Kotimaan matkailu on noussut suosituksi harrastukseksi
nyt koronan estäessä tehokkaasti aurinkorannoilla lekottelun ja muutenkin
lämmönetsinnän. Onko turismi muuten pääosin lämmönetsintää? Luulisi että meidän
saunamaassamme lämpöä saa riittävästi, eikä ihoa tarvitse mennä polttamaan
etelän sannoille. Vai onko se väri, jota etsimme? Haluammeko näyttää
etelänmaalaiselta? Emmehän yleensä kovin paljon tykkää näistä paljon puhutuista
mutakuonoista. Eriasia kuitenkin näyttää olevan, jos oma kuono mutaantuu. Sitä ei yleensä tapahdu kotimaan matkailussa.
Nyt juuri kuulin matkailuun perehtyneen professorin puhuneen ihmisen ikävästä
vieraan paikan luo. Ehkä tosi juttu, tuollainen ikävä. Siis se on juuri paikka
ja ehkä ilmasto, ei niinkään vieraan paikan ihminen.
Toukokuussa 2020 kansainväliset matkailuasiantuntijat
arvioivat matkailun tilannetta. Sitä
arvioitiin kotimaan matkailun ja kansainvälisen matkailun osalta erikseen. 39 % asiantuntijoista arvioi kansainvälisen
matkailun alkavan elpyä vasta vuonna 2021, 34 % uskoi elpymisen alkavan jo
vuoden 2020 lopulla. Kotimaan matkailun uskottiin elpyvän nopeammin. 45 % uskoi
sen alkavan elpyä jo alkusyksystä. Kansainvälisten turistimatkojen määrä on
kasvanut viimeisen 20 vuoden aikana noin 5 % vuodessa. Ainoat negatiivisen
kasvun vuodet aiheuttivat SARS epidemia vuonna 2003 ja lama 2008. Viime vuonna
maailman turistijärjestön pääsihteeri hehkutti turismin olevan parhaiten
maailman kriisejä kestävä elinkeinomuoto. Hän ei osannut arvata pandemian
tuhoisia vaikutuksia juuri tämän tyyppisellä alalla. Vuoden 2020 toteutunut ja
ennustettu turistimatkojen romahdus tulee olemaan kansainvälisten skenaarioiden
mukaan miinusta 58-78 %. Määrällisesti arvioivat tämän tarkoittavan vuonna 2019
toteutuneen 1,5 miljardin saapumisen supistuvan 0,6-0,3 miljardiin reissuun.
Vuonna 2020 ensimmäisellä vuosineljänneksellä todellinen pudotus oli 67 milj.
turistisaapumista ja sen laskettiin merkitsevän 80 miljardin euron menetyksiä
vientituloissa. Tämä tarkoittaa yhtä saapumista kohti hieman päälle tonnin euroissa.
Tässä laskelmassa ovat mukana lennot, majoitus ja kulutus matkakohteessa.
Matkailuihmiset sanovat pandemian yllättäneen maailman.
Totta, mutta eikö sellaisen mahdollisuudesta todellakaan ollut mitään
kriisiskenaarioita? No, ei. Sellaiset ikävät skenaariot kun eivät kuulu osaksi
tulevaisuuden suunnittelua. Matkailu sanoo olevansa ensimmäinen kärsijä.
Akuuttia vaihetta on autettu. Mutta toipumista ei voi tapahtua avustuksilla, se
voi tapahtua vain liiketoiminnan kannattavuuden avulla. Kuluttaja eli asiakas
tule olemaan avainasemassa matkailu- ja ravintolapalvelujen elpymisessä.
Puhuvat viisaat exit-strategioista. Puhuvat yllättävän paljon matkustajien
peloista terveyden suhteen. Ihmettelevät milloin asiakkaat heräävät koomasta. Kukaan
ei tiedä miten valtiot tulevat toimimaan. Jopa palvelumuotoilu uudessa
terveystilanteessa on nostettu avainasemaan. Niinpä varmaan onkin. Onkohan
meidän firmassamme jo huomattu tuo bisnesidea? Asiantuntijat sanovat että
sitten kun rokotus on keksitty ja pöly laskeutunut, sitten nähdään. Sitä ennen
vain ihmetellään maailmaa, jonne putoamme. Rakennemuutoksia odotetaan. Puhuvat
jopa virtuaalisesta matkailusta. Liikematkailun arvelevat vähenevän. Kaikki on
perustettava uudestaan ja katsottava itse kunkin paikka maailmassa. Kotimaan
kysyntä asettuu avainasemaan markkinoiden avaamisen vaiheessa. Muuten
matkailuasiantuntijatkin näyttävät puhuvan sotakassasta, kun ministerit panevat
kovia piippuun etulinjassa. Kovin menevät puheet sotaisiksi, vaikka
kysymyksillä ei ole mitään yhteyttä. Suomessa on koronaan kuollut runsas 300
henkeä. Talvisodan kolmessa kuukaudessa vainajia tuli 27000 henkeä ja
haavoittuneita yli 40000.
Kotimainen
vapaa-ajan matkailukysyntä ennen koronaa vuonna 2019 oli noin 8,7 mrd. euroa,
ulkomainen matkailukysyntä 5,0 mrd. euroa ja suomalaisten ulkomaanmatkailun
kotimaan kysyntä 2,4 mrd. euroa. Tuossa viimeksi mainitussa luvussa taitaa olla
mukana myös bisnesmatkat. Nyt koronan iskettyä romahdus on tuntuva. Vuonna 2020
aiempi normi 16 miljardia romahtaa 5 miljardiin. Kauanko elpyminen kestää?
Arvoitus. Palaanko se vanhaan? Arvoitus. Mitä käy 60000 työpaikalle? Arvoitus.
Saksa,
Britannia ja Norja ovat matkailun suhteen vahvasti miinuksella. Miinusmaihin
kuuluu Suomikin, sillä matkailutuloja saatiin noin 3 mrd. edestä, kun suomalaiset
polttavat rahaa matkailuun noin 5 mrd. ulkomailla, saldoksi jää 2 miljardia.
Tilastokeskuksen yliaktuaari Johannes Kolu pohtii blogissaan matkailun
romahduksen vaikutuksia. Hän sanoo blogissaan mm. näin: ”Matkailun
vähenemisellä on laajat taloudelliset vaikutukset myös Suomessa. Matkailusta
elävät yritykset ovat tiukoilla. Matkailutoimialoilla työskenteli 142 100
henkeä vuonna 2018. Matkailutulojen romahdus näkyy myös koko talouden tasolla.
Matkailutilinpidon mukaan matkailu aikaansaa 2,7 prosenttia Suomen bkt:sta.
Arvonlisällä mitattuna matkailu on samansuuruinen esimerkiksi metsäteollisuuden
kanssa. Matkustustaseella on merkittävä vaikutus Suomen vaihtotaseeseen.
Vuonna 2019 vaihtotase oli 1,8 miljardia alijäämäinen. Jos matkustustase olisi
ollut tasapainossa ja muut erät pysyneet samoina, vaihtotase olisi ollut hieman
plussalla. Ulkomaan matkailun vähenemisellä on myös positiivinen vaikutus
kotimaiseen kysyntään. Jos ulkomaan matkailu vähentyy pidemmäksi aikaa, menee
iso osa matkailuun kulutetusta rahasta kotimaisten hyödykkeiden kulutukseen,
kuten kotimaan matkailuun. Tämä voisi auttaa myös Suomen taloutta toipumaan
koronaviruksen taloudellisista vaikutuksista.”
Suomi oli vuonna 2018 EU maista se maa jossa tehtiin
eniten turistimatkoja asukaslukuun nähden. Yli 15-vuotiaista suomalaisista 91 %
teki ainakin yhden turistimatkan vuoden aikana. EU:n keskiarvo oli 64 %.
Suomalaisten matkoista 75 % suuntautui kotimaahan ja loput ulkomaille. Kaikissa
EU 27 maissa keskimäärin kotimaahan suuntautuvien turistimatkojen osuus oli 70
%. Suomalaiset viettivät ulkomailla 12 yötä yli 15 vuotiasta kohti vuonna 2018.
Suomalaisten matkailu on korkealla tasolla. Suomi oli EU 27 maista
seitsemännellä sijalla. Viro oli muuten Suomen jälkeen kahdeksantena.
Luxembourg ja Ruotsi olivat kärkimaita. Yli 15-vuotiaat suomalaiset tekivät
vuonna 2018 EU:n tilaston mukaan 10 miljoonaa turistimatkaa ulkomaille.
Nyt kotimaan matkalle
Olisiko niin että tarpeellinen tilastopohja on nyt luotu
tämän blogin varsinaiselle sanomalle? Sanoma on kotimaan matkailu. Oikeastaan aika yllättävää miten kotimaan
matkailu on noussut parrasvaloihin nykyisessä tilanteessa. Miten niin
yllättävää? No, siksi ettei kotimaan matkailua niinkään tule ajateltua
kiinnostavana matkailuna. Sitähän suomalaiset sahaavat valtateitään miljoonia
kilometrejä vuodessa kesämökin ja kotipaikan väliä. Mutta että suunnitellusti
ja tietoisesti kotimaan matkailua. Jos olisi karavaanari sitä olisi saattanut
ajatella, mutta kun ei. Nyt on ajateltava. Tai juurihan me teimme pitkästä
aikaa tällaisen matkan. Se oli eräänlainen testi. Se oli leffakerhon matka
Karhulaan ja Kotkaan. Kotkassa kävin ensimmäistä kertaa elämässäni. Karhulan
kanjonin kyllä tunsin. Olin ajanut kanjonia pitkin ja ajatellut TVH:n
insinöörikollegoja, jotka 1960-luvulla saivat tämän ihmeen aikaiseksi.
Kaikki sai alkunsa, kun ystävämme Marja Rosenberg keksi kutsua leffakerhon retkelle kotikaupunkiinsa
Karhulaan. Tai kauppala se taisi aikoinaan olla, ennen pakkoliitosta Kotkan
saarikaupunkiin. Karhula on Marjan koulukaupunki ja kotikaupunki ja sellaisena
ilmeisen rakas, jopa ylpeänä esiteltäväksi.
Karhulan tori
Ensimmäinen
kohteemme oli Karhulan tori. Aivan mieletön paikka. Väkeä oli torin täydeltä.
Koronakauden turvaväleistä ei ollut tietoakaan. Tori sijaitsee Karhulan
kuuluisan tiekanjonin äärellä. Paikassa joka oli tuhoon tuomittu kanjonin
syntyhetkellä. Tai olihan silloin ajatuksissa kanjonin kattaminen.
Asemakaavalainsäädäntö ei tosin tuntenut mahdollisuutta rakentaa yleisen tien
päälle taloja. Tällainen kehitysvaihe syntyi vasta Hämeenlinnan kannen toteutuessa.
Nyt ainakin tuo tori toimi täysillä. Leffakerholaiset eivät muistaneet
tällaista tori-iloa nähneensä muualla Suomessa – jos ulkomaillakaan. Tai
dementiako vaivaa? Tuomio osoittautui suorastaan vääräksi. Eläväinen paikka
todisti sen.
Karhulan lasitehtaat
Meidän kesäretkemme
ensimmäiseksi teollisuuskohteeksi oli ohjelmoitu Karhulan lasitehtaan
ympäristö. Itse tehdasta ei enää ole. Paikalla on kuitenkin elinvoimaisen
tuntuinen teollisuuspuisto. Teollisuushistoria kauppoineen ja
omistajanvaihdoksineen on niin sekavaa hommaa, ettei siitä pysty järkevästi
kirjaa pitämään. William Ruuth kuitenkin tehtaan perusti 1880-luvulla ja me
kävelimme hänen nimikkokadullaan. Katu on todella tunnelmallinen, kadun
varrella työläisasunnot ja takapihalla varastot ja makit. Kadun poikkikatu on
Antti Ahlströminkatu. Antti pani pystyyn Ahlströmien teollisuuskonsernin, hän
osti Karhulan tehtaan ennen vuosisadan vaihdetta. Tehdas aloitti toimintansa
talouslasin tuottajana jo Ruuthin aikaan. Pian ryhdyttiin tekemään ikkunalasia.
Lasia vietiin paljon Pietarin markkinoille.
Jokainen vanhempi suomalainen muistaa Karhulan lasipurkit.
Ja jos ei niitä purkkeja sinänsä niin ainakin tuon komean karhu-merkin. Sotien
jälkeen Ahlström taisi olla Suomen suurin yritysrypäs. Silloin toimitusjohtaja
oli Harry Gullichsen. Jo ennen sotia oli yhdessä Iittalan tehtaan kanssa
aloitettu menestyksekäs taidelasin valmistus. Aino Aallon lasituotteet saivat
Milanon triennaaleissa kultamitalin vuonna 1932. Alvar Aallon Savoy-maljakot
valmistuivat Karhulan lasitehtaalla 1936. Tapio Wirkkala oli yksi Karhulan
suunnittelijoita Timo Sarpanevan ohella. Taidelasin kultakausi kuoli yhdessä
suomalaisen designmenestyksen kuoleman myötä ja Karhulan tehdas ryhtyi
kaljapullojen valmistajaksi. Sekin toiminta päättyi amerikkalaisen ostajan
lopetettua homman kannattamattomana. Se on kummallista, ettei kaljapulloja
kannata valmistaa. Kaljaa juodaan Suomessa 400 milj. litraa vuodessa. Sehän on
lähes 90 litraa yli 15-vuotiasta suomalaista kohti, eli 200 pulloa vuodessa yli
15-vuotiasta asukasta kohti. Kaljana muuten menee puolet kaikesta alkoholista. Hohhoijaa!
Eihän olutta enää paljoakaan pullosta juoda, taitaa alumiinitölkki rapsahtaa.
Pullojen tuotanto loppui silloin, niin kuin sanomalehtipaperin tuotanto uhkaa
loppua nyt.
Pytingit ja Alvarin
liikekulma
1890-luvulla
rakennetut paanuvuoratut työväenkasarmit eli pytingit liittyivät matkanjohtajan
perhehistoriaan. Marjan isoisä oli asunut yhdessä näistä. Nyt tulee pieni
anekdootti. 1980-luvulla talot olivat purkutuomion partaalla. Marja oli
epätoivoinen. Hän toimi silloin Espoon joukkoliikennetoimistossa. Hannu
Penttilä oli Espoon kaupunginhallituksen puheenjohtaja ja ympäristöministeriön
yli-insinööri. Marjan toiveena oli Karhulan talojen pelastuminen. Hannu taas
toivoi parempaa joukkoliikennettä alueelleen. Löysivät toisensa. Marja
kehitteli joukkoliikennettä Espoossa ja Hannu pelasti paanutaloja Karhulassa.
Oliko paha? Ne pelastuivat meidän iloksemme. Paanutaloista kivenheiton päässä
on kaksi Alvar Aallon suunnittelemaa liike/asuintaloa. Jotenkin sympaattinen
kadunkulma.
Sunila
Kotkan ja Karhulan arkkitehtuurikeskustelu
suuntautuu vahvasti Sunilan sellutehtaaseen ja Sunilan asuntoalueisiin. Niissä
toimi arkkitehtina Alvar Aalto. Meillä
oli oppaana asuntoalueisiin tutustuttaessa arkkitehti Rurik Wasastjerna. Hän on ansioitunut arkkitehtuurin
tietokirjailija, saanut Kaakkois-Suomen taidepalkinnon 2015 sekä Vuoden
museojulkaisu -palkinnon 2016. Julkaisu oli nimeltään: ”Kolme tehdasta, yksi
kunta – Kuusankosken kaavoitus- ja rakennusperintö 1850–1959”. Vuonna 2011 hän
julkaisi teoksen nimeltään ”Muutakin kuin rautatieristeys”, se palkittiin
vuoden parhaana taidekirjana. Rurik Wasastjerna on asunut Sunilassa parikymmentä
vuotta ja osallistunut alueen suunnitteluun, kehittämiseen ja ylläpitoon. Hän
ei ole kovin toivorikas. On sitä mieltä,
että vain Sunilan saaminen maailmanperintökohteeksi voi turvata alueen.
Suomessa on neljä rakentamiseen liittyvää maailmanperintökohdetta. Suomenlinna
ja Vanha Rauma nimettiin maailmanperintöluetteloon vuonna 1991. Petäjäveden
vanha kirkko hyväksyttiin maailmanperintökohteeksi vuonna 1994. Verlan puuhiomo
ja pahvitehdas liitettiin luetteloon 1996. Suomen osalta luettelossa ovat vielä
Sammallahdenmäen hautaröykkiöalue Raumalla 1999, Struven 1800-luvun alun
kolmiomittauspisteet 2005 sekä Merenkurkun saaristo 2005. Sunila sopisi mielestäni
erinomaisella tavalla maailmanperintökohteeksi. On vain toivotettava sitkeyttä
hankkeen ajajille. Tarkoituksena onkin saada useampia kohteita Aallon töistä tälle
listalle. Maailmanperintökohteita oli vuonna 2019 nimetty 167 maassa 1121
kappaletta. Listalla esiintyvät tunnetut arkkitehtisuuruudet, heidän joukkoonsa
Alvarimme sopii itseoikeutetusti.
Olen muuten kirjoitellut pari blogia Alvar
Aallon töistä. Tai oikeastaan enemmänkin, sillä pääsinhän hänen avustajakseen Töölönlahden
”miljöösuunnitelmaan” vuonna 1971. Siitähän olen tietysti juttua vääntänyt
enemmänkin. Tässä malliksi:
Sellutehdas toimii
Sunilan
sulfaattisellutehdas perustettiin vuonna 1936. Ahlströmin johto palkkasi Alvar
Aallon tehtaan arkkitehtisuunnittelijaksi. Aalto oli siinä vaiheessa hankkinut
kannuksensa toteuttamalla Turun Sanomien toimitalon, joka valmistui vuonna
1930, Paimion parantolan, joka valmistui vuonna 1933 sekä Viipurin kirjaston,
joka valmistui vuonna 1935. Tehdas rakennettiin pääosin vuosina 1936-1938.
Aalto oli mukana tehtaan laajennusten suunnittelijana 50-luvulle saakka. Aallon
Noormarkkuun suunnittelema Villa Mairea, Harry ja Maire Gullichsenin asunto,
valmistui Sunilan ensimmäisten vaiheiden jo toteuduttua vuonna 1939. Tehtaan
suunnitteluun liittyy eräs mielipide, joka kiinnostaa. Olin 60-luvulla
tekemässä Valkeakosken yleiskaavaa arkkitehti Heimo Kautosen kanssa.
Rakennustoimikunnassa oli Yhtyneiden Paperitehtaiden edustajana tehtaiden
rakennuspäällikkö Martti Tiitola. Hän muisteli Sunilan aikoja. Piti Alvar
Aaltoa teollisuussuunnittelun huippuarkkitehtina. Aalto oli kehottanut
insinöörejä piirtämään koneet parhaaseen järjestykseen ja lupasi sitten piirtää
niille kuoret. Tehtaan ja asuntoalueen toteutuksessa olivat Gullichsenin ja
Aallon ohella vahvasti mukana hankkeen vetäjänä Lauri Kanto ja teknisenä
johtajana Aulis Kairamo.
Sunilan asuntoalue
Sunilan asuntoalue
valmistui vaiheittain. Ensimmäiset talot tulivat asumiskuntoon vuonna 1937.
Ensimmäisinä valmistuivat toimitusjohtaja Lauri Kannon asuma Kantola sekä johtavien
virkailijoiden ja työnjohtajien rivitalot Rantala ja Mäkelä sekä työväen pienkerrostalot
Mäntylä ja Honkala. Vuonna 1939 valmistui viisi rivi- ja kerrostaloa,
lämpökeskus sekä muutama tehdasvalmisteinen pientalo Ahlströmin tuotantoa.
Talot edustivat aikanaan uusinta uutta. Lämmin vesi, sisävessa, yhteissaunat ja
pesutuvat. Tehtaan työläisille muutos oli suuri. Asunnot olivat pääosin pieniä
kaksioita, keittokomerot ajoivat keittiön asiaa. Nyt asuntojen kauppaaminen
tuottaa vaikeuksia. Hinnat ovat alhaalla. Kuvassa näkyvä kolmikerroksinen
terassitalo edustaa Aallon työväenasuntosuunnittelun huippua. Alakerran
yksiöillä on oma pieni etupihatasanteensa, keskikerroksen ja kolmannen
kerroksen kaksioilla sisäänkäynnit ovat mäen puolelta. Kakkoskerroksen
asunnoilla on kunnollinen terassi, yläkerran asukkailla pitkä parveke.
Katselin tilastoja tällä hetkellä myynnissä
olevista Sunilan asunnoista. Keskihinta pyörii viidensadan euron tasolla
neliöltä. Asukaskannasta myös valitellaan. On kuulemma liikaa spurguväkeä. Ja
liikaa sijoittajien vuokra-asuntoja. Ongelma ei ole helposti ratkaistava.
Päältä ja pihalta katsottuna kaikki näyttää hyvältä. Ristiriita.
Mäntylässä ja
Honkalassa on 45 m2 kaksioita ja 30 m2 yksiöitä. Talot valmistuivat 1939. Vuosina
2002–2003 taloihin tehtiin mittava LVIS-saneeraus, jonka yhteydessä asuntoihin
on rakennettu ajanmukaiset kylpyhuoneet vanhojen wc-tilojen paikalle. Alemmassa
kuvassa näkyy kaksi savupiippua. Hoikempi on tehtaan piippu. Sitä on kyllä jouduttu
alkuperäisestä mitastaan hieman katkaisemaan. Toinen piippu on asuntoalueen
vanhan lämpökeskuksen kylmillään oleva piippu. Se rapistuu. Olisi saatava rahaa
korjaustöihin. Mistä?
Matka päättyi Kotkansaarelle
Meidän matkamme sisälsi vielä paljon muuta mukavaa.
Teimme kumiveneellä retken Kymijoen itäiseltä haaralta eli Korkeakoskenhaaralta
Sunilan tehtaan ja Hietasen sataman välistä Kotkansaaren pohjoispuolitse
Merimuseon ohittaen Kymijoen varsinaiselle suistoalueelle Keisarinsatamaan. Ehkä
veneessä oli jossain kätkössä pelastusliivit, mutta meidän iloinen
ikäihmisporukkamme ei tuntunut sellaisista ylellisyysvälineistä huolta
kantavan. Sen sijaan saimme kuulla Mika Huusarin iloista merihenkistä
haitarinsoittoa. Mika on jazzhanuristien ykkönen. Kotka on merikaupunki,
satamakaupunki ja teollisuuskaupunki ja mikä ettei, sijaitseehan kaupunki
saaressa. Karhulalaiset tuntuvat kutsuvan kotkalaisia saarelaisiksi. Otetaan se
nyt kehuna. Ei muistella vanhoja, kuten Karhulan kauppalan ja Kymen kunnan
pakkoliitosta Kotkan kaupunkiin vuonna 1977. Minun elämässäni saapuminen
Kotkansaarelle oli ensimmäinen kerta. Kaupunki vaikutti erittäin miellyttävältä.
Mittakaava keskustassa oli hyvä. Tuntui siltä kuin olisi ollut ulkomailla - positiivisessa
mielessä. Niin ja vielä tuo mahtava veistostaiteen kavalkadi Keskuskadulla. Kaupunginpuutarhuri
Heikki Laaksonen on tehnyt loistavaa työtä. Mukana on ollut monia muitakin. Uskomatonta.
Onnittelut.
Tässä merenkäyntiä.
Tehdas ohitettiin komeasti Hietasen sataman puolelta. Toiselta puolelta
tehdasta voi katsella insinöörien saunalta. Tehtaan putkihässäkät hämmensivät
ja ihastuttivat. Joku leffakerholaisista, olikohan se Ottman, totesi
puunjalostusinsinöörin olevan liikenneinsinööriä viisaampi, tämä hyväksyttiin,
vaikka pääosa kerholaisista onkin liikennehässäköiden kanssa elämänsä
työskennellyt. Toinen vastaava huomio tapahtui ohittaessamme kesäsatamassa
olevat kaksi monitoimijäänsärkijää. Mahtavia otuksia. Laivainsinööritkin
pääsivät ylempään kategoriaan. Pian alitimme sillan. Siltainsinöörit jäivät
liikenneinsinöörien kanssa samalle tasolle. Taustalla siintää Merikeskus Wellamo. Loistava pytinki.
Kotkan poikii ilman
siipii
Minne seuraavaksi –
kotimaan matkailu kiehtoo
Leffakerhon kesäretki ja Karhula-Kotkaan tutustuminen oli
aivan mainio juttu. Päätteenä oli vierailu
Merimuseoon. Oivallisen opastuksen höystämänä tutustuimme Karhulan ja Iittalan
kansainvälistä mainetta saavuttaneeseen lasituotantoon ja lopuksi katsoimme
Ruotsinsalmen meritaistelun kulkua rajulla tavalla esittäneen animaation. Minulle
ja Liisalle ja tietääkseni koko leffakerholle kotimaan matkailu oli saavuttanut
merkittävän kulminaation. Tästä aiotaan jatkaa. Eräs asia vain Marjan
ansiokkaasti johtamalla retkellä unohtui. Se oli leffan katsominen. Nyt on
suunnitteilla matka Pietarsaareen - ensi keväänä. Ottaakohan ystävämme Roger
meidät vastaan? Ottaa tietysti. Ohjelmassa tulee olemaan elokuvaa, jatsia ja
kaupunkihistoriaa. Se on ainakin toiveissamme.
Pena,
VastaaPoistakiitos mukavasta Karhulan-Kotkan reissun kuvauksesta. Yhden virheen kuitenkin haluaisin korjata, en Kotkasta vaan valtateiden kattamisesta.
Kirjoitat Karhulan torista... "ajatuksissa kanjonin kattaminen. Asemakaavalainsäädäntö ei tosin tuntenut mahdollisuutta rakentaa yleisen tien päälle taloja. Tällainen kehitysvaihe syntyi vasta Hämeenlinnan kannen toteutuessa."
Suomen ensimmäinen kansi valtatien päälle tehtiin Rovaniemelle, monta vuotta ennen Hämeenlinnaa. Paikalliset toimijat vain eivät silloin saaneet samalla tavalla julkisuutta kuin sittemmin Hämeenlinnan valtakunnalliset. Alalle jäi yleinen käsitys, että Hämeenlinna oli tässä lajissa ensimmäinen. Hauska episodi oli, kun taannoin Visannin Matin kanssa väännettiin asiasta viinilasin ääressä tosissaan. Piti lähettää Matille perästäpäin kuva, jotta hän uskoi. Ks. esim. Google Earth > Kauppakeskus Revontuli. Siellä se on ollut joitakin vuosia ennen 2010, en muista tarkkaan mistä lähtien.
Tein Rovaniemen keskustaan osayleiskaavan noin 10 vuotta sitten. Kauppakeskus Revontuli oli jo silloin valmis ja käytössä. Kovin kummoista arkkitehtuuria se ei mielestäni edusta, ja tien molemmin puolin kiinteistöjä omistaneet kilpailevat kauppiaat yrittivät rakennusvaiheessa sisätiloissa vaikeuttaa asiakkaiden siirtymistä kilpailijan puolelle. Sokkeloisia käytäviä tuli, mutta pääseehän sieltä, kun reitin tietää.
Mutta siis Rovaniemi oli tässä lajissa Suomen ensimmäinen. Toimiva liittymä moottoritieltä keskuksen P-tiloihinkin on saman kannen alla.
t. Tuomo S.
Hyvä että oikaisit. Pirjo Nikkilä teki aikoinaan diplomityön Hämeenlinnan moottoritiekannesta. Silloin aika ei ollut kypsä. Moottoritie itsessään valmistui vuonna 1964.
PoistaKiitos Pena hauskasta matkakertomuksestasi. Iloiseen Itä-Suomeen jäi vielä paljon nähtävää – siellä kannattaa käydä toistekin. Jutustasi tuli mieleen kasku, jonka kuulin aikoinaan saunaillassa kuusankoskelaisilta kuntapäättäjiltä. Kertoivat, että kuntaliitoksissa vaikeimpia asioita on yhdistetyn kunnan tuleva nimi. Karhulan ja Kotkan kohdalla asia kuitenkin ratkesi sopuisasti. Suuremmasta Kotkasta otettiin kolme ensimmäistä kirjainta ja pienemmästä Karhulasta kaksi. Iso L
VastaaPoista