan jo vuodesta 1809 eläneet Venäjän tsaarin kunnioitetussa alaisuudessa. Niinpä sitten panivat paremmaksi ja tekivät kaksi makasiinia. Kirkonkylän kivimakasiini valmistui vuonna 1851 ja tämä meidän taidenäyttelyn pitopaikkamme 7 vuotta myöhemmin.
  
Salon Taiteilijaseuran vuosinäyttely
”Taide, toive ja todellisuus - vapaus, veljeys ja tasa-arvo” on näyttelyn mahtipontinen ja selitystä kaipaava nimi. Näyttely on esillä Salon Kiskon Toijan kivimakasiinilla ajalla 15.6.2019 -18.8.2019. Näyttely on avoinna kaikkina päivinä maanantaita lukuun ottamatta klo 13-17. Sisäänpääsymaksua ei ole, mutta tarkkailijan huomautuksena totean näyttelyn olevan myyntinäyttelyn. Siellä voi suositeltavalla tavalla menettää pääsymaksuun verrattuna suuria rahasummia omaksi ilokseen

Salon taiteilijaseuran vuosinäyttelyn teema kumahtelee oudon ylpeänä. Jotenkin tuo Ranskan vallankumouksen teema on valittu näyttelyn pitopaikan innoittamana, vaikka vallankumous olikin jo vuonna 1789, 40 vuotta ennen makasiinien valmistumista. Näyttelyn kuraattori Heidi Grahn oli taitavasti ja kiitosta ansaitsevalla tavalla kehitellyt näyttelyn kieltämättä vaikeaselkoisesta nimestä kolmen kerroksen alateemat. Alakerran teemana oli luonto ja ihmisen ympäristö. Keskikerroksen teemana oli ihmisen suhde ihmiseen. Ylimmän kerroksen teemana oli satu ja tarina. Kivikasarmissa on helppo liikkua kerroksesta kerrokseen – teemat kietoutuivat toisiinsa.  Matala-askelmaiset portaat on tehty raskaiden viljasäkkien kantajille. Nyt taidenäyttelyn nautiskelija pystyi kepeästi liikkumaan kerrosten välillä. Tässä kulkemisessa ei nyt kuitenkaan liikkumisen helppouden tasa-arvo toteudu täydellä painolla. Onneksi meitä konkkajalkoja on rajoitetusti.

Näyttelyn kuraattori kirjoittaa kauniisti: ”Olemme alituiseen matkalla johonkin, elämme pysyvässä muutoksessa. Kuin nuorallatanssijat tasapainoilemme arjen kohtaamisessa. Vapaus on vain hetki, joka katoaa ja vasta jälkeen päin voidaan nähdä mitä jäi jäljelle. Mutta aina on toivoa uudesta mahdollisuudesta, vapauden alusta. Tunteet ovat osa ihmisyyttä. Ne kuljettavat meitä rakkauden voimalla, kiintymyksen tai ärtymyksen kannattamana, joskus jopa vihan lietsomana. Tasapainon löytäminen vaatii herkkyyttä, toisen kunnioitusta. Vain siten voimme saavuttaa rauhan. Kaikilla ei ole samoja edellytyksiä toimia tässä maailmassa. Miten toteutuu tasa-arvo – ihmisarvo, joka on jokaisella sama syntyperästä, ihonväristä, vammaisuudesta ja terveydentilasta riippumatta?”

Eräitä teoksia
Minä en aio suorittaa taidenäyttelyn yleisarvostelua, en siihen kykenekään. Aion ainoastaan kuvata muutamaa teosta, jotka erityisesti jäivät mieleeni. Kokonaisuuden hahmotus jää kunkin katsojan omakohtaiseksi tehtäväksi. Suosittelen matkaamista Kiskoon. Katsellaan muutamaa huipputeosta.

Taiteenteossa saattaa syntyä käsittämätöntä luovuuden leikkiä. Mitä sanotte tästä teoksesta? Se on Rita Rauteva-Tuomaisen ihmeellinen korento. Teoksen materiaalina ovat vanhat selluloidifilmit. Teos kimaltelee ja hehkuu. Sitä on katsottava yhä uudelleen ja uudelleen eri suunnista. Se muuttaa muotoaan ja hehkuu jälleen uudenlaisena. Ilmeinen julkisen tilan teos, ihme ettei sitä ole viety käsistä. Näin sen jo viime vuonna Salon veturitallien näyttelyssä ja ihastuin.

Toiseen kerrokseen kivutessa kohtaan Hannu Nikanderin teoksen. Se on ihana. Teoksen nimi on Valinnan paikka. Se on öljyvärityö vuodelta 1987.

Hilkka Laakkonen-Vesander, Tuulen tanssi, pastelli. Tässä valokuvassa on yhtäaikaisesti ympäristön todellisuus ja taiteilijan illuusio. Todellisuus syntyy kivikasarmin seinistä ja pylväistä sekä teoksia katselevista ihmisistä. Se heijastuu teoksen lasipinnasta. Toivottavasti taiteilija ei ärsyynny tästä monikerroksisuudesta. Taiteilijan käsiala on lumoava. Kuva on tehty valkoisella pastellilla mustalle paperille. Teos kuvaa naista nykyajan yhteiskunnassa. Seksuaalinen vapautuminen vaikuttaa kaikessa. Taiteilija kirjoittaa: ”Tätä teosta tehdessäni olen ajatellut naisen vapautumista. Tuulen tanssi tuntuuu iholla kuin toisen ihmisen kosketus. Ihon herkkyys tuntoelimenä kasvaa iän karttuessa. Nykyään keskustellaan avoimesti sekä nuorten että vanhusten seksuaalisuudesta, joka on hyvä asia.” Jos haluaisin jonkun teoksen nyt ostaa, niin ostaisin juuri tuon lumoavan teoksen. Paljonkohan se maksaa?

Toinen Hilkka Laakkonen-Vesanderin teos kertoo miehestä: Miehen suru, pastelli. Tuokin valokuva täynnä heijastuksia meistä katsojista - teos osana meitä.  Teos muistuttaa miehen tuskasta. Mies ei osaa purkaa tuskaansa, sillä hän ei osaa itkeä.  Taiteilija kirjoittaa: ”Suomalaisella miehellä ei ole ”sydänystävää”. Pitänee paikkansa ainakin suurten ikäluokkien ja sitä vanhempien joukossa, kuten myös: mies ei saa itkeä! Mitä mies sitten tekee, kun meinaa liikutus iskeä? Kääntää päänsä pois, ettei kukaan vain huomaa. Valvoo ja itkee öisin, kun vaimo nukkuu? Eikä se viinan tuoma lohtukaan ole vieras asia. Uskon ja toivon, että nuorempien sukupolvien miehet saavat tuoda tunteitaan esille kuten naisetkin.”

Arja Pykäri: Tuulen kannattamat, öljy kankaalle, 2019. Taiteilija kirjoittaa: ”Pakko lähteä, pääsenkö pakoon, itseäni ja elämän historiaa! Ollaanko kaikki samassa junassa, tasa-arvoisia, toinen voi lähteä, toinen ei? Onko kaikki jo tässä itsessäni. Pitää vain nähdä!!!

Arja Pykäri: Havahtua, öljy kankaalle, 2019. Taiteilija kirjoittaa: ”On niin vaikea valita, tuntee itsensä päättömäksi, missä vapaus? Luottamus, mikä kuuluu veljeyteen, mitä se on, kun on pakko heittäytyä tuntemattoman varaan?

Arja Pykäri siteeraa näyttelytekstissään Vexi Salmen laulua:

Maailma on kaunis ja hyvä elää sille (Vesa Matti Loiri)


Seppo Lagom: Fantasia, öljy kankaalle, 2018. Taiteilija kertoo: ”Käsittelen maalauksissani luotoa ja sen monimuotoisuutta. Aihemaailmani nousee varsinaissuomalaisesta maisemasta. Näissä maisemissa on samanmoinen henki kuin Toscanan näkymissä. Teoksissani valo ja väri ovat tärkeät.” Portaissa astelee nuori nainen, pianisti Kaisa Kaartinen, hän joka esitti avajaisissa Sibeliuksen musiikkia vaikuttavalla tavalla. Portaissa ei voi olla kuulematta hikisten viljankantajien puhinaa, heidän, jotka 70 kilon säkki selässään kiipesivät portaita makasiinin ylisille.

Liisa Ilveskorpi: Tuomiopäivä Firenze-Aleppo, akvatinta, etsaus, 2018. Taiteilija kertoo: ”Kaupunkien kokeminen ei ole jättänyt minua rauhaan. Olen halunnut kuvat kaupunkien kehittymistä elämyksien, kulttuurien ja hyvän sosiaalisen elämän paikkoina. En ole voinut sulkea silmiäni toisenlaiselta tulevaisuudelta. Vanhat ikiaikaiset kaupunkikulttuurit häviävät, peruuttamattomasti. Ihmiset pakenevat, kaupunki ei tarjoa enää suojaa, kulttuuria, tulevaisuutta.” Liisa on iloinen. Hän ei pelkää, mutta pelkää sittenkin – tulevien polvien puolesta. Damaskoksen ja Aleppon rauniot järkyttävät. Ja vielä sekin, ettei meidän puhtaasti omaehtoisen kristillisen kaaoksemme ajasta ole kuin 80 vuotta. Pelkää ihmisen raadollisuutta, uskon avulla ja ilman.

Näyttelyssä on 60 työtä. Taiteilijoiden galleria on monipuolinen ja vaikuttava. Tässä ovat kaikki nimet: Erja Alander, Gloria Badarau-Heikkilä, Larisa Evstifeeva-Auraniemi, Liisa Ilveskorpi, Anna-Maija Junnila, Petra Kallio, Keanne van de Kreeke, Hilkka Laakkonen-Vesander, Seppo Lagom, Hanna Lamnaouer, Lotta Leka, Laura Naukkarinen, Hannu Nikander, Liisa Pietola, Arja Pykäri, Rita Rauteva-Tuomainen, Aila Salmivaara, Helena Suni, Tea Tikka, Andrea Vannucchi ja Hanna Virtomaa. Voin ehdottomasti suositella Kiskon visiittiä. Samalla voi käydä kurkistamassa vaikkapa Orijärven kaivosta. Sen turkoosista vedestä voi saada ihania heijastuksia.

En malttanut olla laittamatta tähän loppuun vielä selfietä, jonka otimme ystäväni Ykä Piirron kanssa Andrea Vannuchcin ja Tea Tikan teossarjan edessä. He olivat toteuttaneet yhteisötaiteellisen kiertävän valokuvastudion Salon kaupungin vanhuspalvelun kymmenessä hoivayksiköissä. Kiertävän studion taustoina käytettiin vanhan ajan tyyliin maisemamaalauksia.  Kansalaisopiston valokuvaopiskelijat osallistuivat työhön. Hienoa yhteisöllisyyttä – mainio idea ja teos.

Toivotan teille hyvää matkaa Kiskon kivimakasiiniin.

lauantai 15. kesäkuuta 2019

Pysyvätkö Suomi tai Västanfjärd asuttuina?

Suomessa on alle 1000 asukkaan kuntia 14 kappaletta. Niistä 9 sijaitseen Ahvenanmaan maakunnassa. Pienin kunta on Sottunga. Siellä on vain 91 asukasta. Kemiön saaren entisistä itsenäisistä kunnista Västanfjärdissä oli aikanaan (2008) 790 asukasta ja Dragsfjärdissä 3200 asukasta. Myös Hiittisten 700 asukkaan kunta oli aiemmin liitetty Dragsfjärdiin. Liittyessään vuonna 2008 Kemiön ja Dragsfjärdin kanssa Kemiönsaaren kunnaksi Västanfjärdin kunnan asukkaista 88 % oli ruotsinkielisiä. Nykyisessä Kemiönsaaren kunnassa on 6700 asukasta, joista 68 %:lla ruotsi äidinkielenä.

On hieman pakko aina yrittää oppia jotain blogeja tehdessä. On kummallista, miten itsestään selviä asioitakin joutuu hahmottamaan itselleen uudelleen ja uudelleen. Yksi näistä on eri kielten osuus. Taas havaitsee, miten yksikielinen maa Suomi on. Ylemmästä kuvasta havaitsee keltaisella värillä merkityn ruotsinkielisten osuuden säilyneen lähes vakiona viimeisen 28 vuoden aikana. Ruotsinkielisiä on 5,2 %. Kun kävelet kadulla ja kohtaat ihmisiä, niin 5,2 ihmistä sadasta on ruotsinkielisiä, 1,4 sadasta on venäjänkielisiä ja 0,9 sadasta on vironkielisiä. Arabiaa puhuu 5 tuhannesta vastaantulijasta ja somaliaa 4 tuhannesta vastaantulijasta. Muita kuin suomen tai ruotsinkielisiä on 12 ihmistä sadasta. Alempi kuva kertoo kesäpaikkani eli Kemiönsaaren väestömuutoksesta ja kielijakaumasta. Ruotsinkielisiä on 68 %, suomenkielisiä 28 % ja muita kieliä 3 %. Suomenkieliset sinnittelevät 2000 asukkaassa. Ruotsinkielinen väestä vähenee tasaisesti. Historiallisesti Kemiönsaaren väkiluku oli nykyisellä tasolla eli 6000-8000 asukkaassa 1700- ja 1800-luvuilla. 1890 väkiluku alkoi voimakkaasti nousta ja 1910 oltiin jo 14000 asukkaassa. Vuonna 1950 alkoi voimakas maaltamuutto ja vuonna 1990 oltiin 8000 asukkaassa. Jyrkkyydeltään 1880-1910 nousu oli sama kuin 1950-1990 pudotus.

Suomi asuttuna
Vietän täällä kesääni, siksi tämä nyt kiinnostaa. Hallitusohjelmassa julistetaan aatetta pitää Suomi asuttuna, tarkkaan sanottuna näin: ”Toteutetaan harvaan asuttujen alueiden parlamentaarisen työryhmän esityksen pohjalta vaikuttavuusarviointi ja muodostetaan toimenpideohjelma kokeiluineen elinvoiman ja hyvinvoinnin kehittämiseksi myös väestöään menettäville alueille.” Onko tämä alue harvaan asuttu ja onko tämä alue väestöään menettävä? No jos asukastiheys määrittelisi harvaan asutun niin aika harvaa on. Kemiönsaaressa asuu 10 ihmistä maaneliökilometrillä. Jos meret otetaan mukaan, asukastiheys on 2,4 as./km2. Väestö on ollut vähenemään päin. Vuodesta 1990 Kemiönsaaren väestö on vähentynyt keskimäärin 0,8 % vuodessa mikä on keskimäärin 60 asukasta vuodessa.

Olen kirjoitellut aika monta blogia näistä seuduista. Niitä voi muun lukemisen puutteessa tarkastella:

Axel Oxenstjerna ja oppimismenetelmänä Bert-Lancaster
Kaikki alkoi, kun Axel Oxenstjerna sai Kemiönsaaren läänityksenä Ruotsin kuningas Kustaa II Adolfilta.  Oxenstjerna oli kuninkaan uskottu ja valtakunnankansleri. Hän oli hallinnon ja koulutuksen uudistaja. Hänen kuuluisa lauseensa on jäänyt historiaan. Se oli hänen omalle pojalleen antama viisaus: ”Tulet hämmästymään, kun havaitset, miten vähällä järjellä meitä hallitaan.” Hänen toimestaan Kemiön saarelle perustettiin Suomen ensimmäinen koulu vuonna 1649. Se oli nimeltään Tjuda Pedagogi. Koulumäki on kuitenkin tallella. Siinä on Liisan ja kumppaneiden ateljetalo. Ensimmäisistä koulurakennuksista ei ole jäänteitä, mutta 1700-luvun lopulla rakennettu koulurakennus on nähtävillä ja vierailtavissa Sagalundin ulkoilmamuseossa Kemiön keskustassa. Koulurakennus siirrettiin Sagalundiin vuonna 1914. Tässä koulussa sovellettiin 1800-luvun puolivälistä alkaen opetusmenetelmänä Bell-Lancaster -systeemiä. Mitä se on? Se on sitä, että pitemmälle oppineet koululaiset opastavat tovereitaan. Mainion älykästä! Tämä menetelmä tulisi ehdottomasti ottaa käyttöön nykykoulutuksessa. Minua, diletanttia, ajatus melkein huimaa! Kotona olen kuunnellut Antin ranskan lukua ja yrittänyt kuulustella. Ei tule mitään. Isoveli Eemeli ryhtyy kuulustelemaan. Kaikki sujuu ongelmitta. Eemelin kommentti: ”siitä on niin kauan, kun sinä kävit koulua, että olet jo kadottanut taidon ymmärtää oppimisprosessin sielunelämää tai oliko se vastentahtoisen oppilaan sielunelämää.”

Kirjoittelen nyt Västanfjärdistä, sillä kokkihenkilömme Eemeli on saanut täältä kesätyöpaikan. Ajelen nyt alvariinsa Gästerbyn ja Brännbodan väliä kokkiapulaista kuljettamassa. Hän on kesätöissä Ravintola Kansakoulussa Brännbodantiellä. Kesätyö motivoi. Vauhtia riittää. Minä olen puolestani joutunut vakavasti pohtimaan tuota hallitusohjelmakysymystä maaseudun tyhjenemisestä näitä hienoja maaseutupaikkoja edestakaisin varvatessani. Olen myös pakosta joutunut ihmettelemään näiden maalaisten mahtavaa yhteisöllisyyttä heidän järjestäessään kylän kesäohjelmia. On se aivan uskomatonta, kun lukee Västanfjärd BULELTINIA ja tutkii kesäohjelmakirjoa. On siis Shakespearen Kesäyön unelmasta Huutokauppakeisariin ja kaikkea siltä väliltä – ilta illan jälkeen.

Västanfjärd on kuuluisa laivanrakennuksestaan. Se on kuuluisa myös kaivoksistaan ja kalkkikivilouhimostaan ja monesta pienestä ja yhdestä suuresta kalkkiuunista. Uuni sijaitsi juuri tuossa naapurissa Kalkholmenilla. Aivan näköetäisyydellä olevan Västanvikin ratsutilan omisti Suomen sodan jälkeen Vänrikki Stoolin tarinoissa esiintyvä eversti Carl Johan von Konow. Taitaa miltei välttämättä tuo Konow olla ystävämme arkkitehti Ossian von Konowin esi-isiä. Ossian oli yksi niistä profeetoista joka halusi pitää ainakin eteläisen maaseudun keskukset asuttuna puutarhakaupunkeja hellimällä ja rautateitä rakentamalla. Taisipa hän kuitenkin haluta tyhjennettäviksi Lapin ja muut ns. syrjäseudut. Oli pakko katsoa mitä hän ajatteli Kemiön seudusta. Salo ja Tammisaari olivat puutarhakaupunkeina, mutta harmi kyllä tälle saarelle ei vihreätä lähiötä ollut herunut – mutta eipä ole rautatietäkään.

Oikeastaan täällä on varsin mielenkiintoista, kun ajattelee tämän saaren teollista kuhinaa menneinä vuosisatoina. Kalkinpolttoa aloiteltiin talonpoikaistoimintana 1500-luvulla. Raudan jalostusta aloiteltiin, kun kuningas halusi aatelisille muutakin puuhaa kuin maanviljelyä. Taalintehtaan rautatehdas sai suuremmassa mitassa alkunsa 1700-luvun alussa. Björkbodaan rakennettiin kankirautavasara, jolla turvattiin raudan jatkojalostus. Tehtaan menestys oli maailman kauppatilanteen mukaan vaihtelevaa. Venäjän ja muun maailman tullisodat vaikeuttivat toimintaa. Aina kuitenkin noustiin ja 1930-luvulla Taalintehtaalla oli 800 työntekijää. Saarella oli useita kymmeniä telakoita. Mitä sitten merkitsevät jatulintarhat kirkon läheisyydessä. Oliko kysymyksessä henkien taistelu?

Västanfjärdin vuonna 1760 rakennettu vanha kirkko. Tässä kirkossa on tapana kuunnella Kemiönsaaren Musiikkijuhlien kynttiläkonsertti. Tänä vuonna se on lauantaina 13.7.2019 kello 22:00. Tapaammeko siellä?

Kaivostoimintaa harjoitettiin useassa paikassa. Maaperässä esiintyy kalkkipitoisia kivilajeja ja siksi kalkkikiven louhimisesta ja polttamisesta tuli tärkeä elinkeino jo 1500-luvulla. Kiviaines kuumennettiin 900 asteeseen ja siitä tuli sammuttamatonta kalkkia. 1800-luvulla Paraisten ja Kemiön seudulla poltettiin 70 % Suomen tarvitsemasta kalkista. Mihin sitä kalkkia sitten tarvittiin. No, me rakentajat tiedämme, että kalkkia tarvittiin laastiin, jolla taloja ja piippuja muurattiin, myös maatalouteen ym. Kemiön saaren suurimmat kalkkikaivokset esiintyvät Västanfjärdissä. Ne olivat aluksi vain kuoppia tai hautoja. Suurimmat sitten menivät jo 70 metriin. Seudulla yritettiin louhia myös rautaa ja hopeaa. Myös kuparia etsittiin. Pegmatiittia ja kvartsia sitten löytyi. Maasälpää alueella on louhittu jo sadan vuoden ajan - vieläkin.

Tuossa juuri kahvipaikkani naapurissa Kalkholmenilla on ollut 20-luvulla rakennettu maamme suurin rengasuuni kalkinpolttoa varten.  Siellä oli myös 65 metriä korkea savupiippu. Piippu räjäytettiin vuonna 1959 symbolina kalkinpolton loppumiselle ja samassa rytinässä erään elinkeinon kuolinkellot soivat. Paikalla oli myös 3 km:n mittainen köysikuljetin jolla kiiviaines tuotiin uunille. Huikeata ajatella.

Kauppamerenkulku ja laivanrakennus olivat kemiöläisten merkittävä elinkeino. Talonpojat olivat porvarimerenkulkijoiden kiusaksi harjoittaneet kansainvälistä kauppaa Tallinnaan ja Tukholmaan. Hämeestä kauppareitit kulkivat Salon ja Kemiön seudulle. Yrittivät välttää Turun ahnaat porvarit ja laivat. Kirjoitinkin tuosta blogissani: http://penttimurole.blogspot.com/2018/08/venematkalla-salon-torille.html  Hiljalleen talonpokaispurjehdus vapautui rajoituksistaan ja ajalla 1830-1880 laivoja rakennettiin runsaasti. Erityisesti Krimin sodan jälkeen telakkatoiminta kiihtyi. Oolannin sota 1854-1856 oli tuhonnut paljon suomalaista kauppalaivastoa ja talonpokaismerenkululle aukesi tilaisuus.  Kemiönsaarelaisten oman laivaston yhteenlaskettu vetoisuus nousi 1800-luvun alun 400 tonnista vuosisadan lopun 6000 tonniin. Suurimmat talonpoikaispurjehduksen laivat olivat vetoisuudeltaan 200-400 tonnia, keskikoko taisi olla 100 tonnia. Tästä voisi päätellä laivojen lukumääräksi vuosisadan lopulla 40-50 kappaletta. Melko hurjaa ja laivat oli vielä rakennettu näillä rannoilla. Kirjoittavat että saaren rannoilla oli yli 40 sellaista lahtea, joilla laivoja rakennettiin. Nyt kun saarta kiertää on parasta paaluttaa nuo entiset telakat mielenmaisemaansa.

No, eräs käsittämättömän kunnioitettava suoritus oli jahti Eugenian rakentaminen ensin Sagalundissa ja sitten viimeistely Västanfjärdissä. Hankkeen puuhaajat onnistuivat keräämään laivanrakennuksen ympärille yli 60 hengen tukijaporukan ja ammattitaitoiset rakentajat talkooväkineen. Sillä tehtiin mahdoton mahdolliseksi. He rakensivat 1879-luvun lopulla rakennetun ja Hiittisissä 1951 uponneen jahti Eugenian mallin mukaisen jahdin alusta loppuun. Rakennustyö alkoi 1977 ja vesillelasku tapahtui vuonna 2000.  Nyt jahti seisoi minun ihailtavanani tuossa Västanfjärdin Kalkholmenin laiturissa. Näkemäni perusteella voisin suositella purjehdusta. Niitä tehdään tänä kesänä kuulemma Kasnäsistä mm. Örön entiselle sotilassaarelle sekä Bengtskärin majakalle.

Lopuksi laitan tähän vielä mainostamani Västanfjärd BULLETININ kylälehden otsikkolehden. Sieltä löytyy tuo ihmeellinen kesäohjelma kaikkinensa. 


KLIKKAAMALLA SEURAAVAAN LINKKIIN SAAT ESILLE SAGALUNDIN MUSEON INTERAKTIIVISEN ESITTELYN KEMIÖNSAAREN HISTORIASTA JA MATKAILUKOHTEISTA.




torstai 6. kesäkuuta 2019

CO2 ja noitien taikayö


Nyt on hallitusohjelma julkaistu ja ministereiden nimetkin ovat tiedossa. Tämä on varsin mielenkiintoista. Hallitusohjelman sanotaan olevan lupauksia täynnä. Oppositio väittää ohjelmaa toiveiden tynnyriksi. Kyllä, sitä se on. Monet toiveet tulevat kuitenkin myöhemmin tarkistettaviksi. Kaikki riippuu uusien työpaikkojen määrästä ja työn synnyttämistä verotuloista. Suurimpia rahapotteja ovat tietysti terveydenhuolto, sosiaalihuolto ja koulutus. No, miksipä ei, sillä niiden osuus valtion budjetista on 53 %. Liikenne on rahankäytössä pieni toimialue. Viimeisessä budjetissa liikenteen osuus oli 5 %. Investoinneissa liikenneinvestoinnit tuskin näkyvät jakopiirakassa. Hallitusohjelman idea siinä, että jokavuotisissa budjettineuvotteluissa tarkastetaan tilannetta uudelleen, on jonkinlaista viisasta säätelysuunnittelua. Suurten investointipakettien osalta tämä on kuitenkin ongelmallista. Pitäisi olla pitkäjänteisyyttä. Halusin nyt kuitenkin tehdä itselleni selväksi millaisia painotuksia hallitusohjelma sisältää. Tapani mukaan laskin sanoja. Jos ja kun tällaiset ohjelmat ovat suuresti ehdollisia niin sanojen määrä ilmaisee ainakin hieman hallitusohjelman painotuksia – näin luulen.

Eniten sanoja käytettiin seuraavista asioista: verot, koulutus, sosiaali-, terveys, yritykset, talous, raha, kaupunki, korkeakoulu, investointi, lapset, kilpailukyky, hiilineutraali, digitalisaatio, kulttuuri ja ekologinen. Muita tärkeitä sanoja olivat mm. opetus (8), vanhukset (7), hiilinielu (6), päästökauppa (6), kiertotalous (5), ilmastonmuutos (4) ja liikenne (4). Sanoja joita ei lainkaan mainittu olivat mm. tieverkko, moottoritiet, työttömät, jakamistalous, kasautuminen ja tiivistäminen. Yhden kerran mainittiin: infra, ruuhkamaksu, yksinäisyys ja maaseutu. Kaksi kertaa mainittuja sanoja olivat: veroparatiisi, metsätiet, ammattikorkeakoulu, yksinhuoltaja, alkoholi ja metsitys.

No, mitä tästä sanojen galleriasta voimme päätellä?
Sanot ehkä, ettei mitään. Tämä on vain sanoilla leikkimistä. Minusta ainakin sen voi päätellä, että verotulot ja käytettävissä olevat rahat ratkaisevat miten koulutusta, sosiaalihuoltoa ja terveyspalveluja voidaan kehittää. Yritykset ovat myös painopisteessä. Tiedetään että menestyvä yritystoiminta on taloudelliselle kehitykselle ratkaisevaa. Kaupungit ovat myös päässeet listalla korkealle. Kaupungit mainitaan 45 kertaa kun maakunnat mainitaan 8 kertaa ja maaseutu vain yhden kerran.

Minua kiinnosti erityisesti kaksi sanaa: liikenne ja hiilineutraalisuus. Ne liittyvät osittain yhteen. Liikenteen CO2-päästöt Suomessa ovat noin 12 milj. tonnia vuodessa. Koko maailmassa liikenteen päästöt ovat 8500 milj. tonnia. Suomen osuus päästöistä on 0,14 %. Liikenteen päästöistä maailmassa 86 % tulee maaliikenteestä, 8 % meriliikenteestä ja 6 % lentoliikenteestä. Suomessa vastaavat osuudet ovat ehkä meri- ja lentoliikenteen osalta maailmantilastoa hieman suuremmat. Luvuista en muuten saa selvää. Kotimaan liikenne on kyllä selvillä, mutta ulkomaanliikenteestä ei saa selvää. Liikenteen päästöt ovat 20 % maailman kaikista CO2-päästöistä. Suomessa liikenteen päästöt ovat 24 % kaikista CO2-päästöistä. No, tässä on nyt tuo äsken mainittu epäselvyys kansainvälisen merenkulun ja kansainvälisen lentoliikenteen päästöistä – minne ne kuuluvat, bisneksen tekijälle tai kiinalaiselle matkustajalle? Tässä on myös tuo toinen kysymys. Minne kuuluvat autonvalmistuksen päästöt? Onko suomalainen autonostaja vapaa autonsa valmistuksen päästöistä? Opettakaa nyt minua viisaat.

Maailman CO2-päästöt ovat nousussa. Se mikä oli vuonna 1990 23 mrd. tonnia on nyt 40 mrd. tonnia. EU ja USA ovat onnistuneet vähentämään osuuttaan maailman päästöistä, mutta absoluuttisesti niiden omat päästöt eivät ole juuri vähentyneet. Suomi on melko marginaalinen toimija. Me tuotamme 0,13 % maailman CO2-päästöistä. Kuvaan on merkitty myös liikenteen CO2-päästöt. Maaliikenne tuottaa 20 % maailman päästöistä. Meriliikenteen ja lentoliikenteen osuus on kummallakin noin 2 %:in tienoilla. Asia ei ole kuitenkaan aivan yksinkertainen. Kysymys ei ole vain hiilidioksidista.

Maailman CO2-päästöt maittain osoittavat Suomen jäävän melko vähäpätöiseksi toimijaksi. Kun ei tahdo saada piirakasta minkäänlaista näkyvää palaa. Tällä en tahdo sanoa Halla-ahon tavoin meidän hoitaneen asiamme. Haluan huomauttaa, ettei Suomi ole EU:n tai maailman parhaasta päästä per capita päästöjen suhteen – niin kuin eräs hallituspuolueen edustaja mainosti. EU:ssa vain kahdeksan maata 28:sta on meitä huonompia ja koko maailmassa vain 30 maata 300:sta on meitä huonompia. Toivon kuitenkin, että uuden hallituksen kunnianhimoiset tavoitteet kääntyvät meille kunniaksi. Liikaa hehkutusta kannattaisi kuitenkin välttää. Totuudessa kannattaa pysyä.

Liikenne ja hiilineutraalisuus – noiduttu ympyrä
Ryhdyin kahlaamaan läpi liikenteen ja hiilineutraalisuuden hallitusohjelmatavoitteita. Ehkä on väärin aloittaa liikenteestä, mutta aloitan kuitenkin siitä. Syyn ehkä tiedätte. Vaalikeskustelussa liikenne oli kovasti pinnalla. Liikenteen ratainvestointien sanottiin vaikuttavan voimakkaasti hiilidioksidipäästöihin ja kasvihuoneilmiöön. Sanna Marin, tuleva liikenneministeri, hän etenkin hehkutti näitä asioita ja tuntui niihin uskovan. Tampereen tunninjuna oli tietysti lähellä hänen sydäntään tulevia virkamatkoja ajatellen. Turun suunnan Li Anderssonilla on hänelläkin oma lemmikkijunansa jo pitkällä valinkauhassa. Helsingille tärkeitä hankkeita ovat olleet Pisara ja Lentorata Espoon kaupunkiradan lisäksi. Onko hallituksessa näiden hankkeiden ajajia? Hieman saattaa olla nihkeätä. Tallinnan tunnelillekaan ei ole löytynyt puolestapuhujia, vaikka jotkut vihreät ovatkin aiemmin kovasti asian puolesta hehkuttaneet. Muuten käsittämätöntä että juuri vihreät.

Nyt hallitusohjelmaa laadittaessa on jäitä pantu hattuun. Raha, tai sen puute on luonut sordinon. Minä uskon raideliikenteeseen ja haluan sitä kehitettävän. Toisaalta uskon myös realismiin aikataulujen suhteen. Kysymys on prosessista joka ei mahdu yhteen 12 vuoden ohjelmapakettiin. On kysymyksessä prosessi, joka vaatii ainakin 10 hallituksenvaihdosta ja yhtä monta hallitusohjelmaa, muassaan uusia kokonaisarvioita ja vaikutusarvioita. Hallitusohjelmassa kirjoitettiin liikenneverkoista 9 sivua. Se on 3 % koko sivumäärästä. Liikenne tosin esiintyi vaikutustekijänä monessa muussakin luvussa. Mitä siellä sanottiin?

Hallitusohjelman laadinnassa käytetään asiantuntijoita. Myös lobbareista tuli suuri kohu. Laskin tuolta asiantuntijalistalta liikenneverkon työryhmän asiantuntijoiden työpaikkajakauman. Hieman puisevalta näyttää, mutta hyvä ohjelmahan siitä tuli.

Perusväylänpito ja korjausvelka on otettu vakavasti. Hallitusohjelmassa ehdotetaan selkeästi 300 miljoonan euron vuosittaista tasokorotusta. Päärataverkon kehittämisen, matka-aikojen nopeuttamisen ja liikenteen välityskyvyn parantamisen rinnalle sanotaan nousseen uusia merkittäviä suurhankkeita, jotka odottavat rahoitusta. Raideinvestointien määrää halutaan kasvattaa nykytasosta. Rautateiden nopeutus- ja turvallisuustoimenpiteitä toteutetaan kuitenkin perusväylänpidon tasokorotuksen sisällä. Hallitusohjelma toteaa suurimman kasvihuonepäästöjen vähennysmahdollisuuden olevan tieliikenteessä.  Hallitus lupaa antaa kesäkuussa 2019 lisäbudjetin, jossa käynnistetään merkittäviä liikennehankkeita. Väyläverkoston kokonaiskehittäminen linjataan osana parlamentaarisen työryhmän esittämää 12-vuotista valtakunnallista liikennejärjestelmäsuunnitelmaa. Erityisesti rataverkkoa ja raideliikennettä koskeville miljardihankkeille on syytä tehdä laaja- alainen vaikutusten arviointi – näin sanotaan. Suunnittelijoilla tuntuisi riittävän töitä.

Hallitusohjelma tekee kuitenkin selkeitä rajauksia. Liikenneinfrastruktuuri halutaan pitää valtion käsissä. Hankeyhtiöissä tulee säilyttää julkisomisteinen määräenemmistö. Hankeyhtiöiden pääomitus toteutetaan julkisen talouden tasapainon ja menokehyksen raameissa. Edellisen liikenneministerin yltiöpäinen määrätietoisuus on siten muuttunut järkeväksi harkinnaksi. Hallitusohjelma ei muuten puhu paljoakaan rautateiden yksityistämisen autuudesta. Mainitsee vain tarpeen seurata HSL:n lähiliikenteen kilpailutuksen tuloksia. Mielenkiintoista on pohdinta siitä tuottaisiko VR:n osinkotulojen käyttö palvelutason korotuksiin, liikenteen ostoihin ja kaluston modernisointiin paremman kokonaistuoton kuin valtionkassan yleiskatteeksi päätyminen. No, varmaan tuottaisi.

Hallitusohjelmassa on pitkä lista toimenpiteitä. Oikeastaan hieman liiankin pitkä tällaiseen strategiapaperiin. Minua kiinnostaa erityisesti liikenneturvallisuuden uusi tuleminen. Suomi ei ole päässyt liikenneturvallisuuden eliittimaiden joukkoon, vaikka lähellä ollaankin. Euroopassa 9 maata on Suomea parempia. Ruotsissa liikenneonnettomuuksissa kuolleita on 2,5 henkeä 100000 asukasta kohti. Suomessa luku on 3,7.

Liikenneturvallisuutta haastavampi juttu on liikenteen päästöjen puolittaminen vuoden 2005 tasosta vuoteen 2030. Halutaan vähentää saastuttavia liikennesuoritteita ja lisätä joukkoliikenteen sekä pyöräilyn ja kävelyn matkasuoritetta. Viimemainittujen suoritetta olisi tarkoitus kasvattaa kymmenessä vuodessa kolmanneksella. Kulkutapojen muutos on suurempi haaste kuin helposti kuvitellaan. Vielä vaikeampaa on saavuttaa päästötavoitteita. Olen väittänyt kysymyksessä olevan ”noiduttu ympyrä”. Laskin joku aika sitten blogissani raideliikenteen kasvattamisen vaikutusta liikenteen päästöihin. Laskin myös urbanisaation ja tiivistämisen vaikutusta. Surullista kertoa, että raju rautatieliikenteen kasvattaminen vähentäisi liikenteen päästöjä ehkä 8 % ja reipas kaupungistuminen vähentäisi liikenteen päästöjä 5 %. Sähköautojen ja biopolttoaineita käyttävien autojen raju lisäys saisi aikaan päästöjen vähennyksiä 30 % vuoteen 2030 mennessä ja 50 % vuoteen 2050 mennessä. Nämä keinot eivät riitä. Tarvitaan pakkokeinoja!

Nappasin tämän kuvan ja kuvatekstin blogistani: https://penttimurole.blogspot.com/2019/04/hallitusohjelmarumbaa-ilmastosta-ja.html . Olen ihmetellyt autokannan muutosta ja päästöjen vähenemistä. Oletan autojen myynnissä tapahtuvan suuren käänteen viiden vuoden sisään. Vuonna 2030 myytävistä autoista 80 % olisi vähäpäästöisiä. Niistä noin kaksi kolmannesta täyssähköautoja. Tämä tarkoittaa, että Suomen autokannassa vuonna 2030 olisi 5 % sähköautoja (230000 sähköautoa) ja 24 % vähäpäästöisiä autoja sähköautot mukaan luettuna (610000 vähäpäästöistä autoa). Tällainen kehitys tarkoittaisi, että henkilöautoliikenteen pakoputkipäästöt vähenevät vuoteen 2030 mennessä nykyisestä 10 milj. tonnista 8 miljoonaan CO2-tonnin ja vuoteen 2050 mennessä 5 milj. CO2-tonniin. Tämähän ei meille riitä. Noiduttu ympyrä tosiaankin. Näissä minun päästölaskelmissani ei ole mukana autojen elinkaaripäästöjä, ei suinkaan, mukana ovat vain auton käytössä syntyvät päästöt. Onko niin että sähköautojen valmistuspäästöt jätetään jenkkien, kiinalaisten sekä muiden autontuottajamaiden taakaksi. Ne eivät meihin liity. Jos nyt kuitenkin haluaisimme ajatella kokonaisvastuuta ja ottaisimme kontollemme ostamiemme autojen elinkaaripäästöt tulisi vuoden 2030 CO2-päästöiksi 11 milj. tonnia ja vuonna 2050 olisimme tasolla 9 milj. tonnia. Tästä ei kukaan puhu.

Tullaan sitten näihin miljardihankkeisiin. Kuten sanottu varovaisia ollaan. Pisara mainitaan vain yhdellä sanalla, Lentoradasta ei ole mainintaakaan puhumattakaan Tallinnan tunnelista. Tampereen ja Turun tunninjunat ovat luonnollisesti ministereiden lempihankkeina. Pääradan parantaminen kuuluu luonnollisesti samaan sarjaan. Hieman yllättää maininta Helsingistä itään suuntautuvasta radasta. Kerava-Kouvola rata tietysti pukkaa päälle. Kerava-Porvoo-Kotka suunnalla ollaan hiljaisempia. Lapin radoista ei ole mainintaa.

Nopeiden toimien lista päästöjen vähentämiseksi ja kiertotalouden edistämiseksi on kaikin puolin asiallinen luettelo. Sitä nyt ei olisi tarvinnut hallitusohjelmaan kirjata. Listan toteuttaminen on maalia hallinto- ja virkamiestoimintaa josta ei poliittista riitaa synny. Hauska pikku finessi oli järvimatkailun maininta kolmeen kertaan. Oliko lobbareita paikalla? No jos oli, niin hyvästä asiasta lobbailivat.

Hiili ja hiilinielut ovat minun kiinnostukseni kohteena. Keskeinen ajankohta hallitusohjelman toteuttamisessa on hiilineutraalisuus vuonna 2035. Tästähän meidän poliitikkomme väittelivät ennen vaaleja. Kokoomus ja keskusta halusivat hiilineutraalisuutta vuonna 2045, perussuomalaiset eivät olleet varmoja haluistaan, demarit asettivat ajankohdaksi vuoden 2035 ja vihreät aikaistivat sen vuoteen 2030, vasemmistoliitto oli sillä välillä. Hiilineutraalisuuteen pääsy edellyttää metsien hiilinielujen kompensoivan CO2-päästöjen määrän. Mikä on tuo maaginen hiilinielumme vuonna 2035? Metsiä halutaan hakata ja silloin hiilinielu pienenee.  Ex-pääministeri Sipilä on kovasti mainostanut peltojen uutta hiilinielua. Onko näyttöä?  No jos kuitenkin uskotaan 30 milj. sidottuun hiilidioksidiin vuonna 2035 tarkoittaisi tämä, että Suomen CO2-päästöt saisivat olla tuona samaisena vuonna tuo samainen 30 milj. tonnia.   Nyt CO2 päästöt ovat 55 milj. tonnia. Päästöt jakautuvat melko tasan energiatuotannon, asumisen, teollisuuden, liikenteen ja maatalouden (+muut) kesken.

Suomen CO2 –päästöt ovat tällä hetkellä noin 55 milj. tonnia vuodessa. Metsien hiilinielu syö hiilidioksidia 25 milj. tonnia. Erotus on siten 30 milj. tonnia CO2. Tämä erotus täytyisi saada nollaan, silloin olisimme hiilineutraali. Jotkut ovat ennustaneet päästöjen vähenevän siten että vuonna 2050 olisimme päästöissä kolmanneksessa nykyisestä eli tasolla 20 milj. tonnia. Metsien ja peltojen hiilinielua onnistuttaneen kasvattamaan tasolle 30 milj. tonnia. Tämä kehitys tarkoittaisi hiilineutraaliutta vuonna 2039.

Kirjoitin noidutusta ympyrästä. Liikenneministeri Sanna Marinilla ja ympäristö- ja ilmastoministeri Krista Mikkosella tulee olemaan mielenkiintoisia aikoja. Heillä on edessään noitien taikayö. Heidän on pystyttävä ratkaisemaan noidutun ympyrän ongelma. Toivon heidän siinä onnistuvan.

sunnuntai 2. kesäkuuta 2019

Takinkääntöä ja ajan uskonkappaleita


Kaikenlaisia outoja ilmiöitä esiintyy nykyisessä maailmassa. Erityisesti niitä tuo eteemme ajan somemaailma. Ihmiset saavat äänensä näkyviin ja kuuluviin tuhansina viesteinä päivittäin. Mediakin tarttuu kuoroon kilpailukykynsä nimissä. Raflaavat otsikot seuraavat toisiaan. Ihminen menee päästään pyörälle seuratessaan ajan virrassa kännykkään ilmestyviä viestejä. Mihin voi uskoa? Mikä on totta?  Poliitikot hehkuttavat ajan henkeä. Nytkin juuri jokin arvoisa pääkirjoituksen tekijä arvioi hallitusneuvottelijoita varsinaisiksi takinkääntäjiksi. Kansalle annettuja vaalilupauksia, kun ei aiotakaan pitää. No, totta toinen puoli, kyllähän poliitikot heittävät ilmaan paljon mutua ja vaaliutua. Puhutaan raideinvestointien ratkaisevan suuresta vaikutuksesta ilmastonmuutokseen, vaikka muutosmahdollisuus on marginaalinen. Puhutaan korkean rakentamisen eduista asuntopulan torjunnassa, vaikka muutosmahdollisuus on marginaalinen. Puhutaan hiilinieluista ja rypsipelloista suurella rintaäänellä, vaikka muutosmahdollisuus on marginaalinen. Puhutaan uudisrakentamisen energiasäästöistä, vaikka muutosmahdollisuus on marginaalinen. Mutta, toisaalta jos monta marginaalia saisi yhtymään saattaisi silläkin olla vaikutuksensa. Hiilineutraalisuus on keskiössä. Suomalaiset poliitikot keskustelevat hiilineutraalisuuden tavoitevuodesta, Suomessa, Euroopassa ja maailmassa. Kiinalaiset ja intialaiset köhivät ilmansaasteissa. Suomi uskoo voivansa tehdä hyvää bisnestä clean tech –teknologialla. Suomi on asukasta kohti laskettuna hiilijalanjäljeltään maailman pahimpia saastuttajia. Suomi on Eurooppa-tilastossa sijalla 9 huonommasta päästä 28 maan joukosta. Maailman tilastossa Suomi on sijalla 31 maailman 220 tilastoidun maan joukossa. Ehkä tämä velvoittaa. Metsien hiilinielusta riittää tietoja. Ne ovat ristiriitaisia. Virhelaskelmat sotkevat uskottavuutta. Mikä on totuus?

Takinkäännön mestareita
Olen blogissani ylistänyt takinkääntäjiä. Olen siis käsitellyt takinkääntöä myönteisessä mielessä. Sanoohan vanha sanonta, ettei mies ole mies eikä mikään, jos ei kerran päivässä takkiaan käännä. Historia mainitsee ensimmäisenä merkittävänä takinkääntäjänä itsensä Paavalin. Meillä takinkäännöstään tunnetaan kirjailija Olavi Paavolainen. Hänen Synkkä yksinpuhelunsa sodan jälkeen järkytti monia kanssakansalaisiamme. Kuuluisia takinkääntäjiä olivat mm. presidenttimme Urho Kekkonen, Juho-Kusti Paasikivi ja Mauno Koivisto. Myös Mannerheim kuului merkittäviin takinkääntäjiin. Taistolaisia moititaan myös takinkääntäjiksi. Tunnettuja hahmoja ovat nykypolitiikassa Satu Hassi ja Nils Torvalds. Talouselämän suurpomo ja ajatustankki Björn Wahlroos kuuluu samaan takinkääntäjien joukkoon. Onko sitten takinkäännössä jotain kielteistä? No ei sitten alkuunkaan. Takinkääntö on hyvä asia. Se osoittaa myönteistä kehitystä. Se osoittaa ihmisen viisastuneen. Ai niin, onhan sitä takinkääntöä myös hyvästä pahaan. Siitä ei juuri puhuta, ehkä sellaisen takinkäännön toivotaan saavan historian unohduksen. Nyt ei kuitenkaan unohdu mikään sanottu ja ylöskirjoitettu. Kaikki sanomiset ja miltei sanomisen meinaukset vihjeineen kirjataan suureen kirjaan, joka lopuksi kasataan ihmisen hautakummulle. Ihme ettei hautakiviin vielä merkitä FB:n tai muun tiedontallennusbisneksen harjoittajan hallitsemaa vainajan henkilökohtaista osoitetta. Onhan tämä taivaallinen tila. Ennen katsoimme taivaalle ja jotkut kuvittelivat näkevänsä pilvien takana ihmissuvun taivaan. Nyt pilvi on todella raskaana hyvässä ja pahassa.

Pari esimerkkiä takinkäännön mestareilta
Urho Kekkosesta puhutaan takinkäännön suurmestarina. Hän kirjoitti Suomen Kuvalehteen Pekka Peitsenä.

Pekka Peitsi Suomen Kuvalehdessä 38/1942 (Hävityksen siunaus): ”Kuta tehokkaampi on ryssää koskeva hävitys ja tuho, sitä turvallisemmin tuntein voimme ottaa tulevaisuutemme vastaan. Jos jatkuva taistelu vielä aiheuttaa sanokaamme kymmenen miljoonan venäläisen liianaikaisen poismenon, saattaa se suorastaan merkitä meille vuosikymmenien rauhaa.”

Pekka Peitsi Suomen Kuvalehdessä 41/1944: ”Se äkillinen muutos, joka on tapahtunut Suomen ja Neuvostoliiton suhteissa, edellyttää myös muutosta ajattelutavassamme. Kysymyksessä on vaikea sielullinen prosessi eräällä kaikkein kipeimmällä alalla, mikä suomalaiselle voi tulla eteen, suhtautumisessa Neuvostoliittoon ja venäläisiin.”

Olavi Paavolainen: ”Korpisotaa, kun tuliesirippu nousee”, T.K. – rintamakirjeenvaihtajalta:
”Täällä käydään ikisuomalaista korpisotaa. Sisukasta, häikäilemätöntä, nerokasta, vaarallista sokkoleikkiä… Täällä tapasivat korskeat venäläiset divisioonat talvisodassa aavojen arojen poikien kauhun – ”valkoisen kuoleman”, pakkasen ja hiihtopartiot. Täällä syntyi suomalaisen sotilaan maailmanmaine. Täällä on tämän kansan sotataidon klassillinen maasto… Kello kaksi sivuuttaa meidät kylän raitilla pölyinen auto, josta kiireesti hyppää alas tuttu luutnantti. Viivyttelemättä matkaan! – nyt alkaa leikki. Hyökkäys rajan yli alkaa kolmen tunnin kuluttua.”

Olavi Paavolainen: Päiväkirja 1941, kolmantena päivänä joulukuuta 1941: ”Olen nykyään niin herkkä kaikille maailmantapahtumille, etten voisi saada ketään puhetoveria, koska kukaan ei jaksaisi seurata ajatuksenjuoksuani. En osaa sopeutua yleiseen puhekaavaan, ajattelukaavaan, tarkoituksenmukaisuuskaavaan. Näen ja ajattelen aina kuin edemmäksi – minun on pakko koettaa nähdä ja ajatella edemmäksi. Minua kiinnostaa ja järkyttää vain se, ’mikä tapahtuu siinä, mikä näyttää tapahtuvan’. Pakene itseesi! Pakene itseesi!”

Olavi Paavolaisesta tein pari blogia. Uskallan suositella:


Paasikivellä oli elämänsä aikana monta poliittista ja ajatuksellista hahmoa. Sortovuosien myöntyvyysmies oli vuonna 1918 kuninkaantekijä, 1930-luvulla liberalisoitunut konservatiivi ja jatkosodan alussa Saksan voittoa toivonut eläkeläinen. Jatkosodan loppupuolella Paasikivi muutti taas kerran mieltään ja alkoi ankarasti arvostella maan sodanaikaista poliittista johtoa virheratkaisuista, jotka olivat hänen mukaansa vieneet maan sotaan. (Mikko Uola) Hänestä tuli Paasikivi-Kekkosen linjan profeetta. Kekkosesta tuli hänen opetuslapsensa. Paasikivi käänteli takkiaan alvariinsa, mutta Kekkosesta oli kasvanut valioluokan takinkääntäjä.

Paasikiveä oikeinkäsin
50-luvun toisella puoliskolla istuin Katariinankadulla, nykyisen kaupungintalon toisessa kerroksessa. Olin teekkarina kiinteistöviraston asemakaavaosastolla. Minulla oli etuoikeus joutua dipl. ins. Pekka Westerisen alaisuuteen. Hän otti minut oppipojakseen pitäessään pitkiä luentoja J.K. Paasikiven päiväkirjojen pohjalta. Pekka Westerisen monologi saavutti huippukohtia hänen tulkitessaan Paasikiveä. Pidin hänen kiihkostaan. Sodan jälkeen Paasikiveä pidettiin varsin venäläismielisenä. Kunnon insinööripiireissä hänen ajatuksiaan ja tulkintojaan pidettiin suorastaan ryssäystävällisinä. Pekka Westerinen oli toista mieltä. Hänen mielestään Paasikivi edusti uutta näkemystä. Sitä oli analysoitava. Analyysi oli erittelevää, kriittistäkin. Se vaati kuitenkin dialogia, vaikka päätyikin useimmiten monologiin. Westerisen mielestä Paasikiveä oli ymmärrettävä ”oikeinkäsin”.

Mitä tarkoittaa anteeksianto?
Minun ei ole tarkoitus ryhtyä luettelemaan kaikkien ihmisten takinkääntöjen listaa. Siirryn anteeksiantoon. Ihmettelen tätä anteeksiantoa. Nyt saamme jatkuvasti lukea tiedotusvälineistä anteeksipyynnöistä. Anteeksipyyntö saattaa kohdistua jumalalliselle taholle tai sitten ihmisille. Minä puhun nyt ihmisille kohdistuvasta anteeksipyynnöstä. Poliittinen anteeksipyyntö saatetaan esittää kansanmurhan uhreille. Poliittisessa anteeksiannossa ei yleensä esiinny anteeksiantoa, se on vain ele. Vihapuheen pitäjät pyytävät anteeksi sanojaan. Keneltä he oikein pyytävät anteeksi? Pyytävätkö maahanmuuttajia haukkuneet heiltä anteeksi, vai pyytävätkö he Suomen oikeuslaitokselta anteeksi, tai onko Suomen kansan annettava anteeksi, vai aivan itseltäänkö he anovat anteeksiantoa? Mitä on anteeksianto? Toteutuuko anteeksipyynnön tavoite vasta sitten kun loukattu antaa anteeksi? Kuolleeltakin voidaan pyytää anteeksi. Jos loukatun vastaus on tarpeellinen anteeksipyynnön prosessin loppuunsaattamiseksi tarkoittaa tämä, ettei kuolleelta kannata pyytää anteeksi.

Raamattu on suuresti vaikuttava lakikirja, miten Koraani?
Jeesuksen kerrotaan sanoneen Pietarille hänen kysyttyään anteeksiannosta veljilleen, jotka ovat rikkoneet häntä vastaan: “Minä sanon sinulle: ei seitsemän kertaa, vaan seitsemänkymmentä kertaa seitsemän!”» Matt. 18:21-22. Raamattu asettaa myös melkoisen uhan anteeksiannosta kieltäytyvälle. ”Mutta jos te ette anna ihmisille anteeksi, ei myöskään teidän Isänne anna anteeksi teidän rikkomuksianne.” Raamattu ei kuitenkaan käske unohtamaan anteeksiannettuja tekoja. Ei ole periaatetta: ”anna anteeksi ja unohda.” Kristinuskossa Jumala voi antaa anteeksi ihmisen teot toista ihmistä vastaan.
Judaismissa ainoastaan ihmiset voivat anteeksiantaa ihmisiin kohdistuvat loukkaukset, siinä ei Jumalalla ole osaa eikä arpaa. Niin tuntuvat sanovan – olenko väärässä? On oltava katuvainen, mentävä loukatun tykö ja pyydettävä kolme kertaa anteeksi. Anteeksi ei tarvitse antaa. Tuo juutalaisten ajatus ihmisten ristiriitojen hoitamisesta ihmisten kesken tuntuu hyvältä. Jumalan sotkeminen neuvottelukumppaniksi aiheuttaa pattitilanteen. Jumala ei osallistu neuvotteluun, eikä koskaan käännä takkiaan. Mikään ei muutu hänen lietsoessaan ylhäisessä yksinäisyydessään omaa valtaansa.
Islam suosittelee anteeksiantoa, mutta sallii myös koston. Islam korostaa uskonsa armollisuutta. Uskonoppineiden mukaan islamilaisessa anteeksiannossa on arvokkainta, jos uhri ei vaadi kostoa vaan tyytyy rahaan. Anteeksianto lisää antajan mahdollisuuksia päästä Paratiisiin. Anteeksiantamalla voi myös kompensoida muista synneistä tulevia rangaistuksia.
                           Buddalaiset haluavat meditaatiolla karkottaa ajatukset pahoista teoista. Silloin kärsimys häviää.

Teko sinänsä on anteeksipyyntö
Takinkääntöä edeltäviin tekoihin ei kukaan tekijä halua palata, ne on parasta unohtaa.  Anteeksipyyntöä ei vaadita. Venäläiset eivät sitä vaatineet Kekkoselta eivätkä vihreät naiset ole sitä vaatineet Halla-aholta. Minua on surettanut tuo Hussein Al-Tae. Fiksu mies jota olin usein kuunnellut televisiouutisten asiantuntijana. Nyt häntä korvennetaan vanhoista ajatuksistaan ja teksteistään. Ne eivät niinkään kohdistuneet ihmisiin vaan Lähi-idän raadolliseen politiikkaan. Mitä nyt normaalia arkirasismia. Onko suomalaisten syytä ryhtyä viisastelemaan konfliktialueen asioista ja hänen sanomisistaan? Hän on takinkääntäjä ja pimittäjä. En ole häntä äänestänyt, mutta toivon silti, että hän saa ihmisiin kohdistuneet syntinsä anteeksi. Poliittisista synneistä hän ei tule koskaan saamaan anteeksiantoa. Niitä anteeksiantoja eivät saa muut kuin todelliset takinkäännön suurmestarit.

maanantai 27. toukokuuta 2019

Juo pois, juo pois, juo herran tähden pois!


Nyt erehdyit. Olen jo juonut maljat lätkävoitolle. Ansaitulle ja ihanalle. Nyt on kysymyksessä teekkarimaljat. Minut kutsuttiin mukaan akateemisiin juhliin. Kysymyksessä oli Ammattiainekerho Linkki ry. Tuntuuko arkipäiväiseltä? Outo nimi, eikö olekin? Et varmaan ulkopuolisena pystyisi arvaamaan tuon rekisteröidyn yhdistyksen olemusta. Linkki viittaa kyllä tietotekniikkaan, mutta se viittaa myös yhteyksiin. Sanakirjan mukaan linkki on: yhteys, tietoyhteys, radiolinkki, kontakti, keskinäinen kommunikointi. Käytännössä tuo yhdistys on liikenneasioita opiskelevien teekkareiden ja samoilta linjoilta valmistuneiden diplomi-insinöörien yhdistys. Nyt tuo yhdistys täytti 25 vuotta.

Minä satun olemaan yhdistyksen kunniajäsen. He kutsuivat minut juhliinsa juuri tämän ominaisuuden vuoksi. Tiesin sielussani, että minun on pidettävä juhlapuhe muiden puheiden joukossa. Juhlapaikkana oli punainen talo Ensilinjalla. Helsinki nimittää taloa yrityslinnaksi. Yrittänyttä ei laiteta, tunkeuduin siis sisään ja katselin uteliaana juhlayleisöä. Kaikki olivat minuun nähden hyvin nuoria. Miehet olivat pukeutuneita tummaan pukuun, naisilla olla viehätyksensä takeena iltapukuja, juhlapukuja sekä näiden yhdistelmiä. Teekkarilakit olivat valkoisia ja tukevasti päässä. Toista se oli vanhuksella. Pää on ihmeellisellä tavalla iän mukana suurentunut, eikä ruskeaksi raunioitunut lakki pörröisine tupsuineen mahdu enää päähän. Kunhan hieman killuu päälaella.

Aloitin puheeni kertomalla teekkarilakista. Kun sain sen vuonna 1954 olin rakastunut bussin 52 rahastajaan. En koskaan rohjennut puhua hänelle, mutta matkustin aina bussin takasillalla voidakseni ihailla hänen lumoavaa kauneuttaan. Lakin saatuani ajoitin itseni juuri hänen bussiinsa. Toivon lakin tekevän vaikutuksen. Tekikö se? Asia jäi arvailuksi.

Valittelin myös kunniajäsenyyteni kunniattomuutta. Kerroin aina vastustaneeni yhden asian liikkeitä. Kerroin vastustaneeni aikanaan Liikennesuunnitteluseuran perustamista, silloin kun Pekka Rytilä ja Pekka Kettunen sitä puuhasivat. Ei ole liikennettä ilman yhteiskuntaa. Ne ovat yhtä.

Juhlat pääsevät alkuun. Väki istuu pitkiin pöytiin. Ohjelma vyöryy vilkkaasti erilaisten sponsoreiden onnitteluesitysten myötä. Välillä lauletaan ns. teekkarilauluja. Syödään ja juodaan. Vihdoin koittaa kunniajäsenen puheen aika.

Puhe siirtyi asiaan. Nyt puhuin muutoksesta. Muutos on nyt, mutta se taitaa olla jatkuva ilmiö. Sitä oli myös ennen. Niinpä luettelin 20 vuotta sitten pitämäni esitelmän muutostekijöitä: kasvihuoneilmiö, kansainvälistyminen, verkottuminen, internet, urbanisoituminen, väestön ikääntyminen, logistiikka, elinikäisen oppimisen tarve, työttömyys, etätyö, alueellinen eriytyminen, rasismi, turvattomuus, tuloerojen kasvu, huumeet, yöväsymys, elämän sirpaloituminen ja itsemurhat. Tuntuuko tutulta? Aina on uskottu ratkaisujen olevan käsillä. Monimutkainen älylukko on yritetty avata yksinkertaisella kyläsepän takomalla tiirikalla. Tällä hetkellä tiirikkana on digitalisaatio. Sen sanan, kun tunkee taloon, vaatteisiin, koulunkäyntiin, autoon, ilmastoon, terveyteen, rakkauteen, ikääntymiseen ja luontoon – silloin ollaan voiton puolella. Onko näin?

Olen elämäni aikana joutunut tekemään tulevaisuusennusteita. Vain harvat laatimani ennusteet ovat toteutuneet. Tai ainakin tulevaisuus on toteutunut huomattavasti ennustamaani myöhemmin. Väri-TV ja video tulivat käyttöön yli kymmenen vuotta ennustettua myöhemmin. Näköpuhelin meillä on. Sen piti tulla vuonna 1980. Milloin Skype tuli? Sekin 25 vuotta myöhemmin.  Telefax-sanomalehden tai telefax-yhteyden tietokoneeseen piti ennusteen mukaan ilmestyä vuonna 1990. No, tulipa sitten Internet joka oli alkavaa todellisuutta 90-luvun lopulla, tai oikeastaan2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä, eli 15-20 vuotta ennustamaani myöhemmin. Sähköauton piti olla vallitsevaa todellisuutta vuonna 1980. Hupsista, siinä on mennyt jo 40 vuotta, eikä vieläkään olla todellisuudessa. Ainoa ennuste joka kutakuinkin toteutui, oli yliäänikoneiden käyttöönotto matkustajaliikenteessä. No, missä ne nyt lentävät? Että siis kaikki ennusteet jäivät toteutumatta kohtuullisessa ajassa. Taitaa olla niin että olemme samassa tilanteessa. Rakennamme yhteiskuntaamme virheellisillä ennusteilla? Vai tuntuvatko elämä ja tekniikka nyt olevan varmemmalla pohjalla. Minä en taida kokemuksesta viisastuneena tuohon uskoa, mutta minähän katson menneisyyden uneen, te katsotte tulevaisuuden kaleidoskooppiin.

Tulevaisuusennusteeni vuodelta 1970. Asiat muuttuvat hitaasti. Tulevaisuutta näyttää olevan mahdotonta ennustaa. Kuvassa turkoosilla on merkitty oletettu todellisuus, punaisella todellisuus. PS. Katselin muuten juuri vanhan Blade Runnerin vuodelta 1982. Siinä kerrottiin vuodesta 2019. Eipä aivan kolahtaneet tulevaisuus ja todellisuus siinäkään. Aihe oli kuitenkin ajankohtainen – joskus tulevaisuudessa.

Puheen loppuosa siirtyi työyhteisöön. Nuori katsoo vanhaan ja vanha katsoo nuoreen, eikä kumpikaan ymmärrä. Tämä aihe oli puheeni pääteema ja lopputeemana. Asia on ehkä tärkeämpi kuin luulisikaan. Nyt on tapana puhua työyhteisön ongelmista. Johtajuuden sanotaan olevan lamassa ja tutkijat kaipaavat uudistumista. Joku tutkija oikeasti väittää, että meillä työntekijöiden sisäinen motivaatio tuhotaan hierarkioilla, käskyttämisellä, kyttäämisellä ja informaation pimittämisellä? Minä en tuhon usko. En usko, että nyt on niin ja tiedän ettei ennenkään ollut niin. Mutta yksi juttu!  Työyhteisössä on aina nuoria ja vanhoja. He eivät näe työtänsä ja maailmaansa samalla tavoin. Meillä oli firmassamme kolmen ärrän strategia: RAKKAUS, RUNOUS JA ROHKEUS. Siihen liittyi iskulause: nuori katsoo vanhaan, vanha katsoo nuoreen! Mitä nuo sanat tarkoittavat? Rakkaus on huolenpitoa ja välittämistä, runous on tunkeutumista kohti tuntematonta jonka olemassaolosta ei ole varmuutta, rohkeus on nöyryyttä mysteerin edessä. Niinpä meillä oli strategian osana tällainen runo:

elämme yhteisössä
vanhat ja nuoret yhdessä työpaikalla
vanha katsoo nuoreen eikä ymmärrä
nuori katsoo vanhaan eikä ymmärrä
vanha ei ymmärrä että
nuori katsoo kaleidoskooppiin:
näkee sirpaleita!
nuori ei ymmärrä että
vanha katsoo elämäänsä:
olinko osa tuota unta?

vanhan rukous:
rakkaus, katson uneen, todellistako?
rohkeus, annatko uuden tilaisuuden?
runous, onko myöhäistä kokea tuntematon?

nuoren rukous:
rakkaus tai rohkeus - tarvitsenko?
elämäni runo, uskallanko?

Juhlayleisö tuntui kuuntelevan. Menikö perille? Uskon niin. Mutta yksi puhe jäi puuttumaan. Se on puhe naiselle. Sellainen puhe on tavallisesti kuulunut akateemiseen traditioon. Nyt en sitä kuullut. Tai ehkä se pidettiin jatkoilla, joihin en osallistunut. Tai onko niin että tasa-arvo on syönyt pois tällaiset puheet? Vanha ajattelee, että tilaisuuden kansoittanut vahva naispuolinen edustus olisi sen ansainnut.

Juhla päättyi lauluun: ken ompi fuksi 2018 hän ylös nouskohon ja lasin käteen ottakoon ja huulilleen sen nostakoon, juo pois, juo pois, juo pois, juo pois, juo herran tähden pois. Väki oli nuorta.  Suorastaan säälin heitä, kun joutuivat kelaamaan laulua vuoteen 1953. Join sitten herran tähden pois. Juhla oli komea. Onnea 25-vuotiaalle Ammattiainekerho Linkille ja varsinkin teille tulevaisuudentekijöille.