perjantai 20. maaliskuuta 2015

Liikkuva mies kuulee idästä outoa huminaa

Käteeni sattui Ilmari Kiannon kirja ”Mies on luotu liikkuvaksi”. Kirjassa hän muistelee matkojaan. Kirja on Otavan kustantama ja painettu vuonna 1957. Kirjassa on mahtavia juttuja vuosisadan vaihteen kahta puolta 1900. Aion palata tähän kirjaan. Mutta nyt aluksi haluan hieman ihastua kahteen juttuun. Molemmat ovat ajankohtaisia. Ensimmäinen on kuvaus hänen koulupoikana suorittamastaan hevosmatkasta äitinsä ja isänsä kyytipoikana. Toinen juttu, parin päivän päästä, tulee kertomaan salaperäisestä huminasta, joka kuuluu idästä. Kuuluu nyt, mutta kuului silloinkin vuonna 1910. ”Kaikki on hiljaa alhaalla, mutta salaperäinen humina kuuluu – ylhäältäkö? alhaisuuden alapuoleltako? mistä? ei kukaan oikein tiedä, mutta se kuuluu…”
  

Ilmari Calamnius (Kianto) 18-vuotiaana Oulun tarkka-ampujissa.

Hevosmiehenä
Ensimmäisen kirjatun matkansa Ilmari Kianto teki 14-vuotiaana ”kimnasistina” isänsä, kontrahtikirkkoherra August Benjamin Calamniuksen ja äitinsä Cecilia Septima Catharinan kyytipoikana. Vuosi oli 1888. Alkuun ei Suomussalmelta päässyt hevosella liikkeelle. Hevonen piti uittaa ”Varsanhännästä” Haukiperän yli ja taluttaa peninkulma rattaiden luo, jotka taas soudettiin samaisen järven yli. Kun saatiin hevonen valjastettua kiesien eteen, ajettiin ensin Hyrynsalmen pappilaan. Matkaa oli runsaat 30 km. Siellä tavattiin Joonas Snellman, paikallinen pappi. Harvinainen kyläily synnytti aina vilkasta keskustelua. Ei ollut puhelimia tai sähköpostia. Tsaarinajan postinkuusta ei ole tarkempaa tietoa. Oli siis tavattava kasvoista kasvoihin. Hyrynsalmelta ajettiin Ristijärven pappilaan. Pastori Lönnrotilla oli ”suomalaisukon heinätukka” ja hän hissutteli lipposissa, pasturska puolestaan kulki avojaloin. Pastori kuulemma muistutti kuuluisaa setäänsä. Sitten matka jatkui Paltamoon, Paltaniemem Sutelaan, ja yöpymisen jälkeen Sotkamon suurpappilaan. Päivämatkat olivat aina 30-40 kilometriä. Kianto kirjoittaa: ”Kuinka ihanalla niemekkeellä sijaitsikaan Sotkamon suurpappila, kuni vihanta kukkaiskiehkura välkkyvän peilin keskellä, peilin, jossa lisäksi on kultaraamit – nuo kuultavat ilman rannat, horisontissa Vuokatin ylhäinen vaara”.
  

14-vuotias Ilmari Calamnius oli hevosmiehenä kun poika ja vanhemmat tekivät kesävisiitin naapuripappiloihin ja sukulaisiin. Matkaa kertyi lähemmäksi 800 kilometriä.

Musta Saara
Suurpappilaan saapui myös Kuhmon rovasti Karl Alexander Pfalerin papinpoika, ”Pfahler”, jonka hurskauden puutteen Suomussalmen papinpoika Ilmari rinnasti omaan puutteeseensa. Pfahlerin poika oli nimittäin souturetkellä hoilannut ”Mustaa Saaraa”.  Musta Saara näyttää olevan nykymittapuun mukaan pahasti rasistinen, siinä kun neekerlapsonen, Musta Saara, muuttuu karitsan veren vaikutuksesta valkeaksi kokonaan.

No, jos tuo virsi kiinnostaa niin klikkaa vaikka sattumalta juuri eteeni osuneeseen blogistiin: http://takkirauta.blogspot.fi/2010/03/ei-taivahass-ole-kuolon-vaaraa.html

Lieneekö tuo Pfahler samaa sukua kuin lähes sataa vuotta aiemmin luvattomasta kirkonrakentamisesta vangittu Elias Israel Pfaler? Kuhmolaiset rakensivat kirkkoa Kuhmonniemelle ilman rakennuslupaa, vastoin keisarin päätöstä ja osa rakentajista sai siitä kuolemanrangaistuksen. Onneksi nyt rakennuslupaviranomaiset eivät vie asioita aivan yhtä pitkälle.

Vanhassa Kajaanissa kukotkaan eivät nousseet varhain
14-vuotiaan Calamniuksen matka kuitenkin jatkui yksin Peter Hieronymuksen (?) ja Lönnrotin kotikylään eli Kajaanin kaupunkiin ja siellä apteekkiin. ”Kajaanin nukkuvan apteekin yökello siis helähti, särähti pahanpäiväisesti samaan aikaan kun pormestarin kukko ensi kerran laulahti, sillä minä luulen, ettei vanhassa Kajaanissa kukotkaan nousseet kovin varhain.” Piti ostettaman mammalle kamferttilinjementtiä ja Tiilemanin tippoja ja papalle saarnalakritsaa. Aivan tuttuja lääkkeitä muuten vielä minunkin nuoruudessani, noitahan linimenttejä vielä sotienkin jälkeen apteekista papoille ja mammoille haettiin. Kajaanista Ilmari matkasi kävellen Paltamoon, jossa taas tapasi vanhempansa. Sieltä matkattiin Iisalmen pappilaan. Talo on Juhani Ahon koti, hän ei kuitenkaan juuri tuolloin ollut paikalla. Pappilaa isännöi ”ukko Brofeldt”, Juhani Ahon isä. Hänen sanomansa oli selkeä: ”Elekee työ iisalamelaiset luulla, jotta sitä niin vuan kepuljkaupalla taivaaseen piästään!” Ilmari Kiannon vierailun aikaan Juhani Aho olisi ollut 27-vuotias. Ei siis enää 14-vuotiaan Ilmarin ikätoveri. Kalakaveriksi hän olisi kyllä hyvin käynyt.

Metelin kirkon haltija teki kuuroksi
Matka jatkui edelleen Kuopion tuomiorovastin uhkeaan pappilaan. Siellä vieraat vastaanotti Ilmarin setä Juhana Viktor Calamnius. Hänelle oli ”Metelin kirkon haltija” ilmestynyt ja tuonut muassaan kuurouden. Sukulaishälinä ei siis häntä juuri häirinnyt. Kyytipoika havaitsi kuitenkin paikan antimet. ”Siellä oli runsaasti omenia puutarhassa, metsikkö täynnä mesikoita ja mansikoita. Minä, Itäpohjan poika, olin ensi kertaa aivan kuin troopillisessa vyöhykkeessä. Kelpasi herkutella.” Minä taas olen nykypäivänäkin tehnyt Kuopion suhteen tuon saman havainnon. Kun Eemeli ja Antti matkaavat lomalla isovanhempien luo Kuopioon, kuulen juuri samantapaisista huomioista erityisesti metsistä ja mesikoista. Ja kaiken lisäksi vielä ukin leipomaa pullaa aamiaisella!

Murpruurin apteekista Koljonvirralle
Kesäretken viimeinen vierailukohde oli Kiuruveden apteekki. Siellä asusti mustapartainen eno, murpruuri, Pyhäjärven apteekkari. Oltiin siirrytty Savosta Pohjanmaan puolelle. Enolla oli aamu- ja iltaruskon punerrusta ja herttaisuutta säteilevä vaimo, nimeltään ”Aamurusko”. Pyhäjärvi ei pienine kaloineen kuitenkaan vetänyt vertoja kotijärven Niettussaarelle ja palattava oli. Kotimatkalla pysähdyttiin Partalassa. Se oli koulupojalle pyhä paikka. Runeberg oli siitä talosta kirjoittanut kuolemattomia säkeitä:

Partalass’ aamuruuallaan
On Sandels, huoleti syö,
Sota alkavi Virrall’ uudestaan
Heti kello kun yksi lyö:
”Teit’ olen ma, pastori, käskenyt:
Hyv’ olkaa, lohtapa nyt!”



Sandels hän Partalass' eineellään juur istuu, huoleti syö. Albert Edelfeltin piirustus Sandelsista vuodelta 1897–1900. Koljonvirran taistelu käytiin vuonna 1808. Siinä Sandels voitti 1800 miehellä kenraali Dolgorukin 8000 miehen osaston. Sota ei kyllä tässä ratkennut. Mutta nuoren Calamniuksen kunnioituksen Sandels ansaitsi. Koljonvirralla taisteltiin 80 vuotta ennen Ilmarin perheen kesäretkeä. Aikajanaltaan lähes sama asia kuin talvisota meille.

Nuori Calamnius oli Vänrikki Stoolista sen verran innostunut, että päätti ryhtyä upseeriksi ja tekikin sen liittymällä vapaaehtoisena Oulussa 4. Suomen Tarkka-ampujapataljoonaan vuonna 1892, 18-vuotiaana, mutta kyllästyi ja siirtyi parin vuoden päästä Keisarilliseen Aleksanterin Yliopistoon opiskelemaan suomen ja venäjän kieliä. Mutta kesämatkan aikana hän epäilee unissaankin huutaneensa: ”Äl’ yli päästä perhanaa!” Hän kirjoittaa: ”Korkeaisänmaallisessa tunnelmassa minä käänsin pappani käskystä ruunan Kajaanin kihlakuntaa kohti. Taas ajettiin Kajaanin Ämmän yli ja vähitellen saavuttiin takaisin Suomussalmen Ämmän rannoille sekä sieltä veneellä kotipappilan kultaiseen valkamaan.”

Kesäretken pituus oli ainakin 800 kilometriä. Osa siitä tehtiin laivalla, mutta suurin osa hevosella ja rattailla. On ihanaa kulkea mukana noita mutkittelevia puunlehvästöjen reunustamia kärryteitä tai hypätä laivaan ja liukua höyrykoneen tasaisessa syksytyksessä pitkin Kuopion ja Iisalmen välistä laivareittiä. Aika oli vielä tyyni. Sortokausi oli vasta lymyämässä. Tai ei oikeastaan kaukana. Sehän lymysi kymmenen vuoden päässä. Vuonna 1899 Venäjän tsaari ryhtyi toteuttamaan vähemmistökansallisuuksiin kohdistuvaa venäläistämispolitiikkaa. Helmikuun manifestilla haluttiin syrjäyttää Suomen perustuslaki ja muut oikeudet.
  
”Valapattokeisari” Nikolai II ryhtyi Nikolai Bobrikovin avustuksella toteuttamaan politiikkaa jolla Suomen lait ja erikoisasema loppuu. Tätä nahdollisuutta ei nuori Calamnius ryhtynyt edes arvailemaan, kunnes hieman myöhemmin ryhtyi kuulumaan outoa huminaa..

Pari juttua vielä, miksi tämä minua kiinnostaa. Suomussalmi on niitä seutuja, joilla setäni Matti Murole joutui sodan kurimukseen. Täällä hän taisteli, mutta tänne hän myös kuoli. Voisi kuvitella - vetäytyi kuolemaan. Se tapahtui Lentiirassa, rajajääkäreiden seurassa, aivan Ilmari Kiannon kotiseutujen äärellä.

Setäni Matti ja hänen veljensä Paavo vannomassa veljesvalaa ennen taisteluun lähtöä noilla Kiannon kulmilla.

Ja on vielä yksi yhteys. En koskaan tavannut tai tuntenut Ilmari Kiantoa tai keskustellut Ilmari Kiannon kanssa. Mutta olin lähes läsnä kun hän kuoli vuonna 1970, 95 vuoden iässä. Olimme samaan aikaan Auroran sairaalan potilaina. Olimme viereisissä yksityishuoneissa. Hän oli levoton. Kuuntelin hänen raskasta yksinpuheluaan monina yön tunteina. Eräänä yönä puhe päättyi.

Tällaisen tekstin oli Kianto hautapaikalleen omin käsin laudan palalle kirjoittaen valmistellut. Se kuitenkin hävisi, mutta jälleen yllättäen löytyi. Nyt haudalla on toinen teksti, hieman juhlallisempi, virallisempi.

Kaivakaa syvälle syntisen hauta! Suunnilleen näille tienoin, niin että Vanha Pappila ja Turj. näkyy! Pois kalman kammo! Ihana levätä! Ei kukaan häpäise! Ei kukaan juorua!

3 kommenttia:

  1. Muistuu mieleeni Kiannon 90- vuotis päivä vuonna 1965, kun Kekkonen kävi Ilmaria onnittelemassa sairaalassa. Kianto lauloi porilaisten marssia, kun kekkonen astui huoneeseen. Lahjaksi toi laatikon sikareja.
    Haastattelussa kekkonen kysi Ilmarilta, mikä merkitys liikunnalla on iIlmarin korkeaan ikään. Vastaus oli. Se on hyvin suuri, ikinä en ole yhtään turhaa askelta ottanut.

    Golfkausi aukeni
    PSa

    VastaaPoista
  2. Pena... Hieno kooste Iki-Kiannosta. Minulla on mökkilukemisena Ilmari Kiannon pojan Uolevi Kiannon kirja "Saa kertoa kaiken". Se on veijarimaisen hauskasti kirjoitettu minielämänkerta koko perheestä. Pitkät kävelyretket on siinäkin kuvattu hyvin...nuoremmilla oli vaikeuksia pysyä korpipoluilla Ilmarin tahdissa mukana. Ja mikä hieno suhde hänellä oli rovasteihin. Ilmari osasi tehdä hetevetensä, josta rovastikin tykkäsi. Ainutlaatuinen oli myös tämä suhde rakkaaseen siskoon - postineitiin.... Sadepäivinä kirja on luettava aina uudestaan.

    VastaaPoista
  3. Minulla on tallessa Kiannon äidilleni lähettämä postikortti. Kianto myös maalasi äidilleni pyöreän kiven omistuskirjoituksellaan kun sattuivat olemaan Päivölässä samaan aikaan joskus 1940-luvun puolivälissä. I

    VastaaPoista