Seniorit ja kolmas ikä

Sattuipa mukavasti. Juuri edellisessä blogissani olin kertonut Säätytalon päätykolmion veistoksesta ja nyt olinkin itse menossa tuohon taloon. Itse asiassa odotin innokkaasti tarjolla olevaa tilaisuutta. Oli kysymyksessä Rakennusinsinööriliiton Senioreiden 45-vuotisjuhla. Nykyisen hallituksen hallitusneuvotteluja ei pidetty Säätytalossa. Lehdistölähteiden mukaan silloinen pääministerikandidaatti oli sanonut tällä rakennuksella olevan huonon karman. Hän viittasi Kataisen ja Urpilaisen neuvottelurumbaan. Seniorit ovat kuitenkin rohkeaa porukkaa. He eivät kokouspaikan karmaa pelkää. Seniorit ovat rohkeuden lisäksi hämmästyttävän puuhakas porukka.  Pöhinää riittää. (Huom. muotisana). On kulttuuria, on asiaesitelmiä, on ekskursioita, on ulkomaanmatkoja ja vielä erilaisia tapaamisia paikassa jos toisessakin. Mutta tärkeintä ovat nuo ihmiset, valtaisa joukko. lähes tuhat jäsentä, vanhoja kavereita, tuttuja ja tuntemattomia, naisia ja miehiä - jotka rakensivat Suomea. Luennoitsijana toiminut ministeri Raimo Sailas – seniori hänkin, kyllä kysyi ja ihmetteli, että mistä ne hometalot tulivat? Tekö ne teitte? Väki hörähti.

Rakennusinsinöörit ovat usein kokoontuneet Säätytalolla. Mutta Liisalle tämä oli ensivisiitti. Se maksoi vaivan. Luentojen aikana oli kiva tuijotella katossa liihottavia enkeleitä. Ne ovat koristemaalari Salomo Wuorion ja hänen apulaisensa C. Ehrlingin maalaamia. Maalaukset ja koko talo entisöitiin arkkitehtiprofessori Ville Helanderin suunnittelemana. Työ valmistui vuonna 1993.  Niin talohan rakennettiin alkuaan vuonna 1890. Arkkitehtina oli Gustav Nyström, voitettuaan arkkitehtikilpailun. Talo suunniteltiin aatelittomia säätyjä; papistoa, porvaristoa ja talonpoikia varten. Me kokoonnuimme tilaisuuden aluksi ja sitten lopuksi porvariston salissa. Luennot kuuntelimme talonpoikien salissa.

Tumma puku

Kutsussa määriteltiin asuksi tumma puku. Pukeutuminen on nyky-yhteiskunnassa tullut vapaaksi ympäristötaiteeksi. Smokki, saketti ja frakki eivät taida nykypäivänä edes kuulua jokaisen insinöörin vaatevarastoon. Minun ei ainakaan. Aikaisemmin sakettia on pidetty päiväjuhlissa ennen kello kahdeksaatoista. Smokkia on ollut tapana käyttää iltakuuden jälkeen. Nyt oli sitten juhla, joka alkoi ennen kuutta ja päättyi yhdeksältä. Probleema oli kuitenkin vältetty, sillä kutsussa edellytettiin tummaa pukua.  Oikein päätin selvittää itselleni mitä se tarkoittaa. Näin jälkeenpäin huomaan pukeutumiseni olleen monelta osin aivan pielessä.  Solmion olisi pitänyt olla harmaa ja nimenomaan silkkiä ja solmun ehdottomasti englantilainen, urheilukelloa ei olisi saanut olla ranteessa, kenkien olisi tullut olla oxford-tyyliä ja taskunenäliinan olisi pitänyt olla pellavaa. Kotona Liisankin piti oikein netistä katsoa mikä on naisen pukukoodi silloin kun miehellä on tumma puku. Vaikea juttu!. Siitä miehen puvusta se sitten määräytyy naisen vaatetus. Juhlaväki osoittautui sitten hyvin kauniisti pukeutuneeksi, eikä minullekaan tullut kukaan huomauttamaan pukeutumiskoodin rikkomisesta, vaikka olinkin totaalisesti väärin pukeutunut – violetti paita ilman solmiota - hyi!

Ainoat frakkipukuiset herrat juhlissa edustivat Polyteknikkojen kuoroa. Heidän esiintymisensä oli korkeinta luokkaa. Siinä oli vanhaa teekkariaikojen iloa ja tunnelmallista hehkua. Hienoa!

Kolmas ikä, me olemme he

Niin sitten saavuimme juhlapaikalle. Minun sisääntuloani juhlisti nuori kohtelias mies viehättävän daaminsa kanssa. Hän jäi pitämään ovea auki meikäläisen konkatessa keppinsä kanssa ylös Säätytalon kaiteettomia portaita. Kohtelias mies osoittautui myöhemmin yhdeksi juhlapuhujaksi. Hänen nimensä on Matti Sivunen. Palataan hänen juttuunsa. Juhla alkoi. Ensimmäinen puhuja selvisi urakastaan loistavasti. Hän oli Senioreiden puheenjohtaja Pertti Sandberg. Hän iski naulan kantaan kun käytti sanaa ”kolmas ikä”. Tuo sana kiinnostaa minua. RIL Seniorit ovat varsin tyypillisesti juuri kolmannen iän ihmisiä. Harmaat pantterit, ”kolmannen elämän” tai ”kolmannen iän” ihmiset muuttavat opiskelua, muuttavat viihdettä, muuttavat työntekoa ja muuttavat kulttuuria. He muuttavat maailmaa. Me olemme he.

Tilasto vuodelta 2014 kertoo että meidän maamme on maailman ikätilaston kärkipäätä. Voisimme siis olla myös kärkimaana kehittämässä ”kolmannen iän” elämänfilosofiaa ja toimintamalleja. No, sitähän me juuri omalta osaltamme yritämme kun Säätytalolla istumme. Riittääkö se?

Siili vai kettu?

Varsinaisena key-note esitelmöitsijänä meillä oli Raimo Sailas. Hän on tunnettu leikkaaja. Kertoi nuoruudessaan yrittäneensä leikata rakentamisen ylikuumentumisen aikaan Raaden hampaan. Siitä oli tullut sellainen satikuti, ettei tullut toista kertaa mentyä Uolevi Raaden suuhun, mieluummin vaikka suden suuhun, arvelen. Sailas esitteli kansantaloustieteilijöiden tuttuja kippuroita. Niitä olisi riittänyt hyvinkin parin tunnin esitelmään, joten yli piti hyppiä – hyvin se sittenkin onnistui. Kysyipä sitten esitelmän jälkeen Matti Sihto, tietotekniikkaguru, Suomen vientikaupan tämän hetkistä kilohintatasetta. Viittasi vanhojen aikojen 4 markan Suomeen. Tahtoi sanoa ekonomistien indikaattoreista epäilyksensä. Sailas sanoi ei tietävänsä nykyviennin kilohintaa. Tulipa silloin mieleen Arkhilokhos’in kreikkalainen taru siilistä ja ketusta: ”Kettu tietää montaa asiaa, mutta siili vain yhden ison asian”. Vaikutti siltä, että arvostettu puhujamme on ilmeinen siili. Joku on arvellut muita siilejä olevan mm. Platon, Dante, Dostojevski ja Proust. Hyvässä seurassa olisi Sailas. Muuten taidan itsekin olla siili. Mutta nykyisessä taloustilanteessa olisikin ehkä tarpeen saada kettuja kehiin. Kettuja olisi viisaiden mukaan mm. Aristoteles, Shakespeare, Goethe ja Joyce. Jotenkin minusta tuntuu että pääministerimme Juha Sipilä on ilmetty kettu. Ulkoministerimme Timo Soini taitaa hänkin olla varma kettu – oppii koko ajan lisää.

Usko tulevaisuuteen – ihmisen tahto

Seuraavaksi lavalle astui ihminen, joka todella uskoi asiaansa.  Nykyisessä tilanteessa suorastaan kaipaa sellaisia ihmisiä. Tilastot eivät tätä maata nosta. Sen nostavat vain ihmiset. Samalla tavoin kuin huonot ennusteet toteuttavat itsensä, niin myös surkeat puheet vievät asioita mukanaan. Eräs asia mikä voi meitä auttaa on se, että olemme iloisia kun teemme työtämme. Ennen kuin lopullisesti ryhdyn kehumaan Tampereen pormestaria, haluan vielä muistuttaa tälle kolmannen iän porukalle mitä sanoi Salomon, temppelien rakentaja, kaupunkien rakentaja, ihmisten talojen rakentaja. Hän sanoi: "Perkeleellä on tieto ihmisen hengestä, lähteekö se ylöspäin vain putoaako se maahan, siis minä näen, ettei mikään ylitä sitä, että ihminen iloitsee työstään, sillä tämä on hänen osuutensa. Kukaan ei pysty saattamaan häntä takaisin näkemään sitä mitä sen jälkeen on tapahtunut. Eli siitä jää se, että olimme iloisia kun teimme työtä.”

Niin, työstään iloitseva henkilö Anna-Kaisa Ikonen antoi meille oppitunnin ihanalla tavalla. Hän huokui uskoa ja voimaa. Hän sanoi aikojen olevan vaikeita, mutta juuri siksi nyt on panostettava luovuuteen. Hän kertoi Tampereen monista hankkeista. Saatoinpa jopa tuntea omakohtaista ylpeyttä. Olinhan itsekin ollut viime vuosikymmenellä aktiivisesti mukana Tampereen pikaraitiotien ja Ratinan kauppakeskuksen suunnittelussa. Ja vielä, onhan Tampere isoisäni, isäni ja minunkin kaupunkini, tosin vain 1944 pommitusvuoden ajoilta.

Vilkaisepa blogiani: . http://penttimurole.blogspot.fi/2014/08/tammerkosken-kuohuja.html

Tampereen kaupungin pormestari Anna-Kaisa Ikonen on selvästi oikeassa paikassa puhumassa. Pormestari-ohjelmassa 2013-2016 hän sanoo meistä näin: ”Ikäihmiset ovat voimavara. Yhdessä eri toimijoiden kanssa edistetään aktiivista ja toimintakykyistä ikääntymistä. Onnellista ja toimintakykyistä ”kolmatta elämää” tuetaan oikea-aikaisilla palveluilla, osallisuudella, virkistystoiminnalla sekä esteettömällä kaupunkiympäristöllä.” Nämä asiat löytyvät täältä: http://www.tampere.fi/liitteet/a/6Djmt7sUW/pormestariohjelma.pdf

Pormestarin erityisenä ylpeyden aiheena oli rantaväylän tunnelin rakentamisen allianssimalli. Jos todella ne tiedot pitävät paikkansa mitä rakennuskustannuksista kerrotaan: nostan hattua! Minulla on aikamoinen tiedosto maailman moottoritietunneleiden kustannuksista. Tampereen tunneli on siinä tilastossa huipputuote. Tamperelaiset aikovat saada tunnelinsa 80 miljoonalla per kilometri. Tukholman rakenteilla oleva Norra Länken maksaa neljä kertaa enemmän. Jo pitkään toiminut Södra Länken maksoi sekin reilusti tuplat rantaväylän tunneliin verrattuna. No, on ruotsalaisilla pari kaistaakin enemmän mutta silti.

Anna-Kaisa Ikosella on tunnettuja rakentajageenejä. Se näkyi ja kuului tämän videon sanallisen esittelyn ylpeässä vauhdikkuudessa.

https://www.youtube.com/watch?v=htK7cQnV_2c

Juontaja oli ammattimiehiä

Esitys oli niin hieno ja vauhdikas, että olisi ollut tarpeen pieni toipumisaika. Sitä ei sallittu. Tilaisuuteen oli saatu omista joukoista lähes ammattimainen juontaja. Harry Lindström esitteli puhujat ansiokkaan monipuolisesti – harvinaista meikäläisissä tilaisuuksissa. Hän piti myös tiukkaa huolta aikataulusta ja niin etenimme viimeiseen puhujaan. Harry kertoi puhujan juuri väitelleen uudenlaisesta lähestymistavasta rakentamisen tai oliko se kiinteistöhuollon prosessiin. Väitös oli tapahtunut 9.10 Aalto-yliopiston insinööritieteiden korkeakoulussa, maankäyttötieteiden laitoksella. Tuore tohtori siis, vaikka ohjelmassa vielä puhuttiin diplomi-insinööristä. Onnea tohtorille! Aiheena oli: Asiakkaan rooli rakennusalan innovaatioprosesseissa ja -johtamisessa. 

Vauhtia veljet

Esitelmän pitäjäksi paljastui juuri se kohtelias nuori mies joka piti ovea vanhalle miehelle. Hänen nimensä on Matti Sivunen. Hän puhui murroksesta ja sanoi: ”Murrokset toteutuvat tavalla tai toisella, niiden hyödyntäjä voittaa”. Ei ollut ehkä aivan niin tärkeää mitä hän konkreettisesti sanoi. Tärkeämpää oli miten hän sen sanoi. Sanomisen tavassa oli paljon yhteistä Anna-Kaisa Ikosen tapaan sanoa. Jos nuoret puhuvat näin ja sitten tekevät, ei meillä vanhoilla tule olemaan huolta kestävyysvajeesta.

Mennäänpä nyt vielä hieman Matti Sivusen sanomisiin murroskohdista. Hän aloitti kysynnän muutoksista rakentamisen suhteen: toimistotila vähenee, markettien suhteen tapahtuu vallankumous, nettikauppa voittaa, kunnat kärvistelevät korjausveloissa, investoinnit putoavat, kyseenalaistetaan perinteisiä toimintamalleja, käyttöön perustuva laadunhallinta nousee arvoon ja hankkeiden riskiarviointi syvenee. Toisena pääkohtana hän puhui rakentamisen keskeisistä trendeistä: rakentamisen hyötyjä ja riskejä arvioidaan uusilla työkaluilla, virtuaalinen suunnittelu ja tietomallinnus parantavat elinkaaren aikaista käytettävyyttä, tuottavuus nousee esivalmistuksen ja robotiikan kautta, uudet materiaalit ja kierrätys kasvattavat resurssitehokkuutta, älykkäät komponentit ja palvelut astuvat kuvaan. Kolmantena murroskohtana hän näki julkisen puolen palvelullistumisen ja hankintojen kehittämisen: dynamiikka muuttuu kun julkiset toimijoista tulee palveluntuottajia, koulutus muuttuu, yliopistot pyrkivät kansainväliselle tasolle, kansainvälinen koulutus lisääntyy, tuottavuusvaje saattaisi ratketa yksin hankintoja tehostamalla, innovaation tukeminen ja kaupalliset mallit avainasemassa.

Ajan pensseli

Ja vielä lopuksi kunnianosoitus kaikkien aikojen tervaskannolle, Antero Kalliolle. Kun häneen törmäsin porvariston salin puolella huudahti hän iloisesti: ”Siinä tulee Kokemäen asemapäällikön pojan poika – menikö oikein?” Oikein se tietysti meni, olihan kysymyksessä Antero Kallio. Suomalaisen rakentamisen elävä ikoni. Sitten kertoi hän isoisästään, senaattorista joka aikanaan sai rautatien menemään Kokemäen kautta Huittisten sijaan. Tämän seminaarin muistot näyttävät pyyhkivän aikaa suurella pensselillä.

Valokierros Helsingissä

Julkinen valaistus on minua aina kiinnostanut ja joskus suututtanut. Kiinnostanut siksi että vuosien mittaan jouduimme niin vahvasti mukaan valaistussuunnitteluun ja suututtanut siksi että julkisten tilojen valaistuksesta on viime vuosina tullut suorastaan villiintynyttä ilottelua. Nyt pääsin mukaan oman firman iloisten tyttöjen masinoimalle iltakierrokselle. Nyt tutkittiin erityisesti muistomerkkien valaistusta. Kierros liittyi Helsingissä pidettyyn kansainväliseen valaistuskongressiin. Tai oli kongressiosanottajia varten suunniteltu, mutta nyt tarjottiin omille työkavereille. Oppaina toimivat Sirpa Laitinen, Mari Siikonen ja Pia Salmi, kaikki taiteen maistereita ja armoitettuja valodisainareita.

Tämä kierros sopii testatusti myös lapsiperheille. Illan hämärässä monumenttikierros on kuin pieni seikkailu. Kävelymatkan varrella on Helsingin palvelutarjontaa parhaasta päästä. Tutustuminen monumenttien ”tuoteselostukseen” ennen retkeä avaa tilaa mielikuvitukselle.

Toivomus: ei pilarikorostuksia!

Meidän oma kierroksemme alkoi keskeltä Senaatintoria. Siinä kokoonnuimme. Tutkimme Aleksanteri ll:n patsasta ja keskustelimme tulevasta torin yleisvalaistuksesta. Silloin säikähdin. Joku kertoi valaistuksen olevan suunnitteilla. Kerrotaan että suunnittelijalla on tarkoitus korostaa rakennusten pilareita. Ei, ei, ei! Ei mitään korostusta vain hillityn harmonista valoa. Tallinnassa, tai vaikkapa Pietarissa olen törmännyt karmeisiin pilastereita korostaviin valokeiloihin. Enkä vain Tallinnassa tai Pietarissa. Kaikkialla missä valaisinkauppiaat ovat päässeet tarjoamaan valoaparaateillaan elähdyttävän leimuavia pilarinkorostuksia. Niitä vihaan ja ajattelen Firenzen räystäiden alta julkisivuille hellästi valuvia valoverhoja. Hups! Kierros alkaa ja mietteet on paras unohtaa. Ensimmäisenä marssimme Säätytalolle.

Wikström voitti kilpailun, Bobrikov yritti se vesittää

Säätytalon päätykolmiossa on mahtavan eläväinen veistos. Nuori, vasta 29-vuotias Emil Wikström voitti päätykolmion veistoksesta järjestetyn kilpailun ehdotuksellaan ”Suomen kansan kehitys taistelun ja työn kautta ensimmäisille valtiopäivillensä saakka 1809”. Nimen byrokraattisuus ei tee oikeutta veistoksen tapahtumarikkaudelle. Tuo Suomen mitoiltaan suurin ja massiivisin veistos valmistui pronssivalua myöten Pariisissa vuosisadan vaihteessa. Kenraalikuvernööri Bobrikov ei pitänyt teoksesta, se ei sopinut alkavan sortokauden ideologiaan. Hän ei kuitenkaan voinut monumentin pystyttämistä estää, koska keisari Aleksanteri lll oli jo hankkeen hyväksynyt. Vihkiäistilaisuudessakin olivat läsnä vain Säätytalon arkkitehti Gustav Nyström, veistäjä Emil Wiström sekä säätyjen pankkivaltuusmiehet ja veistostoimikunnan jäsenet.

Säätytalo on kauniisti valaistu. (Kuva: Misal Oy). Valaistus vastaa juuri sitä hellävaraisuutta jota kaipaan. Päätykolmion monumentin valaistus jatkaa samaa linjaa. Valossa on keskushahmona keisari Aleksanteri l, ympärillään säätyjen puheenjohtajat, torvensoittajat sekä allegorisina hahmoina vasemmalla: Kanteleensoittaja, Ensiopetus, Maanviljelys, Kauppa, Teollisuus, Tiede ja Taide, ne edustavat Suomen kansan kehitystä työn kautta ja oikean päädyn hahmot: Sota, Sovinto ja Kohti parempaa tulevaisuutta, ne edustavat Suomen kansan kehitystä taistelun kautta. Siis työ ja taistelu silloin – mitä nyt?

Monumentin valaistus on toteutettu hienovaraisella ja kauniilla tavalla. Kadun vastakkaisella puolella on valaisinpylväisiin kiinnitettynä 6 Misal - valaisinta. Ne valaisevat julkisivun ja patsaan 26 hahmoa elävällä, mutta samalla hyvin näkymättömällä tavalla.

Täyskäännös

Nyt käännämme selkämme Säätytalolle ja katsomme Suomen Pankin taloa. Säätytalo valmistui vuonna 1891 Gustav Nyströmin suunnittelemana, Suomen Pankin talo vuonna 1883 pietarilaissaksalaisen Ludwig Bohnstedtin suunnittelemana, arkkitehtuurikilpailun jälkeen, mutta ei ilman kovaa arkkitehtien valtataistelua. Suomen Pankin edessä näemme J. V. Snellmanin istuvan hahmon. Hän istuu pronssiin valettuna pomminsirpaleiden repimällä graniittijalustalla – ikään kuin kaapin päällä. Valo leviää kauniin armahtavalla tavalla pronssipatsaan vihreänmustalle pinnalle. Snellman olikin 1800-luvulta lähtien ollut kansakunnan kaapin päällä, ja hänen kuvansa on koristanut niin pastillirasioita kuin seteleitäkin. Itse asiassa Snellman oli ensimmäinen suomalainen henkilö, jonka kuva painettiin seteliin. Se on meikäläisenkin muistissa oleva ”snellu”, mallia 1939-1955. Tosin tuon kokoista rahaa ei koskaan omaan käteeni joutunut, kunhan näköetäisyydelle. Snellmanin patsashanke ei edennyt kaikkien toivomalla tavalla. Eduskunnassa keskusteltiin Suomen pankin varojen käytöstä. Sanottiin että enemmistö ”tietämättömästä kansasta” paheksuisi varojen uhraamista ”kuolleeseen ja kylmään graniittimöhkäleeseen”. Sanottiin vielä että patsas on Snellmanille ”liian laiha ja sangen vaillinainen kunnianosoitus”. Sen sijaan olisi pitänyt painaa kansalle Snellmanin kirjoituksia huokeina versioina. Olihan Snellman ”markan isä”, ”kansallinen herättäjä”, ”sanan mies” ja ”kansansoturi”. Jotkut patsastoimikunnassa halusivat Snellmania kuvattavan seppänä. Yksi ehdotus kilpailuun tulikin nimimerkillä: ”Kansanvallan valtaseppä Suomen valtion sepitti”.

Emil Wikström sai kilpailun jälkeen tehtäväkseen myös J V Snellmanin muistomerkin kadun vastakkaisella puolella. Se valettiin pronssiin Kööpenhaminassa. Patsas valmistui vuonna 1916, mutta vapaussodan melskeessä patsaan pystytys viivästyi ja se paljastettiin vasta vuonna 1924. Eliel Saarinen auttoi Wikströmiä patsaan jalustan ja portaikon suunnittelussa. Patsaan jalustassa olevat pomminsirpaleiden jäljet syntyivät helmikuun 28 päivänä vuonna 1944. Helsinkiä pommitti tuona yönä 896 konetta. Pommeja pudotettiin yhteensä yli 5000 kappaletta, tehokkaan ilmatorjunnan ansiosta varsinaiseen kaupunkiin osui vain 290 pommia. Ne tekivät kuitenkin tuhoansa esimerkiksi Suomen pankin rakennuksessa ja samalla vaurioittivat tätä patsasta. (Kuva Misal Oy).

Tässä patsas paljastetaan:

http://yle.fi/aihe/artikkeli/2006/09/08/snellmanin-patsas-paljastetaan

Kyllä kai tuon lehtimiehen, yläalkeiskoulun rehtorin, yliopistoprofessorin, senaattorin ja vielä aateloidun herrasmiehen täytyi olla myös jotenkin rakastettu, ei kai yrmeitä hahmoja karkkipaperiin painettaisi. Aarne Karjalainen, graafikko Suomen Pankissa suunnitteli tuon snellun. Samaan aikaan samassa työpaikassa oli graafikkona myös ”Ham”, Signe Hammarsten, Tove Janssonin äiti, mutta, häneen palaamme vielä Espan monumenteissa. Muuten HAM, mikä se on? Sehän näyttää olevan Helsingin taidemuseon uusi nimi. Signe siis joutui luovuttamaan kunniakkaan kutsumanimensä kunniakkaaseen tarkoitukseen. Ei kai siitä mitään haittaakaan voi olla.

Kohti sarastusta

Seuraavaksi askeleemme suuntautuvat muutaman kymmenen metrin päähän Rauhankadun ja Unioninkadun kulmaan. Siellä kohtaamme häikäistyneen naishahmon. Nyt kun on ilta ja pimeää tuo häikäistyminen ja silmien suojaaminen käsin ei voi johtua auringon sarastuksesta, vaikka teoksen toinen nimi onkin ”Sarastus”. Sen täytyy johtua valaistuksesta. Mutta nämä uudet valaisimet eivät häikäise. Niin sanovat. No, ei sitten siitäkään. Väinö Aaltonen teki tämän pronssiveistoksen vuonna 1956. Siihen ei sisältynyt suurempaa dramatiikkaa. Suomen pankki tilasi veistoksen akateemikolta ja sillä siisti. Hieman oudoksuttavat nuo kaksi nimeä. Toinen nimi oli "Nuori tyttö ja lupaus".

Hauskan vauhdikasta tuossa teoksessa ovat hahmon varjokuvat seinällä. Hieman tosin hämmästyttää, eikö valvontavideokameraa olisi saatu jotenkin sijoitettua muualle. Nyt se on kummallinen osa teosta. Teknisesti valaistussuunnittelijat kuvaavat kohteen valaisua näin:

·        Yksi valo suunnattuna vartaloon

·        Misal Spot SN – Super kapea keila, LED valaisin

·        Kapea keila 4 astetta, pehmeä tasainen valo

·        Värin lämpö 4000 K

·        LED 8 W

(Kuva Misal Oy)

Viktor, Tove ja taustalla Ham

Nyt lähdemme alas Unioninkatua. Matkat eivät ole pitkiä. Tämän retken voi huonompijalkainenkin tehdä – siis mummot ja papat mukaan. Saavumme Kappelin tienoille ja pysähdymme soittolavalle. Sen kahta puolta ovat Tove Janssonin isän, kuvanveistäjä Viktor Janssonin kaksi iloista suihkulähdeveistosta. Veistokset ovat jotenkin kätkössä, puskassa. Mutta nyt iltavalaistuksessa ne tulevat esiin. Vesi solisee. Veistoksiin sisältyy myös yllätys. Väitetään että Leikki ll merenneidon mallina on ollut itse Tove Jansson, kuvanveistäjän tytär, Muumipeikkojen luoja. Veistokset valmistuivat vuonna 1940. Tove oli silloin 26-vuotias. Saattaa hyvinkin olla, näyttäähän merenneito viehkeän verevältä nuorelta naiselta.

Nämä teokset soveltuvat hyvin lasten katselu-mittakaavaan. Näissä veistoksissa ei pönötetä kaapin päällä vaan ollaan mukana kadun tasossa. Kivaa! (Kuvat Misal Oy).

J L Runeberg seurassaan Suomi-neito karhuntalja-asussaan

Seuraavaksi astelemme jälleen suurmiehen patsaan äärelle. Näköetäisyydellä, siellä keskellä Espaa patsastelee itse kaikkien unohtama Johan Ludvig Runeberg. Silloin kun patsas pystytettiin, hän ei ollut suomalaisille tuntematon.

Vuonna 1885 paljastettiin Walter Runebergin veistämä isänsä J. L. Runebergin patsas Esplanadilla. Paikalla oli parikymmentätuhatta ihmistä, kutsuttuja ja kutsumattomia. Musiikista huolehti vapaaehtoisen palokunnan soittokunta. Armas J. Pulla kirjoitti vuonna 1962 hauskan teoksen ”Helsinkiä Kustaa Vaasasta Kekkoseen”, Otava”. Teoksessaan hän irvailee Runebergin patsasta: ”Hän valoi isänsä vaskeen kuivakiskoisena lehtorina, joka on hiukan napoleonmaisesti lykännyt oikean peukalonsa bonjour-takkinsa napinläpeen, ja sijoitti lehtorin jalkojen juureen karhuntaljaan sonnustautuneen Suomi-neidon ja neidon viereen kokoelman Runebergin teoksia, joista ulkomaalainen voi helposti saada käsityksen sellaisen, että Runeberg oli toimittanut huomattavan tietosanakirjan.”

Suomen (ruotsin kielellä) runoilevan kansallisrunoilijan muistomerkki tilattiin vuonna 1882 ja paljastettiin vuonna 1885. Patsastoimikunnan sihteerinä oli Sakari Topelius, joka itsekin tuli saamaan muistomerkkinsä samalle kadulle. Itse runoilija sekä karhuntaljaan sonnustautunut Suomi-neito ovat erittäin onnistuneesti valaistuja. Valaisu on toteutettu kolmella Misalin kapeakeilaisella. (Kuva Misal Oy).

Jussi Rautsi kirjoitti hauskasti ja syvällisesti lähettämässään blogikommentissa, laitan sen tähän, sillä harva tutkii kommentteja: ”Suomi-neito on parasta monumenttitaidetta mitä olen nähnyt. Olen valokuvannut sitä 35 vuotta eri vuoden- ja vuorokaudenaikoina. Kävelkää sen ohi, Katse seuraa. Silmissä on nerokas hologrammikatse. Pentti, mene sen naisen eteen. Pysähdy, hengitä ja katso suoraan silmiin. Sinusta tulee sen vanki. Forever.”

Stadin Arska kuvittelee Leinon patsaan mietteet

Eino Leinon patsas on seuraava kohteemme.

Arvo Turtiainen otti kantaa Eino Leinon patsaaseen runoteoksessaan ”Minä paljasjalkainen”, Tammi, 1962.

Tähän ne minut siis panna tohti

Vanhan Lehtorin selän taa,

Catanin kulmasta Kämppiä kohti

iäti saan siis vaeltaa.

Eivät ne kysyneet laulajan mieltä,

halusin portille luokkarajan,

Pitkällesillalle, laulaisin sieltä

kansalle laulua Uuden Ajan.

Patsas paljastettiin vuonna 1953. Patsas huokuu illan pimeydessä. Suuret puiden lehvästöt kätkevät sen lähes sisäänsä. Kuvanveistäjä Lauri Leppänen on tehnyt Leinon olemuksesta äärimmäisen intensiivisen. Joskus saa ajatuksen hänen heikkoudestaan kaikessa runoilijan voimassaan. Se ei tunnu nyt syysillassa. Valo virtaa pronssiin lehvästöjen välistä. Tuulen voimasta valo väräjää. On pakko tarkistaa lantin olemassaolo pronssisessa kädessä. Siellä on, tallella. Nuori mies Antti pantiin tarkistamaan. Se nyt on ehkä nuorelle miehelle ainut asia, joka Eino Leinosta jää mieleen. Ehkä myöhemmin palataan asiaan. Jotain jäi kumminkin mieleen. (Kuva: minä itte).

Tarun ja todellisuuden vuorovalossa

Zachris alias Sakari Topelius, Suomen satusetä, Välskärin kertomusten ja Koivun ja Tähden isä, hän oli hankkimassa J L Runebergille patsasta vuonna 1882. Hänellä itsellään patsaaksi muuttuminen sai odottaa vuoteen 1932. Silloin hänelle valmistui itse asiassa kaksi patsasta. Maila Talvio ajatusheimolaisineen ei ollut tyytyväinen patsashankkeesta Espalla. Olihan Gustav Finne voittanut Svenska Litteratursällskapetin tuella järjestetyn kilpailun ehdotuksella ”Taru ja Totuus”. Siinä ei ollut satusedän kuvaa lainkaan, no pieni profiilikuvas – vain kaksi alastonta naista. Niinpä muutama kuukausi ennen Espan ihanien naisfiguurien ilmestystä paljastettiin Koulupuistossa satusetä lasten ympäröimänä.  Me emme nyt kuitenkaan ole Koulupuistossa. Olemme Espalla ihailemassa veistosta nimeltä Taru ja Totuus. Veistoksen valaistus on muista esitellyistä poiketen toteutettu maahan upotetuilla ulkolaisilla valaisimilla. Hyvä Suomi! Kaikki muut valaisimet olivat suomalaista innovaatiota ja suomalaista tekoa. Siitä voimme kiittää Misalin Jyrki Sipisen tuotekehittelyä. Ja tietysti jos kiitoksia jaetaan niin Helsingin kaupunki ja Energialaitos ansaitsevat kiitoksensa, Sirpasta ja Piasta puhumattakaan. Eivät ne maahan upotetut mitään virattomia olleet sillä pikkuisella Lotalla oli riemukkaita hetkiä hänen säädellessään valokeilaa vartalollaan.

Taru ja Totuus (Saga och Sanning) -veistoksen neitohahmoista ”Totuus” pitää kämmenellään totuuden liekkiä ja ”Taru” pitää kämmenellään satulintua. Taru ja totuus yhdessä – sehän on juuri totta, kaikessa elämässä. Veistokseen liittyy hauska juttu. Sodan aikana veistos oli korjattu talteen ja kun sitä vuonna 1945 asennettiin paikalleen, neitojen katselusuunnat vahingossa muuttuivat. Aiemmin Totuus katsoi pohjoiseen ja Taru etelään. Nyt Totuus löytyy etelästä. (Kuva: minä. itte).

Arvo Turtiainen ei ollut tunteeton Tarulle ja Totuudelle. Hän kirjoitti:

Olin sanomalehtimies tässä kaupungissa,

lisäksi aikana, jolloin sensori ei sallinut nimittää

pöksyjä pöksyiksi vaan korjasi pantalongit.

Uutiset nälästä, kadosta ja köyhyydestä

pyyhittiin pois reunahuomautuksella ”tuskallista ja ikävää”

Minun oli täytettävä lehteni saduilla ja tarinoilla,

minusta tuli Satusetä.

Kun katselette patsastani Ratakadun puistikossa

tai Tarun ja Totuudea hengettäriä Esplanaadilla,

niin muistakaa

että niiden takana on mies, joka paetessaan

maallista sensoria joutui taivaallisen kynsiin

ja pakotettiin taiteilijaksi.

                          

PS. Miksi en ollenkaan käsitellyt Sofiankatua. No en käsitellyt koska olen siitä ihmeellisestä kadusta kirjoittanut blogin: http://penttimurole.blogspot.se/2014/01/sofiankatu-huokausten-silta-ja.html

Helsinki kasvuideologian vankina?

Kun vanhana miehenä saa kutsun luennoitsijaksi Helsingin yliopiston saleihin, tuntee ylpeyttä. Ei meillä yleensä viitsitä vanhoja kuunnella. Tulevaisuus on nuorten. Me vanhat emme myöskään pääse verifioimaan tulevaisuudenkuvaamme. Oli kuitenkin mahtavaa kun kutsuttiin. No, sehän oli ystäväni Kari Karanko, emeritus suurlähettiläs joka kutsui. Minulla on häneltä kaksi kutsua. Toinen kutsu on vielä täyttämättä. Se on opastettu pyöräilykierros Vuosaaressa. Kari toimii oppaana, hän on juuri muuttanut kahvikortteleiden asukkaaksi. Minulla taas on lukkarinrakkautta Vuosaareen ja Uutelaan. Olihan Uutelan kanava mielenkiintoisena työkohteena kaikkine yllätyksineen. Se ensimmäinen kutsu oli tämä Ekosäätiön alustus, jota nyt selostan. Alustuksen nimi oli ” Rakentaminen Helsingissä ja Uudellamaalla, ennen, nyt ja tuulevaisuudessa”. Tilastot ovat tilastoja. Niille ei voi mitään. Helsingin yleiskaavavision kasvuennuste bulevardeineen on taas ollut minun hampaissani pitkään. Olen siitä asiasta kirjoittanut runsaat puolenkymmentä blogia – asiallisuuteen pyrkien. Olen hiljaa toivonut, että minut joskus kutsuttaisiin vanhaan teekkariaikojen työpaikkaani ”vuorovaikuttamaan”. Ei ole kutsuttu, joten otetaan sitten takaisin ja vuorovaikutetaan seminaareissa. Se alkaa ilkeämielisellä kysymyksellä tavoitteista. Olin suorastaan joutunut Excel-hyökkäyksen kohteeksi, asia siis pyöri mielessä yölläkin: http://penttimurole.blogspot.se/2014/12/hyokkaavat-excelit-ja-kirotut.html

Tavoitteenako sosiaalinen ongelma?

Miksi Helsingin metropoli, jonka suurin ongelma ei tule olemaan rikkaiden asuttaminen, vaan köyhien asuttaminen, jonka suurin ongelma ei tule olemaan työperäisten maahanmuuttajien asuttaminen, vaan sosiaalisesti syrjäytyvän väestön asuttaminen, jonka suurin ongelma on maan puute, jota puutetta laaja vaikutusalue ei koe, miksi tämä Helsinki, metropolin keskus, pyrkii imaisemaan itseensä massiivisella tavalla tulevan yhteiskunnan keskeisen ongelman: sosiaalisen ongelman?  Tämä halutaan tehdä kasvattamalla asukaslukua keinotekoisella tavalla. Perusteena on tähän kasvukonseptiin sopimaton ideologia jalankulkukaupungista tai joukkoliikennekaupungista. Liikenne ja liikenteen järjestäminen mikrotasolla on näin muodostunut pelastavaksi enkeliksi koko metropolistrategialle. Mielenkiintoista, hauskaa, toisaalta yllättävää ja yhtäkkiä ajateltuna mahdotonta. Kuitenkin niin vallankumouksellista, että sitä ei voi sanoitta ja teoitta syrjäyttää. Olisiko siinä sittenkin??

Näitä miettiessä aloitin Helsingin ja Uudenmaan kasvupolitiikan ruotimisen tällä kuvalla. Mikä se on? Se on Helsingin seudun ihmisten ja koko Etelä-Suomen kanssakäymisen verkosto, se on myös talouden ja kilpailukyvyn verkosto. Huh, miten karsastan tuota sanaa: kilpailukyky! Eikö ole muita sanoja, kuten kulttuurin verkosto, elämän verkosto, ihmisarvon verkosto, oppimisen verkosto, yhteisöllisyyden verkosto?

Minulla on ratkaisu Helsingin seudun kasvun hallintaan. Esittelin sitä jälleen tuossa Karangon seminaarissa. Se on tässä kuvassa esiintyvä ”ONNEN TÄHTI”. Verkostoyhteiskunta ei synny yhden urbaanin keskuksen ympärille takertuvana alisteisena konglomeraattina. Verkostoyhteiskunnalla on monta tasoa. Nyt olisi pikaisesti muutettava ajattelutapaa. On tehtävä uusi ja laajempi metropoli, kaupunkien verkosto eli verkostokaupunki. Se muodostaa hyvän alustan tulevaisuuden ongelmille, kuten kohtuuhintaiselle asumiselle ja maahanmuuton integraatiolle. Kotouttamista ei sekään ratkaise.

Tulevaisuuden kaupungin toivotaan olevan metropoli. Monet tuntuvat ajattelevan kaupungin aineena. Harvat puhuvat kohtaamisista. Monet puhuvat työmuurahaisista, harvat puhuvat kulttuurista. Monet puhuvat kilpailusta, harvat puhuvat turvallisuudesta. Tarvitaanko uuteen kaupunkiin uusi ihminen?

Suomen maakunnissa on ilmeisiä eroja. Suurimmassa osassa Suomea – alueellisesti – maakuntia kasvattaa vain siirtolaisuus. Uudellamaalla ja Pohjanmaalla luonnollisella väestönkasvulla on positiivinen kasvuvaikutus. Hieman myös pirkanmaalaiset ja varsinaissuomalaiset onnistuvat syntymään enemmän kuin kuolemaan. Sisäisessä nettomuutossa on tietysti merkittävä maahanmuuttajaosuus. Uudellamaalla nettomuutos vuonna 2014 oli 6500 henkeä luonnollista kasvua, 4700 henkeä maassamuuttoa ja 8100 henkeä siirtolaisuutta. Kun nyt tänä vuonna maahan muuttanee – mikäli lupia heltiää – nettona lähes 30000 henkeä, viime vuonna luku oli 17500 henkeä, lisäystä tulee 2 henkilö 1000 asukasta kohti. Jos puolet lisäyksestä tulisi Uudellemaalle tänne tulisi nykyisen 5 hengen sijaan 10 henkeä per 1000 asukasta. Silloin siirtolaisten osuus Uudenmaan kasvusta olisi 60 % kun se nyt on 42 %.

Vertailua Tukholmaan

Helsinki ja Tukholma ovat molemmat vahvasti kasvavia kaupunkeja. Ne myös haluavat kasvaa - jopa ympäröivän maakunnan kustannuksella. Kasvuun liittyvillä infrastruktuuri -investoinneilla ja siihen liittyvällä strategialla on kuitenkin suuri ero. Tukholma satsaa valtaisaan tunneliväylään ja 17 kilometrin ohikulkumoottoritiehen – tunneliväylä sekin.  Helsinki haluaa purkaa alueellaan olevat moottoritiet. Tässä on mielenkiintoinen asenne-ero. Toivottavasti olemme oikealla tiellä tässä kilpailukykyjen maailmassa.

Vilkaisepa paria blogiani:

http://penttimurole.blogspot.se/2014/04/svensson-hehkutti-tukholman.html http://penttimurole.blogspot.se/2015/01/kaupunkien-kasvu-liian-kallista.html

http://penttimurole.blogspot.se/2014/04/mallimaana-ruotsi.html

Tukholman seudulla väestön kasvu on ollut Helsingin seutua voimakkaampaa. Erityisesti kiinnostaa tuo luonnollisen väestönkasvun vahvuus. Johtuuko se maahanmuuttajaväestön lapsilukuisuudesta vai siitä, että etniset ruotsalaiset ovat ryhtyneet lapsentekoon? Maahanmuutto muodostaa Tukholman läänissä 45 % väestönkasvusta, Uudenmaan maakunnassa muuttovoiton osuus on 41 %. Tukholmassa ja Helsingissä vuoden 2013 nettomuutto oli 36 % ja 32 % väestönkasvusta.

Erityisesti minua nyt kiinnosti onko Tukholmassakin keksitty tuo bulevardisoiminen. Tiesin kyllä, että Tukholmassa on täydessä menossa Norra Länkenin rakentaminen, jonka valmistuttua valtaisa kehätie tulee ainakin kaksi kolmannesta täydeksi ympyräksi. Mutta, että vapauttaisiko tämä hanke nyt vanhoja pääväyliä bulevardisoinnille? Hetkinen, älkää nyt luulko, etten ymmärrä bulevardisoinnin ihanuutta. Mutta nyt kuitenkin selvisi, etteivät tukholmalaiset olleet sormellakaan uskaltaneet koskea tuohon liikenneväylien kansallisomaisuuteen tehdäkseen siitä tonttimaata muun tonttimaan puutteessa. Tukholman alueen infran pääasiallinen rahoituskeino on ruuhkamaksu, jota Helsingissä jostain syystä vastustetaan.

Lisää kaupunkia bulevardeilla

Lisää kaupunkia Helsinkiin -ryhmän vaihtoehtoinen yleiskaava – virallista yleiskaavavisiota peesaten – tai sitä ruokkien, on vahvasti omaksunut bulevardi-idean. Siitähän minun täytyisi olla erityisen iloinen. Kaikille lienee tullut jo selväksi, jos ei muualta niin minun blogeistani, että Kehä I:n sisäpuolisia säteittäisiä moottoriteitä (tai sen tapaisia) ehdotettiin muutettavaksi bulevardeiksi jo vuonna 1989 ns. Ilaskiven mietinnössä. Tosin silloin tarkoitettiin, että katukin jäisi olemaan Mäkelänkadun tapaisena pääkatuna, eikä vain niin, että tiealue otetaan rakennusmaaksi ja katu muutetaan paikalliskaduksi.

Keräsin tähän kuvaan bulevardien ”founding fathers”. Siinäkö ne ovat ne nykyajan potjomkinit? Panin vielä kuvaan omankin naamani vuoden 1989 muistoksi. Ruhtinas Grigori Potjomkin, Katariina Suuren rakastaja, rakensi Katariinan kulkutien varteen hänen matkallaan Krimille kulisseja, jotka kertoivat alueen kylien vauraudesta. Niitä kutsuttiin, itse asiassa ei ”kulisseiksi”, vaan ”Potemkinin kyliksi”.  Myöhemmin joku on väittänyt koko tarinan olleen vain ilkeämielisyyttä keisarinnaa vastaa. Oli miten oli, mutta kun näitä yleiskaavavision bulevardisointisuunnitelmia katsoo, tulee mieleen: onko nyt edessämme nykyaikainen versio Potemkinin kylistä? Yritetäänkö nyt näillä kulisseilla tavoitella jotain muuta kuin mitä itse asiassa sanotaan? No, älkää nyt suuttuko, Rikhard ja muut, mutta minähän vaan noista kuvista olen näkevinäni jotain muutakin kulissinomaisuutta, kun vain tuota kaupunkiverhoa. Verhoa siksi kun tuo tonttimaa, se kun tuppaa jäämään aika kapeaksi. Lisää tästä aiheesta: http://kuntatekniikka.fi/penan-blogi/2014/12/01/potemkinin-kylat-vai-todellista-kaupunkia-3/

Kysyn kuitenkin: "Eikö todellakaan ole mahdollista luoda sellaista kilpailukykyistä ja menestyvää kaupunkikulttuuria joka perustuu ”hajakeskitettyyn” kaupunkirakenteeseen, luonnon läheisyyteen, hyvän joukkoliikenteen tarjoamiin liikkumismahdollisuuksiin, palveluihin jotka ovat ”oman kylän” ympärillä ja etätyön mahdollistamaan innovaatioon?" No, jos sanotte että ei, niin en usko siihen. Silloinhan johtopäätöksenä olisi, että kaikki suomalaiset oli lapioitava Helsingin nykyisten rajojen sisäpuolelle. Silloin saavutettaisiin tiheys 25000 asukasta per km2. Sehän on sama tiheys kuin Pariisin keskustassa tai Manhattanin Greenwich Villagessa ja vain puolet Mumbain Badra Wardin tiheydestä. Tuo Mumbain kaupunginosa on taas maailman tiheimmin asuttu slummi.

Kai tässä nyt saa hieman kiusoitella. Ette kai tekään, Särelä ja muut ”Enemmän Helsinkiä” - ihmiset tosissaan ole sitä mieltä, että nykyisten kaupunginosien identiteettiä voi käsitellä miten tahansa. Tuossakin olette suolaamassa Munkan ja Munkkivuoren välimaastoa.

Suuret toiveet – onko rahaa?

Helsinki haluaa – tai yleiskaavan visio haluaa – rakentaa uusia ratikkakiskoja 100 kilometrin verran ja uutta metrorataa 25 kilometriä. Ratikkakiskoihin sisältyvät Jokeri I ja Jokeri II. Nämä raidehankkeet maksavat ilman kalustoa runsaat 3 miljardia euroa. Kalustosta tulee päälle miljardin verran. Bulevardisuunnitelman raideliikennehankkeet vaativat siten HLJ 2015 haluamien hankkeiden lisäksi 2-3 miljardia euroa. Vuotta kohden tämä tekee 60 miljoonaa euroa HLJ:ssä määritellyn noin 200 miljoonan vuosieuron päälle. Onko se paljon? Se on historiallisen paljon, mutta se ei ole absoluuttisesti paljon – jos kaupunki kasvaa. Tätähän minä juuri epäilen, ettei se kasva! Tähän on löydettävä parempia vastauksia! Vastaaminen on vastuun kantamista. Nyt selvät vastaukset puuttuvat, sillä bulevardisoimisen vaatimasta uudesta liikennejärjestelmästä ei ole vielä näkynyt suunnitelmaa eikä edes visiota.

Oranssit viivat ovat metroa. Uusi ajateltu linja kulkisi vanhaa Töölön metron linjaa Kampista Pasilaan ja sieltä Viikin kautta Malmille.  Uusia ratikoita kulkisi Jokeri-linjojen lisäksi Kannelmäestä Vuosaareen Vartiosaaren kautta, Munkkivuoresta ajettaisiin Korkeavuorenrantaan Laajasaloon uutta 250 miljoonan siltaa pitkin, Lentokentältä Jätkäsaareen päästäisiin pääasiassa Tuusulantietä pitkin, lisäksi vielä ajettaisiin Otaniemestä Munkkiniemeen ja Pasilan kautta Arabianrantaan ja sieltä edelleen rantoja pitkin keskustaan.

Raitiotielinjat palvelisivat nykyisten moottoriteiden paikalle sijoittuvaa asutusta. Hieman outoa, nyt kun on jo vuosia korostettu poikittaisliikenteen tarvetta, ryhdytäänkin panostamaan laajasti säteittäisen, Helsingin keskustaan suuntautuvan liikenteen parantamiseen. Säteittäiset ”bulevardiratikat” kulkevat kadulla muun liikenteen seassa, nopeudet ovat alhaisia. Ne eivät ole ”pikaraitioteitä”. Lentokentältä keskustaan kestäisi reilusti päälle tunnin ja Munkkivuoresta Korkeavuoren rantaan saman verran. Uuden Kruunusillan ylittävät ratikat eivät mahdu keskustaan, tai jos yritetään vain Pohjoisrannan kautta. Ok. Hyvä niinkin. Metro on nopea. uusi ehdotettu metrolinja Jätkäsaaresta Malmin lentokentän kautta Malmin asemalle on 21 kilometrin mittainen. Sen päästä päähän ajaminen kestää puoli tuntia.

Raideliikenteen momentumia pitää jatkaa, mutta…

Valtakunnan raideliikenne ja ennen kaikkea pääkaupunkiseudun raideliikenne on saanut ennenkuulumattoman momentumin. Ihminen, joka on joutunut koko ikänsä todistamaan joukkoliikenteen ja erityisesti raideliikenteen ensisijaisuutta kaupunkien kehittämisessä, joutuukin outoon tilanteeseen. Hän joutuu tyynnyttelemään hurmosta. Hän joutuukin yllättäen jarrumieheksi. Jarruttelua motivoi esillä olevien hankkeiden irrallisuus kokonaisuudesta. Mitään kokonaissuunnitelmaa kun ei ole luotu. Kyllä, kyllä, HLJ on luotu, mutta se ei ole kokonaissuunnitelma. Se on vieläkin ja jälleen inkrementalismia. Kyllä tiedän – kaupunki on prosessi, se ei ole kokonaissuunnitelma. Niin kokonaista suunnitelmaa en sentään uskalla ajatella. Tarkoitin vain osakokonaissuunnitelmaa. Paremman puutteessa tein sitten oman priorisointini.

Tässä saattaisi olla aika realistinen, nutta kova ohjelma ratainvestoinneiksi.

Valtion radoilla investoitaisiin 250 miljoonaa euroa vuodessa. Isoista hankkeista pantaisiin ensin pakettiin Lentorata ja Esarata. Kumpi ensin? Molempiin voisi saada jopa 20 % EU-rahaa. Sitten vasta uudelleen suunniteltu Pisara – 2030-luvulla. Lapissa aloitettaisiin Kemijärveltä Pelkosenniemeen ja sitten poikittaisradalla Kevitsa-Kolari ja/tai Pelkosenniemeltä Sokliin. Sokli yhdistettäisiin Kouteroon. Vuonna 2050 aikaisintaan – jos koskaan - olisi suurnopeusrata Keravalta Kotkaan ja Venäjälle. Sitten harkittaisiin Tallinnan tunnelia vai tehdäänkö ensin Jyväskylän rata Heinolan kautta Lahteen? (PS. Toistan tässä vielä vanhan virren: ottakaa Kymijoen kanava uudelleen mietintämyssyyn –edellistä yritystä pienemmällä laivakoolla. Päijänteen ja Saimaan toisiinsa ja mereen yhdistävä kanava olisi ensisijassa matkailuinvestointi mutta myös hieman logistiikkainvestointi.) Helsingin seudulla pannaan heti alulle Jokeri, Tampere ja Turku myös toteuttaisivat omat hankkeensa. Espoon kaupunkirata kannattaisi ilman muuta aloittaa.

Johtajilta voisi odottaa viisautta ja päätöksentekijöiltä harkintaa

En ole vahingoniloinen, siitä että hallitus on ryhtynyt jarruttelemaan pääkaupunkiseudun pisarahuumaa. Olen pelkästään iloinen, että nyt voimme odottaa johtajilta viisautta ja päätöksentekijöiltä harkintaa. Olemme saaneet tarpeellisen aikalisän.

Anton Tshehov kirjoitti näin novellissaan Kaksintaistelu: ”Etsiessään totuutta ihmiset kulkevat kaksi askelta eteenpäin ja yhden askelen taaksepäin. Kärsimys, erehdykset ja elämänikävä heittävät heitä taaksepäin, mutta totuudenjano ja sisukas tahto ajavat heitä yhä eteenpäin. Ja kuka tietää? Ehkäpä saavuttavat todellisen totuuden.” Niin siis mikä tässä selvisi? No, selvisi se, että tulevaisuuden esittäminen faktana on virhe. Se on fiktiota. Joten ystäväni Anni ja Mikko, olkaa valmiita ottamaan myös askel taaksepäin.

Siinäpä se oli pääpiirteissään se Ekosäätiön esitelmä. Oli ilo saada puheenjohtajaksi professori Janne Hukkinen Aalto yliopistolta. Professori Jukka Salon alustus suunnitteluvapaista KSSV-alueista oli aivan mainio.

Aaltoa Viipurista Rovaniemelle

Olen ollut toista viikkoa tai oikeastaan enemmänkin Alvar Aaltoon liittyvässä ajatuspiirissä, iloisessa, mutta osin tuskaisessa. Ilo johtuu siitä, että pääsin viime viikon tiistaina Viipuriin Alvar Aalto -kirjaston 80-vuotisjuhliin. Tuskaa on tullut siitä kun Jussi Rautsi, emeritus ympäristöneuvos ja yksi Viipurin kirjaston saneerauksen ”founding father” pyysi minua tutustumaan Aallon Lapin jälleenrakennuksen aluesuunnitelmaan ja siinä ohessa Rovaniemen ”poronsarvikaavaan”.

Kirjasto 80 v.

80 vuotta Viipurin kirjastoa

Juhlien tunnelma oli jopa nostalginen. Venäläiset puheita pitäneet vanhemmat herrat olivat ilmeisesti puheen taitureita, tulkki - vanhempi rouvasihminen – ei vain pysynyt vetävässä vauhdissa mukana.  Johtuneeko juhlan hitaahkosta etenemisestä, että kunniavieraana ollut amerikkalainen arkkitehtuurikriitikko ja Columbia yliopiston arkkitehtuurin professori, hän väsähti kesken kaiken ja halusi raittiiseen ulkoilmaan. Hän ei sitten päässyt osalliseksi Aalto-kattoisen salin loistavasta akustiikasta kun kuuntelimme viipurilaisten nuorten naisten kiehtovia musiikkiesityksiä. Talo esiintyi kaikessa uudenkarheassa loistossaan. Olisiko tämä ollut Putinin suurimpia kulttuuritekoja kun antoi rahat talon täysremonttiin. No pieniä murto-osia tuli myös Suomen valtiolta ja useiden maiden Aalto-faneilta. Jos kiinnostaa voit lukea vanhan blogini aiheesta: http://penttimurole.blogspot.fi/2013/05/alvar-aalto-ja-www.html

Menneisyys ja nykyisyys kohtaavat Viipurin kirjastossa. Syntymäpäiviä vietettiin 8.10.2015. Se on 80 vuotta vihkimisen jälkeen. Kirjasto on noussut lähes täydellisestä tuhosta uuteen kukoistukseen ja mikä tärkeintä: alkuperäisessä käytössään. Kirjaston sivuilta voit ihailla nykytilaa.

http://aalto.vbgcity.ru/excursion_eng 

Ensimmäinen tapaaminen

Tapasin akateemikon ensimmäisen kerran vuonna 1971.  Hän oli silloin 73-vuotias ja minä 37-vuotias. Hän esitteli ajatuksiaan Töölönlahden uudesta tulemisesta. Hän näytti hauraalta, vapisevalta. Tuntui, että hänen oli vaikea pysyä pystyssä, hänen äänensä ei ollut vahva, se oli särisevä vanhan miehen ääni. Hän viittoili kädellään, etsi tukea ajatuksilleen. Hän puhui Töölönlahdelle suunnitelluista kelvottomista mastodonteista. Viittasi entisen alaisensa, Kale Hietasen H 67 suunnitelmaan. Akateemikko loihe sanomaan: ”Helsingin terminaalipolitiikka on todellakin ajateltava uusiksi. Nykyinen ajatus terminaalien keskittämisestä on virheellinen.” Oli suunniteltava hakulinja- tai puolihakulinjasysteemi. ”Helsinkiin on luotava uusi terminaalipolitiikka!” Ärrät särähtivät, kun hän retorisesti huudahti tahtonsa ilmauksen. Salin yleisö liikahteli vaivautuneesti. Miksi Alvari nyt puhuu liikenteestä? Hänelle on annettu kunniavelkana tämä Töölönlahden miljöösuunnitelma ja nyt hän mestaroi isompia asioita.

Sai esittää kommentteja. Nuori insinööri halusi sanoa jotain ja hän sanoikin: ”Akateemikko Aalto puhuu nyt täällä harvinaista järkeä! Todellakin, Helsingin keskustan ratkaisut ovat ankkuroituneet liikenteen terminaalipolitiikkaan! Aallon juuri esittämä ajatus terminaalien hajauttamisesta itäiseen ja läntiseen pääterminaaliin on kiinnostava ja ansaitsisi tutkimista!” Seurasi kutsu Tiilimäkeen.

Ensimmäinen meno Tiilimäkeen oli innoittava ja herätti uteliaisuutta. Olo oli hieman juhlallinen. Miten toimitaan? Kuinka neuvotellaan? Keitä on mukana? Portaat ylös, ateljeen puolelle – hieman jännitti. Alvar Aalto saapui, istuimme pienen pöydän ääreen. Alvar istui katse ovelle päin. Vierailija selin ovelle. Klubi palamaan. Vastassa istui vanha mies. Kädet laihat ja suonikkaat. Kasvot ohuen ihon peittämät. Ääni särisevä. ”Pikkuvirkamiesten kohortit ovat tuhonneet elämänurani.” Valtavaa tuskaa ja pettymystä virtaa akateemikon suusta, jokaisen kokouksen aikana säännöllisesti ja uudestaan. ”Pikkuvirkamiesten kohortit ovat tuhonneet elämänurani!”. Tämä toistuu jokaisessa kokouksessa. Näin siis tutustuin Alvar Aaltoon - Sibeliuksen jälkeen ehkä tunnetuimpaan suomalaiseen. Oliko näillä kahdella suurmiehellä jotain yhteistä viimeisinä elinvuosinaan? Suurten tekojen jälkeen he tunsivat itsensä voimattomiksi, kaiken menettäneiksi. Selittäkää minulle miksi näin käy? Aallon kanssa samalle klubiaskille päässeelle nuorelle insinöörille tuo oli käsittämätöntä.

Nyt Jussi soittaa ja pyytää hommiin

Jussi Rautsi soittaa ja kertoo laajasta aineistostaan joka käsittelee Alvar Aallon suunnittelutyötä sotien aikana ja heti sotien jälkeen. Hän toivoo aineistonsa auttavan Rovaniemen yliopistotutkijoita heidän perehtyessään Aallon aluesuunnittelun filosofiaan ja käytännön sovellutuksiin. Hän pyytää myös minua mukaan aineiston analysointiin. Tuo pyyntö hätkähdyttää. Kun Aalto aloitti Kokemäenjoen aluesuunnitelman, olin 9-vuotias. Silloin kun Aalto teki ”Poronsarvikaavan” olin 11-vuotias. Kun Aallon Lapin aluesuunnitelma esiteltiin presidentti Urho Kekkoselle, olin jo teekkarina Rautatiehallituksen palveluksessa. Nyt olen 81-vuotias. Voisinko olla jotenkin avuksi?

Pyyntö kiehtoo ja ilahduttaa. Olinhan sentään myöhemmin vuonna 1969 päässyt tekemään Porin seudun yleiskaavaa. Silloin vaivihkaa katselimme Aallon ”ikivanhaa” seutusuunnitelmaa. Olen myös saanut tilaisuuden esittää näkemyksiä Lapin kehittämisestä – erityisesti rautatieverkon suhteen. En ole edes voinut vilkaista tuossa yhteydessä Aallon ajatuksiin. Mitään raporttia tai muita tietoja ei ole ollut käytettävissäni.

Nyt minua pyydetään arvioimaan Aallon töitä. On siis luettava käytettävissä olevia tekstejä. Mitä on käytettävissä? Luen Jussi Rautsin muistiota nimeltä ”ALUESUUNNITTELUN ALOITUSPOTKU - Alvar Aallon Lapin aluesuunnitelma 1953 – 1958 ”. Muistio on päivätty 24.8.2015.  Luen vielä hänen artikkelinsa Keskisuomalaisessa nimeltä: ”Alvar Aallon käsiala näkyy yhä Lapissa”. Artikkeli oli julkaistu 4.8.2015. Luen myös netistä Minerva Kosken gradun nimeltä ”KOKEELLINEN LÄHIÖ”.  Se kertoo Aallon suunnitelmasta Porvoon Gammelbackaan. Luen vielä Kaarlo Kantolan kirjoituksen Maankäyttö-lehdestä numerosta 3/2013. Otsikko on: ”Rovaniemen jälleenrakennusaika - Poronsarvi asemakaava”. Vielä selailen arkkitehti Päivi Lukkarisen tutkimusta ”Aalto Lapissa - Alvar Aallon Lapin tuotanto”. Se on Rovaniemen taidemuseon näyttelytekstiä päivättynä loppuvuodelle 1998. Luen myös tekstiä, joka on otsikoitu: ”Rovaniemen vanhoja asioita”. Siellä myös livahtaa Otto Larman nimi. Hänet tunsin. Hän oli puheenjohtajana Autopaikkatoimikunnassa, jossa sain olla nuorena miehenä sihteerinä. Jossain yhteydessä mainitaan myös legendaarinen Lapin piiri-insinööri J. E.  Roimu. Hän oli mukana Lapin tiestön rakentamisessa vuodesta 1936 alkaen. Piiri-insinöörinä hän aloitti vuonna 1949.  Hän sanoi kerran minunkin kuulteni: ”Meillä on Lapissa neljä rajanaapuria: Ruotsi, Norja, Neuvostoliitto ja Suomi. Ainoa, jonka kanssa meillä on jatkuvia ongelmia, on tuo viimeksi mainittu Suomi.” Aallon aluesuunnittelutyön aikoihin hän oli vahvasti remmissä. Lapin piirin asiakirjoista löytynee hyvinkin tiejohtajan ohjeita ja kommentteja liittyen  Aallon tiimin työskentelyyn.

Mielenkiintoinen on Anna-Maija Alajääskön tarina Rovaniemen ”filiaali” – Alvar Aallon sivutoimisto. Sen löysin netistä osoitteessa: https://www.rovaniemi.fi/loader.aspx?id=f769471d-8fd6-4628-b6f5-e7c611a138c3

Aalto isäni synnyinseuduilla, Kokemäenjoella

Ryhdyn nyt verryttelynä hieman tarkastelemaan Alvar Aallon toimiston ja hänen itsensä mietteitä Kokemäenjoen kehittämisen suhteen. Asia kiinnostaa kahdesta syystä. Isoisäni oli Kokemäen asemapäällikkö ja isäni kävi koulua Kokemäellä, oltiin siis sukuni kotipaikoilla. Toisaalta itselleni avautui tilaisuus tehdä Porin yleiskaavan liikennesuunnittelua 60-luvun lopulla. Oliko siis Aallon liikennesuunnittelu aikaansa edellä? Sanoohan Jussi Rautsi Aallon menneen asioihin aina liikenne edellä. Ystäväni Olli Lehtovuori, Aallon tiimissä Kittilää ”yleiskaavoittanut” veteraani, sanoo tuota hieman epäilevänsä. Sanoo sen ehkä olevan Rautsin Jussin keksintöä. Minä joudun nyt asiaa verifioimaan. Rautsi vaikuttaisi olevan oikeassa. Ainakin Kokemäenjoella ”liikenne edellä” oli ilmeinen periaate. Luen Aallon raporttia. Se on suoraan sanottuna käsikirjoitus sille kaikelle mikä sitten toteutui. Minun oli pakko piirtää kartta.

Aalto ehdottaa pikatieverkon kehittämistä. Hän ehdottaa pikatietä Kokemäeltä Poriin ja Mäntyluotoon. Se toteutui. Hän ehdottaa pikateitä Raumalle ja pohjoiseen. Raumalle mentiin Aallon ehdottamalla tavalla, mutta pohjoisen tie rakennettiin ”Länsitienä” Söörmarkun kautta. Tampereelle mennään Aallon idean mukaan, tosin tie vie suoraan Kiikoisiin, Lavia ohitettiin. Rautatiet jäivät puolitiehen. Porista ei ole vieläkään yhteyttä Raumalle, ei myöskään pohjoiseen Vaasan suuntaan, eikä rannikkorata siten ole toteutunut. Reposaareen rakennettiin yhteys suoraan Tahkoluodin kautta. Aallon esittämää yhteyttä Noormarkun kautta ei siten koskaan ole tulossa. Aalto esitti myös suoraa ratayhteyttä Kokemäeltä pohjoiselle pääradalle Akaan kohdalle. Kokemäeltä on lobbailtu ratayhteyttä pääradalle myös viime vuosikymmenellä. Ratkaisusta ei ole näkyvissä. Kuitenkin, kaiken kaikkiaan, Aallon suunnitelma viitoitti hienolla tavalla tulevaisuutta.

Baker Housen ääreltä Rovaniemen rauniokaupunkiin

Rovaniemen kauppalan uuden asemaakaavan laadintatyö annettiin maaliskuussa 1945 Suomen arkkitehtiliiton Jälleenrakennustoimistolle professori Alvar Aallon johdolla suoritettavaksi. Työssä olivat mukana myös arkkitehdit Yrjö Lindegren, Bertel Saarnio ja Markus Tavio.

MIT, Boston ja Baker House, niiden täytyi olla vielä kangastuksena mielessä kun työ alkoi. Oli sukellettava suoraan raunioiden problematiikkaan. Aalto suunnitteli Baker Housen vuonna 1945 ollessaan MIT:ssa professorina. Talo valmistui vuonna 1948. Douglas Shand-Tucci kirjassaan “Built in Boston: City and Suburb, 1800-2000” kirjoittaa: ”Baker House for Boston is what the Guggenheim Museum is for New York.”

Työtä aloitettaessa Aallolla kumppaneineen oli puhdas pelikenttä. Se oli fyysisesti puhdas – tyhjä, palanut, kadonnut. Mutta se oli myös henkisesti avoin. Koko ajatusmaailma koskien kaavaa ja erityisesti liikennettä oli haltuun otettavissa - täydellisesti suunnittelijan mielikuvituksen varassa. Tietysti sota oli opettanut logistiikan murhaavan tärkeän merkityksen. Se tiedettiin. Mutta miten sellaista tietoa voitaisiin soveltaa rauhan toimiin? Se oli nyt keksittävä. Keksiminen oli annettu Alvar Aallolle ja hänen tiimilleen. Homma oli ripeää. Kaavaluonnos oli valmis jo jälleenrakennuksen alkaessa keväällä 1945. Asemakaava vahvistettiin 29.5.1946

Kauppalanjohtaja Heino ja kauppalaninsinööri Autti tutustuvat suunnitelmiin. Aalto sanoo: ”Jos haluamme kristallisoida Rovaniemen uuden asemakaavan periaatteet niin sen nimenä täytyy kyllä olla joustavuus. Kaupunki joka on kolmen neljän liikenneväylän risteys ja koko Lapin hallintoalueen keskus, sen tulevaisuutta emme voi tietää. Siksi on tehtävä asemakaava, jolla tulevat ja tuntemattomat asiat voidaan ratkaista, ilman että asemakaavaa tarvitsee muuttaa. Jos sitten menemme itse yleisasemakaavaan niin tämä tummalla merkitty monihaarainen poronsarvikaavan keskuspuisto, se juuri sisältää Rovaniemen tulevaisuuden mahdollisuudet, sen asemakaavan joustavuuden puitteissa voidaan toteuttaa uusia rautateitä ja pääteitä, joista emme tänään tiedä ja esimerkiksi julkisia rakennuksia ja laitoksia, joista oma aikanne ei vielä tiedä mitään.

Lappi rakentaa -filmi – rauniot on raivattava

Julkaistu: 1.1.1946. Veikko Itkosen filmi. Voit katsoa Alvaria suunnitelmaansa esittelemässä tästä linkistä: http://yle.fi/aihe/artikkeli/2009/11/30/lappi-sodan-jalkeen

Lapin läänin aluesuunnitelma – uusi haaste

Lapin läänin aluesuunnitelmatyö annettiin virallisesti arkkitehtitoimisto Alvar Aallon tehtäväksi liittovaltuuston ensimmäisessä kokouksessa 30.12.1952. Aluesuunnitelman laatiminen katsottiin tarpeelliseksi meneillään olevan jälleenrakentamisen ja ennen kaikkea suurten voimalaitostöiden vuoksi. Kuntainliittoon lähtivät lopulta mukaan Rovaniemen kauppala ja maalaiskunta, Kemijärvi, Kittilä, Pelkosenniemi ja Tervola. Maija Alajääskön Rovaniemen ”filiaali” kertoo: ” Aluesuunnitelmatyötä johti arkkitehti Jaakko Kaikkonen. Sivutoimiston aloituskokoonpanoon kuuluivat ”byrooschef” Kaikkosen lisäksi arkkitehdit Lea Punsar ja Hans Ulrich Stucky, joista jälkimmäinen kuului Aallon nk. Sveitsin kaartiin.”

Kyllä, Aalto rakasti probleemaa. Jos hän eteni” liikenne edellä” eteni hän myös ”probleema edellä”. Se oli hänen luovan voimansa eliksiiri – ainakin yksi niistä. Haluaisin nyt kuitenkin mennä Kaikkosen Jaskan luokse kyselemään tuosta filiaalista arkkitehti Ferdinand Salokankaan talon laajennusosan toisessa kerroksessa. No, en nyt pääse tapaamaan Jaskaa. On kauan siitä kun hänet viimeksi tapasin. Juttelen kuitenkin ystäväni Ooke  Lehtovuoren kanssa viisatuakseni. Aaltokin kävi henkilökohtaisesti paikalla monet kerrat ja hänestä jäi paikallisille mukava kuva. Keväällä 1955 ryhtyi Jaakko Kaikkonen värväämään Helsingissä arkkitehtiopiskelijoita kesäksi Rovaniemelle aluesuunnitelmatyöhön. Kesäkuussa 1955 tulivat Rovaniemelle, suureen tuntemattomaan, arkkitehtiopiskelijat Pekka Ojonen, Olli Lehtovuori, Pentti Väänänen ja Teemu Kouri.

Me näemme nyt mahdollisuuksien utopian

Nyt Lapissa on monia asioita mietittävänä ja kiisteltävänäkin. Kaivokset ovat olleet keskustelun aiheena - osin etelämpänä sijaitsevan Talvivaaran kiihdyttämänä. Soklin kaivoksen aloitus ja tyrmätty ratayhteys ovat herättäneet tunteita.   Lapissa keskustellaan tai on keskusteltu myös muista suurista ratahankkeista. Idässä halutaan yhteyttä Kirkenesiin. Lännessä taas pidetään Skibotnin rataa parempana. Keskustelua on käyty myös Kolarin yhteydestä Svappavaaraan. Minäkin olen sivullisena päässyt mukaan keskusteluun. Olen kannattanut poikittaista yhteyttä Kolarista Sodankylään ja Pelkosenniemelle ja siitä Sokliin ja Venäjän puolelle Kouteroon.  Pelkosenniemi yhdistettäisiin luonnollisesti Kemijärveen. Lännessä sitten jatkettaisiin Kolarista Svappavaaraan ja Narvikiin. Näin saataisiin kolme satamaa rahteja tarjoamaan: Narvik, Kemi ja Murmanski. Jatkoyhteyksiä olisi myös neljän maan rautateillä. Ja vielä saataisiin tärkeimmät matkailukeskukset ratojen vaikutuspiiriin. Kyllä – suuria utopioita. Näistä nykypäivän utopioista kirjoittelinkin blogissani: http://penttimurole.blogspot.fi/2014/04/jaameri-ja-lappi-uusiko-ulottuvuus.html

Teen itselleni pari selventävää kuvaa. Yllä oleva kuva kertoo Lapin tämän hetken todellisuudesta ja haaveista.  Siinä näkyvät vihreällä Lapin erämaiden Naturat. Huomasitko muuten Ruotsin valtaisat Naturat? Lapissa suunnittelevat rautateitä. Mahdollisia ratasuuntia on kuvattu turkoosilla. Kaivokset ja matkailukeskukset ovat nykypäivän Lappia.

Aalto näki silloin tuhkasta nousevan fenikslinnun

Alvar Aallon aikaan tilanne näytti toisenlaiselta. Miten erilaiselta se näyttikään. Lappi oli poltettu. Jälleenrakennus oli saatava vauhtiin. Paikallisista elinkeinoista tärkeimpiä olivat maatalous, uitto, kalastus ja poronhoito. Matkailu oli pientä. Sodan tuhojen jälkeen vain Aavasaksan, Kilpisjärven ja Pyhätunturin matkailumajat olivat säilyneet. Siis huomatkaa majat – ei hotellit. Ylläksellä ja Ounastunturilla voi harrastaa mutkahiihtoa jos löytyi poroja mäen päälle vetämään. Ensimmäinen Lapin tunturihissi tehtiin Pallakselle vuonna 1953.

Tämä kuva kertoo siitä maailmasta jonka Aalto näki vuonna 1952 aloittaessaan alue-suunnitelmatyön. Lapin joet kuohuivat vapaina. Vain Isohaaran voimalaitos Keminmaalla oli otettu käyttöön, Jumisko oli tekeillä Rovaniemellä. Myös Rovaniemen Petäjäskoski oli rakentamisen alkuvaiheissa. Kaivoksia ei ollut. Vain Kemijärven Kärsävaara oli toiminnassa. Työttömyys oli jälleenrakennustöistä huolimatta suuri. Teitä rakennettiin. Työt olivat aluesuunnitelman alkaessa pahasti kesken, sillä sodan tuhot ja saksalaisten hävitystyö oli ollut täydellistä: Maanteitä oli tuhottu 4000 km, lumiaitoja 3500 km, maantiesiltoja 1000 kpl ja rautatiesiltoja 130 kpl, lisäksi tuhansia siltarumpuja, 150 kilometriä rautatiekiskotusta kymmeniä losseja jne. Niin ja lähes kaikki rakennukset!

Kaivoksia ei juuri ollut. Lapin vanhin kaivos oli vuonna 1921 aloitettu ja vuonna 1967 suljettu Kemijärven Kärsävaaran rautakaivos. Nikkelin kaivos oli tunnetusti menetetty. Lapin aluesuunnitelman aikaan näköpiirissä on ollut varmaankin vuonna 1962 avattu Rääjärven rautakaivos Kemijärvellä ja ehkä Kivimaan vuonna 1969 Tervolassa avattu kulta- ja kuparikaivos. Kaivostoiminnasta ei siis juuri tuolloin ollut villoja.

Sen sijaan Lapin vesivoiman valjastus oli suuri haaste. Vuonna 1949 valmistui Isohaara Kemijoen suulle ja vuonna 1953 Jumisko Kemijärvelle.  Kolmantena tehtiin Petäjäskoski Rovaniemelle vuonna 1957. Tästä ketju jatkui ja voimalaitoksia valmistui Lappiin 20 kappaletta. Tehoa nämä tuottavat noin 1300 Megawattia. Se on runsas kolmannes kaikkien Suomen vesivoimalaitoksien tehosta. Suomen sähköenergian tarpeesta vesivoimalat tuottivat 1950-luvilla ehkä noin 90 % ja nykyisin ehkä 10 %.  Kokonaisenergiasta vesivoiman osuus taitaa nyt olla alle 5 %.

Sukset ristissä?

Väitetään Alvar Aallon suksien menneen ristiin tilaajan suksien kanssa nimenomaan tämän voimalarakentamisen vuoksi. Aallon ympäristöasiantuntijat sanoivat silloin perinteisten elinkeinojen tuhoutuvan rantaniittyjen tuhoutumisen vuoksi. Tämän seikan ovat myöhemmin aikojen yliopistotutkijat sitten oikeaksi arvioksi todistaneet -  erityisesti Lokan ja Porttipahdan tekoaltaiden vaikutuksiin vedoten. Heidän mukaansa altaiden rakentaminen Sodankylässä aiheutti paikallisen ekokatastrofin ja saamelaiskulttuurin voimakkaan rappeutumisen alueella Tutkijat väittävät saamelaisten tultua työnnetyksi reservaatteihin kuten Amerikan intiaanit. Tätäkö Alvar Aalto herkkäsieluisena aavisteli?  No ei varmaankaan aivan noin – mutta ehkä vähän kuitenkin. Eihän silloin 50-kuvulla taidettu vielä tekoaltaista haaveksia, vaikka mistä meidät insinöörit tietää. Eihän näitä asioita hallintoherrat tai juristit keksi – insinöörit ne ovat asialla. Ja poliitikot päättävät. Niin sen pitää mennä.

Siunatuksi lopuksi

Lapin yliopisto on anonut Kordelinin säätiöltä ja ehkä muualtakin varoja Alvar Aallon Lapin aluesuunnitelmatyön tutkimiseksi. Toivon tämän työ toteutuvaan. Ja jos mahdollista olen siinä tavalla tai toisella mukana. Maailmalla on vimma tuhota. Valtakoneistot tähän pyrkivät. Sille ei näytä tulevan loppua. Siksi on tärkeätä tietää miten jotkut ja joskus ovat näitä tuhon ongelmia ratkoneet.