Suomalaisuus näkymättömänä?

Nytpä kävikin mainiosti. Olen juuri nyt suomalaisuutta etsimässä Milanon Triennalessa ja Venetsian Biennalessa. Ovathan nämä kaksi nyt merkittäviä arkkitehtuurin ja kaupunkisuunnittelun näyttelyjä - maailman mittakaavassa. Olenpa näistä kirjoittanutkin jo kahdessa blogissani, mutta nyt vasta voin paikan päällä verifioida mistä todella on kysymys. Vilkaise vanhoja blogejani – jos kiinnostaa: http://penttimurole.blogspot.fi/2014/07/afrikkaa-on-ilmassa-milanon-triennale.html  ja http://penttimurole.blogspot.fi/2014/07/venetsian-biennale-2014-afrikka.html . Milanon Triennalen teemana on Afrikka. Näyttelyn nimi on ”Africa Big”. Nimessä puhutaan myös suuresta muutoksesta ja suuresta mahdollisuudesta: Big Change - Big Chance. Näyttelyssä on esillä ehkä pari sataa Afrikkaan tehtyä projektia. Projektiesittelyissä esiintyy pelkästään arkkitehtien nimet, ei muita osallisia. Venetsian Biennalessa teemana on: ”Fundamentals, absorbing modernity, 14th international architecture exhibition”. Näyttelyn katalogissa on vielä takakanteen printattu: ”architecture, not architects”.

Hennu analysoi suomalaismenestystä

Tulen selostamaan vielä näyttelyjen sisältöä tai pikemminkin vaikutelmia erikseen, mutta nyt keskityn suomalaisuuden painoarvoon tässä kansainvälisen suunnittelun maailmassa. Olemmehan me perinteisesti uskoneet olevamme modernin arkkitehtuurin suuri kotimaa. Kun nyt sitten vielä sattuu, että ystäväni Hennu Kjisik ryhtyy ”yksinäisenä iltanaan hotellihuoneessa” laskeskelemaan Mies van der Rohe –palkittujen  jakaumaa ja löytää sieltä Suomen aivan häntäpäästä yhdessä Ruotsin, Viron ja Romanian kanssa - niin sattuu mainiosti. Todellakin, varmaan myös sattuu sieluun, sillä Hennun postituslista ryhtyy elämään. Jose Mukala (Arkkitehti-lehden päätoimittaja) kommentoi, Juulia Kauste (Rakennustaiteen museon johtaja) kommentoi, Samuli Miettinen (JKMM-arkkitehtitoimiston osakas ja Seinäjoen kirjaston suunnittelija) kommentoi ja Trev Harris (Aalto yliopiston kaupunkisuunnittelun professori) kommentoi. Nyt täytyy minunkin kommentoida.

  

Nyt on muotia kävellä kamera kepin nenässä ja kuvata itseänsä monumenttien häilyessä taustalla. Nyt siis kuvaamme itseämme maailman arkkitehtuurin nykymaisemassa. Olemmeko näkyvissä? Vai peitämmekö taustan?

Hennu antoi pisteitä 2000-luvun Mies van der Rohe -palkinnoista. Siis yhteensä 7 kierrosta. Hän antoi voitosta 3 pistettä, finaalipaikasta 2 pistettä ja short-listauksesta 1 pisteen. Tässä Hennun kunniataulukko: 1. Espanja 70p. 2. Ranska ja Saksa 36p. 4. Hollanti 25p. 5. Englanti 22p. 6. Portugali 20p. 7. Belgia ja Itävalta 16p. 9. Italia 15p. 10. Norja 11p. 11. Tanska 10p. 12. Irlanti ja Slovenia 6p. 14. Islanti, Kreikka, Kroatia ja Tsekki 5p. 18. Puola 3p. 19. Bulgaria, Latvia, Luxemburg, Ruotsi, Suomi, Unkari ja Viro 2p. 26. Romania 1p. Hennu oli laskenut palkintopisteet kohteen sijaintimaan mukaan, ei arkkitehdin kansalaisuuden mukaan. Tämä laskutapa ei kuitenkaan ratkaisevasti vaikuta, sillä Espanjan voitto on niin selkeä.

Hennu kysyy mitä teemme?

Jose Mukalan tekstiin viitaten Hennu päättää: ” No Jose oli joka tapauksessa oikeassa, tilanne on hämmentävä. Emme kai voi niin huonoja olla. Tsekkasin myös juryn kokoonpanot. 2000-luvulla niissä on toiminut yhteensä 54 jäsentä, joukossa ei yhtään suomalaista. Tämä ei tietenkään selitykseksi kelpaa mutta kertoo sekin jotakin lähes yhtä hämmentävää. Mitä teemme?”

 Hennu Kjisikin pika-analyysi osittaa Suomen olevan Mies’in palkintopisteiden mukaan arkkitehtuurin takapajula. No, lohduttaneeko että Ruotsi ja Viro kuuluvat samaan ryhmään?

Juulia uskoo museon voivan tehdä jotain

Juulia Kauste vakuuttaa Suomen arkkitehtuurimuseon olevan ajan hermolla. Hän kirjoittaa: ”Olen täysin samaa mieltä siitä että meidän tulee kaikin tavoin pyrkiä edistämään merkittävien uusien rakennusten näkyvyyttä kansainvälisissä ympyröissä, jotta ne tulevat tutuiksi niille jotka tekevät valintoja ja päätöksiä merkittävistä huomionosoituksista ja palkinnoista, tai siitä mitä toimistoja kutsutaan esimerkiksi kilpailuihin. Sitä työtä pyrimme parhaamme mukaan edistämään monin tavoin. Asia on museolla selkeästi tiedostettu ja se on määritelty strategisesti tärkeäksi osaksi museon tehtävää.”

Samuli ihmettelee onko enää olemassa suomalaista arkkitehtuuria

Samuli Miettinen osallistuu keskusteluun, hän kirjoittaa: ”heittelen muutaman tynkäajatuksen soppaan assosioiden vapaasti mitään osoittelematta tai otsaani rypistelemättä.” Samuli pyörittelee jalkapallon kansainvälisiä menestysmaita ja toteaa samojen maiden menestyneen myös arkkitehtuuriskaboissa. Hän osoittaa sormella suomalaista yhdenmukaistettua rakennustapaa ja kertoo esimerkin heidän Seinäjoen kirjastostaan, joka loppujen lopuksi toteutettiin runsaalla 2000 eurolla per neliö. Hän myös kysyy mitä arkkitehtuurin kansallisuudella itse asiassa enää on merkitystä? Mitä on suomalainen arkkitehtuuri ja onko sitä edes enää olemassa? Onko meistä enää apua toisillemme vai teemmekö vain omia hankkeitamme edustaen joskus kansallisen lipun alla eurovision arkkitehtuurikilpailuissa?

Trev kysyy: MIES VAI NÄKYMÄTÖN MIES?

Samaan tapaan kuin yhtiökumppaninsa Hennu, myös Trev ryhtyy kirjoittamaan yön tunteina. Hän oli juuri lähdössä Venetsiaan, tutustumaan Venetsian Biennaleen. Aivan niin, hän oli juuri tulossa tänne missä tätä kirjoitan. Ja niinpä sitten tapasimme tässä Stella Maris pyhimyksen kuvan alla, kerubien vartioimana. Trev hieman hellittää syntynyttä vakavuutta ja ehdottaa hetkeksi näkymättömyyttä. Sillä, hänen mukaansa muiden pitää meidät keksiä. Me emme voi itse keksiä itseämme ja markkinoitua maailmalle. Tällaista on nyt yritetty Suomi-brandäyksellä ja Himasilla, mutta ei pure. Trev kirjoittaa sähköpostiviestissään mm. näin:

”In next to no time Finnish Architecture (and its architects) would achieve the kind of notoriety that it has so long deserved but seldom achieved. We will leave the Dutch staring gloomily into their canals and the Danes speechless, for the first time in human history. I shudder to think what traumatic effect this will have on our western neighbours.

So let‘s stop being kiltti and pandering to the international press (and anyway the Dutch and the Danes do it better) and become even more obscure and elusive by creating a whole new mystic and set of legends. Wouldn‘t this concept fit better into what it means to be a True Finn instead of adopting the embarassing american naivety of stubbism? Finn Invisible Not Negotiable!” Hyvä Trev!

Oliko Suomi esillä Venetsiassa?

Nyt voidaan sitten palata alkuperäiseen aiheeseen ja etsiä totuutta suomalaisen suunnittelun olemassaolosta. Todistusaineistoa pitäisi löytyä Milanon ja Venetsian arkkitehtuurinäyttelyistä. No löytyihän sitä. Venetsian näyttelyjulkaisussa Suomi esiintyy neljällä kuvalla. Näyttelyssä edetään kronologisesti. Ensimmäisen kerran Suomi esiintyy vuonna 1914. Kuvassa on Akseli Gallen-Kallelan maalaus ”Rakennus”. Toisen kerran esiinnymme vuonna 1957. Kuvassa on Allu Blomstedtin standardisointi. Kolmannen kerran olemme kuvassa vuonna 1961. Neyrere esiintyy yhdessä Tapani Kantalan kanssa. Neljännen kerran Suomi esiintyy vuonna 2011 Kärsämäen Shingle-puukirkon kuvalla. Kun ei sitten tässä modernismin absorbaatiossa muuta ole löytynyt saattaa olla ettei myöskään Mies van der Rohen palkintolistoilla esiinny suomalaisia projekteja. Surullistako? Kyllä! Mutta totta!

  

Venetsian näyttelykatalogissa esitetty Suomi-kontribuutio kuvina viittaa hieman menneisyyteen! Mutta kertokaa minulle kuka on tuo Tapani X Neyreren vieressä.

Ei sittenkään unohdeta suomalaisten osallisuutta South of North ryhmän puitteissa järjestetyssä keskustelussa: How can foreign architects contribute to the current rapid socioeconomic development on the African continent? Pilvi Vanamo ja Inari Virkkala olivat aktiivisia järjestelijöitä. Hyvä Suomen naiset! Mutta miten saadaan insinöörit ja miehet mukaan?  

Vanhoja muistellessa!

Vanhassa vara parempi!

Niinkö se on? Esiinnymme sitten hyvinkin vahvasti Norjan ja Ruotsin kanssa Sambiaan, Tansaniaan ja Keniaan tehdyissä 70-luvun kehitysyhteistyöprojekteissa. Norjalaiset kuratoivat tämän hyvän ja tyylikkään, joskin hieman kuivahkon näyttelyn. Se ei laajemmin selvinnyt mitä tästä kaikesta jäi käteen. Kari Karanko on lupaillut tai ajatellut viisaasti jonkinlaista jälkiseurantaa suomalaisten tekemisistä. Se olisi paikallaan. Näyttelyn seinätauluissa vilisee tuttuja nimiä: Paavo Mänttäri, Heikki Tegelman, Jaakko Kaikkonen, Mårten Bondenstam, Rainer Nordberg, Pekka Raitanen, Antti Hankkio, Tarki Liede, Markku Visapää ja Tapio Tuomari –muiden muassa.

  

Tämä oli hienoa aikaa. Suomalaiset arkkitehdit ja muut asiantuntijat olivat maailmalla. Venetsian Biennalen Pohjoismaisessa paviljongissa järjestetty näyttely kertoo Norjan, Ruotsin ja Suomen hankkeista Tansaniassa, Keniassa ja Sambiassa 1970-luvulla. Nyt ei ole tällaista kerrottavaa.

Mutta sitten seurasi yllätys

Arabimaat esiintyvät yhteisellä osastolla. Idea oli loistava. Pyöreä pöytä puhuu. Mutta sitten tulee yllätys. Kuwaitin näyttelylehdykän sivuilta löytyy Reima ja Raili Pietilän Sief palatsin kirjaus ja pari kuvaa. Tämä palatsi sai aikanaan huonoa mainetta urakoitsijan heikon rakentamisen laadun mukaan. Reiman hieno arkkitehtuuri meni siinä pesuveden mukana. Mutta nyt, historian kirjoissa se kuitenkin muistetaan, ainoana suomalaisten arabimaihin tekemänä merkittävänä arkkitehtuurikohteena modernismin teemalla. Kunnia Reiman muistolle.  

Kuwaitin Sief Palatsin ensimmäinen laajennus oli Raili ja Reima Pietilän hieno toteutettu kohde. Erityisenä yllätyksenä se oli mainittu kuwaitilaisen arkkitehtuurin modernismin kohteena. Luulin sen olleen unohdettu!

  

Arabien yhteinen pyöreä pöytä oli hieno idea. Kaikki puhuvat, mutta kukaan ei kuuntele. Sieltä pöydästä löytyi yllätys.

Ja piirun verran Milanosta

Milanossa me suomalaiset olimme vielä Venetsiaakin vähäisemmässä roolissa. Mutta Milanossa oli sentään herkkyyttä. Siellä oli esillä meidän oma kohteemme Jufra Administration Center Libyasta. Venetsiassa arabiesittelyssä libyalainen arkkitehti A. Kassoum kirjoittaa omasta bmaastaan, ettei Libyassa ole mitään arkkitehtuuria eikä modernismia. Siellä on vain vanhaa Italian siirtomaasortoa sekä James Cubbitin yliopisto Benghasissa. Meidän kohteistamme Ras Lanufissa, Sirtessä tai Jufrassa ei mainita mitään. Olemme olleet niistä niin ylpeitä – eikä meitä nyt ole olemassa. Vain James Cubbit, jonka piirtämässä yliopistossa suomalaiset arkkitehdit opettivat kaupunkisuunnittelua 80-luvulla libyalaisille nuorille. Siitäkään ei kerrota. Opetus ei varmaankaan ole arkkitehtuuria sanan jaloimmassa merkityksessä. Mutta Milanon Triennale esittelee meidän projektimme! Olen jo aiemmassa blogissani selittänyt laajasti tätä projektia, joten jätän sen nyt toistamatta. Mutta olimme iloisia.

Africa Big -näyttely on ilman muuta ajan hermolla. Että olemme näkymättömiä, se on totta!

Myös kaikki oman Jufran hallintokeskuksemme ympärillä on vaipunut keskiaikaiseen pimeään – niin kuin se on tässä yöllisessä Jussi Tiaisen kuvassa.



PS. Olihan tuossa Venetsian luettelossa vielä yksi kuva suomalaisuudesta ja kiinalaisuudesta: Anssi Lassilan koolinkirakennelma ja kiinalaisten bamburakennelma Juulia Kausten kuratoimana. Poikani Jussin mielestä ne olivat hienoja, minä en päässyt selville niiden sielunelämästä. Anteeksi kuva kun unohdin sinut. Valitettavasti kuva ryhtyi monista asennusyrityksistä huolimatta näkymättömäksi.