sunnuntai 19. marraskuuta 2017

Ensimmäinen metrojuna länteen

Klo 4:30 aamulla 18.11. 2017 suuntaan Vuosaaren metroasemalle. On alkamassa toiviomatka länteen. Jännitys nousee, kun lähestyn Vuosaaressa arkkitehti Esa Piirosen suunnittelemaa valkoripaista kasvihuonetta muistuttavaa asemarakennusta. Ovet ovat vielä kiinni. Ovien edessä on iloisia ihmisiä. Nuorilla oli tarjolla samppankaljaa. Vanhemmat rouvat tyytyvät virvoitusjuomiin. Odotus väreilee ilmassa. Pian ovet aukeavat. Väki liikkuu laiturille ja juna saapuu. Hetken päästä istun junassa. Matkan aikana muistot menneistä tapahtumista täyttävät mielen. Tilaisuuden juhlavuus – omassa mielessä – pakottaa muistot esiin. Ensimmäisenä tulee mieleeni Vuosaaren vanhan asemakaavan suunnittelu ystäväni Erkki Juutilaisen kanssa ja jatkona muistelen uutta laajempaa Vuosaarta Lohjan ja Siporexin luovuttua alueistaan. Ihailen Vuosaaren kaupunginosaa ja olen ylpeä Uutelan kanavasta. Sainhan olla kanavan teossa mukana. Saimme siitä jopa ympäristöpalkinnon. Tapani mukaan sotkeuduin muistelemaan. Jos aikaa olisi ja jos jotain kiinnostaisi voisin vielä muistella Heikki Castrenin kanssa Martti Ilveskorvelle piirrettyä terassitaloa ja minun osaltani siihen liittyvää pysäköintikantta. Mutta en nyt tee sitä, sillä nyt on kysymyksessä Länsimetron ensimmäinen juna länteen.

Juna täyttyy juhlapäivänä iloisesta kansasta!

Metrojuna ohittaa Rastilan ja sukeltaa Puotilaan ja siitä teknisesti haastavan tunnelin kautta Itäkeskukseen. Miten niin teknisesti haastavan? Kyllä kai, sillä mieleeni tulee ystäväni Ragnar Wikströmin riemu hänen saatuaan jälleen ratkaistua yhden kiehtovan insinööriongelman. Itäkeskuksen asema ei ole minun ominta aluettani, mutta saapuminen Siilitielle nostaa sykettä. Tosin kyllä juuri nyt näin Edu Kairamon Itäkeskuksen ensimmäisen osan huputettuna ja pelkään pahinta. Siilitie oli asema, joka kuului ns. ULA-rataan. Ulkoalueen rata oli Itämetron maan pinnalla kulkeva osuus. Se oli meidän konsulttiryhmämme ”suuri tehtävä”. Ryhmämme projektipäällikkönä oli Harri Leppänen. Siilitien ensimmäinen asemaversio oli Erkki Kairamon käsialaa. Vanha Siilitie on nyt uudistettu. Se on hieno, mutta nostalgia puristaa minun kenkääni.

Jatkamme Herttoniemen asemalle. Sen nimi oli aluksi Hiihtäjäntie. Bengt Lundsten laatii aseman ensimmäiset luonnokset. Unto Valtanen, metrojohtaja ilmoitti minulle, ettei hän pidä suotavana, että vasemmistolaiset suunnittelevat metroasemia. Lundsten ja Kairamo olisi vaihdettava. Niinpä sitten ryhmässä sovittiin uudet pääsuunnittelijat. Hiihtäjäntie eli myöhemmin Herttoniemi on ainoa pinta-asema, jossa vielä voin nähdä 70-luvun suunnitteluajattelun ja vielä tiukan budjetin luoman rakentamisen tuloksen. Pidän tuosta lopulta Jarmo Maunulan suunnittelemasta asemasta ja haluaisin jotain tuosta ajasta säilyvän. Näyttää kuitenkin siltä - ettei säily. Herttoniemen kohdalta kävi jopa niin, että olin mukana Jussin ja Dyniksen tiimissä Herttoniemen aseman arkkitehtikilpailussa ja saimme ykkössijan. Olemme siis itsekin tuhoamassa tuota Jaakko Ylisen ja Jarmo Maunulan teosta. Radan päälle on jo toteutettu metron ohjauskeskus B&M:n suunnittelemana. Oletko huomannut tuon värikkään julkisivun?  Sen takana ruostuu unelma automaattimetrosta.

Junan kiitäessä läpi Kulosaaren joudun pakosti ajatusmyllerrykseen. Miksi ajatus Itämetron ja Itäväylän painamisesta tunneliin Kulosaaren kohdalla ei aikanaan onnistunut? Toisaalta ajattelen Itämetroa maisemajunana. Nyt kun se saapuu Kulosaaren sillalle, voin aamuhämärissä ihailla mustana kiiluvaa merimaisemaa. Olin itse aikanaan todistamassa Länsimetron tunneloinnin taloudellista edullisuutta. Nyt juuri avattu rata kulkeekin tunnelissa meren alla yli kahden kilometrin matkan. Merimaisema jää autoilijoiden iloksi. Hupsista! Hyppäsinkin suoraan Kulosaaren sillalta Lauttasaareen. 

Lauttasaaresta Tapiolaan.

Lauttasaaren asema on ensimmäinen toiviomatkani uusi asema. Se on Pekka Helinin toimiston suunnittelema. Aseman kattolamput heiluvat junan saapuessa asemalle. Se on hienon tuntuinen kineettinen ilmiö. Onkohan se suunniteltu, vai vahinko, tai onko se sittenkin vain minun harhanäkyni? Nyt juna liikkuu eteenpäin, en vielä lähde junasta, ajan suoraan Matinkylään. Lauttasaaressa on toinenkin asema. Se on Koivusaari. Juna syöksyy sinertävälle asemalle. Näyttää kivalta, mutta heti kysyy itseltään: ovatko nuo siniset evät styroxia? No, ei kai nyt sentään, mutta eivät kai ne voi betoniakaan olla.  Juna jatkaa meren alla Keilaniemeen. Odotan tuntevani pohjoiseen suuntautuvassa tiukassa kaarteessa keskipakoisvoimaa. En huomaa enkä tunnista kaarretta. Saavumme Keilaniemeen. Valaisinsauvat katossa ovat tyylikkäät ja dynaamiset. Ihailtavaa. Nyt ajamme tiukkaan mutkaan. Olin joskus miettinyt kiskorasvarin paikkaa Otaniemessä, jos en omassa hommassani pärjää. Jouduin kuitenkin eläkkeelle ennen tätä päivää. Otaniemi hieman yllättää vaatimattomalla ilmeellä. Luulin tätä tekniikan ja taiteen kehtoa otolliseksi räväkän asemailmeen paikaksi. Ei ollut räväkkyyttä. Oli ehkä tyylikkyyttä. Minusta liiankin tyyliteltyä. Olivatko luolamiehet olleet innoittajia tähän luolailmeeseen? Otaniemestä kurvataan Tapiolaan. Hertzenin helmi on ollut rajussa muodonmuutoksessa. Tai nyt on menossa jo toisen sukupolven muodonmuutos. Juna pysähtyy. Asema on hyvin valkoinen. Suuret nelikulmaiset pilarit yllättävät massiivisuudellaan. Ne ovat monumentaalisia. Tapiola ei ole monumentaalinen. Tai sen ei ainakaan kuuluisi olla sellainen – puutarhakaupunki. Miksi nämä pilarit antavat tuon kuvan?

Urheilupuistosta Matinkylään.

Taas liikkeelle. Juna liukuu Urheilukeskuksen asemalle. Koivusaaren mausoleumin lisäksi tämän aseman taivaalle työntyvä liukuporraslaatikko ovat olleet ainoita näkyviä osia Länsimetrosta. No onhan niitä vielä entisen Piratin kulman pikku mausoleumi ja Keilaniemen peltimökit. Nyt vihdoin näen mitä on tuon urheilupuiston mystisen laatikon alapäässä. Siellä on laikutettu interiööri. Ei lainkaan niin raflaava kuin taivaalle tunkeutuva laatikko. Liukuporras on kyllä huiman komea. Matka jatkuu ainoalle väriläikälle. Niittari on ainoa asema, jossa on väriä. Yllättävää. Vihreät sävyt kertovat ehkä niitystä. Oliko hyvin keksitty? Tai onko se kansallisromanttinen ryijyimitaatio. Ei sytytä. Taas liikkeelle. Nyt saavumme pääteasemalle. Matinkylä on väliaikainen pääteasema. Milloin se olikaan, kun Kivenlahteen päästään? Matinkylä on yllättävän vaisu. Hieman ikään kuin kierossa. Ruuvikierteellä.

Loistavaa. Matka on tehty. Ihanat vaikutelmat. Ei tuo teksti nyt pelkkää ylistystä ole. No ei fiiliskään nyt mikään niin selkeä ole. Ajattelen niitä suunnittelun alkuvaiheen pohdintoja. Nyt lähden takaisin päin. Jään pois jokaisella uudella asemalla. Jatkan muistelemista. Tosin paluusuuntaani nähden päinvastaisessa järjestyksessä.

Lauttasaari
Lauttasaaressa käytiin aikanaan keskustelua metroasemien lukumäärästä. Vallalla oli käsitys, että asemia tulee vain yksi. Oheisessa piirroksessa näkyy vuoden 1984 pohdintaa. Harkittiin metrolinjaa Lapinlahden sillan viereen etelä- tai pohjoispuolelle ja siitä edelleen pintaratana Karhusaareen saakka. Olisi ollut hienoa merinälöalaa. Tunnelivaihtoehto sijoitti Lauttasaaren aseman nyt toteutetulle paikalle. Sen jälkeen painuttiin tunnelissa suoraan Otaniemeen. Keilaniemen suuresta tulevaisuudesta ei silloin ollut tietoa. Ei myöskään metroasemasta. Toinen pikkukuva esittää hankesuunnitelman asemaa vuodelta 2008.  Nyt asema on toteutettua kaksipäisenä. Toinen lippuhalli on Lauttiksen ostarin alla ja toinen Gyldenintiellä. Hieman katsoin suu ammollaan Gyldenintien pintamausoleumia. Muuten lippuhallin sijoitus tuohon on hyvä asia. Pääsee Antti hyvin kouluun.

Lauttasaari on Pekka Helinin porukan suunnittelema. Ensimmäisen lännen ruuhkajunan ikkunasta katsottuna kattoon sijoitettujen lamppujen kinetiikka kiinnosti. Ne heiluivat kevyesti ilmavirrassa. Hieman ihmetyttivät nuo pystyseinien pahviseinät. Puuttuuko niistä jokin taideteos tai jotain muuta? Luukut irvistelevät. Muuten hieno asemalaituritila ja liukuporras. Niin, se Gyldenintien pinta-asema ihmetytti. Vai oliko se kuin nenä päähän Krisse Gullichsenin ja Pihan Penan ”näkymättömän” liikerakennuksen vieressä?

Koivusaari
Koivusaari on ollut jatkuvasti melkoisen debatin kohteena. Etenkin lauttasaarelainen ystäväni Ilpo Aarniala, ”hullu arkkitehti” on esitellyt asiasta omia ideoitaan. Suunnitelma on edennyt järkähtämättömästi Arkkitehtitoimisto Sopanen-Svärdin kilpailuvoiton (2009) pohjalta. Aikanaan Ilaskiven maankäyttöselvityksessä ehdotimme Simo Järvisen kanssa alueen rakentamista aina Melkkiin saakka ja kerrosalaakin oli 400000 k-m2. Viimeisen osayleiskaava mitoittaa Koivusaaren 207000 kerrosneliön suuruiseksi. Asukkaita alueelle tulisi noin 4000 henkeä. Lauttasaareen puolelle mahdollisesti tunneloitavan Länsiväylän päälle mahtuisi lisäksi noin 1500 asukasta. Metroaseman päivittäiseksi käyttäjämääräksi on arvioitu 3000 henkeä. No, ehkä tuleekin bulevardi?

Koivusaaren metroasema on Pekka Helinin ja kumppaneiden suunnittelema. Aseman liukuporras on Suomen pisin. Asema on kaksipäinen, mutta nyt on avattu vain Katajaharjun puoleinen pää. Vanhana katajaharjulaisena olen kritisoinut aseman lauttasaarelaispään sijoittamista liian etäälle lauttasaarelaisista. Hirvittää tuo aseman hinta suhteessa käyttäjämäärään.




Keilaniemi

Silloin kun länsimetroa suunniteltiin 80-luvulla Keilaniemeä ei ollut olemassa. Oli tietysti Raaden hammas (1976) ja yleinen käsitys sen jäämisestä ainoaksi. Muistan kun Heka Castren esitti visionsa. Se oli juuri kuin nykytila. Silloin sitä paheksuimme. Nyt se on todellisuutta.  Nokia tuli sitten Pekan ja Tuomon kilpailuvoiton jälkeen vuonna 1997. Ajan lähes päivittäin työmaan ohi. Itseasiassa odotan kauhulla aikaa, kun joudun tunnelissa alittamaan uudet asuntotornit. Katselen myös Alvarin kauniita asuintaloja. Mietin mitä ne ajattelevat. 

Tunneli kyllä vapauttaa minut näkemästä noita paria harmaata elementti-ihmettä Alvarin kaunottarien varjossa. Tiesittekö niiden kattoelementtien vallankumouksellisuutta? No ette. Ei haittaa. Espoon kaupunki kertoo edistävänsä pääkaupunkiseudun kansainvälistä kilpailukykyä kehittämällä Otaniemi–Keilaniemi–Tapiola-kokonaisuutta tieteen, taiteen ja talouden voimaan perustuvana ekosysteeminä.  Äh! Vihaan tuota sanaa, joka nykyään näyttää soveltuvan kaikkiin mahdollisiin tarkoituksiin. Ennen vanhaan, kun yhtenä vaihtoehtona suunniteltiin asema Keilaniemeen, sieltä suunniteltiin johdettavaksi People Mover, liikkuva jalkakäytävä tai jotain muuta Otaniemeen.  Nyt tehty ratkaisu on hyvä.

Keilaniemen asemalla on kiva valaistus. Aseman suunnittelivat ALA Oy + Esa Piironen Oy. Ylös noustaan molemmista päistä. Matkustajia on ennustettu vuonna 2025 olevan 20000 päivässä.  Ihmettelen tätä liukuportaiden määrää. Niitä on kaikilla asemilla pitkiä ja pätkiä vähintään 12 kappaletta. Lisäksi on vielä tuplahissit, suorat tai vinot molemmissa päissä. Samalla mietin vanhan metron suunnitteluaikoja. Taisteltiin Rautatientorin aseman yksipäisyyden puolesta. Ja voitimme. Länsimetrossa ei tällaista taistelua ole käyty. On ollut riittävästi rahaa. Ihmettelenkin miksi Keilaniemessä on kaksi päätä – ja pintalippuhallit vain 110 metrin päästä toisistaan?

Aalto-yliopisto
Nyt tuntuu selvältä, että metrolla on asema Otaniemessä. Ja sillehän se on: Aalto-yliopisto. Todistin tämän ihmeen itselleni juuri eilen nousemalla maan pinnalle ja todentamalla siten olinpaikkani. Otaniemi se oli. Joskus sanottiin nimenomaan opiskelijoiden muuttaneen espoolaisten päätöksentekoa metromyönteiseksi. Ehkä, mutta todellinen muutostekijä oli Nokia. Espoon kauppakamarissa Nokian ääni painoi, vaikka firma ei julkisesti kantaansa toitottanutkaan. Pelkäsi maksumieheksi joutumista. Nokia halusi nopean yhteyden heidän Keilaniemen pääkonttorinsa ja Ruoholahden tutkimuskeskuksensa välille. Henkilöautoyhteys haluttiin muuttaa metroyhteydeksi.   Päätös metrosta syntyi vuonna 2008 äänin 56-9. Kovin metron vastustaja oli nykyinen ulkoministerimme. Ennuste kertoo sen, että 1980-luvun lopulla ennustimme kaikkien Matinkylään yltävien Länsimetron asemien yhteiseksi matkustajamääräksi 102000 matkustajaa. Sen piti tapahtua vuonna 2000. Uusin ennuste kertoo vuoden 2025 matkustajamääräksi 135000 henkeä. Osattiin sitä jo 80-luvulla.

Otaniemen aseman suunnittelivat arkkitehtitoimistot ALA Oy + Esa Piironen Oy. Odotin hieman enemmän tyyliä ja räväkkyyttä. Nyt asema vaikuttaa ensisilmäykseltä jopa ankealta. Kuparinen alaslaskettu katto kyllä aaltoilee, mutta olen varma, että Aallolla olisi ollut paremmat aallot. Ulostulot hieman yllättävät. Eikö täälläkään, vapaassa maastossa voinut toteutua Länsimetron työn alussa suuresti ihannoidun Köpiksen metron ylös asti aukeavien laituritasojen periaate? Ei voinut. 

Tapiola

”Ellei pääkaupungilla Engelin ja Ehrenströmin kuolemattoman elämäntyön ansiosta olisi Suurtoria ja sen uusklassillista ympäristöä, olisi myöskin Helsinki ulkonaisilta puitteiltaan vain mitätön ja sekava provinssikaupunki. On vihdoin aika antaa pätevälle arkkitehtikunnallemme sen kykyä vastaavia tehtäviä myös kaupunkisuunnittelun alalla.” Näin kirjoitti Heikki von Hertzen vuonna 1953. Silloin Aarne Ervi voitti Tapiolan keskustan arkkitehtikilpailun ehdotuksella ”Don Hertzenin kylä”. Keskustassa arveltiin kirkon, teatterin, uimahallin ja helikopterikentän lisäksi tarvittavan 10000 kerrosneliötä liiketilaa. Don Hertzen ei olisi suurissa unelmissaankaan uskaltanut arvuutella puutarhakaupungin keskustan nykyistä laajuutta.

Tapiolan aseman suunnitteli APRT Arkkitehtityöhuone Artto Palo Rossi Tikka Oy. Valkoisuudellaan se yllättää ja huikaisee. Monumentalismi yllättää hieman lisää. Miksi Tapiolassa? Kim Simonssonin valkoinen veistos ”Emma jättää jäljen” miltei häviää kaikkeen valkoisuuteen. Ainoa mikä ei ole valkoista on aseman raiteen takainen seinä.  Kummallista. Kun automaation laituriovet jäivät pois, taustalla näkymättömäksi kuviteltu seinä tuli näkyväksi. Siinä se nyt kaiken kauneuden keskellä murjottaa.






Urheilupuisto

Tämä on asema, jonka olemassaoloa me vanhat suunnittelijasukupolvet emme tunnista. Kaikki on tullut myöhemmin. Hienoa että urheilupuiston asema tehtiin. Suunnittelijana oli arkkitehtitoimisto HKP Oy. Ennusteen mukaan aseman matkustajamäärä nousee vuonna 2025 lukemaan 13000 matkustajaa päivässä. Se on kohtuullisen hyvä luku.  Aseman toisessa päässä toteutettu hissiyhteys tuntuu järkevältä. Sitä olisi ehkä voinut soveltaa hieman enemmän muuallakin liukuporraskaksipäisyyden sijaan.

Urheilupuiston asema on hämmästyttänyt kadun kulkijoita jo pitkiä aikoja. Taivaalle työntyvä laikukas laatikko on kiinnostanut. Nyt vihdoin kaikki paljastui. Tämä taitaakin olla ainoa asema jolla on pystytty soveltamaan tuota tanskalaisten periaatetta luonnonvalon uittamisesta aseman sisälle. Minun aamuisella tutkimusmatkallani ei kuitenkaan esiintynyt luonnonvaloa, joten asia on selvitettävä toisella kertaa.

Niittykumpu
Niittykumpu on yksi Espoon mahtavista kehityskohteista. Korkea rakentaminen on saanut siellä myös manifestinsa. Suunnitelma on ystäviemme SARC:in tekemä. Hieman kyllä huimaa.  Mutta se on tätä aikaa. Minulla Niittariin sisältyy muistelu Kairamon Edun mahatalosta.  Sen erikoisuutena olivat varastot ylös nostetussa pohjakerroksessa ja penthouset katolla. Onneksi talo on vielä jäljellä. Vai onko? Metroasema sijoittuu korkean talon jaloissa sijaitsevaan kauppakeskukseen.

Aseman suunnittelijana oli Arkkitehtitoimisto HKP Oy. Asema on ainoa jossa taiteelle potentiaaliset seinäpaneelit ovat saaneet taidetta. Kuvataiteilija Mari Rantasen teokset kuvaavat maitohorsman punaa ja ruohon vihreyttä eli Niittykumpu nimeä. Minun aamutuimaan ottamassani kuvassa värimaailmaa täydentävät iloisten matkustajien ikkunalasista heijastuvat kasvot aamulla varttia vailla kuusi.


Matinkylä
Nyt saavumme maan alla paikkaan, joka on minulle erityisen rakas ja kiintoisa. Olen asunut alueella lähes parikymmentä vuotta. Silloin olin espoolainen. Olin ollut laatimassa Kimmo Kaitilan ja Ragnar Wikströmin kanssa Länsimetron linjavertailua. Kun suunnitelma kaatui Espoon poliitikkojen käsittelyssä 1980-luvulla, Yleisradio haastatteli minua. Sanoin Espoota loiskunnaksi. Hyi! Jouduin myöhemmin selittelemään kaupunginjohtaja Pekka Löyttyniemelle, että tarkoitin meren loiskuntaa Espoon rannoilla. Matinkylässä olen ollut mukana sen alkuajoista lähtien. Silloinkin kun Simo Järvisen kanssa suureen ääneen todistimme Espoon poliitikoille: ”Nyt rakennetaan kaupunkia!” Nyt tuo kaupunki on vihdoin saanut oman metroaseman. On aihetta juhlia.


Olen Matinkylän asemalla. Sen on suunnitellut Arkkitehtitoimisto HKP Oy. Länsimetron esitteessä sanovat laituritilan katon saaneen innoituksensa poutapilvistä ja jäähuurteesta. Nyt on kuitenkin aurinkoinen mieli– pilvet ovat tiessään. Minäkin huomaan panneeni ylleni oranssin villapaidan. Huomaan sen, kun nousen metrojunaan palatakseni ikiomalta metron vihkiäismatkaltani. Kaikki tuntuu niin oikealta ja niin mahtavalta. Kehärata ja Länsimetro lähes yhtaikaa. Nyt odottavat uudet haasteet!

keskiviikko 15. marraskuuta 2017

Tehtaankadulta heijastin heilumaan!

Tämän vuoden Turvallinen stadilainen -palkinnon saa Tehtaankadun ala-asteen vanhempainyhdistys, joka toimii aktiivisesti koulun ja sen alueen liikenneturvallisuuden parantamiseksi. Palkinnon antaja eli Helsingin liikenneturvallisuusyhdistys ry on vuodesta 1991 alkaen myöntänyt Turvallinen stadilainen -tunnustuksen yritykselle, yhdistykselle, yksityishenkilölle tai ryhmälle, joka toiminnallaan on pyrkinyt aktiivisesti edistämään Helsingin liikenneturvallisuuden positiivista kehitystä.

En tuntenut tuon yhdistyksen olemassaoloa – nyt tunnen. Kun ihmiset ovat minulta kysyneet elämäni aikana mikä on tärkeintä työtä tuossa työssäsi, on vastaus ollut aina LIIKENNETURVALLISUUS. Siksi laitan tähän alkuun hieman netistä löytämääni tietoa Helsingin liikenneturvallisuusyhdistyksestä. Palkintoja on jaettu seuraavasti:

2017 Tehtaankadun ala-asteen vanhempainyhdistys ry
2016 Pekka Saarnio
2015 Helsingin poliisisoittokunnan Nallekopla
2014 Helsingin Sanomien kaupunki- ja kotimaantoimitukset
2013 Helsingin Polkupyöräilijät ry
2010 Kari Sane (apulaisosastopäällikkö/Kaupunkisuunnitteluvirasto, liikennesuunnitteluosasto)
2009 Heikki Seppä
2008 Tuomo Jantunen (Suomen Ladun eläkkeelle jäänyt toimitusjohtaja)
2007 Tilausajokuljettajat ry – Charter Club
2006 Matti Herlevi
2004 Helsingin kihlakunnan poliisilaitos, kameravalvontaa kehittävä ryhmä
2002 Pysähdy Ajoissa / Stanna i tid -kampanja
2001 Nuorisopoliisi
2000 Lions Club Pikku-Huopalahti ja Tehtaankadun liikennepartiolaiset
1999 Urpo Vihervaara
1998 Mauno Pihlaja
1997 Rahtari​t​ ry, Helsingin- ja Etelä-Uudenmaan osasto
1996 Suomen Posti Oy
1995 Suomen Turistiauto Oy
1993 Radio Suomen Ylen Aikainen
1992 Päiväkoti Lumikki
1991 HKL

Oikeastaan aika hauska lista. Siellä näkyy paljon tuttujakin. Että Upi ja Manukin ovat listalla. Mainiota. Kari Sane itseoikeutetusti – tietysti. Kaikki muutkin ovat varmaan aikana ja hetkenä tunnustuksensa ansainneet. Mikä on se tämä yhdistys joka palkintoja jakaa? Tunnustuksen jakaneen yhdistykseen kuuluu kolmisenkymmentä rekisteröityä yhdistystä. Pääosa niistä on auto- ja moottoripyöräkerhoja, mukana on myös yksi pyöräily-yhdistys. Kuulovammaiset ja näkövammaiset ovat edustettuina yhdistystensä kautta. Kävely- tai muitakaan ympäristöyhdistyksiä ei ole mukana. Hallituksen puheenjohtajana toimii Eija Loukoila (vas). Hallituksessa on neljä edustajaa liikennettä lähellä olevista yhdistyksistä. Helsingin kaupungilla on kolme edustajaa ja poliisilla on yksi edustaja. Helsingin kaupungin ykkösedustajana on Reetta Putkonen, Helsingin liikenne – ja kadunsuunnittelupäällikkö. Siis Reetta ystävämme oli luovuttamassa palkintoa yhdistykselle, joka nyt suhtautuu kaupungin ja Reetan toimiin kriittisesti. Reetta, rakas ystäväni, sanon sinulle nyt juuri niin ystävällisesti, kun sinua arvostava entinen pomosi voi, että nämä nykytoimet eivät ole riittäviä ja että me Tehtaankadun liikenteestä huolestuneet emme lopeta kiihkoamista kiitollisina tästä tunnustuksesta. Yllymme vain! Kiitämme kuitenkin ja kumarramme.

Nyt jokaiselle heijastin!
Leena Ankkuriniemi on vanhempainneuvoston aktiivi ja puheenjohtaja. Hän julistaa: ”Jatkamme sitkeästi työtä turvallisemman Tehtaankadun puolesta. Keskiviikon heijastintempauksella haluamme kehottaa autoilijoita varovaisuuteen asuinkaduilla. Samalla haluamme muistuttaa vanhempia ja lapsia siitä, miten tärkeää heijastimen käyttö on pimeänä vuodenaikana. Autoilijoiden ei ole pimeässä helppo havaita pieniä koululaisia.”

Tehtaankadun/Laivurinkadun suurta sählinkiä Petra Himbergin kuvaamana.  Keltainen valo vilkkuu neuvokkaana. Ketä se on neuvomassa? Siitä ei kukaan ole varma. Väliaikaiset liikennejärjestelyt kaidehässäköineen saattavat luoda turvallisuutta juuri siksi että kukaan ei tiedä miten tässä toimitaan ja siksi on oltava erityisen tarkkana ja neuvokkaana. Ei voi näpelöidä kännykkää katua ylittäessään. Jotain siis pahassa hyvääkin!

Turhautumista on ilmassa!
Sitkeyttä ja seurantaa tarvitaan! Vanhempainneuvoston jäsenet ovat turhautuneita. He ovat vuosien aikana kirjelmöineet kaupungille Tehtaankadun asioista. He eivät ole tyytyväisiä vastauksiin. Syksyllä valtuutettu Elina Moisio ja 39 muuta esittävät aloitteessaan, että kaupunki tekee Tehtaankadun ympäristöön kokonaisvaltaisen turvallisuusselvityksen, jossa käydään läpi liikenneturvallisuuden parantamiseksi käytettävissä olevat keinot. Tämä oli hyvä aloite. Se sai tylyn käsittelyn. Kaikki on tehty eikä muuta voida! Viimeksi Tehtiksen vanhempainyhdistys esitti toimenpiteitä kuten nopeusrajoituksien maalaamista katuun, pysäköintipaikan varaamista tavaraliikenteen käyttöön sekä automaattisten nopeusvalvontatolppien sijoittamista koulun eteen molemmin puolin katua. Ehdotettiin myös Laivurinkadun väliaikaisia suojatiemaalauksia talven ajaksi, kunnes uudet järjestelyt saadaan toteutettua ensi kesän kuluessa – mahdollisesti. Tähän kerrottiin suullisesti Staran kieltäytyvän maalaamasta edes väliaikaisesti katukivelle. Kuluu kuulemma pois.

Tämä kollaasi kertoon tästä aamusta noin kello 9. Siinä on Petra Himbergiltä napattuja kuvia ja pari minun kuvaani. Laivurinkadun risteyksessä seisoo digitaaliajan ihmetolppa joka silloin tällöin vilkuttaa keltaista valoa. Milloin ja miksi, se ei vanhukselle heti selvinnyt. Ehkä sitten vilkkaille ajan lapsille.

Vielä näistä ”kuuskulman” suunnitelmista
Entisen liikennesuunnittelupäällikön, nykyisen liikenne. ja kadunsuunnittelupäällikön päätöksellä on tarkoitus tehdä Tehtaankadun ja Laivurinkadun ”kuuskulmaan” muutoksia joilla ”jäsennellään liikenneympäristöä siten, että raitiovaunut ja jalankulkijat erotellaan toisistaan rakenteellisesti reunakivijärjestelyin. Järjestelyt parantavat jalankulun turvallisuutta.”

Vanhempainneuvoston kannanotoissa eli kansalaismielipiteessä ja vuorovaikutusvoimana on vaadittu Tehtaankadun ja Laivurinkadun risteykseen liikennevaloja. Liikennesuunnittelupäällikkö esikuntineen tyrmäsi päätöksellään liikennevalot sanoin: "Tehtaankadun ja Laivurinkadun risteyksen ohjaamista koko risteyksen kattavin liikennevaloin ei katsota järkeväksi, koska se aiheuttaisi sujuvuusongelmia ja heikennyksiä kaikille liikennemuodoille. Hankalan risteysgeometrian ja kahdessa ajosuunnassa kääntyvien raitiovaunuraiteiden takia liittymän valo-ohjauksesta tulisi toiminnaltaan poikkeuksellisen kankea. Jalankulkijoiden osalta tämä tarkoittaisi pitkiä odotusaikoja. Etenkin hiljaisen liikenteen aikana tämän tyyppisessä monimutkaisen liittymän valo-ohjauksessa syntyy lisäksi ns. "kuolleita hetkiä" eli vaiheita, jolloin liittymäalueella ei missään ajosuunnassa liiku ajoneuvoliikennettä.”  Olen muuten samaa mieltä!

Palaan omaan ehdotukseeni
Aikanaan kun tein ehdotuksia risteyksen järjestämisestä en pitänyt liikennevaloratkaisua hyvänä. Sen sijaan ehdotin raitioteiden pysäkkijärjestelyn ja suojateiden uudelleen järjestelyä. Kaupunki muuttikin vanhoja suunnitelmiaan (5.5.2017) lievästi ehdottamaamme suuntaan. Ei kuitenkaan tarpeeksi. Kirjoitin tästä blogissani: http://penttimurole.blogspot.fi/2017/03/tehtaankadulla-kuhistaan.html

Tärkeimpänä asiana pidin Laivurinkadun länsipuolisen Tehtaankadun ylittävän suojatien poistamista, sillä se johtaa suoraan raitsikoiden ”turmakolmioon”. Laitetaanpa nämä toiveet tuhon kuvaan. Vielä eräs juttu. Kun tapasimme kesällä sekä Reetan että Juuson (alueen liikennesuunnittelija), ehdotimme Tehtaankatua koskevaa vaikutustutkimusta erityisesti johtuen sen suuresta ”lapsimäärästä”. Tutkimus tehtäisiin kaikkia vuorovaikutuksellisen suunnittelun periaatteita noudattaen.  Tietoa lasten liikkumisesta ja erityisesti ”läheltä piti” -tilanteista hankittaisiin tutkijoiden voimalla. Pysäköintiä analysoitaisiin. Parannusehdotuksia laadittaisiin. Sitten kaupunki suorittaisi uuden harkinnan. Ja jos vielä ja jälleen päädyttäisiin samaan no go –tilanteeseen, sitten olisimme hetken hiljaa. Niin, vanhempainneuvostosta en tiedä – heidän ei tule koskaan vaieta, mutta minä lupaisin olla hiljaa.


Kaupunki on muuttanut omaa alkuperäistä ehdotustaan toivomaamme suuntaan. Toinen ehdottamistamme ratikkapysäkkien siirroista on toteutettu. Pysäkki pohjoiseen kohti Viiskulmaa on Laivurinkadun muurin vieressä. Vastakkaista pysäkkiä eli etelään tulevien ratikoiden pysäkkiä ei haluttu siirtää kustannussyistä. Nyt ykkösen pysäkki alas Tehtaankatua tulee Armfeltin kadun liittymän kohdalle kadun pohjoispuolelle. Huono juttu, mutta yritetään ymmärtää.  Vakava asia johon ”esitän kunnioittavasti” – niin kuin ennen aikaan sanottiin, on suojatie joka johtaa suoraan ratikoiden ”turmakolmioon”. Sen päälle ehdotan punaista ruksia! Ehdottomalla varmuudella. Saman ”turmakolmion” pohjoispuolinen suojatie tulisi suunnitella kutakuinkin niin kuin kuvaan on oranssilla merkitty. Please Reetta! Näin pienet jutut!


sunnuntai 12. marraskuuta 2017

Millennium asettaa trendejä

Alkoi sota terrorismia vastaan
Tapahtumat vyöryivät. Sukellusvene Kursk upposi Jäämerellä 2001, 118 miehistön jäsentä menehtyi. Syyskuun 11. päivänä 2001 alkoi terrorismin vastainen sota, Manhattanilla kuoli lähes 3 000 ihmistä maailmanhistorian uskomattomimmassa terroriteossa. Moskovalaiseen teatteriin kohdistuneessa panttivankidraamassa 2002 kuoli 170 ihmistä. Liittouma hyökkäsi Irakiin 2003, sodassa kuolleita vähintään 150 000 henkeä, pääasiassa siviilejä, amerikkalaisia sotilaita kuoli 4500. Madridissa räjähtivät junapommit 2004, iskussa menehtyi lähes 200 ihmistä ja loukkaantui runsaat 2000 ihmistä. Beslanin koulukaappauksessa 2004 kuoli 330 panttivankia, joista lähes 200 lasta. Intian valtameren tsunamissa vuonna 2004 kuoli lähes 300 000 ihmistä, joukossa 179 suomalaista. Lontoon joukkoliikennevälineisiin kohdistuneessa terrori-iskussa 2005 kuoli 56 ihmistä. New Orleansin hurrikaani tappoi vuonna 2005 lähes 2 000 ihmistä. Israelin ja Libanonin Hizbollahin välisessä konfliktissa vuonna 2006 yli 1000 kuollutta.  Islamistit iskivät hotelliin Mumbaissa 2008, lähes 100 kuollutta. Haitin maanjäristys vuonna 2010, seurauksena yli 220000 kuollutta. 

Maailmassa kuoli 10 vuoden aikana noin 400 miljoonaa ihmistä ja syntyi noin 900 miljoonaa ihmistä. Terrorismissa kuoli noin 4000 ihmistä. Se on 0,01 promillea kaikista kuolleista. Luonnonkatastrofeissa kuoli puoli miljoonaa ihmistä. Se on 1,3 promillea kaikista kuolleista. Sodissa kuoli noin 1,5 miljoonaa ihmistä. Se on 3,8 promillea kaikista kuolleista. Liikenneonnettomuuksissa kuoli kymmenen vuoden aikana noin 10 miljoonaa ihmistä. Se on 25 promillea kaikista kuolleista. Murhissa kuolee 0,1% ja itsemurhissa 0,2% kaikista kuolemista. Nämä kaikki väkivaltaiset kuolemat ovat yhteensä 3,3 prosenttia kaikista kuolemista.

Palstamillimetrit ja media-aika keskittyivät terrorismissa kuolleisiin tuhansiin ihmisiin, sodissa ja luonnonkatastrofeissa kuolleisiin satoihin tuhansiin ihmisiin. Palstamillimetrit ja media-aika eivät kiinnostu liikenteessä kuolleista miljoonista ihmisistä.

Lamasta nousuun ja pudotus uuteen lamaan
Vuosikymmen oli lamasta nousua ja uuteen lamaan vajoamista. Omassa elämässä muutos oli suuri, sillä firma myytiin ruotsalaiselle Jakobson & Widmarkille. Murole matkasi toimitusjohtajan huoneesta palo-oven taakse sikaria polttelemaan. Vientityöt olivat päättyneet. Tulevaisuus oli tullut lähemmäksi. Salamana taivaalta iski kuitenkin Niilo Järviluoman tilaama YTV:n raideliikenteen visiointi vuodelle 2050. Kerrankin jotain, jossa perspektiivi asettui lähes oikealle aikaetäisyydelle. Tilaisuus haastoi, odotukset tilaajan piirissä taisivat olla suuret. Tuloskin tuotti keskustelua. Se tuotti myös näkökantojen jäykistymistä ja vanhoihin taisteluhautoihin kaivautumista. Kuntien johdon taholla ilmaistiin mielipiteitä joissa ei ollut liikkumavaraa. Ajatus prosessista, joka olisi voinut jatkua, osoittautui mahdottomaksi. Tai jatkuihan prosessi. Pääkaupunkiseudun liikennejärjestelmäsuunnitelmat jatkoivat järkähtämättä omaa ennen viitoitettua polkuaan. Tärkeintä oli määritellä inkrementalistisesti seuraavan viiden vuoden projektit. Pitkän tähtäyksen strategia jäi avoimeksi ja strategian maantieteellinen kattavuus jäi suppeaksi. Minusta se on nytkin sitä. Erilaiset projektit vyöryvät ikään kuin kaaoksena. Täytyykö sanoa muotisana: isokuva puuttuu.

Tuntemattomia ovat sosiaaliset rakenteet ja kulttuuri
Raidevisiossa väitin sosiaaliset rakenteet ja kulttuurin tuntemattomiksi tekijöiksi. Rakentelin väitteen tueksi erinäisiä trendinomaisia muutosilmiöitä. Olipa siinä yksi positiivinenkin muutos meissä. Se oli tuo viimeisenä mainittu kuvitelma kansalaisista ja kansalaisyhteiskunnasta.

  • Kansainvälistyminen - säilyäkseen nykyisen kokoisena pääkaupunkiseutu tarvitsee 3 000 uutta maahanmuuttajaa vuodessa.
  • Eriarvoistuminen – ihmisten elinehdot muuttuvat ja sosiaalitaloudellinen epätasa-arvo lisääntyy.
  • Byrokratisoituminen – markkinatalous ei tunnu pysäyttävän hallintokoneistojen laajentumista.
  • Monikulttuuristuminen – nuoret ovat jo nyt jakautuneet elämäntapakulttuurin heimolaisuuteen.
  • Väestön ikääntyminen – harmaiden panttereiden ”kolmas elämä” muuttaa opiskelua, viihdettä ja kulttuuria.
  • Lapset ja perhe – ”uusioperheily” vie lapset syvemmälle virtuaalimaailmoihin ja tunnesiteet korvautuvat aikuisten ostamalla urheilulla, viihteellä, tavaralla..
  • Rahan loppumaton puute – raha jakautuu epätasaisesti, mutta sen suhteen vallitsee yhteinen loppumaton puute.
  • Työn muuttuminen tekotyöksi – työ muuttaa luonnettaan, yhä suurempi osa työstä on ”tekotyötä”, joka ei tähtää tuotantoon, vaan vapaa-ajan mielekkääseen kuluttamiseen.
  • Viihteen maksullisuus – kaupallinen viihde, maksettu urheilu, subventoitu korkeakulttuuri ”disneyfioivat” identiteettiämme, pian olemme osa maailmaa?!
  • Kansalaisyhteiskunnan aktivoituminen – kansalaiset näkevät yhteiskunnan ongelmat ja haluavat auttaa lähimmäisiään. (Oli siis jotain positiivistakin!)


Luen blogeista kansan viisaita mielipiteitä?!?
Ryhdyin tarkistamaan suosituimmista poliittisten blogien listoista kansalaisten lukuinnostuksen suuntaa. Ajattelin että siellä jos missä voin nyt löytää tarinaa pahojen trendien taivuttamisesta oikeaan suuntaan - hyvistä pahoiksi. Voisin lukea vastatrendin ilmiöt myönteisinä kirjoituksina kansainvälistyminen eduista, eriarvoistumisen pysähtymisestä, byrokratian supistumisesta, monikulttuurisuuden rikkaudesta, harmaiden panttereiden panoksesta yhteiskunnan hyväksi, vanhempien uudesta osallisuudesta lastensa toimiin, rahan kaikkivaltiuden joutsenlaulusta, vapaa-aikatyön autuudesta sekä vielä viihteen ja kulttuurin monipuolistumisesta.

Mutta ei.

En löydä kirjoituksista myönteisyyttä. Mikään ei näytä menevän oikeaan suuntaan. Kaikki on suorastaan toteutumassa taianomaisesti - pahan merkeissä. Mutta siis nuo kirjoitukset? Ne keskittyvät yhteen huolenaiheeseen. Ei näytä olevan kuin yksi huoli. Se on tuo pahanilmanlintu – maahanmuuttaja.  Mikään muu ei kiinnosta. Meissä itsessämme, ”kantiksissa” – niin kuin me näytämme itseämme kutsuvan, ei ole mitään huolestuttavaa. Tuntuu siltä kuin kaikki nuo ei-toivotut trendit olisivat juuri maahanmuuttajien aikaansaamia, kehittämiä ja ylläpitämiä. Melkoista voimaa ja vallankäyttöä tuolta marginaaliselta ihmisryhmältä!

Tässä kuvassa on Laura Silvennoisen analysoimana suomalaiset nuorisoheimot parinkymmenen vuoden takaa. Kysymys kuuluu, pystyykö katujen heimolaisuus sulattamaan itseensä ja monikulttuurisuuteensa vielä lisää heimoja ja ennen kaikkea mamuja? No, tietysti pystyy ja täytyy pystyä. Jos ei pysty niin perinteinen monikulttuurinen karpaasihenki on hävinnyt. Silloin on kaikki muukin menetetty.

Länsimetro valmistuu etuajassa
Minä olen insinööri. Ehkä pitäisi pidättäytyä oman alan asioihin ja oman alan trendeihin. Niin, siis tuolloin vuosisadan alussa laadittiin visiota. Länsimetro ei ollut vielä vaiheessakaan, sillä Espoon kaupunginjohtaja Marketta Kokkonen oli ihastunut Strassbourgin raitiovaunuun. Hänen mielestään metro ei tullut kysymykseenkään. Hän kaivoi pöytälaatikostaan esiin valokuvan ja esitti Espoon tulevan raideliikennevälineen kuvan.

Raidevisiossa etsittiin ”isoa kuvaa”. Tullaanko pääkaupunkiseudun raideliikenne perustamaan ensisijaisesti paikallisjunille, metrolle tai raitiovaunuille? Asia on vieläkin ratkaisematta. Yhdistelmä on hyvä, mutta vanhana ”metromiehenä” kannatan vieläkin metropainotteisuutta. Nythän siihen on sopiva aika, kun tällä mielipiteellä voi juhlistaa koko ammatti-ikäisen haaveeni toteutumista.

Vantaalla taas ihmeteltiin Marja-radan kanssa. Ilaskiven selvityksessä olimme ehdottaneet rengasmetroa ja lentokenttärataa ykkösoptiona, Marja-rata tuli vasta kakkosena. Tarveselvityksen valmistuessa vuonna 2001 vaikutti aivan siltä, ettei Vantaan maankäytönsuunnittelu ottanut rataa aivan vakavasti. Vuoden 2003 alussa hyökkäsinkin sitten Vantaan kaavoitusjohtaja Jukka Kullbergin ja katupäällikkö Heikki Pajusen kimppuun. Missiona oli konkretisoida asioita. Keinona esittelin maankäyttökonseptien, rakennuttamiskonseptien ja teknisten toimintakonseptien kehittämisen. Teimme tarjouksen yhdessä Pöyryn rakennuttajainsinöörien sekä Pekka Salmisen ja B&M arkkitehtitoimistojen kanssa. Vantaankosken Sanoma Oy:n projektin osalta myös Pekka Helin oli mukana joukkueessa. Vantaalaiset ottivat tarjoutumisemme vastaan ja alkoi mielenkiintoinen suunnitteluprosessi. Samanaikaisesti Finnair kampitti Marja-rataa. Valtiollisen lentoyhtiön mielestä kaavailtu Marja-rata oli huono ratkaisu lentoaseman joukkoliikenteen hoitamiseen - suora yhteys Helsingistä lentoaseman kautta Keravalle olisi parempi. (Tekniikka & Talous, 6.11.2003.) Tähän halusi Vantaan kaupunginjohtaja Juhani Paajanen kommentoida: "Marja-radalla ja lentoaseman suurnopeusradalla tulee olemaan eri rooli. Helsinki-Vantaan lentoasemalle on luotava raideliikenneyhteys, ensin Marja-radan avulla ja aikanaan mahdollisesti myös suurnopeusradan avulla."

Päätökset syntyivät, valtio sitoutui maksamaan valtaosan hankkeen kustannuksista. Vantaa oli myös maksumiehenä kolmanneksen osuudella. EU kantoi myös pienen roponsa kekoon. Marja-radan rakentamisprosessi nytkähti käyntiin, rakennussuunnittelu valmistui vuonna 2008 ja louhinnat alkoivat vuonna 2009 ja rata valmistuikin heinäkuussa 2015 – vuoden myöhässä suunnitellusta aikataulusta. Rata oli 18 km:n mittainen ja maksoi 800 milj. euroa. Raidevisiossa valmistumisajankohdaksi oli arvioitu vuosi 2010. Rata piti saada valmiiksi ennen Heikki Pajusen eläkkeelle lähtöä. Tässä epäonnistuttiin. Se oli se glykooli, jota lentokonemiehet olivat valuttaneet maahan vuosikymmeniä.  Riskianalyysin tehokkuutta osoittaa, ettei tällaista pikku yksityiskohtaa havaittu ennakkoon. No, tähän olemme tottuneet. Siitä kertoo myös oheinen kuva.
  
Kustannusarvioilla on vaikeuksia onnistua. Kehäradan kustannusarvio oli nykyrahassa mitattuna pitkään tasolla 400 milj. euroa. Se toteutui kaksinkertaisena. Länsimetro oli puolestaan pitkään eri kustannusarvioissa samalla 400 milj. euron tasolla, mutta nousi sitten päätösvaiheessa tuplaksi. Todellisuus on sitten kolminkertainen. Raidejokeri on pitkään keikkunut 200 miljoonassa. Nyt odotamme totuuden pian paljastuvan. Kaikki ovat muuten hyviä hankkeita ja maksavat sen minkä oikeasti maksavat. Sillä ei kuitenkaan näytä olevan paljoakaan tekemistä päätöksentekovaiheessa käsillä olleiden kustannusarvioiden kanssa.

Raidevisio sijoitti Raidejokerin ennen Länsimetroa. Metrolla oli kaksi vaihtoehtoa Pasilasta Munkan kautta Espooseen tai Ruoholahdesta Lauttasaaren kautta Espooseen.  Nuo vaihtoehdot tulivat siihen Espoon pikaraitiotiehuuman vuoksi. Jonnekin sekin oli laitettava. Yllättävän nopeasti pikaratikasta luovuttiin huolimatta ystävämme Anteron kiivaista ponnistuksista. Raidevisiossa Raidejokeri oli aikataulutettu vuodelle 2015 ja Länsimetro vuodelle 2020. Nyt olemme todistamassa ihmettä tapahtuvaksi. Länsimetro nitkahtaa liikkeelle viikon päästä tämän kirjoittamisesta. Siis jopa vuotta aikaisemmin kuin mitä aikanaan raidevisiossa arvelin. Tämän perusteella voisi jopa todeta Länsimetron valmistuneen kahta vuotta etuajassa. Hinta tosin on hieman noussut.
  
Vuoden 2004 raidevisiossa on paljon asioita jotka ovat toteutuneet.  Kehärata ja Länsimetro ovat valmistuneet. Monia raitiotielinjoja on suunnitteilla. Minä odottelen innokkaana  – sitten aikanaan –  kehärataliikenteen korvaamista metrolla ja Pisaran korvaamista U-metrolla. Ainakin sitä kannattaisi tutkia, jos ajan hengen mukaan kustannustehokkuuteen pyritään. Muutakin on. Lentorata tietysti, se on toiveiden tynnyrissä. Mutta vieläkin unohtaisin Tallinnan tunnelin tulevien sukupolvien pohdittavaksi.

Trendien paulat synnyttävät lyhytjänteistä ajattelutapaa
Trendit ovat taipuvaa tavaraa. Trendien syntyvyys ja kuolevuus on suuri ja elinikä varsin lyhyt. Trendiajattelu perustuu lineaariseen maailmankuvaan. Maailma ei kuitenkaan ole lineaarinen ilmiö. Sitä ei ole myöskään tekniikka. Muutokset eivät ole samanaikaisia, eivätkä samansuuntaisia. Muutoksista tyypillinen oli viime vuosikymmenen IT-boomi, joka synnytti langattomuuden ja internetin. Se ei kuitenkaan synnyttänyt paperittomuutta ja etätyötä. Niitähän eniten odotettiin.

Eräät trendit näyttävät pysyviltä megatrendeiltä. Ihmiset haluavat omistaa yhä suuremman asunnon, yhä paremman auton ja vieläpä kesämökin. Heillä on jatkuva kuluttamisen tarve. Yhteisöllisyys heikkenee kaupungistumisen myötä ja entinen perheyhteisö korvautuu aateheimolaisuudella. Ihmiset näyttävät kärsivän yksinäisyydestä ja tarinan puutteesta, ihmissuhteiden arkipäiväisyydestä ja unelmien toteutumattomuudesta. Vanhukset joutuvat unohdetuiksi – he eivät osaa näissä asioissa neuvoa. Hehän toivovat jatkuvuutta ja rakkautta, ei tarinaa ja unelmaa. He käyvät tarpeettomiksi ja samanaikaisesti enemmistöksi. Me olemme he.
              
Suunnittelija on uuden tuntemattoman edessä. Tulevaisuutta ei ole koskaan voitu ennustaa. Ei voi nytkään. Ihmiskunnan historian megatrendit viittaavat kriisin todennäköisyyteen. Maapallon väestöräjähdyksen megatrendi on kuitenkin kääntymässä hyvään suuntaan. Muunlaiset kriisit ovat odottamassa. Joku ennalta arvaamaton niistä toteutuu ja sysää asiat uuteen asentoon. Suunnittelussa kriisinkestävyys on osa ratkaisun valintaa. Suunnittelijoiden tehtäväkenttä muuttuu innovatiivisesta rakennustaiteesta ja taitorakentamisesta yhteiskunnallisten järjestelmien optimointiin

Maassamme tapahtuva yhteiskunnallinen kehitys on mittakaavassaan kriisiluokkaa. Puoli Suomea tyhjenee, huoltosuhde ylittää kestokyvyn, uskotaan siirtolaisuuden pelastavan – sitä ei kuitenkaan käytännössä ole. Asuminen vaatii reformia, tukijärjestelmät uudistamista. Palvelujärjestelmä edellyttää haja-asutusalueiden joukkoliikennejärjestelmää, maan runkoverkko tehostettua raideliikennettä ja järkevää logistiikkaa. Terveydenhuolto ja sosiaalihuolto vaativat ehdottomasti suurimmat resurssit. Edessä oleva kriisi on vähäisempi kuin historiamme suuret kriisit. Se on kuitenkin tämän hetken makrokriisien välivaiheen pieni suuri kriisi. Suunnittelija optimoi ja simuloi. Hän laskee vaikutuksia ja tutkii ympäristömuutoksia. Hän laatii indikaattoreita sosiaalisesta tasa-arvosta ja vaatii uusia tutkimuksia. Hänen todistusaineistonsa muuttuu yhä vaikeaselkoisemmaksi. Arvot ja raha sekoittuvat oudolla tavalla markkinatalousteorioissa. Muuten tämä edellä luettu teksti ei ole tältä päivältä. Se on vuodelta 2004. Suomen Rakennusinsinööriliitto täytti silloin 70 vuotta ja minulla oli kunnia olla yksi juhlapuhujista. Silloin trendit eivät näyttäneet selvää polkua tulevaisuuteen, vaikka lama oli ohitettu ja nousu alussaan.


Nyt ovat asiat paremmalla tolalla. Viisaat sanovat, että nämä ongelmat ratkeavat pelillistämisen, automaation, robotisoitumisen ja digitalisaation myötä. Uskotko?

lauantai 4. marraskuuta 2017

Sisareni muistoksi

Sisareni Marja-Liisa irtautui ajastamme Milanon keskustassa sijaitsevassa sairaalassa italialaisten pyhäinpäivänä Festa di Tutti i Santi - ensimmäisenä marraskuuta. Hän oli 82-vuotias. Sairaalassa häntä oli saattamassa suuri joukko lähisukulaisia.

Tämä on kuva Marja-Liisasta vuodelta 1990. Silloin hän oli 54-vuotias. Marja-Liisan elämään sisältyi harvinaisen paljon kohtaamisia. Me saimme kuulla niistä tarinoiden mestarin itsensä kertomana.

Sisareni Marja-Liisa oli minulle rakas. Hänen kuollessaan katkesi mahdollisuus kuunnella häntä ja keskustella hänen kansaan.  Nyt kun kirjoitan hänestä muistokirjoitusta monet asiat tulevat ryöppynä mieleen. Haluaisin kysyä nimiä ja aikaa. Ja erityisesti tunnelmia. Hän oli tarinoiden ja tunnelmien maalari. En voi enää saada vastauksisia. Kirjoitan tätä hänen ullakkoasunnossaan keskellä Milanoa. Edessäni on Muranon mestareiden ihana lasimaljakko täynnä liljoja.  Murano tunnetaan paikkana, jossa suomalaiset taiteen ja muotoilun mestarit loivat hienoja teoksiaan. Heidän töitään toteuttivat paikalliset lasimaestrot. Kuinka monta tarinaa olen saanut kuulla sisareltani Timo Sarpanevan luomistyöstä! Tulkkina toimineen sisareni oli välitettävä taiteilijan toivomukset lasimestarille. Usein siihenkin työhön sisältyi luova komponentti: ”Lasi olisi saatava syksyisen kuralätäkön väriseksi.”  Löytyykö italiankielistä sanaa joka kuvaisi kuralätäkön harmaanruskeaa? Löytyi, tuollaiset asiat eivät olleet sisarelleni mahdottomia. Nyt meillä Marja-Liisan Pakilassa on kuralätäköiden aikaa. Täällä aurinko paistaa, vaikka syksyn kuulakkuus on yöllä tuntuvaa. Suomessa kuralätäköt ovat juuri nyt lähes jokapäiväisiä. Nyt menevät aika ja paikka sekaisin. Kirjoitin tätä Milanossa ja nyt olenkin Pakilassa. Minun tunnelmani ovat harmaanruskeita. Istun sisareni kattoparvekkeella Milanon keskustassa. Valtava pääskysparvi humahtaa kattojen yli. Niitä on tuhansia. Ne kieppuvat yhä uudestaan aivan läheltä. Nyt tiedän. Yksi niistä saattaa olla sisareni.

Tämä muranolainen kukkamaljakko on eräs suuresti ihailemani esine sisareni työstä muistuttavien esineiden joukossa.

Pieni kynttilä lepattaa
Kodissa on lukuisia esineitä hänen elämänsä merkittävistä kohtaamisista. Otan ensiksi käteeni kirjan ”design finlandese”. Tuon kirjan teko oli Marja-Liisalle tärkeätä. Hän käänsi kirjan tekstit suomesta italiaksi. Kirja kertoo suomalaisen designin suuresta kansainvälisyyden ajasta. Kirjan taustalla oli Lillo Mangano, henkilö, josta olin saanut elämäni aikana kuulla lukemattomia tarinoita.  Marja-Liisalla oli kunnia toimia tämän puuhamiehen ja taiteentuntijan avustajana. Monet kirjan henkilöistä tulivat Marja-Liisalle tutuiksi. Nimiä vilisee kirjan lehdillä: Herman Olof Gummerus, Maija Heikinheimo, Lisa Johansson-Pape, Yki Nummi, Antti ja Vuokko Nurmesniemi, Timo ja Pi Sarpaneva, Kaj Frank, Tapio Periäinen ja Alvar Aalto.

Lillo Manganon perustama yritys Finn Form toimi läheisessä yhteistyössä Artekin ja Alvar Aallon kanssa. Manganon kaupanteko laajeni monille aloille. Hirsimökkien kauppa oli yksi Manganon yrityksistä.  Suomalaista tuotantoa ihailtiin, mutta kauppa ei aina käynyt sujuvasti. Sainpa sisareltani kuulla huvittaviakin tarinoita suomalaisten yritysten kokemattomuudesta kansainvälisessä kaupassa. Sama ilmiö taisi kyllä vaivata italialaistakin osapuolta.

Lillo Manganon sanottiin olleen suomalaisen designin suurlähettiläs Italiassa. Hänen ensimmäinen suomalainen yhteytensä oli Tapio Wirkkala. 1950-luvun alussa Wirkkala voitti useita palkintoja Milanon Triennalessa. Mangano kirjoittaa suomalaisesta tuotannosta, joka on tulkittava suhteessa tämän maan kulttuuriin, jossa erityisinä piirteinä esiintyvät yhteiskunnan ylpeys, riippumattomuus ja sitkeys.

Monet taiteilijat tulivat sisarelleni tutuiksi. Voi kuin muistaisin niistä hänen mahtavista tarinoistaan enemmän. Kaikki ne tarinat! Joku italialaisista sukulaisista kertoi Marja-Liisan olleen tyypillinen napolilainen. Hän uskoi itseensä ja tarinoidensa voimaan.  Niitä on kerrottu sisareni 60 vuoden Italiassa oleskelun ajalta. No, eräs tarina liittyy Libyan rakennusprojekteihin. Olimme Viareggiossa tapaamassa italialaista urakoitsijaa. Kysymyksessä sattui olemaan sama urakoitsija, joka sittemmin palkattiin Finlandiatalon marmoreita vaihtamaan. Marja-Liisa toimi tulkkina, kun koetimme päästä oikeille raiteille Sirten ministeriökeskuksen rakentamisessa. Tulkkaus arabialais-suomalais-italialaisessa kokousympäristössä oli joskus haastavaa. Nämä haasteet sisareni hoiti tehokkaan äidillisellä tavalla. Kun sitten menimme illalla ravintolaan, hän ilmoitti veljensä olevan nälissään ja haluavan pastaa.  Muu seitsemänhenkinen seurue nyökytteli tyytyväisenä. Mutta ei, ravintolan pitkäpartainen pääkokki esitti protestinsa. ”Kuka teidät tänne neuvoi? Meillä minä päätän mitä ihmiset syövät.  Te voitte ainoastaan valita, otatteko mineraaliveden kuplilla tai ilman!” Sisareni alistui ja me alistuimme. Söimme maailman parhaat Frutti di Maret. Lopuksi paljastui yllätys. Grappoja oli valittavana useita laatuja. Kaikkia laatuja piti maistaa ja sitten valita suosikki. Sinäkin sisareni jouduit grapan pauloihin! Tarinat leiskuivat.

Urbanistin unelma
Katselen suuren kerrostalon ullakkoasunnosta milanolaista sisäpihaa. Talossa on 8 kerrosta ja ullakkoasunnot. Talo on keskellä vilkkainta suurkaupunkia. Se on tiiviin urbanismin ihanne. Minkäänlaista kaupunkimelua ei kuulu kattoterassille. Sisäpihalla on laatoituksia ja vihreätä. Sinne ei voi autoilla ajaa. Sisäänkäynti kadulta on komea rautaportteineen ja messinkikaiteineen. Talo edustaa rakentamista ennen sotia - Mussolinin aikaa. 90-luvulla koko kortteliin toteutettiin ullakkoasunnot. Yksi niistä kuului sisarelleni.

Tämä talo ja siellä ylimmässä kerroksessa oleva koti oli sisareni unelma-asunto. Se voisi olla myös meidän superurbanistiemme unelmatalo ja unelmakortteli. Ehkä juuri bulevardien varrella. Itseasiassa Marja-Liisan asuntoalueella risteilee useita bulevardeja esimerkkeinä Viale Andrea Doria, Viale Brianza, Via Marcello Benedetto ja Via Giovanni Batista Morgagni.  Laskin mielenkiinnosta tuon Marja-Liisan korttelin tehokkuuden. Se on et= 3,8. Tontilla on siis kerrosalaa lähes neljä kertaa tontin pinta-ala. Aluetehokkuus koko alueella keskusrautatieaseman äärellä on arvioni mukaan noin ea=2. Tällä alueella sisareni asui ja viihtyi.

Marja-Liisan keittiö oli toiveiden täyttymys. Jo ajatuskin italialaisista arkiherkuista riitti herauttamaan veden kielelle. Askelet kiihtyivät asunnon oven lähestyessä.  Kohta, kohta! Ensin lasi Proseccoa ja sitten! Kuvassa Marja-Liisan armoitettu keittiö ja vaimoni Liisan piirtämä näkymä makuualkovin ikkunasta.

Työ ja elämä
Marja-Liisan työnä Italiassa olivat käännöstyöt, opintomatkojen suunnittelu ja hoito, suomalaisten yliopistojen vierailut ja suurena työsarkana ”maalaiset”. Marja-Liisa rakasti vaihtelevaa työtään. Toisessa kulttuurissa elävänä hän piti juurevan suomalaisuuden kohtaamista erityisessä arvossa. Suuri joukko Fiat-traktorin ostajia sai sisareltani täydellisen aivopesun Italiasta ja italialaisesta mentaliteetista. Monet suomalaiset isäntämiehet puolestaan saivat moitteet oudosta käytöksestään. Miksi he olivat koko viikon ylen määrin nauttineet Bachuksen antimia, mutta viimeisenä kotiinlähtöä edeltävänä iltana täysin raitistuivat? No syynä oli tietysti kotona oleva emäntä, joka odotteli miestään kotiin tulevaksi. Naisten syyksi meni tuokin.

Marja-Liisalla oli erityisen hyvät suhteet Carraran väkeen. Kun järjestimme Suomessa marmoriseminaarin, keskustelimme tietysti myös Finlandiatalosta.  Valitettavasti Helsingin kaupungin edustajilla ei silloin ollut aikaa tulla paikalle. Taisi minun rakasta sisartani jäädä hieman rasittamaan, ettei hänen apuaan tarvittu tuossa Finlandian marmorijupakassa. Eriasia on olisiko siinä sittenkään löytynyt viisastenkiveä. Mutta ”napolilaisena” hän uskoi itseensä.

Pistetäänpä tähän jäähyväiskuvaksi tilanne vuodelta 1938. Ehkä tässä näkyy tuo määrätietoisuus.  Marja-Liisa suorastaan yrittää poistaa veljensä – auton todellisen omistajan -  isoisän tekemästä polkuautosta. Mutta rakkaudella – hymyssä suin, niin kuin aina.

Marja-Liisan aviomies omasi sukujuuret Calabriaan.  Campo Calabro muodostui Marja-Liisalle rakkaaksi. Olimme Marja-Liisan johdattamana Calabrian retkellä, kun sattumalta tapasimme Campo Calabron kadulla sukulaisäidin. Hänen juristipoikansa Antonino Scopelliti oli saanut surmansa mafian ampumana. Äiti pyysi meidät kotiinsa. Kaikkialla oli valokuvia ja lehtileikkeitä surmatusta pojasta. Vanhan äidin yksinäisyys oli riipaisevaa. Poika oli ollut aiemmin murhatun tuomari Giovanni Falconen kolleega. Marja-Liisan perhe oli ollut uimarannalla serkun ja perheystävän kanssa. Vain hetken sattuma pelasti Marja-Liisan sukulaiset matkustamasta serkkupojan autossa uimarannalta ylös kaupunkiin. Antonino surmattiin autoonsa mafian ampumana matkalla rannalta kotiin elokuussa 1991.

Kolme suudelmaa
Olimme kuulleet tarinoita nuoren morsiamen kokemuksista saappaan kärjessä. Kuulimme suvun patriarkaalisesta isoisästä, jonka hautajaisissa vuorilta tulleet maatyöläiset mustiin pukeutuneina suutelivat vainajan otsaa hänen viisautensa vuoksi, vainajan käsiä hänen anteliaisuutensa vuoksi ja vainajan jalkoja hänen ahkeruutensa vuoksi. Haluan symbolisesti antaa sisarelleni Marja-Liisalle juuri nämä kolme suudelmaa. Todellisuudessa suutelin jäähyväisiksi hänen otsaansa - kaikesta kiitollisena.


Vaimoni Liisan akvarellissa näkyy Campo Calabron hautausmaan muuri. Taustalla siintää itse kaupunki Messinan salmen äärellä.  Nämä olivat Marja-Liisalle rakkaita nuoruuden paikkoja. 

perjantai 27. lokakuuta 2017

Yliopisto keskustaan vai kampukselle – vastaus 1970 luvun tyyliin


Tutuhesan eli tulevaisuuden tutkimusseuran Helsingin jaoston pienoinen porukka kokoontuu jälleen Kirkkokadulla, Tieteiden talolla. Kuulemme esityksen Helsingin uudesta kaupunkistrategiasta. Sen pitää strategiapäällikkö Marko Karvinen Helsingin kaupungilta. Esityksen kommentaattorina on emeritusprofessori Heikki Loikkanen. Helsingin strategian esittely menee uudessa vaahtokarkkihengessä. Sitten alkaa illan clou Loikkasen innostuessa. Hän saa vähälukuisen yleisön jopa äänestämään Helsinkiin pilvenpiirtäjäkeskustan. Se siitä ja sen kestävyydestä. Jääköön tuo aihe. Mutta, hän ryhtyy puhumaan yliopistosta ja erityisesti sen Kumpulan osastosta. Hän kysyy miksi heidän tiedekuntansa sijaitsee Kumpulassa – jumalan selän takana? Tiede kehittyy henkilökohtaisten kontaktien kautta ja kukapa tulisi Kumpulan korpeen ketään tapaamaan. Suunnilleen tuohon tapaan.

Tilaisuus alkoi äänestyksellä. Loikkasen suosikki voitti. Niin se populismi pelaa! Arvatkaa mikä se oli? No, tietysti ajan hengen mukaan tuo Pikku-Manhattan vai onko se Pikku-kaksoiskaupunki-Tallinna?

Tilaisuuden kahvitauolla juttelen tuttujen kanssa. He ihmettelevät Loikkasen tavoin tuota Kumpulaa. Nyt voin valistaa heitä ja teitäkin siitä, miten kaikki tapahtui. Olin nimittäin siinä onnellisessa asemassa, että pääsin syksyllä 1971 mukaan suunnittelutiimiin jonka tehtävänä oli tutkia yliopiston laajennusmahdollisuuksia erityisesti matemaattis-luonnontieteellisen tiedekunnan osalta.

Kustannuksia ja hyötyjä - kuviakin
Arvoanalyysit ja kaiken karvaiset rakennettavuusanalyysit olivat jo silloin muotia kaupunkimallien arvioinnissa. Liikenteen hyötyjen ja haittojen painotetut pisteytykset liikenneverkkoja vertailtaessa sekä alkeellinen hyötyjen ja kustannusten arviointi hankkeen ”tuottoastetta” laskettaessa olivat/ovat tätä metodiikkaa. Ajateltiin/ajatellaan, että kaupunkeja voitaisiin suunnitella tai ainakin arvioida yksinkertaisella hyöty/kustannus -matematiikalla. Monetarismi tarttui sitkeästi suunnittelijoiden sormen päihin. Niissä se istuu vieläkin. Taitaa olla joskus kvasimetodiikan meininkiä.

Helsingin yliopiston matemaattisluonnontieteellisen tiedekunnan tulevaa sijaintipaikkaa tutkittaessa oli luonnollista ottaa käyttöön matematiikan ja arvoanalyysin salatut keinot Tässä tapauksessa sen voikin olettaa tapahtuneen tieteellisesti huipputasolla. Olihan johtava komitea miehitetty teorian taitavilla professoreilla ja tiedemiehillä, pätevän arkkitehtuuriedustuksen lisäksi. Juristeja oli vain yksi, valtionvarainministeriön kovakasvo Antero Kivi. Komitean puheenjohtajana oli yliopiston vararehtori, professori Ernst Palmén, jäseninä oli professoreita, apulaiskaupunginjohtajia ja virastopäälliköitä.  Ylioppilaskuntaa edusti valtiotieteen ylioppilas Kari Piimies, varamiehenään valtiotieteen ylioppilas Esko Vesikansa. Neuvottelukunnan sihteereinä toimivat mm. Eea Pekkala-Koskela ja Toivo Vainiotalo. Neuvottelukunta antoi mietintönsä huhtikuussa 1972.

Suunnitteluryhmä oli viimeisen päälle tuttu ja mieluinen. Kaveriporukkaa. Arkkitehti Pertti Solla johti työtä. Sijaintisuunnitelmat piirsi Arkkitehtitoimisto Juutilainen-Kairamo-Mikkola-Pallasmaa.  Arkkitehdit Erkki Juutilainen ja Edu Kairamo olivat remmissä. Vielä mukana olivat arkkitehdit Timo Vormala ja Pentti Piha. Taloudelliset selvitykset suoritti Insinööritoimisto Liikennetekniikka Oy vastuuhenkilönään Pentti Murole. Siis juuri minä ja me (Kari Lautso) olimme tekemässä näitä alussa kvasimetodiikaksi arvioituja laskelmia.

Matemaattis-luonnontieteellisen tiedekunnan uudelle kampukselle oli alkuun ehdolla 21 paikkaa. Varsinaisesti loppukarsinta suoritettiin Ruoholahden, Pikku-Huopalahden, Malminkartanon, Kumpulan ja Tikkurilan välillä. Ehdokkaina olivat myös Leppävaara, Viikki ja Itäkeskus. Keskustassa selviteltiin konepajan aluetta, Sörnäisten rantaa sekä Hermannia. Varsinaisen keskustayliopiston mahdollisina laajennusalueina pidettiin Töölönlahden terassitoria, Kamppia tai Katajanokkaa. Matemaattis-luonnontieteellisen tiedekunnan kerrosalan tarpeeksi arvioitiin 300000 kerrosneliömetriä. Tonttimaata arveltiin tarvittavan 30 hehtaaria. Lisäksi haluttiin varata 20 hehtaaria koekenttiä ja kasvihuoneita varten.

Neuvottelukunta asetti mahtavat tavoitteet
Neuvottelukunta määritteli tavoitteenasettelussaan kaupungin ja yliopiston suhdetta hienolla tavalla. Juuri sellaisella tavalla mihin professori Loikkanen viittasi. Näin kirjoitettiin vuonna 1971: ”Yliopistoa pitäisi tarkastella kaupunkirakenteen kehittämisvälineenä. Yliopiston tulisi toiminnoillaan ja tiloillaan tukea nykyistä ja suunniteltua kaupunkirakennetta. Yliopiston tilat ovat käytössä pitemmän ajan vuorokaudesta kuin esimerkiksi toimistot ja muut työpaikat, joten näiden tilojen sijoittamisella voitaisiin monipuolistaa kaupungin toimintoja ja elävöittää kaupunkikuvaa.” Tavoitepoliittisessa tekstissä heijastui selkeästi yritys pitää yliopisto osana keskustaa. Tiedettiinhän ja polemisoitiinhan kampuksien kielteisiä piirteitä sosiaalisena ympäristönä ja muusta kaupunkielämästä eristettyinä ghettoina. Toisaalta hallintovirkamiesten taholta annettiin suuri painoarvo kampuksien toteuttamisen byrokraattiselle helppoudelle ja kustannusten hallinnalle.

Neuvottelukunta hyväksyi vertailun pääkriteereiksi seuraavat kuusi asiaa: alueen toimintakelpoisuus, alueen käyttöönotettavuus, alueen ympäristöominaisuudet, alueen toiminnalliset yhteydet ja alueen toteuttamiskustannukset.

Neuvottelukunta suoritti ensimmäisen karsinnan 21 alueen välillä. Keskustayliopisto putosi karsinnassa. Keskustan tilat olisi käytettävä muiden tiedekuntien laajentumiseen. Raportti puhuu ns. integroidusta keskustayliopistosta. Keskustayliopiston tulevan tarkastelun kohteina mainitaan Terassitori, Kamppi ja Katajanokka.  Nyt, tänään havaitsee nämä paikat menetetyiksi. Sääli. Loikkanen puhui kannesta ratojen päällä ja kannella killuvasta yliopistosta. En oikein lämpene.

Prosessi johti kohti Kumpulaa
Kun sitten matemaattis-luonnontieteellistä ei päästetty varsinaiseen keskustaan jäivät jäljelle Malminkartano, Kumpula, Pikku-Huopalahti, Tikkurila, Ruoholahti, Viikki, Puotila ja Leppävaara. Ensin karsittiin käyttökelpoisuudella ja käyttöönotettavuudella. Silloin karsiutuivat neljä viimeksi mainittua. Karsintaa jatkettiin muilla kriteereillä.  Lopuksi neuvottelukunta suositteli Kumpulaa tiedekunnan paikaksi. Kumpula oli ollut kakkosena Pikku-Huopalahden jälkeen kaupunkirakenteen ja yliopiston toiminnan kannalta. Käyttöönotettavuuden kannalta Kumpula oli jatkoon päässeistä jumbona. Tikkurila ja Malminkartano olivat parhaiten käyttöönotettavia. Alueen erikoisolosuhteiden ja erityisesti perustusten lisäkustannusten kannalta Viikki oli edullisin, Kumpula oli toiseksi edullisin. Jumbona oli Pikku-Huopalahti. Ruoholahti oli pudonnut jo edellisessä kierroksessa oletettujen kaavoitusongelmien vuoksi.

Pikku-Huopalahti oli tiedekunnan sijaintipaikkana viimeiseen saakka kärjessä. Käyttökelpoisuuden ja kaupunkirakenteeseen liittymisen kannalta alue oli paras. Käyttöönotettavuudessa oli hieman vaikeuksia. Kantona kaskessa olivat heikon maaperän aiheuttamat riskit perustamiskustannusten suhteen. Pasilanväylän linjaus alueen läpi ei helpottanut tilannetta. Pikku-Huopalahden putoaminen antoi sitten ystävällemme Matti Visannille hienon mahdollisuuden toteuttaa hyvää mittakaavaa kaupunkilaisten onneksi. Tämä kuva on Edu Kairamon käsialaa.

Ruoholahti oli loistava sijoituspaikka uudelle tiedekuntakompleksille. Ruoholahden alue oli yliopiston toiminnan ja kaupunkirakenteeseen liittymisen kannalta kärkiryhmässä yhdessä Pikku-Huopalahden ja Kumpulan kanssa. Keskeinen sijainti, mahdollisuus käyttää Lapinlahden sairaala-aluetta kasvitieteellisten laitosten alueena ja hyvät liikenneyhteydet olivat Ruoholahtea puoltavia tekijöitä. Heikkoutena oli maankäyttösuunnitelmien ja liikennesuunnitelmien ristiriitaisuus ja keskeneräisyys. Alue sitten karsiutui loppuvertailusta juuri ajateltujen kaavoitusongelmien vuoksi. Ruoholahden kuvantekijänä oli Edu Kairamo.

Tikkurilan aseman itäpuolelle, nykyisen Jokiniemen alueelle sijoittuva yliopisto oli hyvä ratkaisu. Jokimiljöö ja aseman läheisyys olivat oivallisia sijaintitekijöitä. Kasvitieteelliselle puutarhalle ja kasvihuoneille oli hyvää tilaa. Ratkaisu kaatui lähinnä etäisyyteen muista yliopiston laitoksista. Käyttöönotettavuudeltaan alue arvioitiin ykköseksi. Kuka tämän kuvan piirsi, oliko se Jude Juutilainen vai Timo Vormala?.

Kumpulan alue oli luontevasti mukana loppukilpailuun saakka. Hallintomiehiä kiinnosti selkeä ratkaisu ilman vaikeuksia kaavoituksen tai infran suhteen. Suunnittelijoita kiinnosti kaupunkiin integroituva keskustayliopisto. Kumpula ei siten ollut missään tapauksessa meidän suosituksemme. Kumpulan alue oli tietynlaista takapihaa. Tuntematon paikka. Kumpulasta tuli kuitenkin kisan voittaja, vaikka se meidän vertailussamme oli käyttöönotettavuudeltaan jumbo. Kumpulan kuvan piirsi Timo Vormala.

Toteutunut Kumpula ei lainkaan vastaa sijaintitutkimuksen aikaista visiota arkkitehtuurista. Kerrosalakin on vain viidesosa silloisesta. Meillä oli esikuvana ja arkkitehtuurikonseptina Candilis-Josic-Woodsin Freie Universität Berlin. Kumpulan talomassat ovat irrallisia ja suurempia, mittakaava on erilainen. Talot ovat kyllä komeita, mutta kampus on mäellä yksinäisenä - hieman surullisena ja näkymättömänä, parkkipaikkojen keskellä. Se ei ole osa kaupunkia.

Keskustayliopisto
Yritin etsiä Helsingin yliopiston investointiohjelmia. Yritin myös etsiä tietoja kiinteistöjen nykyisestä volyymistä. Halusin verrata 70-luvun tilantarvekuvitelmia nykytilanteeseen. No, investointiohjelmaa en löytänyt. Sen sijaan löysin luettelon yliopiston omistamista kiinteistöistä. Niitä on paljon. Helsingin yliopisto on ylpeä siitä, että on itse omistanut kiinteistönsä jo 380 vuoden ajan. Toivottavasti jatkaa samalla linjalla. Noin kolme neljäsosaa yliopiston omaisuuden arvosta on kiinteistöissä. Kiinteistöjen tasearvot vuoden 2016 lopussa olivat lähes miljardi euroa. Muuten silloin kun me etsimme paikkaa matemaattis-luonnontieteelliselle, tavoitteena oli löytää tuo aiemmin mainittu 300000 k-m2:n volyymi.  Kumpulassa näyttäisi olevan tällä hetkellä noin 60000 k-m2. Taisivat nuo vanhat haaveet olla hieman ylimitoitettuja.
  
Tämä kuva kertoo 1970 luvun tilanteesta. Punaisella on merkitty yliopiston silloin omistamat kiinteistöt, punaisilla pallukoilla on merkitty yliopiston käytössä olleet vuokrakiinteistöt, valkoisella on rajattu ne alueet, joita keskustan osayleiskaavaehdotuksessa oli ajateltu yliopisto- tai opetuskäyttöön sopiviksi.

Yliopisto pitää kiinteistöt hallinnassaan - hatunnosto!

Tällä hetkellä Yliopistokiinteistöt Oy:n omistuksessa on yhteensä noin 400 000 h-m2 toimitiloja, Helsingin yliopiston käytössä niistä on 90 %. Kiinteistöjen kirjanpidollinen arvo vuoden 2016 lopussa oli 558 miljoonaa euroa. Helsingin yliopiston rahastot omistavat yhteensä noin 250 000 h-m2 toimitiloja ja asuntoja. Noin 90 % niistä on Helsingin yliopiston käytössä. Kiinteistöjen kirjanpidollinen arvo vuoden 2015 lopussa oli noin 350 miljoonaa euroa. Neliötä kohti kirjanpitoarvot ovat noin 1300 euroa.  Todellisen arvon kanssa sillä ei ole juuri tekemistä. Onneksi yliopistolla ei taida olla mielessä kiinteistöjensä muutto kauppakeskuksiksi tai hotelleiksi. Sellaista näyttää nykyään olevan ilmassa.  Ensin vankilat ja sitten hallintorakennukset. Pianko kirjastot ja kirkot? Ajattelen mielessäni Rautatiehallituksen ihanaa rakennusta. Ajattelen niitä auloja, käytäviä ja huoneita. Nuoreen insinöörioppilaaseen 50-luvulta ne jättivät pysyvän muistikuvan. Jopa vessat mahtavine kaakeleineen. No, ehkä se hotelliksi käy. Kuitenkin mietityttää.