tiistai 15. lokakuuta 2019

Harmaat voimat hyökkäyksessä


Kirjoittelin edellisessä blogissani vanhusten tuskasta. Olin sijoittanut tuska sanan lainausmerkkeihin. En kirjoittanut vanhusten tuskasta puutteellisen hoidon takia, enkä kirjoittanut heidän yksinäisyydestään tai tiukasta rahatilanteesta, saatikka että olisin kirjoittanut ikärasismista. Kirjoitin heidän tuskastaan vaikutusmahdollisuuksien puutteen johdosta. Suomessa on tällä hetkellä yli 70-vuotiaita 12 % väkiluvusta. Vuonna 2050 heitä on ennusteen mukaan 19 % ja vuonna 2100 jo 25 %. Heistä suuri osa on työkykyisiä ja työhaluisia. He haluaisivat vaikuttaa ja haluaisivat että heidän asiantuntemustaan käytettäisiin. Heidän merkittävä kokemuksensa olisi yhteiskunnalle käyttökelpoista tietotaitoa. Mutta ei!

Laitoinpa tuohon heti alkuun kippurat EU:n ja Suomen viimeisimmistä väestöennusteista. Alaspäin näyttää väkiluku menevän, mutta ikääntyneiden osuus kasvaa. Yli 70-vuotiaita on nyt 12 %, vuonna 2050 heitä on 19 % ja vuonna 2100 25% kansasta.

Hiljaista tietoa vai hiljennettyäkö?
Liisa tuossa vierelläni on 73-vuotias. Hän huokailee käyttökelvottomuttaan ja tuntee syyllisyyttä keskittyessään taiteen tekoon. Juuri tänään klikkasin Kari Rydmanin blogia. Hän kirjoitti taiteesta ja sen ymmärtämisestä – kauneuden käsitteestä. Sanoi lainanneensa tällaista määritelmää nykytaiteesta: "Nykytaide on kiinnostunut kauneuskäsitysten kyseenalaistamisesta ja rumuudesta."  Hän jatkaa: ”Elämme raakaa, sivistymätöntä ja sairasta barbarian aikaa, lisäsin tähän. Tietysti jouduin kiivaaseen väittelyyn hyvien taidealan ystävieni kanssa. Näyttäisi siltä, että tapamme määritellä termejä, on hyvin erilainen. Törmään muutenkin jatkuvasti siihen, että käsitteitten sisältö on muuttunut vuosikymmenten mittaan. Vailla vaikeuksia puhuin edellisten sukupolvien edustajien kanssa, nyt niitä vaikeuksia tulee yhtenään.”

Meillä tuli taas Liisan kanssa vaikeuksia, kun menimme Tallinnan upouuteen Kai-taidekeskukseen. Myyttiset esitykset ihmisten ja luonnon suhteesta eivät uponneet vanhuksiin, mutta eivät ne myöskään uponneet 16 v Eemeliin, mukanamme olleesta 49 v naisesta puhumattakaan. Ei ollut pelkässä vanhuudessa vika. Jatkoimme sitten Fotografiskaan Telliskivessä. No sekään ei mennyt vanhan kaaliin. Trumpin kuontalolla herkuttelu ei kiinnostanut. Kiinalaisen valokuvataiteilijan töistä kiinnostavin oli video, jossa miesjoukko odotteli vuorella ”intellektuellien sanomaa”. Vallitsi täydellinen hiljaisuus, sanomaa ei kuulunut.

Mennään kavereihin ja tuttuihin. Ystäväni Olli Lehtovuori haluaa ratkaista pientaloaluiden ja niillä asumaan tottuneiden vanhusten ongelmaa uudenlaisen täydennysrakentamisen avulla. Hän ei saa ajatuksiaan kuuluville, häntä ei haluta kuulla. Ehkä nuoret suunnittelijat pitävät meitä vanhoja jo aikansa eläneinä.

Ystäväni Benito Casagrande Turusta kirjoittaa kommentissaan minun blogiini näin: ”Olen samassa luokassa, halu olisi kova kertoa ja näyttää, mutta kuulijat ja katsojat vähissä.” Monet vanhukset jyrisevät blogeissaan hätähuutoja. Esimerkkinä Raimo Ilaskivi, joka viimeksi kirjoitti tukiyhteiskunnan ongelmista. Vanhat parrat yhteiskuntasuunnittelun alalla ovat kriittisellä päällä seuratessaan Helsingin asukaslukustavoitteita ja ”lisää kaupunkia” -ajattelua. Kasautumisteoreetikot eivät saa heiltä tukea.

Osmo Lappo taistelee oman alueensa, Pirkkolan suojelutavoitteiden puolesta. Mitä hän sanoikaan: ”Arkkitehtuurin idis on siinä, et se dyykkaa arkipäivän skeidaan, mutt klaaraa siitä byggaamalla snygisti.” Snygisti byggaaminen ei Osmon mielestä toteudu, kun Jokerikaavan myötä Pirkkolaan tungetaan vanhan Elannon paikalle 5-kerroksinen ”porttirakennus” joka katkaisee Pirjontien. Tuntuu siltä, että meillä vanhoilla tädeillä ja sedillä on paljon hampaankolossa, pienessä ja suuressa. Mutta meitä ei kuunnella.

Kaija Santaholma, hänkin hyvä rakas ystäväni. Hän on äitynyt Hernesaaresta. Kun olin ilmeisesti jossain yhteydessä puhunut positiivisesti umpikortteleista, lähetti hän minulle tällaisen kommenttitekstin: ”Puhuit blogissasi hyväksyvästi umpikortteleista. Haepa esille tekeillä olevien kaavojen joukosta kaupunginvaltuuston 17.1.2018 kokouksen esittelyaineistosta Hernesaaren asemakaava ja katso rakennusten kerrosluvut (varsinaisten kerrosten ala- ja yläpuolelle voi rakentaa lisää). Katso myös havainnekuva. Onko hienoja korttelipihoja? Onko aurinkoa pihoilla? Mielestäni lähes ainoa hyvä umpikorttelipiha on Vallilassa Kone ja Sillan kortteli.” Ystäväni puhuvat hurjia.

Katselin juuri ystäväni Tapani ”Susi” Launiksen tekstiä parin vuoden takaa. Hän tuomitsi lähes kaiken mitä viime aikoina on suunnittelurintamalla tehty. Hän on vakiovieras erilaisissa tilaisuuksissa missä käyn. Käyttää pitkiä ja kiihkeitä puheenvuoroja. Ei siis ole nuoruuden ajastaan muuttunut. Kyllä kai minä hänet tunsin jo opiskelijana. Hän mainitsee ylimitoitetut asukaslukutavoitteet, keskuspuiston kavennukset, kaupunkibulevardit, Töölönlahden hotellihankkeet, HIFK:n ja muiden spekulatiiviset bisneshankkeet, Malmin lentokentän ja Vartiosaaren asuttamisen. Tarkennetaan hieman. Tapani ”Susi” Launis kirjoittaa 22.12.2018 jostain sellaisesta kuin 70-luvun yleiskaavoituksesta. Joskus toinen ystäväni Ode Soininvaara taisi nimittää tuon ajan toimintaa ympäristörikokseksi. Helsingin yleiskaavaehdotuksen käsittelyvaiheessa 2016 hän kirjoitti: ”Helsingin seudun kasvu on perustunut yli puoli vuosisataa ympäristörikosta lähenevään yhdyskuntarakenteen hajottamiseen.”  Susi puolestaan kirjoittaa näin: "Olin nuorena suunnittelijana mukana laatimassa Helsingin 1972 yleiskaavaa. Silloin nuoret (huom.) arkkitehdit pelastivat Helsingin niemen vanhan kaupungin arvokkaan ilmeen. Modernistinen ajattelu salli silloisen vanhan rakennuskannan purkuvimman ja järjettömien moottoritie-rusettien rakentamisen (mm Smith & Polvinen). Helsinki tuli silloin pelastettua grynderien ja valtapuolueiden lobbauspyrkimyksiltä. Nyt on tilanne taas sama kuin 60-luvun ’vaaran vuosina’. Mutta ei pureta vanhoja arvottomiksi luokiteltuja teollisuus- yms. rakennuksia vaan hyväkuntoisia kerrostaloja, ja heitetään vuokralaiset kadulle. Me nuoret suunnittelijat pelastimme Helsingin silloin aikoinaan. Missä ovat nykyisin nuoret suunnittelijat? Rakentavat täyttä päätä kansainvälisen metropoliajattelun mukaista kaupunkikeskittymää maahan jonka kokonaisasukasluku ei riitä edes yhteen suurkaupunkiin.”

Edesmennyt Matti K Mäkinen oli kriittinen metropoliajattelun puuttumiseen ja korkean rakentamisen esiinmarssiin. Hän vaati vastuuta. Vuonna 2016 hän kirjoitti: ”Ennen sen muun tulemista on Suomessa lopultakin saatava aikaan paljon puhuttu, toivottu ja pelätty hallinnollinen isojako, jonka nimeä ei haluta turhaan lausua. Milloin SOTE, milloin KUKE, lopullinen lienee kuitenkin YKE eli toimivasti sijoittuvien ja sopivan kokoisten yhdyskuntien (lue ”kaupunkien” jos enemmän miellyttää) nimeäminen hallintoalueidensa (lue ”läänit”) vastuita kantamaan. Helsinki-metropolin kehittäminen on toistaiseksi upotettu alueen poliittisten viranhaltijoiden vastustukseen… Tätä ennusti jo Ilaskivi eläköityessään, ja aika osoitti, että oikeassa oli. Hajotettu metropolihallinto on luonut pohjan aluekehitykselle, jonka tuottama liikennetarve on melkein tappanut kauniin ja toimivan pääkaupungin. Eli: puhukoon lopultakin asiantuntemus äänekkäämmin kuin rahan arvaamattomat arvot, pelastetaan Helsinki ensin, valtakunnallisen kehityksen esikuvana, Lopetetaan höpinät Helsingin tiivistämisestä ja ohjataan liika väki Salpausselän toiselle puolelle vievään junaan.”

Muistanpa vielä metron opastejupakan. Kolmikko Ola Laiho, Esko Miettinen ja Esa Piironen suunnittelivat metron kansainvälistä mainetta saaneen opastusjärjestelmän. Sitä uudistettaessa unohdettiin konsultoida vanhoja tekijöitä, ainakin muodollisesti tekijänoikeuden omistajia. No siitäpä äityivät, aivan oikeutetusti sanomaan: ”Huolella suunnitellusta opastusjärjestelmästä ollaan tekemässä epäjärjestelmää, jossa osa alkuperäisistä peruselementeistä on säilytetty, mutta suuri joukko perusosia ollaan liian lyhytnäköisesti vaihtamassa muka muodikkaammiksi ilman perustelua.”

Keskuspuiston puolesta käytiin ankaraa taistelua yleiskaavan bulevardiaikeita vastaan. Yksi eturintaman miehistä oli Olavi Syrjänen. Hän laati lainopillisen tekstin ja muutakin tekstiä puiston säilyttämisen puolesta. Hän kirjoitti mm. näin: ”Kun Helsingin yleiskaavaa valmisteltaessa syntyi uhka Keskuspuiston muuttamisesta rakennusmaaksi, oli selvää, että olen mukana sen vastustamisessa. Se johtuu useammastakin syystä: tunnen ja olen ollut mukana Keskuspuiston kaavoitusprosessissa n. 40 vuotta. V. 1999 väittelin Helsingin yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa aiheenani ’harkintavalta kaavoituksessa ja rakentamisessa’. Väitöskirjan alkusanoissa sanoin tehneeni väitöskirjan rakkaudesta kaupunkisuunnitteluun. Että tämä rakkaus säilyisi, on vaalittava kaavoituksen perimmäisiä arvoja.”

No, vihonviimeiseksi lopuksi nostetaan esille Viipurin kirjaston pelastaja, keskiaikaisten kivikirkkojen entistäjä, rakas ystäväni Maija Kairamo. Maija taisteli Malmin lentokentän puolesta. Taistelu on hävitty, mutta muistellaan mitä Maija kirjoitti: ”Minä olen ollut Penan kanssa oikeastaan aina siellä toisella puolella, virkavaltaa vastaan. Nyt aion edelleenkin viekoitella Penan tuota virkavaltaa vastaan. Olen kirjoittanut runon:

Alussa oli NeKusTo
Smith ja Polvinen
Katajanokan kanava
elämän mittainen ystävyys
nyt nousuun Malmilta.”

Se kaikki mikä onnistui Katajanokan kanavan pelastamisessa, Smith-Polvisen kumoamisessa ja Viipurin kirjastossa, se ei onnistunut Malmin lentokentällä.

Kirjavaa joukkoa harjoittamassa ”kaiken kritiikkiä”. Maijakin on aivan kuin lentoon lähdössä. Kaijan kuvan nappasin teksteineen edesmenneen kriitikon eli Ilpo Aarnialan blogista. Muut ovatkin omia kuvia paitsi tuo Susi Launiksen kuva. Toivottavasti en joudu vanhoilla päivilläni vielä tekijänoikeuteen. Beniton kuva on taas hänen omakuvansa nuoruuden vuosilta.

Näin siis ”vanhukset” puhuvat ja kirjoittelevat. Heillä olisi saattanut olla jotain annettavaa jo prosessin aikana, ei vaan kaiken tapahtuneen kriitikkoina. 

Olinpa tästä kolmannesta iästäkirjoittanut jo aiemminkin:  
http://penttimurole.blogspot.com/2019/01/kolmas-ika-ihmiselaman-tayttymys.html

Ruotsista kajahtaa
Kansanedustaja Barbro Westerholm kirjoittaa maaliskuussa 2019 kronikassaan muutoksesta joka tapahtui siirryttäessä maatalousyhteiskunnasta teollisuusyhteiskuntaan. Ennen aikaan ihmistä tarvittiin koko elämän ajan. Kun työ pellolla ja metsässä tuli liian raskaaksi, työ jatkui tuvan seinien sisällä. Nyt on toisin. Hän kirjoittaa: ”Tutkimukset osoittavat ikäsyrjinnän alkavan jo neljäkymppisenä ja lisääntyvän lineaarisesti kohti vanhuusikää. Se perustuu sellaisiin stereotyyppisiin käsityksiin kuin että ihminen iän mukana menettää ammattitaidon, kyvyn oppia uutta, joustavuuden, sopeutumiskyvyn ja aloitteellisuuden.” Hän lopettaa kronikkansa siteeraamalla nobelisti Arvid Carlsonia joka 93 vuoden iässä kirjoitti näin: ”Me elämme yhteiskunnassa, joka haluaa käyttää voimavaroja tehokkaasti. Vanhoilla ihmisillä olisi tarjottavana valtava määrä resursseja, heillä ei sitä paitsi ole mitään niiden käyttämistä vastaan. On kummallista, että me olemme Ruotsissa niin jälkeen jääneitä, että emme huomaa millaista tuhlausta harjoitamme. Vanhojen työntäminen pois työmarkkinoilta on pahinta. Se ei saa jatkua.”

Niin, tuo ikäsyrjintä, tunnistanko sitä? Oliko meidän firmassamme ikäsyrjintää? Kysyn sitä vieressäni tietokonetta räpläävältä Liisalta. Hän sanoo, ettei sellaista ollut. Mutta lisää: ”Mutta me olimmekin harvinainen poikkeus.” En oikein jaksa uskoa tuon ikäsyrjinnän massiivisuuteen yleensäkään. Kai olen sitten väärässä. Olen sen sijaan tavannut ikäkunnioitusta. Olen sitä havainnut idässä ja etelässä. Elävästi muistan viimeisen ulkomaantyöni tapahtumia Bakussa, Azerbaijanissa. Alkaa suuri esittelykokous. Varaministeri kysyy ennen kokouksen alkua minun ikääni. Luulee olevansa vanhempi. Erehtyy. Hän oli 72, minä olin 75. Minä voitin – pisin kokemus. Kaikki kokouksen edustajat kävivät minua kättelemässä. Tuntui hienolta.

Mutta ikäsyrjintä ei nyt ollutkaan minun varsinainen aiheeni. Aiheena on vanhojen työhön osallistuminen.
Ruotsissa eläkeläisten työhön osallistumista on helpotettu. Yrityksiä on myös estetty lainsäädännöllä työntämästä työhön halukkaita eläkeikäisiä pellolle. Työnantajamaksu on alle 65-vuotiallla 31 %, yli 65-vuotiailla maksu on 16 %. Vanhoilla on myös veroetuuksia. Ruotsissa eläkeläisten työllisyysaste onkin paljon Suomea korkeampi.

Ruotsin ja Suomen tilastoja on aina mukava verrata. Työllisyystilastoja on vain 74-vuotiaisiin saakka, niinpä nyt tässä vertaan 65-74-vuotiaiden työllisyyttä. Työllisyys/sysselsättning ei tässä tarkoita välttämättä kokopäiväistä työllisyyttä.  Ruotsissa 65-74- vuotiaista työelämässä on kiinni 17 %, Suomessa luku on huomattavasti alhaisempi. Se on 11 %.  Kaavioista näkyy, että ikäihmisten työhön osallistuminen on molemmissa maissa reilusti lisääntynyt viimeisenä kahtena vuosikymmenenä. Suomessa työelämässä kiinni olevia 65-74-vuotiaita on 70000 henkeä. Jos osuus olisi sama kuin Ruotsissa saataisiin 50000 työhön osallistuvaa lisää. Se on tuntuva luku, vaikka nyt osapäiväisenäkin.

Millaisia töitä eläkeläiset sitten tekevät tai voisivat tehdä? No, tietysti lääkäri tekee lääkärin työtä ja insinööri tekee insinöörin työtä. Ruotsissa lääkärikeskusta johtava ystäväni kertoi juuri kollegastaan, joka oli eläköitynyt kolmisen vuotta sitten. Hän aloitti eläkevuotensa Espanjassa keskittyen golfiin. Pelattuaan intensiivisesti hän kyllästyi ja halusi palata jälleen töihin. Työpaikka oli tietysti tarjolla ja hän palasi. On kuulemma nyt tämä 72-vuotias lääkäri yksi huipputekijöistä yhteisössään. Ja on tyytyväinen elämäänsä. Niin ovat kuulemma potilaatkin.

Elämäänsä tyytyväisiä
Ruotsissa äskettäin tehty tutkimus osoittaa, että 70-vuotiaista 26 % ja 77-vuotiaista 10 % työskentelee ainakin jossain määrin. Vain 20 % työskentelevistä ilmoitti syynä olevan rahavaikeudet, kaksi kolmasosaa heistä ilmoitti työskentelevänsä kiintoisien tehtävien vuoksi, saman verran oli niitä, jotka sanoivat ei tuntevansa itseään vielä eläkeläisiksi. Vanhusten – siis harmaiden panttereiden tyytyväisyys elämään saattaisi olla merkki työhaluista - oli sitten kysymys varsinaisesta palkkatyöstä tai vapaaehtoistyöstä. Suomessa Tilastokeskuksen mukaan elämään tyytyväisimmät ikäryhmät ovat 16–24-vuotiaat ja 65–74-vuotiaat. 16–24-vuotiailla tyytyväisyyden keskiarvo oli 8,2 ja 65–74-vuotiailla 8,3. Ero muihin ikäryhmiin ei kuitenkaan ole suuri: elämään tyytyväisyyden keskiarvo oli matalin 75 vuotta täyttäneillä, joilla keskiarvo oli 7,9. Elämään tyytymättömyys tällä korkealla keskiarvolla ei sitten ainakaan ole este elämälle.

Eläkeläisten työstä puhuttaessa nousevat esiin lääkäreiden ohella sairaanhoitajat, lastenhoitajat, vanhustyön tekijät ja terveystyöntekijät yleensä. Kasvavat palvelualat ovat tietysti suuri työvoimapulan kohde. Työvoimapulaa esiintyy myös teollisuudessa ja rakentamisessa. Tiedenaiset ja tiedemiehet, opettajat ja tutkijat, arkkitehdeista ja suunnittelijoista puhumattakaan ovat huippuunsa arvokasta valuuttaa jonka ei toivoisi kiiruhtavan eläkkeelle. Taiteilijat eivät kai koskaan eläkkeelle joudukaan, he ovat itse itsensä työnantajia. Taitaa eläkekin olla maatalousyrittäjien yrityskategoriassa. Usein eläkeiän jatkamisen tai vanhojen työhön osallistumisen väitetään vievän kallisarvoisia työpaikkoja nuorilta. Ruotsissa ovat tätäkin asiaa tutkineet ja vastaus kumoaa väitteen.

Mikä nyt oli sanoma?
Sanoma on se, että eläkeläisten harmaa kansa on suurimmalta osaltaan vireätä väkeä. He haluavat olla mukana ylläpitämässä yhteiskuntaa. He tekevät nytkin jo paljon, mutta he voisivat tehdä enemmän. Vuoden 2018 lopussa eläkettä maksettiin Suomessa 1,6 miljoonalle henkilölle. Suomen väestöstä 28 prosenttia sai siten jotakin eläkettä, joko omaa eläkettä tai perhe-eläkettä tai molempia. Ulkomailla asuvia eläkkeensaajia oli 58 000. Vuonna 2018 Suomessa oli 200000 työkyvyttömyyseläkkeellä olevaa. Heistä 52 % oli eläkkeellä mielenterveyssyistä. Kaikista eläkkeensaajista 78 % oli yli 65-vuotiaita. Eläkemenot ovat nykyisin noin 31 mrd. euroa vuodessa.

Vuonna 2018 eläkkeelle siirtyi 90000 iältään 60-64 -vuotiasta, yli 65-vuotiaita oli 20000. Tätä suhdetta olisi hyvä hieman rukata. Sitten nostaa eläkeläisten työhön osallistumista Ruotsin malliin. Saataisiin 100000 pätevää tekijää markkinoille. No, avuksi, ei maailmaa mullistamaan.

Vielä tuosta sanomasta. Enhän minä sairaita töihin halua, enkä elämään väsyneitä, enkä golfaajia, saatikka että haluaisin näännyttää treeneihin kyyditsijöitä tai koiranhoitajia sen paremmin kuin lastenhoitajiakaan. Haluan että uusitaan ajattelua suhteessa harmaaseen kansaan, iloisiin panttereihin. Heidän päässään ja käsissään on tallella toimivia soluja. Ne solut haluavat tehdä enemmän. Onko se sitten veroetuuksia Ruotsin tapaan, yritysten rekrytointikiihokkeita, mentorointisopimuksia, eläköityneiden konsulttisopimuksia meidän firmamme tapaan, eläkeläisten rekrytointipalvelua, mutta ennen kaikkea se on eläkeläisten omaa aktiviteettia, työssä eikä vain sen kritisoinnissa. Yhteiskunnalliset hyödyt odottavat, kun toimeen tartutaan. Me vanhat olemme valmiina!

lauantai 12. lokakuuta 2019

Liikennettä luutimassa ja vanhusten "tuskaa"


Jälleen sekoillaan liikenneasioiden parissa. Jos ja kun ne asiat eivät kiinnosta, niin lopussa on juttu vanhusten tuskasta. He kun haluaisivat tehdä jotain. Tulla kuulluksi. Käännä sivua ja lue sitten se. Varsinainen aihe on kaksi vietettyä seminaaripäivää. Pidän niitä itseni kannalta ansiokkaana dementiantorjuntana. Vanhus tarvitsee virikkeitä ajatuksilleen ja ilman niitä ei blogeja rustattaisi. Lähdin siis jälleen ajatusten metsästykseen. Kyllä niitä nyt taas tulikin. Kysymyksessä oli FCG:n järjestämä liikenne -ja maankäyttöseminaari Kuntien talolla. Kuntien talo on hieno seminaaripaikka, viihdyn siellä. No, on pakko mainita seminaariympäristön täydellinen muutos vanhoista ajoista. Varmaankin puolet seminaariväestä oli naisia. Älykkäitä naisia, sanavalmiita naisia ja vielä erittäin viehättäviä naisia. He tekivät seminaariympäristön hyvin auvoiseksi.
  
FCG oli valinnut seminaarinsa etusivun kuvaksi Helsingin kävelykeskustan ja keskustatunnelin ideakilpailussa esittämänsä ratkaisun Bulevardin kävelykadusta. Liikenne on politiikkaa, sen näytti äskeinen ratkaisu keskustatunnelin suunnittelun katkaisemisesta.

En nyt aio pitää mitään yleiskatsausta laajasta seminaariaineistosta, haluan kuitenkin kosketella paria kolmea mieltäni kiihottanutta aiheita. Niitäkin oli, ja osittain ne liittyvät edellisellä viikolla pidettyyn Pietarsaaren keskustan kick-off seminaariin. Kirjoitin tuosta jo bloginkin: https://penttimurole.blogspot.com/2019/10/suunnittelulla-hyva-kaupunki-paremmaksi.html.

Ensimmäinen alustaja vaati kaavoitukseen nopeutta ja rautatieliikenteen kehittämistä
Aloitetaan ensimmäisestä kuullusta esitelmästä. Sen piti Suomen ympäristökeskuksen professori Jyri Seppälä. Hän on Suomen arvovaltaisen ilmastopaneelin jäsen. Esitys oli erinomainen, mutta siinä oli kaksi asiaa, joihin haluan puuttua. Hän kertoi kaavoituksen tehostamisen ja rautatieliikenteen kehittämisen olevan huippuunsa tärkeitä asioita kasvihuonekaasujen torjunnassa ja merkittäviä tekijöitä päästötavoitteen saavuttamisessa. Sanotaanhan hallitusohjelmassa kaavoituksesta mm. näin: ”Kuntien kaavamonopoli ja kaavahierarkia säilytetään, kaavaprosessin sujuvuutta edistetään ja kuntien maapolitiikkaa vahvistetaan. Kaavoitus perustuu kattaviin vaikutusarvioihin”. Sanotaan vielä näin: ”Vahvistetaan alueellisten keskuskaupunkien ja maakuntakeskusten ympärille muodostuvaa kasvua edistämällä useamman kuntien yhteistä strategista kaavoitusta, vahvistamalla toimivia joukkoliikenteen ratkaisuja sekä asukkaiden joustavia palveluita.” Sana ”kaavoitus” mainitaan hallitusohjelmassa 7 kertaa. Kun Jyri Seppälä korosti kaavaprosessin kehittämistä, ei voi muuta kuin yhtyä toivomukseen, mutta että sillä olisi ratkaiseva vaikutus päästötavoitteiden saavuttamisessa, niin siihen en usko. Miksi?

Raiteista hallitusohjelma mainitsee useita kertoja. Sanotaan: ”Raideinvestointien määrää kasvatetaan nykytasosta investoimalla enemmän raiteisiin.” Sanotaan vielä: ”Erityisesti rataverkkoa ja raideliikennettä koskeville miljardihankkeille on syytä tehdä laaja-alainen vaikutusten arviointi sekä suunnitella ja rakentaa ne nykyisen verkon kanssa toimiviksi kokonaisuuksiksi, jotka tuovat lisää matkustajia raiteille ja mahdollistavat järkevän rahankäytön. Hankkeet tukevat Suomen kehittämistä, työvoiman liikkumista, kestävän liikkumisen tavoitteita toiminnallisesti ja alueellisesti tasapainoisella tavalla sekä tarjoavat
kilpailukykyisen vaihtoehdon lentoliikenteelle.” Ratayhtiöistä hallitusohjelma sanoo näin: ”Hallitus pääomittaa Pohjolan Rautatiet Oy:tä tarpeen mukaan ja käynnistääkseen jäljempänä luetellut rataverkon kehittämishankkeet niiden täyttäessä edellä määritellyt perusteet. Pääomitus toteutetaan julkisen talouden tasapainon ja menokehyksen raameissa.”

Kommentoin ensin kaavoituksen nopeuttamista
Kaavoitus ja sen pohjalta toteutuva rakentaminen on hidas prosessi. Koko maassa rakennuskanta on viimeisen kymmenen vuoden aikana kasvanut 1 % vuodessa. Helsingissä kasvu on ollut 1,5 %.  Tein jo aiemmin pika-analyysin kaupunkirakenteen tiivistämisen vaikutuksista päästöihin ja se analyysi kertoo rakentamisen ja erityisesti tiivistämisen olevan varsin hidasvaikutteista toimintaa päästöjen torjunnassa. Sillä on muita kaupunkiin ja ihmisiin liittyviä hyötyjä, taloudellisia ja henkisiä. Mutta on sillä haittansakin - liiallisella kasautumisella. Minun analyysini meni näin: Suomen kansasta haja-asutusalueilla asuu 50 %, joukkoliikennealueilla 30 % ja jalankulkualueilla asuu loput 20 %. Jos nyt tiivistettäisiin kymmenien vuosien aikana kaavoituksen keinoin siten että haja-asutusalueilla asuisi 30 %, joukkoliikennealueilla asuisi 40 % ja jalankulkualueilla asuisi 30 % Suomen kansasta, niin mitä tapahtuu liikenteessä ja päästöissä?  

Kuvassa näkyy minun pika-analyysini tulos. Urbanisaatio ja ihmisten muuttaminen haja-asutusalueilta joukkoliikennealueille ja kävelyalueille sopii hyvin ikääntyvän kansakunnan tarpeisiin. Urbanisaatiolla ei kuitenkaan ole kovin suurta vaikutusta liikenteen päästöihin. Suuri vaikutus on teknologialla. Patikointi, pyöräily ja joukkoliikenne lisääntyvät. Henkilöautoliikenne vähenee. Minun pika-analyysini mukaan tuossa hämäräperäisessä tulevaisuuden tilanteessa kävelyn matkasuorite olisi lisääntynyt 6 %, pyöräilyn 11 %, joukkoliikenteen 28 % ja henkilöautoliikenne olisi vähentynyt 6 %. Tämä vaikutus olisi siten urbanisaation aiheuttama. Mitä tämä vaikuttaisi päästötavoitteiden saavuttamisessa? Pikalaskuoppi kertoo, että urbanisaation vaikutus päästöjä vähentävästi on 0,4 milj. tonnia CO2-päästöjä vuodessa, kun teknologian muutos vastaisi 3,8 miljoonasta tonnista. Johtopäätöksenä olisi siis, se että kaavoituksen kiirehtimisellä ja syyllistämisellä ei ole sille päästötavoitteiden kannalta annettua suurta oikeutusta. Päästöjen rajoittuminen on teknologian varassa.

Laitanpa tähän linkit aiemmin näitä asioita käsitelleisiin blogeihini:

Rautateiden kehittäminen on tärkeää, mutta…
Toinen luennoitsijan mainitsema tärkeä juttu oli raideliikenteen kehittäminen. Suomessa on kova buumi raideliikenteen kehittämiseksi. Minä olen raideliikennerakastaja ja kannatan tätä buumia. En kuitenkaan hyväksy väitettä raideliikenteen ratkaisevasta vaikutuksesta kasvihuonekaasujen vähentämistalkoissa. Tästäkin olen aiemmin esittänyt analyysini. Se taas meni näin: 30 tulevan vuoden CO2-päästöt liikenteestä ovat nykymenolla 322 milj. CO2- tonnia. Erityisesti ajoneuvoteknologian avulla (henkilöautojen keskipäästöt putoavat kolmannekseen, bussien ja raskaan liikenteen puoleen nykyisestään), paljolti myös kulkutapamuutosten kautta (jalankulkukilometrit kasvavat neljänneksellä, pyöräily kaksinkertaistuu, bussimatkailu kasvaa 60 %, junakilometrit kaksinkertaistuvat ja henkilöautokilometrit putoavat neljänneksellä), muutos toteutuisi ja CO2-päästöjä olisi 30 vuodessa 214 milj. tonnia. Jos rautatiet jätettäisiin kehittämättä, päästöjä oli 219 milj. tonnia. Rautateiden henkilöliikenteen kaksinkertaistaminen siirtämällä lisämatkustajat henkilöautoliikenteestä ja tavaraliikenteen 10 prosentin lisäys vaikuttaisi 30 vuoden tuleviin liikenteen kokonaispäästöihin positiivisesti 5-10 miljoonan tonnin edestä. Tämä olisi 5-10 % liikenteen kokonaispäästöistä.

Kansainvälisessä päästökaupassa jotkut puhuvat 100 euron hinnasta CO2-tonnille.  Jos nyt olisi toteutettava Suomessa nuo raideliikenteen kautta saatavat 10 milj. tonnin päästöjen säästöt raiteisiin kannattaisi satsata yksi miljardi. Ei siis suinkaan sitä 15 tai 30 miljardia joista nyt puhutaan ikään kuin kasvihuoneilmiön torjuntana. Kysymys on jostain muusta. Ei raideliikenteellä yksin voi kasvihuoneilmiötä torjua. Tarvitaan huomattavasti rajumpia temppuja.

Rajut temput
Mistä niitä rajumpia temppuja löytyisi? Niitä on löydettävä liikenteen lisäksi energiasektorilta, asumisesta ja teollisuudesta. Kaikkien näiden sektoreiden päästöt ovat karkeasti ottaen samaa luokkaa. Kun nyt seminaarin aiheena oli liikenne ja asuminen niin ihmettelen hieman meidän rakennuskantaamme ja sen muutosmahdollisuuksia energiansäästön kannalta. Suomessa lämmityskustannukset ovat korkeat. Se johtuu tietysti talvisäästä, mutta myös rakennuskannastamme. Suurin osa rakennuskannasta on energiasyöppöä. Valtaosa siitä on rakennettu aikana jolloin 10 sentin purut tai 20 sentin siporexharkko riittivät lämpöeristykseksi. Rakennuskannasta vain pieni osa on ekotehokasta. Sähkölämmitteisiä taloja on 21 % kaikista neliöistä, öljylämmitteisiä 17 %, puulla tai turpeella lämmitetään7 %. Kaukolämmön kokonaisosuus on 47 %. Kaukolämpölaitoksissa tehoa tuotetaan 17 % turpeella ja 24 % kivihiilellä, maakaasun osuus on 17 % ja puun sekä biotuotteiden osuus 37 %. Rakennusten lämmitys tuottaa liikenteen tavoin viidenneksen CO2-päästöistämme. Tässä meillä on tekemistä.

Tämä aihe ei nyt ollut seminaarikeskustelun kohteena, mutta otin sen tähän esiin vain itseäni varten. Rakennusten lämmitys on lähes liikenteen suuruinen CO2-päästöjen lähde. Liikenteen suhteen kaikki on helppoa, kun vertaa sitä tähän toiseen merkittävään päästötavoitekohteeseen. Miten Suomen vanha rakennuskanta ja enimmäkseen myös pientalovaltainen rakennuskanta muutetaan energiatehokkaaksi? Siihen eivät pienet miljardit riitä. Tulee mieleen vuoden 1973 energiakriisin aikoihin tehty valtioneuvoston päätös, jossa asuntojen ja toimistojen korkeimmaksi lämpötilaksi säädettiin 20 astetta. Myymälöissä ja työtiloissa oli pärjättävä 18 asteella. Varasto- ja teollisuustiloissa ylin sallittu lämpötila oli 16 astetta. Autotallien lämmitys kiellettiin kokonaan. Siinä oli jytyä ja vaikutusta, eikä maksanut mitään. Mainittiinko tällaista hallitusohjelmass? Ei mainittu.

Tässä vielä viisaudeksi tämä kasvihuonekaasujen säästämistavoitteen koko kuva. Suomen CO2 –päästöt ovat tällä hetkellä noin 55 milj. tonnia vuodessa. Metsien hiilinielu syö hiilidioksidia 25 milj. tonnia. Erotus on siten 30 milj. tonnia CO2. Tämä erotus täytyisi saada nollaan, silloin olisimme hiilineutraali. Jotkut ovat ennustaneet päästöjen vähenevän siten että vuonna 2050 olisimme päästöissä kolmanneksessa nykyisestä eli tasolla 20 milj. tonnia. Metsien ja peltojen hiilinielua onnistuttaneen kasvattamaan tasolle 30 milj. tonnia. Tämä kehitys tarkoittaisi hiilineutraaliutta vuonna 2039.

53 esitelmää
Näinkö pitkä juttu tuli nyt ensimmäisen luennoitsijan parista ajatusviivasta. Olisi jatkettava seminaarin muihin aiheisiin. Esitelmiä oli 53. Mutta en nyt pystykään poimimaan aineistosta sellaisia esityksiä jotka erityisesti kiihottivat mieltäni. Ne olivat kauttaaltaan hyviä ja asiapitoisia. Katsotaanpa nyt kuitenkin esitelmien kokonaisjakaumaa. Se antaa kuvan siitä mistä nyt puhutaan.  

Kestävä kehitys ja ilmastopolitiikka näyttävät olevan selkeä ykkösaihe. Toiseksi nousee erityisesti pyöräily. Pysäköinti on hard ware, josta keskustellaan paljon. Pysäköinti on osa autoliikennettä, josta muilta osin ei paljoakaan esitelmöity. Esteettömyys on peränpitäjänä. Se on huolestuttavaa. Selasin läpi esitelmäaineistoa. Materiaali on huippuhienoa. Paljon on mietitty. Ainoa mikä joidenkin ja useampienkin esitelmöitsijöiden osalta häiritsi, oli liian täyteen tekstiä ahdetut kuvat. Myös kuvien tekstityypeissä ja kontrasteissa olisi kehittämistä. Myös ison luentosalin kirkas valaistus häiritsi herkempien kuvien katselua. Pientä kehitettävää on.

Missä minä saan pyöräillä?!
Olen kevyen liikenteen ehdoton kannattaja, siksi pidän esitelmöitsijöiden painotuksia oikeina. On kuitenkin yksi asia, johon haluaisin muutoksen. Se on vanhusten pyöräilyn salliminen jalkakäytävillä – jos pyörätietä ei ole. Kun lapset saavat sen tehdä, soisin myös meille vanhuksille saman oikeuden. Tässä iässä näkökenttä kapenee ja niska ei käänny kuten nuorena. Sitten on pyöräily jätettävä ja sehän on täysin tavoitteiden vastaista. Vanhusten liikkumisesta tulee kasvava ongelma. Nyt yli 65-vuotiaita on 23 % väestöstä, vuonna 2050 heitä on 30 %. No, enhän minä 84-vuotias voi väittää kuusivitosia vanhuksiksi. Vanhatkin nuortuvat jatkuvasti. Mutta ajattelin että jos edes kahdeksankymppisten annettaisiin ajaa jalkakäytävällä. Se on minun jalo pyyntöni.  Mutta onhan minulla takataskussa tämä vanha idea, joka liittyy nimenomaan vanhusten ja liikuntaesteisten kulkemiseen. Se on tämä ”sähkörollaattori” ja riittävän leveät ”superbaanat”. Kun ei sellaisesta muut puhuneet niin käytän nyt tilaisuutta ja näytän erään suunnitelman sekä kuvia mummojen ja pappojen speedstereistä.

Pyöräteihin ja hienoihin pyöräbaanoihin liittyy yksi ajatus.  Se liittyy pienajoneuvoteknologian kehitykseen ja mummon tai vaarin matkaan torille tai vaikkapa uimahallille. Golfkärryn tapaiset sähköiset hidaskulkuneuvot voisivat olla tässä suureksi avuksi. Tämän vuoksi ehdotankin baanahankkeiden yhteydessä tutkittavaksi riittävää mitoitusta mummojen ja pappojen ”sähkörollaattoreille”. Mikkelissä pääsimme tällaista verkkoa ehdottamaan. Toivottavasti se ei ole unohtunut pöytälaatikkoon. Suunnitelmakartassa paksut oranssit viivat kuvaavat ehdotettuja ”superbaanoja”.

Pitäisikö autoilusta puhua enemmän ja pitäisikö sitä miettiä enemmän?
Oli toinenkin juttu, joka yleisellä tasolla jäi askarruttamaan. Lausuin siitä kommentin, joka pääsi seminaarin viserrysseinälle visertelemään. Näin joku sen sinne kirjoitti: ”Miksi täällä puhutaan kävelystä, pyöräilystä ja joukkoliikenteestä, kun pitäisi puhua todellisesta ongelmasta eli henkilöautoliikenteestä.” No, eihän se minun kommenttini aivan noin suoraviivainen ollut. Tarkoitin sillä sitä, että pitäisi enemmän pohtia säätelysuunnittelun ja ruuhkansuunnittelun ongelmaa, tietoisena siitä, ettei henkilöautoliikenne kaupungeistamme puhumalla häviä. Siis puhumalla vain pyöräilystä tai joukkoliikenteestä. On jotain tehtäväkin. Ja kyllähän sitä yritetään, mutta rahasummat näyttävät pienoisilta.  Autoilusta kannattaisi kuitenkin puhua enemmän ja sitä pitäisi miettiä oikein tosissaan.

Liikenteen ja päästöjen ongelmia ovat jakelu, raskas liikenne ja henkilöautoliikenne. Niistä ei juuri kukaan rohjennut esitelmöimään. Vaikein ongelma oli ikään kuin lakaistu maton alle. Kävelykaduista tai kävelykeskustoista, niistäkään ei juuri ollut puhetta – ehkä livahti ohi. Sujuvuusmaksun tai tienkäyttömaksun mahdolliset toteutukset eivät nekään tunnu suuressa määrin ajautuvan keskustelun kohteeksi. Perusteeksi sille, että myös autoilusta tulisi puhua enemmän ovat seuraavat faktat: Liikennesuoritteesta Suomen kaupungeissa kävelyä on 3 % ja pyöräilyä 2 %, matkojen lukumäärässä kävelyä on 24 % ja pyöräilyä 9 %. Joukkoliikenteen ja henkilöautoliikenteen luvut ovat vastaavasti liikennesuoritteesta 13 / 82 % ja matkaluvusta 8 / 59 %.

Sitten syleilemään elämää ja Tarjaa
Tarja Laine piti kommenttipuheenvuoron valtakunnallisesta liikennejärjestelmäsuunnitelmasta. Hän piti suunnitelmaa tärkeänä, mutta sanoi sen taustaksi vaadittavan elämää. Näin hän sanoi: ”Valtakunnallinen Liikennejärjestelmäsuunnitelma tulee olemaan Suomen historian tärkein suunnitelma. Lähestymisen tulisi olla holistisempi, se on koko meidän elämä.” Tarjan puheenvuoro oli sisällöltään ehkä parasta mitä kuulin seminaarissa. Niin lyhyesti ja niin täydellisesti!

Esitelmissä olisi ollut aihetta laajaan katsaukseen. Saat niistä selvää kun, klikkaat tähän linkkiin: https://koulutus.fcg.fi/Default.aspx?tabid=1387 .  Seminaari oli massiivisuudestaan huolimatta kiinnostava. Ei voi muuta kuin kiitellä järjestäjiä.

Jälkipuheet Olli Lehtovuoren kanssa
Seminaarihuumasta juuri selvittyäni ystäväni Ooke Lehtovuori pyysi minua käymään. Hän on pakilalaisia niin kuin minäkin. Hänen kiinnostuksensa pyörii Pakilan kehittämisessä. Hän puhuu valtavasta potentiaalista. No, noista Ooken ajatuksista intoutuneena minäkin tein alkuvuodesta blogin asiasta: http://penttimurole.blogspot.com/2019/05/pientaloalueet-mahtava-elamisen.html. Ei ehkä kukaan kiireisistä kaavoittajista kerennyt lukea – näin päättelin, sillä heiltä ei tullut kommentteja. Sain kuitenkin kommentit ystäviltäni Mari Flinkiltä, Arto Salmelalta ja Kari Karangolta.

Kerroin sitten Ollille kahdesta seminaarikokemuksestani myönteisiä juttuja. Kerroin myös siitä, kuinka Pietarsaaren seminaarin järjestäjät saivat nuuskaa alustajien valinnasta. Olivat valinneet vain vanhoja äijiä eikä lainkaan naisia. Toista oli FCG:n seminaarissa. Esitelmöitsijöinä oli 31 naista ja 29 miestä, eikä yhtään eläkeläisukkoa tai -akkaa mahtunut alustajien joukkoon. Jotenkin tuo tuntui aivan mahtavalta. Mutta sitten virisikin innostunut keskustelu meidän vanhojen roolista tämän maailman muokkaamisessa. Kaksi vanhaa pääsi vauhtiin. Molemmat ihmettelimme ammattikokemuksemme kestoa. Havaitsimme sen olevan kuutisenkymmentä vuotta kummallakin. Ja jotenkin vielä teräväpäisiä ollaan, jos sen itse pääsee sanomaan.  Ollilla oli edessään hieno ajatus pientaloalueiden tiivistämisestä ja aivan konkreettinen ehdotus Pakilaan tehtävästä koealueesta, jonne 0,4 tehokkuudella rakennettaisiin vanhusten asuntoja ja perheasuntoja yhteisenä sikermänä. Hänen erityinen ideansa liittyy sivuasuntoihin ja asuntojen yhdistettävyyteen. No, siitähän juuri tuossa blogissani yksityiskohtaisesti kerroin. Nyt hän oli työstänyt uuden diagonaalisen version ja pyysi kommentteja sisäisten katuraittien suhteen. Suunnitelmassa ei ole ongelmia. Ongelma on siinä, että kukaan kaavoittajista ei vaikuta yhteydenotoista huolimatta kiinnostuneelta. Se on Ooken tuska. Ystäväni Mikko Aho, otathan Olliin yhteyttä. Hän ryntää innoissaan ajatustaan esittelemään. Vakuutan sinulle, se on terävä juttu. Niin tämä oli Ooken tuska. Minulla on samanlaista tuskaa. Emme ole ainoita. Suomessa on valtava ammattitaitoinen eläkeläisväestö jolla olisi annettavaa ja halua antaa. Rakentaminen ja kaupunkien kehittäminen, suunnittelu ja suunnittelun mentorointi ovat tällaisia alueita. On sitten paljon laajempia toimia jotka liittyvät naapuriapuun ja moneen muuhun. Mistä löytyvät toimijat, päättäjät ja tekijät jotka valjastavat voimiaan uhkuvat puumat ja harmaat pantterit apuun, kun työvoimapula ja kiire uhkaa? Se olisi tulevaisuuden ennakointia.

Huh! Menipä lyriikan puolelle.

maanantai 7. lokakuuta 2019

Suunnittelulla hyvä kaupunki paremmaksi?


Olin viime viikolla Pietarsaaressa. Pietarsaari on minun työkohteistani erityinen oppimisen kohde ja ymmärtämisen kohde. Pääsin ensimmäisen kerran tuohon ruotsinkielisen Pohjanmaan kaupunkiin vuonna 1967. Teimme silloin kaupungin liikennetutkimuksen. Autot olivat valtaamassa kaupungin katutilan. Pyöräilystä emme silloin puhuneet. Symbolina ajan hengelle oli Turun yleiskaava-arkkitehti Olavi Laisaaren kanta pyöräilystä: ”Polkupyöräkysymystä ei tässä käsitellä tämän enempää, sillä pyöräliikenne on siirtymässä auto-, moottoripyörä- ja mopediliikenteeksi. Amerikassa näkee polkupyöriä vain lasten leikkikaluina, eivätkä ne muodosta mitään liikennekysymystä.” Laisaaren mukaan polkupyörät eivät lainkaan soveltuneet kaupungin keskustaan. Näillä eväillä siis aloiteltiin. Asiat oli ratkaistava autoliikenteen ehdoilla. Tuohon aikaan Pietarsaaren autotiheys oli noin 150 henkilöautoa tuhatta asukasta kohti. Nyt se on 570 ha/1000 as. Tutkimuksen aikaan Pietarsaaren asemakaava-arkkitehtina oli Mårten Bondenstam. Hän esitti poliitikkojen määräyksestä Skatan kaupunginosan rakennettavaksi kerrostaloalueeksi. Asia sitten onneksi kaatui prosessin vaikeuden ja Kaija Santaholman käännytystyön ansiosta. Tarinan mukaan Kaija kulki poliitikkojen kanssa pitkin Skatan iltahämäriä katuja ja sai heidät vakuuttuneeksi alueen arvoista. Ystäväni Roger Wingren sanoi joskus Kaijan olevan Skatan pelastaja. Mårten oli keksijänero, hän kertoi minulle suunnitelmastaan kuuhun rakennettavasta tornista, fysiikan lakien mukaan hän perusteli sen juuren kelluvan painovoiman vaikutuksesta yhden metrin korkeudella maan pinnasta. Perustuksia ei siis tarvittu.

Teemu Lipasti suunnitteli raportin kannen. Autot olivat valtaamassa aukiot ja tilat. Ne oli pysäytettävä. Auton rekkarisa näkyy vielä maakunnan tunnus, Vaasan lääni. Nuo rekkaritunnukset osoittivat kuljettajan kotipaikan ja antoivat aihetta niin varovaisuuteen kuin liikenneraivoonkin. Maalaisia opetettiin ainakin Helsingissä. Kerran ajelin Napolin rekkareilla Milanossa. Törttöilin. Mies yltyi karjumaan minulle: ”Pappagallo, pappagallo!!?” Napolilaiset ovat papukaijoja.

Roger Wingren valittiin Pietarsaaren asemakaava-arkkitehdiksi vuonna 1974. Hänestä tuli oppi-isäni ja elinikäinen ystäväni. Ensimmäisen kerran kohtasimme kaupunkiliiton kursseilla Kokkolassa. Pidin luentoa kävelykaduista. Olin epätoivoisen innostunut asiasta. Dioja oli kymmenittäin kahdessa kasetissa. Ylitin aikaani roimasti. Roger oli sitä mieltä, että insinööri uskoi asiaansa ja siitä alkoi ystävyytemme. Varsinaisesti yhteistyömme kulminoitui Pietarsaaren keskustan liikenne- ja ympäristösuunnitelman laatimiseen. Työtä oli edeltänyt pietarsaarelaisten ”Hyvä kaupunki paremmaksi” -prosessi. Se sai SAFA-palkinnon vuonna 1987 Pekka Salmisen puheenjohtajakaudella.

Pietarsaaren keskustan liikenne- ja ympäristösuunnitelma valmistui vuonna 1989. Työssä ehdotettiin kävelykadun toteuttamista Kanavapuistikkoon sekä keskustan katuverkon rehabilitointia, yksisuuntaiset kadut muutettiin kaksisuuntaisiksi. Kauniit havainnekuvat olivat Rogerin itsensä piirtämiä.

Kävelykadun ja muun liikenneuudistuksen aikaansaaminen ei suinkaan ollut läpihuutojuttu. Työssä sovellettiinkin laajaa vuorovaikutusmenettelyä. Työpajoja pidettiin yhdessä lautakuntien, nuorten, kauppakamarin, liikenteenharjoittajien ja virkamiesten kanssa. Erityisen kiivaaksi muodostui väittely paikallisten taksimiesten kanssa. Valtuutetuille järjestettiin laajat esittelyt. Päätöksiä syntyi. Suurin huolenaihe oli yksisuuntaisten katujen kaksisuuntaistaminen. Pelättiin onnettomuuksien sumaa. Sellaista ei tullut. Kävelykatu valmistui 1994. Saavuin kadun vihkiäisiin puoli vuorokautta myöhässä yöllä klo 2. Ensilumi oli satanut ja kadulla oli järjestetty leikilliset hiihtokilpailut.  Roger oli vastassa. Tulin Libyasta Narvikin ja Umeån kautta Pietarsaareen. Miksi tuollainen reitti? Se oli kaksinkertainen ilon matka. Oli tehty päätös rakentaa Lahden oikorata ja oli rakennettu Pietarsaaren kävelykatu. Kaksi haavetta, yksi toteutunut ja yksi päätettynä.

Teknologinen muutos on suuri, mutta sosiaalinen muutos on sitäkin suurempi
Tässä ollaan. On aika uudistua. On kulunut tasan 30 vuotta siitä, kun edellinen suunnitelma valmistui. 30 vuotta on se maaginen kurkistusetäisyys jolla yhdyskuntasuunnittelijat uudistavat tulevaisuutta. Tulevaisuuden näkymiin on tullut uusia komponentteja. Kolmekymmentä vuotta sitten tulevaisuus oli huomattavasti selkeämpi, kuin mitä se on nyt. Ennusteet koskivat väestöä, asunto- ja liikerakentamisen tarpeita ja liikenteen kasvua. Nyt meillä on edessämme aivan uudenlainen kirjo. Ajattelutapa ja menetelmät saavat uusia ulottuvuuksia. Hälyttävät väestöennusteet luovat synkkää tulevaisuudenkuvaa. Väestön ikääntyminen heijastuu kestävyysvajeessa, sosiaali- ja terveydenhuolto vaativat lisää resursseja, samalla kun työvoimapula uhkaa teollisuutta ja palveluja. Pietarsaaren asukkaista 5000 henkeä on nyt yli 75-vuotiata. Se on yli neljännes väestöstä. 20 vuoden päästä heitä on 7000. Se on yli 40 % väestöstä. Mitä tämä merkitsee? Mitä merkitsevät jakamistalous, tekoäly, robotisaatio, etätyö, maahanmuutto, maastamuutto, ilmaston lämpeneminen, kasautuminen ja CO2? Onko näillä asioilla jotain tekemistä kaupunkiympäristön suunnittelun kanssa? Oikeastaan keskustelu on aika lapsellista. Mielenkiinto suunnataan teknologiaan. Sitä ei niinkään suunnata sosiologiaan. Teknologinen muutos on suuri, mutta sosiaalinen muutos on sitäkin suurempi. Euroopan neuvoston takavuosien toivomus sosiaalitieteiden ja teknologiatieteiden yhdistymisestä ei ole tapahtunut.

Kirjoitetaanko esseitä?
Pietarsaaren keskustasuunnittelua ryhdyttiin nyt uudistamaan ja aatteistamaan tuntemattoman tulevaisuuden varjossa. Haluttiin rakentaa henkistä perustaa – Hyvä kaupunki paremmaksi -prosessin tapaan. Ajateltiin tarvittavan jotain uutta lähestymistapaa. Keksittiin esseet. Niiden kirjoittajiksi valittaisiin kaupunkilaisia ja kaupungin elämän tuntevia ihmisiä ja asiantuntijoita. Uskotaan esseiden avaavan näköaloja ja tulevaisuuden visioita Pietarsaaresta ja sen keskustasta. Esseet painettaisiin kirjaksi ja asetettaisiin julkisen keskustelun kohteeksi. Näin kaupunkilaiset saisivat lähtökuopat omalle mielipiteiden juoksulle. Esseet olisivat uudenlainen osa vuorovaikutusprosessia. Toivottiin jopa, että näin syntyisi laajemminkin uusi ja avaava keskustelu kaupunkiemme tulevaisuudesta ja tässä tapauksessa pienen, kaukana pääkaupunkiseudulta sijaitsevan 20000 asukkaan kaupungin tulevaisuudesta. Nythän keskustellaan siitä jääkö koko Suomi asutuksi. Voisiko kirjasta tulla suunnittelumaailman hittiteos? Sehän riippuu kirjoittajista. Mahdollisuus on olemassa. Kunnianhimosta ei sakoteta.
  
Joskus menneinä vuosina meitä pommittivat maaltamuutto, lähiörakentaminen ja auto. Tuosta pommituksesta selvittiin kunnialla - sen ajan mittapuiden mukaan. Nyt mittapuut ovat muuttuneet. Jotkut sanovat silloin tehtyä ympäristörikollisuudeksi. Nyt pommitus on tullut monimuotoisemmaksi. Siihen sisältyy sosiaalinen muutos. Väestö ikääntyy ja yksinäistyy. Monet kulttuurit porisevat samassa padassa. Keitto ei tahdo kypsyä. Nytkö emme tee virheitä? Eihän se niin voi olla, että jakamistalous, pelit ja robotiikka meidät kaikelta pelastavat. Vai onko?

Pietarsaaren kaupunki järjesti asian edistämiseksi kick off -seminaarin. Tilaisuus järjestettiin huikean komean Allegron Rotunda-salissa. Saliin mahtuu sata henkeä ja se täyttyi. Kaupunkilaiset ovat kiinnostuneita kotikaupungistaan. Monet ehkä olettivat kuulevansa ratkaisuehdotuksista. Siinä he pettyivät. Ei ollut ratkaisujen esittelyn aika. Oli kysymyksessä alkupiste. Oli mietittävä, miten aloittaa. Totta puhuen tämä ei ole kansalaisille helppo kysymys. Jotain konkreettista pitäisi esittää ja sitten vasta siitä voisi keskustella. Jotkut kirjoittivat seminaarin olleen pettymys. Ei antanut mitään! Eniten kritiikkiä sai puheenvuoron pitäjien miehisyys. Miksei yhtään naista oltu valittu puhujien joukkoon? Joku kriitikko sanoi juuri naisten olevan kaupunkikeskustan kuluttajia ja käyttäjiä. Kysyttiin vielä nuorten osuutta valmistelussa. Oikeita kysymyksiä. Onneksi oli kysymyksessä aloitusseminaari ja oppi varmaan kantautui järjestäjien korviin. Ehkä korvat hieman jopa kuumenivat.
  
Ukot seminaaria hoitelemassa
Seminaarin moderaattorina toimi vanha ystävämme arkkitehti Ilmari Heinonen. Vanhako – no kyllä, 69-vuotias, Ilmari on jo eläkkeellä, mutta hoitaa tilapäisesti kaava-asioita. Hänellä on jo diplomityönsä kautta perinteitä Pietarsaaren kaupunkikeskustan suhteen. Ilmari on sanan säilän mestari. Nytkin hän johti keskustelua hienolla tavalla, kunnes lopussa meni hieman levottomaksi. Sanoi itse: ”No, päivän lopussa olin jo hieman puhki, mistä loppukeskustelu hieman kärsi, mutta sellaista tapahtuu.” Tuosta vanhuudesta vielä. Minäkin pääsin taas puhumaan. Ensimmäinen julkinen puheenvuoroni Pietarsaaressa oli keskustan liikenne- ja ympäristösuunnitelman esittely 30 vuotta sitten. Olin silloin 55-vuotias. Olivat siis kriitikot oikeassa, kun kysyivät: vanhat äijätkö ne tulevaisuudesta jotain tietävät? Muitakin vanhoja äijiä oli puhujapöntössä. Kirjailija Lars Sund, jeppisuppsalalainen, joka kirjassaan ”Natten är ännu ung” vuodelta 1975 nimitti kaupunkia rotankoloksi: "Jag bor i Jakobstad som är ett satans råtthål. Jag går i Jakobstads samlyceum som är ett ännu värre råtthål och jag begriper inte ännu vad jag har att göra där".  Hän on 66-vuotias. Toivoin salaa, että hän olisi puhunut hieman tuosta nuoruusajan rotankolostaan, mutta hän keskittyikin ilmastonmuutoksen kurimukseen ja unohti rotankolonsa. Vanhemmasta päästä oli myös tähtiluennoitsija, Jeppiksen oma poika, arkkitehti Roger Wingren. Saarnaajan ihanalla intohimolla hän esitteli omaa opiskeluaan ja päätymistä Pietarsaaren asemakaava-arkkitehdin virkaan. Lopuksi hän vielä tykitti laatimansa Pietarsaari-vision. Hieno homma. Minua sykähdytti. Roger on 75-vuotias. Ei muuten siltä vaikuta. Oliko vielä muita ukkoja? No, Tuomas Santasalo, kaupan huippuasiantuntija, hän tuntee keskustan liike-elämän ja arvioi sen tulevaisuutta. Tuomas on 65-vuotias.  Tukholmassa vaikuttava arkkitehti Thomas Sandell oli yksi puhujista, alkuaan Pietarsaaresta. Hän esitti torille väliaikaista teltalta näyttävää kauppahallirakennusta. Thomas on 60-vuotias. Nuorin esiintyjistä oli Jani Päivänen. Hän on 51-vuotias. Siis kaukana eläkeiästä. Ainoa joka täyttää ehdot. Voi vielä vaikuttaa asioihin muuta kuin puhumalla? Jani on juuri tiiminsä kanssa suomentanut ihmiskeskeisen kaupunkisuunnittelun veteraanin Jan Gehlin kirjan ”Ihmisten kaupunki”. Jan Gehl on 83-vuotias. Niin, luennoitsijoiden keski-ikä olikin 67 vuotta. Tehtäköön tästä johtopäätöksiä.

Osa harmaapäistä Pietarsaaren keskustan mallia tutkimassa. Yleisöä oli runsaasti. Tori nousi alkukeskusteluissa keskiöön.

Palava komposti
Halutaan etsiä uudenlaista prosessia. Tulevaisuuden muutosmaailmaan sopivaa prosessia. Sellaista prosessia jossa kansalaiskeskustelu on keskiössä. Kansalaiskeskustelulla tarkoitan sitä, että kansalaiset keskustelevat – että aihe kiinnostaa. Että media osallistuu monipuolisesti. Että sosiaalinen media pysyy asiassa. En ole nykyisen vuorovaikutusprosessin varaukseton ihailija. Niinpä olen tuota lakisääteistä prosessia moitiskellut yksisuuntaiseksi vuoropuheluksi. Joskus kirjoitin blogin asukkailta kaapatusta vuorovaikutuksesta: http://penttimurole.blogspot.com/2014/03/helsinki-kaappasi-asukkailta.html.

Suunnitelma valmistellaan poliitikoille päätettäväksi. He päättävät, se on itsestään selvää.  Päätöksiä ei kuitenkaan tehdä ilman vuoropuhelua kansalaisten kanssa. Kysymys on siitä, miten suunnittelija kykenee osallistumaan kansalaiskeskusteluun.  Asukkailta tulee ideoita, hullujakin, mutta usein ”ei minun takapihallani” -painotteisia. Ei ole toimivaa ilmiötä: ”yksi päivä suunnittelijana”. Joskus voi kyllä tulla ”60 sekunnin idea”, mutta sellaista sattuu ani harvoin. Lobbyistit ovat usein yhden asian liikkeitä. Heidänkään ideansa eivät käy sellaisinaan. Suunnittelijan on loppujen lopuksi tehtävä kompositio ja kompromissi. Heitettävä raaka-aineet pataan ja lisättävä mausteet. Sopankeiton on tuotettava enemmistön ja mieluimmin kaikkien makuhermot tyydyttävä ratkaisu. Roger puhui joskus tarpeesta löytää konduktööri, kapellimestari, joka johtaa orkesteria. Taisipa hän myös puhua palavasta kompostista. Sana kompositio tulee latinalaisesta sanasta compostum, joka merkitsee lantakasaa, kompostia. Tämän kasan hallinta vaatii siis itse asiassa kompostööriä. Kun sopiva löytyy, hänen avukseen on saatava herkkäsormisia tekijöitä, ihmisiä joille tämä kaupunki tuntuu omalta. Ihmisiä jotka uskovat, toivovat ja rakastavat. Palava komposti odottaa.

Kysyin otsikossa voiko suunnittelulla luoda parempaa kaupunkia. Olen suunnittelija ja uskon siihen. Pääkysymys on ohjelmointi ja kompostin hallinta. Sitten tulevat ihmiset, suunnittelijat. Heidän on koettava luovuuden ”musta tuli”. Heillä on oltava aikaa keskustella ja ymmärtää. Heidän on ymmärrettävä kaupungin mittakaava ja ihmisten mittakaava. Lopuksi heidän on otettava käteensä katukivi ja sijoitettava se oikeaan paikkaan.

Rogeria siteeraten ja hänen kuvaansa käyttäen: "Suunnittelu ei voi perustua uskoon järjestä ja hallitsemisesta, luova suunnittelu perustuu kohtaamiseen, pyhään epävarmuuteen. Suunnittelussa lähdetään siitä, että maailma voidaan järjestää. Luomisessa on lähtökohtana, että maailma on prosessi, että järjestetty maailma ei ole maailmanjärjestys."


perjantai 4. lokakuuta 2019

Italialaiset häät ja tunnelissa takapakkia


Minun piti kertoa italialaisista häistä, olenhan juuri ollut siellä ihanan sukulaiseni hääseremoniassa. Se on siis rästissä. Minun piti myös jatkaa aiheesta keskustatunneli, mutta demarit ikään kuin katkaisivat keskustelun tekemällä valtuustoryhmässään kielteisen tunnelipäätöksen. Tästäpä Helsingin pormestarit ryhtyivät toisiaan nokittelemaan. Ehkä nokittelulle oli luotu jo pohjaa sillä, että hankkeen valmistelu oli nostettu itsensä pormestari Jan Vapaavuoren rooteliin.

Unessa italialaishäät ja huimaa takaperinajoa
Varmaankin nämä kaksi asiaa sekoittuivat päässäni jonkinlaiseksi vyyhdeksi, josta sitten purkautui tämän kaltainen uni: Olin poikani Jussin kanssa jossain tuntemattomassa paikassa ulkomailla menossa häihin. Jätimme naiset hotelliin ja lähdimme autolla tutustumaan kaupunkiin. Ajelimme hieman italialaista kaupunkikuvaa muistuttavassa ympäristössä. Siinä kruisaillessa katsoin kelloa ja mieleeni tuli hääseremonioiden alkaminen. Meillä oli vain tunti aikaa. Kello oli tietysti suomalaisajassa ja aikaa oli todellisuudessa kaksi tuntia. Kuljettaja oli aluksi sisarenpoikani Francesco, mutta sitten kuljettaja vaihtui yllättäen äskettäin manalle menneeseen ystävääni Matti Maliin. Hän oli tunnettu autotaituri. Hän totesi, että nyt on kiire lauttarantaan. Kääntämättä autoa hän kiihdytti autonsa huimaan vauhtiin, mutta ajoi peruuttaen takaperin läpi kapeiden katujen. Pidin kahvasta kiinni ja pelkäsin. Naapuriautoilijat tööttäilivät. Kehotuksistani huolimatta hän jatkoi matkaa huimalla vauhdilla takapakkia. Totesi vielä ajon huumassa, ettei ollut pitkään aikaan ajanutkaan autoa, kun kortti oli viety ikääntymisen vuoksi. Vihdoin saavuimme kokonaisina lauttarantaan. Lautat eivät kulkeneet sunnuntaisin. Katastrofi, emme pääse häihin. Rannassa oli kuitenkin pieni ruostunut yhden auton lautta. Kelloni putosi tielle ennen lauttaa. Ramppi nousi ja matkamme vastarannalle alkoi. Uni päättyi. Tarkistin herättyäni, onko kello vielä tallella. Ranteessa oli.

Niin, mistä nyt oli kysymys? Oli tietysti kysymys kahdesta asiasta. Oli ensinnäkin kysymys siitä, että olimme juuri olleet Jussin kanssa italialaisissa häissä, joista emme suinkaan myöhästyneet, ja siitä että Helsingin demarit olivat juuri päättäneet hylätä keskustatunnelin, odottamatta tarkempia selvityksiä, lähtivät ajamaan takapakkia viitoitetulla tiellä. Siitäpä nyt jutun juurta.

Katoliseen kirkkoon kuuluu 76 % kansasta, muita kristittyjä on noin 7 %, ateisteja on 8 %, agnostikkoja 5 % ja muslimeita 4 %. Jokin toinen tutkimus sanoo jumalaan uskovia olevan 75 % kansasta, johonkin muuhun korkeampaan henkeen uskoo 16 % ja 9 % ei usko mihinkään korkeampaan voimaan. Etelä-Italiassa uskonnottomia on 11 % ja Pohjois-Italiassa 29 %. Naiset ovat uskontoon taipuvia sillä 80 % naisista ja 69 % miehistä sanoo olevansa katolisia. Nuorista katolisia on 68 % ja vanhoista 80 %. Kirkossa tai muissa temppeleissä käy 29 % kansasta. Nyt ryhtyy sitten miettimään, miten asiat ovat Suomessa. Meillä 33 % uskoo jumalaan, 42 % uskoo johonkin muuhun korkeampaan voimaan ja 22 % ei usko tällaisten voimien olemassaoloon. Evankelisluterilaiseen kirkkoon kuuluu 70 % kansasta, 2 % on muita kristittyjä. Muslimeita maassa on 3 % väestöstä. Uskontokuntiin kuulumattomia lienee noin 25 %. Kirkossakäynti on vähäistä. Joku tilasto väittää säännöllisesti (kerran kuussa) kirkossa käyvien määräksi vain 6 % Suomen kansasta ja säännöllisesti kirkossa käyviksi vain joka sadannen suomalaisen.
  
Halusin oikein tarkistaa italialaisilta sukulaisiltani tuota Jumalaan uskomista. Kyllä he vakuuttavat, että näin se on, 75 % kansasta uskoo Jumalaan. Meillä enkeleihin tai muihin hyviksiin uskovat ovat enemmistönä Jumalaan uskoviin verrattuna. En sitten tiedä paljonko on yksisarvisiin uskovia. Suomessa neljännes väestä ei usko mihinkään korkeampaan voimaan. Italiassa uskon puutteessa on vain 10 % kansasta.

Häät Canzossa
Millaiset sitten ovat katoliset häät. Ei ole varmaankaan stereotypiaa. Meidän häämme Canzon kirkossa kestivät tunnin ja vartin. Ne vietettiin pitkän kaavan mukaan. Paikalla oli paljon nuorta väkeä, pariskunnan ystäviä. Kaikki häävieraat olivat pukeutuneita viimeisen päälle, ei kuitenkaan kukaan shakettiin. Kirkossa pidetty seremonia kaikkine käänteineen oli virsineen, rukouksineen, kaikkineen painettu jokaiselle jaettuun kirjaseen. Sulhasen sukulaiset olivat uskonnollista väkeä, he osasivat nuorisoa myöten kaikki virret ja rukoukset ulkoa. Meidän puolemme, morsiamen puoli, näytti taas kuuluvan siihen agnostikkojen tai suorastaan pakanoiden joukkoon – olimme tuppisuina. Kirkon menoissa useat nuoret esittivät pikkusaarnastuolista omat tervehdyksensä hääparille. Se on tapana. Kiva tapa. Sellaista tapaa meillä ei ole. Pitkän seremonian vuoksi morsiusparilla oli istuimet papin edessä. Sulhasella oli varmaan taskussaan pieni rautaesine pahojen henkien karkottamiseksi. Morsiamen taas kuuluisi tehdä pieni repeämä huntuunsa, se vastaanottaisi hyvää onnea. Sen Giulia oli varmaan tehnyt. Tosin en tarkistanut asiaa. Hääseremonian päätteeksi osa häävieraista otti osaa ehtoolliseen papin jakaessa ehtoollisleipiä. Pidän seremonioista. Pitkistäkin. Pidin tästäkin, vaikka jouduin vahtimaan oman suvun italialaisia nuoria, heillä käteen kiinni kasvanut kännykkä tuppasi aukeamaan kesken kirkonmenojen. Mikähän siellä oli menossa? Kavereiden viestit tai oliko Minecraft tai Fortnite? Tuttua täälläkin.


Tässä on muutama kuva italialaisista häistä. Ensimmäisessä kuvassa on riisiä ilmassa. Toisessa kuvassa morsian istuu rennosti kuuntelemassa appiukkonsa puhetta. Appiukko puhuu punainen myssy päässä ja tuolilla seisten. Taustajoukot huutelevat kannustushuutoja. Kolmas kuva kertoo kirkon kauneudesta. Kuten huomaatte, kysymyksessä olivat seurapiirihäät. Se ei menoa haitannut. Viiniä kului ja sikarit sauhusivat. Kukaan ei puhunut talousongelmista eikä omista ongelmistaan. Kaikki iloitsivat.

Tämä on hullu blogi. Miksi tässä kirjoitetaan häistä Italiassa ja päätöksenteosta Helsingissä? Ei kai niillä ole mitään tekemistä keskenään? No, ei todellakaan, mutta sehän oli tuo uni. Unessa ne asiat vyyhteytyivät. Helsingissä asiat ovat hyvin, mutta Italiassa asiat tökkivät. Kirjoitin joskus blogin Italiasta vettä korvassa: http://penttimurole.blogspot.com/2013/06/italia-vetta-korvassa.html . Italian peikkoina eivät ole populistien väitteiden mukaan EU tai yhteinen valuutta. Kysyin asiaa italialaiselta ekonomistilta, morsiamen isältä, sisarenpojaltani Francescolta. Lyhyesti otsikoita luetellen syinä Italian huonoon tilanteeseen ovat:

·        Huono yritysten tuottavuus johtuen liian pienestä yrityskoosta, vähäisestä panostuksesta tuotekehitykseen ja tutkimukseen sekä perhe-managementista.
·        Puutteellinen ja tehoton opetusjärjestelmä, joka ei vastaa tietopohjaisen yhteiskuntakehityksen vaatimuksiin.
·        Julkisen hallinnon raskaus, byrokratia ja siviililainsäädännön jälkeenjääneisyys.
·        Korkea valtionvelka jonka koronmaksu leikkaa investointeja infrastruktuuriin ja muihin kasvua stimuloiviin kohteisiin.

Ajettiinko päätöksenteossa takapakkia?
Ehdotus maanalaisesta kokoojakadusta syntyi rakennusfirman ja konsulttitoimiston tekemästä ehdotuksesta vuonna 2017. Siihen saakka kaupunki oli sitoutunut jo vuosia sitten tehtyyn keskustatunneliin. Vanhalla suunnitelmalla on ollut asemakaavan kautta vaikutuksia aivan viimeaikaisiin hankkeisiin. Ovathan Oodi-kirjaston valtaisat teräsrakenteet juuri varautumista tähän tunneliin, jonka joutuminen makulatuuriin oli jo selvää silloin kun rataleikkaukseen rakennettiin Baana. Nyt tehtiin tunnelin suhteen uusi aloitus. Vaikuttaa siltä, että pormestarimme innostui hänelle esitetystä satamat keskustatunneliin yhdistävästä ratkaisusta. Tunnelille keksittiin sitten irvokkaanhauska nimi: ”maanalainen kokoojakatu”. Helsingin katutilaohjeessa pääkadun jälkeen järein katutyyppi on ”alueellinen kokoojakatu”. Se on määritelty näin: ”Alueellinen kokoojakatu on kaupungin osa-alueen sisäistä liikennettä ja alueen yhteyksiä päätieverkkoon palveleva katu, jolta pitkämatkainen liikenne pyritään poistamaan ja jonka nopeusrajoitus on yleensä 40 - 50 km/h.” Mitoitusajoneuvona alueelliselle kokoojakadulle on puoliperävaunullinen kuorma-auto. Ohjeissa sanotaan liittymät järjestettäviksi kanavoituina tai kiertoliittyminä. Tunnelikadussa ei siis kysymyksessä todellakaan ollut kokoojakatu. Nimi palveli mielikuvamarkkinointia. Se siitä.
  
Tässä nyt pohtimisen aihetta alkaa päälle: huoltotunnelin jatkaminen molemmista päistään, Pisaran uudelleen suunnittelu, vaihtoehtona Töölön metron hyvä optio ja sitten se ikuisuuskysymys: KÄVELYKESKUSTA.

Olen kirjoittanut useita blogeja kävelykeskustasta ja tunneleihin liittyvästä suunnittelusta:

Viimeisimmässä blogissani kirjoitin näin: ”Hän (Katariina Baarman) piti huoltotunnelin kehittämiseen perustuvaa ratkaisua teknisesti mahdottomana ja paloturvallisuuden kannalta arveluttavana. Katariina on oikeassa, ratkaisu ei ole mikään helppo nakki, mutta entäs jos poliitikoilta ei heru tuota puoltatoista miljardia, mitä silloin eteen. No silloin eteen tulee juuri tuo huoltotunnelin kehittäminen.” No, nythän tässä tapahtui juuri näin. Kaikki tapahtui yllättäen, ennen kuin kaupunkiympäristölautakunta oli edes aloittanut asian käsittelyä. Sehän oli pöydällä. Konsultit olivat tehneet mielenkiintoisia selvityksiä. Oli tutkittu liikennettä ja oli piirrelty alustavia vaihtoehtojen kuvia, mutta oli myöskin otettu kantaa. Esittelijällä oli jo valmis esitys. Vaihtoehtoja tunnelin suhteen ja vaihtoehtoja kävelykeskustan suhteen ei suinkaan tuotu lautakuntaa pohdittavaksi, vaan haluttiin jatkosuunnitteluvaltuutusta nimenomaan raskaalle tunnelivaihtoehdolle. Se kun oli erityisesti pelastuslaitoksen puolen sivun lausuntoon vedoten ainoa oikea ja mahdollinen. (Anteeksi, ainahan tällaisessa blogikirjoittelussa täytyy hieman irvailla). Demareiden päätös oli yllättävä. Erityisesti se yllättää siksi että se oli niin yllättävä. Eihän tässä hankkeesta pitänyt päättää, piti päättää vain jatkosuunnittelusta. Jos nyt sanoisin olevani iloinen tästä hihapäätöksestä, saisin päälleni kollegoiden halveksunnan. En siis sano niin. Mutta sanon olevani iloinen siitä, että tällä päätöksellä estettiin väärin painotetun ja vain yhteen mahdollisuuteen ja ratkaisuun luottavan ratkaisun eteenpäin vieminen. Tämä ratkaisu ei ollut kypsä. Se ei ollut kypsä kävelykeskustan suhteen eikä se ollut kypsä tunnelin suhteen.

Nyt on edessä uudet haasteet. Niihin kuuluvat kävelykeskustan kehittäminen aivan uudella konseptilla, keskustan puolitekoisen huoltotunnelin kehittäminen, Pisaran uudelleen suunnittelu tai sitten viisaamman ratkaisun eli Töölön metron kehittäminen, Vesterbackan tunnelin tyrmääminen, mutta kuitenkin pitkän tähtäyksen visiona Tallinnan tunnelin vaikutusten ja tilavarausten selvittäminen yhdistettynä Lentorataan ja mahdolliseen rautatieterminaaliin lentoaseman pohjoispuolella. Että hommia ja investointeja kyllä riittää Jan Vapaavuoren toivomusten mukaan. Niitä minäkin toivon, mutta viisaasti harkittuina ja ajoitettuina.