lauantai 14. maaliskuuta 2015

Kaksi tabua ja vaalit

Ennen vanhaan, nuoruusiässä, oli vähintään kaksi selkeätä tabua, yksi oli se, että kukaan ei kertonut palkkaansa, toinen tabu oli se, että kukaan ei kertonut puoluekantaansa. En tiennyt kenenkään sukulaiseni tai läheiseni puoluekantaa. Se ei kerta kaikkiaan kuulunut muille. Sitä varten oli kehitetty äänestyssalaisuus. Ehkä juuri äänestyssalaisuuteen sisältyi draamaa. Vuoden 1918 draama oli ihmisten mielissä ja heidän välissään. Ne, jotka voittivat, kutsuivat sitä vapaussodaksi tai kapinaksi, hävinneille se oli sisällissota tai kansalaissota.  Nyt kuitenkin ajat ovat muuttuneet. Aion nimittäin tässä blogissa tehdä ennen kuulumattoman paljastuksen. Aion paljastaa ehdokkaani nimen. Mutta se tapahtuu vasta blogin lopussa.
  
"Jutkutan minä punaisen viivan, oikein paksun ja sakian. Saapi Venähen keisari nähä, miten Suomen akan sappi paisuu, kun on leipä laiha." Näin ajatteli Riikka Romppanen viivan vaikutukset Ilmari Kiannon vuonna 1909 julkaistussa kirjassa Punainen viiva, Otava, 1909.

Ensimmäiset vaalit 1907
Suomen suuriruhtinaskunnan yksikamarisen eduskunnan vaalit järjestettiin vuonna 1907. Ilmari Kianto kirjoitti tuosta ajasta kirjan Punainen viiva. Kirjassa Kainuun köyhät Topias Topiaanpoika ja Retriika Euphrosyyne Romppanen o.s. Juntunen pääsevät viivansa vetämään. He uskovat puolueagitaattoreiden kertomaan: viivan vedolla ja antamalla tuen ”solisalirattijärjestelmälle” köyhälistön olot paranisivat. Vaaleissa äänestysprosentti oli nykyiseen verrattuna huiman korkea 71 %. Solisaliratit olivat vaalien voittajia. He saivat 37 % äänistä. Sosialidemokraateilla oli vaaliaseenaan Forssan ohjelma, vuodelta 1903. Ohjelman tavoitteita olivat 8 tunnin työpäivä, vähimmäispalkka, yleinen kouluvelvollisuus sekä yleinen alkoholin kieltolaki. Toiseksi vaaleissa tuli Suomalainen puolue, 27 %, se oli fennomaaninen kansallismielinen puolue, joka vaati suomenkieltä ruotsinkielen kanssa samanvertaiseksi. Puolue kannatti myöntyväisyyslinjaa Venäjän suhteen. Kokoomus on puolueen seuraaja. Kolmanneksi ja neljänneksi tulivat lähes tasavahvoina Nuorsuomalainen Puolue ja Ruotsalainen kansanpuolue ääniosuuksilla 13 %. Näillä puolueilla oli sortokautena tiukka linja Suomen itsenäisyyteen. Maalaisliitto (9 %) ja Kristillisen Työväen Liitto (2 %) olivat peränpitäjiä.
  

Ensimmäisessä tsaarivallanaikaisessa 200-paikkaisessa eduskunnassa oli 19 naista. Heidän nimensä olivat Aalle-Teljo, Ida Sofia; Ala-Kulju, Eveliina; Gebhard, Hedvig; Gripenberg, Alexandra; Hagman, Lucina; Huotari, Anna Maria; Kanervo, Vilhelmina; Kivioja, Liisa;  Käkikoski, Hilda Maria; Lehtinen Aleksandra; Neovius, Dagmar Louise Charlotte; Nissinen, Alina Augusta; Paaso, Maria Sofia; Pärssinen, Hilja Amanda; Raunio, Maria; Räsänen, Hilma Sohvi; Sillanpää, Vilhelmiina (Miina); Upari, Jenny Maria; Vemmelpuu, Iida Maria. Kuvassa porvarilliset ovat pukeutuneet mustiin ja ”solisaliratit” valkoiseen. Nykyisessä eduskunnassa on 84 naista. ”Valkopukuisia” heistä on 32, 26 demaria ja 6 vasemmistoliittolaista.

Valitussa eduskunnassa oli tunnettuja nimiä. Sosialidemokraattien joukossa olivat mm. Väinö Tanner, Oskari Tokoi ja Miina Sillanpää.  Suomalaista puoluetta edusti mm. Juho Kusti Paasikivi.  Mutta olipa joukossa yksi henkilö, jonka minäkin onnistuin tapaamaan. Hän oli Maalaisliiton Juhani Leppälä. Hän oli viimeinen tuon ensimmäisen eduskunnan elossa ollut kansanedustaja. Leppälä toimi myös ministerinä 1929-1930. Leppälä oli mahtava persoona. Hän oli vuosisadan vaihteessa kansakoulunopettajana ja maanviljelijänä Sortavalassa. Vuoteen 1944 saakka hän oli Viipurin läänin itäisen vaalipiirin kansanedustaja. Kansanedustajana Leppälä toimi vuoteen 1950 saakka. Hän kuoli 96-vuotiaana vuonna 1976.  Minä sain tutustua tuohon legendaariseen mieheen setäni kautta. Setäni Eino Murole oli Sortavalassa toimineen maanviljelysseuran toiminnanjohtaja ja Leppälän ystävä. Tästä viivanvedosta siis sorruin Leppälää ajattelemaan. Nyt takaisin aiheeseen – äänestysalaisuuteen.
  
Suomen suuriruhtinaskauden ensimmäisen eduskunnan jäsem Juhani Leppälä oli kansanedustajana vuoteen 1950 saakka. Hän oli henkilönä valtaisan ihana ja dynaaminen. Muistan aina sen hetken kun Ruovedellä ihailimme Runebergin lähdettä. En muista pistikö hän runoksi, vaikka pahasti pelkään niin tapahtuneen. Hän oli varsinaisesti tutustumassa Sortavalan aikaisen Karjalan Villa ja Tiiliputki Oy:n laitoksiin Vesilahdella. Minä olin autokuskina.

Väri sekoitetaan punaisesta ja valkoisesta
Mummuni kuudesta sisaruksesta kaksi oli taatusti punaista. Heino sai pistimen rintaansa Tammisaaressa, hermostuttuaan kaverinsa kohtelusta ja äidyttyään solvaamaan valkoista vanginvartijaa. Mummuni kävi Smolnassa useaan otteeseen selvittämässä veljensä olinpaikkaa. Vihdoin tuli tieto kohtalosta. Toinen veli, Vihtori, hän oli työskennellyt veljensä tavoin Pietarissa, viilarina Voltan tehtailla, osallistui sitten kahinoihin Kymenlaaksossa, ja pakeni Pietariin. Siellä hän ajautui Oskari Tokoin Muurmannin legioonaan ja tuli Britannian sotilaaksi. Hän pani Vienanmerellä käyttökuntoon laivan höyrykoneen ja toimi konemestarina. Brittilaivasto kuljetti sotilaansa turvaan Suomeen Jäämeren kautta, Norjan ympäri. Suomeen tultuaan Tokoin legioonan suomalaiset ”brittisotilaat” vapautettiin kaikista rangaistuksista – tai melkein, oli myös musta lista, jonka täytäntöönpanoa britit eivät saaneet täysin valvottua. Vihtori, ”Viki”, vapautettiin heti ja hän elikin stten hyvän elämän Mandin kanssa Heinolan Jyrängössä.

En koskaan tiennyt mummuni puoluekantaa. Sitä ei kerrottu, eikä siitä edes vihjattu. En myös tiennyt isoisäni puoluekantaa. Saatikka, että olisin tiennyt enojeni puoluekantaa, palkoista puhumattakaan. Palkka maksettiin tilipäivänä käteisenä. Rahat olivat ruskeassa kirjekuoressa. Palkkasumma ei muille kuulunut. Veroviranomainen ei missään nimessä antanut palkkoja julkisuuteen. Ei myöskään kukaan muu. Lieneekö syynä se, että kukaan ei kehdannut kertoa kavereille surkeata palkkaansa, vai juuriko päinvastoin, kartettiin kehumasta suurilla tuloilla?
  
Kun punaista ja valkoista sekoittaa siitä syntyy jotain muuta kuin roosaa.

Isäni oli ”valkoista” perhettä. Sisarussarjan seitsemästä lapsesta neljä oli poikia. He toimivat sisällissodan aikaan lähetteinä tai postinkantajina. Heille sota oli vapaussota. Valkoisen perheen ja punaisen perheen kohtaaminen oli joskus traumaattista. Kohdattava oli, sillä äitini ja isäni rakastuivat toisiinsa. 

Pakilassa, juuri tuossa syntymäkodissani, käytännössä tuossa 10 metrin päässä olevassa talossa, he, kaikki sukulaiset, punaiset ja valkoiset, joutuivat kohtaamaan ja hioutumaan. Hiontamestarina oli minun mummuni. Hän hioi vatsan kautta. 30-luvulla kaikki oli hiottu, syntyi yksi perhe. Ainoa, mikä hieman klikkasi, oli Kokemäen ylioppilas-asemapäällikkö-isoisäni suhtautuminen heinolalaishelsinkiläiseen puuseppä- ja vahtimestari-isoisääni. Oli sentään sivistystasossa merkittävä ero. Toinen oli ylioppilas, toinen vain kiertokoulussa piipahtanut. Osasipa kuitenkin lukea ja kirjoittaa. Kaikki sitten asettui! 

Sodan jälkeisen kommunistipuolueen eli SKDL:n pitkäaikaisena puheenjohtaja oli Kusti Kulo. Hän oli vuonna 1918 Tampereen asemapäällikkö, siis Kokemäen isoisäni kollega. Tästä hommasta Kulo ryhtyiTampereen aseman punakaartin komissaariksi ja vielä pohjoisen rintaman esikuntaan. Tätä liikettä ei minun isoisäni olisi suurin surminkaan tehnyt. Hän oli puhtaaksipestyn valkoinen.

Äitini työskenteli isäni kuoleman jälkeen Valtiokonttorissa. Työpaikka oli Fabianinkadulla, kellarikerroksen holvissa, kaltereiden takana, obligaatioiden tuoksussa. Äitini palkka ja puoluekanta olivat minulle tuntemattomia. Valtion virkamiehillä oli tietysti palkkaluokkansa ja ikälisänsä, mutta kukapa tiesi tuon palkkaluokan? Ei ainakaan leskirouvan lapset. Isä oli sähköinsinööri Valtionrautateillä. Hän siirtyi juuri ennen talvisotaa Puolustusministeriön palvelukseen. Isä oli palaamassa Imatralta kaasunsuojelukursseilta. Kohtalon ironiaa on, että hän kuoli Rauhan asemalla, Imatralla, kaasujunan törmäyksessä. Äitini sai tapaturmaeläkettä. En voinut kuvitellakaan kysyväni äidiltäni hänen eläkkeensä määrää. Muuten, itsekin saan tapaturmaeläkettä. Luuletko minun kertovan siitä kellekään?

Kaveri, sukulainen tai työtoveri, aina äänen väärtti
Pointti oli, että kaksi asiaa oli aina asianomaisen oma salaisuus. Ne olivat puoluekanta ja palkka. Nyt vaalit ovat ovella. On päätettävä ketä äänestää. Ehdokkaan on oltava omasta vaalipiiristä. Se nyt on edellytys. Pääsinkö edes koskaan äänestämään ystävääni Eero Paloheimoa? Väärä vaalipiiri. Minulla on omat kriteerini. Äänestän ilman muuta kaveria tai sukulaista, jos sellainen on ehdokkaana, puoluekannasta riippumatta. Ennen aikaan, kun olin vielä firman toimitusjohtaja, äänestin ilman muuta alaistani (lupaus). Kerran äänestin kunnallisvaaleissa liberaalien ehdokkaana ollutta alaistani, hän sai 17 ääntä. Se ei ollut kovin lupaavaa. En kuitenkaan luopunut periaatteestani. Ketähän olen elämäni aikana äänestänyt? Kyllä, heitä on monesta puolueesta. 60-luvulla tapanani oli äänestää tyhjällä lipulla. Näin kävi monissa vaaleissa. Oli liian vaikeata valita. Oli niin monia lupaavia ehdokkaita! Mutta nukkuvien puolueeseen en alistunut.
  
Juuri äänestämästä tullut nuorimies Pakilan pihalla suosikkiautossaan. Oli vuosi 1958.

Ensimmäistä kertaa äänestämässä 1956
Ensimmäisen kerran pääsin äänestämään pressan vaaleissa vuonna 1956. Äänestin Sakari Tuomiojaa. Eduskuntavaalien uurnilla kävin ensimmäistä kertaa vuonna 1958. Täytin samana vuonna 24. Äänioikeusikäraja oli vuoteen 1969 saakka 21 vuotta. Äänestin kokoomusta, taisi olla Juha Rihtniemi. Vaalien tulos pelotti teekkaripoikaa, eduskuntaan tuli nimittäin ensimmäisen kerran vasemmistoenemmistö – mihin ollaan menossa?. Voittajana olivat kommunistit eli SKDL. He saivat Kusti Kulon ja Hertta Kuusisen johdolla 50 kansanedustajaa. Jaetulla hopeasijalla olivat sosialidemokraatit ja maalaisliitto, kummallakin 48 kansanedustajaa. Kokoomus, Ruotsalainen Kansanpuolue ja Suomen kansanpuolue jakoivat seuraavat sijat edustajamäärillä 29, 13 ja 8. Eduskuntaenemmistöstään huolimatta kommunistit olivat oppositiossa vuoteen 1966, jolloin Ele Aleniuksen johtama puolue sai 3 ministeriä Paasion hallitukseen. Keitä kaikkia olenkaan äänestänyt? Tuomiojan Ekiä tietysti, isä-Sakari Tuomiojaa presidentinvaaleissa 1956, Juha Rihtniemeä, Ode Soininvaaraa ja Heidi Hautalaa varmasti, en kuitenkaan koskaan kepulaista, vaikka juuri äskettäin blogissani vihjasin äänestäväni Kaikkosta – kiitos hänen mielipiteidensä koskien eräitä Helsingin nykyhankkeita. Klikkaa: http://penttimurole.blogspot.fi/2015/02/100-vuoden-ennuste.html

Kokoomukselainen kommunisti
Nyt ovat edessä uudet vaalit. Sukulaiseni on ehdokkaana. On kai vaimoni tyttären sisarpuoli aika lähellä sukulaisuutta? Taaskaan ei puoluekanta ratkaise. Työaikanani kutsuin itseäni kokoomukselaiseksi kommunistiksi. Otin yleensä töihin vasemmistolaisia. Olin todennut heidät kapitalistin parhaimmiksi ystäviksi. He olivat oppineet teiniliitossa tai kunnallisjärjestössä tai akateemisessa sosialistiseurassa tai taistolaisten opintopiireissä johtamistaitoa ja motivaatiota. Heillä oli karismaa. He olivat myös varmoja siitä, että vain luja työnteko voi muuttaa maailman oikeudenmukaisemmaksi ja paremmaksi paikaksi elää. Se oli vaan sellaista aikaa. Vuorineuvosten, hävittäjälentäjien ja kansliapäälliköiden tyttäret ja pojat olivat uudistamassa maailmaa. Konsulttitoiminta oli uudistamista. Tuollaista pahaa sanaa ”konsultti”, ei silloin käytetty. Silloin oltiin ”neuvottelevia” asiantuntijoita tai insinöörejä.  Muuten eräs palkkausmetodi muodostui yleiseksi. Pitäessäni jossain tilaisuudessa luentoa tarkkailin kuulijajoukkoa. Poliittisesti aktiivisena aikana tapahtui usein, että joku nuorista kuulijoista vääntäytyi pystyyn ja ilmoitti eriävän käsityksensä: ”Luennoitsija ei ole havainnut käynnissä olevaa yhteiskunnallista muutosta!” Tuollaiset tyypit palkkasin heti. Heitä oli aika monta. Muistan heidät! Nyt he ovat kaikki eläkkeellä, osa jo vihreillä pilvinurmikoilla.
   
Vaalisuosikkini Veronika on pätevä tyttö. Hän on valtiotieteiden tohtori. Vielä hän on Helsingin kaupunginvaltuutettu ja kaupunginhallituksen jäsen - nyt ensimmäistä vuotta. Hänessä ei ääni mene hukkaan.  Vaikka nyt joissain asioissa tuntuu vielä tarvitsevan opastustakin – tämän yhden äänioikeutetun mielestä.

Vaalisuosikkini Veronika
Kaikki oli toissapäivään saakka selvää. Minun vaaliehdokkaani on Kiikka! Hänen oikea kokonainen nimensä on Veronika Honkasalo. Hän on vasemmistoliitosta. Siis olen nyt ensimmäistä kertaa äänestämässä kommaria eduskuntaan. Vaikka nyt viimetingassa asiassa tuli melkein pieni uusharkinta. En nyt sentään voi äänestää ehdokasta, oli hän sitten sukulainen tai muuten kaveri, jos hän ryhtyy suoraan hyökkäykseen minun hienoja ajatuksiani vastaan. Kaikki liittyy ajankohtaiseen juttuun nimeltä Pisara. Kiikka nimittäin kirjoitti twitterissä tai jossain muilla mediakentillään tällaisen lauseen: ”Saamarin kokoomus kun kaatoi Pisaran!” Olin pettynyt. Tuo minun kandidaattini ja sukulaiseni, ihana Kiikka, ei ollut lukenut minun useita blogejani, joissa vaadittiin Pisaran kehittämistä ja aikalisää. Kannattaa nyt sokeasti hanketta, johon ei ole perehtynyt? Uskoo nyt ystäviäni Ode Soininvaaraa ja Otso Kivekästä, noita hienoja miehiä, jotka voivat olla joskus väärässäkin? Ja se johtuu vain siitä, etteivät hekään ole perehtyneet käynnissä olleeseen miljardiprosessiin. Kanalauma on kotkottaen ryhtynyt jyvän etsintään ja luulleet löytäneensä sen. Sara, toinen sukulaistyttö täällä Kemiössä, kertoo juuri omasta kanalaumastaan, joka hyökkää hiirien tai käärmeiden kimppuun ja kaakattaen tappaa ne ja pistää suuhunsa. Kanalaumalla voi siis olla vastustamattomia voimia. Kukko yleensä seuraa arvokkaasti vieressä, ohjailee tapahtumaa arvokkaasti.
  
Saran kanat jyvän etsinnässä, näin milteipä täydellä talvella. Taitaa meitä ilmastonmuutos helliä, - vaiko uhata? Niin kannattanee muistaa, että nobelisti Daniel Kahneman sanoo, että maailman johtavat tulevaisuuden ennustukset syntyisivät yhtä hyvin vaikka kanalta, joka heittää tikkaa.


Uskon kuitenkin vielä voivani kertoa vaalisuosikilleni mistä on kysymys ja mistä voisi olla kysymys. En pidä häntä menetettynä kanteena tällaisen maallisen erehdyksen vuoksi. Tulen siis äänestämään Veronikaa! Hän on HUIPPUNAINEN. Tässä on linkki hänen blogiinsa: http://veronikahonkasalo.fi/fi/

5 kommenttia:

  1. Setä,
    Kiitos siitä että kirjoitat Suomen historian. Muutkin ovat yrittänet, mutta ei aivan tuolla tarkkuudella. Monena mies eläessään, ja avomielinen kuvauksesi jättänee jäljen vielä ns. elämän jälkeiseenkin aikaan. Kun aikasi koittaa, millaisen kirjailijan isänmaa sinussa menettääkään!
    Kertomatta jäi yksi asia: nimi Murole. Onko se joku paikannimi vai??? Monilla nuo nimet ovat suomennoksia, joillakin savonnuksia – kuten omani. Mutta Murole; ehkä Veronika sanoisi
    “muruseni”.
    Puhut paljon menneistä. Heitäpä arvio tulevaisuudesta, jos kantti kestää.
    Miettii uskollinen lukijasi
    Mattikoo

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Setä, etkö todellakaan ole saanut kuulla minun innostunutta kuvaustani Muroleen kanavasta Runoiljan tien varrella ja isoisäni asuinpaikasta noilla seutuvilla? Isoisäni kaappasi tuon kotipaikkansa nimen silloin kun nimiä suomennettiin.

      Poista
  2. Hei Pena
    Jälleen kerran miellyttävä ja innostava blogikirjoitus ja tällä kertaa vaalitunnustuksien kera.
    Huomioni kiinnittyy kuvaan ensimmäisen eduskunnan naisista. Olisipa mukavaa saada vastaavanlainen kuva lähivuosina, kun itsenäisyydestämme on kulunut 100 vuotta. Hedvig Gebhard oli naimisissa osuustoiminnan isänäkin mainitun Hannes Gebhardin kanssa ja varmaan tapasivat Pellervo-seurassa, jonka lehden toimittajakin oli 1900-26. Lucina Hagman oli Naisasialiitto Unionin sekä myös Martta-liiton perustaja. Lucina Hagman kävi Jyväskylän seminaarin, josta valmistui 1875 eli kymmenen vuotta aikaisemmin kuin minun ukkini Pekka Savolainen ja 90 vuotta aikaisemmin kuin minä. Valmistuin Jyväskylän kasvatusopillisesta korkeakoulusta 1965 eli 50 vuotta sitten. Hilda Maria Käkikoskesta Eeva Ahtisaari teki gradunsa ja oikeastaan se innoitti eduskuntaa tekemään seikaperäiset kuvaukset kaikista alkuaikojen kansanedustajistamme. Tietenkin Vilhelmiina eli Miina Sillanpää tunnetan kaikkien piikojen ay-johtajana. Siuntion kylpylä ja erityisesti sen vanha puoli oli Miina Sillanpään järjestämä lepopaikka helsinkiläisille kotiapulaisille. 1900-luvun alkun siirtolaisuusaalto vei koko joukon suomalaisnaisia Kanadaan ja Amerikkaan. Mukanaan he veivät myös tämän järjestäytyneen kotiapulaisaatteen ja vaativat kunnon palkat ja vapaa-ajat uuden mantereen piioille ja palkollisille. Kaikista noista kuvan naispoliitikoista voisi kirjoittaa enemmänkin. Olivathan he mahtavia edustajia, mahtuivat venkoilematta myös samaan kuvaan.

    Ei ole mitään syytä ripittäytyä äänestyksistään, mutta muistan elävästi, kun olin hammaslääkärissä 1956 15-vuotiaana ja kuuntelin radiosta "Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen" ja tauko. Hammaslääkärini piirsi reseptikirjaan tukkimiehen kirjanpidolla neljä viivaa ja yhden ylitse. Tasan meni - melkein. Muistelen hammaslääkärin Pohjanmaan jokivarren pienessä pitäjässä kommentoineenkin vaalia.

    Aina olen äänestänyt. Ulkomailla olen toiminut jopa vaalivirkailijanakin ja muutamissa maissa kansainvälisenä vaalitarkkailijana. Keväällä äänestän jälleen. Viimevuosina olen äänestänyt maahanmuuttajanaisia. Heissä on uskomatonta voimaa ja kykyä selviytyä. Sellaista toivoisin meille kaikille.
    Kari Karanko

    VastaaPoista
  3. Sisareni Marja-Liisa lähetti minulle tämän tekstarin Milanosta, kotoaan:
    Ihana tuo kaksi tabua ja vaalit! Kiitos sinun opin paljon jopa perheestämmekin! Ketä äänesti oli todellakin tabu. Minulla oli kuitenkin kerran mahdollista, yllätys, yllätys, olla läsnä kun äiti ja Kale-eno sanoivat äänestäneensä kokoomusta. Mummu oli läsn'äja tuli keittiöön, jossa minä olin. Mummu sulki ruokasalin oven ja ivallisesti hymyillen ilmoitti että hänen lapsensa eivät ymmärtäneet mitään. "Minä olen aina äänestänyt vasemmistoa ja tulen äänestämäänkin".

    VastaaPoista