keskiviikko 11. joulukuuta 2019

Metsiä Saheliin ja Saharaan - kirje Sannalle


Ystäväni Eero Paloheimo on mielipiteissään ehdoton – senhän tiedämme. Entisenä eduskunnan shakkimestarina hän on myös kova strategi. Hän varoittaa meitä ilmastonmuutoksen katastrofaalisilta seurauksilta. Hänen kaatuvan kepin teoriansa ei kuitenkaan näytä vakuuttavan meitä. Hänen aloitteensa armeijoiden valjastamisesta Saharan metsitykseen ei tunnu sekään saavan vastakaikua. Nyt Eero on aloittanut uuden yrityksen. Hän on päättänyt vakuuttaa Suomen viranomaiset toimien tärkeydestä. Suomi on EU:n puheenjohtajamaa. Tämä antaisi mainion tilaisuuden nostaa kissa pöydälle. Kissan nimi on metsitys. Eero ei ole yksin metsityksen kanssa. Asiantuntijat ovat todenneet metsityksen olevan lähes ainoa kustannustehokas keino hiilen sitomiseksi. Maailman CO2-päästöt kasvavat vääjäämättömästi. Viimeisin julkistettu tilasto sanoo koko maailman hiilidioksidipäästöjen määräksi viime vuodelta 37 miljardia tonnia. Suomen osuus siitä on 0,15 %. Maamme asukasluku on maailman väestöstä 0,07 %.

Maittain ja asukaslukuun verrattuna erot ovat suuria. Maailman korkein CO2-vuosipäästö asukasta kohti on 44 tonnia. Se saadaan aikaan Qatarissa. Muutkin öljymaat Gulfin alueella ovat kärjessä tasolla 25 tonnia/asukas. Suomi on maailmantilaston 240 maasta sijalla 39. CO2-päästöjä Suomessa on 9 tonnia per asukas vuodessa. Viro on Suomea paljon heikompi palavan kiven polton johdosta. Norja öljymaana on Suomen tasolla. Ruotsin päästöt ovat vain 4,5 tonnia per asukas. Ruotsi on maailman keskimääräistä tasoa. Kiina on nousussa. Kohta Kiina on Suomen tasolla. Nouseeko sinne Intiakin, joka on vielä alle 2 tonnissa per asukas. Saharan eteläpuoleista Afrikkaa ei juuri voi päästöistä syyttää, sillä siellä ollaan tasolla 0,9 tonnia per asukas.

Tämä kuva kertoo hyvin maiden väliset erot kokonaisuutena ja asukasta kohti. Suomi on pieni tekijä maailman päästöjen suhteen. Tämä ei anna aihetta vähätellä asiaa, sillä se velvoittaa niin suuria kuin pieniäkin. Suomen metsien hiilinielut kiinnostavat. Meillä Metsähallituksen mukaan metsien vuosikasvu sitoo hiilidioksidia 27 milj. CO2 ekv tonnia vuodessa. Se on 48 % maamme päästöistä. Suomen metsät kyllä kasvaessaan sitovat hiilidioksidia 130 milj. tonnia vuodessa, mutta hakkuut pudottavat määrän viidennekseen. Nyt odotamme uusimpia laskelmia. Niiden pitäisi tulla julkisuuteen 16. joulukuuta. Maailmassa on metsiä 40 milj. km2.  Maailman metsien hiilinielu on suuruudeltaan 2,1 mrd. tonnia CO2 ekv. vuodessa. Suomen osuus maailman metsistä on 0,65 % ja maailman metsien hiilinielusta 1,05 %.

Mitä nämä konstit nyt ovat?
Maailmassa puhutaan toivorikkaasti uusista mahdollisuuksista. Uskotaan teknologian kehitykseen ja markkinavoimien mahtiin. Joku sanoo, että BECCS ratkaisee asiat, joku toinen sanoo DACCS:in olevan ratkaisun avain. Mitä nämä ja muut keinot tarkoittavat? Oli pakko tehdä itselleen pikakurssi. Tarjoan sen nyt teille: BECCS tarkoittaa bioenergian tuotannossa tai vaikkapa sellunkeitossa tapahtuvaa CO2-kaappausta ja varastointia. Hyödyiksi lasketaan kehittyvät markkinat, energiariippumattomuus ja teknologiakehitys, haittoina ovat ruokaturvallisuus, terveysvaikutukset ja biodiversiteetin arvellaan kärsivän. DACCS tarkoittaa suoraa CO2-poistoa ilmasta ja edelleen varastointia tai tuotekäyttöä. Hyötyinä ovat kehittyvä bisnes ja ennustettava CO2:n hinta markkinoilla, haittana taas suuri energiankukutus. AFFORESTATION tarkoittaa pitkään tyhjänä olleen maan metsitystä, RE-AFFORESTATION tarkoittaa ennen metsää kasvaneen alueen uudelleen metsitystä. Metsityksen hyötyinä pidetään työtilaisuuksia ja paikallisyhteisöjen elinmahdollisuuksia, haittoina taas maataloustuotannon supistumista ja metsien monokulttuuria. ENHANCED WEATHERING tarkoittaa maan parannusta silikaattikivijauheella. Hyötynä ovat lisääntyneet sadot ja haittana mahdolliset muutokset maaperässä. OCEAN FERTILIZATION tarkoittaa merien rautalannoitusta. Hyötynä ovat lisääntyvät kalansaaliit ja vaarana epäedulliset muutokset meribiologiassa. BIOCHAR tarkoittaa biohiilen lisäämistä maaperään. Hyötyinä ovat lisääntyneet sadot ja haittana lisääntyvä kilpailu biomassoista. SOIL CARBON SEQUESTRATION tarkoittaa viljelymenetelmiä joilla edistetään hiilen sitoutumista maahan. Hyötynä ovat parantunut viljelysmaa ja paremmat sadot, haittoja ei tunnistettu.
  
Sabine Fuss on laajan tutkijajoukon kanssa selvitellyt negatiivisten emissioiden kustannuksia, potentiaalia ja sivuvaikutuksia. Ylempi kuva esittää erilaisten toimenpiteiden vaikutusta maailman CO2-päästöihin, sitten kun nämä asiat on saatu todella käyttöön, ehkä siis vuoteen 2050 mennessä. Kuvassa on sinisellä esitetty minimivaikutus ja oranssilla maksimivaikutus. Suurimpia vaikutuksia uskottaisiin olevan hiilen sitomisella peltoihin (Soil carbon sequestration), maan parannuksella silikaattipitoista kivijauhetta lisäämällä (Enhanced weathering), hiilidioksidin poistamisella suoraan ilmasta (DACCS) ja metsityksellä (Afforestation). Metsittämällä 5 milj. km2 arvellaan poistettavan 0,5-4 mrd. tonnia hiilidioksidia vuodessa. Alempi kuva osoittaa tutkijoiden arvioita CO2-sitomisen kustannuksista. Metsittämällä kustannukset ovat yhtä CO2-tonnia kohti 5-50 euroa. Se on tutkijoiden mukaan selvästi halvin tapa sitoa hiilidioksidia. Mutta tuo metsitykseen arveltu 5 milj. km2- se tuntuu vaatimattomalta. Käytännössä se tarkoittaisi, että maailman metsiä lisättäisiin vain 13 %. Se ei riitä. Oikea tavoite olisi lisäystä vähintään 20 milj. km2 ja 50 %. Silloin metsien hiilinielu olisi hieman parantuneella nykytasolla 4,2 mrd. CO2 tonnia vuodessa. Jos mukaan saataisiin 8 milj. km2 kastelumetsiä nousisi hiilinielu jo 11 miljardiin tonniin vuodessa. Se olisi 30 % maailman päästötasosta.

Sabine Fussin ja muiden tutkimusta on selostettu tässä:  https://iopscience.iop.org/article/10.1088/1748-9326/aabf9f
Minäkin olen tuosta Saharan metsittämisestä kirjoittanut: http://penttimurole.blogspot.com/2018/01/sahara-sahara-sahara.html

Yritämme markkinoida hankkeen aloitetta Suomen viranomaisille
Olisi siis päästävä asiaan. Asia on se, että olemme Eero Paloheimon, Veli Pohjosen ja Eero Kontulan kanssa pyrkineet tapaamaan ministereitä tai ainakin heidän kansliapäälliköitään. Lauri Palojärvi on omalta osaltaan tehnyt ansiokaita lähestymisyrityksiä. Meillä on missio. Olemme lähettäneet kirjeen entiselle pääministerille. Emme saaneet siihen muuta vastausta kuin sen, että meitä kehotettiin olemaan yhteydessä ympäristöministeriöön. Olimmekin yhteydessä ja tapasimme virkamiehiä. Emme kuitenkaan ministeriä tai kansliapäällikköä. Tapasimme kuitenkin valtiosihteerin. Ympäristöministeriön edustajat totesivat, ettei jonnekin kehittyvään maahan suunnattu toimenpide kuulu heille. Se kuuluu lähinnä ulkoministeriölle. Niinpä sitten kolkutimme ulkoministeriön ovea. Ulkoministerillä oli ja on kiireitä. Kiirettä oli myös tapaamisehdokkaaksi suositellulla kehitysyhteistyö- ja ulkomaankauppaministerillä. Samoin kansliapäälliköillä ja erityisavustajilla vilskettä riittää. Saimme kuitenkin Afrikan osaston apulaisosastopäällikön kiinnostumaan meidän huolestamme. Esiteltyämme ideaamme saimme kuulla, että hanke voisi edetä vain ottamalla mukaan jokin metsäalan valtiollinen toimija. Ryhdyimme hermostumaan, meihin ei luotettu. Luottamus on Suomessa nykyään kova sana. Mehän olimme juuri ehdottamassa sellaisen pohjapaperin laatimista jonka avulla ministeriö voisi järjestää kilpailutuksen ja valita haluamansa tekijät. Olimme tietysti itsekin kiinnostuneita olemaan mukana ainakin sivustaseuraajan ja kommentoijan roolissa. Asia jäi roikkumaan löysään hirteen. Mutta, mitä kummaa? Hallitus vaihtui ja nyt on uusi pääministeri. Ennen viime vaaleja Sanna Marin kieltäytyi sanomasta omia mielipiteitään eräistä ympäristöön ja ilmastonmuutokseen liittyvistä asioista. Hän vetosi tieteeseen ja uskoi tieteen antavan vastauksia, kunhan niitä kysytään. Nyt hän on temppelin harjalla. Hän ei voi uskoa saavansa tieteeltä vastauksia. Hänen on luotettava vaistoonsa. Hänen on uskottava aloitteellisuuteen. Otettava riskejä vaistoonsa luottaen. Delegoitava. Näin hän tekee meidän asiassamme. Tämä ei kuitenkaan ole meidän asiamme.  Juna on syöksymässä tunneliin. Tunnelissa näkyy valoa. Vai onko se toinen juna?

Koko Saharan ja Sahelin alueen metsitys olisi maailmanhistorian suurin projekti. Siihen sisältyy suuria epävarmuuksia. Pohjaveden riittävyys, mikroilmaston kehittyminen, alueen poliittiset olot, kansainvälinen rahoitus. Mutta myös suuria mahdollisuuksia parantaa afrikkalaisten elinmahdollisuuksia, poistaa kolmasosa maailman hiilidioksidipäästöitä, luoda työmahdollisuuksia, rauhaa ja turvaa.

Missio elämästä ja yhteisöstä
Mikä missio? Meidän missiomme on pilottiprojektin aikaansaaminen Saharan metsityksen alkupaukkuna. Olemme ideoineet alueen suuruudeksi 100x100 kilometriä. Minne sen tulisi sijoittua tai voisiko sen jakaa osiin? Meidän mielestämme se olisi hyvä sijoittaa Sahelin alueelle varsinaisen Saharan eteläpuolelle. Sen voi jakaa osiin. Nyt alueella on kehitteillä kansainvälisenä yhtyeistyöprojektina Green Great Wall. Vihreä muuri on 7600 kilometriä pitkä ja 15 km leveä. Afrikan mittakaavassa se näyttää pensasaidalta. Tämä aita ei pysty estämään aavikoitumista. Meillä on suurempi visio. Koko Sahara olisi metsitettävä, tai ainakin 8 milj. neliökilometriä. Saharan metsitys olisi maailmanhistorian suurin projekti. Saharan metsityksen myötä 100 miljoona ihmistä saisi ansiotuloja, asuinpaikan, työtä, terveydenhoitoa ja koulutusta. Se ei olisi sosiaalihuoltoa ja kehitysapua, se olisi tuottavaa elinkeinotoimintaa. Sillä saisimme siepattua 30 % maailman CO2-päästöistä.

Pilot-projektin toteuttamiseen tarvittaisiin 10 miljardin euron laina. Sillä rahalla rakennettaisiin kylät ja kaupungit, porattaisiin kaivot, pystytettäisiin aurinkovoimalat ja istutettaisiin metsät. Lainan takaisinmaksu lisättynä käyttökuluilla olisi 500 milj. euroa vuodessa. Hiilidioksidia sidottaisiin vuodessa niin paljon että 35 euron hinnalla per CO2 tonni oltaisiin tukevasti voiton puollella. 100000 ihmistä saisi turvatun elinkeinon alueella. Jos yhden turvapaikanhakijan kustannuksiksi vastaan ottaville valtioille lasketaan 25000 euroa vuodessa, saadaan 100000 asukkaan väestön kustannuksiksi maanpakolaisina 2,5 mrd. euroa vuodessa. Tämä tosiasia lisää hankkeen kannattavuutta huimalla tavalla.

Me emme nyt kuitenkaan puhu koko Saharan metsityksestä, kun yritämme päästä suomalaisten ministerien puheille. Me puhumme pilotista, joka on yksi tuhannesosa koko Saharan metsityksestä. Me emme myöskään puhu siitä, että Suomen valtio rahoittaisi tämän 10 miljardin euron projektin. Me toivomme, että Suomi EU:n puheenjohtajamaana tekisi aloitteen tällaisen hankkeen aikaansaamiseksi. Hankkeena se olisi uraauurtava.  Keinokasteltuna agroforestry-hakkeena se avaisi laajan tutkimuksen ja kehittämisen paikallisdemokratiasta, hallintomallista, rahoitusmallista, elinkeinoista, manttaalijärjestelmästä, pohjaveden käytöstä, aurinkoenergiasta, kasvilajien valinnasta, ekokylien ja ekokaupunkien rakentamisesta, infrastruktuurin malleista, terveydenhuolto- ja koulutusjärjestelmästä. On tässä kosolti ongelmia. Eero Kontula pohtii, miten päästökauppa saadaan hyödyntämään itse viljelijöitä. Valtiot ottavat lainat ja saavat tulot kaupasta, mutta liikeneekö valtioilta halua osuuden jakamiseen viljelijöiden kanssa?

Jos kauppa onnistuisi, kaupanpäällisinä tulisi automaattisesti lisäarvona nostetuksi naisten asema ja tyttöjen koulutus keskiöön. Ilman heitä tämä yhteiskuntamalli ei kerta kaikkiaan toimi. Niin, epäilitkö ettei tämä pilot-projekti ole itsekannattava, epäilitkö että joudut maksajaksi. Teimme hieman laskelmia. Havaitsimme hankkeen hyväksi bisnekseksi.  10 miljardin investointi edellyttää lainanottoa. Laina maksetaan takaisin 25 vuoden aikana. Korkotasoksi arvioidaan 1 %. Vuosittain lainaa lyhennetään 450 milj. euroa. Käyttökustannuksia syntyy 50 milj. euron edestä vuodessa. Asukkaat saavat palkkaa ja maksavat vuokraa ja veroja. Tuloja lainan maksuun syntyy kansainvälisestä päästökaupasta. Edellytyksenä tietysti että sellainen saadaan todella toimimaan. Muttia riittää! Nyt CO2 tonnin hinta pyörii 25 euron tietämillä. se ei riitä hankkeen pyörittämiseen omaehtoisesti. On saatava 35 euroa CO2 tonnilta. Kaikkea tätä olisi mietittävä. Voisiko Suomi tehdä aloitteen tai pitäisikö Suomen tehdä aloite? Meidän mielestämme Suomi sopisi hyvin aloitteentekijäksi. Siksipä emme lannistuneet ja lähetimme taas kirjeen. Odotamme innostuneena onko kellään aikaa lukea kirjettä ja sitten vielä keskustella asiasta ja tehdä aloite!

Lähetimme kirjeen uudelle pääministerille
AVOIN KIRJE
Pääministeri Sanna Marin
Valtioneuvosto
Arvoisa Pääministeri,
Onnittelumme valinnastanne.

Me allekirjoittaneet lähestymme Teitä laajemman asiantuntijaryhmän edustajina. Ryhmämme on useiden vuosien ajan selvittänyt mahdollisuuksia Sahelin ja Saharan alueen metsittämiseksi. Metsitystä pidetään ilmastonmuutoksen torjunnan tehokkaimpana keinona. Kirjoitimme samasta asiasta edellisen hallituksen pääministerille, Antti Rinteelle 8.7.2019 ja toivoimme tapaamista asian johdosta. Kirjeemme johti runsaaseen viestittelyyn ja tapaamisiin ympäristöministeriössä ja ulkoministeriössä, mutta ei toistaiseksi konkreettisiin toimiin. Asian yksityiskohdat ja sen käsittely ilmenevät tämän kirjeen liitteen muistiosta. Voidaan ehkä tulkita asian olevan kesken. 

Toivomme kuitenkin, että uusi hallitus suhtautuu asiaan aktiivisesti sen kiistattoman painoarvon vuoksi. Hanketta on edellisen hallituksenkin piirissä pidetty tärkeänä ja ajankohtaisena, mutta siinä on nähty hallinnollisia ongelmia. Sen merkitys maailman ympäristötilanteelle lienee kiistaton, mutta näemme siinä myös mahdollisuuden, joka maamme tulevaisuuden kannalta on keskeinen. Aloitteen tekeminen asiassa saattaisi avata maallemme merkittävän, uuden teollisuuden alan: ilmastometsityksen kärkiaseman maailmassa. 

Tuusulassa, 10.12.2019
Pentti Murole, prof.
Eero Paloheimo, prof.
Veli Pohjonen, prof.

perjantai 6. joulukuuta 2019

Sijaistoimintaa, hallituspäiviä, ensimmäistä ja viimeistä sanaa sekä ruuhkansuunnittelua


Petteri Paksuniemi kirjoittaa hauskassa novellikokoelmassaan sijaistoiminnoista. Hän kirjoittaa mm. näin. ”Jokaiselle on tuttua se kun haluaa saada jonkin tärkeän asian aikaan, mutta samalla pelkää sitä ja välttelee toimeen tarttumista ja pelon tai ahdistuksen tunteesta irrottautuakseen päivystää sosiaalisessa mediassa, makaa, syö, istuu baarissa, nukkuu, siivoaa, rikkoo tavaroita, ottaa rauhoittavia, päivystää somessa, juo, lenkkeilee, imuroi, makaa, onanoi, katsoo televisiota, järjestelee tavaroita, juo, syö, päivystää somessa, vetää vauhtia, hoitaa virallisia asioita, päivystää somessa ja juo, sekoittaa oman ja toisen elämän, makaa ja syö ja onanoi ja päivystää somessa.” (Petteri Paksuniemi, Välitila, 2019). Nyt olen juuri sellaisessa tilassa. Minun toimintaani on blogien kirjoittaminen. Se ei ole halua vaikuttaa, sillä olenhan jo oppinut, ettei sekalaisilla blogeilla voi vaikuttaa mihinkään. No, useimmitenhan ne päätyvätkin ratkaisemattomaan – ei tule viisasta neuvoa tai ratkaisua kuvattuun tilanteeseen. Asiat ovat liian monimutkaisia ratkaistaviksi. Joku epäilikin asioiden muuttuvan yhä monimutkaisemmiksi, kun aika tästä etenee. Mikä tekee asiat niin monimutkaisiksi? Onko se juridiikka tai kielenymmärrys, onko se retoriikka tai puheen ymmärrys, onko se byrokratia tai sokeus organisaatiokaavioita kohtaan, onko se rahan olemus luottamuksena, vai onko se vain yksinkertaisesi oikean rahan puutteen luoma voimattomuus, onko se bisneksen luoma monitoimi-illuusio mahdollisuuksista tai onko se pelko suuresta puhalluksesta pörssikeinottelun ja veroparatiisien kautta - tai mikä se oikein on?

Pääministerikriisi on mystinen
Nyt käynnissä oleva hallituskriisikin vaikuttaa kaikessa yksinkertaisuudessaan liian monimutkaiselta ymmärrettäväksi. Politiikkaa se tietysti on ja politiikka on peliä vallasta. Se ei näytä niinkään olevan peliä asioista. Ministerit sekoilevat puheissaan. Sirpa Paatero aloitti sekoilun Veikkauksen asioista ja jatkoi samalla linjalla Postin asioista. Jotenkin tulee sääli häntä. Ei ole aikaa keskittyä ja joutuu antamaan huolimattomien tai taitamattomien alaisten vastuulle liian paljon. Nyt on sitten toinen sekoilu Pekka Haaviston sanomisten tai tekemättä jättämisien suhteen. Onko tämä nyt vain poliitikkojen ongelma? 

Suomessa on ollut 75 hallitusta. Niistä virkamieshallituksia on ollut 9 kpl. Antti Rinteen hallitusta lyhytikäisempiä poliittisia hallituksia on ollut 10 kappaletta. Pitkäikäisimpiä ovat olleet Sorsan, Ahon, Holkerin, Lipposen, Vanhasen ja Sipilän hallitukset. Niillä on ollut kestoa koko hallituskauden eli yli 1400 päivää.

Heti itsenäistymisen jälkeen vallassa olivat Suomalainen puolue ja Nuorsuomalaiset. Ennen sotia eniten hallituspäiviä oli Edistyspuolueen hallituksilla, kakkosena oli Maalaisliitto ja kolmantena Kokoomus. Sotien aikana pääministeripuolueita olivat Edistys ja Kokoomus. Sotien jälkeen Maalaisliitto tai Keskustapuolue johtavat 11376 päivällä, Demarit ovat kakkosena 10594 päivällä, Kokoomuksella on ollut sotien jälkeen vain 2897 päivää. SKDL oli johdossa sodan jälkeen 1940-luvulla 957 päivää. Ruotsalaisetkin olivat johdossa 169 päivää.

Suunnittelijoilla on omat monimutkaisuutensa
Julkisuus ja vuodot tuntuvat olevan poliitikkojen ongelmia. Mutta jotenkin tämä tuntuisi liittyvän myös suunnitteluun. Suunnittelussa eivät tietovuodot kuitenkaan ole ongelma. Ongelma on pikemminkin päinvastainen – tieto ei tavoita kansalaisia tai se on liian monimutkaista ymmärrettäväksi. Helsingin asemakaavapäällikkö Marja Piimies kirjoitti äskettäin yleisönosastossa runolliseen tapaan tarpeesta luoda keskustelua kansan ja kaavoittajien välille. Vuorovaikutuskeskustelu onkin lakisääteistä. Siihen on kehitetty nettirutiineja ja kokouksia järjestetään. Lopputulos on kuitenkin useimmiten sinetöity jo ennen keskustelun alkamista. Tässä sijaistoimintojen puutteessa ryhdyinkin selaamaan kansalaisten mielipiteitä Pakilan koulujen uudistamishankkeesta. Lasten vanhemmat ja muutkin lähettivät 299 viestiä suunnittelijoiden ihmeteltäväksi. Kannat erosivat vahvasti. Puolet olivat toista mieltä toisten kanssa. Valitse nyt sitten tuosta oikea vaihtoehto, puolet kommentaattoreista pettyy ja ovat sitä mieltä, ettei vuorovaikutuksella ole mitään vaikutusta. Tämä nyt on toinen juttu. En aikonut tästä kirjoittaa. Minun pointtini on aivan toinen. Se on laajempi. Se koskee suuria kaavoituskokonaisuuksia. Viimeaikojen yleiskaavakeskustelu bulevardeineen on sellainen. Sitä ovat myös keskustelu keskustatunnelista, muista tunneleista, Hernesaaresta, tiemaksuista, pientaloalueiden tiivistämisestä ja monesta muusta. Johto ei pysty sanelemaan pelisääntöjä niin selkeästi, että kaikki portaat saisivat siitä selvää ja vielä selvää saatuaan ymmärtäisivät. Eletään ikään kuin ruohonjuuritason ehdoilla. Jos ruohonjuuritaso pääsee liialliseen hurmahenkisyyteen yhden asian tai aatteen ajamisessa muut asiaan vaikuttavat asiat saattavat unohtua. Suunnittelumaailmassa näin kävi bulevardiaatteen kanssa. Mentiin överiksi. Ajettiin seinään. Tarvittiin juristeja kaavoittajiksi arkkitehtien sijaan.

Ajetaanko aina seinään?
Monimutkaiseksi se menee politiikan ammattilaisiltakin myöhäisen ajatuksen suhteen ja heidän saamiensa vastausten suhteen. Sörnäistentunneli Kalasataman alta nousi kiistan kohteeksi.  Kaupunginhallitus hyväksyi Sörnäistentunnelin asemakaavan 26.8.2018 äänestyksen jälkeen. Äänet menivät 9-6. Otso Kivekäs esitti jo kaupunginhallituksessa palautusehdotuksen, joka siis hävisi äänestyksen. Kaupunginvaltuustossa hän esitti 29.8.2018 toivomusponnen tunnelin suhteen. Näin kuului toivomusponsi: "Hyväksyessään kaavan, valtuusto edellyttää, että selvitetään nykylähtökohdista muut mahdollisuudet toteuttaa alueelle tarvittavat liikenneratkaisut perustuen esimerkiksi pintaratkaisuun vanhan Talvitien kautta, lyhempään tunneliin tai pidempään tunneliin, joka ohittaisi myös Kustaa Vaasantien risteyksen." Toivomusponsi meni läpi, mutta myös tunnelin asemakaava hyväksyttiin. Kaupunkiympäristölautakunta vastaa mm. näin: ”Kalasataman keskeisimpiä suunnittelun lähtökohtia on ollut vanhan kaupunkirakenteen liittäminen takaisin merenrantaan. Pidemmän tunnelin rakentamisen myötä tämä tavoite voimistuu. Pääkadun katkaiseva vaikutus vanhan ja uuden kaupunkirakenteen välillä vähenee ja merellisyys korostuu.” Esittelijä sanoo myöskin, ettei tämä tunneli millään tavalla liity suunniteltuun keskustatunneliin tai maanalaiseen kokoojakatuun. Tunnelin kustannusarvio oli arvioitu 160 miljoonaan, nykytasossa yleiskuluineen ja oheistöineen se lienee noin 200 M€, varsinkin kun se kannattanee laajentaa 2+2 kaistaiseksi. Tunnelin arvellaan mahdollistaneen 200000 lisäkerrosneliömetrin rakentamisen. Yhdelle neliölle tulisi siten 1000 euroa lisäkustannusta. Se on paljon. Kysymys kuuluukin eikö kaavoitusvaiheessa voisi ja tulisi pitää ”bulevardirakentamisen” ideaa juuri tällaisilla hienoilla rakentamattomilla ranta-alueilla ja olla ajamatta tilannetta siihen, että jäljellä on vain Musta Pekka, tunneli? Tässä asiassa peli tuntuu miltei menetetyltä, mutta voitaisiinko tästä oppia, ettei tarvitsisi aina ajaa päin seinää?

Jätkäsaaresta unelmoitiin autotonta kaupunkia
Muuten saman tapainen ilmiö tapahtui aikanaan Jätkäsaaren suhteen. Alueesta haluttiin tiivistä asuntoaluetta ja liikenteen suhteen elätettiin toiveita jopa autottomasta kaupunginosasta. Autolauttaliikenteestä ja yhteyksistä Länsiväylälle ei tunnettu suurempaa huolta. Nyt kun asiat ovat toteutumassa ja toteutuneet ollaan jälleen ajettu seinään. On keksittävä jotain, mutta liian myöhään, järkevän ratkaisun aikaansaamiseksi. On esitetty omaa tunnelia satamaliikenteen käyttöön terminaaleilta Länsiväylälle. Viimeksi on esitetty Ruoholahden siltaan liittyvää erikoisjärjestelyä. Luvalla sanoen se on minusta todella pahan näköinen. Mielestäni olisi tutkittava myös sellainen vaihtoehto jossa Ruoholahden silta puretaan ja yhteys Ruoholahdenkadulta rakennetaan Mechelininkatu alittaen. Siihen voitaisiin yhdistää myös keskustan nykyinen huoltotunnelin sisäänajo.  Satamaliikennettä on järjetöntä nostaa esitetyllä tavalla uusille siltarakenteille jonottamaan, saatikka että jonotus suoritettaisiin tunnelissa. Uskottiin myös keskustan maanalaisen kokoojakadun suureen ratkaisuun. Sehän nyt tilapäisesti poistui kuviosta, mutta mitä jos tuo huoltotunnelin kehittäminen?

Mahdoitko ottaa mitenkään tuosta äskeisestä selvää? Mitä siis tahdoin sanoa? Tahdoin sanoa, että hyvä suunnittelu ennakoi tilanteita sumean logiikan keinoin. Se ottaa huomioon kehityksen ennakoinnin epävarmuuden ja epälineaarisen kehityksen todennäköisyyden. Se jättää aukkoja ja takaportteja perääntymistä ja suunnanmuutoksia varten. Se ei unohda varaventtiilin tärkeyttä. Jos nämä tosiasiat unohtuvat, niin sitten ajetaan päin seinää.

Kuka sanoo viimeisen sanan ja kuka sen ensimmäisen?
Tämä onneton pohdinta ei kuitenkaan pääty tähän. Tulee huokauksia. Kuka sen viimeisen sanan sanoo? Tai sen ensimmäisen sanan? Olli Lehtovuoren kanssa istuimme pohtimaan, taas ja jälleen. Meistä tuntuu, että olemme jotain viimeisiä muskettisotureita. Haikailemme ja pähkäilemme, että pitäisikö lopettaa, mutta päätämme sittenkin pommittaa oman kaupunkimme silmäätekeviä. Olli sanoo, että jos ei meitä nyt ymmärretä niin kyllä 50 vuoden päästä ymmärretään. Olli sanoo Hilding Ekelundin (1893-1984) olleen Helsingin kaupungin sosiaalisen asuntorakentamisen asiantuntijana vielä yli 80-vuotiaana. Hilding on muuten Ollin suuri esikuva. Oli istuskellut Ollin keittiönpöydän vieressä. Aivan kuin me juuri nyt. Olli haluaisi olla nykypäivän Hilding. Häntä ei vaan kukaan halua kuulla Ekelundin tapaan. Siltä tuntuu. Ollilla on pöydällä hänen suunnitelmansa pientaloalueen tiivistämisestä ja siihen liittyvästä vanhusten asumisesta. Hän on yrittänyt saada sitä esiteltyä jollekin asioita hoitavalle. Hän haikailee Jan Vapaavuorta, Anni Sinnemäkeä, Mikko Ahoa, Marja Piimiestä ja Pakilan alueen kaavoittajaa Ann Robertsia. Kuka haluaisi häntä kuunnella? Aivan vaikuttaa siltä, ettei kukaan. Tai onko viesti tästä halusta lainkaan mennyt perille. Onko käynyt niin kuin meidän suurilla poliitikoillamme, ajatus on ja tieto on ja tahto on, mutta posteljooni on jättänyt kirjeen viemättä.

Tämä hieno meemi on tuntemattoman tekemä. Sain sen ystävältäni, joka taas sanoi ei tietävänsä sen tekijää, mutta väitti että sen saisi vapaasti julkaista. No, julkaisen sitten nimettömänä.

No, olinpa minäkin jo kerennyt esittää Mikko Aholle pyynnön kutsua Olli paikalle papereineen. Ei ole tainnut Mikko tuota kehotustani havaita, muuten olisi kyllä Ollin kutsunut. Tässähän näistä Ollin ajatuksista puhutaan: http://penttimurole.blogspot.com/2019/05/pientaloalueet-mahtava-elamisen.html.

No onhan minullakin jotain hampaankolossa. Tarjosinhan minäkin kerran itseäni Reetta Putkoselle luennoitsijaksi, ikään kuin vastakkainasettelijaksi johonkin sopivaan viraston tilaisuuteen. Reetta, minun entinen rakas työntekijäni tuon kutsun torjui. Ajatteli kai aikojen muuttuneen. En siis tarvitse Ollin tapaan posteljoonia, kunhan Reetan hylkäämänä huhuilen.

Liikennesuunnittelussa tehdään hienoa työtä, mutta se ei pelasta seinään ajolta
Sanon nyt tähän lopuksi, että ihailen suuresti nykyisen liikennesuunnittelun menetelmäkehityksen saavutuksia liikenteen mikrosuunnittelun osalta. Kun ensimmäiset liikenteen mikrosimuloinnit tulivat mahdollisiksi aikanaan, oli edessämme jotain, joka muutti vanhojen Emme-aikojen tapoja. Voitiin todella tutkia jonomuodostusta ja ruuhkasuunnittelun filosofiaa. Saatiin mukaan myös joukkoliikenne ja kevyt liikenne. Esimerkkinä nykykeinoista toimii äskettäin julkaistu Hernesaaren liikenneselvitys: https://www.hel.fi/hel2/ksv/liitteet/2019_kaava/ak12510_liikenneselvitys.pdf.

Ystäväni Kaija Santaholma on kuitenkin skeptinen. Hän kirjoittaa minulle näin: ”Annoin sinulle kortin, jossa näkyy suurinpiirtein se Helsinki, mihin minä olen vahvimmin kiintynyt, ja jonka suunnitteluun paremman Helsingin aikaansaamiseksi yritän omalta pieneltä osaltani vaikuttaa. Joskus onnistun, hyvin usein taistelen tuulimyllyjä vastaan. Kirjeessäni oli Hernesaaren kaavoitukseen liittyvä ‘’liikennesuunnitelmaksi’’ tai raportiksi kutsuttu konsultin tekemään tuotokseen kohdistuva muistutus kaupunkiympäristölautakunnalle. Valitettavasti se ei ratkaise Hernesaaren liikenneongelmia. Se ei ole LIIKENNESUUNNITELMA. Syy on ilman muuta todella surkea asemakaavasuunnitelma, ei niinkään konsultti, joka on joutunut epäkiitolliseen - etten sanoisi epätoivoiseen - tehtävään. Kaavan kehittelyn kuluessa (n. 15 vuotta!) kerrosala on kasvamistaan kasvanut, kunnes tulokseksi on tullut megalomaaninen lähiösuunnitelma, joka on vielä tehokkaampi kuin Jätkäsaari ja jossa on vähemmän virkistysaluetta/asukas kuin Jätkäsaaressa. Merellisyys on totaalisesti unohdettu.” Näin siis kirjoittaa kokenut kaavoittaja Kaija. Tämä viittaa tuohon minun alkujeremiadiini. Suunnittelussa ajetaan seinään, jos ei alun alkuaan pohdita toiveikkaiden tavoitteiden ja todellisuuden mahdollista ristiriitaa.

Ajelen autolla Lönnrotinkadulta Länsiväylälle, tökkii, tökkii
Olen liikkeellä ruuhka-aikana. Kaikki tuntuu olevan jumissa. Ajelen Ruoholahtea kohti. Ajattelen ruuhkan pian helpottuvan, kun Länsiväylän pää lähestyy. Tai se ei lähesty. Autojonot etenevät yhden auton mitan kerrallaan. Madellaan. Ruuhkan tulppa on Länsiväylän alkupätkä Espoon suuntaan. Lautta on purkautunut. Rekat ja henkilöautot liittyvät väylälle yhdeltä kaistalta Salmisaarenkadulta. Kaksi kaistaa puskee Mechelininkadulta. Ruoholahden silta työntää myös kahta kaistaa. Viiden kaistan katuliikenne yrittää tunkeutua kahdelle moottoritiekaistalle. Moottoritien alkupätkä yskii. Tilanne heijastuu laajalle katuverkkoon. Tapahtuuko tämä vain Mechelininkadulla? Auttaisiko tässä uusi Ruoholahdensillan ramppi etelästä? No, ei missään tapauksessa.

Tämä ei tapahdu vain Mechelininkadulla. Se tapahtuu Mannerheimintiellä Hämeenlinnanväylälle lähdettäessä. Se tapahtuu Mäkelänkadulla Tuusulanväylälle lähdettäessä ja Kustaa Vaasantiellä Lahdenväylälle lähdettäessä. No, tietysti se tapahtuu Kehä ykkösellä itään päin mennessä ja Kehä kolmosella molempiin suuntiin.  Jokainen päivä, aina ruuhka-aikana. Mistä on kysymys? Liikenne-ennusteet näyttävät sujuvia nopeuksia vielä vuonna 2025, todellisuus on toinen, nyt tänään. Salmivaaran Heikki aikanaan onnistui ruuhkansuunnittelussa. Hän onnistui pitämään aamuruuhkat sisääntuloväylillä kaupungin ulkopuolella. Nyt pahimmat ruuhkat tulevatkin kaupungin sisältä ulospäin ajettaessa. Pimeän aikaan punaiset takavalojen helminauhat merkitsevät kaupungin kadut, siitä välittämättä ovatko ne asuntokatuja tai pääväyliä. Ruuhkassa nytkiessäni mietin ruuhkansuunnittelun ratkaisua. Tuoko ruuhkamaksu yhtäkkisen ratkaisun? Jos siis lisäämme kuukautiseen autonkäytön kustannukseen eli keskimäärin 3000 euroa kuussa (auton hankinta, käyttö ja keskustan pysäköintimaksu) , ruuhkamaksun 300 euroa kuussa niin tapahtuuko tässä dramaattinen autonkäytön pysähdys. Ruuhkamaksujen vaikutusta on ansiokkaasti tutkittu mm. selvityksessä: https://www.hsl.fi/sites/default/files/uploads/hsl_julkaisu_4_2016_ajoneuvoliikenteen_hinnoitteluselvitys_teknistoiminnallinen.pdf

HSL on asettanut tavoitteekseen ruuhkamaksujen aikaansaamisen. HSL:ssä katsotaan, että tiemaksut ovat tehokkain keino ilmastopäästöjen vähentämisessä, jos niihin liitetään alkuvaiheessa vähäpäästöisille ajoneuvoille annettava maksuvapautus. Vaikutusten arvioinnin yhteydessä on tutkittu myös liikennejärjestelmän toimivuutta ilman tiemaksuja. Tällöin ruuhkautuminen pahenee merkittävästi useilla tiejaksoilla, päästötavoitetta ei saavuteta ja joudutaan tekemään liikenteen ruuhkautumisen vuoksi runsaasti lisäkaistoja ja muita toimenpiteitä. Näinhän tapahtui Hernesaaren arvioinnissa. Jos tiemaksuja ei synny tilanne on erittäin huono, jos ne syntyvät tilanne on tyydyttävä.

HSL suoritti perusteellisen SOVA-lain mukaisen ympäristöarvioinnin
 Tuosta SOsiaalisten VAikutusten ympäristöarvioinnista voisi muuten todeta, ettei siinä lainkaan arvioida todellisia sosiaalisia vaikutuksia jotka syntyvät väestönmuutosten ja sosiaalisten olojen kautta esimerkiksi maassamuuton ja maahanmuuton seurauksena. Siinä ei tutkita segregaatiota tai kaupunginosien muuta eriarvoistumista. Siinä kyllä pitäisi tutkia myös monia ihmisiin kohdistuvia vaikutuksia, esimerkiksi vaikutukset terveyteen, elinoloihin, viihtyvyyteen, väestöön ja aineelliseen omaisuuteen. Mutta tuo sosiaalinen muutos, ehkä kaikkein suurin kaikista muutoksista jää vähemmälle huomiolle. Jos Espoon uusista asukkaista 92 % on vieraskielisiä, kai sillä nyt on joku tutkimisen arvoinen merkitys sosiaalisen muutoksen kannalta. SOVA-lain yksi keskeinen vaatimus on tiedottaminen viranomaisten välillä ja vuorovaikutus asukkaiden kanssa. Se meillä osataan, tulokset vaan joskus herättävät närää henkeen: ”Helsinki kaappasi asukkailta vuorovaikutuksen”. Muistelepa: http://penttimurole.blogspot.com/2014/03/helsinki-kaappasi-asukkailta.html

Ajetaanko ruuhkamaksuilla seinään?
Onko näiden tiemaksujen suhteen kysymys seinään ajosta. Kaikki suunnitelmat ja mitoitukset tehdään olettaen, että tiemaksut tulevat. Entäs jos niitä ei tulekaan? Silloin ajetaan seinään. Olisiko oltava takaportteja? Olisiko konkreettisesti tehtävä vaihtoehtoisia suunnitelmia ei/kyllä vaihtoehdoille. Ja näytettävä mitä saadaan ja mitä menetetään. Jos haluaa tiivistää kaupunkia ja siirtyä autottomaan kaupunkiin on hyväksyttävä autoilijoiden rokottaminen. Silloin on myös hyväksyttävä keskustan vetovoiman heikkeneminen autollisten asiakkaiden kannalta. Noiduttu ympyrä siis! Minä kannatan tulevia tiemaksuja, sanon sen nyt, ettei tulisi epäilyksiä. En toisaalta usko suunniteltujen kokoisten maksujen vähentävän ruuhkautumista toivotulla tavalla. Mutta, jos poliitikot eivät haluakaan ruuhkamaksuja? Tarvitaanko silloin aivan toinen suunnitelma?

Mielen virkistykseksi! Elonetissa on hauska filmin pätkä aiheesta: ”Otaniemi on, teekkarikylä tehdään”. Tuon iskulauseen me kaikki 50-luvulla opiskelleet muistamme. Nyt Otaniemestä on kehittynyt taiteen ja tekniikan mahtava kampus. Klikkaapa tuohon:


sunnuntai 1. joulukuuta 2019

Esineet ympäröivät meitä


Usein suhteemme esineisiin on välinpitämätön, mutta toisaalta jotkut esineet ovat suorastaan elämämme keskiössä. Esineiden ”ikuisuuden” mahdollisuus saattaa kyllä kiinnostaa itse kutakin, ainakin minua. Kun itse tästä lähtee, niin nuo kaikki esineet ympärilläni jäävät olemaan, se on kiinnostavaa. Minne ne joutuvat? Ensin tietysti perintökasaan, harmiksi ja arvioitavaksi. Jotkut kelpaavat, kaikki ei - ymmärrettävää, tunnearvo liittyy tapahtumiin, ihmisiin. Esineet joutuvat kuormalavalle, kierrätykseen, hajoavat, eivät enää ole toistensa osa, irtautuvat yhteyksistään ja niihin kohdistuneista tunteista. Saattaisinko jopa tuntea mustasukkaisuutta esineen tulevaa haltijaa kohtaan? No, nythän heti ryhdyn puhumaan esineistä muka tunteisiin vastaavina olioina. Totta, esineisiin kohdistuu niin paljon tunteita, että kuvittelee niiden itsekin heijastelevan niitä ja muistelevan historiaansa. Tuo keittiön Högfors puuhellakin, 30-luvun alun aikainen, se aivan kuin hehkuu tunnetta, Liisan keittäessä tänäänkin meidän aamukahvimme ja paistaessa maistuvat kananmunat. Pikkupoikana 30-luvun lopulla katselin naapurin Miina-mumia hänen istuessaan tuon samaisen hellan äärellä ja kohentaessaan tulta juuri tuolla vieläkin jäljellä olevalla hellankoukulla. Esine on ollut elämässäni 85 vuotta. Se jatkaa ”elämäänsä”.

Auto, miesten unelmien esine?
Monelle ikäiselleni miehelle auto on ollut elämän esine. Nyt kun Elon Musk esitteli uuden pickupinsa, keskustelu suorastaa räjähti. Syntyi valtava keskustelu siitä, onko auto maailman rumin vai onko se kaunein. Rumuus ja kauneus eivät ole suinkaan estetiikkaa. Käsitteisiin sisältyy myös etiikka. Hyvässä ja pahassa. Juuri eilen naapurin mies saapasteli luokseni. Hän on yleensä ajanut itse korjatuilla käytetyillä autoilla. Mies on taitava kaiken tietäjä ja kokenut remonttimies. Hän hehkui intoa. Tuossa on auto, jonka hän aikoo ostaa. Kaikessa oli symboliikkaa. Hänen taskussaan ei todellakaan ole sitä sataa tonnia, jonka auton ostaminen vaatii. Mutta unelma, se voi esineellistyä.


Nuorena opiskelijana minullakin oli pakkomielle. Pakkomielle jatkui aikuisvuosille. Sekin liittyi selvästi autoon ja sen muotoon. Mikään muu esine ei kuljettanut minun jalkojani kaupan ovelle niin kuin juuri tuo auto. Jos menin työmatkalle Pariisiin, jalkani kuljettivat minut Champs Elyseen varrelle lähelle Riemukaarta. Siellä oli Citroenin näyttelytila. Auton evoluutio oli kiinnostavaa ja myös pelottavaa. Ettei mitään katoaisi alkuperäisestä ennakkoluulottomuudesta ja ehdottomuudesta, muodosta ja tekniikasta.
Ei kai se nyt niin voi olla, että auto on ollut miesten ja naistenkin kiinnostavin esine vuosikymmeniä.  Omalta osalta nuo kiinnostavat esineet ovat jotenkin liittyneet siihen mitä on itse saanut tehdä. Kyllä myönnän, että haravakone oli mielestäni huippuunsa kiinnostava esine, sainhan sitä ajaa aina heinänkorjuun ja elonkorjuun aikana. Puimakone ja sitä käyttävä höyrykone olivat kyllä kunnioitettavia esineitä, mutta niiden käyttöön ei pikkupojalla ollut asiaa- vain ihailua. Myös hevosen valjaat hämäläisen tyyliin olivat kiinnostuksen kohteena, vieläkin valjaiden tuoksu ja nahan kosketus tuntuvat ajatusten sormenpäiden ja nenänpään hermosoluissa.

Pentin lapsuuden unelmakone ja vetojuhta.

Tytöt ja naiset ajattelevat toisin?
Tyttöjen ja naisten ikimuistoiset esineet eivät enimmäkseen taida olla autoja tai koneita. Heillä esineet liittynevät enemmän elämään, perinteisiin ja huusholliin. Liisan sisar Maikki sanoo lempiesineekseen äitinsä ja isänsä ensimmäisen huonekalun. Se oli klahvipiironki. Liisa taas ajattelee valokuvaa äidistään ja äitinsä siskosta 80-luvun Puumalassa. Tyttäreni Pei pitää rakkaimpana esineenään isoäidinäidinäidin raksuttavaa seinäkelloa 1800-luvun lopulta. Se raksuttaa vieläkin. Hänen tyttärensä Laura taas sanoo valokuvakansion olevan esine josta hän ei haluaisi luopua. Mitä sanoo Lotta, 7-vuotias? Hänen rakkain esineensä on pehmolelu nimeltä Mini. Lotta nukkuu yönsä Minin kanssa. Ilona, juuri seitsemänvuotias, hänen on paljon leluja, mutta mikään niistä ei ole ylitse muiden. Kaikki ovat kivoja.

Vasemmalla on meidän puuhellamme. Ehkä se on meidän taloutemme tunnepitoisesti arvokkain esine. Se on se hehku, tunne millä tavalla lämpö koskettaa meitä. Sitä ei voi kuitenkaan viedä mukaansa. Samovaari kyyhöttää hyljättynä kaapin päällä, se on miljoonille vieläkin kodin keskeinen esine, se tuotti perheelle paljon yhteistä iloa ja nautintoa, meille se aina ollut vain koriste-esine. Dallah, arabialainen teekannu tai tarpeen mukaan myös kahvikannu on ollut beduiinien ja on nyt heidän urbaanien jälkeläistensä onnen hetkien siivittäjä. Meillä oli vanhaan aikaan joka kodissa kuparipannuja, joilla kahvit turautettiin. Nyt olemme siirtyneet espressopannuihin ja koneellisiin kahvinkeittimiin. Niillä ei ole kosketusta tuleen, lämmönlähteeseen. Kohta kaikki on elektronista jopa esineiden internetiin yhdistettynä. Ovatko ne esineitä joita hellitään ja huolletaan? Muistan sen, kun koulupoikana pyrkiessäni hippoihin kuurasin aina perheen kuparit ennen äidin kotiin tuloa. Näin oli myönteinen päätös taattu. Tuossa ne ovat kuvassa, ne silloin vielä kuparin kiiltävinä hohtaneet pannut. Nyt ei ole enää hippahimoa ja pannutkin ovat himmenneitä muistoesineitä keittiön kaapin ylähyllyllä.

Nurkat täynnä, pelikaani aukoo nokkaansa
Esineiden kohtalo askarruttaa. Esineitä tulee ja menee. Esineitä kerätään, mutta niistä halutaan myös eroon. Nurkat täyttyvät. Kaupungilla yhä useampi rakennus muuttuu romuvarastoksi. Pelikaani aukoo nokkaansa kadunkulmassa, jos toisessakin. Tuntuu kummalliselta, että ihmisillä on varaa maksaa tavaroidensa säilytyksestä noita summia. Siis miten paljon? No, yhden neliön varastosta maksat viisi kymppiä kuussa, neljästä neliöstä joudut maksamaan pitkälti toista sataa kuussa. Esineille ja romulle tulee hintaa. Kuutiosta tavaraa maksat viidessä vuodessa parhaassa tapauksessa kolme tonnia. Tavara muuttuu arvokkaaksi, jos varastoit vaikkapa anopin kuvaa, vanhoja mattoja, kenkiä, kirjoja, mummon rahin, kuvalehtiä ja perintökattiloita.

Toisaalta meidän nykyisessä kulttuurissamme on paljon kierrätystä. Varsinkin nuoret ihmiset ovat innostuneita Konmarista ja muusta tavaranpoistamisesta /vaihtamisesta /kierrätyksestä. Laura Honkasalo kirjoitti äskettäin asiasta kirjan: Kaapin henki, tavaravaivaisen tunnustuksia, Kirjapaja, 2019. Kirja on kivasti kirjoitettu ja kiinnostava, en kuitenkaan aio ryhtyä sitä tarkemmin arvioimaan. Otan kuitenkin tässä malliksi kirjan esittelytekstin muutamia hehkutuksia: ”Auttaisiko Konmari tai kuolinsiivous, vai löytyisikö avain onneen minimalismista? Voiko kirppiskuumeesta parantua? Onko kirjojen keräilyssä järkeä, kun asuintila maksaa maltaita? Tarvitaanko muisteluun todella oma muistokirstu?”

Internet of Things
Esineiden internet antaa meillä aivan uuden tilanteen tavaroiden suhteen. Tavarat, autojemme lisäksi jääkaappimme, sähkölietemme, polkupyörämme, jätesäiliömme, kauppakassimme, kenkämme, talvitakkimme ja hammasharjamme ovat saamassa oman sähköisen sielunsa. Ne tarkkailevat meitä ja meidän käytöstämme. Kenkä taltioi askeleemme ja vertaa lukemia ranteessa olevaan aktiivisuusrannekkeeseen joka taas välittää tiedot läppäriin joka suorittaa kalorienkäyttölaskelmat ja antaa kuntoisuusindeksejä, jääkaappi kommentoi, vihdoin jätesäiliö ilmoittaa oman käsityksensä biojätteen määrästä ja suorittaa jälkilaskennan. Todella mielenkiintoista, kivaa ja hyödyllistäkö? Nyt kun verotus on robotisoitunut ja Elannon kuittien kerääminen on siirtynyt historiaan, meillä on uusia suuria haasteita oman läheisen itsemme kanssa. Voimme seurata erilaisten mittareiden kautta esineittemme elämää ja sitä kautta omaa elämäämme. Valokuvamme tallentuvat kymmeninä tuhansina, jokainen ateriamme ja askeleemme rekisteröityy, suudelmat tulevat kirjatuiksi sydämen tykytyksineen, tuleeko salattu elämäkin julkiseksi – se askarruttaa.

Jyväskylän yliopiston Peda.net tarjoaa näin kivan kuvan meidän jokaisen ympärillä olevien esineiden tulevasta yhteistyöstä. Oletko kuvassa mukana?

No, elämä ei ole esine. Mutta voiko noiden esineiden tietosisällön nollata? Tieto on mennyt pilveen ja tuskin sitä sieltä pois saa, eihän ihminen saa poistettua typeriä somejuttujaan sen paremmin kuin vanhoja FB postauksiaan. Kun siis esine jättää minut, viekö se mukanaan minut? Ehkäpä nuo esineet eivät kuitenkaan tule koskaan muodostumaan rakastetuksi piirongiksi, isoisän keinutuoliksi, mummon kutomaksi päiväpeitoksi, kokoelmaksi isän höyliä tai enon höyläpenkiksi ja siihen kiinnitetyksi kunnon järeäksi ruustukiksi.

En ole nähnyt kenenkään varastoivan muistoesineiksi vanhoja kännyköitään tai laturikokoelmiaan, en ole ystävieni luona nähnyt edes muistorikkaiden tietokoneiden hellittyjä kokoelmia. No asianharrastajilla tietysti on omat Commodoret ja Tetriksensä varastohuoneen hyllyllä, mutta ei meikäläisillä. Mutta, mitä? Tarkistan asiaa ja löydän yläkerran työhuoneen laatikosta kokoelman latureita, puhelimen latureita ja kameran latureita, hylättyjä kännyköitä ja valtavan kasan näihin sopimattomia johtoja. Kasan alimmaisena on ensimmäinen läppärini korppukasan ympäröimänä. Mitä tästä nyt sanoisi?

Nämä luurit eivät kyllä sovi kaapin päälle muistoesineiksi. Tai, hmmm! Sopisiko sittenkin tuo oikeanpuolimmainen?

Kännykät ovat kasvaneet ihmisten käteen. Jotkut pitävät niitä rintataskussa sydämen paikalla, vaikka säteilyvaara on olemassa. Mutta useimmiten ne ovat kädessä, ruokapöydässä, bussissa, välitunnilla, konsertin tauolla, elokuvissa, vessassa. Entisajan miehellä oli aina puukko vyöllä. Sekin oli aina kädessä, sillä oli työnsä, teurastettiin elikkoa, veistettiin lusikkaa, viimeisteltiin reen aisaa, kuorittiin perunoita, perattiin kaloja, tehtiin tuohuksia tai kaivettiin hampaita. Esineenä puukko on jotain pysyvää. Se on kaunis ja käyttökelpoinen. Vanhankin puukon voi ottaa käyttöön, kunhan näyttää hieman kovasinta. Puukko on niin kuin isoisän piippu. Senkin voi ottaa käyttöön – milloin tahansa, halutessaan. Piippu ja puukko ja miksei myös puntari, ne soveltuvat kaapin päälle muistojen lähteeksi, niitä voi hivellen koskettaa ja silloin tuntee menneisyyden.

Maailmassa on kaikkea tutkittu
Kaikkea on tutkittu, paitsi ihmisten suhdetta esineisiin. Arvelin että ihmisten suhtautumisesta esineisiin löytyisi paljonkin tutkimustuloksia. Ajattelin piirtäväni tavanomaisia grafiikoita keinutuolien, vanhojen haulikoiden, kävelykeppien, autojen, vanhojen vaatteiden, kukkavaasien, maataloustyökalujen ja jugend-verhojen kilpailusta paikasta muistojen auringossa. Olin varma, että heti törmään aiheeseen: ”Elämäni tärkeimmät esineet.”  En todellakaan törmännyt. Sen sijaan kohtasin lukemattomia luetteloita elämän tärkeimmistä asioista. Ne olivat aineettomia asioita kuten terveys, rakkaus ja unelmat. Viittaako tämä siihen, että ihmiset eivät enää ole kiinnostuneita tavarasta vaan hengestä? Usko tai älä, minä en kuitenkaan usko, sillä jätin mainitsematta, että tuohon kolmen sanan luetteloon piti vielä kuulua sanan raha!

torstai 28. marraskuuta 2019

RIL Summit 2019 – rakentajien päästöt puntarissa


RIL järjesti jälleen vaikuttavan Summit-seminaarinsa Säätytalon mahtavassa ympäristössä. Joskus kyllä ihmettelen miksi RIL haluaa valitsemallaan rakennuksella muistuttaa meitä tsaarivallan aikuisesta historiastamme. Miksi rakennusinsinöörien kohtauspaikkana ei ole joku huippumoderni rakennus joka heijastelisi nykyaikaa ja pyrkimystä uuteen aikaan. Mikä sellainen rakennus voisi olla? Otaniemen Väre voisi olla sellainen paikka. Onko muita ehdotuksia? No, totta puhuen en ole nyt tässä vakavissani ehdottamassa uutta kokouspaikkaa, olen varsin tyytyväinen tähän historiaa havisevaan uusrenessanssityyliseen Säätytaloon vuodelta 1891.

Miimu Airaksinen, liittomme nykyinen toimitusjohtaja, tekniikan tohtori ja tutkimusprofessori, hän hallitsee viehättävän tehokkaalla tavalla joukkojaan. Tilaisuuksiin ei todellakaan tarvita ulkopuolisia moderaattoreita, eikä varsinaan mitään suosittuja julkkiskasvoja. Nytkin Miimu veti tilaisuuden hienosti, vaikka joidenkin esiintyjien aikataulukäsitys olikin hieman haasteellinen, eikä yleisö päässyt toiveidensa mukaan (?) esiintymään.

RIL oli valinnut kokouksen symbolikuvaksi Bosco Verticalen Milanon Porta Nuovalta. Talot, kaksi tornitaloa korkeudeltaan 111 metriä ja 76 metriä, 26 ja 18 kerrosta, asuntoja 400, valmistuivat vuonna 2014. Suunnittelijana oli Stefano Boeri. Taloissa on parvekkeilla ja terasseilla 20000 kasvia, joista 8000 puuta. Tämä ajattelu näkyy myös suomalaisten arkkitehtikilpailujen ajankohtaisessa kuvituksessa. Kasvillisuuden näissä kahdessa Milanon talossa lasketaan sitovan 20 tonnia hiilidioksidia vuodessa. Onko se paljon vai vähän? No onhan se sentään 3 hehtaarin metsäpalstan verran tai kahden ihmisen vuosipäästöjen verran. Ei näillä maailman ilmastonmuutosta ratkota, mutta ollaan hengessä mukana. 400 metrin päässä vihreistä torneista on jotain suomalaista. Siellä sijaitsee Piazza Alvar Aalto. Alakuvassa Alvarin aukiolta katsottaessa siintää Bosco Verticale.

Tilaisuuden loppu oli mahtava, kun RIL palkinnon voittajaehdokkaiden koko kaarti haastettiin lavalle. Kansanedustaja Juha Sipilä oli lopullisena tuomarina. Hän oli huolellisesti perehtynyt kolmeen ehdokkaaseen. Niin, siis todella insinöörimäisen huolellisesti. Valittavina olivat Helsingin Telakkaranta – Euroopan kemikaalivirasto, Lighthouse, puurakenteinen kerrostalo Joensuussa ja Tikkurilan padon purkaminen ja kosken kunnostaminen. Sipilä valitsi voittajaksi Joensuun 14-kerroksisen puutalon. Sehän sopi muutenkin seminaarin teemaan, olihan kysymyksessä ilmastonmuutoksen haasteet rakennusteollisuudelle. Arkkitehtina toimi Arcadia Oy Arkkitehtitoimisto, rakennesuunnittelun teki Joensuun Juva Oy ja LVIS-suunnittelusta vastasi Granlund Joensuu. Urakoitsijana toimi Rakennustoimisto Eero Reijonen Oy. Hyvä valinta.

Ministeri miettii verotusta
Ensimmäiseksi esitelmöitsijäksi oli saatu ministeri vallan huipulta. Valtionvarainministeri Mika Lintilän esitys oli leppeän optimistinen. Hän kertoi paljon tapaamisistaan ulkomaisten kollegojensa kanssa. Joku tilaisuudessa läsnäollut väitti hänen aliarvioineen yleisönsä. Minulle ei tullut tuollaista mielikuvaa. Lintilä korosti taloudessa vallitsevaa epävarmuutta, kehittyneiden talouksien heikkoa tuottavuuskasvua, ilmastonmuutoksen uhkia ja sanoi ratkaisuna olevan investoinnit uuteen vähäpäästöiseen teknologiaan ja uskoikin vihreiden investointien voivan olla maailmantalouden veturi.  Valtionvarainministeriön ohjauskeinoiksi hän mainitsi rakentamisen kestävän rahoituksen sekä energiaverotuksen, kiinteistöverotuksen ja jäteverotuksen. Verotuksen uudistamista tutkii useita työryhmiä. Energiaverotuksen osalta aikovat saada ehdotuksensa valmiiksi loppuvuonna 2020. Liikenteen verouudistus valmistuisi vuotta myöhemmin. Lintilän mukaan Suomen tilanne päästöjen vähentämisen taloudellisen ohjauksen kannalta on erittäin hyvä. Hänen mielestään me olemme edelläkävijöitä.

Junnilalla on aina yllätyksiä
Aalto-yliopiston Rakennetun ympäristön laitokselta saapui seuraavaksi puhujaksi kiinteistöliiketoiminnan professori Seppo Junnila. Kuuntelen aina mielelläni Junnilan luentoja, niissä on aina jotain valtavirta-ajattelusta poikkeavaa ja yllättävää. Hän puhui aiheesta: Päästöjen vai kustannusten optimi, vai voiko molemmat saada? Aiheina olivat: kaupunkirakenne ja asukkaiden hiilijalanjälki, rakentamisen rooli ilmastonmuutoksen ehkäisemisessä ja rakentamisen talous ja ilmastonmuutos. Junnilan kritisoi aluksi käsitystä siitä, että tiivis rakentaminen olisi ilmastoystävällisempää. Junnila esitteli tutkimustuloksiaan Aalto-yliopistolta. Tutkimuksissaan he ovat todenneet pienimmän hiilijalanjäljen esiintyvän uusilla esikaupunkialueilla. Kaikilla alueilla asuntoenergian päästöt olivat huomattavasti pienemmät uusissa rakennuksissa. Kaupunkien keskusta-alueilla korkea kulutus, lähinnä korkeamman varallisuuden vuoksi, lisää hiilijalanjälkeä. Otettaessa koko kulutus laskentojen pohjaksi muut tekijät kuin asuinpaikka tulevat tärkeiksi. Näitä ovat mm. tulotaso, ruokakuntakoko ja elämäntyyli. Tutkimukset ovat myös osoittaneet kulutuksen ja siihen liittyvän energiankäytön olevan alhaisinta maaseutualueilla ja korkeinta urbaaneilla alueilla. Eräät tutkijat ovatkin esittäneet suurempaa panostusta esikaupunkialueiden kehittämiseen – nyt näiden alueiden uudistaminen ja  kehittäminen on jäänyt kerrostalotiivistämisen huumassa syrjäpoluille.


Tässä kuvassa on Pääkaupunkiseudun päästölaskelmia HSY:n tilastojen mukaan. Pääkaupunkiseudulla tilasto sanoo vuoden 2016 CO2 ekv -päästöiksi Helsingissä 4,3 t per asukas, Espoossa 4,3 t per asukas ja Vantaalla 4,9 t per asukas. Koko Pääkaupunkiseudun päästöt olivat vuonna 1990 5,7 milj. tonnia CO2 ekv ja vuonna 2016 5,0 milj. tonnia CO2 ekv. Asukasta kohti luvut olivat 6,9 tonnia per asukas ja 4,4 tonnia per asukas. Vähentymistä on tapahtunut kokonaispäästöjen osalta 12 % ja asukasta kohti 36 %. Helsingin hiilidioksidipäästöt olivat vuonna 1990 3,5 milj. tonnia ja vuonna 2016 noin 2,7 milj. tonnia. Tavoitteena on päästä 80 % pudotukseen vuoden 1990 tasosta vuoteen 2035 mennessä. Vuodesta 2007 saakka suunta on ollut oikea. Mutta nyt alkaa kiristää.

Seppo Junnila moittii päästölaskelmia. Esimerkiksi näissä PKS:n tilastoissa ei ole lainkaan huomioitu kulutusta, siis ulkoisia päästöjä. Hänen laskelmansa osoittaa kaupunkilaisten päästöt asukasta kohti laskettuna lähes kaksinkertaisiksi tilastoihin verrattuna. Hänellä on mukana ruoka, ulkomaanmatkat, kesämökit ja palvelut sekä iso pötkylä ”tangibles”. No tietysti häneltäkin puuttuu ulkomailla valmistettujen tuotteiden päästöt. Elon Muskin akkutuotanto kirjautuu valmistusmaahan. Mielenkiintoisia nämä päästötavoitteet ovat, mutta otatko niistä selvää? Minulla se jää ainakin keskentekoiseksi. Helsingin tavoitteita voit tutkia klikkaamalla tähän: https://www.kvartti.fi/fi/artikkelit/ilmasto-muuttuu-mita-tekee-helsinki

Hassu spekulointi päästökaupasta
Ministeri Lintilä mainitsi päästökaupan erääksi keinoksi kasvihuonekaasujen vähentämisessä. Jos nyt tehtäisiin leikillinen laskelma Suomen kokonaispäästöjen suhteen päästötonnin hinnalla 50 euroa per tonni ja kaikki 50 milj. CO2 ekvivalenttionnia verotettaisiin, niin rahastoon (tai valtion kassaan) kertyisi nyt alkuvuosina 2,5 mrd. euroa. Metsille maksettaisiin hiilivaraston kasvattamisesta vuosittain parisataa miljoonaa euroa. No nyt kysyn miten paljon Joensuun talo saisi verohyötyä sitoessaan 2500 puukuution kautta 2500 tonnia hiilidioksidia. Näin hassun teoreettisesti se olisi 150000 euroa, eli 1 % rakennuskustannuksista. Tuntuu hieman marginaaliselta. Liikenteen päästöt ovat nykyisin 11 milj. tonnia. Jos näistä maksettaisiin samainen 50 euroa per CO2 ekvivalenttitonni verorahastoon kertyisi runsas puoli miljardia euroa. Nykyisin tieliikenteen verotus on 8 mrd. euroa, josta polttoaineiden verotus 2,7 mrd. euroa. Jälleen haasteellista. Päästötonnin hinnan tulisi olla huomattavasti korkeampi. Ehkä nyt alkaa päälle 100 euroa per tonni, kun nykyinen EU:n päästökaupan markkinahinta taitaa olla alle kaksikymppiä tonnilta.

Etla tutkii patentteja ja rakentamisen arvonlisäystä
Seuraavaksi puhujalavalle astui Martti Kulvik, Etlan tutkimuspäällikkö. Hän on tutkinut kumppaneineen työn arvonlisäystä ja tuottavuutta. Esitelmänsä nimeksi hän oli pannut: ”Riittääkö rakennusalan tuottavuus ja innovatiivisuus?” Aluksi hän vertaili rakennusalan patenttien määrää Suomessa ja muualla. Suomessa noin 6 % patenttihakemuksista on rakennusalalta. Niistä taas yli kolmannes koskee hissejä ja rullaportaita. Kun en oikein saanut selvää hänen slaideistaan panin tähän nyt vertailun Euroopassa ja Suomessa jätetyistä patenttihakemuksista tekniikan aloittain.

EU:ssa tehtiin vuonna 2018 32 patenttihakemusta 100000 asukasta kohti. Suomessa vastaava luku oli 27. Suomessa jyllää koneteollisuus, Euroopassa elektroniikka. Rakennusalalla Suomi sentään pärjäsi hieman paremmin, sillä Suomessa 10 % patenttihakemuksista koski rakennusalaa – Civil engineering, kun Euroopassa rakennusalan patenttianomuksien osuus oli vain 3 % kaikista. Euroopassa mennään patenttianomuksissa ylöspäin, Suomessa alaspäin. Outoa ettei Suomen 35 miljardin euron liikevaihdon rakennusala tuota enempää patenttihakemuksia kuin nuo vaivaiset 140 kappaletta vuodessa.

Seuraavaksi Kulvik käsitteli rakentamisen tuottavuuskehitystä ja arvonlisäystä. Nyt lähti menemään yli meikäläisen hilseen. Sen ymmärrän, että pitäisi tarkastella koko rakentamiseen liittyvää arvoketjua. Tähän arvoketjuun liittyvät suunnittelu, rahoitus, muu teollisuus, kauppa, kuljetukset ja monia muita komponentteja. Työn tuottavuutta oli tarkasteltu vuosilta 2000-2014. Hieman myöhäsyntyistä. Rakentamisen toimialan osuus arvonlisästä oli noina vuosina 45 %.  Koko arvoketjun osalta työn tuottavuuden vuosikasvu oli +0,7 %, mutta itse rakentamisessa -0,2 %.

Kulvik korosti innovaatiota. Hän kysyi, onko meillä kysyntää uusille innovaatioille. Hän sitten asetti vastuuta julkiselle sektorille. Hän sanoi julkisella sektorilla olevan vahvoja vaikutusmahdollisuuksia innovaatioihin ja asetti sitten kolme pääkohtaa:

1.      Julkisten tilaajien rooli edelläkävijänä rakentamisessa – riskinkanto?
2.      Hankintakäytännöt, jotka tukevat yhteistyötä ja innovaatiotoimintaa.
3.      Kokeilukulttuurin ja alan startup-yrittäjyyden tukeminen – tilaajan pitää kyetä ennakoimaan tulevaisuutta.

Kulvikin esityksessä oli useita siteerauksia Etlan suorittamista haastattelututkimuksista. Tässä yksi. Yleensä näytti olevan niin, että haastatellut uskoivat rakennusliikkeiden saamisen mukaan heti projektin alkuvaiheissa olevan tapa päästä parempaan laatuun ja innovaatioon. Haastatteluissa ei juuri mainittu tilaajien avuksi ottamiaan rakennuttajakonsultteja. Suunnittelijoiden parissa on esiintynyt purinaa rakennuttajakonsulttien kokemuksesta, laatutietoisuudesta ja valvontataidoista.

Edellisessä blogissani pohdin arkirakentamisen laatua mm. estetiikan kannalta.  Kulvik väittää tilaajilla olevan suuren roolin. Katselen kuvaa Kehäradan rautatiesillasta. WSP esisuunnitteli sillan. Mikko Rikala muotoili ja Esko Järvenpää ohjasi tekniikkaa. Vaimoni Liisa Ilveskorpi vastasi hankkeen väyläarkkitehtuurista. Kysyn häneltä syytä siihen, että radalle tehtiin näin kaunis silta. Hän sanoo sen olleen tilaajan tahto. Tilaajana olivat Ratahallintokeskus ja Vantaan kaupunki. Suunnittelusivistyneenä projektipäällikkönä toimi Maija Salonen. Ramboll sillan lopuksi suunnitteli ja hyvin teki. Tekijänoikeus ei liity suunnitteluun. Kulvik oli oikeassa tilaajan aseman ja vaikutusmahdollisuuksien suhteen.

Esitelmänsä lopulla Kulvik keskittyy tuottavuustalkoisiin. Hän mainitsee hukan määrän, suhdannevaihtelut, tuotantoketjun rajapintojen ongelmat, tilaajien varovaisuuden, alihankintojen ketjutuksen ja tuotannon osaoptimoinnin. Kuten jo tämän kappaleen alussa tunnustin, jäi Kulvikin sanoma hieman epäselväksi. Menisikö se paremmin poliitikkojen kaaliin? En usko. Pitäisi hieman skarpata sanoman julistamisen hengessä. Löysinkin sitten pitkän slaidisarjan Etlan tuotannosta. Siellä olivat Kulvikin esittämät slaidit ja paljon muuta. Klikkaa: https://www.slideshare.net/vnteas/rakentamisalan-kilpailukyky-ja-uusiutuminen

Espoosta 400000 asukkaan kaupunki 2050
Nyt pönttöön astuu Espoon kaupunginjohtaja Jukka Mäkelä. Aluksi hän kertoo espoolaisten suuresta menestyksestä kaupunkien muotiin tulleissa rankingeissa: Espoo, the most sustainable city in Europe, Espoo Innovation Garden, the most intelligent community in the world, European capital of innovation 2019 (3.sija). Onneksi olkoon näistä hienoista sijoituksista. Alkuhehkutuksen jälkeen hän kertoo Espoon väestönkasvusta. Kolmen viime vuoden aikana väestö on kasvanut noin 4000 hengellä vuodessa. Uudesta väestöstä on yli 90 % vieraskielisiä. Hän näyttää myös kuvan joka osoittaa nykyisten 1,1 milj. tonnin CO2 ekv -päästöjen putoavan 0,2 milj. tonniin vuoteen 2030 mennessä. Espoon erityisenä kehityskohteena hän mainitsee raideliikenteen. Näin valtion valtateiden ja moottoriteiden varaan rakennetusta kaupungista tulee raidekaupunki. Pian valmistuu metro Kivenlahteen saakka, syntyy myös rakenteilla oleva Raidejokeri ja toivottavasti pian myös Espoon kaupunkirata. Erityisinä esimerkkikohteina mainitaan myös puhdas ja älykäs Kera sekä EU:n rahoittama SPARCS-hanke energiapositiivisten alueiden ja sähköisen liikkumisen kehittämiseksi. Espoo on ottanut myös rakennustyömaat luupin alle nimikkeellä: hiilineutraalit ja resurssiviisaat rakennustyömaat. Jukka Mäkelän esitys uhkui ylpeyttä oman kaupunkinsa tekemisestä. Varsinaisia ongelmia ei tullut esiin – tai sitten ne eivät liity rakennusalaan.

Iloiset tanskalaiset tutkivat rakennusfysiikkaa ja radonia
Viimeisenä esiintyi virkeä nainen. Hän piristi mieltä äijäesitelmien jälkeen. Kysymyksessä oli Ph.D Harpa Birgisdottir Danish Building Research Institutesta, Aalborgin yliopistosta Kööpenhaminasta. Hänen instiuuttinsa näyttää tutkivan rakennusfysiikkaa ja radonia, mutta sen lisäksi juuri päiviemme aihetta. Hän kysyi mihin meidän tulisi fokusoida saavuttaaksemme matalahiilisen tulevaisuuden rakennusalalla. Hän korosti rakentamisen elinkaarta raaka-aineista rakentamiseen ja käytöstä purkamiseen ja kiertotalouteen. Rakennukset ja rakentaminen vastaavat 39 % globaaleista energiaan liittyvistä hiilipäästöistä. 28 % tulee käytöstä, rakennusten lämmityksestä, energiasta ja viilennyksestä, 11 % syntyy rakennusaikana. Hän kertoi tarpeesta korvata nykyisiä materiaaleja. Olisi käytettävä kevyempiä materiaaleja ja luonnollisia materiaaleja. Olisi käytettävä kierrätysmateriaalia. Olisi keksittävä uusia materiaaleja. Olisi kehitettävä rakennusten muotoa ja plaaneja. Olisi varauduttava joustavuuteen ja muutoksiin. Runkojen uudelleenkäyttöä tulisi tutkia. Olisi suunniteltava rakennus purkamis- ja kierrätyskelpoiseksi.  Hän ei varsinaisesti puuttunut korjausrakentamisen ongelmiin. Totesi kuitenkin energiatavoitteeseen pääsemisen edellyttävän jo nyt kaikkien uusien rakennusten tekemistä nollaenergiataloina. Siis globaalisti!

Aikalisään ei ole aikaa
Näihin haasteisiin päättyi seminaarimme. Jotkut haasteet ovat ylimitoitettuja, jotkut alimitoitettuja. Jostain keskeltä mennään - ja mentävä on. Aika vyöryy hitaasti, mutta varmasti. Se ei anna meille mahdollisuutta ottaa aikalisää.