sunnuntai 15. syyskuuta 2019

Mitään tietämättömän tiedon viikko


Siis nyt jouduin viettämään tietämättömän tiedon viikkoa. Siihen antoivat aiheen RIL-senioreiden luentotilaisuus Suomalaisella klubilla puhujana maanmainio Esko Valtaoja, meidän oman rakentajakurssimme -53 vuosilounas, oululaisten kurssi -67 tapaaminen Helsingissä sekä eteeni sattunut Kuntatekniikka-lehti 4/2019. Tämän viikon tapahtumia ovat vielä kiihdyttäneet minun vuorottaiset ilta/unilukemiseni eli Aleksandr Solzenitsynin Ensimmäinen piiri (karsittu versio, Tammi 1968) ja Maila Talvion Itämeren tytär, romaani Turun rauhan ja pikkuvihan jälkeisestä 1740-luvun Helsingistä. Minulla ei ole tälle viikolle muita varsinaisia tehtäviä kuin veneen luotsaaminen naapurin traktorin avulla latoon talvehtimaan ja esitelmän teko Pietarsaaren keskustasuunnittelua vauhdittavaan seminaariin kuun lopulla. Tietämättömyyden kirous painaa tuota seminaariesitelmääkin, sillä tarkoituksenani on kirjoittaa tulevan yhteiskunnan vielä tuntemattomista olosuhteista. Siis arvailujen puolelle menee. Unohdan nyt kuitenkin aktiivisesti Pietarsaaren ja ihmettelen tietämättömyyttäni.

Valtaoja hehkuttaa
Aloitetaan nyt Esko Valtaojasta. Viimeksi kun hänestä kirjoitin, herkesin hieman moitiskelemaan. Se oli blogissani Suvipäivien hämmennys. http://penttimurole.blogspot.com/2018/06/suvipaivien-hammennys.html En kyllä noilla päivillä hämmentynyt yksin Valtaojasta oli muitakin syitä. Mutta nyt senioreiden tilaisuudessa Valtaoja oli valtavassa vedossa. Hän puhui matematiikasta. Hän taisi suurin piirtein sanoa matematiikan olevan se jumala, joka meitä vallitsee ja hallitsee. Ja matematiikan olevan se ainoa mikä meistä jälkeen jää silloin kun kaikki oleva on hävinnyt. No siihen on kyllä hänen mukaansa aikaa. Oliko se ykkönen ja 40 nollaa vuosissa? Taisi silloin kaiken alussa eli alkuräjähdyksen hetkelläkin olla vain matematiikka, mutta nyt puuttuu vielä uusi Newton tai Einstein, hän joka osaisi kirjoittaa kaavan tuosta tapahtumasta. Kaikki mitä tapahtui silmänräpäyksen miljoonasosassa tuon alun jälkeen, sen jo matematiikka osaa selittää ja siitä on kaavat kehitetty, mutta tuo nollahetken kaava on tekemättä.

Tällaisia mielenkiintoisia Valtaoja meille senioreille puhui. Noin vapaasti tulkittuna. Minun matematiikkani ei auttanut ymmärtämään edes Valtaojan perustavaa laatua olevia kaavoja. Ei vaikka sitten heti Valtaojan luennon jälkeen istuimme Suomalaisen Klubin johtokunnan huoneessa, marsalkka Mannerheimin ja kenraaliluutnantti Sihvon valvovien muotokuvakatseiden alla, ja keskustelimme viimeisten elossa olevien kurssilaistemme (RAK 1953) kanssa matematiikka viitosesta Teknillisen korkeakoulun rakennusosastolla Hietalahden torin reunalla. Olisivatko nuo Besselin funktiot tai osittaisdifferentiaalit jotenkin auttaneet ymmärtämään Valtaojan juttuja? Ehkä tai ehkä ei, mutta kun ne olivat unohtuneet. Ja sitten kävi minun osaltani juuri niin kuin Valtaoja sanoi hänelle käyvän, kun ihmiset kyselevät tähtitieteen tai matematiikan ihmeitä: joutuu selittelemään kuuroille musiikin olemusta nuottivihkoa näyttämällä tai selittelemään vuorosanoja kuulevalle sokealle elokuvan kuvallista kerrontaa näkymiä kuvailemalla.

Miksi Oodissa on teräskaaria?
Seuraavana tietämättömyyden ja tietoisuuden rajamailla olevana tapahtumana oli Oulun rakentajakurssi 67 -tilaisuus samaisella viikolla, se taisi olla jo kaksi päivää ennen Valtaojaa. Ystäväni arkkitehti Samuli Woolston esitteli mainetta saavuttaneen Oodi-kirjaston suunnittelua. Hän näytti leikkauskuvaa, joka perusteli rakennuksen valtaisan yli 100 metrin mittaisen teräskaarirakenteen syyn ja synnyn. Syynä oli varautuminen keskustatunneliin, joka asemakaavan mukaan tulisi kulkemaan kaksikerroksisena rakennuksen alla idästä länteen ja päinvastoin. Jollekin lukijalle tai kuuntelijalle saattaa herättää kummastusta tuo varautuminen, sillä juuri nyt lehdet ovat esitelleet juttuja lautakunnan käsittelyyn menevästä uudesta keskustatunnelista. Se ei kulje lähelläkään Oodia. Voitaisiinko sitä pitää teknologian ja arkkitehtuurin voittona, että joku on keksinyt aikanaan esittää maanalaisia - jo silloin kriittisesti arvioituja – tunnelivarautumisia, joita tämän päivän rakentajat joutuvat kalliilla rahalla ratkaisemaan, varsin tietoisina siitä, ettei tunnelia tuohon paikkaan ole koskaan tulossa. Mutta voihan tällaisen virhevarauksen seurauksena syntyä loistavaa arkkitehtuuria.  Pitäisikö niitä virhevarauksia tehdä oikein tarkoituksella lisää, saataisiin vielä enemmän arkkitehtuuria ja hienoja rakenteita – aivan tyhjän päiten. Oodista tuli todella hieno, rakennekin sai teräsrakennepalkinnon ja talo itse monia palkintoja, niistä en nyt lainkaan valittele, pikemminkin onnittelen. Jos siis on Valtaojalla miettimistä siinä, onko meidän maailmankaikkeutemme vain yksi vichypullon kupla tuhansien muiden kuplien joukossa, niin on minullakin ihmettelemistä siinä, miten byrokratia on hidas tai kyvytön korjaamaan omia erehdyksiään. Yksi kupla siellä, toinen täällä, kuka muistaa ja kuka välittää. No voisihan tuosta yrittää edes oppia, mutta ei. Voisi nimittäin sen oppia, että varautuminen maanalaisessa rakentamisessa pitkälle tulevaisuuteen on aina väärässä paikassa tai väärässä suunnassa tai väärässä syvyydessä. Haluatko esimerkkejä?

Insinöörit karsinassa
Kerroin tuossa iltalukemistostani. Se on todella vaikuttava. Ryömin iltaisin mieluusti sänkyyn, sillä pääsen karsinan tunnelmiin. Karsinaksi kutsuttiin Neuvostoliiton erikoisvankilaa, jossa tiedemiehet ja teknikot yrittivät kehittää äänen tunnistamista tai pikemminkin sen tekemistä tunnistamattomaksi. Tapahtumien ajankohta on Isä Aurinkoisen eli Josef Vissarionovits Zugasvili Stalinin sodanjälkeistä aikaa 40-luvun loppupuoliskolla. Karsinasta kerrotaan Alensandr Solzenitsynin kirjassa Ensimmäinen piiri. Kirja julkaistiin lyhennettynä versiona englanniksi vuonna 1968. Neuvostoliitossa kirjan ei sallittu ilmestyä. Ensimmäinen lyhennetty versio suomeksi tuli Esa Adrianin kääntämänä ja Tammen kustantamana 1970. Alkuperäinen lyhentämätön versio ilmestyi venäjän kielellä Ranskassa vuonna 1978. Kirjailijalla itsellään oli omakohtaisia kokemuksia vankileireistä useiden vuosien ajalta. Solzenitsynille myönnettiin kirjallisuuden Nobel-palkinto vuonna 1970. Hän ei uskaltanut noutaa palkintoaan. Hänet sitten karkotettiin ”epäonnistuneiden” kirjallisten töiden vuoksi Neuvostoliitosta vuonna 1974. Juri Andropov oli hänen erityinen vihamiehensä. Vuonna 1989 Mihail Gorbatsovin aikaan kanta muuttui, hän sai kansalaisuuden takaisin 1990 ja palasi Venäjälle 1994. Suomessa käytiin 70-luvun alussa keskustelua sensuurista. Vasemmiston edustajat sanoivat poliittisen keskustelun kuumenneen poliittisen oikeiston lisääntyvien hyökkäysten johdosta. Tässä yhteydessä saatetaan sensuuria tarvita. Heidän mielestään ”ei niin korkeatasoinen” Solzenitsyn oli kirjoissaan hyökännyt neuvostoyhteiskuntaa vastaan ja sensuuri oli siten oikeutettu.  Onpa sellainenkin tapahtuma, että Teuvo Aura Helsingin ylipormestarina meni vahingossa lähettämään onnittelut Neuvostoliiton suurlähettiläälle myönnetyn Nobelin johdosta. Kaipa siinä sitten tarvittiin ulkopoliittista selitystaitoa, kun asiaa seliteltiin. Hupsista, pikku virhe!

Olin useana iltana saanut kuulla Liisan ylistystä tämän kirjan kerrontatyylistä. Jopa kyllästymiseen saakka. ”Tiedän, tiedän, kerroit jo aamulla, tai oliko se eilen. Uskon, uskon.”  Nyt sitten todella uskon. Sensuurista puheen ollen tuo minua lähellä oleva ihminen vanhana taistolaisena sanoo, että silloin puhuttiin mitä piti puhua. Joku antoi sanat suuhun.

Ensimmäinen piiri sopii hyvin tämän blogin täydellisen tietämättömyyden asiayhteyteen. Kukaan ei voi tietää omasta kohtalostaan eikä edessä olevan vankeusrangaistuksen pituudesta. Lähtökohtana on tavanomainen kymmenen vuotta ja sitten kaksi viisivuotista kaupanpäällisinä: kymppi pohjalla ja sarvet päälle. Akustiikkayksikön tiedemiehet keskustelevat matematiikasta, Isaac Newtonista ja descarterilaisesta maailmankuvasta. Marx oli erimieltä Newtonin kanssa. Hän ei uskonut jumalalla olleen sormiaan pelissä painovoimamatematiikkaa luotaessa. Osalla karsinan tiedemiehistä taisi olla yhteisiä käsityksiä Marxin ja Valtaojan kanssa. Valtaoja ei nimittäin usko jumalan läsnäoloon maailman syntyessä, hänen mukaansa läsnä oli vain matematiikka - mutta ei voi kuitenkaan sitä todistaa. Stalin itse saattoi mietiskellä uutta vastavallankumouksellista suhteellisuusteoriaa tai aaltomekaniikan kumoamista, mutta epäili aikansa riittämättömyyttä – ei suinkaan älyään. Mutta havaitsisi kielen olevan tuotantovoima – niin kuin työstökoneet, rautatiet ja posti. Akustiikka, olisiko siinä tekemistä? Näitä Stalin pohti ja ajatteli kovistaa akustiikkaosastoa nopeisiin tuloksiin– mutta unohti kysyä. Penteleen dementia.

Hyvä lehti upotti tietoisuuden kuvitelman
Tietämättömyyden keskitetty huipentuma tapahtui sitten viikonloppuna, kun otin käteeni Kuntatekniikka-lehden 4/2019. Olenhan eläkkeellä, eikä minun tarvitse tietää mistään mitään, enhän näitä tietoja voi käyttääkään, kukapa eläkeläistä kuulisi. Mutta tässä nyt vain maailman muutoksen osoituksena luettelen ne kaikki lehdessä käsitellyt asiat, joista minulla ei ollut tietoa hölkäsen pölähdyksen vertaa ja myös parin sellaista juttua joista luulin olevani jotenkin tietoinen.

Pääkirjoituksessaan lehti kertoo Suomessa olevan 700 tuulivoimalaa. Vuonna 2030 voimaloita arvellaan olevan 1800 kappaletta. Jäin ihmettelemään miksi kaksi kolmasosaa voimaloista on Pohjanmaalla. Eikö muualla tuule? Maallikko ajattelee että niitä pitäisi rakentaa kautta Suomen ainakin siihen 15 %:iin asti sähkön tarpeesta jonka säätövoima sallii. Juttu kertoo, että vajaa kymmenes Suomen tarvitsemasta sähkövoimasta tuotetaan nyt päästöttömästi tuulivoimalla. Hyvä, mutta mitäs nyt? Uuden Suomen blogisivusto vilkuttaa kutsuvasti – on juttua tuulienergiasta. Jaakko Ojaniemi kirjoittaa tuulivoiman saastuttavan 1,3 miljoonan henkilöauton verran. Hän vaatii ennätyssaastuttamista lopetettavaksi ja vanhojakin myllyjä purettaviksi. Hän kirjoittaa: ”Tulkoot nyt taas kerran sanotuksi, että tämä kaikki on täyttä puppua, valetta.” Että sillai! Minäkin olen yrittänyt kuulla viisaita ja edes vähän ymmärtää, mutta tässä ja nyt tunnustan täydellisen ymmärtämättömyyteni. http://penttimurole.blogspot.com/2019/01/rypsipellolta-kaupunkikehityksen.html

Jyväskylässä Tuula Smolander palkittiin kuntatekniikan edistäjänä 2019. Tuula puhuu Kauppakadusta ja nyt toteutetusta Väinönkadusta. Sydämeni sykähtää – muistot virittävät mieltä. Hän pani korjausvelan laskennan havainnolliseen muotoon ja sai aikaan päätöksiä. Korjausvelka laski! Tuon tajusin.

Turussa ovat päättäneet mullistaa kuntainfran 5G:n avulla. He kehittävät tietämysgraafeja. Sellaisia syntyisi yhdistämällä satoja alustatiedostoja. Uskovat tekoälyn paljastavan vesijohdon vuotokohdan ja ohjaavan robottibusseja. Kaarin Taipale, Leena Sarparanta ja Johanna Juselius kirjoittavat digitalisaation toteutuvan vain, jos kaupungin ja kaupunkilaisten välillä vallitsee luottamus. Luottamus perustuu heidän mukaansa datan ja tekoälyn läpinäkyvyyteen. Tässä asiassa meikäläinen on vielä täydellisessä karsinassa. Etenkin tuo luottamus askarruttaa. Vuorovaikutustahan sen pitäisi olla. Varsinkin se luottaako kaupunki asukkaisiinsa. Asukkaiden luottamusta mitataan vaaleilla, se jotenkin epämääräisesti selviää, mutta se luottaako kaupunki asukkaisiinsa, se jää melkoisen epäselväksi. Täydellisen epäselväksi jääkin tuo asukkaan luottamus tekoälyyn. Miten siihen voisi luottaa. Mitä se on? Mitä se on nyt ennen singulariteettia ja mitä se on singulariteetin jälkeen?

Sitten tulee selvää asiaa. Uusiomassojen käyttö vaikuttaa varsin järkevältä, olivat rakentaneet Vantaan Ankkapuistoa uusiomassoilla. Kasvualustaan seulottiin ja sekoitettiin kompostia, käytettyä hiekotussepeliä, hiekkaa, kivituhkaa, moreenia, metsäpohjaa ja nurmen pintakerrosta. Palkittiin Kuntatekniikan kunniamaininnalla.

Lopuksi jouduin jälleen ajatusten kaaokseen. Luin Heikki Jaakkolan artikkelin sähkön siirtohinnoista. Siinä kerrotaan elinkeinoministerin, nykyisen puoluejohtaja Katri Kulmunin avauksesta sähkönsiirron korotuskattoon. Hän etsii ratkaisua maakaapelointia halvemmista keinoista. No, kun koko kesän on katsellut uusien teräsmökkien täplittävän suomalaista maalaismaisemaa, onkin hieman ihmetys herännyt. Miksi ja millä rahalla? Tämä onkin asia joka jää viimeiseksi tässä täydellisen tietämättömyyden ryydittämässä blogissa.

Tietämättömyydessäkin kaikki näyttää olevan suhteellista, paitsi yksi asia näyttää olevan lähes varmaa, tietämättömyys on lähes täydellistä - mitä nyt nuo uusiomassat ja vähän ehkä korjausvelka.

sunnuntai 8. syyskuuta 2019

Matkalla Forssaan

Lauantaina 7. syyskuuta olin matkalla Forssaan. Olin menossa ystäväni Matti Malin hautajaisiin. Näin vanhana joutuu usein näihin juhlallisiin tilaisuuksiin. Vanhan ihmisen kuolema tuntuu kuitenkin niin luonnolliselta. Hautajaisiin matkustaa miltei iloisena. Nyt käsillä olleeseen tilaisuuteen sisältyi erityistä draamaa, sillä vainajan puoliso seurasi miestään tuntemattomaan parin viikon jälkeen hänen kuolemastaan. Matti ja Riitta olivat mahtava aviopari. Joku muistopuheen pitäjistä pohdiskeli heidän elämäänsä. Hän sanoi miettineensä, oliko se draama vai oliko se komedia, päätyi kuitenkin siihen, että heidän elämänsä oli suuri kabaree. Matti oli tuhansien tarinoiden mies. Hänen tarinansa eivät koskeneet niinkään häntä itseään, ne koskivat kanssaihmisiä kaikessa elämän ihanuudessa ja hulluudessa. Riitta sanavalmiudessaan puuttui suureen monologiin älyllä ja tunteella. He päivänselvästi rakastivat toisiaan. Forssan tarinat saivat sitten kulminaationsa Mika ja Turkka Malin lauluissa.  Kuultuani Matin kuolemasta laitoin autoradion soittamaan poikien lauluja. Erityisesti säväytti hautajaistunnelman edellä Vysotskin Anomus hautapaikasta meren rannalla. Kuuntelin myös heidän omia laulujaan tyykikylästä ja elämän rompoolista. He olivat keinosiementäjän poikia. Muitakin muistoja tuli. Ajattelin Riitan veljen Kari Aron jääkiekkouraa ja hänen mailatehdastaan. Kari Aro ehdotti Forssan Wiksbergin pelloille ufojen laskeutumisaluetta. Kun teimme Turtiaisen Jukan kanssa Forssan yleiskaavaa 90-luvun alussa, ehdotimme yleiskaavamääräystä, jossa pelto varattaisiin tähän tarkoitukseen. Ajattelimme Forssaa maailmankartalle. Olisihan siitä saattanut tulla suuri turistikohde Nevadan ufoalueen tapaan. Ei mennyt läpi. Ajattelin myös monivuotista kiistaa Yhtiönkadusta, joka piti rakentaa kirkon ja Ronttismäen vanhan työläisasuntoalueen välistä Kartanonkadulle. Sekään ei onneksi mennyt läpi. Forssasta minulla oli paljon ajateltavaa. Muistelin myös kuolemantuomiota Forssan torilla. Sain sen Holjissa, kun olimme menneet ehdottamaan Forssan torin laidalle paviljonkirakennusta. Forssaan liittyi paljon muutakin. Olinhan kihlannut lasteni äidin Vilpun Irman juuri Forssasta. Nyt olin menossa laskemaan tarinoiden miestä maan multiin. Mies on poissa, mutta tarinat elävät.

Mika ja Turkka Mali - Anomus hautapaikasta meren rannalla
 https://www.youtube.com/watch?v=MoeKJs1qPbA



Forssan ohjelma
Siirrynkin nyt tarinassa Forssan ehkä tunnetuimpaan tapahtumaan. Se oli Suomen työväenpuolueen, sittemmin Suomen sosiaalidemokraattisen puoleen Forssan kokous vuonna 1903. Kokous johti osaltaan Suomen suuriruhtinaskunnan yksikamarisen eduskunnan vaaleihin vuonna 1907. 


Ilmari Kianto kirjoitti tuosta ajasta kirjassaan Punainen viiva. http://penttimurole.blogspot.com/2015/03/kaksi-tabua-ja-vaalit.html  Kirjassa Kainuun köyhät Topias Topiaanpoika ja Retriika Euphrosyyne Romppanen o.s. Juntunen pääsevät viivansa vetämään. He uskovat puolueagitaattoreiden kertomaan: viivan vedolla ja antamalla tuen ”solisalirattijärjestelmälle” köyhälistön olot paranisivat. Vaaleissa äänestysprosentti oli nykyiseen verrattuna huiman korkea 71 %. Solisaliratit olivat vaalien voittajia. He saivat 37 % äänistä. Sosialidemokraateilla oli vaaliaseenaan Forssan ohjelma. Ohjelman tavoitteita olivat 8 tunnin työpäivä, vähimmäispalkka, se oli muuten tehdastyöväestölle 3 markkaa tunnissa ja maalaisväestölle 2 markkaa tunnissa, naisille samasta työstä sama palkka kuin miehille, progressiivinen verotus, yleinen ja ilmainen oppivelvollisuus, kirkon ja valtion ero ja uskonnonopetuksen kumoaminen sekä yleinen alkoholin kieltolaki. Asevelvollisuus haluttiin lakkauttaa ja luoda yleinen pasifismin aate. Ohjelma sisältää myös tavoitteet yksityisen tuotannon lakkauttamisesta ja valtiollisen vaikutusvallan lisäämisestä kaikessa toiminnassa.  Tavoitteena oli työväenluokan vapauttaminen.

Forssan ohjelma on peräisin Saksan sosiaalidemokraattisen puolueen vuonna 1891 hyväksymästä Erfurtin ohjelmasta.  Ryhdyinkin sitten lukemaan tuota Forssan kokouksen pöytäkirjaa. Asiakirjassa on sivuja 173. Liitteitä on vielä 107 sivun verran. Asiakirja on mielenkiintoinen, sitä on hauska lukea. Pöytäkirjasta päätellen myös kokousedustajilla oli usein hauskaa, asian vakavuudesta huolimatta. Kokousedustajia oli muuten 80 henkeä, heistä 10 naista. He edustivat työväenyhdistyksiä eri puolilta Suurruhtinaskunta Suomea. Tarkkailijoina olivat lisäksi paikkakunnan nimismies ja pari poliisia. Kokouksen puheenjohtajiksi valittiin huutoäänestyksellä yksimielisesti M. Hälleberg Helsingistä, Heikki Lindroos Tampereelta, E. Salin Porista ja T. Tainio Turusta.
  
Kokous pidettiin työväenyhdistys Kuhan talossa. Seinälle oli kiinnitetty iskulauseet: „Pois sorto, pois vääryys, pois väkivalta!" sekä „Oikeutta kaikille!" Näyttämö oli koristettu katajanoksin. Vuonna 1908 talo paloi, taidettiin epäillä jopa tuhopoltoksi. Uusikin työväentalo paloi 1929. Nykyisen klassististyylisen 1930 valmistuneen työväentalon suunnitteli rakennusmestari Heikki Siikonen. Talo voitti Suomen kauneimman työväentalon tittelin vuonna 2017. Läheltäpä liippasi, nyt Matin hautajaisissa istuinkin Sirkka Siikosen vieressä, hän on Heikki Siikosen sukulainen.

Forssan uusi työväentalo rakennettiin 1930 rakennusmestari Siikosen piirustusten mukaan. Siinä toimi mm. ravintola Moskova, olisiko se saattanut olla esikuva Kaurismäkien Moskovalle Helsingissä?

J. V. Hellberg, kirjapainonomistaja Tampereelta, kuvasi puheessaan olosuhteita sen ajan Forssassa: ”Eilen ollessamme tehtaan puistossa ihailimme sen kauniita kukkasia, siellä olevia sieviä työnjohtajain ja virkamiesten asuntoja. Samalla näimme myöskin työväestön asuntoja, joiden portaanpäissä pienet lapsukaiset leikkivät puuvillakoltuissaan. Siellä ei näkynyt ainoatakaan kukkaista, ei vihertävää nurmea. Ajattelin: kuinka paljon tämä Forssan työväestö on saanut aikaan luodessaan kaiken tuon komean kauneuden, ja kuinka vaatimaton se samalla on, kun on kysymyksessä sen omat mukavuudet. Se on työnsä yliarvona luonut suuret koneet, komeat tehtaat, vieläpä saanut aikaan sen, että herrat Helsingistä voivat tulla tänne kerran vuodessa leikkaamaan kuponkeja, pistäen voittoosinkona taskuunsa tuhat, kaksituhatta ehkäpä 50 tuhatta markkaa — kuinka suuren summan kulloinkin, sitä en tiedä, se on liikesalaisuus.” Hellberg oli varmaankin vieraillut Ronttismäen työväen asunto-oloja katsomassa.

Ehkä tämä oli se piha, jota Hellberg Forssan Ronttismäellä katseli, kuvaillessaan puuvillakolttuisten työläislapsien elämää. Ronttismäestä olisi voinut tulla merkittävä kohde Turun Luostarinmäen käsityöläiskorttelin tapaan, mutta vain vähän on jäljellä vanhasta.

Naisten asemasta käytiin pitkä keskustelu. Vaikka joku kokousedustaja oli vaatinut saman lain soveltamista miehiin ja naisiin tasa-arvon nimissä kokous kuitenkin päätyi esittämään naisten ”suojelulainsäädännön” puitteissa seuraavia uudistuksia: Yötyö on naisilta ehdottomasti kiellettävä, samoin työ kaikilla aloilla, jotka erittäin vahingoittavat naisten ruumiin rakennusta. Naisille on maksettava samasta työstä sama palkka kuin miehille. Synnyttäjille on säädettävä vapaa-aikaa 4 viikkoa ennen ja 6 viikkoa jälkeen synnytyksen. Valtion on perustettava sairaskassoja, joista myöskin raskaus- ja synnytysajan vapaaviikoilta maksetaan asianomaisille täysi keskimääräinen päiväpalkka.

Maatalousväestön maattomien eri irtolaisten käsittely johti valtavaan keskustelutulvaan. Syynä oli keittiönhoitaja Kössi Niemisen alustus. Hän väitti alustuksessaan irtolaisten huonon aseman johtuvan osin heidän sivistymättömyydestään ja yrityshalun puutteesta. Kössi sai täyslaidallisen ja häntä kehotettiin eroamaan puolueesta. Yleensäkin kysymys maataloustyöväestön osallistumisesta ja heidän tukemisestaan sosiaalidemokraattisessa puolueessa sai ristiriitaisia kannanottoja.

Eniten keskusteltiin eläkeasioista ja vaadittavasta eläkeiästä. Kokouksen päätökseksi tuli lopulta useiden äänestysten jälkeen 55 vuoden eläkeikävaatimus.  Työttömyyden poistamisen varmimmaksi keinoksi esitettiin yksityisomaisuuteen perustuvan tuotantojärjestelmän muuttamista koko kansan yhteisomaisuuteen perustuvaksi yhteistuotannoksi. Äänioikeuskysymys ja säätyvaltiopäivien purkaminen nousivat tärkeiksi kysymyksiksi: ”Tämän tähden vaatii puolue mitä jyrkimmin, että nykyinen
nelisäätyinen eduskunta muutetaan yksikamariseksi edustuslaitokseksi, johon edustajia valittaissa jokainen 21 vuotias kansalainen, niin mies kuin nainenkin, saa nauttia yhtäläistä äänioikeutta.”

Kiannon kuvaamat vaalit pidettiin ja tulokset olivat sosiaalidemokraateille, solisalirateille suotuisat. Puolue sai 37 % äänistä. Toiseksi vaaleissa tuli Suomalainen puolue, 27 %, se oli fennomaaninen kansallismielinen puolue, joka vaati suomenkieltä ruotsinkielen kanssa samanvertaiseksi. Puolue kannatti myöntyväisyyslinjaa Venäjän suhteen. Kokoomus on puolueen seuraaja. Kolmanneksi ja neljänneksi tulivat lähes tasavahvoina Nuorsuomalainen Puolue ja Ruotsalainen kansanpuolue ääniosuuksilla 13 %. Näillä puolueilla oli sortokautena tiukka linja Suomen itsenäisyyteen. Maalaisliitto (9 %) ja Kristillisen Työväen Liitto (2 %) olivat peränpitäjiä. Nythän kepulla näyttäisi gallupien mukaan olevan yli 12 % äänistä, eli parannusta on suhteessa noihin ensimmäisiin yksikamarisen eduskunnan vaaleihin.

Liisa teki tämän kuvan: ”1990 Forssan Loimijoella kahtena kauniina kesäpäivänä. Kanootti lipuu äänettömästi. Ruohonjuuritasolta kaikki näyttää suurelta. Punatiilirakennukset nousevat suoraan vedestä. Ei liikettä, ei ääntä, seisahtunut hiljaisuus luo lähes karmivaa tunnelmaa. Kuitenkin entinen hyörinä ja tehtaan äänet ovat vahvasti läsnä.” Kuvan kutomorakennukset rakennettiin pääosin ennen vuosisadan vaihdetta. Ne olivat olemassa ennen Forssan kokousta. Teollisuusmies Axel Wahrén oli perustanuti 1847 Forssan puuvillankehruuyhtiön. Jo silloin rakennettiin kehräämö, makasiini, ruokalarakennus kostholli, puuvillamakasiini ja tehtaalle johtavan tien varteen yhdeksän työväen asuinrakennusta. 1860-luvulla syntyivät englantilaistyylinen tehtaanpuisto sekä tehtaankoulu, lääkärintalo ja kasvihuone.

Kokous joka jatkuu yhä
Miten tämä blogi nyt luiskahti näin vahvasti Matti Malin arvokkaista hautajaisista Forssan ohjelmaan? Ehkä se johtuu ihmisen ja hänen kotipaikkansa yhteen kietovista siteistä. Matti oli Forssan poika. Hänen tulevassa kotikaupungissaan järjestettiin tämä käänteentekevä kokous. Matin elämä päättyi, mutta hänen kotikaupungissaan vuonna 1903 järjestetty kokous jatkuu yhä. Lasse lehtinen kirjoitti vuonna 2003 tekstin, jossa hän kuvaa Forssan kokouksen ja sitä seuranneiden aikojen vaikutusta suomalaiseen yhteiskuntaan. Minusta se on hyvä kirjoitus. Voit lukea sen muistin virkistämiseksi tästä. Hän otsikoi kirjoituksen: ”Kokous joka jatkuu yhä.” http://www.lasselehtinen.net/index2.php?option=com_content&do_pdf=1&id=28  .

Nyt kun yhtöstä on puhuttu, on syytä vielä kuulla Mikan ja Turkan Yhtiön laulu. Ovatpa pojatkin noista ajoista hieman varttuneet, mutta laulu tuntuu kivalta.


Mika & Turkka Mali - Yhtiön Laulu


keskiviikko 4. syyskuuta 2019

Paimion parantolassa asiat edistyvät tanssien!

Menneellä viikolla Turussa ja Paimiossa vietettiin Alvar Aalto –viikkoa. Molemmat kaupungit kuuluvat ns. Alvar Aalto -kaupunkeihin. Paimiossa sijaitsee yksi suomalaisen arkkitehtuurin kruununjalokiviä. Paimio oli itseoikeutettu AA-viikon tapahtumapaikka. Ohjelmaan kuului parantolan esittelyn lisäksi jopa pienoismaraton - vai oliko se suunnistuskilpailu?. Ilmankos eksyinkin Paimioon läheiseltä kesäpaikaltani Kemiönsaarelta. En kyennyt urheilusuorituksiin, mutta varasin liput Paimion tanssinystävät ry:n emännöimään tilaisuuteen Paimion parantolassa.  Esitys oli nimeltään Aika valossa. Se oli ihastuttava ja vaikuttava. Esiintyjinä oli jopa showtanssin maailmanmestaruuteen yltänyt tanssiryhmä AM Dance ShowMamas. He kuuluvat Annika Mutilan ohjaamaan tanssiyhteisöön. Annika yhdessä tanssijoiden kanssa oli suunnitellut esityksen koreografian. Puvut edustivat ilmiselvästi vanhoja hoitaja-asuja. Esitys kulki moniosaisena läpi parantolan portaiden ja huoneiden.  Rakennus itsessään, parantolan potilaat ja heitä hoitanut henkilökunta saivat esityksessä ansaitsemansa kunnianosoituksen esittävän taiteen keinoin. Kaikki 12 esitystä olivat loppuunmyydyt. Hieno elämys.

Kuvakaappaus vimeolta ShowMamas tanssiesityksestä Paimion parantolassa

Alvar Aalto –säätiö sai apurahan
Los Angeleissa toimiva Getty-säätiö antoi syyskuussa 2014 tukea Paimion parantolan konservoinnin toimintasuunnitelmaa varten. Päämääränä oli pitkäkestoisen konservointipolitiikan laatiminen sanatorion historiallisten ominaisuuksien säilyttämiseksi uusiokäytössä. Getty-säätiön tiedotteessa USD 180000 apurahan myöntämisen yhteydessä kirjoitetaan insinööriä kiinnostavalla tavalla rakentamisen innovaatiosta:
”Moderni arkkitehtuuri edustaa 20-vuosisadan merkittävää taiteellista ilmaisua, mutta sen säilyminen on jatkuvasti riskinalaista. Arkkitehdit ja insinöörit käyttivät usein kokeellisia materiaaleja ja uusia rakennustekniikoita luodakseen innovatiivisia muotoja ja edistääkseen uusia lähestymistapoja arkkitehtuuriin.  Nämä kaikkein uusimmat rakennusmateriaalit ja rakenteelliset systeemit olivat usein testaamattomia, eivätkä ne välttämättä ole kestäneet aikaa. Rakennussuojelijoilla ei ole aina riittävästi tietoa näiden materiaalien luonteesta ja käyttäytymistavoista kehittääkseen oikeita konservointitapoja. Keeping it modern lähestyy näitä haasteita rahoittamalla malliprojekteja, jotka voisivat viitoittaa tietä uusiin metodeihin ja standardeihin modernin arkkitehtuurin konservoinnissa.”

Getty säätiö myönsi saman aikaisesti Paimion saaman apurahan lisäksi tukea eräille muille kohteille, jotka liittyivät teemaan ”Keeping it modern”. Niitä olivat Hilario Candelasin Miamin meristadion, Jörn Utzonin oopperatalo Sydneyssä, Louis Kahnin Salk-instituutti Kaliforniassa, Frank Lloyd Wrightin Robie-talo Chicagossa, Eamesien talo Kaliforniassa, Max Bergin hallirakennus Wroclawissa, I M Pein Luce-kappeli Taiwanissa, Dov Karmin Max Liebling –talo Tel Avivissa ja Corbusierin asunto ja studio Pariisissa.  Rakennukset edustavat laajaa vuosiskaalaa. Alvar Aalto, Dov Karmi ja Corbusier edustavat kolmistaan Bauhaus-aatemaailmaa.

Nyt ryhdyn soittelemaan
Soittelen ystävälleni ympäristöneuvos Jussi Rautsille. Miehelle joka oli Mikko Mansikan kanssa tekemässä aloitetta Viipurin kirjaston pelastamiseksi. Tiedän että Jussi oli mukana tai ainakin parhaansa mukaan tuki Paimion pelastamisen idealistista pelastusryhmää. Ryhmässä olivat muiden muassa arkkitehtiliiton puheenjohtaja Hanna Helander ja ympäristöministeriön Matti Vatilo. Tehtiinpä myös tarjous pienellä arkkitehtiporukalla sairaanhoitopiirin ja OP:n masinoimaan tarjouskyselyyn, joka meni umpeen 30.11.2018. He tarjosivat parantolasta ”provokatiivisesti” 10000 euroa. Taustalla oli tietysti toive suurempien voimien saamisesta mukaan. Joitain muitakin tarjokkaita tuli, mutta Alvar Aalto –säätiö äityi. Säätiön Tommi Lindh sanoi: ”Homma pitää tehdä huolellisesti. Nyt se on unohtunut. On kuultava vaihtoehtoja ja hyödynnettävä mittavaa selvitystä, joka parantolasta on tehty.” Hän tarkoitti ilmeisesti Getty-säätiön rahoittaman, vuonna 2016 valmistuneen ohjelman pohjalta harkittua strategiaa: http://www.getty.edu/foundation/pdfs/kim/paimio_alvar_aalto_foundation_cmp.pdf. Teos on ällistyttävän upea.  Myöskin hän tarkoitti vuonna 2016 valmistunutta Paimion parantolan kokemuksiin perustuvaa SHS-opasta: https://www.alvaraalto.fi/content/uploads/2019/04/SHS-opas.pdf . Arvokasta työtä oli tehty ammattitaidolla ja suurella intohimolla. Oliko tämä työ valumassa kiinteistökauppojen myötä hukkaan? 
Jussi Rautsi jatkaa kertomustaan, hän kertoo tavanneensa kadulla ympäristöministeriön ylijohtaja Helena Säterin ja sanoo ryhtyneensä puhumaan Paimiosta. Helena oli asiasta kiitettävällä tavalla innostunut ja hän oli heti komentanut Matti Vatilon asiaa selvittelemään. Asiat ryhtyivät rullaamaan. Ministeriöiden yhteiseen selvitystehtävään valittiin opetus- ja kulttuuriministeriön ja ympäristöministeriön toimeksiannosta selvitysmiehiksi juristi Heikki Alanen ja dipl.ins. Olavi Hiekka. Päätöksen korkealla tasolla tekivät 30.1.2019 ministerit Annika Saarikko, Sampo Terho ja Kimmo Tiilikainen. Selvitykselle annettiin aikaa kesäkuun puoliväliin 2019. Hallituskin vaihtui 6.6.2019. Uusiko uhka? Mutta mitä ihmettä, Annika Saarikko istui tiede- ja kulttuuriministerin paikalla, yhdessä nykyisen ministerin Hanna Kososen kanssa he pitivät asian rullaamassa. Alanen ja Hiekka tekivät hyvää työtä ja ehdottivat että Varsinais-Suomen sairaanhoitopiiri, valtio, Alvar Aalto -säätiö ja Paimion kaupunki perustaisivat säätiön hallinnoimaan parantolaa. Valtioneuvoston kanslia tiedottikin sitten hetimiten 18.6.2019, että maan hallitus esittää lisätalousarviossaan Paimion parantolan hallinnointiin ja hoidon järjestämiseksi kolmen miljoonan euron määrärahaa. Sairaanhoitopiiri luovuttaisi kiinteistön ilmaiseksi, valtio sijoittaisi peruspääomaan 0,5 milj. euroa ja sitoutuisi rahoittamaan säätiötä hallinto-, suunnittelu- ja korjauskustannusten osalta enintään 2,5 miljoonalla eurolla seuraavien neljän vuoden aikana. Sekä Alvar Aalto säätiö, että Paimion kaupunki luovuttaisivat säätiön peruspääomaksi vähintään 30 000 euroa. Hallituksen esitys vuoden 2019 toiseksi lisätalousarvioksi vahvisti nämä aikeet. Perustettava säätiö vastaisi välittömien korjaustöiden suorittamisesta sekä tulevan toiminta-, rahoitus- ja liiketoimintamallin suunnittelusta ja toteuttamisesta. Säätiö perustaisi tytäryhtiön, jonka vastuulle tulisi kiinteistön ylläpito ja käytännön operatiivinen toiminta säätiön hallituksen ohjeiden mukaisesti. Kaikki on mennyt kuin Strömsössä. Suorastaan uskomattoman tehokasta ja kiitettävää toimintaa niin byrokraateilta kuin poliitikoiltakin. Vielä on kuitenkin jotain auki. Sairaanhoitopiiri ei ole vielä päättänyt asiasta. Tosin Varsinais-Suomen sairaanhoitopiirin hallitus päätti 20.8.2019 osallistua Paimion parantolan säilymisen turvaavan säätiön perustamisen valmisteluun. Pia Elo, hallituksen puheenjohtaja sanoi asioiden joskus etenevän humpsahtamalla.  Lopullisesti peruspääoman luovuttamisesta säätiöön päättää sairaanhoitopiirin valtuusto marraskuun lopussa. Säätiökin on vielä perustamatta. Sitä valmistellaan uuden alkaneen jatkoselvityksen puitteissa Heikki Aallon ja Olavi Hiekan toimesta. Hyvältä kuitenkin näyttää. Säätiö perustettaneen vielä tämän vuoden puolella.

Nyt luen Alvar Aalto -säätiön julkaisemaa teosta
Ylistin jo edellä Paimiosta tehtyä Alvar Aalto –säätiön raporttia. Nyt luen sitä. Haluan tietää, keitä oli mukana silloin, kun suunnitelma syntyi. Haluan myös lukea uusista innovaatioista rakennustekniikan alalla. Alvar ja Aino Aalto muuttivat Turkuun vuonna 1927. Hänen ensimmäinen toimeksiantonsa Turussa oli Maalaistentalo Humalistonkadun varrella. Alvar Aalto voitti kilpailun vuonna 1927 ja talo valmistui seuraavana vuonna 1928. Viipurin kirjaston kilpailuun Aallon toimisto osallistui samaisena vuonna 1927. Hänen ehdotuksensa oli klassistinen. Funkis ei vielä purrut. Turun Sanomien toimitalo olikin sitten jotain muuta Le Corbusierin hengessä. Aallon toimisto suunnitteli talon vuonna 1927 ja se valmistui 1929. Aalto kehitteli myös Turussa Standardivuokratalon, jossa käytettiin Juho Tapanin kehittämiä teollisesti valmistettuja onttoja seinä- ja välipohjaelementtejä, joihin sitten betoni valettiin. Talo valmistui 1929. Vilskettä siis riitti vuosikymmenen lopulla. Mutta sitten hiljeni. Toimistolla ei ollut töitä. Rahapula vaivasi. Paimion parantolan arkkitehtuurikilpailu julistettiin marraskuussa 1928 ja sisäänjättöaika oli tammikuussa 1929. Suunnittelussa olivat Aallon avustajina Aino Marsio-Aalto, Lauri Sipilä, Lars Wiklund sekä norjalaiset Erling Bjertnäs ja Harald Wildhage. Kilpailuun jätettiin 13 ehdotusta. Palkintolautakunnassa arkkitehtijäseninä olivat Jussi Paatela ja Väinö Vähäkallio. Aallon ehdotus valittiin voittajaksi ja suunnittelusopimus hänen kanssaan solmittiin kesäkuussa 1929. Kilpailuehdotukseen tuli runsaasti muutoksia ja lopulliset kuvat valmistuivat joulukuussa 1929. Paimion parantolan rakennustyöt pääsivät käyntiin huhtikuussa 1930. Insinööri Emil Henriksson, tuleva teollisuusneuvos Emil Hartela, teki rakennesuunnittelun 36-vuotiaana. Ei Alvarkaan silloin vanha ollut, hän oli 31-vuotias ja Aino 35-vuotias. Rakennusurakan toteutti rakennusmestari Arvi Ahti. Kolmikko Aalto, Henriksson ja Ahti junailivat urakan ohi halvimman tarjouksen Arvin yritykselle. Rakennukset valmistuivat vuoden 1933 lopussa. Kustannukset olivat 27 milj. euroa silloista rahaa eli nykyisessä rahan arvossa 12 miljoonaa euroa.

Rakennusinnovaatioita on muukin kuin vetävä arkkitehtuuri
Talon runko rakennettiin paikallavalettuna pilarilaattajärjestelmänä. Välipohjat tehtiin kelluvalla laatalla, väliin pantiin koksikuonaa. Ulkoseinät tehtiin asettamalla ulkopuolista muottia vastaa tiili, sisäpuolista muottia vastaan asetettiin korkki tai insuliittilevy, raudoitukset työnnettiin paikoilleen ja 8-10 sentin betoni valettiin seinän rakenteelliseksi osaksi. Eipä tuo seinä täyttänee juuri minkäänlaisia k-arvoja. Tuo seinäjuttu jäi minulle kyllä epäselväksi. Jos tiedät paremmin kerro minulle. Rakennuksessa oli painovoimainen ilmanvaihto. Lämmitys tapahtui vesikiertoisilla lämpöpattereilla. Erikoisuutena oli potilashuoneiden ja eräiden muiden tilojen kattolämmitys sinne sijoitetuilla radiaattoreilla. Tasakatot vesikattoina olivat Aallon erityinen vaatimus. Talon värimaailma oli erityinen suunnittelukohde. Värisuunnitelman toteutti taiteilija Eino Kauria. Aalto arveli värien tuovan erityistä viihtyisyyttä potilaiden muuten ankeaan elämään. Hän kirjoitti ja esitteli ideoitaan kansainvälisissä kongresseissa. Hän sanoi pelkän teknofunktionalismin tuottavan disfunktiota, jossa ihmisen psykologiset ja psykofysiologiset tarpeet on unohdettu. Valaitus, huonekalut ja irtaimisto olivat Aaltojen agendalla. Yhteistyö huonekalutehtailija Otto Korhosen kanssa tuotti tulosta. Paimio-mallit ovat maailmankuuluja. Aallon mukaan kosketus puuhun tuotti ihmiselle juuri toivottua hyvää oloa.

Rakennus ei enää ole sama kuin ennen, mutta tanssien menee
Rakennuksen käyttö on 85 vuoden aikana muuttunut. Ensimmäiset vuosikymmenet rakennus palveli suunnitelmien mukaisena tuberkuloosisairaalana. Sota-aikana parantolasta tuli sotasairaala. Sodan jälkeen 60-luvulla tiloja otettiin yleissairaalakäyttöön. Vuonna 2015 sairaalakäyttö päättyi. Mannerheimin lastensuojeluliitto on ollut viime vuosina hyvä käyttäjä, mutta vain osalle rakennuksista. Rakennukset ja erityisesti sairaalat vaativat näin pitkän iän aikana paljon muutoksia. Näin on tapahtunut Paimiossa. Muutokset ovat edenneet käytäntö edellä. Säilyttäminen on joutunut taka-alalle. Näin vaikka Aallon toimisto oli omassa persoonassaan asialla 90-luvun puoliväliin saakka. Maestro itse menehtyi vuonna 1976.  Hätähuutoja Paimion puolesta oli noussut jo 70-luvulla. Niitä tekivät mm. rakas ystäväni Maija Kairamo – Viipurin kirjaston pelastaja, ja Maima Norri, tunnettu arkkitehtuurivaikuttaja. Suomen valtio antoikin sitten vuonna 1993 päätöksen Paimion parantolan suojelusta kansallisena monumenttina. Aikaa on kulunut. Nyt ollaan uuden todellisuuden edessä. Paimion parantolaa ei aiota museoida eikä sitä voida museoida. Sitä ei myöskään voida palauttaa alkuperäiseen tilaansa. Siitä voidaan kuitenkin tehdä elävä muistomerkki ja se voidaan saada muiden Aallon huippukohteiden kanssa Maailmanperintöluetteloon. Onnentoivotukset tekijöille!
PS.
Nyt kuulin vielä hauskan jutun, kun soitin Ola Laiholle Turkuun selvittäessäni tuota seinärakennetta, josta ei tullut selvää. Ola kertoi porukan keränneen rahaa, jotta pois myyty parantolan ympäristömetsä voitaisiin ostaa tulevalle säätiölle. Rahat alkavat olla jo kasassa. Että vielä tämäkin! Tanssien menee.