Pienet ja isot raivot, viimeisimpänä moottoriteiden aukkohakkuut

Saako ihminen raivareita tuon tuostakin mitättömistä asioista? Esimerkkinä liikenneraivo, kun raivostuu siitä, kun audit ja bemarit aina ohittelevat moottoritiellä ylinopeutta ajaen. Tai pakuraivo. Miksi remonttireiskojen pakut ovat aina vasemmalla kaistalla ohitusvimmassa? Tai puolalaiset ja virolaiset rekkakuskit Kehä ykkösen ohituskaistalla? Hetkinen. Miten minä tiedän toisten raivon? Liisa ei ainakaan noista asioista raivostu, ajaa köröttelee omaa nopeuttaan. Ovatko nuo sittenkin aivan minun omatekosia raivojani? Minulla ei ole galluptoimistoa eikä laajoja sidosryhmiä. Joudun suorittamaan ärsytystestin aivan lähes omillani. Tai onhan minulla leffakerho. 12 jäsenen otos ei kuitenkaan riitä aivan täydelliseen koko kansan ärsytysotosta koskevaan tutkimukseen. Kaikki ovat lisäksi jo työelämästä syrjäytettyjä.  On siis suoritettava ekstrapolointia ja päädyttävä ärsytysgallerian koostumukseen ilman tieteellistä pohjaa. Ja korostettava omaa käsitystään.

Minulla on nyt pohjalla melkoinen ärsytys

Se on alkusyy tämän blogin kirjoittamiseen. Raotan hieman esirippua ja kerron sen liittyvän suomalaisten moottoriteiden tiealueiden aukkohakkuuseen. Havahduin tähän tragediaan ajaessani viikonvaihteessa Hämeenlinnanväylää Helsingistä Riihimäelle. Ajattelin ensin asiaa paikalliseksi, Uudenmaan läänin tieviranomaisten töppäykseksi. Mutta ei, sama jatkui Hämeessä. Juttelin asiasta kavereitteni kanssa. He ovat ajelleet nelostiellä ja viitostiellä. Sama tarina. Nyt ärsytys saa suurempia mittoja. Ryhtyy kyselemään MIKSI?

Suomalainen tiemaisema on kehittynyt ainutlaatuisen kauniiksi vanhoilla maanteillä – tässä liikumme vanhalla valtatiellä Hyvinkään Sveitsin maisemissa.

Maailman mittakaavassa, suurimmassa osassa maailman maanteitä ympäristönä ovat pellot, hiekkaerämaa tai savanni. Meillä tieympäristö on metsä. Metsä on niin painunut ainakin meikäläisen tietoisuuteen, että aikoinani Saharan hiekka-aavikolla pimeässä ajaessani olin aina näkevinäni pimeydessä metsän kahta puolta tietä. Sotien jälkeen valtatiet tehtiin viivasuorina läpi niittyjen laaksojen ja lahdelmien. Maisema oli pienissä vaikeuksissa. Sittemmin klotoidilla kieputetut maantiet, joskus joidenkin mielestä liiankin mutkaisina, ovat ottaneet maiseman omakseen. Puusto on luonut ilmaville ja aurinkoisille tienvarsille kauniita maisemakohtia. Varsinkin nyt syksyaikaan värikkäät lehdet luovat hienoa ruskatunnelmaa. Moottoriteissä tien estetikka ja suhde ympäristöön olivat alusta alkaen tärkeitä ominaisuuksia ajodynamiikan ohella. Tarvontie eli Turun väylä oli ensimmäinen moottoritieosuus, jolla Kirkkojärvellä sijainnut mänty oli tien suuntaukseen vaikuttanut luontotekijä.  Dipl. ins. Gunnar Piponius oli Saksasta oppinsa saanut maisemateiden maestro ja uranuurtaja.

Tarvontien klassinen tiemuotoilun ”pyhä paikka” ikään kuin merkityksensä kadottaneena, joskus auringonpaisteessa joskus lumirännässä.

Hämeenlinnan moottoritietä suunniteltiin Veikko Hakolan johdolla. Taitaa yksi tekijöistä, Pentti Hautala vielä olla täydessä vedossa. Nyt pohdittiin moottoritien mittakaavaa suhteessa Suomen pienipiirteiseen maisemaan. Niillä kynänvedoilla syntyi tämä tie, jonka varrelta nyt on tehty metsänhoidollinen tihutyö.

Metsä kasvaa Suomessa viitisen prosenttia vuodessa. Hämeenlinnan moottoritie valmistui ja otettiin liikenteelle Riihimäelle saakka vuonna 1992. Tienvarren ja luiskien metsät ovat kerenneet kasvaa 28 vuotta. Nyt kaadettuina tien penkalla olevien koivujen ja mäntyjen rungot ovat 15+ cm paksuisia.

 

Sellaisia kantoja nyt törröttää tieluiskilla. Puut eivät ole useinkaan istutettuja. Ne ovat sinne siementyneet. Joskus on kyllä tiheitä istutuksiakin. Paljonko kuitupuuta tuosta tienvarrelta mahtaa nyt tulla ja paljonko siitä saa rahaa. Tukeiksi ei nyt näin lyhyessä ajassa puut ole päässeet kehittymään. Vai jääkö siitä nyt korjuukustannusten päälle mitään tähteeksi. Siellä näitä kasoja on nyt tien varrella korjaajaa odottamassa. Eipä niistä tienvarsimetsistä taida tulla kuin kaksi hehtaaria kilometriltä.  Olisikohan kilometrillä kahta puolta tietä puuta yhteensä nyt 50 kuutiota. No, siitäpä ei taida rahaa saada kuin tonnin pari kilometrillä. Sepä se taisi mennä korjauskustannuksiin. Hyöty nolla. Menetys valtava.

Nyt siis ärsyynnyttiin tienvarsimetsien tarpeettomasta hakkaamisesta. Liisaa tuo tehometsänhoito yleisesti ottaen ottaa niin paljon päähän, että hän puhuu jokamiehen oikeudesta, jolla hänen mielestään on arvo, jota metsänomistajien tulisi kunnioittaa. Maisemaa ei saisi rikkoa kulkukelvottomaksi. Nyt sieniaikana tuo erityisesti ärsyttää tuo aukkohakkuu ja harvennushakkuukin, kun risut jäävät metsään valtoimenaan.

On monia muita syitä ärsyyntyä, paljon hauskempia

Esimerkiksi seuralaisen pöytään naputtaminen tai jalan jatkuva koputtaminen. Parkkeeraaminen liian lähelle valkoista viivaa voi pahasti ärsyttää.. Puhuminen, kännykän katselu tai pussien rapistelu leffassa - paha, paha. Suojatiellä kävely kännykkää näpelöiden. Liian voimakkaan parfyymin käyttö uimahallissa. Laukun pano naapuripenkille julkisessa kulkuvälineessä. Ostoskärryn jättäminen palauttamatta paikalleen. Että seisoo liukuportaassa vasemmalla ja estää ohituksen. Liisan erityisärtymys on kännykän selailu konsertin aikana. Jotkut ärsyyntyvät siitäkin, että ottaa kaupassa tuotteen ja panee sen sitten takaisin väärään hyllyyn, saatikka että ottaa kotona jääkaapista pakkauksen, tyhjentää sen ja panee rasian tyhjänä takaisin jääkaappiin. Onko sitten erityisen ärsyttävää käyttää viimeinen vessapaperi ja olla panematta uutta rullaa paikalleen. No kyllä sekin älyttömästi ärsyttää, kun vessapaperi rullasta vedettäessä alituisesti katkeaa ja pää häviää. Monenlaisia syitä on ärsyyntymiseen. Joskus ne ovat vain pilan päiten, mutta usein asia ei jää sanomatta. Niin, suoritinhan sitten tämän haastattelun ystävieni keskuudessa. Innokasta golffariystävääni ärsytti joidenkin pelaajien kuhniminen ja hidas eteneminen. Nytpä muistinkin, että eräs ystävistäni asuu golfkentän laidalla ja häntä ärsyttää erityisesti kaikki golfaajat, niin hitaat kuin nopeatkin, he eivät katsele luontoa ja ihania pilviä, he sen sijaan tuijottavat herkeämättä pientä valkoista palloa. Se sitten vasta ärsyttääkin. Tämä ystäväni on Eero Paloheimo. Soitankin hänelle ja kysyn mikä nyt ärsyttää. Ajattelen hänen kertovan jotain meneillään olevasta Alfa TV:n sarjasta Maailmaa pelastamassa. https://alfatv.fi/  Ei kerro, mutta kertoo mikä nyt ärsyttää: ”ihmiset joilla on taito tehdä heikkouksistaan hyveitä ja munauksistaan sankaritekoja”. Oli kovaa, tosin en juuri nyt keksi keitä sellaisia tuntisin. Ehkä en tunnekaan. Toista ystävääni ärsyttävät ajankohtaisohjelmien toimittajat. He eivät kuuntele vastauksia esittämiinsä kysymyksiin vaan kehittelevät omaa kriisiyttävää agendaansa kaikkitietävään tapaan. Mutta hupsis, eräs ystäväni käänsi asian toisin päin, hän sanoi olevansa iloinen siitä, että Hesari kirjoittaa aina Sanna Marinista myötäkarvaan, toisin kuin Talouselämä. Tosin hän kertoi hirvittävästi ärsyyntyneensä toisesta viisikon ministeristä, jolla puhe jatkuu, vaikka ajatus loppuu. Taloyhtiön hallituksessa toimiva ystäväni oli ärsyyntynyt työn laadusta ja erityisesti työtä kontrolloivien ns. asiantuntijoiden kelvottomuudesta. Koronatiedotus tuntuu ärsyttävän yhtä ystävääni. No, totta puhuen kyllä minuakin. Ärsyttäviä ovat nuo arviot altistuksista, ne ovat uutisointia ”melkein kolareista”. Vaikka nyt kun tarkemmin ajattelen, niin muistan, että nuorena tuli tehtyä tutkimuksia ”melkein onnettomuus”-kohteista. Siis altistuksista, ehkä se nyt ei olekaan niin tyhmää. No otetaan nyt tähän tukahduttavaan ärsytysluetteloon Saaran erityisärsytys. Se oli silloin työelämän aikaan. Saara oli vauhdikas kävelijä. Häntä ärsytti kävelijöiden järjestymättömyys ja toikkarointi puhumattakaan käsikynkkää kävelystä. Estivät suoraviivaisen etenemisen. Viimeisin ja modernein ärsytyskohde taitaa olla sähköpotkulautojen jättäminen pitkin poikin.  Jukka on 83-vuotias. Häntä ryhtyi nyt ärsyttämään, ettei keksinyt mitään joka häntä ärsyttäisi. Ei kerta kaikkiaan, ei edes se, että on vaarassa menettää ajokorttinsa. Minä kun olen sen verran autoaddiktoitunut, että ajokortin menetys merkitsisi kaiken loppua.

Tuossa ohjekuvassa puut vielä seisovat pystyssä, nyt ne ovat poikki. Sellaista kuvaa ohjekirjassa ei ollut.

 

Takaisin ärsyyntymään moottoritielle

Mehän oltiin tulossa tähän ärsytyksen alkulähteelle. Se oli tuo avohakkuu moottoriteiden tiealueilla. Minusta kysymyksessä on jonkin sortin ympäristörikos tai ainakin suuri möhläys. Selasin ohjeita teiden hoidosta, niitosta ja raivauksesta. Olihan siellä ohjeita siitä, miten tiealueelta raivataan pusikot riistanäkyvyyden aikaansaamiseksi. Mutta että silloinkin kun on riista-aita, olisi raivattava kaikki kasvillisuus tien luiskilta riista-aitaan saakka? Siinä piilee jokin salaisuus. Vai onko niin että tässä varaudutaan riista-aidan sisäpuolelle päässeiden eläinten varalta. Eihän se tietenkään ole mahdotonta. Mutta on se sen verran mahdotonta, että tienvarsimaiseman painoarvo nousee vertailukohdaksi. Nyt meidän on odotettava jälleen yksi sukupolvi, kunnes saadaan pitkälle kehittynyt maisemaa pehmentävä, syksyisin väriloistossaan kiehtova moottoriteiden tiemaisema entiselleen. Toivottavasti norminlaatijoiden joukkoon sattuu joku metsänhoitaja tai puutarhuri, joka kertoo ja ohjeistaa, miten tienvarsipusikoita siten istutetaan, hoidetaan ja harvennetaan, että meillä on upeasti luontoon rajautuva tiemaisema ympäristökauneuden pysyvänä lähteenä.

Elielillä leikki leikkinä, voittaako puikko, möhkäle tai tyhjä tila?

 

Keskustelu korkeasta rakentamisesta tuntuu jatkuvan. Nyt juuri Hesarissa joku kirjoitti siitä, että Elielille sopisi korkea torni. Ihan oikealla pilvenpiirtäjällä eli hoikalla tornilla voitaisiin tekstin mukaan korvata suuri umpimassa. Miten niin korvata? Onko joku luvannut alueelle umpimassan rakennusoikeuden? Tuo umpimassa alustavien kutsukilpailutietojen mukaan olisi saattanut olla 40000 kerrosneliötä. Jos nyt sama massa sijoitettaisiin oikeaan pilvenpiirtäjään niin mihin korkeuteen se nousisi? Otetaan esimerkiksi muutama hyvä pilvenpiirtäjä maailmalta ja leikitään. Mutta sitä ennen voisi vaikkapa lukea https://penttimurole.blogspot.com/2020/09/tyhjan-tilan-suunnittelun-ankara-debatti.html

 Eiffel-torni on antenneineen 324 metrin korkuinen. Vuoteen 1931 se oli maailman korkein rakennus. Silloin Empire State Building ohitti sen korkeudessa 57 metrillä. Nyt jos katsoo yli 350 metrin rakennuksia maailmassa havaitsee niitä olevan 74 kappaletta ja rakenteilla sellaisia on 37 kappaletta. Kiina on ykkösmaa.  56 % rakennetusta tai rakenteilla olevista yli 350 metrin rakennuksista on Kiinassa. Kakkosena on Dubai 13 % osuudella. Perinteinen pilvenpiirtäjämaa USA on surkeasti kolmantena 10 % osuudella. Euroopassa yli 350 metrin pilvenpiirtäjiä löytyy yksi kappale Pietarista ja kaksi Moskovasta. EU-maissa näin korkeita rakennuksia ei ole lainkaan.

 Nyt on muotijuttu tehdä superhoikkia pilvenpiirtäjiä. Ne eivät kuitenkaan sovellu silloin kun tavoitellaan yhden kilometrin korkeutta. Se on nyt se tavoite. Pitäisi päästä ohi Dubain Burj Khalifan. Nämä maailman korkeimmat rakennukset eivät ole superhoikkia. Niissä on vielä usein ylöspäin suippeneva muoto. Silloin kun tehdään pelkkiä asuntotorneja, pyritään superhoikkiin. Ei ole ihme, että meidänkin sijoittajamme ryhtyvät haaveilemaan superhoikista. Superhoikat ovat nimittäin nousseet rikkaiden mielitietyiksi Manhattanilla. Uusissa huippukohteissa neliöhinnat pyörivät 100000 euron pinnassa. Tietyn yksityisyyden takaa se, että yhteen kerrokseen mahtuu korkeintaan kaksi asuntoa. No ei näihin superhoikkiin liikaa asuntoja ja asukkaita voi työntääkään tai kohta ei kerroksiin muuta mahdukaan kuin hissit. Ei niihin yksiöitä tai kaksioita työnnetä.  Superhoikaksi nimitetään rakennuksia, joiden korkeuden suhde pisimmän maantasosivun on yli kymmenen. Meillä ei ole sellaisia rakennuksia olemassa eikä edes suunnitteilla.

Panenpa nyt Elielin aukiolle maailman kolmanneksi korkeimman asuintornin. Se on 432 Park Avenue Manhattanilta. Siinä on 85 kerrosta ja korkeutta riittää 426 metriä eli kuusi kertaa Stadionin tornin korkeus. Se on Manhattanin miljardöörikadulla ja näköalat ovat keskuspuistoon. Elielin aukiolle sijoitettuna tornilla turvattaisiin näkymä Lappiin, joka kuulemma Kiasmaa rakennettaessa menetettiin. Ja onhan siinä meidän oma keskuspuistomme näköperspektiivissä. Meidän keskuspuistomme on pinta-alaltaan lähes kaksinkertainen Central Parkiin verrattuna. Talo on muuten 28 metriä leveä ja niinpä se sopisi mainiosti Vltavan talon taustahahmoksi, joka on kutakuinkin saman mittainen. Talo kuuluu maailman hoikimpiin. Korkeuden suhde leveyteen on 14:1. Jos 40000 kerrosneliötä riittäisi, kuten kutsukilpailun ohjelmoinnissa on ajateltu, niin tämän rakennuksen korkeuden voisi pudottaa kuvan esittämästä 85 kerroksesta 60 kerrokseen. Silloin korkeuttakin olisi vain 300 metriä.

Leikki leikkinä

Olinhan tätä korkeata rakentamista pohtinut jo aiemmin. En aivan yhtä leikkisästi kuin nyt, mutta kuitenkin. Se on kummallinen ilmiö. Kun siihen korkean rakentamisen rummutukseen tottuu, sille tulee jotenkin immuuniksi. Veltostuu, ei jaksa vastustaa. Eikä ole aivan varma vastustamisen perusteista. Mieluummin kuitenkin periaatteesta vastustaisi.  Ja pian kun Helsinki on menetetty sitten ei ole enää mitään väliäkään. Kun kaikki meni, niin menkööt loputkin. Tällaista kirjoittelin: http://penttimurole.blogspot.com/2018/10/kierran-tornikeskustelua-niin-kuin.html

Meillä ei vielä ole, mutta pian on pari rypästä pikkutorneja ja on sitten muutamia yksittäisiä pikkutorneja. Ei tämä nyt ole mikään ”pelastakaa Helsinki torneilta” -kampanja, kunhan kyselen itseltäni miksi. Miksi! Onko se kansainvälisen kilpailukyvyn tai onko se maan puutteen vuoksi? Onko se siksi että ihmisiä pitää saada asumaan lähelle raideliikenneasemaa tai siksi että syntyisi suosiollista jalankulkukaupunkia?  Vai onko syynä se, että suunnittelijoille ja rakentajille on tarjottava tilaisuus harjoitella korkeaa rakentamista menestyäkseen kansainvälisillä markkinoilla. Vai olisiko niin että korkealla rakentamisella voidaan tuottaa halvempia ja kohtuuhintaisia asuntoja? Vai onko kysymys siitä, että kaupunkikuvamme vaatii maamerkkirakennuksia? No, mikään näistä syistä ei ole kelvollinen. Kysymyksessä on puhdas mielipide ja halu olla niin kuin muut. Kun muualla, etenkin Kiinassa ja Gulfin alueella tehdään korkeita niin miksei meilläkin. Kunhan edes muutama torni saadaan pystyyn, maksoi mitä maksoi. Manhattan on ihana paikka. Se on kuitenkin saavuttamattomissa.

Hoikkuus on tavoite, meillä syntyy pökkelöitä

Kalasataman torneissa rungon leveys on 26 metriä ja korkeus 134 metriä. Siitä tulee hoikkuuskertoimeksi 5,2. Pökkelö on. Kalasataman Majakka onkin toistaiseksi Suomen korkein rakennus. Pasilaan on tulossa 180 metrin rakennus. Pasilassa käydään nyt kiistaa. Alkuperäisissä kilpailuehdotuksen mukaisissa taloissa oli kolmiomainen pohja. Miten sen mittaisi? No sanotaan, että otetaan pois mitasta 20 %. Sivumitta oli 40 metriä ja nyt minun hoikkuuslaskelmassani 32 metriä. Korkeus oli korkeimmillaan 180 metriä. Hoikkuuskertoimeksi tulee 5,6. Nyt taloja halutaan paksuntaa. Oliko se kolmella metrillä? Hoikkuuskerroin putoaa tasolle 5,1.  Ei näytä kelpaavan superhoikaksi. No, leikkilaskelmahan tämä on.  Maailman korkeimpien asuintalojen hoikkuuskertoimet ovat 15-25 tasolla. Huimia siis. 18 metrin runkomitalla tehdään 450 metrin korkuisia taloja. No, sehän on nyt maailmanennätys tältä vuodelta. Edellinen oli vuodelta 2015. Runkomitta 28 metriä ja korkeus 425 metriä. Se on huimaa insinööritaitoa. Tässä tulee aivan oman perinnefirman uusien omistajien puolesta ylpeäksi, sillä kolmen maailman korkeimman hoikan pilvenpiirtäjän konstruktöörinä on ollut WSP. Eikä sekään näytä riittävän, onhan WSP ollut mukana kahdessa maailman korkeimmassa rakennuksessa, tarkastajana Shanghai Towerissa ja rakennesuunnittelijana Burj Khalifassa.

Pannaanpa tähän nyt pieni korkeuskilpailu. Meidän pilvenpiirtäjämme ylittävät töin tuskin Gizan pyramidin korkeuden, mutta se ei taidakaan kilpailla hoikkuuspalkinnosta.

 

Otetaan pari esimerkkiä superhoikista

Otetaan esimerkiksi 432 Park Avenue. Sehän sopisi hyvin tuohon Postitalon kulmalle.  Talo valmistui vuonna 2015. Talon kerrosala on 65000 k-m2. Sen rakennuskustannukset olivat 19000 euroa neliöltä. Yhden tornikerroksen pinta-ala on siinä 700 kerrosneliön paikkeilla. Asuntoja non 147. Pienin asuntoyksikkö on 33 neliön studio ja suurin koko kerroksen penthouse. Talo on 426 metriä korkea, sen korkein asuinkerros on tasolla 392 metriä.  Huonekorkeus on muuten 4,7 metriä. Maanpäällisiä kerroksia on 85. Talon torniosan ulkomitat ovat 28x28 metriä. Talon sydän hisseineen, porrashuoneineen ja putkikuiluineen on kooltaan 9x9 metriä. Talon arkkitehti on Rafael Viñoly. Hän vinoili arkkitehtuurilla ja asuntorakentamisella olevan vain kaksi markkinaa: ultraloistokkuus tai tuettu asuminen.  Talon rakennuttaja taas väitti talon edustavan yleistä peniskateutta, joka vallitsee rakennuttajien keskuudessa, on mentävä korkeammalle kuin muut. Joku kriitikko kutsui rakennusta nousevan epätasa-arvon symboliksi. Joku toinen kirjoitti sen olevan loistelias vankila miljonäärien käyttöön. Myytävänä olevat asunnot maksavat korkeimmillaan 75000 euroa neliöstä. Niin, jos haluat kunnon kaupoille osta 420 neliön penthouse 25 miljoonalla eurolla neliöhintaan 60000 euroa. Saat suoran näköalan keskuspuistoon 300 metrin korkeudelta.

Kuvassa meidän kolme hoikkaa esimerkkitaloamme. Kaikki kurottavat yli 400 metrin korkeuteen. Hoikkuudesta kertoo tornin korkeuden suhde leveyteen. Steinway Tower 111 West 57 St. on maailman hoikin pilvenpiirtäjä. Hoikkuus on 24:1. Central Park Tower ja 432 Park Avenue ovat hoikkuudeltaan 14:1.

Toinen esimerkki olkoon maailman korkein asuintalo Central Park Tower. Se on nyt monenlaisten vaikeuksien jälkeen valmistuimassa. Talossa on 179 asuntoa. Kokonaisuudessaan talossa on kerrosalaa 119000 k-m2. Talon rakennuskustannukset olivat 2,8 miljardia euroa, mikä tarkoittaa 23000 euroa neliöltä. Talon hoikkuus on 14. Asuntoja myydään pian valmistuvasta talosta hintaan 65000 euroa per neliö. Kalliimpiakin löytyy.

Kuvassa on kolme esimerkkiä korkeista torneista. Varsinainen torniosa sisältää näissä tapauksissa pääosan asuntoalasta eli 40-60 % kokonaiskerrosalasta. Loput on kaupallista tilaa tai asuntojen yhteistiloja. Asuntojen keskikoko on noin 250 k-m2.

Vielä kolmas esimerkki. Se on 111 West 57th Street, Steinway Tower. Talo on maailman hoikin pilvenpiirtäjä. Hoikkuuskerroin eli tornin korkeuden suhde leveyteen on 24. Talossa on vain 60 condo- asuntoa. Talon rakennuskustannuksiksi sanotaan 1,6 miljardia euroa. Neliöhinnaksi tulee huima 65000 euroa. Siinä on jotain outoa. Ehkä tuo hinta onkin se, minkä kiinteistökehittäjä uskoo saavansa, kun saa kaikki neliöt myytyä, sillä hinta vastaa juuri myyntihinnan tasoa.

Niin, mikä se olikaan tämän ekskursion tarkoitus? Tarkoitus oli selvittää, onko meillä hyviä esimerkkejä hoikille pilvenpiirtäjille siltä varalta, että meillä ryhdytään nyt entistä enemmän pyrkimään korkeuteen.

Pullo vetoa

Vastaus on selkeä. Korkeat rakennukset tai ylikorkeat rakennukset, niin kuin monet niitä kutsuvat, eivät ole ratkaisu asuntojen määrän eikä asuntojen hinnan suhteen. Kohtuuhintaisella asumisella ei ole mitään tekemistä torniratkaisujen kanssa. Tornien avulla ei voi myöskään nostaa aluetehokkuutta. Tonttitehokkuutta ja korttelitehokkuutta kyllä, mutta aluetehokkuutta ei. Tuettu asuminen ei voi perustua pilvenpiirtäjiin. Sen estää rakentamisen korkea hinta ja suuret käyttökustannukset. Pilvenpiirtäjä saattaa olla hieno maamerkki. Se on sen ainoa hyvä puoli. Perinteinen kaupunkirakenne ei kuitenkaan tarvitse pilvenpiirtäjiä maamerkeikseen. Ajatellaan Pariisia. Se on minusta hienoimpia kaupunkeja kulkea ja ihmetellä. Miten se voi olla niin hieno, vaikka siellä ei ole yhtään pilvenpiirtäjää? Niin, paitsi se yksi jonka vuoksi siellä ei niitä ole. Pariisilaiset kielsivät pilvenpiirtäjät kaupungissaan nähtyään Montparnassen 210 metrin tornin valmiina. Se oli vuonna 1973, kun pariisilaiset tämän päättivät. Pilvenpiirtäjiä kyllä tehtiin, mutta naapurikaupunkiin. Käykö näin meilläkin, kun Kalasataman ja Pasilan ensimmäiset pikkuryppäät valmistuvat? Että ei edes Keilaniemeen. Jos pitäisi lyödä Koskenkorvapullo vetoa niin löisin sen vedon. Näin käy. Kuka lyö vetoa? Mutta vain yksi veto. Ihmisten hulluus ylös ja korkeammalle on sitä luokkaa, ettei useampaa pullollista ole varaa hävitä.

Sekoilua väristä, vähemmistöistä ja väkivallasta

Marginaali kiinnostaa. Se kiinnostaa siksi, että marginaaliasiat haluaisi usein poistaa agendalta. Omalta agendalta. Usein ne ovat vieraita, outoja, kiihkeänomaisia. Niitä ei yrittämälläkään ymmärrä - niin ne ovat vieraita. Marginaalissa ovat tietysti erilaiset vähemmistöt. Vähemmistö on kuitenkin usein niin suuri, ettei sitä voi sanoa marginaaliksi. Mutta mikä on vähemmistö? Usein vähemmistöiksi ajatellut ovat valtaisan suuria ihmisryhmiä. Ovatko juopot oikea vähemmistö vai ovatko he vain marginaali? Miten ovat homeallergikot, vähemmistö vai marginaali? Entäs muun sukupuoliset, huumeriippuvaiset, dementikot, rikoksista tuomitut, yksinäiset, transut? Unohdinko mainita homot ja mannet? Vaikuttaa pelottavasti siltä, että kansan pilkkominen johtaa siihen, että pian me kaikki koostummekin joukosta vähemmistöjä lisättynä marginaaliryhmillä. Niin, miten suuri on se kokonaisuuden osa, joka on vähemmistö? Ja mikä on marginaali, siis kuitenkin tunnistettava ja olemassa oleva? Vähemmistön olemusta on moni yrittänyt määritellä. Eivätkä vähiten vähemmistöt itse. Jotkut pitävät vähemmistöä nimenomaan sorrettuna joukkona. Toiset taas laskevat väkinumerot, syrjimisestä ei ole kysymys. Jotkut eivät hyväksy numeroita identiteettien laskemistapana.

Vähemmistöjä on montaa lajia ja niin on luokitteluakin-  esimerkiksi näin: etniset vähemmistöt, tahdottomat vähemmistöt, esimerkiksi alkuperäiskansat jotka joutuvat alistettuun asemaan, olisiko meillä saamelaiset, tietoiset vähemmistöt joita ovat esimerkiksi siirtolaiset jotka saapuvat maahamme vapaaehtoisesti vähemmistöksi, sukupuolivähemmistöt moninaisine ryhmineen, vammautuneiden tai esteellisten vähemmistöt sekä naiset epätasa-arvoisena enemmistö-vähemmistönä. Rotuun perustuva ihmisten erottelu ja erittely ovat arkipäivää ja lainsäädäntöä esimerkiksi USA:ssa, siellä väriin perustuva tilastointi on normaalia, Toisaalta enemmistö-vähemmistö vaalisysteemi pyrkii turvaamaan rodullisten vähemmistöjen oikeudet enemmistön hallitsemilla alueilla. Meikäläisen korvassa kyllä särähtää nuo tilastomääreet: valkoiset ei-latinot, meksikolaiset ja aivan aidot latinot, mustat amerikkalaisafrikkalaiset ja muut mustat, aasialaiset eli keltaiset, valtamerien saarien asukkaat, alkuperäiset syntyään amerikkalaiset intiaanit eli punanahat sekä Alaskan alkuperäisväki joita nykyään ei saa kutsua eskimoiksi.  Jotenkin mielessä häilyy sellainen, että meillä täällä kotona olisi kiellettyä sanoa mustaa mustaksi tai vanhusta vanhukseksi. Värillistä ei saisikaan sanoa värilliseksi, pitäisi keksiä käännös muodolle person of color POC. Sanojen käytössä ja merkityksessä on tapahtunut ja tapahtuu muutoksia. Sana, joka ennen aikaan, vaikkapa minun nuoruudessani oli vailla pilkallista sisältöä, on nyt sellaisen saanut ja se tuntuu nykyihmisestä ainaiselta ja ennen olleelta. Ei ollut. Minut leimataan. Minun on opittava uusi kieli. Yritetään.

Kun nyt kansojen sulatusuuni eli Yhdysvallat tuli puheeksi, niin paninpa tuohon kuvat jotka kertovat USA:n väestön alkuperän ja maan tilastojen mukaisen jakauman eri rotuihin. USA:n väestön alkuperä jakautuu neljään suureen eli saksalaisiin, afrikkalaisiin, irlantilaisiin ja englantilaisiin. Heistä on lähtöisin noin puolet väestöstä. Muita eurooppalaislähtöisiä suurimpia väestöjä ovat italialaiset, ranskalaiset ja puolalaiset. Skandinavia on alkuperämaa noin 12 miljoonalle amerikkalaiselle eli 4 prosentille USA:n asukkaista. Suomalainen alkuperäisyys on 0,65 miljoonalla asukkaalla. Vertailun vuoksi Ruotsissa suomalainen alkuperä on noin 0,7 miljoonalla asukkaalla. Se on 7 % Ruotsin asukasluvusta. http://penttimurole.blogspot.com/2015/08/kaiken-maailman-mamut.html  

USA:n tilastoinnissa yllättää värivaltaisuus. Kaikki itse asiassa määritellään värien mukaan. Valkoisuus on enemmistö ja perusväri. Siihen vertaillaan. Latinot kyllä erotellaan valkoisista, vaikka näyttäisivätkin valkoisilta. Valkoiset ovat angloamerikkalaisia. Heitä sanotaan myös kaukasialaisiksi. Vuosi 2045 on vuosi, jolloin nykyinen valkoisten enemmistö muuttuu yhdeksi vähemmistöksi. Valkoisten osuus vähenee ja hispanojen osuus kasvaa. Muut säilyttävät osuutensa Alle 18-vuotiailla nuorilla tuo vuosi on tämä vuosi. Rotutouhuilu on lisääntynyt. DNA-tutkimuksilla, joita nyt ostetaan muutamalla kympillä, saadaan sinun perimäsi jaetuksi viiteen rotuperimään. Olet afrikkalainen, eurooppalainen, aasialainen, valtamerten saarelainen tai alkuperäiskansaa. On kyllä myös tarkemmaksi meneviä jakoja. Eräät toimijat mainostavat yli 40 etnisyyttä.  Siinä sitten moni pettyy. Kun on luullut veressään olevan suorastaan siniverisiä geenejä Aurinkokuninkaan lähiseuduilta, niin sitten hinnan maksettuaan havaitseekin olevansa pelkkää rupukansaa Suomesta, Turkista ja Venäjältä. Pettymys rikkoo unelmat.

Poliisiväkivalta

USA:ssa on suoritettu joitain tutkimuksia poliisiväkivallasta. Niiden laatu ei tunnu tyydyttävän tutkimusyhteisöä. Kuitenkin selvää on, että USA:ssa poliisi tappaa aseellisesti tai muuten noin 1000 ihmistä vuodessa. Luku tarkoittaa, että eliniän aikana noin 50 miestä sadastatuhannesta ja 5 naista sadastatuhannesta tulee poliisin ampumaksi. Mustilla ammutuksi tulemisen riski on 2,5 kertainen valkoisiin verrattuna.  FBI:n vuoden 2018 raportin mukaan Kanadassa poliisi ampui vuodessa 36 ihmistä, Suomessa 3 ihmistä, Ruotsissa 6 ihmistä, Ranskassa 26 ihmistä ja Sveitsissä ei yhtään ihmistä. Sama raportti arvioi aseiden määrän 100 ihmistä kohti olevan Yhdysvalloissa 121 asetta, Kanadassa 35 asetta, Suomessa 32 asetta, Ruotsissa 23 asetta, Ranskassa 20 asetta ja Sveitsissä 28 asetta. Aseita kyllä riittää meilläkin, mutta ampumisten tai muiden tappamisten määrässä on eroa. Yhtä miljoonaa asukasta kohti Yhdysvaltojen poliisi ampuu (tai muuten tappaa) 3 ihmistä vuodessa. Euroopassa ja Suomessa luku on kuudesosa eli 0.5 ihmistä miljoonaa asukasta kohti. Kuolemansyynä tämä ei nyt ole kovin merkittävä, sillä meillä Suomessa henkirikoksiin kuolee yhtä miljoonaa asukasta kohti vuodessa 13 ihmistä, itsemurhiin 147 ihmistä ja liikenneonnettomuuksiin 36 ihmistä. Niin, kaiken kaikkiaan meillä kuolee 10000 asukasta miljoonaa asukasta kohti vuodessa. Koronaan kuolevia saattaa tänä vuonna olla 100 henkeä miljoonaan asukasta kohti eli 1 % kaikista kuolevista. Koronaan kuoleminen ja itsemurhiin kuoleminen ovat samaa suuruusluokkaa. Nyt takaisin poliisiväkivaltaan. Onhan Suomessakin tästä asiasta nyt puhuttu eräiden videoiden seurauksena ja onpa minun arvostettu vaaliehdokkaani Veronika nostanut asian poliittisen keskustelun tai jopa eduskuntakyselyn aiheeksi.

USA:n Black Lives Matter -mielenosoitukset ovat olleet vakavasti esillä. Vähemmistöön kohdistuva poliisiväkivalta on tuomittu. Kohdistuvatko poliisin kovat otteet vain mustaan vähemmistöön? Kuva kertoo poliisin surmaavan suhteellisesti 2,5 kertaa enemmän afrikkalaisamerikkalaisia miehiä kuin valkoisia miehiä. Myös latinoja ja alkuperäiskansoja surmataan suhteellisesti hieman enemmän kuin ei-latinovalkoisia. Naisten suhteen ei ole suuria eroja. Voitaisiinko tilannetta parantaa lisäämällä värillisten poliisien osuutta poliisikunnassa? USA:n poliiseista hieman alle 30 % on värillisiä, kun maan väestöstä hieman päälle 40 % on ei-valkoisia. Keskimääräinen ei kuvaa useinkaan todellisuutta. Baltimoressa esimerkkinä väestöstä 70 % on värillisiä, kun poliiseista värillisten osuus on hieman yli puolet. Tutkijat ovat eri mieltä asioista. Jotkut ovat sitä mieltä, ettei poliisin värillistäminen vähennä poliisiväkivaltaa. Jotkut taas ovat toista mieltä. Suomessakin käydään keskustelua maahanmuuttajataustaisen poliisivoiman lisäämisestä. Se ei kuitenkaan liity väkivaltaan vaan pikemminkin kielitaitoon. Toinen juttu näyttää olevan naispuolisten poliisikokelaiden määrä. Nyt heitä on puolet pyrkijöistä.  Sekin nyt askarruttaa. Rikollisista kun valtaosa on miehiä. No, harvoinhan poliisi painimaan joutuu, enemmän kai se on tutkintaa.

Paljonko niitä kärsiviä nyt oikeastaan on?

Olen joskus yrittänyt ymmärtää kärsivien ihmisten määrää. Nehän eivät nuo ryhmät nyt lainkaan näytä vähemmistöiltä. Ne ovat valtavia ryhmiä. Syrjäytyminen, yksinäisyys, vakava sairaus, vuodepotilaaksi joutuminen, työttömyys, rahattomuus, alkoholismi, huumeet, homeesta kärsiminen, asunnottomuus ja rasismin kohteeksi joutuminen ovat nyt tavallisimmin puhuttuja ihmistä kohtaavista kärsimyksistä. Seksuaaliset vähemmistöt ovat kyllä yleisesti kärsimyslistalla, mutta näin Römpän ukon näkökulmasta ja Pride-kulkueen iloisesta karnevaalitunnelmasta päätellen he saattavat olla vähemmistö, mutta ei kuitenkaan kärsimyksessään pahimmasta päästä. Mitä, moitinko heidän iloaan? No, en varmasti, tykkään myös Samba-karnevaaleista. Nyt meillä on uusi pandemia-kärsimysnäytelmä. Ennen kuulumattoman dramaattinen kaikkine toimineen. Monet kärsivät, tai eivät ehkä kuitenkaan kovin monet, useimmat pelkäävät, paha kärsimys sekin. Koronavirus tulee aiheuttamaan tänä vuonna suomalaisten kuolemista (tämä on ennuste) noin 1 %. Koko kansa on pantu pelkäämään, mutta todennäköisyys kuolonkohtalosta on täysin marginaalinen. Siitä tämä on erikoinen juttu. Katsotaan nyt vielä tuota kärsimystilastoa. Vanhassa hatustavetotilastossani olin arvioinut ehkä viidenneksen suomalaisista kärsiviksi. Moni on monikärsijä. Suurimpia kärsimyksen syitä ovat yksinäisyys ja rahattomuus. Heitä on kumpiakin ehkä kolmannes kansasta. Työttömiä on 10 % ja vakavasti sairaita 7 %. Alkoholistit ja huumeriippuvaiset muodostavat yhteensä noin 6 % ryhmän.  Kun heitettiin koronat kehiin, tilanne muuttui rajusti. Tässä linkki blogiin: http://penttimurole.blogspot.com/2020/08/onko-mitaan-tekeilla.html

Tiedämme että maassa on suuri määrä kansalaisia jotka kärsivät sairauksista, home-ongelmista, syrjäytymisestä ja työttömyydestä. Heitä emme voi unohtaa, mutta emme tunne heidän kaltaisiaan. Tai jos tunnemme, emme osaa auttaa. Kuinka paljon heitä on? Vastaan, että vuodepotilaita on 50 000, mielisairaaloissa on 25 000, syrjäytyneitä on 100 000, home-ongelmista kärsiviä on 80 000, työnhaluisia työttömiä on 150 000, asunnottomia on 10 000 ja vankiloissa istuu 3 000. Onhan heitä vielä lisää, alkoholistit, kiusatut ja parisuhde-elämässä kärsivät, sairaat vanhukset, muiden muassa. Heitä on paljon. Vähintään puoli miljoonaa, ehkä enemmän. Joka kymmenes suomalainen – tai vielä useampi on heitä. Tuplataan vielä. Ehkä heitä on joka viides. Sanoipa työelämäprofessori juuri television keskusteluohjelmassa 30 % suomalaisista kokevan sosiaalista rikkoutumista. Nyt korona on muuttanut kummallisella tavalla tilanteen. Kaikki on vedetty mukaan. Ei ehkä persoonallisesti kärsimään, mutta alituiseen huolehtimaan. Vähemmän ehkä terveydestä mutta työstä ja toimeentulosta, vaikka sittenkin se oma terveys taitaa oudon pelon muodossa nousta pintaan.

Niinkö siinä kävi, että korona ohitti kaiken. Se ohitti huimalla tavalla ihmisten terveysajattelussa aiemmat pelot ja tuskat. Valtioiden agendalla se jätti ilmastonmuutoksen lapsipuolen asemaan.

Kohta korona-asiantuntijat ovat enemmistönä - vitsi

Nyt ilmeni maassamme aivan uusi vähemmistöjen enemmistö. Sen muodostavat nettitietojen mukaan korona-asiantuntijat. Tai tarkemmin sanottuna maskin käytön puolesta ja vastaan asiantuntijat. Heitä on nyt kuulemma 1,2 miljoonaa. Määrän arvellaan kohoavan. Sitten kun asiantuntijuus on laajentunut kahteen kolmasosaan väestöstä, saavutettaisiin laumasuoja ja asiantuntijuusongelma häviäisi. Näin asiantuntijuusasiantuntija Uolevi Ahonen kertoo nettijutussaan Uutissirkuksessa. Juttu kertoo lisäksi asiantuntijakohortin nykyisiksi ominaisuuksiksi kovaäänisyyden, miespuolisuuden ja hieman tavallista korkeamman tai alemman tulotason. Tällä viitataan sometekstien kyhääjiin.

Minun asiantuntijuuteni vahvistui räjähdyksenomaisesti, kun sain soiton luokkatoveriltani. Olen kuukausikaupalla kuunnellut varoituksia altistumisesta ja tartunnoista. Testeistä puhutaan jatkuvasti. Testien suhteen minä sain nyt valaistuksen. Näin minustakin tuli vakaumuksellinen asiantuntija. Ystäväni on terveydenhuoltoalan vanha konkari. Lääketeollisuuden huippunimiä. Hän valisti minua testien suhteen. Hänen mielestään runsaan miljardin euron upottaminen testeihin on aivan mieletöntä. Suomessa sairaanhoitoa tarvitseva pannaan sairaalaan ja tehohoitoa tarvitseva pääsee tehohoitoon. Se on selvä. Mutta miksi testata ihmisiä joista vain prosentilla tai kahdella voi olla koronatartunta. No, minäkin kysyn?  – sillä juuri nyt minusta tuli asiantuntija.

Heikki Reenpään eväät menestykselle

Nyt sattuikin niin että selatessani YLE Areenan antia havaitsin Heikki A Reenpään haastattelun Juho-Pekka Rantalan ohjelmassa Itse asiasta kuultuna. Haastattelu oli neljän vuoden takainen. Heikki Reenpää siirtyi ajasta ikuisuuteen 98-vuotiaana - nyt juuri muutama päivä sitten. Haastattelussa Heikki Reenpää mietiskeli sotien jälkeisen ajan muutosta. Hän puhui siitä, miten uudella tavalla oli kuvattava ihmistä ja luontoa, miten uudella tavalla orkesterit soittivat, miten uudella tavalla maalattiin. Kirjankustantajan täytyi olla mukana keitoksessa, hänen täytyi olla yhtä aikaa lahjoittaja ja sirkustirehtööri. Heikki Reenpää vielä vertaili ikätoveriaan itsenäistä Suomea itseensä. Hän sanoi pärjäävänsä tuossa vertailussa. Hän korosti ajatusten monipuolisuutta, uusia keksintöjä, hulluja mielipiteitä ja kokemusta siitä mitä on tapahtunut. Ehkä tuossa tulikin ohjeet meidän koronan torjunnassa menestyneille hallitusrouvillemme: on ajateltava monipuolisesti, on tehtävä uusia keksintöjä, on uskallettava esittää hulluja mielipiteitä ja on vielä kuunneltava kokemuksen ääntä.

Leffakerho ”Aaltoa” katsomassa ja ihastumassa

Mistä nyt? Aalto-leffasta hyvinkin, niin kuin otsikko sanoo. Leffakerho kävi Tapiolan nostalgisen ihanassa Aarne Ervin piirtämässä Kino Tapiolassa katsomassa dokumenttia Alvar Aallosta. Siitä olin ajatellut kirjoittaa. Mutta, mutta, tehtävä on vaikea. Monet pätevät kriitikot ovat asiasta kirjoittaneet ja miellyttävää kyllä myönteiseen sävyyn. Minä en ole pätevä kriitikko, vaikka usein YLE Areenalta katselenkin dokumentteja. Usein ne saavat amerikkalaistyylisestä mahtipontisuudestaan ja toiston toiston kelauksessaan kritiikkiä. Aivan kuin haluaisivat puhua tolloille. Jotkut taas ryhtyvät jo alkumetreillä nukuttamaan. Olisiko niin, että meidän perheessämme uutisten jälkeisistä dokumenteista nukutaan vähintään kolmannes. Leffakerhokin joutuu silloin tällöin kirjaamaan nukahtamistilastoja. Nyt menimme siis Kino Tapiolaan katsomaan ”Aaltoa” ja dokumentin loppuarvostelun pöytäkirjaan merkittiin ylpeästi kaikkien kerholaisten hämmästyttävä pirteys ja hereillä pysyminen. Dokumentin tekijä Virpi Suutari näytti saaneen korkeat pisteet. Ja niin saikin.

Elokuvakerhon kaikki paikalla olleet kuusi jäsentä antoivat yhdestä viiteen asteikolla arvosanaksi 4. Tämä hieman ihmetytti, sillä yleensä kerholaiset käyttävät asteikkoa laajemmin – suorastaan ykkösestä viitoseen. Leffakerhon mielenkiintoisin osa onkin suullinen arvostelu - sen jälkeen, kun on sormet lyöty pöytään. Mielenkiintoiseksi sen tekee yllätyksellisyys. Miten voi olla, että nuo vuosikymmenten takaiset tutut tyypit voivat arvosteluissaan olla noin yllättäviä. Lähemmäksi parista sadasta arvostelukerrasta ei ole voinut oppia ystäviensä mielen kiehkuroita. Ei edes oman vaimon.  Nyt vallitsi harvinainen yksimielisyys. Kiintoisaksi kysymykseksi nousikin sitten arvostelun alkaessa se tekijä mikä noin tasaisesti aiheutti arvosanan tipahtamisen täydestä viitosesta neloseen. Olikin kysyttävä, ryhdymmekö nyt arvioimaan dokumenttia negaatioiden kautta? Ei. Arvostelut suitsuttivat positiivisuutta, monenlaista hyvää.

Tässä näitä hyviä juttu sihteeri Siljan pöytäkirjamerkintöjen mukaan, no, taisipa sinne jokin hienoinen kritiikin poikanenkin asettua, kaikki on muuten sanottu nykyisen sähköpostikutyymin mukaan ilman minkäänlaista vastuuta tai savolaiseen tyyliin vastuu on lukijan:

-          rehellinen dokumentti, elämäntyö ja ihminen kuvattu suoraan, ei turhaa taidetta

-          kunnianosoitus, tehty hyvin, asiallinen

-          ei ollut kuvattu kaikkia puolia, kepposten tekijä, hurmuri, leikkivä ihminen vähäisellä kuvauksella, totinen tarina

-          vauhdin hurma ja ylimielisyys sekä autojen ihailu puuttuivat kokonaan

-          suuri taustatyö tehty, laajat haastattelut, laajensi tietoa ja arvostusta

-          Ainon ja Alvarin kirjeiden lukeminen ei kivaa, turhaa hempeää hössötystä, naisellinen romanttishöperöinti

-          hieno lahjakkaiden ihmisten ja heidän yhteiselonsa kuvaus, ei vain pelkkä sankariarkkitehti, vaan myös rakkaus ja yhteinen palo rakkaaseen työhön, Ainoa ei aina mainittu, vaikka teki ison työn yhteisissä projekteissa

-          arkkitehtuuria ei liikaa analysoitu ja selitetty, ”Pecha Kucha” -tyylillä annettiin kuvien kertoa

-          vähän särmää olisi voinut olla, hyvin vähän kriittisyyttä, entiset arvostelijatkin nyt kehujina

-          hyvää kuvausta, kaunista arkkitehtuuria ja luontoa, upea puu

-          musiikki seurasi hyvin kuvausta, mutta oli volyymiltaan epätasaista, liian äänekästä paikoitellen.

No, tiedän että joku tuosta yhdestä jutusta hermostuu. Tunnustan, se olin minä, joskus vanha Römpän ukko vain pyrkii esiin.

Dokumenttia ei taida vielä voida katsoa Areenasta, televisiossa se tulee esitetyksi aikanaan ja tietysti nyt leffateattereissa. Pistänkin tähän nyt vain trailerin, siitä saa hieman esimakua. 

                 

https://www.amusa.fi/fi/aalto-elokuva-ensi-iltaan-syyskuussa-katso-traileri

https://yle.fi/uutiset/3-10156487

Lisää taustaa löytyy tästä haastattelusta, jossa Virpi Suutari ja Esa Laaksonen esiintyvät kivalla tavalla: https://areena.yle.fi/audio/1-50534790

Aallon unelma diplomityön pohjana

Helsingin kaupunki tilasi Alvar Aallolta keskustasuunnitelman vuonna 1959. Aalto esitteli ensimmäisen kerran suunnitelmaansa virallisesti vuonna 1961. Tätä ennen oli käytössä suunnittelumateriaalia, mm. Aallon muistio: ”Yleisiä suuntaviivoja Helsingin kaupungin keskustan muotoiluun nähden 10.6.1960.” Nuorena diplomityön tekijänä katselin edessäni Aallon tekeillä olevaa keskustasuunnitelmaa. Suunnitelmassa laaja terassitori kätki alleen liikennejärjestelmän ja pysäköintitasot. Liikenne johdettiin keskustaan radan vartta Keskusväylää pitkin. Etelässä väylä jakautui Kampin maanalaiseen ”liikennekoneeseen” ja Liisankadun viaduktille. Pohjoisessa keskusväylä päättyi Pasilan laajaan ”liikenteen jakajaan”.  Huimaava ratkaisu sytytti mielen ja diplomityön aihe oli selvä. Diplomityössä maestron suunnitelma osoittautui liikenteen mitoituksen osalta mahdottomaksi. Esitetyt eritasojärjestelyt eivät mitenkään mahtuneet osoitettuun tilaan. Diplomityön tekijä kirjoitti: ”Akateemikko Aallon keskustasuunnitelma on liikenneteknillisiä vähimmäisvaatimuksiakin noudattaen toteuttamiskelvoton." Pikkukuvissa esiintyvät todelliset tilanvaraukset, jotka käytännössä olisivat romuttaneet hienon suunnitelman – jos tuollaisiin oli tarvetta pyrkiä! Ei olisi ollut tarvetta, mutta pyrittiin kumminkin.

Areiopagi suunnittelun johdossa

Olen kirjoittanut filmin sankarista useita blogeja. Aika moni niistä liittyy yhteen ja ainoaan omakohtaiseen kokemukseen Alvar Aallon kanssa. On siinä muitakin juttuja kuten Viipurin kirjasto. Maija Kairamo oli valtuuttanut minut Viipurin kirjaston kehittämiskomitean jäseneksi. Sain jopa ”ansioistani” messinkisen saranan onnittelutekstillä varustettuna. Kirjaston kilpailuehdotuksen nimeksi Alvar oli laittanut WWW. Taisi olla edellä aikaansa. Paimion parantolan ihmeeseen taas jouduin tutustumaan puolisukulaisen tanssiharrastuksen vuoksi. Paimiossa tanssittiin. Ja sitten vielä tuo Lappi ja Rovaniemi. Jussi Rautsi halusi Aallon ammatillisten perusratkaisujen arviointia ja Aalto-tutkimuksen puhdistamista mystiikan tähtipölystä. Pyysi minuakin johonkin tutkimusryhmään jota ei sitten rahan puutteessa koskaan tainnut syntyä.

http://penttimurole.blogspot.com/2013/05/alvar-aalto-ja-www.html

http://penttimurole.blogspot.com/2013/07/toolonlahti-kierroksessa-osa-2.html

http://penttimurole.blogspot.com/2015/10/aaltoa-viipurista-rovaniemelle.html

http://penttimurole.blogspot.com/2016/09/katajanokan-kanava-aallon-keskusta-ja.html

http://penttimurole.blogspot.com/2017/05/paansarkya-ja-vanhan-maestron.html

http://penttimurole.blogspot.com/2019/09/paimion-parantolassa-asiat-edistyvat.html

Mutta tuo henkilökohtainen kohtaaminen. Se oli Aallolle kunniavelkana annettu Töölönlahden miljöösuunnitelma vuodelta 1971. Sen suunnitelman Aalto sai valmiiksi teki neljä vuotta ennen kuolemaansa. Työn alkuvaiheissa tapasin hänet ensimmäisen kerran. Minut oli kutsuttu Pentti Aholan kanssa tilaisuuteen, jossa aloiteltiin kyseistä suunnitelmaa. Käytin puheenvuoron ja kehuin Aallon esitystä tilaisuudessa. Aalto kysyi Aholalta: ”Kuka on tuo insinööri, joka kehui minua?” Tämä johti kutsuun Tiilimäkeen.  Paikalla kaupungintalolla Teuvo Auran johdolla oli kunnianarvoisa komitea eli kaupunginjohtaja Teuvo Aura, valtuuston puheenjohtaja Erkki Heikkonen ja kaupunkisuunnittelulautakunnan puheenjohtaja ja Elannon pääjohtaja Ylermi Runko. Lisäksi komitean jäseniä olivat apulaiskaupunginjohtaja Aatto Väyrynen ja virastopäälliköt Pentti Lehto kiinteistövirastosta ja Lars Hedman kaupunkisuunnitteluvirastosta. Tätä komiteaa Aalto nimitti areiopagiksi. Tarkkaan sanottuna hän kyllä puhui areopagista, mutta sekin lienee hyväksytty muotoa tuosta Areos Pagos -neuvostosta. Niin, Aalto itse oli myös jäsen komiteassa. Mikä on areiopagi? Sana on kreikkaa ja tarkoittaa Ateenassa Areiopagin kukkulalla Akropoliin äärellä kokoontunutta viisaiden miesten neuvostoa, ehkä jonkinlaista korkeinta oikeutta.

Niin se oli, että Aalto sanoi minulle meidän työmme olevan korkeammassa kädessä, ei minkään tavallisen komitean kädessä. Hän ei ilmeisesti noteerannut sitä, että Kreikassa areiopagilta oli nipistettiy valtaa jo puoli vuosituhatta ennen Kristuksen syntymää. Kreikan demokratian pikkuhiljaa kehittyessä areiopagia pidettiin aristokraattisuuden ja konservatiivisuuden linnakkeena, joka esti demokraattista kehitystä ja kansanvaltaa.  Itse Perikles 450 eaa. oli tämän vallanriiston takana. Sellainenko se oli se Auran, Heikkosen ja Rungon komiteakin? Valta oli kadonnut? Ei, kyllä komitealla valtaa oli, mutta tahto ja usko puuttuivat. Tahtoa ja uskoa heikensi yleinen suunnittelupiirien ja varsinkin nuoren polven Aalto-vastaisuus.

Merkittiin tiedoksi ja unohdettiin aktiivisesti

Vuonna 1973 kaupunginhallitus päätti komitean ehdotuksesta merkitä Aallon laatiman Töölönlahti - Terassitori -komitean raportin tiedoksi.  Samalla kaupunginhallitus kehotti kaupunkisuunnittelulautakuntaa ottamaan jatkotyössä huomioon akateemikko Aallon laatiman miljöösuunnitelman 1972. Suunnitelma tuli ottaa huomioon alueiden jatkosuunnittelun ja toimenpiteiden pohjahahmotelmana. Miten sitten kävi? Suunnitelmaa ei otettu millään tavalla huomioon.  Aallon mahti oli lopullisesti hiipumassa! Öljykriisi iski ja suunnittelumaailma lamautui. Kaupunki teki kantakaupungin yleiskaavan vuonna 1976. Siinä vaiheessa ei ollut selvää miten jatketaan. Kaikki aivan kuin haihtui Alvarin myötä.  Hiljalleen kuitenkin virisi tarve saada jokin ratkaisu Alvarin perinnölle. Ehkä se sitten oli Kampin ja Töölönlahden ideakilpailu, joka oli selkeä niitti.

Minua ei päästetä enää tulevaisuutta näpelöimään, siksi olen keskittynyt historiaa näpelöimään. Kun nyt ei meidän maestromme viimeisen vuosikymmenen töitä juurikaan noteerata eikä niitä esiintynyt uudessa dokumentissakaan minua ryhtyi ihan totta kiinnostamaan miksi tuo 1972-suunntelma aivan täysin on unohdettu. Niin, miksi se ei edes vilahtanut aivan kuin jäähyväisinä? Kaikki me vanhenemme ja jossain vaiheessa teemme viimeisiä jätöksiämme. Ovatko ne jotain sellaista, ettei niitä kuulu edes historiikissa mainita? Haluan nyt siis kuitenkin hieman analysoida tuota Alvar Aallon viimeiseksi jäänyttä kaupunkisuunnitelmaa.

Aallon vuosien 1959-1964 unelma Töölönlahden rantaa hyväilevästä rakennusrivistä oli hyljätty. Kaupunkisuunnitteluvirastossa Töölönlahdesta oli valmistunut Aallon entisen toimistopäällikön Kale Hietasen laatima H 67 -suunnitelma. Aalto nimitti Hietasen suunnitelman suurinta rakennusta mastodontiksi, joka ei sovi ”itsenäisen Suomen pääkaupungin keskukseen”. Aalto sai tehtäväkseen jonkinlaisena kunniavelkana Töölönlahden miljöösuunnitelman. Hän kyllä kirjoitti raporttikuviin keskustasuunnitelma. Ei suostunut miljööteknikoksi. Suunnitelmassa hän jatkaa terassitoriteemaa hieman rajoitettuna, mutta sijoittaa terassien päälle pitkulaisen rakennusmassa. Postin jatkeena oleva massalle kerrosalaa kertyy lähes 200000 k-m2. Käyttötarkoitus oli lähinnä toimisto- ja hallintotilaa. Nappulamainen massa sijoittui Karamzinin huvilan eteläpuolelle nykyisen musiikkitalon paikalle. Se on kooltaan huomattavasti musiikkitaloa pienempi. Aallon ratkaisun riesana oli linja-autoaseman sijoittaminen Töölönlahdelle. Sen hän sijoitti kannelle, jonka alla oli kannen pohjoispäässä tavara-asema. Kansi oli juuri nykyisen rakennusrivin alueella. Ja yhtenä riesana oli myös satamarata, joka oli paikallaan. Jos Alvar olisi saanut nykyiset lähtökohdat ratkaisu olisi ollut toinen. Millainen? Suuren oopperamassan Aalto sijoitti Töölönlahden pohjoispäähän. Oopperalta jatkui Helsinginkadun ylittävä terassitaso kohti stadionia. Kisahallin eli vanhan messuhallin viereen sijoittui 200000 k-m2 rakennusmassa. Alvar jatkoi kolmiomaisten terassitoriensa ideaa Stadionilta Laakson ratsastusstadionille. Hänen lisämassansa Nordenskiöldinkadun varrella sijoittuivat vanhan jäähallin ja Urheilukadun väliin sekä moukaripörssin kohdalle.

Aalto esitti työn lopuksi seitsemän kohdan paperin, ikään kuin työohjelmana ylipormestari Auran komitealle. Hänen mielestään tärkeitä asioita olivat:

1.       Vapaudenkatu: "On tärkeää, että tämä Vapaudenkatu niin rakennetaan, ettei se erota liikaa Itä- ja Länsi-Helsinkiä.

2.       Vapaudenkadun päättävä liikennetori: Helsinki on toriköyhä kaupunki, yhtään toria, joka täysimittaisesti olisi liikenteen jakopaikka, ei kaupungilla ole. Suurliikennetori on yhdistävä instrumentti.

3.       Rivistö julkisia rakennuksia: Suuren liikennetorin äärelle asettuu julkisia rakennuksia noin 187 000 kerrosneliömetriä.

4.       Puisto: Hesperian puisto säilyy pitkällä rintamalla ja jatkuu pohjoiseen ilman rajoituksia.

5.       Hesperian puiston pohjoispäässä, Töölönlahteen rajoittuva, rakennusryhmä.

6.        Paikoitus: Rautateiden perustaso on myös paikoituksen ja liikenteen perustaso. Suuren liikennetorin ja Terassitorin korkeussuhteet sallivat esteettömän jalankulun Töölönlahden ympäri.

7.       Stadionin alue ja siitä pohjoiseen: Stadionilla on jo paikkansa. Messuhallin vieressä on kuitenkin mahdollisuus huomattavaan lisärakentamiseen (200 000 kerrosneliömetriä). Stadionin ohi pohjoiseen haluttiin vapaavyöhyke, joka jatkuu esteettömästi. ”Päinvastaisessa tapauksessa on sellainen mahdollisuus, että Helsinki jakautuu ikään kuin 'pikkukaupunkivyöhykkeisiin'."

Tuhottu elämänura??

Virpi Suutarin dokumenttifilmissä Juhani Pallasmaa sanoo Alvar Aallon katkeroituneen viimeisinä vuosinaan. Todellakin, tämä oli totta. Kysyy itseltään miksi? Tuollaisten mestariteosten jälkeen, kasvot viidenkympin setelissä, hienon ateljeen arvostettuna isäntänä, kauniin ja pätevän vaimon hoidossa, Finlandiatalon kongressisiiven juuri valmistuessa, useita muita merkittäviä rakennuskohteita vielä tekeillä, miksi? Minä sain kutsun Tiilimäkeen syksyllä 1971. Istuttiin ateljeen neuvottelupöytään. Paikkoja oli kaksi. Alvar istui katse ovelle päin. Vierailija selin ovelle. Klubi palamaan. Vastassa istui vanha mies. Kädet laihat ja suonikkaat. Kasvot ohuen ihon peittämät. Ääni särisevä. ”Pikkuvirkamiesten kohortit ovat tuhonneet elämänurani.” Valtavaa tuskaa ja pettymystä virtaa akateemikon suusta. Jokaisen kokouksen aikana säännöllisesti ja uudestaan. ”Pikkuvirkamiesten kohortit ovat tuhonneet elämänurani!” Täsmälleen tunnin mittaisen kokouksen aikana kolme varttia kulutetaan akateemikon tuskaiseen monologiin. Tämä toistuu jokaisessa kokouksessa. Viisitoista minuuttia keskustellaan Töölönlahden suunnitelmasta. Tämä jäi mieleen ja painui mieleen. Huulilla kysymys miksi? Ja vielä kiitos Virpi Suutarille.

Tyhjän tilan suunnittelun ankara debatti

Tulimme juuri Keskuspuistosta. Ajoimme tunnin lenkin – sähköpyörillä. Liisa sanoi, että oli pakko ajaa suu hymyn virneessä. Niin ihana tuo metsäkylpy oli. Varsinaista kylpyä tuolla 14 kilometrin lenkillä emme kyllä saaneet, sillä sateisena päivänä oli ihana aurinkoinen jakso. Lämpötilakin pyöri +17 C asteessa.  Tämä oli oiva valmistautuminen siihen mihin nyt aion ryhtyä. Siirryn nimittäin metsäkylvystä suoraan urbanismin polttopisteeseen Asema-aukiolle. Onko liian kuuma aihe insinöörin pohdittavaksi? Puuttuuko ammattitaito ja koulutus näin erikoisen asian ymmärtämiseen? Vai onko niin, että mielipiteitä saa lausua vasta asukasvuorovaikutustilanteessa? Mutta sanovat sen silloin olevan myöhäistä.  Ollaan yksisuuntaisella kadulla. Vastakkaista liikennettä ei sallita ja poikittainenkin on rajoitettua. Jotkut uskalikot väittävät vuorovaikutuksen olevan lähinnä tiedottamista.  No, totta puhuen olenhan minäkin blogissani joskus siteerannut vuorovaikutuksen erikoistuntijaa, joka sanoi: ”Helsinki kaappasi asukkailta vuorovaikutuksen”. http://penttimurole.blogspot.com/2014/03/helsinki-kaappasi-asukkailta.html

Hetkinen, ryhdyin jauhamaan vuorovaikutuksesta, vaikka asiana olivat aukiot Helsingin ytimessä.

Kutsun mielessäni nyt mietteissä olevaa aukiotilaa asema-aukioksi. Jotenkin minulle on hankala ajatella Asema-aukiota ja Elielin aukiota erillisinä aukioina huolimatta siitä, että niiden välillä on pieni jakava nappula. Aukio on nyt noussut julkisen keskustelun kohteeksi, kun kiinteistökehittäjät yhdessä kaupungin kanssa ovat menossa kutsukilpailuun jonka tarkoituksena on selvittää alueen edellytyksiä merkittävälle uudisrakentamiselle.  Kaupungin edustajat puhuvat esittelytilaisuudessa 40000 kerrosneliömetrin potentiaalista. Kutsukilpailun osallistujatkin on valittu. Havaitsen siellä entisen firmani nimen kolmenkin suunnitteluryhmän osana. Nythän olen suorastaan jäävi sanomaan mitään. On ilmeisesti paras pitäytyä historiaan. Minä olin kuitenkin jo kerennyt kaivaa arkistoistani vanhoja kuvia asian kehittelystä, enkä niitä nyt makulatuuriin heittänyt, kun törmäsin mielenkiintoisiin raportteihin.

Yksi niistä on rakennushistoriallinen selvitys, jonka on tehnyt Arkkitehtitoimisto R Schnitzler, Vilhelm Helander, Juha Leiviskä, arkkitehdit SAFA.

https://www.hel.fi/hel2/ksv/liitteet/2020_kaava/6284_1_RHS_Varastomakasiini.pdf

Havaitsen Villen ja kumppaneiden selvityksen varsin mielenkiintoiseksi ja tietysti asiaan kuuluvan kattavaksi. Löydän myös muuta. Löydän valtavan hienon historiaselvityksen jonka takana ovat Arkkitehtitoimisto Okulus Oy ja Maisema-arkkitehtitoimisto Näkymä Oy. Alueen arvoja ja haasteita on käsitellyt laajempi työryhmä. Tämä on ihana raportti, sillä sen avulla voi tutkia tutuksi kulkuympäristöjä vuosien takaa. https://www.hel.fi/hel2/ksv/liitteet/2020_kaava/6284_1_YHS_Rautatientori_ja_Asema_aukio.pdf

Sitten on vielä Sitowisen laatima liikennettä ja kadunlaista tekniikka ja erityisesti pohjavesiä käsittelevä kooste. Tämäkin raportti on hurja, sillä se osoittaa mahdollisuudet hyvin rajallisiksi. Maan alle ei voi mennä kuin vähän ja harkitusti. https://www.hel.fi/hel2/ksv/liitteet/2020_kaava/6284_1_Liikenteelliset_ja_tekniset_lahtokohdat.pdf    

Ja varsinaisena niittinä on kaupunkiympäristöyksikön raportti suunnitteluperiaatteista.

https://www.hel.fi/hel2/ksv/liitteet/2020_kaava/6284_1_suunnitteluperiaatteet_20200824.pdf

Keskustelu velloo

Keskustelu aukioiden kehityksestä on kiihtynyt.  Yksi kantaa ottaneista on SAFA:n varapuheenjohtaja Harri Hautojärvi. Onko SAFA ottanut virallisesti kantaa? Se ei minulle nyt selviä. On kuitenkin mukana kilpailua järjestämässä yhdessä maisema-arkkitehtien kanssa. Ilkeästi sanottuna onkin kysymys eräänlaisesta maisemanpoistokilpailusta. Ville Helander on lausunut painavia sanoja HBL:n toimittajalle. Kari Järvinen kirjoitti Hesariin otsikolla: ”Arvokas kaupunkitila on kaupan”. Arkkivahti on ministerimuodin mukaisesti pannut kovat piippuun ja kaivautunut etulinjaan ja komentaa suunnittelusta vastaavaa apulaispormestaria katsomaan peiliin kerran ja vielä toisenkin kerran. No, onhan Arkkivahdin piipussa yleensä aina kovat, ettei tämä nyt mikään uutuus ole. Nyt myös ystävämme Kai Wartiainen esitti mielipidekirjoituksen, jossa hän kertoi idean Elielin aukion rakentamisesta olleen jo vanhan, se ei ollutkaan kiinteistökehittäjien idea, vaan idea taisi olla häneltä itseltään. Ja juuri tänään havaitsen Hesarissa tuttujen miesten mielipidekirjoituksen. Havaitsen ansioituneen professorikolmikon Markku Komonen, Tuomo Siitonen ja Jan Söderlund antaneen painavia mielipiteitä asiasta. He ovat sitä mieltä, ettei kiinteistösijoittajia saa päästää määräilemään yhteisten tilojen maankäytöstä, eikä heille saa antaa määräysvaltaa arkkitehtuurikilpailujen palkintotuomaristossa. Onko aihetta huolestua? Myönnän: olen huolestunut. Selvyyden vuoksi en kylläkään ole huolestunut vanhasta kiitotavara-asemasta. Olen huolestunut aseman aukiotiloista ja erityisesti niiden jatkuvuudesta. Yhtälössä on liian monta tuntematonta. Kaikki liittyy kaikkeen. On vaara, että kilpailu tuottaa vesiperän. Se ei suinkaan olisi ensimmäinen kilpailu joka tämän tuottaa. Mutta myös ihmeen mahdollisuus on olemassa. No, päästetään hevoset irti, on siinä mahtava joukko valioravureita vai oikeinko laukkahevosia. Onnittelen heti alkuun kaikkia kilpailijoita, ja toivon menestystä ja ihmettä. Heillä on edessään tehtävä jossa ei kiitos helpolla seiso. Jos tämä paperi on virallinen, niin sopii todeta, että kutsukilpailuun on valittu huipputoimistoja. On hollantilainen MVRDV ja PES- Arkkitehdit, on norjalainen Snøhetta ja Davidson Tarkela, on JKMM, on Cederqvist & Jäntti ja on vielä Anttinen Oiva.  Pätevyyden ja luovuuden tykityksessä ei ole puutteita. On odotettavissa parasta mitä on tarjolla.

Kelataan historiaa

Asema-aukion historiaa on kelattava Bertel Jungin ja Eliel Saarisen ajoista. Tai voisihan sitä kelata jo aiemmistakin ajoista, esimerkiksi niistä ajoista, kun rautatie Töölönlahdelle rakennettiin. Silloin oli vuosi 1862. Minä kelaan puoli vuosisataa myöhemmistä ajoista. Vuonna 1915 Bertel Jung ja Eliel Saarinen olivat julkaisseet alkuaan Jungin kehittelemästä yleiskaavasta muotoutuneen Jung-Saarisen yleiskaavan 1915.  Siinä rautatieasema oli nykyisellä paikallaan. Saarinen oli kuitenkin piirtämässä uutta asemaa, jonka rakentaminen alkoi vuonna 1912 ja talo vihittiin 1919.  Itse asiassa aseman suunnittelusta oli järjestetty kilpailu jo vuonna 1904. Sen kilpailun Saarinen voitti hieman kansallisromantiikkaan viittaavalla arkkitehtuurilla. Tilaaja kuitenkin halusi ajan modernismia ja asemasta tuli se mestariteos mikä siitä tuli.  Saarisen ja Jungin suunnitelmassa asema oli tulevalla (nykyisellä) paikalla, mutta varsinaisesti asema-aukiota ei ollut.

Eliel Saarisen, Bertel Jungin ja kumppaneiden Suur-Helsinkiä koskevissa asemakaavaehdotuksissa Elielin aukiota ei ollut olemassa. Aseman länsipuoli oli vuoden 1915 suunnitelmassa tavara-aseman aluetta tai sitten vuoden 1918 Pro Helsingfors -suunnitelmassa pohjoiseen suuntautuvan Kuningas Avenuen alkupiste.

Nyt aseman seudusta on siis 40000 kerrosneliön bisnesidea. Se ei kuitenkaan ole ensimmäinen eikä suurin. Julius Tallbergin ja Eliel Saarisen Pro Helsingfors -suunnitelma vuodelta 1917 oli sentään hahmotellut miljoonaa kerrosneliömetriä Töölönlahdelle. Suunnitelma vaati rautatieaseman ja ratapihan siirtämistä. Suunnitelma aseman siirtämisestä tehtiin uhkarohkeasti, kun nykyinen asema vielä oli rakenteilla. Tätä Saarinen siis ehdotti kaksi vuotta ennen piirtämänsä uuden asemarakennuksen valmistumista! Pro Helsingfors oli pohjana keskeisen Helsingin kehittämisideoille vuosikymmeniä eteenpäin. Niin, itse asiassa Saarisen ajatus Kuningasavenuesta, Vapaudenkadusta, kesti elossa 90-luvulle saakka.

Eliel Saarinen suunnitteli Helsingin asemarakennuksen vuonna 1904-1916. Asema valmistui 1919. Hän myös teki Julius Tallbergin tilauksesta Suur-Helsinki –suunnitelman vuonna 1918. Siinä hän ehdotti aseman siirtämistä Pasilaan ja valmistuneen asemarakennuksen uusiokäyttöä. Läntinen siipi oli uusiokäyttörakennuksessa purettu ja nykyinen laiturialue oli puistoa. Myös Sokoksen kortteli oli puistoa ja varsinainen nyt keskustelussa oleva asema-aukio oli suuren Kuningas Avenuen alkupiste.

Minun historiassani asema-aukiolla on merkityksensä. Kuljin sen läpi koulupäivinä kahteen kertaan. Aamuisin Rautatientorilta Postikadulle, iltapäivällä päinvastaiseen suuntaan. Tätä kulkemista tapahtui vuodesta 1940 vuoteen 1953. Mitä nyt hieman varttuneempana koululaisena sotien jälkeen matka Pakilasta Helsinkiin tapahtui syksyllä ja keväällä pyörällä ohi Pasilan kaatopaikan. Bussin päätepysäkki oli Fennian edessä tai oikeastaan Luculluksen edessä. Luculluksen mainoksen syttyvät ja sammuvat tähdet kertoivat sotien jälkeisestä uudesta ajasta.

Aseman seutu 40-luvulla sotien aikaan oli tämän näköinen. Minä kävelin Fennian edessä sijaitsevalta bussipysäkiltä Rautatientorin yli ja aseman läpi Postitalon puolelle ja jatkoin siitä Nervanderinkadulle. Vieläkin nuo aseman ovet ja ovenkahvat herättävät tunteita. Aukiosta oli olemassa eteläinen osa, sillä postin piha-alue ja rautatiealue rajautuivat kiitotavara-aseman eli nykyisen Vltavan linjaan. Vossikkarivistö oli ryhmittäytynyt aseman ja Postin väliin. Erityisesti umpivossikat olivat kiinnostavia. Toiveena oli joskus päästä sellaisen kyytiin. Varsinaisia liikennesaarekkeita tai muita järjestelyjä ei aukiolla ollut. Muistelen kuitenkin jonkinlaista kiveyksen korostusta aseman läntiseltä pääovelta kohti Postikatua.

Nyt paljastan jotain mikä oli todella tärkeätä. Se oli se mitä aioin tehdä isona. Kaikki sai alkunsa tuolta asemalta. Minun ehdoton toiveammattini näkyy tässä kuvassa. Se ylitti arvoasteikossa veturinkuljettajan ammatin reilusti. Ajoneuvo kulki sähköllä ja hyrisi kulkiessaan

Lindegren-Kråkström -suunnitelma oli 50-luvun suunnitelmista merkittävin. Työ valmistui vuonna 1954. Olin teekkarina töissä asemakaavaosastolla vuodesta 1955. Ihmettelin tätä suunnitelmaa. Suunnitelmassa esitettiin Tukholman Slussenin tapaista liikenneseparaattoria Töölönlahdelle, Eduskuntatalon eteen. Suunnitelmassa Postin ja Rautatieaseman yhdistävä korkea massa muodostaa päätteen laajennetulle asema-aukiolle. Rakennus on tarkoitettu Valtion Rautateiden toimistotilaksi ja ammattikouluksi. Kirjaimella k osoitetut massat ovat postin laajennusta. Laiturit alkavat välittömästi näiden massojen pohjoispuolelta. Minkäänlaista aukiotilan jatkuvuutta Töölönlahdelle ei ole esitetty. Sen estävät jo liikennejärjestelyt ramppeineen.

Akateemikko asialla

Keskustan suunnittelu siirtyi vuonna 1959 Alvar Aallon hoitoon. Alvar oli ollut asemakaavatoimikunnan jäsenenä ja sai nyt jatkotyön itselleen Lindegrenin kuoltua. Tämä ei ilahduttanut ystäväämme Erik Kråkströmiä. No, miten sitten akateemikko ratkaisi asema-aukion? Aallon työ valmistui vuonna 1964. Sitä ennen hän oli esittänyt suunnitelmaa laajasti. Valtuusto vastaanotti hänen suunnitelmansa seisomaan nousten. Myös tasavallan presidentti Urho Kekkonen tutustui suunnitelmaan. Näyttää siltä, että asema-aukio ei ollut Aallolla varsinaisen kiinnostuksen kohde. Aallolla oli toinenkin tilaisuus. Se oli vuonna 1971.

Alvar Aalto oli detaljien ja miljöiden mestari. Kaupunkisuunnittelun tasolla ja erityisesti Terassitorilla mittakaava katosi. Hän puhui piazza triangolosta, Markuksen torista Venetsiassa ja piti sitä terassitorien esikuvana. Mittakaavaltaan Markuksen tori on juuri laajennetun Asema-aukion kokoinen. Asema-aukiot jäivät Alvarin suunnitelmissa, niin vuonna 1964 valmistuneessa varsinaisessa keskustasuunnitelmassa kuin vuonna 1971 valmistuneessa ”miljöösuunnitelmassa” oudon vähäpätöiseen asemaan ja suorastaan suunnitelman ulkokehälle. Postin sivulle oli esitetty aukion julkisivuksi soveltuvaa massaa ja nykyisen asemahotellin kohdalla oli pieni poikittainen massa. 1964-suunnitelmassa se oli kannen reuna, 1971-suunnitelmassa se oli siltarakenne, jonka alta kulki liikenne. Tiedänhän minä, olin mukana. Jos haluat tietää enemmän Alvar Aallon loppuajan murheista tämän suunnitelman parissa klikkaa tuohon: http://penttimurole.blogspot.com/2017/05/paansarkya-ja-vanhan-maestron.html

Rautatieaseman metroasemasta käytiin aikanaan vuosina 1971-1973 suuri suunnittelusota. Kaavoittajat halusivat aseman kaksipäiseksi siten että toinen lippuhalli olisi Ateneumin edessä ja toinen Sokoksen kulmalla. Metroaseman suunnittelijoina Pentti Ahola ja minä taistelimme nykymallisen kaksitasoisen lippuhallin puolesta. Parin vuoden väännön jälkeen asia ratkesi myönteisesti. Mielenkiintoinen juttu Asema-aukion ja Elielin aukion suhteen oli vaatimus maanalaisista liukukäytävistä junien laiturialueelle saakka sekä Mannerheimintien puolella perunatorille saakka. Tiettävästi varaukset merkittiin myös silloiseen asemakaavaan.

Kamppi-Töölönlahti aatekilpailusta toivottiin lopullista ratkaisua

Helsingin keskustakilpailu järjestettiin suurin toivein vuonna 1986. Alvar Aallon suunnitelma oli hiljaa vesittynyt ja akateemikko siirtynyt ajasta ikuisuuteen vuonna 1976. Palkintolautakunnan puheenjohtajana toimi Raimo Ilaskivi.  SAFAn tuomareina olivat Vilhelm Helander ja Timo Penttilä. Arkkitehtijäseninä palkintolautakunnassa olivat vielä Lars Hedman, Mikko Mansikka, Leif Sundström ja Ruotsista Anders Tengbom. Vahvaa porukkaa, viisaus koossa. Kilpailussa jaettiin voitto kolmen ehdotuksen kesken. Se ärsytti erityisesti Timo Penttilää. Hän kirjoitti Helsingin keskustasuunnittelun olevan säälittävän avutonta. Voittajiksi saatiin Jan Söderlund porukoineen, Arto Sipinen porukoineen ja Ilmo Valjakka porukoineen.

Janne oli ehdotuksessaan ottanut selvän kannan Elielin aukioon. Hän täytti koko aukion uudella sisäpihallisella lähes Postitalon korkuisella kauppakeskusmaisella massalla mitoiltaan 60x100 metriä. Hesarin talon paikalla oli suunnilleen nykyisen kokoinen massa - vaikuttaa konserttitalolta. Radan päälle rakennettiin laajasti kansirakenteita.

Arto Sipisen porukka oli -aukion suhteen varovaisempi. Posti laajeni umpikorttelina noin 70 metriä pohjoiseen ja asema-aukion pohjoispäässä oli herkkäpiirteinen aseman laajennusosa. Jalankulku tapahtui aukion Postin puoleista reunaa konserttitalolle ja Eduskunnan edusaukiolle. Aukion läpi meni katu Töölönlahdelle.

Kuten taisin jo sanoa, en suorita mitään kokonaisvaltaista analyysiä kaikesta Asema-aukiolle ja Elielin aukiolle ehdotetusta.  Katselen niitä juttuja joita huvittaa katsella. Olin tuossa keskustakilpailussa Reijo Jallinojan avustajana. Meidän kohtaloksemme tuli kunniamaininta. Ehdotimme aseman siirtämistä niin että raiteiden päät siirtyvät aseman U:n ulkopuolelle Nykyisestä katetusta laiturialueesta tulisi uuden käyttötarkoituksen saaneen aseman sisäpihaa ja puistoa. Taisi olla ajatuksissa taidemuseo. Puistomaisen asema-aukion päätteeksi esitettiin pilvenpiirtäjää eli Maailmantaloa. Siinä oli ehkä 20 kerrosta. Siis torni Töölönlahdelle. Posti sai oman kolmiomaisen laajennuksensa.

Vuoden 1991 osayleiskaavataistossa Erkki Tuomiojan johdolla minäkin pääsin sormeilemaan Töölönlahtea. Ei mennyt kaikki aivan putkeen. Asema-aukion ja Elielin aukion suhteen tausta-aineistossa esitettiin Postia täydentävää rakennusmassaa Elielin aukiolle. Massan suuruus oli noin 30000 k-m2. Haaveissa oli myöskin aukiotilan jatkuvuus Töölönlahdelle. Pekka Korpisen sitten allekirjoittamassa osayleiskaavassa Elielin aukio oli merkitty torialueeksi. Päätökset menivät sitten niin, että Elielin aukiolle tehtiin bussiterminaali. Sellainen se nyt on. Mikä on seuraava vaihe?

Pekka Korpisen johdolla mentiin vuoteen 2007

Pekka Korpinen valittiin apulaiskaupunginjohtajaksi vuonna 1991. Silloin ennen virkaanastumista hän visioi Eliel Saarisen jalanjäljissä aseman siirtämistä Pasilaan. Nyt asema on varmaan sijaintinsa vakiinnuttanut ja mahdollinen Pisara, Pasilan Tripla, Tallinnan tunneliin varautuminen yms. vain tätä vahvistavat. Hän sitten joutui allekirjoittamaan Tuomiojan valmisteleman osayleiskaavan. Kukaan arkkitehti ei sitä suostunut allekirjoittamaan. Hän halusi levittää nurmikon ja päästä eroon kaupunkisuunnitteluviraston ajamista kansista Postin pohjoispuolella.  Helsinki-seura ja ”Uhattu Helsinki”-kirja kiukuttelivat osayleiskaavan vastaisista toteutuksista. Yksi niistä oli Kiasma ja toinen Eduskunnan lisärakennus. Kirjan teksti ottaa voimakkaasti kantaa ”Helsingin ydinkeskustan häikäilemätöntä umpeen rakentamista vastaan”. Näin: ”Lyhytnäköinen, ahne, yksittäisten massiivisten rakennelmien summittainen tunkeminen pääkaupunkimme keskustaan on estettävä.”

Pekka Korpinen uskoi inkrementalismiin. Vuonna 2004 hän sanoi, ettei kokonaissuunnitelmaa, joka täyttää kaikki ehdot voi saada aikaiseksi. Korpisen mukaa Töölönlahden kehittämisen kulmakivinä olivat Kiasma, asemahotelli ja makasiinit. Ja sitten tietysti ”Korpisen nurmikko”. No, makasiinien osalta meni sitten hieman huonosti! Tuossa vaiheessa musiikkitalon paikalla oli vielä tyhjiö - tosin kilpailu oli jo pidetty. Korpisen mukaan junalla kaupunkiin on savuttava kauniisti. Se toteutui asemahotellin ja Rautatieaseman sivuun asettuvan jalankulkualueen myötä.

Arkkitehtikilpailut viitoittivat Helsingin keskeisten osien kehitystä Pekka Korpisen hallintoaikana. Keskustakilpailu 1986 oli tapahtunut jo ennen Korpisen aikaa ja kilpailun tulos kuitenkin hatarasti, mutta tavalla tai toisella viitoitti Töölönlahden kehittämistä. Alueen kaavoitusta kehiteltiin kaupungin toimesta. Nyt alue on valmis. Tuliko liian harvaa? Ehkä tuli. Kiasmasta tuli alueen niittirakennus. Korpinen itse sanoi joskus Alvar Aallon puhuneen tarpeesta saada uudelle alueelle ensin jokin aloittajarakennus. Sitten kaikki syntyy helpommin. Näin tapahtui. Töölönlahden kehittämisestä järjestettiin puistokilpailu vuonna 1997. Altaat ja muut hienoudet sitten myöhemmin rahan puutteen vuoksi karsittiin. Kiasman kilpailu pidettiin vuonna 1993 ja talo valmistui vuonna 1998. Sanomatalo otettiin käyttöön vuonna 1999. Musiikkitalon kilpailu pidettiin 1999 ja talo valmistui vuonna 2011. Asemahotellin kilpailu oli vuonna 2000.  Ainoa näistä, joka ratkaisevasti vaikutti aukion muodostumiseen, oli Asemahotelli. Hyvää työtä, vaikka ystäväni Pekka Korpinen sitä joskus moitti julkisivultaan deedeeärräläiseksi. Oli itse ollut palkintolautakunnan puheenjohtaja.  Asema-aukiota tai oikeammin Elielin aukiota on sittemmin tutkittu pikkuhiljaa niin kaupungin toimesta kuin ilmeisesti kiinteistönomistajienkin toimesta.  Ainakin Kai Wartiainen on esitellyt omia ideoitaan rajulla ehdotuksella, ALA on tutkinut asiaa hieman varovaisemmin ja myös Kjisik-Harrisilla on ollut omia ideoitaan tarjottavana. Ovat tehneet jopa SWOT-analyysin asiasta. Olisihan näitäkin ollut kiva hieman esitellä kuvina, mutta taitavat olla puolisalaisia, kun niitä ei netistä löydy. Enkä nyt viitsinyt ruveta kavereille soittelemaan ja kuvia anoskelemaan. Olisivat voineet joutua kiusaantumaan.

Vuonna 2000 arkkitehdit Artto, Palo, Rossi ja Tikka voittivat Punainen viiva -ehdotuksellaan VR Eläkesäätiön järjestämän arkkitehtikilpailun. Heidän ratkaisunsa oli levymäinen massa Elielin aukion päätteenä.  Hyvä ratkaisu. Lähijunien laiturilta, hotellin alta aukeaa hieno näkymä kohti Kaivokatua. Yleensä sitä kuvitellaan aina katsottavan kohti Lappia, mutta tässä voi katsoa myös etelään. Junalla kaupunkiin saavutaan kauniisti.

Kysyn nyt kerran vielä

Ovatko ajatukset nyt valmiiksi tinattuina? Ei suinkaan, monia suuria asioita on auki. Kruunusiltojen päätepysäkkivaraus on ehkä vaikein nykytilanteen maanpäällinen kysymys. Pitkät ratikkayhdistelmät ovat mielestäni Kaivokadulla väärässä paikassa. Jalo toivomus. Siirtäkää ne Rautatientorille. Mutta isommat asiat tulevat vastaan Elielin aukion kilpailijoille. Yksi on Pisaran asema. Tuleeko Pisaraa yleensä ja mihin se lopuksi sijoittuu? Vai onko sittenkin viisaampaa rakentaa Töölön metro? Suuri tuntematon on Tallinnan tunneliin varautuminen ja Lentoradan pääteaseman sijoitus silloin, jos Tallinnan tunneli toteutuu. (Ei kyllä toivottavasti toteudu). Miten suuret maanalaiset tilat liittyvät Pisaran ja Tallinnan tunnelin/Lentoradan tiloihin?  Niistä ei ole ratkaisua.  Tämä se nyt tässä herättää kysymyksiä. Yleensä ovesta ei kannata kulkea saranapuolelta sisään. Kannattaa etsiä avain, avata lukko ja aukaista ovi.

Mattikoon purkaus

Nykyiset pikkupurkaukset eivät ole ensimmäinen kerta, kun huolestuneet arkkitehdit tai pelistä ulkopuolelle jääneet yrittävät vaikuttaa asioiden kulkuun. Matti K Mäkinen kirjoitti vuonna 1998 arkkitehtiliiton liittovaltuustolle kirjeen jossa hän manasi kantaaottamattomuutta koskien Töölönlahden rakentamista. Kirjoituksessa viitattiin Alvar Aallon sanomisiin: ”Kunnon paratiisiin kuuluu käärme. Vuosikymmeniä arkkitehdit ovat yrittäneet pitää hajurakoa spekulatiiviseen rakentamiseen, gryndereihin. Alvar Aalto radioesitelmässään 11.11.1953 toteaa, että ’Kuten kaikella, on myös arkkitehtuurillamme sen osaksi tulleen ymmärtämyksen vastapainona vihollisensa. Sen vanhin perivihollinen on aina ollut ns. rakennuskeinottelu.’ Saman Aalto toistaa esitelmässään 1957 Englannin kuninkaallisessa arkkitehtiliitossa. Mutta 1953 esitelmä jatkuu, sillä optimismilla, että ’ns. grynder-systeemi’ on nykyään vähenemässä yhteiskunnan omien otteiden luhistamana ja voidaan luultavasti vähitellen kokonaan hävittää.”

Matti K jatkaa: ”Nyt ovat hiukan pitemmällä ajalla viritettyjen muurinmurtajien kärjet jo työntyneet esille Helsingin ydinkeskustassa. Muurin murtajuus on sananakin Amerikan oppeja ja tarkoittaa hankkeen hiljaista pohjustusta ja pitkällekin vietyä valmistelua verhojen takana ja sitten nopeata esilletuontia ja läpimurtoa monelta taholta äkkiä esiin puhkeavan kiireen saattelemana. Julkisuudessa käy kohina. Ryskyvä murtaja työntää näyttämölle Töölönlahden puistokilpailun, eduskuntatalon lisärakennuksen ja musiikkitalohankkeen yhtenä takkuisena möykkynä. Samaan taikinaan leipoutuvat tsaarin tallien kohtalot, Sanomatalon vähin äänin aikaansaatu parin kerroksen korotus, keskustatunnelin ramppivaihtoehdot ja muutamat vähäisemmät piirteet. Kaikella on kiire. Töölönlahtikin on maannut siinä vasta vuosituhannen, nyt on sen kohtalonhetken lyötävä, kun tonteista taas maksetaan.”

Miksi tämä nyt tähän putkahti? Mattikoon uho parinkymmenen vuoden takaa. No, se on vain osoitus siitä, että valppaana on oltu ennenkin. Tosin ilman varsinaista tulosta. Sekö on meidän kohtalomme tänäänkin? Jäitkö miettimään mitä se Murole nyt taas yritti sanoa? Se on hyvä. Se oli tarkoituskin.