Hyökkäävät Excelit ja kirotut bulevardit - unessa!

Juuri nyt joulun alla ja vieläpä valkeata joulua odotellessa iski outo pikaflunssa. Eilen illalla se alkoi ja luulen sen olevan ohi huomenna aamulla. Mutta mitä se toi tullessaan? Koko yö oli täynnä kieppuvaa tuskaa, puoliunen hämärtämää. Kaikki liittyi bulevardeihin. Olenko saamassa jonkin salaisen trauman noista bulevardeista? Unessa minua kohti hyökkäsi kerta toisensa jälkeen valtaisia Excel-taulukoita. Ne koskivat bulevardien väestöennusteita ja sosiaalirakenteita.

  

Yön tunteina Excelit eivät päästä miestä otteestaan. Ne hyökkäävät yhä uudestaan – läpi yön. Ja vain bulevardien tähden.

Punaisena päälle hyökkäävät taulukot olivat sellaisia, ettei väestön kasvua voinut säätää alaspäin. Vihreät taulukot taas sallivat ylöspäin säätämisen, mutta ei alaspäin. Yritin kuumeisesti ratkaista väestöennusteen ongelmaa. Afrikkalaisille lapsiluku 4, suomalaisille lapsiluku 1,8, virolaisille lapsiluku 1,2, venäläisille lapsiluku 0,9. Miten saan tarpeelliset kaavat Exceliin. Haluan kuumeisesti ratkaista Hämeenlinnan väylän keskuspuistoon tunkeutuvan osan väestörakennetta vuonna 2050. Miksi? Mitä se minulle kuuluu – vuosi 2050? No kai se muidenkin tulevaisuus nyt vähän kuuluu, kun byrokratia aikoo viedä tärkeän fillarireitin ja desanttikukkulan ja vielä kummitustalon perustukset. Kai ne minulle merkitsevät lapsuuden maisemaa ja nykyisyyden maisemaa. Mutta sillä ei liene paljoa merkitystä, koska kansainvälisen kilpailukyvyn sanotaan edellyttävän, että puistoja leikataan ja vanhoja tunnelmallisia lähiöitä puretaan!? Luulisi muuten olevan juuri päinvastoin. Vihdoin koko yön kestäneiden Excel hyökkäysten ja laskuharjoitusten jälkeen aamu sarastaa. Aurinkokin heittää kirkkaan keltaisen valonsäteen ja siirtää minut reaalimaailmaan. No ei nyt aivan, sillä nuo asiat jäävät kaivertamaan.

  

Tämähän se oli se yöllinen kauhukuva Hämeenlinnan väylän varteen ehdotetusta ”bulevardikaupungista”.

Toinen toistaan hullumpia malleja

Bulevardit eivät muuten ole ainoa tapa, jolla nykypäivänä yritetään ratkoa kaupunkien kasvun ongelmia. Greater Helsinki Vision kilpailun voittajatiimi ehdotti kelluvia saaria Helsingin edustan saaristoon. Minusta tuo ehdotus olikin muuten kaikin puolin hyvä, mutta tuo saarien rakentaminen oli järjetön. Olipa onni etten päässyt tuota kollegojen ehdotusta sorkkimaan. silloin ei olisi voittoa tullut.

  

WSP:n voittanut ehdotus (jossa minä en ollut mukana) esitti Greater Helsinki Vision –kilpailussa Helsingin edustalle useita kelluvia saaria. Niitä ovat nuo pinkit pläntit. Minusta se oli hullua, mutta ei välttämättä juurikaan hullumpaa kuin bulevardien tiivis kaupunkirakentaminen. Bulevardit sinänsä OK, mutta ne nauhakaupungit?!

Nyt on sitten keksitty viimeisen päälle uutuus. Ei tosin Suomessa vaan Meksikossa. Rakennetaan ”maanraappijoita” ”taivaanraappijoiden” sijaan. Meksikon keskusaukiolle on ehdotettu 65-kerroksista Earthsraper maanalaista asuin- ja liiketaloa. Jokuhan voisi keksiä, että tällainen talo rakennettaisiin Senaatintorilta alaspäin. Tori sitten vain päällystettäisiin lasilattialla, jotta saadaan valoa maan alle. Itse asiassa tuollainen rakentaminen on keksitty jo tuhansia vuosia sitten, ajattelepa vaikka Lalibelan kirkkoja tai Cappadokian luolakaupunkeja. Tästä videosta voit kuulla fanstastisia utopioita: 

Yksi tapa ratkaista paljon puhuttu tiivistäminen olisi Kiinasta ostettu Sky City -talo. Siinä on 220 kerrosta ja taloon mahtuu 30000 asukasta. Kerrosalaa on 1 milj. k-m2-Saataisiin kahden vuoden asuntotuotanto kerralla. Ja halvalla. Kiinalaisen urakoitsijan mainostamat kohtuuhintaiset asunnot eivät maksa enempää kuin hieman toista tonnia neliöltä. Kaikissa asunnoissa ei tosin ole suoraa päivänvaloa, valo kuljetetaan asuntoon valokaapelia käyttäen. No, sehän käy, siihen on totuttu, sillä kaamosaikaan meillä joudutaan joka tapauksessa polttamaan sähkövaloa päivisinkin.

Kiinalaisen liikemiehen unelma ei taida toteutua. Talon piti olla jo pystyssä. Talon jonka piti sisältää kaikki ihmisen tarvitsemat palvelut sairaalaa myöten. Siellä voi asua koko elämänsä poistumatta.

Usein nämä asiat ovat ikonisia. Aivan niin kuin arkkitehtikilpailuissa usein ja kaupunkien strategioissa aina etsitään ikonisia rakennuksia. Ja näihin haasteisiin maailman huippuarkkitehdit herkästi tarttuvat. Olinkin näistä ikoneista kirjoittanut blogissani: 

http://penttimurole.blogspot.fi/2013/12/iconic-city-kilpailukyvyn-takeena.html

Joulusiivouksessa paljastuu unohdettuja asioita

Joulun alla joutuu väkisinkin sotkeutumaan joulusiivoukseen. Silloin saattaa tehdä löytöjä. Löydöt saattavat olla hyvinkin lähiajalta. Minä en ole keksinyt tapaa, jolla kivoja papereita voisi säilyttää, niin että niitä voisi joskus löytää ja katsella. Ja jos niitä ei katsele ne unohtuvat. Joulusiivouksessa niitä löytyy. Niin minähän löysin ikään kuin uudelleen Sepon synttärirunon ja siihen liittyvän Ritvan teoksen metroratoineen kaikkineen. Saattaa vaikuttaa suorastaan ”selfismiltä” kun panee tuon itselle osoitetun runon tähän esille, mutta ei kai se nyt sen vakavampaa ole kuin omien valokuviensa esittely. Se nyt vaan on niin mielenkiintoista tuo Sepon tapa sanailla, asiasta kuin asiasta.

(PS. Ainoa paikka, jossa asiat minulla pysyvät järjestyksessä on tämä tietokone. Kiitetty ja ylistetty olkoon Microsoft ja Bill Gates.)

Sepon runo:

Maestro nostaa katseen

näkee kaupungin, ilahtuu ja vapautuu lohkomaan havaintoja

toiminallisuutta esteettisyyttä historiallisuutta sivuavia mielipiteitä

vauhtiin päästyään kaivaa ikikuvansa kolmen voiman myllystä

myllytyksen kohteena kaupunkien kehityssuunnat

laskee seitsemänsataa taulukollista väestöskenaarioita kymmenistä kohteista

sallii lastenlastensa tulla ihailtavaksi ja hämmästelemään ukkinsa aivoituksia

maestrolla on seitsemän henkeä ja muutenkin kissan ketteryyttä siirtyä aiheesta toiseen

hän ajaa punaisella avoautolla Gallen-Kallelan piilopirttiin visioimaan pontikan ja puukon avulla

hän ajaa pitkin Sienan katuja tukka hulmussa polkupyörällä mukulakivien värinässä

hän ajaa takaa kaupunkien syntysanoja, aukioiden suhdelukujen maagisuutta

mielikuvia tukemaan senhetkistä visiota tietäen sen pakenevan joka toinen yö omavaraiseksi

karttoja rakastavassa heimossa hän on poppamies, löytää joet ja valumat, suot ja rintamaat

omissa arkistoissa aina kultakehyksissä maailmankarttoja poikineen ja pojanpoikineen

kädet tuulimyllyinä nostavat Kosmoksen pöydässä ilmat liikkeelle, tarjoilijat hyvälle mielelle

jokainen liikennesuunnittelija on ollut töissä hänen verstaassaan

jokainen oppinut vetovoimamallien epäluotettavuuden

maestro on jo puolittain vapaalla

maestro on puolivälissä

suunta vakaa

Ritva on tehnyt tämän kuvan Ilaskiven mietintöön liittyvää karttaa työstämällä. Onpa tehnyt vielä ihmekuvan. Tämä on niin joulukorttimainen kuva, tuo ukko näyttää ilmeiseltä joulu-pukilta, niin että se antaakin aiheen toivottaa HYVÄÄ JOULUA, teille kaikille jotka pääsivät tämän blogin viimeiselle riville.

Olavi Paavolainen - takki oikein, takki nurin?

Olen lukenut viimeaikoina kahta kirjaa Olavi Paavolaisesta. Toinen on Matti Kurjensaaren ”Loistava Olavi Paavolainen”, Tammi, 1975; ja toinen on Panu Rajalan ”Tulisoihtu pimeään”, WSOY, 2014. Kolmantena kirjana olen sitten lukenut itsensä Paavolaisen kiisteltyä kirjaa ”Synkkä yksinpuhelu”, WSOY, 1945. Parhaaksi onneksi, ja kaiken lisäksi, tipahti postilaatikosta myös Erkki Tuomiojan ”Kirjavinkkejä”, joka-jouluinen odotettu kirjanen, nyt varustettuna Rajalan tulisoihdun arvioinnilla. Tai siinä nyt pääkohdaksi nousi kysymys isoäiti Hella Wuolijoen väitetystä nuoruudensuhteesta itseensä Olavi Paavolaiseen. Hella Wuolijoki oli 17 vuotta Paavolaista vanhempi, niinpä sitten varsinainen nuori tuossa suhteessa taisi olla Paavolainen itse. Vaikka tunnettua on, ettei hän kaihtanut itseään huomattavasti vanhempia naisia.

Ja sitten vihonviimeiseksi lisäksi tutkittavaan aineistoon on tunkeutumassa Ville Laamasen Turun yliopistossa väittelemä tutkimus: ”Suuri levottomuus – Olavi Paavolaisen kulttuurinen katse ja matkat 1936-1939”. Täysin katselematta on jäänyt Olavin serkun, professori Jaakko Paavolaisen, elämäkertateos serkustaan Olavi Paavolaisesta. Se on ilmeinen virhe, sillä eräissä arvosteluissa tuo vuonna 1991 julkaistu teos saa suitsutusta. Klikkaa vaikka tuohon, niin voit lukea Jukka Kemppisen arvostelun teoksesta: ”Olavi Paavolainen – keulakuva”, Tammi, 1991. http://www.hs.fi/kulttuuri/a1353053181334.

  

Otsikko takinkäännöstä jää toisarvoiseksi kun lukee Olavi Paavolaista, häntä itseään mieluiten.

Molemmissa kirjoissa kaikki on ihanaa ja loistavaa kunnes tullaan ”synkkään yksinpuheluun”. Paavolaisen yksinpuhelussa on aluksi hieno jakso hänen saapumisestaan kolmen kuukauden ”viralliselta” Neuvostoliiton toisenlaiseen maailmaan – Turkkiin. Viralliselta siksi, että hän oli matkansa ajan tiukassa kontrollissa. Varsinaisesti kirja on sotapäiväkirja jatkosodan ajoilta. Tiedustelun ja sensuurin palveluksessa ollut luutnantti ei voinut palveluksessa puhua ohi suunsa, mutta omaan päiväkirjaansa hän kykeni kirjaamaan laidasta toiseen ailahtelevaa mielen laatuaan. Yleensä hän pyrki olemaan voittajan puolella. Kun Suur-Suomi valloitettiin, hän oli suursuomalainen henkeen ja vereen. Kun sitten Stalingradin jälkeen Saksan lopullinen voitto alkoi tuntua epätodennäköiseltä, hänen mielen maailmansa ryhtyi sopeutumaan uuteen todellisuuteen. Siis jo puolitoista vuotta ennen kuin virallinen Suomi tällaisia epäilyksiä salli. Kirja on kiehtova ja ihana luettavaksi, mutta se kertoo asioista joista ihanuus oli kaukana.. Sodasta kertomisen taikomista ihanaksi voisi pitää melkoisena temppuna. Sellaiseen temppuun ei edes suuri illusionisti Olavi Paavolainen ole kyennyt, saatikka sitten hänestä kertoneet elämänkerturit. Joku väitti muuten Kurjensaarenkin kirjoittaneen enemmän omasta loistostaan kuin Paavolaisen loistosta.

Saksan luhistuminen keskiössä

Luen lukemistani ”Synkkää yksinpuhelua”. Edellisestä lukukerrasta on nyt viisi vuotta. Silloin luin kirjaa sairaalan kirjastosta otettuna, runsaasti lehteiltynä version. Tähän sairaalassa lukemiseen liittyi hauska episodi. Minulla oli vierustoverinani vanha suomenruotsalainen herrasmies. Hän oli hyvin hiljaa vuoteessaan. Hän ei ollut sairaalassa tapaturman seurauksena, niin kuin meistä muista suurin osa. Niin,  olinhan minä siellä moottoripyöräkolarin seurauksena, kun auto oli vetänyt u-käännöksen edessäni; eräs huonetoverini oli pudonnut Norjassa satoja metrejä vuorenrinnettä kiipeilyköyden virheellisen kiinnityksen vuoksi; eräs oli Kontulan poika, joka lähti hakemaan lisälastia fillarilla ja sattui ajamaan portaita pitkin ja siinä kaatumaan; eräs taas oli yliopistoprofessori, joka valmistujaiskaronkan jälkitilassa oli pudonnut Unioninkadulla telemonttuun ja vihonviimeiseksi, eräs, joka oli ajanut moottoripyöräkilpailuissa radalta. Niin tämä hiljainen herra oli nimeltään Enckell. Paavolainen sanoo kirjassaan ilahtuneensa kun HBL:n Enckell tuli hänen asemapaikkaansa. Kuka on naapurini Enckell? Onko hän sukua Paavolaisen mainitsemalle tyypille? No, siinähän se onkin se pikku episodi: tuo hiljainen naapurini oli hänen poikansa. Toinen poika on meidän rakennusinsinöörien hyvin tuntema Patrick Enckell. Tiesittekö Olof Enckellin? Enckell kirjoitti TK- urallaan liian saksalaisystävällisesti. Tästä hän sai Synkässä yksinpuhelussa pienen näpäytyksen ystävältään Olavi Paavolaiselta. Sittemmin sodan jälkeen hänestä tuli Helsingin yliopiston ruotsinkielisen kirjallisuuden professori. Paavolaisen kirjan mukaan suomenruotsalaiset T.K.- miehet olivat muuten huomattavasti joustavampia sopeutumaan uuteen tulevaisuuteen kuin supisuomalaiset kollegansa. Heidän kanssaan pystyi sentään keskustelemaan sellaisesta mahdottomuudesta kuin Saksan mahdollinen luhistuminen.

Paavolainen ei halunnut olla ”koiraslotta”

Enckell nyt oli tässä sivupersoona. Oikeastaan innostuin näiden kirjojen lukemiseen ja Paavolaisen persoonan ihmettelyyn kun blogissani olin siteerannut Olavi Paavolaisen Suomen Kuvalehteen kirjoittamaa juttua heti jatkosodan alkupäiviltä. Tässä linkki: http://penttimurole.blogspot.fi/2014/09/sota-miten-nopeasti-kaikki-kay.html. Tarina oli mahtava ja korskea alkukirjoitus sodan kauneudelle. Se oli myös alkusanat Suomen heimokansojen alkavalle vapautukselle. Kirjoitus oli ilmeisesti Olavi Paavolaisen debyytti rintamakirjeenvaihtajana. Suomen Kuvalehti otsikoi hänet nimenomaan rintamakirjeenvaihtajana. Oikeastaan hän työskenteli päämajan tiedotuskeskuksessa ”Lokissa”. Tämä oli hänelle myös jonkinlainen trauma: turvassa päämajan hoivissa ja hyvillä lounailla Mikkelin Kalevassa, kun oikeat soturit ja oikeat rintamakirjeenvaihtajat olivat etulinjan korsuissa ja juoksuhaudoissa. Hän ei missään tapauksessa halunnut samaistua päämajan ”koiraslottiin”. Mikkelin Kaleva oli muuten sama paikka missä Marski joi piripintaisensa ja poltti lempisikarinsa. Paavolaisella ei kuitenkaan tainnut olla Marskiin varsinaista keskusteluyhteyttä. Kurjensaari kirjoittaa hänen ja Paavolaisen istuneen kerran Mikkelin Kirkkopuistossa kas-kas -pojilla saappaita plankkauttamassa ja yht’äkkiä he näkivät Marskin astelevan pitkin Maaherrankatua. TK-kaverukset ryntäsivät kadun reunaan ja pönöttäen, asennossa seisten, kiiltävin upseerisaappain, tekivät sotamarsalkalle kunniaa. Tästä temppuilusta ei Mannerheim ilmeestä päätellen pitänyt. Se masensi luutnanttien mielen.

T.K.-rintamakirjeenvaihtajalta…

Mutta palataan jatkosodan alkuun. Mitä Paavolainen siis kirjoitti? Jatkosota oli juuri alkanut. Lehti julkaistiin 2. elokuuta 1941. Jatkosota alkoi 26.6.1941. Lehden ilmestyessä sotaa oli käyty yksi kuukausi.

Olavi Paavolainen: ”Korpisotaa, kun tuliesirippu nousee”, T.K. – rintamakirjeenvaihtajalta:

”Täällä käydään ikisuomalaista korpisotaa. Sisukasta, häikäilemätöntä, nerokasta, vaarallista sokkoleikkiä… Täällä tapasivat korskeat venäläiset divisioonat talvisodassa aavojen arojen poikien kauhun – ”valkoisen kuoleman”, pakkasen ja hiihtopartiot. Täällä syntyi suomalaisen sotilaan maailmanmaine. Täällä on tämän kansan sotataidon klassillinen maasto…

Seitsemännen päivän aamuna olemme odotukseen kyllästyneinä lähteneet käymään viitisenkymmentä kilometriä rajalta sijaitsevassa keskuspaikassamme. Kello kaksi sivuuttaa meidät kylän raitilla pölyinen auto, josta kiireesti hyppää alas tuttu luutnantti. Viivyttelemättä matkaan! – nyt alkaa leikki. Hyökkäys rajan yli alkaa kolmen tunnin kuluttua.”

  

Voiko takkinsa kääntää?

Nyt kun olen lukenut noita kahta kirjaa, Matti Kurjensaaren ja Panu Rajalan, olen väkisinkin ajautunut pohtimaan ihmisen oikeutta muuttua, kehittyä, taantua, kääntää takkia. Ammattielämässä insinöörikin joutuu muuttamaan mielipiteitään, oppimaan uutta, viisastumaan ja joskus pakkotyhmentymään. Vieläpä uusien normien säätelemänä tai jopa aatteiden vaatimuksesta tai vieläpä poliitikkojen ohjauksessa joutuu pakosta toimimaan toisin kun luulee oikeaksi tietävänsä. Yritän asettua Olavi Paavolaisen housuihin. Se on kyllä hieman rohkeaa, sillä nuo housut olivat herkässä, ainakin mitä naisiin tulee. Jos kuitenkin rohkenen, niin pitäisin erinomaisen rohkeana temppuna tuota takinkäännöstä, minkä hän ilmiselvästi teki, oltuaan kansallissosialismin ”estetiikan” ja Karjalan/Aunuksen luonnonhurman pauloihinsa kietoma ja sitten ryhtyi arvioimaan asioita uudelleen. Oikeastaan näen silmissäni kuinka hän Porvoossa WSOY:n kirjapainossa tekee kuumeisen kiireellä korjauksia tekstiinsä. Hän varmaan epäili joutuvansa Leinon kommunistisen sensuurin kynsiin ja vielä mahdollisesti lähitulevaisuudessa odottavan kirjojen polttorovion äärelle. Se olisi kirjallisen uran ”virallinen” loppu ja historian uudelleen kirjoitus hänen osaltaan – tikulla kaivettuna.  Ilmiselvästi hän uskoi Neuvostoliiton voitoista hurmioituneen sotakoneen hakevan korvausta ja mielestään ansaittua palkkiota voitettujen maiden alistamisesta ja bolsevismin aatteen pakkolevittämisestä. Näin oli ihaillun Saksankin ajateltu tekevän elintilan tarpeessa, rotuopeillaan höystettynä, juuri paria vuotta aikaisemmin. Senhän kaikki liittolaiset hyväksyivät ja luonnollisena pitivät – Suomi mukaan luettuna.

  

Kolmannen valtakunnan vieraana ilmestyi vuonna 1936, Karjala – muistojen maa vuonna 1940, Rakas entinen Karjala vuonna 1942, Synkkä yksinpuhelu vuonna 1946. Kirja Neuvostoliitosta jäi kirjoittamatta kun sota alkoi. Paavolainen rakasti estetismiä. Sitä tarjosivat Goebbels ja Speer. Hän rakasti myös Aunuksen menneisyyttä, mutta ei valloitetun Aunuksen tilaa, päiväkirja oli pieneltä osin pakoa uuteen tulevaisuuteen.

Kurjensaari kirjoittaa ystävästään, Rajala lainaa Kurjensaarta, Laamanen tutkii

Matti Kurjensaari oli Olavi Paavolaisen tulenkantajakaveri ja kaiken lisäksi kämppäkaveri ja sotakaveri. Hän kirjoittaa kaveristaan kiehtovan kaverillisesti. Ei kaiva tikulla takinkäännön ”epärehellisyyttä”. Ei kuitenkaan sitä peittelekään. Tuntee ”pappenheimilaisensa”. Panu Rajala on hänkin positiivinen. Kunnioittaa maestroa. Tuo kuitenkin enemmän esiin sodanjälkeistä pilkkakirjoittelua, vaikkakin useimmiten toistelee Kurjensaaren aikalaiskuvausta. On muuten yllättävää miten paljon Rajala käyttää lainauksia Kurjensaarelta - sitä erikseen mainitsematta.

Ville Laamanen, väittelijä, kiinnostaa. (”Suuri levottomuus – Olavi Paavolaisen kulttuurinen katse ja matkat 1936-1939”). Hänen väitöskirjaansa ei löydy netistä. Pitäisi ostaa. Se ei ole kivaa. Yllensä väitöskirjat löytyvät vapaasti luettavina. Luen siis vain sen mitä näkyy. Esimerkiksi näin: ”Saksassa rotuopit ja mytologiat olivat karanneet järjettömyyksiin, Neuvostoliitossa järkeä oli liikaakin. “Ei eletä – teorisoidaan,” (onko tämä uuskieltä, tuntuu oudolta, minä kyllä sanoisin teoretisoidaan). Paavolainen tuskaili. Siellä kulttuurille oli rakennettu palatseja, mutta se oli pakotettu Prokrusteen vuoteeseen, stalinismin jäykkään kehykseen.” Muistitteko, että Prokusteen vuoteessa nukkuja joko amputoitiin tai venytettiin vuoteeseen sopivaksi. Sen teki Poseidonin poika Prokustes. Hän sitten joutui itse Theseuksen toimesta sänkyynsä sovitetuksi. Näin onneksi useimmiten käy sovittajille, he eivät ole sovittelijoita, ja rangaistus seuraa. Pian näemme!

Muuten jatkosodan päättymiseen liittyvistä asioista voit kuunnella Antero Kallion tarinointia. Hän oli ennen Neuvostoliiton suurhyökkäyksen alkaessa Maaselän kannaksella ”Motti-Matin” eli Matti Aarnion adjutanttina. Paavolainen kertoo kirjassaan vierailuista ”Motti-Matin” asemissa Hiisjärvellä Karhumäen itäpuolella.

Antero Kallio kertoo videolla Kesto 6'16", koko 10791 kt; Maailmansodan yleistilanne

Lopuksi katse Suur-Suomen sydänmaille, niille seuduille jonne Paavolainen joutui ”opasupseerina”, oli sitten opastettavana luonnosta hurmioituvia saksalaisia upseereita tai ryyppyreissulla olevia suomalaiskenraaleja.

Äänislinnassa

Paavolaisella ensimmäinen rintamamatka suuntautui Äänislinnaan. Hän kirjoitti mm. näin: ”Koko päivä kierrelty Petroskoita tutkimassa. Kaupungin syrjäosissa tapaa kaduilla vielä parikymmentä hautaamatonta vihollisruumista. Tulipalot ovat jo suurimmaksi osaksi sammuneet. Vasta nyt käy keskikaupungin tuhoutuminen ilmi koko laajuudessaan. Huomattavimmista uusista rakennuksista ovat sentään säilyneet hallituspalatsi, yliopisto ja kaunis synnytyslaitos. yleisesti valitetaan tosi upean Severnaja-hotellin tuhoutumista. Käymme myös radioasemalla, ’Tiltun’ kuuluisassa valtakunnassa. … Ryöstämisvimma jatkuu. Halutuinta tavaraa näyttävät olevan vuodevaatteet, minkä lähestyvän talven huomioon ottaen hyvin ymmärtää. …Päivän mittaan on minussa vahvistunut vaikutelma, että näin luonteenomaista neuvostovenäläistä kaupunkia kuin Petroskoi olen harvoin tavannut. Sen yhdistelmä äärimmäisestä modernismista, tyylipuhtaasta klassisismista ja röttelöisimmästä tsaarinaikaisesta ’ryssäläisestä’ puutaloarkkitehtuurista on oikea kouluesimerkki ’bolsevisoituneesta’ kaupunkikuvasta. Siitä voisi kirjoittaa kokonaisen tutkielman. Petroskoi on vielä yhtä paljon Pietari Suuren ja Nikolai II:n kuin Kuusisen, Gyllingin ja Armas Äikiän kaupunki.”

Aunuksessa ja Vienassa

Seuraavat merkittävät matkat suuntautuivat Aunukseen ja Vienaan. Ne olivat hänelle piristystä yksitoikkoiseen mikkeliläiselämään. Tosin ne toivat myös tuskaa. Tuskan erityisenä aiheena oli suomalaisten pappien ja AKS:läisten suomalaistamis- ja lutherilaistamistoiminta. Heimokansoille ei hyväksytty omaa kulttuuria, puhumattakaan venäläisistä. Heitä ei hyväksytty lainkaan. Heidät piti karkotettaman Uralin taakse, kunhan rajat on siirretty. Sen aikaa he voisivat odotella keskitysleireissä.

  

Paavolainen rakasti matkoja Aunukseen ja Vienaan. Hän oli Kannakselta Kivennavan poikia, mutta poltettu kotitalo ei vetänyt puoleensa. Kaikki oli hävinnyt. Äänislinnassa hän kävi heti valloituksen tapahduttua. Synkässä yksinpuhelussa hän kertoo laajasti elo-syyskuussa vuonna 1942 tehdystä Aunuksen matkasta. Toinen laajasti käsitelty matka oli kenraali Raappanan opastus Rukajärvelle syyskuussa vuonna 1943. Kuvassa näkyy punaisella rintamalinja jatkosodan aikana sekä vaalealla sinisellä Paavolaisen matkareitit.

Ratsain Hiisjärven Kämmenniemeen

”Komentopaikalta saimme ratsuhevoset, sillä Kämmenniemeen ei pääse muuten kuin jalkaisin tai ratsain. Seuraamme koko ajan puusta rakennettua tukkien kuljetusrataa. Hevosillekin on liikkuminen perin vaivalloista, sillä ’kiskojen’ välissä on koko maaperä täynnä vesikuoppia, suuria mukulakiviä ja petollisia suonsilmäkkeitä. Kivet ovat kuin pääkalloja, puut kuin luita. Niiden välissä makailee täysin muumioituneita ja kuivettuneita vihollisruumiita. Jokunen kepillä ja rikkiammutulla kypärällä karkeasti merkitty suurempi vihollishauta näkyy paljaalla rinteellä. Keppiin on tekstattu vain ’100 venäläistä’. Taas tuntee niin kouristavasti moisten merkintöjen mitättömyyden. En droppe i havet…”

  

Hiisjärvi sijaitsee 15 km karhumäestä koilliseen. Paavolainen retkeili noille maisemille syyskuussa vuonna 1942. Tykkien ajoittainen jylinä ei häirinnyt ryyppäämistä komeissa puhdetyönä rakennetuissa upseerien hirsilinnoissa ja uintia Hiisjärvessä. Kuvassa ei kuitenkaan liene Paavolaisen 40-vuotias peppu. Nuo peput vaikuttavat kaksikymppisiltä

Kulttuuri ei ole sotapojan agendalla

”Kontupohjassa oli tuhottuina selluloosatehdas ja voimalaitosta varten tehdyt patolaitteet.

Mutta Kontupohjan teatteri on erityisen kaunis. Paavolainen kirjoittaa: ”Harvasta teatterista aukenee yhtä maalauksellisia näkymiä kuin tämän rakennuksen puolipyöreän, häikäisevän valkoisen kolonnadin läpi. Rakennus kertoo jälleen varsin säälimättömästi meikäläisten ymmärtämättömyydestä ja ennakkoluuloisuudesta jokaista neuvostoliittolaista kulttuurisaavutusta kohtaan. Kaikki kuvapatsaat teatterin ympäriltä on turmeltu, sisällä olleet veistokset on heitetty hujan hajan pihamaalle. Tuulessa heiluu hirteen vedetty luuranko, jonka sotilaat luultavasti ovat löytäneet jostain opetusvälinekokoelmasta. Teatterisaliin ja lämpiöihin on sijoitettu telttakamiinoja vähääkään välittämättä lattioiden ja seinien turmeltumisesta. Kuin hävitystä uhaten seinällä näkyy yhä tunnettu iskulause: Jokaisella neuvostoliiton kansalaisella on oikeus työhön ja virkistykseen.” Lopuksi Paavolainen toteaa että pata soimaa kattilaa kulttuuriaarteiden tuhoamisessa. Tuleepa mieleeni kun ystäväni Eki Siivonen vei minut kesävänskänä katselemaan juuri vapautunutta Kirkkonummea. Erityisesti muistan kirkon silloisen tilan. Pata ja kattila!

  

Paavolainen kirjoittaa ylevästi Kontupohjan komeasta teatterista. Hän ei pidä sotapoikien tuhoamisvietistä. Hän sanoo patsaat kaadetuiksi ja sisätilat pilatuiksi. Tuossa valloituksenjälkeisessä kuvassa teatteri näyttää ehjältä ja patsaatkin ovat pystyssä. Viereisessä kuvassa on Kontupohjan rautatieasema nykykunnossaan. Onko teatteri vielä olemassa?

Koskien valjastaminen ja erämaan teollistaminen

”Matka jatkuu. Jatkamme matkaamme vielä Munjärvenlahteen. Reitti yllättää kulttuurisilla muistoillaan. Miten harvinainen onkaan koko historian käsite Itä-Karjalan pysähtyneelle ajattomuudelle. Eihän näissä maisemissa ja näissä kylissä, päällisin puolin katsottuna mikään tunnu muuttuneen siitä ajasta lähtien, jolloin risti tuotiin näihin erämaihin, aina siihen aikaan saakka, jolloin se vaihdettiin sirppivasaraan… Aurinko laskee jo, kun saavutamme melkein peräkkäisinä kohisevat Hirvaskosken ja Porokosken, Aunuksen ylpeydet. Koskien kuona tulee koko brutaalissa nerokkuudessaan vastaan neuvostoliittolainen teknomania. Kaikkialla työmaita, keskeneräisiä voimalaitoksia patoineen ja siltoineen, tyhjiin laskettujen järvien aavemaista liejukkoa, sekä osittain kaivettu, osittain maavalleilla muodostettu kanavauoma. Juuri tämä suunnitelma  merkitsi  Kivatsun ylistetyn mahtavuuden hävittämistä. Mutta samalla on saatu aikaan jotain luonnonvoimia uhmaavaa. …Tuskin koskaan on minulle, yhtä kirkkaasti kuin tänä pimenevänä syyskuun iltana, on minulle selvinnyt, miten fantastisen suurpiirteistä Neuvostoliiton Itä-Karjalan erämaihin kohdistuneet teollistamisyritykset ovat. Mutta yhtä voimakkaasti käsitän tänä iltana myös sen, miten toivotonta suomalaisille olisi täällä luoda jotain vastaavantapaista – niin, tai edes jatkaa näitä suunnitelmia tai edes hallita niitä niiden nykyisessäkään muodossa. Illan pimetessä pauhaavat molemmat kosket yhä rajummin erämaan autiossa hiljaisuudessa.; valtavat huurupilvet alkavat nousta niiden syvistä kuiluista… Niiden voiman vangitsemiseen tähtääviä suunnitelmia voi luoda ja hallita vain monikymmenmiljoonainen maa ja valtio.”

   

Rukajärven matka tehtiin vuonna 1943. Tarkoituksena oli tutustuttaa kenraali Raappana asemasotavaiheen tilanteeseen. Kenraali ei juuri kerinnyt omilta kiireiltään Paavolaisen matkaan, joten T.K.-mies pääsi suorittamaan retkeilyä omaksi ilokseen. Rukajärven kylän sen hetkinen tila ei häntä suuresti imponoinut. Vanha loisto oli kadonnut. Sen sijaan kosket ja luonto saivat Paavolaiselta hurmioituneita kuvauksia. Kuvassa Tsirkkakemin koskia. Jatkosodan viimeinen suuri taistelu käytiin Ontrosenvaarassa ja Tahkokoskella 16.8.1944.

  

Setäni Matti Murolen johtama osasto Ontrosenvaaran metsissä elokuussa 1944. Aselepo alkoi vajaan kahden viikon päästä.

Osta- Euroopan itärintaman itäisin tukikohta – mutta vasta syksyllä 1943

Paavolainen teki tämän ”virkamatkan” Suomen armeijan itäisimpään vartiopaikkaan 9.9.1942. Hän kirjoittaa: ”Jälleen saavutan erään matkan pään. Ja jälleen valmistaa Aunus eräitä niitä maisemayllätyksiä, joista se on niin rikas. Äänisen etelärannalla ei ole lehtoa, ei korpea eikä vuoria, vaan maasto aaltoilee täällä Keski-Eurooppaa muistuttavina mahtavina kumpuina, joita huojuva vilja peittää. … Täällä liikumme jälleen historiallisella maaperällä. Levinossa saavutamme näet aikoinaan maineikkaan ja tärkeän ”Arkangelin tien”, jota myöten Pohjolan turkikset kulkivat Pyhän Venäjän pääkaupunkiin.” Tosiaan Ostan tukikohta oli myös koko Euroopan itäisin etulinja-asema vuoden 1943 syksyllä. Sotaa oli kuitenkin Suomen osalta tuolloin jäljellä lähes kaksi vuotta.

  

Ostan tukikohdan paikalla, Syvärin eteläpuolella on Google Earthin valokuvien perusteella tutkittuna parikin sodan muistomerkkiä. Patsaan jalustassa lukee (vapaasti Liisan kääntämänä): VUODET KULUVAT / TULEVAT TOISET IHMISET / HEILLÄ TULEE OLEMAAN HELPPO NUORI ELÄMÄ / MUTTA HE TULEVAT TIETÄMÄÄN SEN ETTÄ FASISTIT VUODATTIVAT VEREMME. Me olimme noita fasisteja. Sotahistorialla on omat lakinsa.

Elokuvakerho Kosmos

Elokuvakerho kokoontuu tavanomaiseen kuukausikokoukseensa. Eletään joulukuuta 2014. Kokoontuminen tapahtuu Kosmoksessa. Niin on tapahtunut jo yli sata kertaa. 300 Sylvesterin leipää on syöty, Vorschmackejakin on ehkä nautittu 200 annosta. Nyt juuri joku taisi syödä joulun kunniaksi lipeäkalaa. (Muuten taisipa vastapäätä istuja sanoa tarkoituksella vertailleensa Savoyn aitoa Marskin vorschmackia Kosmoksen tuotteeseen. Kosmos voitti!) Viiniä on juotu 200 litraa, ehkä vielä Calvaa - sitäkin muutama pullollinen.

  

Meidän ikioman elokuvakerhomme ensimmäinen kokous oli 11.8.1992. Kerhon elokuvat valitaan huutoäänestyksellä Kosmoksessa, samalla tulee valituksi elokuvateatteri, ja arvostelu suoritetaan jossain teatterin läheisyydessä sijaitsevassa pubissa. Arvostelu tapahtuu 1-5 asteikolla yhtäaikaisesti sormet pöydälle menetelmällä. Näin estetään mahdollinen peesailu arvostelun aikana. Sihteeri kirjoittaa arvostelun pääkohdat lipun taakse ja arkistoi ne. Nyt on arkistoituna noin sadan filmin 700 arvostelua.

Jälleen elokuviin

On edessä filmin valinta - niin kuin aina. Se valitaan Kosmoksen pöydässä. Sitä ei missään tapauksessa valita minkään ”muka asiantuntevan” erityisraadin elokuva-arvosteluihin perustuvan esityön perusteella. Se valitaan yleiskokouksessa huutoäänestyksellä. Joskus, helpoissa tapauksissa, se saatetaan valita käsimerkkiäänestyksellä. Vain kerran on kerhon historiassa tapahtunut, että yksikään filmi ei ole kelvannut. Silloin on jatkettu pöytävarausta koko illaksi. Ravintola Kosmoksessa saamme erikoispalvelun. Aiemmin itse Katri Hepolampi oli meitä kaitsemassa. Nyt hän useimmiten on sauhutellen tarkkailemassa meitä Stefan  Lindforsin maalaamassa muotokuvassa päätyseinällä, isänsä muotokuvan yläpuolella. Tytär, Irina Hepolampi, tai sitten kuka tahansa kaikista Kosmoksessa töissä olevista ystävistä, meitä huoltaa. Joskus sattuu paikalle uusi ihminen – me olemme hänelle täysin tuntemattomia. Se melkein yllättää, sillä olemmehan näitä istuntoja pitäneet Kosmoksessa jo 22 vuotta. Ensimmäinen istunto oli 11.8.1992. Niin, olihan Kosmos ollut minun kotikapakkani jo 70-luvulta alkaen. Sieltä on muistoja.

Pekka Kettunen ja Matti Väisänen erityisinä kosmosmuistelun kohteina

Muistellaan pari juttua: Pekka Kettunen palkattiin tuosta keskimmäisessä looshista vuonna 1998 Keravan kaupunginjohtajaksi. Hän kirjoitti firman käyntikortin taakse: suostun kaupunginjohtajaksi - ja minä jäin vaille vientijohtajaa. Pekka sitten vuonna 2004, Jyväskylän kaupunginjohtajan virasta jäätyään, piti esitelmää ja sanoi: ”Kivalta tuntui myös silloin, kun Libyasta oli rahaa tullut ja Kosmoksessa maksettiin käteisellä eikä kuittiakaan otettu mukaan. Ainut kunniamerkki, joka tähän tilaisuuteen sopii, on Kosmoksen vuosipäivän merkki, sen kiinnitin tähän konsulenttimaailmaan hyvin sopivan samettipuvun rintaan.” (Hänellä oli rinnassaan Kosmoksen merkki).

Toinen legendaarinen muisto on kun Matti Väisäsen kanssa paransimme maailmaa ja suunnittelimme Helsingin kakkoskeskusta Pasilaan. Matin piti ostaa tyttärelleen Olgalle norsu. Niitä myytiin Stokkalla. Hän piipahti ostoksilla ja toi norsun looshiin. Norsulle tilattiin sikari ja viiniä. Se ei kuitenkaan viihtynyt kanssamme kiivaassa sikarisavuisessa kaupunkikeskustelussa vaan otti ja lähti kiertelemään pöydissä. Erityisesti viehättävät naisvieraat suosivat norsua. Mutta suru tuli Matin puseroon kun hän vei norsun tyttärelleen yön tunteina. Se haisi kammottavasti tupakalle! Kaikki oli Kosmoksen maailmanparannuksen syytä.

Filmin valintaan

Nyt ei Kosmoksella ollut mitään syytä - pelkkää hyvää. Nyt siis olimme jälleen filmin valinnassa. Kullakin kerholaisella on omia preferenssejään.  Joku ehdottaa ruotsalaista ”Luokkakokousta”. Minä en pitänyt ajatuksesta. Arvelin siellä tapahtuvan jotain ikävää. En pidä ikävistä asioista. Haluan että elokuvasta tulee joku vaikuttava viesti. Haluan tulla hyvälle tuulelle.

Vanhoja muistellessa kerhon sihteeri väittää minun aiemmin sanoneen arvosteluissa jotain tällaista: ”Ei kyllä ollut oikeaa mafiakuvausta”; ”Jos nuori mies olisi ollut nuori nainen, olisin tykännyt”; ”Ei enää homoleffoja”; ”Ei enää niskalaukauksia”; ”Oli kuin olisi maalattu valkoisella lateksilla seinää ja istuttu katsomaan kun se kuivaa”; ”Halusin ulos koko ajan, vihasin sitä leffaa, vihasin sitä naista, en olisi missään tapauksessa nainut”; ”Alkuun nukuin, puolivälistä hienoa henkistä harhailua”; ”Pelkästään hyvää, ei tuskaa, ei tehdä kenellekään pahaa”. (Mitään oikeita todisteita ei ole, että näin olisin sanonut, mutta niin voi väittää). Niin, minun kaikkien aikojen suosikkifilmini oli Klaus Härön ”Postia pappi Jaakobille” vuodelta 2009.

Nyt sitten joku sanoo, että näytteillä olisi satiiri Hollywoodista. Hän lukee leffaesittelyä. Kannatan välittömästi. Sana satiiri tuntuu sopivalta. Ja tuollaisessa filmissä kukaan ei ikään kuin oikeasti petä toista. Vihaan pettämistä. Kannatan satiiria Hollywoodista ja filmisekoilusta. Uskon miellyttävään elokuvailtaan. En välitä kuunnella elokuvan nimeä. Eikä näyttelijöiden, sen paremmin kuin ohjaajankaan nimi, ne eivät kiinnosta vähääkään. Siis keppi käteen ja marssille kohti Maximia.

  

”Ohjaajamestari David Cronenbergin Cannesin elokuvajuhlilla ensi-iltansa saanut uutuus tarjoaa kiertoajelun Hollywoodin glamouria tihkuvaan satumaailmaan – tietenkään sen nurjempaa puolta unohtamatta. Tarinan ytimessä on yksi perhe, joka tavoittelee tähteyttä ja toisiaan pakoillen samalla menneisyyteen haudattuja haamuja.” Elokuva on kielletty alle 16 v, on sitten vielä nyrkkiä ja hämähäkkiä.

Maps to the Stars

Menemme iloisina, sillä vanha alakerran klassinen Maxim on päätetty säilyttää. Yläkerta puretaan. Tämä meidän filmimme esitetään yläkerrassa. Sen voikin purkaa. Alakertaa ei saa purkaa. Yläkerrassa on kuitenkin aivan mainiot nojatuolit katsojan iloksi. Nukkuminenkin on varsin hyvin mahdollista.

Filmi alkaa. Aivan käsittämätöntä. En ymmärrä lainkaan mistä on kysymys. Botox-huulinen vanheneva nainen selittää. Muita ihmisiä, agentit mukaan luettuna, pyörivät ympärillä vailla näkyvää tarkoitusta. Naiminen ja aukot ovat alituinen puheenaihe. Mietin: olenko täällä ainoa joka ei ymmärrä mitään mistä on kysymys? Miten voin arvostella filmiä, kun en ymmärrä pätkääkään? Ymmärtävätkö nuo muut? Hieman stressaa!

Puolivälissä filmiä alan kuitenkin päästä mukaan. Vanheneva nainen havittelee filmiosaa. Hän palkkaa kotiinsa seura/palvelutytön. Havaitaan tytön polttaneen vanhempiensa talon. Tyttö on saanut palovammoja. Hänellä on runsas lääkeannostus. Hän on paennut mielisairaalasta. Veli on lapsitähti. On juuri päässyt huumeiden vieroitushoidosta. Isä on menestyvä ”TV-voimaannuttaja”. Vuosien jälkeen veli ja sisar tapaavat. Tyttö rakastuu limusiinia ajavaan näyttelijän planttuun. Selviää että vanhemmat ovat sisaruksia.  Veli vetää uudet huumekierrokset. Veli kuristaa kanssanäyttelijäpojan. Tytön ja hänen veljensä äiti polttaa itsensä. Voimaannuttaja työntää vaimonsa palavan ruumiin uima-altaaseen. Vanheneva nainen nai autossa tytön rakastettua. Tyttö näkee. Hän murskaa palkintopatsaalla vanhenevan naisen kallon. Kauniiksi lopuksi tyttö ja veli vetävät sopivan annoksen droppia ja kuolevat käsi kädessä katsellen tähtiin.

Elokuvakerho arvostelee

Pisteitä ropisee keskimäärin 2,1. (1+1+1+1+2+2+3+3+3+4)

- en tykännyt yhtään, teki häijyä katsoa, mutta sitten ajattelin, että onhan se ainutlaatuinen ja ihan kamala, 4 pistettä

- luulin, että tulossa on hauska satiiri, mutta aika erikoista satiiria oli

- pelotukseksi tehty elokuva sukurutsasta

- filminä hyvä, hyviä näyttelijöitä, mutta miksi ne tekee tämmöistä painajaista?

- ei nukuttanut yhtään (tai joitakin vähän)

- kuvasi hyvin filmimogulien ja elokuvien maailman ihmiskuvaa ja juonittelua

- rikkaat elää tavallaan, vaikka miten menisi, mikään ei tunnu miltään, vaikka nurkassa ruikuttaisi, tyhmiä kakkavitsejä vaan lauotaan ja terapiassa käydään

- maailma ympärillä on kreisi, näkyjäkin nähtiin

- piti otteessaan

- valheellinen, hajanainen, ei juonellista sisältöä, liikaa tavaraa

- elokuvamaailman ja sukurutsan yhteys omituinen, miten liittyy yhteen, tuottaako molemmat skitsofreniaa

- ärsyttää tämmöiset järjettömät jutut, joista joku vielä maksaa, että pääsee katsomaan

- myötähäpeää, tunsin olevani petetty hölmö

- Herra Jumala, mitä sekoilua,  kauhea

Viisaat arvostelevat

Kaiken nyt nähneenä ajattelin varoittaa teitä. älkää menkö katsomaan! Mutta sittenkin tulen uteliaaksi. Miksi tällainen on tehty? Mitä ajetaan takaa? Tämä on jotain kuin Sodoma ja Gomorra. Finnkinon nettisivuilla tälle filmille on annettu 3 tähteä. Me annoimme 2,1. Mitä sanovat filmilehtien arvostelijagurut? Mitä ohjaaja sanoo? Ovatko näyttelijät onnellisia?

  

”Ja hän poltti poroksi Sodoman ja Gomorran kaupungit ja tuomitsi ne häviöön, asettaen ne varoitukseksi niille, jotka vastedes jumalattomasti elävät.” Tuon filmin jälkeen tämäkään ei tunnu liian pateettiselta.

Filmi esitettiin Cannesissa tämän vuoden toukokuussa. Lähinnä Julianne Moore (vanheneva nainen) on saanut osastaan palkintoja parhaana näyttelijättärenä.

Ohjaa David Cronenberg sanoo näin: Se ei ole ”menevä” filmi. Filmi on hyvin pureva ja satiirinen. Sitä oli vaikea tehdä, yritin sitä viisi vuotta sitten, mutta ei tullut mitään, enkä ollut varma tuleeko siitä nytkään mitään. Se on tavallaan satiiri Hollywoodista. Samaan aikaan kun se on satiirinen, se on voimakas, tunteellinen, näkemyksellinen ja huvittava. Se on absurdi komedia viihdebisneksestä. Hollywood on maailma, joka on kuvottava ja viettelevä samaan aikaan, ja näiden kahden ominaisuuden yhdistelmä tekee sen niin voimakkaaksi. Päätähti Julie Moore sanoo näin: Se ei ole pelkästään kuuluisuuskulttuuria, se on myös kuuluisuuden jahtaamista hinnalla millä hyvänsä. Arvostelijat sanovat näin: DC: ”Tämä karmiva muotokuva Beverly Hills’in tyräyksistä on syvästi hullu, mutta sillä on juuri riittävästi häijyä purentaa.” RC: ”Kaikki tapahtuu lääkkeillä aikaansaadussa omassa hypertodellisuudessa, se ei ole niinkään vääntynyt unelma, joka liittyy show bisnekseen, kuin se on sähisevä, vääntelehtivä ja herättävä painajaisuni Hollywoodista. Cronenberg on tehnyt filmin jota et halua nähdä – sitten nähdä, ja taas olla näkemättä.” OL: ”Filmissä ryvetään sairaan huvittavasti skandaalinomaisessa show bisneksen perseestä olevassa suuntauksessa.” PB: ”Kova ja äärimmäisen kauhea filmi nyky-Hollywoodista – positiivisesti kokeellinen sadismissaan ja kuitenkin halveksittava.”

Tässä mennään. Klikkaa traileria.

Maailma jälkeen 2015

Syksyllä on pyörinyt moninaisia seminaarisarjoja. Useimpien suhteen on vain voinut todeta että onpa hienoa tarjontaa. Vain marginaaliin on voinut osallistua. Miksi vain marginaaliin? Johtuuko se eläkeläisen kiireisestä elämästä vai suoranaisesti laiskuudesta? Sanon teille totuuden! Se johtuu siitä, ettei näiltä blogin kirjoituksilta ehdi liikenteeseen. Sitten kuitenkin kuulen parhaiden kavereiden sanovan, ettei nyt ole ollut aikaa lukea niitä – kun ovat niin pitkiäkin.

Ilmaston muutos by Tarja Halonen

Ja taas ollaan blogin teossa. Sain aiheen Eko-säätiöltä. Ystäväni Kari Karanko, säätiön puheenjohtajana on pyörittänyt yliopistolla lähes viikoittaista luentosarjaa teemalla: ilmastonmuutos. Nyt oli kysymyksessä sarjan viimeinen luento, esitelmöitsijänä presidentti Tarja Halonen. Aihe oli: vuosituhattavoitteiden eteenpäinvienti 2015 jälkeen sekä YK:n korkean tason komitean työ väestö- ja kehityskysymyksissä. En ole milloinkaan nähnyt livenä Tarja Halosta. Ei muuten totta puhuen ole ollut erityistä kiinnostustakaan. En ole myöskään häntä koskaan äänestänyt. Mitä, enkö siis ole kokan äänestänyt demaria? No, olen sellaistakin tehnyt, mutta en Tarjaa. Mutta miksi siis nyt päätin mennä ihmettelemään Porthanian piippuhyllylle? Oliko syynä se fakta, että olen yrittänyt viritellä keskustelua kehitysyhteistyöstä – mutta ei iske tulta. Kukaan ei sano mitään. Ei edes Heidi, entinen ystäväni, jolle oikein tein aivan henkilökohtaisesti tarkoitetun blogikirjeen. Ei edes hänkään pannut edes alaistaan vastaamaan. Tässä se on: http://penttimurole.blogspot.fi/2013/03/viesti-heidille.html

   

Tarja Halonen oli kiinnostavan rento ja samalla asiat hallitseva esitelmän pitäjä. Tuuli Kaskinen Demoksesta oli mainio puheenjohtaja ja sparraaja.

No, ei juuri kukaan muukaan virkamies - ministereistä puhumattakaan - ole vastannut mihinkään mitä olen blogissani ihmetellyt. Jaa taisi tuo Mikko Aho kerran. Niin, Tarja Halonen oli loistava esitelmöitsijä. Hänellä oli asia hallinnassa, vaikka hän tuppasikin usein hyppäämään minun kiinnostukseni kohteena olevasta ”jälkeen 2015” agendasta omiin mieliaiheisiinsa. Puolustuksena hänelle voi sanoa, että seminaarissa oli toinenkin aihe: YK:n korkean tason komitean työ väestö- ja kehityskysymyksissä. Myös tämä oli hänen alaansa. Hänellä oli YK:ssa korkeita tehtäviä, esimerkkeinä varapuheenjohtajuus ILO:n World Commission on the Social Dimension of Globalisation (2002-2004) sekä puheenjohtajuus Council of Women World Leaders (2009-2014) ja vielä varapuheenjohtajuus UN Secretary-General’s High-level Panel on Global Sustainability (2010-2012). Mahtava juttu – tällaisesta toivoisi voivansa kiittää suomalaisia laajemminkin – KIITOS!

Tässä blogissa pysyttelen nyt tiiviisti tuon agendan antiin. Muistiin palaa myös meillä pyöritetty Agenda 21 –teema. Se oli hyvä teema, sama kestävä kehitys kuin nyt tämä uusin. Mutta jäikö käteen mitään? Suomessa paikallisagenda 21 tuotti lähinnä seminaareja. Ei tekoja? Olisiko nyt jäämässä käteen enemmän? 

Post 2015 Agenda

Agendan kehittelyn alkupiste oli tietysti vuosituhannen vaihteessa. Silloin naulattiin MDGs eli Millennium Development Goals. Mukana valmistelussa oli ainakin 60 erilaista YK:n organisaatiota. Johtoeliminä toimivat UNDP (United Nations Development Programme) ja DESA (UN Department of Economic and Social Affairs.)

Tämä on tosi hyvä raportti siitä mitä on tapahtumassa:

http://www.un.org/millenniumgoals/2014%20MDG%20report/MDG%202014%20English%20web.pdf

Porthanian seminaarissa Monterrreyn kongressi vuonna 2002 tuli vahvasti esiin. Yhtenä osallistujana oli meidän presidenttimme Tarja Halonen. Porthaniassa hän heittäytyi hauskaksi kertomalla istuneensa illallispöydässä George Bushin kanssa. Bush oli tullut paikalle vasta kuultuaan että Tarja on hänen pöytänaapurinaan. Porthaniassa Halonen kertoi Bushilla ja Putinilla olevan yhteistä. Molemmat pitävät ronskista huumorista. Niinpä niin, ronskilta näyttävät näiden poikien humöörit. Mutta asiaan. Tuolla Monterreyssä Halosta haastateltiin.

Tässä kuuluu: http://www.kepa.fi/tiedostot/halonen.mp3

Task Team 2011

YK:n pääsihteeri Ban-Ki Moon perusti UN System Task Team’in syksyllä 2011 viimeistelemään post-2015 agendan loppuun viemistä.

Post-2015 Agendan fokus on inhimillisessä kehityksessä ja köyhyyden vähentämisessä. Tärkeitä asioita ovat lisääntyvän ympäristöjalanjäljen kasvun estäminen, katastrofiriskin rajoittaminen, lisääntyvän epätasa-arvon torjuminen, sisältäen sukupuoleen, ikään, rotuun ja vammaisuuteen kohdistuvan epätasa-arvon, jatkuvien raakojen konfliktien torjunnan sekä sellaisten ongelmien ratkaisun, jotka liittyvät nopeaan väestönkasvuun, nopeaan ikääntymiseen, nopeaan urbanisaatioon sekä jatkuvaan muuttoliikkeeseen.

Agendan tekijät korostavat että maiden välillä ja niiden sisällä vallitsee tiedon puute (suoranainen aukko) Lisäksi eri tahoilla vallitsee hallinnon heikkoutta ja vastuullisuuden puutteita. Nämä vaativat ensi sijassa parempaa lakien kunnioittamista. Raporttia ei haluta kuormittaa liian monilla asioilla, mutta erityisesti kuitenkin korostetaan ruoka- ja ravintoturvallisuutta, vettä ja sanitaatiota, energiaa, terveyspalvelujen saantia, mukaan luettuna kuntoutus, sekä kunnollista perus- ja ammattikoulutusta.

  

Tarja Halonen ja Tuula Kaskinen käyttivät tätä melkoisen pienipränttistä prosessikaaviota esityksensä tukena. Voin vakuuttaa, siitä ei näkynyt mitään auditorion takaosaan. Oli kaivettava kännykkä esille ja etsittävä kuva netistä esitelmän aikana. Toivomus: rakkaat esitelmöitsijät, kun pidätte esityksiä kansainvälisistä superprojekteista, vaatikaa itsellenne kunnon esittelymateriaali. Mietin noita edustajia YK:n yleiskokouksessa! Arvasin oikein: kukaan blogin lukijakaan ei saa tästä tolkkua.

Task Team Report asettaa kehitysvision, joka perustuu kolmelle pääperiaatteelle: ihmisoikeudet, tasa-arvo ja kestävä kehitys (human rights, equality and sustainability).  Se yrittää omien sanojensa mukaan tehdä tavoitteita, jotka ovat inspiroivia, helposti kommunikoitavia ja aikaan sidottuja, ja niille tulisi voida kehittää mitattavia indikaattoreita. Task Force ehdottaa neljää dimensiota: osallistava (inclusive) taloudellinen kehitys, osallistava sosiaalinen kehitys, ympäristön kestävyys (sustainability), sekä rauha ja turvallisuus, Ohjelma sisältää myös suosituksia kehitysmahdollistajiksi ja mekanismeja jotka tarjoavat kytkentöjä neljän dimension välille. Kytkentöjen ajatellaan auttavan politiikkojen tekoa, ja rakentavan politiikkojen välisiä yhteyksiä, koherenssia. Tarkoituksena olisi välttää ”yhden koon” malli ja lähestyminen.

 Maailmassa on tällä hetkellä yli 30 miljoonaa evakkoa. Kriisit pakottavat ihmiset evakkoon. Tämän ongelman ratkaisu on yksi osa Post 2015 Agendaa. Suomella oli vakuuttavia kokemuksia evakko-ongelman hoidosta. Veikko Vennamo sen johti. Onko suomalaisia asiantuntijoita nyt maailmalla? Toivottavasti.

No monet ovat varmaan kysyneet miten bisnes saadaan mukaan ja toisaalta miten kaikkien köyhimpien ja haavoittuvimpien ääni saadaan kuuluville. Agendan tekijät lupaavat konsultoida hallitusten edustajien lisäksi kansalaisjärjestöjen, asukasyhdistysten, alkuperäiskansalaisten, naisten yhdistysten, sosiaalisten liikkeiden, vieläpä nuorten ja lasten kanssa. Vielä luvataan ottaa keskusteluun mukaan yksityissektori – muun muassa. Erityisenä tavoitteena on saada kansalaiset mukaan netin käyttöön ja web-seminaareihin. Niin siis vielä kerran näitä fokusointitavoitteita: Lakien noudattaminen, kansainvälinen muuttoliike ja kehitys, väestö ja kehitys, katastrofiriskien torjunta, informaatioyhteiskunnan haasteet ja erityisesti naiset. Vielä fokusoidaan kansainväliseen kehitysyhteistyöhön ja sen rahoitukseen.

 

Sanitaatio on valtava ongelma. Gapminder-ohjelmiston kuvat kertovat sanitaatiotilanteen maailmassa muuttuneen tavattoman hitaasti, erityisesti sinisellä kuvattujen Afrikan maiden osalta. Tämä tilanne vaatii valtavia infrastruktuuri-investointeja, mutta myös aivotyötä. Me suomalaiset olemme siinä erittäin hyviä. Palkatkaa meidät! Klikatkaa muuten http://www.gapminder.org/ -voitte leikkiä.

Agendan tekijät muodostivat korkean tason paneelin ansioituneista asiantuntijoista: High Levet Panel of Eminent Persons. Heti ensimmäisenä ryhdyn etsimään jotain suomalaista tuosta arvopaneelista. Ajattelen, että siellä on varmaan mukana meidän pääesitelmöitsijämme presidentti Tarja Halonen. Pettymys on suuri: ei ketään suomalaista. On sentään yksi ruotsalainen ja yksi latvialainen meidän pohjoismaisesta ympäristöstä. Näitä eminenssejä on kaikkiaan 27 henkeä. 7 Afrikasta, 3 Lähi-idästä, 6 Amerikoista, 7 Euroopasta ja 4 Aasiasta.’

  

Korkean tason paneelin raportissa julkaistaan mm. tämä kuva lasten aliravitsemuksen torjunnasta saatavasta hyötysuhteesta. Tällaisia hyöty/kustannussuhteita ei voi saavuttaa teknisillä aloilla.

Viisaat julkaisevat seitsemän tempun ohjelman

Syyskuun lopulla, tänä vuonna, tämä jo allekirjoitusten mukaan 18 henkeen kutistunut ryhmä julkaisi ”Vuosi jäljellä” –kirjeen. He toteavat lähtölaskennan alkaneen. Millennium julistuksen ja Millennium tavoitteiden pohjalle rakentuva agenda tulee valtionjohtajien päätettäväksi muutaman kuukauden päästä. Ryhmän kirjeessä sanotaan, ettei tavoiteltuja muutoksia saavuteta ”business as usual” -mentaliteetilla. Tarvitaan paradigman muutos. He kirjoittavat: ”Jos vuosi 2015 ei tuota muuta kuin pilviin nousevaa retoriikkaa, ilman mitään todellisuuspohjaa käytännössä, kaikki haihtuu savuna ilmaan.” He ehdottavat seitsemänkohtaista suunnitelmaa jäljellä olevalle muutaman kuukauden jaksolle:

• 1.     Maailman johtajien on otettava agenda vakavasti ja se on vietävä New Yorkista kaikkien maiden pääkaupunkeihin poliittiseen käsittelyyn. Syyskuussa kaiken pitäisi olla paketissa.
• 2.     Tarvitaan selkeätä pyrkimystä uudenlaiseen globaaliin yhteistyöhön. Kehittyneiden maiden tulee muistaa lupauksensa ja myös hoitaa oma pesänsä. Kehittyvien maiden tulee täyttää velvollisuutensa tulotason nostamiseksi ja resurssien hallitsemiseksi älykkäällä tavalla.
• 3.     2015 agenda ei ole ensisijaisesti hallitusten agenda, se on ministeriöiden lisäksi paikallishallinnon, kansalaisjärjestöjen, yksityissektorin, akatemioiden, kuntien ja nuorison agenda.
• 4.     Vuoteen 2030 ulottuva kehitys tulee olla seurattavissa ja vastuullisesti kontrolloitu. Tähän on luotava sopivat mekanismit. Vertaisarvioinnit ovat hyvä keino tarkastella seudullisia muutoksia.
• 5.     Kehitystä ei voi seurata ilman tilastoja ja indikaattoreita. Kaikilla osallisilla on oltava mahdollisuus seurata tavoitteiden saavuttamista. Tämä koskee myös ihmisiä, kaikkia sosiaali- ja tuloryhmiä.
• 6.     Yksityissektori on oleellinen kestävän kehityksen tekijä. Kehittyvissä maissa bisnes muodostaa 60 % kansantulosta, 80 % pääomavirroista ja 90 % työpaikoista. Tämä sektori on valjastettava kestävän kehityksen avaintekijäksi.
• 7.     Vuonna 2015 kulminoituvat rahoitus-, kehitys-, ilmasto- ja kauppaneuvottelut samanaikaisesti. Syntyy monia yhtymäkohtia, päällekkäisyyksiä ja feed back –prosesseja. Hallitusten tulisi ymmärtää johdonmukaisella tavalla, että kaikki liittyvät kaikkeen.
• 
  
• Viisaiden ryhmä uskoo että näiden seitsemän kohdan haasteista selviäminen voisi johtaa kohti kestävämpää ja osallistuvampaa maailmaa (more sustainable and inclusive).  Minäkin uskon.

Tämä on hurjaa ja tuntuu lähes mahdottomalta

Miten voisi uskoa maailman johtajien nyt kiinnostuvan globaalista kestävästä kehityksestä, kun heillä kuluu pääosa ajasta vallassa pysymisen edellytyksenä olevaan sisäpoliittiseen valtajuonitteluun? Sisäpolitiikan tueksi tarvitaan vielä ulkopoliittista mahtailua. Ja kaiken taustalla suuret oligarkit ja rahamogulit suunnittelevat uusia salaliittoja. Heidän toiminnastaan saattaa muutamia muruja tipahtaa myös ns. valtakunnanjohtajien pöydälle. Siis nämäkö johtajat nyt johtavat maailman jonnekin - kohti hyvää ja oikeata?

Eipä tässä taida sarkasmi auttaa jos auttaa mikään muukaan. Post 2015 agendan puitteissa on varmaan tosissaan yritetty. Siitä kertoo tämän linkin takaa näkyvä luettelo tähän mennessä julkaistuista raporteista. http://icpdtaskforce.org/un-agreements-reports/

Kuolleet pääomat ja investointitarpeet

Viimeisin raportti on finansseista. Se kertoo maailman kuolleista pääomista. Raportin mukaan maailmassa on säästöjä, kuollutta pääomaa 220000 mrd. USD. Potti kasvaa vuodessa 22000 mrd. USD. Wikipedia sanoo maailman varsinaisen pankkisektorin ulkopuolisilla firmoilla olevan käyttämättömiä säästöjä 1500 miljardin dollarin arvosta. Kassakuninkaita ovat meidän ystävämme kansainväliset yritykset kuten Apple, Microsoft, Google, Pfizer, and Cisco. Kassat kasvavat jatkuvasti Raha virtaa kehittyvistä maista kehittyneisiin. Investointeja ei haluta suorittaa. Monet firmat jotka aikaisemmin investoivat tuotantoon ovat nyt lopettaneet tuotantonsa ja ryhtyneet salkkuaan hoitamaan. Työpaikkoja ei synny koska investoinnit ovat jäissä.

Raportti erittelee investointitarpeita. 66 mrd. USD tarvittaisiin vuodessa köyhyyden torjuntaan. Veteen, maatalouteen, telekommunikaatioon, energiaan, liikenteeseen, rakennuksiin ja teollisuuteen ja metsänhoitoon tarvittaisiin 5000-7000 mrd. USD vuodessa. Mikroyritykset sekä pieni- ja keskisuuri yritystoiminta vaatisivat vuodessa kehittyvissä maissa 2500 mrd. USD rahoitusta. Kehittynyt maailma tarvitsisi yhden triljoonan USD tuohon päälle. Eikä tässä kaikki. Ilmaston muutoksen ja kestävän kehityksen arvioidaan vielä vaativan useita tuhansia miljardeja vuodessa. Jos tuo kuollut pääoma kasvaa vuodessa 22 triljoonalla niin siitä pitäisi saada irrotettua neljännes kehittyvien maiden kehityksen tueksi. Sehän palautuisi – sehän ei olisi hyväntekeväisyyttä. Mutta miten?

Finanssiraportin tekijät ovat arvioineet maapallon investointitarpeet raja-arvoina. Kuva kertoo, että rahaa tarvittaisiin minimissään 2000 miljardia USD vuodessa ja maksimissaan  12000 mrd. USD vuodessa. Ylivoimaisesti eniten investointeja tarvittaisiin infrastruktuurin kehittämiseen. Ovatko nämä luvut suuria? Eivät, sillä asukasta kohti investointitarpeet ovat minimissään 300 USD vuodessa ja maksimissaan 1400 USD vuodessa per asukas.  Talonrakennus ei liene varsinaisesti osa tätä laskelmaa. Maailmassa talonrakentamiseen tarvitaan ehkä noin 300-1000 USD asukasta kohti vuodessa.

Aihetta myös tyytyväisyyteen

Muutoin raportti on tyytyväinen kehittyvien maiden kansantulon kasvuun ja äärimmäisen köyhyyden vähenemiseen. Köyhyysrajan alapuolella elää nykyään vajaat 1 miljardi ihmistä. Se raja on nyt 1,25 USD ihmistä kohti päivässä. Vain hieman sen yläpuolella lienee toinen miljardi. Eli siis puhutaan viidenneksestä maapallon väestöstä. Vuosina 2005-2013 kansantulo (GDP) on kasvanut kehittyvissä maissa 6,1 % vuodessa ja vastaavasti kehittyneissä maissa 1,2 % vuodessa. Köyhyystavoitteen väheneminen saavutettiin viisi vuotta etuajassa, juomaveden saatavuus on parantunut tavoitteiden mukaisesti, samoin tyttöjen koulutuksessa ja naisten osallistumisessa politikkaan on edistytty toivotulla tavalla. Erityisenä huolen aiheena mainitaan kasvava nuorisotyöttömyys ja haasteet jotka liittyvät kaupunkien kasvuun. Vihdoinkin tuo asia. Miksi se mainitaan niin harvoin. Tietysti se on sisäänrakennettu moniin muihin mainittuihin asioihin, mutta se on kuitenkin kokonaisuus.

Uusimmassa finansseja koskevassa raportissa on tämä kuva. Se kertoo kehittyviin maihin suunnatut rahavirrat Mrd. USD. Kehitysyhteistyön virrat (ODA) ovat vain 20 % kaikista virroista. Maksumääräykset muista maista ovat merkittävä osa virtaavasta rahasta. Jos ymmärrän oikein, se tarkoittaa ulkomailla työskentelevien maksuja kotiväelle.

Köyhyys on suuri onnettomuus. Mutta köyhyyden suhteen on tapahtunut jotain positiivista. Tämä on mielenkiintoinen raportti:

http://www.brookings.edu/research/opinions/2011/05/17-global-poverty-trends-chandy

Tämä kuva antaa ilon aihetta. Maailman äärimmäisen köyhyysrajan (1,25 USD/päivä) alla elävien määrä on vähentynyt kymmenessä vuodessa 1,3 miljardista 600 miljoonaan. Miten tämä on mahdollista? Ei se ainakaan johdu yksinomaan totalitarismin vähentymisestä ja kapitalismin noususta, sillä suurimmat muutokset ovat tapahtuneet Intiassa. Ei siitä myöskään voi kiittää kansainvälistä kehitysyhteistyötä. Ketä pitäisi kiittää?

Tutkijat tuntuvat hieman kiistelevän siitä mikä on köyhyysrajan alla elävien ihmisten määrä. Tämä Brookings institutionin tutkimus (Chandy & Gertz) vuodelta 2011 ennustaa köyhien määrän hieman Maailmanpankkia pienemmäksi. Heidän mallinsa antaa köyhien osuudeksi 10 % maailman väestöstä vuonna 2015, kun Maailmanpankki saa ennusteeksi 15 %. Samoilla halsseilla ollaan!

Me kaikki tiedämme, että jotain on tehtävä. Se ei riitä että tiedämme, jonkun tulisi ilmeisestikin tehdä jotain. Se ei ole vähän. Mitä siis vuoteen 2030 mennessä pitäisi saavuttaa Post 2015 agendan tavoitteiden mukaan? Lähtökohtana oli ilmeisesti Millennium -tavoitteiden vuosi 2000.

■       1,2 mrd. ihmistä vähemmän nälkäisinä ja äärimmäisessä köyhyydessä

■       100 milj. lasta, jotka olisivat muutoin kuolleet ennen 5 ikävuotta

■       4,4 milj. naista, jotka olisivat muutoin kuolleet raskauden aikana tai synnytyksessä

■       1,3 mrd. tonnia ruokaa vuosittain, joka olisi muuten mennyt jätteisiin

■       470 milj. kunnollista työpaikkaa enemmän

■       200 milj. nuorta enemmän koulutettuna ja työllistettynä

■       1,2 mrd. ihmistä enemmän sähköverkon piirissä

■       190 - 240 milj. hehtaaria enemmän metsää

■       30 triljoonaa dollaria hallitusten läpinäkyvästi käyttämää rahaa

■       Ihmiset osallistuvat kaikkialla päätöksentekoon ja hallinnosta päättämiseen

■       Lämpötila tasaantuu 2 asteeseen päälle esiteollisen ajan tason

■       220 milj. ihmistä vähemmän, jotka kärsivät luonnonkatastrofeissa vammautumisesta

Miltä tuntuu? Jos vielä jaksat kiinnostua niin klikkaa tuohon, se on 4. joulukuuta 2014 päivätty YK:n pääsihteerin ennakkojulkaistu editoimaton synteesiraportti otsikolla: The Road to Dignity by 2030:

Ending Poverty, Transforming All Lives and Protecting the Planet

http://sustainabledevelopment.un.org/content/documents/5527SR_advance%20unedited_final.pdf

Voit myös katsella ja kuunnella Ban Ki-Moonin esittelyn kyseisestä raportista:

http://sustainabledevelopment.un.org/index.php?page=view&nr=872&type=12&menu=1807&template=1042&play=2070

YK:n pääsihteerin uunituoreeseen raporttiin sisältyy tämä kuva. Se kertoo kestävän kehityksen tavoitteet.