Katu kulttuurikeskuksena

Kerroin joskus hurjasta taksimatkasta Pariisissa. Matka alkoi Armas J. Pullan suosikkiravintolasta latinalaiskortteleissa. Kapakka oli ja on Roger La Grenouille, Roger sammakko, osoitteessa Rue des Grands Augustins. Sieltä löytyy Sac du Finlande, joka sisältää Armas J. Pullan teoksia ja kapakassa käyneiden suomalaisten käyntikortteja ja muita viestejä kymmeniltä vuosilta. Tuolla säkissä on muistaakseni nyt käsiteltävän kirjan kopio. Niin kuin muutkin Pullan kirjat - ehkä. Onko säkki vielä jäljellä? Mene ystäväni – jos olet Pariisissa – tuohon ravintolaan, ja pyydä sieltä Sac du Finlande. Kerro onko säkki vielä jäljellä.

Jos haluat kuulla hurjasta taksimatkasta suudelmineen klikkaa tuosta: http://penttimurole.blogspot.se/2014/02/smart-milano-kandinsky-ja-taksikuskit.html                                                                                                                

Sota-ajan lapselle Armas J. Pulla on ”Ryhmy ja Romppanen” ja ”Jees, punamultaa”. Tosiasiassa Pullalla oli valtava tuotanto. Hän kirjoitti 80 kirjaa, toimi Uuden suomen pakinoitsijana 30 vuotta, kirjoitti historiallisia romaaneja Ranskasta ja kaiken lisäksi toimi kirjojensa kuvittajana. Mika Waltarilla ja Armas J. Pullalla oli yhteinen seikkailuromaanien ja näytelmien kirjoittajanimimerkki ”Kapteeni Leo Rainio”. He kirjoittivat yhdessä mm. ”Älkää ampuko pianistia”, 1932.

  

Tämän blogin innoittajana on Armas J. Pullan teos: ”Helsinkiä Kustaa Vaasasta Kekkoseen”, Otava, 1962. Kirjassa käsitellään oikeastaan vain 1800-lukua, eikä siis lainkaan mainittuja hallitusherroja tai heidän osallisuuttaan Helsingin luomiseen.

Katu

Teoksen ensimmäinen luku oli nimeltään ”Katu”. Eipä siis ihme, että kirjan sanoma kiinnostaa. Esplanadi nousee selkeästi katujen kuningattareksi. Jotkut valtaapitäviä mielistelevät väittävät Esplanadin nimetyksi Kustaa III:n veneen mukaan. Hänen venettään nimittäin korjailtiin nykyisen Espan rantapusikoissa. Oliko se vuonna 1780? Veneen nimi oli Esplandian. No, ei se nimi varmaankaan tuosta veneestä tullut. Enkä muuten löydä tuon nimistä venettä Wikipediasta tai muualta. Olihan maailman turuilla Esplanadeja. Suuri esikuva oli tietysti Avenue des Champs-Élysées. Siellä kuulemma ennen sanottiin ”Viens, chérie!”, nyt – siis Armas J. Pullan 50-luvulla siellä sanottiin ”How much, boy?” Näin kertoo vakituinen pariisilaiskävijä Armas J. Pulla. Tuolla mahtavalla Pariisin kadulla on muuten historiallinen yhteys meidän Esplanadiimme. Myös Champs-Élysées oli aikanaan vasikkahaka.  Espalla kävelivät naudat kunnes Ehrenström sen kaavoitti ja nurmikkoa kylvettiin. Vähitellen lehmistä päästiin, mutta hitaasti.

  

Keisari Aleksanteri I vahvisti Ehrenströmin kaavan vuonna 1817.  Ehrenström puolestaan oli palkannut vuonna 1816 Helsingin jälleenrakennus-komitean arkkitehdiksi C. L. Engelin. Kauppatorin kulmalta, tulevalta Mantan patsaalta, johti kanava Kluuvinlahteen. Esikaupunkeja ajateltiin Kasarmintorin seutuville ja Bulevardin tienoille. Suunniteltiin myös uuden teatterin paikkaa. Aluksi teatteri piti panna Kasarmintorille, mutta Hietalahteen tarkoitetun kasarmin paikkaa Ehrenströmin kanssa tutkimassa ollut valtioneuvos Rehbinder väsähti punaviineissään Kasarmintorin kohdalla ja ilmoitti kasarmin tulevan nyt siihen: ”En ota askeltakaan enää! Tehdään kasarmi tähän! Ja teatteri jonnekin muualle!”

Vasikkahaan lehmiä ihaillessa voi muuten ostaa maitoa sokerileipuri Johan Daniel Jerngreniltä. Hänellä oli koju ja koska hän oli miltei paimenen hommissa, kutsuttiin häntä pastoriksi ja siitä sai hänen kojunsa nimekseen kappeli, joka nimi edelleen siirtyi paikalle rakennettuun ravintolaan ja on sillä vieläkin. Engel muuten piirsi Esplanadille puisen teatterin 1825. Se muistutti Vanhaa kirkkoa. Katto oli sininen ja tähtiä täynnä, aitioiden koristuksena oli suutelevia joutsenia ja väliverho esitti Apollon temppeliä. Teatterisali oli vain 200 m2, mutta sinne mahtui 393 istumapaikkaa ka 50 seisomapaikkaa. (Ihan hyvä 2,2 henkeä neliöllä.) Pulla sanoo kirjassaan teatterin olleen samankokoinen kuin ”tämänpäiväinen kansaneläkelaitoksen pikkujohtajan asunto”. Ennen tämän talon valmistumista teatterissa käytiin Etholenin ladossa. Etholen, ”Hollolan härkä” varastoi ladossa tupakkaa ja kaalia. Näytösten ajankohta jouduttiinkin valitsemaan kaalien korjuun mukaan. Kaalit kasvoivat Espalla ja Kluuvin rannoilla. Tärkein viljelykasvi oli kuitenkin tupakka. Tupakan teossa helsinkiläiset eivät kuitenkaan pärjänneet pietarsaarelaisille tai turkulaisille. Saipa kuitenkin Helsinki kostoksi Esplanadille pietarsaarelaisen J. L. Runebergin patsaan vuonna 1885. Tarkistin juuri Roger Wingreniltä, että Pietarsaari sai patsaansa vasta vuonna 1904.

  

Vuonna 1885 paljastettiin Walter Runebergin veistämä isänsä J. L. Runebergin patsas Esplanadilla. Paikalla oli parikymmentä´-tuhatta ihmistä, kutsuttuja ja kutsumattomia. Musiikista huolehti vapaaehtoisen palokunnan soittokunta. Armas J. Pulla: ”Hän valoi isänsä vaskeen kuivakiskoisena lehtorina, joka on hiukan napoleonmaisesti lykännyt oikean peukalonsa bonjour-takkinsa napinläpeen, ja sijoitti lehtorin jalkojen juureen karhuntaljaan sonnustautuneen Suomi-neidon ja neidon viereen kokoelman Runebergin teoksia, joista ulkomaalainen voi helposti saada käsityksen sellaisen, että Runeberg oli toimittanut huomattavan tietosanakirjan.”

Näyttelijätär esitti Lean suomeksi, osaamatta lainkaan suomea

”Uusi teatteri” rakennettiin Espan länsipäähän vuonna 1860. Se paloi ja korjattiin. Vuonna 1869 siellä esitettiin ensimmäinen suomenkielinen näytelmä, Aleksis Kiven Lea. Pääosaa näytteli Hedvig Charlotte Raa. Hän ei osannut sanaakaan suomea. Mutta näyttämösuoritus sai lehdessä kehut: ”…hänen ulospuhuntansa oli niin selvää, niin sujuvaa, että harva meidän sivistyneistä naisistamme hänelle siinä vertoja vetänee”. !930-luvulla teatteri sai sitten päälleen uuden manttelin, samalla hävisi kulttuurimuistojen ravintola, Oopperakellari, Opris. Eino Leino oli Opriksen asiakas, mutta tavallisimmin hän istui Espilässä , Etelä-Espa 14. Siellä kokoontui taiteilijakerho Pro Humanitate – ”Humala-aate”. Paikalla on nyt Savoyn ravintola,

Kärrymestari jättää nimensä historiaan

Espa alkoi muuttua, kun kärrymestari F.W. Grönqvist rakennutti 1883 C. Th. Höijerin suunnitteleman kivipalatsin. Aluksi häntä pidettiin hulluna: ”Seitsemänsadan ikkunan talo, Skandinavian suurin – Helsinkiin!” Ensin piti täyttää 1.5 metriä liejuista tonttia, katukorkeuden saavuttamiseksi. Rakennustyö kesti kuitenkin vain 3 vuotta. Hän rakensi myös Kämpin. Ja vuokrasi ravintolan sitten aiemmin tontilla toimineelle Carl Kämpille. Ruokasalin suuri kristallikruunu oli ihme. ”Siinä säteili 25 sähkölamppua ja 24 kaasulamppua – kaiken varalta.”

Taiteellinen skandaali, ”kansa” paheksuu

Ei ole Espaa ilman ajatuksellista pysähdystä ”taiteellisen skandaalin äärelle”. Kaikki ikään kuin tapahtui Kämpin kabinetissa. Gallen-Kallela maalasi vuonna 1894 taitelijaillastuksesta makaaberina pidetyn maalauksensa ”Symposion”. Makaaberiksi sen teki Pullan sanoin: ”…jonkinlainen nyljetty naishahmo, jolla oli siivet”.  Taulua paheksuttiin muutenkin. Olihan taiteilija jättänyt pois tuon olennon – minä muuten luulin sitä enkeliksi, mutta Pulla puhuu jostain muusta. Keitä taulussa oli? – muistat tietysti, mutta kertauksen vuoksi: Sibelius, Gallen-Kallela, Kajanus ja maisteri Mikko Slöör. Ei ollut se neljäs Merikanto – sanoo Pulla, niin kuin uskottiin. Slöör oli muuten Akseli Gallen-Kallelan lankomies.

  

Akseli Gallen-Kallelan maalaus ”Kajustaflan” vuodelta 1894. Nuoria miehiä olivat nuo hengen jättiläiset, Sibelius ja Gallen olivat 29-vuotiaita, Merikanto vasta 26, mutta Kajanus jo 38 vuotta. Näyttävät vanhemmilta. Mahtavaa meininkiä, olisipa päässyt siivelle.

Nykypäivänä hallitusohjelmatkin puhuvat arjesta ja arjen hallinnasta. Juhla on unohdettu.Armas. J. Pulla kertoo tanssiaisista ja juhlista. Arjesta ei niinkään huolehdittu. Pyrittiin sen ulkopuolelle. Niin Akseli Gallen-Kallelan taulussakin: ”Kolme suurta sielua ja ylevää henkeä on yhtynyt pitoihin retkeilläkseen jokapäiväisyyden tuolle puolelle”. Taulun vuoksi Gallen-Kallela joutui joksikin aikaa ostoboikottiin - sanotaan myös Sibben saaneen osansa ”yleisön halveksunnasta”. Edelfelt kirjoittaa taulusta: "Kajanus, päissään, saarnaa Merikannolle, Sibeliukselle ja Gallénille. Materia nyljetyn naisen hahmossa istuu pöydällä punssipullojen joukossa hengen piirtyessä siluettina Jupiter-planeettaa vasten." Tämä oli alkuperäinen versio nimeltään "Kajustaflan" tai  Probleemi. Siitäkin Gallen-Kallela oli leikannut hahmon pois. Myöhemmin sfinksinaisen tilalle tulivat Osiriksen siivet. Siinä kuvassa Merikanto on jo täysin sammunut. Vai oliko se Slöör?

Autopirssien aika tulee

Matka jatkuu Armas J. pullan opastamana. Nyt tehdään pieni aikahyppäys. Kappelin nurkilla sijaitsi Helsingin ensimmäinen autopirssi. Vossikkamiehet eivät tästä ilmiöstä olleet mielissään, vaan kävivät tiputtelemassa kadulle nauloja ja lasinsiruja saadakseen autojen kumit puhkeamaan. Onkohan tuo totta? Minusta tuntuu, että tuon ajan autoissa oli umpikumirenkaat, eikä niihin tuollaiset aseet olisi pystyneet. Ensimmäinen ”autopirssi” aloitti liikennöintinsä vuonna 1906. Gustav Wilhelm Orraeus anoi silloin Helsingin maistraatilta lupaa käyttää automobiilia yleisön palvelukseen. Tästä se alkoi. Hevosvetoiset kulkupelit alkoivat hiljalleen syrjäytyä. Varsinainen vuokra-autojen verkko syntyi suurimpiin kaupunkeihin 1920-luvun kuluessa. Vauhti oli kuitenkin pidettävä lähes hevosajoneuvojen tasolla, sillä: ”automobiililla ajettaessa älköön kulkunopeus olko suurempi kuin päivän valolla 15 kilometriä kadulla ja 20 kilometriä viertotiellä”.

http://yle.fi/aihe/artikkeli/2006/09/08/automobiilit-tulevat

  

Ensimmäinen pirssiasema oli Mantalla 1907. Manta pystytettiin seuraavana vuonna 1908. Vuonna 1910 Helsingissä oli jo 20 pirssiautoa. Mutta vossikatkin säilyivät. Sotien jälkeen Rautatieasemalla oli hyvä vossikkatarjonta. Minua himotti erityisesti pari mustaa umpivaunuvossikkaa. No, koulupojalla ei ollut vossikkarahoja, mutta saihan katsella.

Manta ei saanut jakamatonta suosiota. ”Ei mitään kansallista. Ei Kalevalasta, ei suomalaisista saduista, ei Suomen luonnosta. Entäs neitosen yleisasento! Joku koiransilmä sanoi, että neitosen asento on kuin sosialistin, joka senaattorin astuessa eduskuntaan osoittaa kohteliaisuuden puutettaan esiintymällä ’puolrevisionistina’ – ei nouse seisomaan, mutta ei jää istumaankaan…”

  

Armas J. Pullan kuva kertoo kansalaisten ärtymyksestä armon vuonna 1908.

Jotkut kannattavat pääkaupunkia, jotkut eivät

Aika toistaa itseään. Ilmari Iki-Kianto, tai Calamnius, vielä siihen aikaan, ei kuulunut metropolin ihailijakuntaan. Hän kirjoitti: ”Surkea olet sinä Suomeni pääkaupunki uuden vuosisadan nousussa! Jokaikinen paljas katukivesi minua ihan iljettää. Niin kuin limaskaista lattiaa poljen pitkin esplanaadia – lätshis! läiskis! pahasti livettää lätistävä jalka…. Saastainen, syvä sylkylaatikkohan tämä onkin koko komea pääkaupunki…. kirottu paikka, jossa kymmenet tuhannet sielut kituvat ja kasvavat kivisten kammioiden sisällä, toinen toistensa alla ja päällä – ja sitä kutsuvat elämäksi!”

Juhani Aho oli toista maata. ”Tuo palanen Katajanokan sillalta Uuden Teatterin nurkalle ei ainoastaan muistuta vaan todella onkin palanen ulkomaata. Rakennukset ovat yhtä kauniit ja siistit kuin suurten maailmankaupunkien hienoimmissa osissa, katurautatiellä on virkistyttävä liikkeensä, on kauniita, somia ajokaluja, on katukahviloita isoine ikkunoineen ja ilma korkeiden huoneiden välissä helottaa yhtä läpikuultavana ja hurmaamavana kuin konsanaan Pariisissa. – Ihmisvirta kykenee jo sekin kilpailemaan täyteläisempien kanssa. Bulevardikävelijöiden veltto verkkaus on täällä vain suomalaista hitautta.  Tuolla täällä jo tapaa kasvoja, jotka ovat kulttuurin hienostamia, ja joskus tulee vastaan nainen, joka kantaa pukuaan moitteettoman pariisilaisesti…”

Alueliitos 1875, ”kalifornialaisalueet” liitetään kaupunkiin

Helsingissä tapahtui alueliitos vuonna 1875. Silloin kaupunkiin liitettiin Helsingin niemellä sijainneet esikaupunkialueet. Näillä alueilla oli asukkaiden mielestä ”kalifornialainen” leima. Pulla kertoo: ”Eipä silti, Helsingissä oli ollut Kaliforniansa jo paljon ennen Hermannin syntymistä; sellaisia olivat olleet Punavuoren tienoot, Kampin malmi, Ruoholahti ja Hietalahti, Ulrikaporin rinteet ja Katajanokka. Punavuorille olivat kaiken maailman kisällit, kalastajat, vosikat ja merimiehet rakennelleet kaupungilta lupaa kysymättä hökkeleitänsä, ja sellaiset täyttivät myös Katajanokan, joka oli todellinen merimiesten, vanginvartijoiden ja aliupseerien leskien alue ja jossa oli salakapakka joka toisessa töllissä. Sen kujille ei kunniallinen porvari mielellänsä iltamyöhällä eksynyt. Ylen kalifornialaisia olivat nimenomaisesti Roopertin- ja Uudenmaankatujen merenpuoleiset päät, siellä asustivat kevytkengät. Paremmilla tyttöpaikoilla oli oikein koreat nimetkin, oli Alhambra, oli Eldorado, Ilonaitta ja jopa Vihriä Helvettikin. Niihin eivät suomalaiset tytöt kelvanneet, sillä, niin kuin tarkastuslääkäri kertoo: ’harvat puhtaasti suomalaisista naisista saavuttivat sellaisen hienostuksen asteen, että heidät näihin parempiin paikkoihin palkattaisiin.” Liikuttuaan näillä vaarallisilla vesillä, Armas J. Pulla vielä ihmettelee pitäisikö tuosta lausunnosta ottaa nokkiinsa vaiko olla tyytyväinen?

Syntyi Hermanni ja Hermannin nuorisoseura

Kun köyhältä kansalta meni mahdollisuus tönöihinsä vanhoissa esikaupungeissa he joutuivat työntymään Pitkänsillan yli uusille alueille. Yksi oli Hermanni. Hermannissa oli tietysti Hermannin nuorisoseura. Kaupunginosa sai nimensä maanomistajan mukaan. Hän oli vapaaherra Herman Standertskjöld-Nordenstam, Kumpulan säteritilan omistaja. Hänen vaimonsa nimi oli Maj. Siitä taas nimi Majstadille eli Toukolalle. Maanomistaja halusi nykyajan mallin mukaan lievennyksiä kaavoitusmääräyksiin. Niinpä Standertskjöldin asemakaavassa sanottiin: ”Vuokraamalleen maalle rakentakoon vuokraaja omien toivomustensa mukaisesti ottaen huomioon voimassa olevat yleiset säännökset”. ”Kaiken maailman suutarit ja räätälit ryhtyivät rakennusmestareiksi.” Alueesta tulikin ”villi esikaupunki”. Muuttajat olivat pääosin Pohjanmaalta tulleita - pääasiassa kirvesmiehiä – sanotaan. Heidän pihoilleen nousivat usein sikala, kanala, navetta ja talli. Puhtaan veden kanssa oli ongelmia. Mutta toisaalta monet olivat sitä mieltä, että lätäköistä otetusta vedestä sai paremman kahvin. Vuonna 1895 Hermanni sai kaksi ensimmäistä kaupunginkraanaansa. Pennillä sai 20 litraa vettä. Villin Hermannin aikana kaupunkiin ajoi diligenssi, mutta vuodesta 1891 Kinaporista pääsi kaupunkiin hevosraitiotievaunulla. Kinaporiin saakka oli käveltävä. No eipä matka pitkä ollut, vajaa kilometri, kyllä sen nopeasti saapasteli.

   

Vuosisadan vaihteen Helsingissä viertotie johti Hermanniin ja karttaan sinisellä ympyrällä merkitylle Hermannin nuorisoseuran talolle. Rautatie johti Sörnäisten satamaan. Vallila vielä puuttui kartalta.

Oletko lukijani aivan nuori, vai vieläkö käytät sanontaa: ”Tervetuloa Hermannin nuorisoseuraan!” Seurassa olivat jäseninä myös minun isoisäni ja mummuni. Isoisä oli kirvesmies Hämeestä. Hän syntyi vuonna 1878 ja muutti Helsinkiin vuonna 1904. Hermannin nuorisoseurassa he tutustuivat ja menivät sitten naimisiin 1906. Isoisällä oli myös Hermannissa tanssikoulu. Hän soitti kaksirivisellä haitarillaan patukaarttia, patespaania ja wengerkaa. Muuten Liisan ja minun talossa, täällä Pakilassa, on Hermannista 1920-luvulla puretun talon hirret. Isoisä tämän talon rakensi. Hirret ovat perua 1800-luvun loppupuolen hermannilaisesta puutalosta. Havaitsemme siis, ettei kierrätystä tänä päivänä keksitty. Kokonaisia taloja kierrätettiin – ennen makaavat hirret vaan käännettiin pystyhirreksi.

Voimistelu oli suosittu urheilulaji – myös Hermannin nuorisoseurassa. Onko isoisä tai iskä (niin kuin meillä sanottiin jo 30-luvulla) tuossa kuvassa?

Vanha Hermanni katoaa, mutta ei ihmisten mielestä!

Armas J. Pulla lopettaa kirjansa runollisesti. Hän kirjoittaa ihmisten kyvystä unohtaa ikävät asiat ja muistaa paremmin menneisyyden hyvää. Se liittyy Hermanniin, josta joidenkin mielestä on tullut persoonaton kivikaupunki, kuin Töölö tai Haaga. Toisten mielestä oli saatu poistetuksi Helsingin häpeätahra.

”Niinpä on. Jotkut ilkeämieliset ovatkin jo ehtineet ristiä Hermannin Itä-Töölöksi. Itä-Töölöä katsellessa tulee mieleen sanonta suutarin lasten kehnoista kengistä… Eipä silti, tietysti vanhan Hermannin oli väistyttävä, kadottava. Ja se katoaa. Mutta ihmisten - vanhassa Hermannissa asuneiden ihmisten – mielissä tapahtuu samalla se mikä tällaisessa asiain kehityksessä aina tapahtuu: menneisyys ja menneisyyden muistot kaunistuvat haalistuessaan. Mahdottomat kadut, taudinsiemeniä kuhisevat kaivot, juopuneitten melske ja meteli, siivottomat sikalat, viemärien puute, kakluunihuoneitten epämukavuudet, asumusten ahtaus – kaikki tuollaiset seikat muuttuvat muistoissa vain lystikkäiksi, tulevat harmittomiksi taikka unohtuvat kerrassaan. Mutta kodikkaat, avarat pihamaat sireeneineen ja marjapensaineen ja leikkivine lapsineen ja koirineen ja kuivumaan ripustettuine pyykkeineen, rupatteluhetket kaupunginkraanojen luona, miesten haastelut katujen kulmissa, leppoisat kesäiset illat, kaikkea leimaava kodikas ilmapiiri, tervatun katon ja tallien tuoksu, paitahihasillaan istuskelevat, piipunnysiensä kanssa askaroivat papat, elokuun iltojen leppoisa ja lämmin hämärä, pääskysten kirskutus, sittiäisten surina ja talven korkeat valkoiset nietokset, kollien lemmenlaulu maaliskuussa ja räystäitten upeat jääpuikot – ne taas ovat asioita, joita vanha hermannilainen haikeana muistelee ja joista ei tiedetä mitään moderneissa kaupunginosissa.”

  

Piirrokset kertovat Helsingin eleganssista. Vasen kuva on A. Federleyn piirtämä vuodelta 1894. Huomatkaa kaksi vauhdikasta pyöräilijää. Oikea kuva on itsensä Armas J. Pullan piirtämä. Se esittää vuoden 1900 naisellisuutta.