Suomalaiset suunnittelijat maailman valloituksessa – näin oli ennen, kuinkas nyt?

Suomi on vientivetoinen maa. Näin sanotaan ja näin lienee. Vuonna 2017 tavaroiden ja palvelujen vienti oli yhteensä 86 miljardia euroa. Palvelujen vienti oli kokonaisviennistä kolmannes. Palveluviennin suurin tilastollinen kokonaisuus on televiestintä, tietotekniikka ja tietopalvelut. Sen osuus oli neljännes palveluviennin vuotuisesta 27 miljardista. Muita palveluviennin huomattavia osia ovat kuljetukset, matkailu sekä rakentaminen ja projektitoimitukset. Viimemainittu on määrältään 2,4 mrd. euroa. Arkkitehti- ja insinööripalvelut ovat hyvin vähäisiä. Tilastokeskuksen mukaan arkkitehtipalveluja vietiin vuonna 2016 vai 6 miljoonalla eurolla. Insinööripalvelujen vienti oli puolestaan hieman alle 300 milj. euroa. Tilastojen mukaan suomalainen suunnitteluvienti minun alallani eli rakennusalalla on heikossa hapessa. Kirjoitin asiasta blogissani http://penttimurole.blogspot.com/2018/06/suunnittelun-mysteeri.html .

Tilastot kertovat suomalaisen vientikaupan hienoisesta noususta. Myös palveluviennissä on kasvua. Tuonti oli vuoden 2017 tavarakaupassa hieman vientiä pienempi. Palvelukaupassa taas tuotiin enemmän kuin vietiin – mutta onneksi ero on nyt kaventunut, pian ollaan tasoissa. Arkkitehti- ja insinööripalvelujen vaatimattomat vientiluvut huolestuttavat.

Tämä alkuteksti on johdantona nyt seuraavaan blogiini, joka käsittelee suomalaista rakentamista ja hienoisesti myös sisustussuunnittelua kansainvälisillä kilpakentillä. Miksi kirjoitan näistä aiheista? Kirjoitan oikeastaan pyynnöstä. Vaimoni Liisan Ateneumin kurssi vuosilta 1966-1969 on tekemässä julkaisua heidän opiskelustaan ja heidän ajastaan erilaisine ilmiöineen, niin yhteiskunnassa kuin heidän ammattialallaan. Kirjan toimittaja Laura Honkasalo halusi tietää sisustussuunnittelusta vientiprojekteissa. Hän havaitsi minut sopivaksi kirjoittajaksi. Olinhan taapertanut vientiprojekteissa kolmisenkymmentä vuotta. Sisustussuunnittelu eli ”interior decoration” on luonnollinen osa rakennussuunnittelua. Sisustusarkkitehdin osuus suunnittelupanostuksesta vaihtelee tehtävän mukaan. Myös arkkitehdin ja sisustusarkkitehdin työnjako vaikuttaa asiaan. Sairaalasuunnittelussa toiminnallinen suunnittelija tekee kalustoluettelot ja varsinaisen sisustusdisainin osuus jää vähäisemmäksi. Julkisissa rakennuksissa sisustajalla on suuri osuus. Kalustesuunnittelun lisäksi valaistus on merkittävässä roolissa. Joskus arkkitehdit haluavat tehdä pääosan kalustesuunnittelusta. Tällainen monitekijä oli esimerkiksi Alvar Aalto. Hänen taloissaan olivat hänen kalusteensa ja hänen valaisimensa. Myös Reima Pietilä teki hienoja ”interior decoration” –suunnitelmia. Loistava oli hänen työnsä Kuwaitin ulkoministeriön rakennukseen. Nyt se kaikki on suurin piirtein tuhottu. Aina ei kaikki mennyt myöskään aivan nappiin. Reima Pietilä ja Tapio Wirkkala joutuivat napit vastakkain Brysselin maailmannäyttelyssä. Viljo Revell ei saanut sisustaa Toronton kaupungintaloa toivomallaan tavalla yhdessä Antti Nurmesniemen ja Olavi Borgin kanssa. Hannele Helkama-Rågårdin kalusteet Sirten kongressikeskuksessa on taisteluissa tuhottu. Colombon keskussairaalan Hackmanin rosterikalusteet ruostuivat. Joskus koko hanke jäi toteutumatta. Nyt kerron eräistä vientiprojekteista. Ne ovat myös esimerkkejä sisustussuunnittelun kohteista. Ne eivät kerro kaikista merkittävistä muotoilijoista tai sisutusarkkitehdeista. Olen jättänyt tämän tarinan ulkopuolelle myös Pekka Salmisen ja hänen yhteistyönsä Yrjö Kukkapuron kanssa. Kirjoitan niistä toisessa tarinassa. Älä lukijani myöskään hermostu, sillä käsittelen tässä tarkoituksella yhtenä nippuna arkkitehteja, muotoilijoita ja sisustajia. He kun toimivat yhdessä, liikkuivat toistensa reviireillä ja loivat suomalaista maailmanmainetta.

Suomalaiset muotoilijat olivat maailmankartalla

Suomalainen taide, muotoilu ja huonekalusuunnittelu olivat maailmankartalla jo ennen sotia. Milanon Triennalessa suomalaiset taiteilijat ja suunnittelijat voittivat useita palkintoja. Elettiin suomalaisen muotoilun kulta-aikaa. Kirjoitin suomalaisista taiteilijoista ja heidän Italian valloituksestaan sisareni muistoblogissa  http://penttimurole.blogspot.com/2017/11/sisareni-muistoksi.html

Dora Jung ja Timo Sarpaneva voittivat 3 kertaa ja Tapio Wirkkala 2 kertaa Grand Prix -palkinnon. Yhden kerran voittajia oli useita, joukossa mm. Kaj Franck ja Antti Nurmesniemi. Mitaleja tuli helisemällä, kaikkiaan suomalaiset saivat vuoteen 1968 mennessä 56 palkintosijaa tai kunniamainintaa. Kaiken tämän suomalaismenestyksen takana oli Herman Olof Gummerus. Hänellä oli aina neilikka napinlävessä. Pukunsa hän teetti aina samalla vaatturilla Lontoon Savile Row'lla. Keräilijänä häntä kiinnostivat kiinalaiset nuuskapullot. Hän vei suomalaisen muotoilun maailmankartalle. Hän oli samanlainen ihminen kuin Maire Gullichsen. He tunsivat kaikki silmäätekevät. Ilmeisesti onkin niin, että tällaiset ihmiset meiltä nyt puuttuvat.

Toronton kaupungintalo 1959

Toronton kaupungintalo oli Viljo Revellin, Heikki Castrénin, Bengt Lundstenin ja Seppo Valjuksen kansainvälinen arkkitehtuurivoitto vuodelta 1958. Eero Saarinen oli yksi juryn jäsenistä, hän oli valitsemassa voittajaa 530 ehdotuksen joukosta. Kaupungintalo vihittiin käyttöön vuonna 1965. Rakennuksessa olevassa muistotaulussa kirjoitetaan näin: ”Viljo Revell, kaupungintalon arkkitehti ei elänyt nähdäkseen tämän vaikuttavan ja ainutlaatuisesti suunnitellun rakennuksen avajaisia. Hänen perintönsä säilyy kuitenkin merkittävänä arkkitehtonisena teoksena. Monet katsoivat Revellin suunnitelman edustavan tradition murtumista. Edellinen kaupunginjohtaja Phil Givens sanoi uuden kaupungintalon tarjonneen vanhalle Torontolle sysäyksen ja arkkitehtonisen inspiraation, jolla voi jatkaa. Todellakin huolimatta arkkitehtuurin traditionalistien huomattavasta vastakkainasettelusta ja debatista tämä kilpailun voittanut ehdotus edusti askelta ajassa eteenpäin ja sitä kuvattiin toistuvasti monumentaaliseksi ja ekspressionistisen moderniksi. ” Halusin tietää kaupungintalon sisutuksesta. Käydessäni talossa vuonna 2008 kaikki tuntui niin kotoisalta. Soitin kilpailussa mukana olleelle Bengt Lundstenille. Hän muistaa tarkasti sisustuksesta syntyneen erimielisyyden. Viljo Revel oli yhdessä Antti Nurmesniemen ja Olavi Borgin kanssa valmistellut talon sisustusta. Hän halusi tehdä koko sisustuksen suomalaisin voimin. Tässä hän joutui katkerasti pettymään. Kaupunki päätti hoitaa sisutuksen paikallisin voimin. Bengt jopa uskoo tämän tapauksen vaikuttaneen Viljo Revellin terveydentilaan.

Viljo Revell, Heikki Castrén, Bengt Lundsten ja Seppo Valjus voittivat Toronton kaupungintalon kilpailun vuonna 1959. Rakennus valmistui vuonna 1965. Revell pettyi katkerasti siitä, ettei saanut sisustaa taloa yhdessä Antti Nurmesniemen ja Olavi Borgin kanssa. Näin kertoo ystäväni Bengt Lundsten. Viljo Revell ei nähnyt rakennusta valmiina, sillä hän kuoli vuonna 1964.

Kaksi maestroa samassa Brysselin projektissa 1959

Brysselin maailmannäyttely vuonna 1959 oli suomalaisille tärkeä tapaus. Suomalainen design oli voimissaan. mutta myös suomalainen teollisuus oli irronnut sodanjälkeisestä eristyneisyydestä ja rynnisti maailmalle. Brysselin maailmannäyttelyn Suomen paviljongin suunnitteli Reima Pietilä.  Näyttelyn sisustajaksi oli valittu toinen suuri maestro Tapio Wirkkala.

Reima ja Raili Pietilän toimisto sai tehtäväkseen Brysselin maailmannäyttelyn 1959 paviljongin suunnittelun. Alakuvassa on malli paviljongista. Tapio Wirkkala oli näyttelyarkkitehtina. Kahden maestron näkemykset eivät kohdanneet.

Reima Pietilä kirjoittaa Arkkitehti-lehdessä 9/1958 näin: ”Uskon että ylhäältä annettu määräys, jonka nojalla kahden toisilleen henkisesti täysin vieraan ja erilaisen katsomuslinjan taiteilijan olisi yhteistoimittava, jää käytännössä tehottomaksi ja johtaa taiteellisesti puolinaisiin tuloksiin. Vain sen kautta, että arkkitehti ja taiteilija saavat vapaasti valita yhteistyön, he kykenevät yhtenäistämään tavoitteensa. Taiteellinen kokonaisuus on arvokas tavoite, mutta siihen ei päästä ilman yhteisymmärrystä, yleisnäkemystä ja luovaa yhteistyötä.”

Heikki Havas kirjoitti samassa lehdessä: ”Esteettisesti oli esittelymme varmaankin näyttelyn parhaita, mutta taiteilija Tapio Wirkkalan sisustussuunnitelman vaatimat toimenpiteet, kuten muutokset interiöörin muotokehittelyssä, konstruktiivisen tukirakenteen peittäminen ja ennen kaikkea ikkunoiden pimentäminen muuttivat paviljongin arkkitehtuurin ainakin funktionaalisesti mielettömäksi. Koska luovan taiteilijan itsekkyys työnsä ääressä on ilmiö jolle ei voi mitään – eikä ole oikein yrittääkään voida – on näyttelyn kaltaisen tehtävän ehjän taiteellisen suorituksen perusedellytyksenä sen jakamaton suoritus.”

Tapio Wirkkala ideoi tulevaisuuden kodin ja kaupungin 1959

Samaisessa Brysselin maailmannäyttelyssä Tapio Wirkkala esitteli suunnitelmiaan asumisesta, liikkumisesta ja rakennuksista vuodelle 2000. Vasemman yläkuvna virtuaaliseen ikkunaan voi valita maiseman lisäksi meren kohinaa, lintuvuorien kaakatusta tai susien ulvontaa – mielihalujen mukaan. Liikenneinsinööriä kiinnostaa erityisesti tuo langan varassa liikkuva näköalabussi.

Tapio Wirkkala oli kutsuttu yli kahdenkymmenen kansainvälisen muotoilijan joukossa laatimaan kilpailuidea tulevaisuuden kaupungista. Wirkkalan ehdotus valittiin näyttelyssä toteutettavaksi. Ehdotus sisälsi laajoja visioita tulevaisuuden kaupungista. Wirkkalan ehdotusta kuvataan teoksessa: Tapio Wirkkala, Ajattelevat kädet, Taideteollisuusmuseo, WSOY 2000: ”Brysselin maailmannäyttelyssä ovat esillä pienoiskaupungin lisäksi utopistisen suunnittelukilpailun alkuperäiset kohteet, vuoden 2000 asunnon olohuone, lastenhuone ja kauneussalonki, Wirkkalan suunnitelmien mukaisina täysimittaisina sisustuksina. Pienoismallin kohokohtana oli utopistinen kaupunkikulkuväline, monorail sähköisesti liikkuvine vaunuineen. Wirkkala ennakoi myös tämän päivän virtuaalista todellisuutta: tauluina oli museoista sähköisesti lähetettyjä mestariteoksia, ikkunoista avautuva näköala oli niin ikään valinnainen virtuaalinen maisemanäkymä asianmukaisine äänineen, oli sitten kysymyksessä meren kohina, lintuvuorien kaakatus tai susien ulvonta.”

Milanon Triennale vallattiin 1968

Toukokuussa 1968 piti olla Milanon XIV Triennalen avajaiset. Suomalaiset odottivat lisää kunniaa. Triennalessa oli vahva Suomen osasto – niin kuin tavallista. Suomen organisaatiokomiteassa olivat H.O. Gummerus, Jonas Cedercreutz, Timo Sarpaneva, Antti Nurmesniemi ja Tapio Wirkkala. Näyttelyarkkitehtina oli Yrjö Kukkapuro. Mutta, heti avajaisseremonian jälkeen tapahtui. Opiskelijat, etunenässä arkkitehtiopiskelijat, hyökkäsivät Triennaleen ja valtasivat sen ja ohimennen särkivät näyttelyaineistoa. Näyttely lykättiin ja avattiin uudelleen vasta parin kuukauden päästä. Mielenosoittajien mukaan he eivät taistelleet näyttelyä tai sen pikkuvirheitä vastaan, vaan he taistelivat fasistista hallintoa vastaan. Näin kertoo ystäväni Maurizio, lakia silloin opiskellut ”vallankumouksellinen”. Tämän näyttelyn valtauksesta hän ei halua ottaa kunniaa, jääköön se arkkitehtiopiskelijoille! Muuten on jotenkin mielenkiintoista, että keskeytetyn näyttelyn kuraattorina oli arkkitehti Ciancarlo De Carlo - Suomen ystävä ja poikani työnantaja. Hänen näyttelynsä teema oli erittäin sosiaalinen ja korosti vuorovaikutusta kansalaisten kanssa.

Ylioppilaat, etunenässä arkkitehtiylioppilaat valtasivat näyttelytilat avajaispäivänä. Sanoivat syyksi taistelun fasistihallintoa vastaan. Näyttelyn suuri teema oli kansalaisvuorovaikutus. Näin sitten vaikutettiin.

Itseruoskintaa Jyväskylän kesässä 1967

Suomalaisen taideteollisuuden itseruoskinta oli päässyt alkuun Jyväskylän kesässä jo vuotta ennen Milanoa. Suomestako se alkoikin, kun Milanossa palkittu Nurmesniemi ryhtyi tuota kaikkea kritisoimaan? Olin paikalla kuuntelemassa, kun suomalaista ”pinnallisen taiteen” ja ”kerskailutavaroiden” muotoilua suomivat Severi Parko, Antti Nurmesniemi ja Annika Piha!

https://yle.fi/aihe/artikkeli/2006/09/08/pahoja-sanoja-suomen-muotoilusta

Severi Parko: ”Teknillisesti ja sosiaalisesti Suomen taideteollisuus on takapajulla. Mutta sitä eivät taideteollisuuspolitiikan hoitajat ja muotoilun suurlähettiläät suostu tiedostamaan. Kansallisylpeydestä on vaikea luopua. Viimeisen 10 vuoden aikana olemme salanneet epäkohtia, tuhlanneet miljoonia valheen peittämiseen, käyttäneet rahat edustukseen, laiminlyöneet koulutuksen ja tutkimuksen, riidelleet arvovallasta. Me olemme tuottaneet statussymboleita ja pönkittäneet alan ja ammattikunnan statusta.”

Antti Nurmesniemi: ”Minusta Suomen olisi viimeisen 5-10 vuoden tullut luoda luovaa teollisuutta, eikä valita pinnallisen taiteen tietä - nyt on valittu jonkinlaisen pinnallisen ja näennäisen taiteen myymisen tie ja sitä on valtion koulussa tuettu aika kauan aikaa. Ongelma on se, että suunnittelija on teollisuudessa taiteilijana eikä suunnittelijana, hänen asenteensa on taiteilijan asenne - ei suunnittelijan asenne. Tästä syystä teollisuus ei käytä ulkopuolisia muotoilijoita. Muotoilija ei ole kuluttajan luottamusmies vaan palvelee lehdistön luomia myyttejä luksuskodeista ja kerskatuotteista.

Annika Piha: ”Olisi aiheellista jättää pari vitriiniä rakentamatta ja pari mitalia hakematta. Olisi perustettava itsenäinen tutkimuslaitos, joka antaisi kuluttajalle riippumatonta informaatiota. Tutkimuslaitos voisi toimia SAFAn rinnalla.”

Suomalaiset kouluttavat kehitysmaiden huonekaluteollisuutta 1971-1981

Erittäin hieno suomalaisen huonekaluteollisuuden, ulkoministeriön kehitysyhteistyöosaston ja UNIDO:n koulutushanke toteutettiin Lahdessa Pekka Paavolan johdolla ja paikallisen puutyöteollisuuden avustamana kymmenen vuoden aikana 1971-1981. Seminaareihin ja koulutustilaisuuksiin otti osaa kymmenen vuoden aikana 300 kehitysmaiden huonekaluteollisuuden edustajaa. Heidät oli valittu nimenomaan henkilöistä jotka voivat kehittää omassa maassaan huonekaluteollisuutta.

Ras Lanuf 1982-1986 ja Sirt Bay Hotel 1988 Libyassa

Anwar Sassi oli libyalaisen öljyteollisuuden kasvatteja. Hän oli ensimmäinen insinööriksi valmistunut libyalainen henkilö, hän oli lisäksi paras tuntemani asiakas kautta aikojen. Hän tilasi Devecon Oy:ltä Ras Lanufin 40000 asukkaan kaupungin täydellisen suunnittelun ja valvonnan vuonna 1982. Kaupungista on rakennettu noin kolmannes.  Se on osittain sodan runtelema nyt. Näin kertoi ulkoministeriön Anu Saxen vierailtuaan siellä runsas vuosi sitten. Toivottavasti asukkaiden suomalaiset keittiöt ovat kuitenkin toimintakunnossa. Sirt Bay Hotel oli maailmanennätysprojekti. Devecon aloitti suunnittelun lokakuussa, turkkilainen Ras Lanufista tuttu urakoitsijaystävämme pani lapion maahan joulukuun alussa ja 40000 kerrosneliömetrin hotellikompleksi kongressitelttoineen valmistui elokuun lopulla. Nopea rakentaminen edellytti suunnittelulta millintarkkuutta. Mikään toimitus ei saanut klikata. Hannele Helkama-Rågård vastasi hotellin huonekalupaketeista. Mikään ei klikannut.

Henkilökuvassa Ras Lanufin suunnitteluväkeä. Ihailemani Anwar Sassi juuri kuiskailee jotain Mustafan korvaan vai antaako pusun? Paikalla ovat Kari Somma, Pekka Kettunen ja graafikkomme Weckman. Mallikuva on Ras Lanufista, julkisivun pätkä taas Sirt Bay Hotellista. Ystäväni Markku Piispanen toimi Ras Lanuf -urakan valvojana. Hän myös valvoi suomalaisten keittiökalusteiden asennuksen.

Sief palatsi Kuwaitissa 1986

Kuwaitin Sief Palatsin ensimmäinen laajennus oli Raili ja Reima Pietilän hieno toteutettu kohde. Olin etsinyt tietoja tämän rakennuksen nykyisestä tilasta. Tiesin rakennuksen sisustuksen suurelta osin tuhotuksi.  Koin yllätyksen Venetsiassa vuonna 2008.  Reiman kohde oli mainittu näyttelyesitteessä kuwaitilaisen arkkitehtuurin modernismin kohteena. Väitettiin tämän palatsin saaneen aikanaan huonoa mainetta urakoitsijan heikon rakentamisen laadun mukaan. Reiman hieno paikalliskulttuuria heijasteleva arkkitehtuuri ei myöskään kuuleman mukaan miellyttänyt sheikkejä. Talo tuhottiin uudistuksin parikymmentä vuotta valmistumisensa jälkeen. Mutta nyt, historian kirjoissa se kuitenkin muistetaan. Se muistetaan ainoana suomalaisten arabimaihin tekemänä merkittävänä arkkitehtuurikohteena modernismin teemalla. Kunnia Reiman muistolle. Kaikki alkoi kilpailuvoitosta 1970.  Talo valmistui vuonna 1986. Olin yrittänyt etsiä jotain tietoja talon nykyisyydestä. Ja sitten löysin. Botswanalainen arkkitehti Torsten Botz-Bornstein oli tutkinut rakennuksen historiaa. Hänellä oli useita ennen jälkeen kuvia Reiman mestariteoksesta. Tästä niitä löytyy

https://www.botzbornstein.org/copy-of-kuwait-before-after

Rakennus oli Reima ja Raili Pietilän kaunis tulkinta tradition ja modernin symbioosista. Interiöörit väreineen ja veistoksellisine rakenteineen sisälsivät voimakkaan otteen - Pietilää parhaimmillaan. Julkisivuissa oli Kuwaitin modernismille harvinaista estetiikkaa.

Reima Pietilän ihania luonnoksia.

Reima ja Raili Pietilän sisustukset eivät ole kelvanneet ulkoministeriön väelle. Yläkuvassa näkyy alkuperäinen käytävä ja oikealla sen nykyinen tila. Alemmissa kuvissa näkyy vahva interiööri, joka sitten on vesitetty ja mitätöity. Äkkirikastuneet kansat eivät useinkaan halua muistutuksia, todellisia tai kuvitteellisia heidän lähimenneisyydestään. Kuvitteellisiahan nämä Reiman teokset olivat, sillä eihän beduiinikansalla mitään suurta rakennusperinnettä ollut. Pienenä omana muistona vain se, kun kuwaitilaiset vaativat meitä poistamaan kamelin kuvat Al Jahra -raporttimme takakannesta.

Soitan vielä Esa Toivaselle. Hän oli palatsin rakennusaikaan insinööritöiden projektipäällikkö. Hän muistelee mielihyvällä työskentelyä Reiman kanssa. Arkkitehti otti herkästi motiiveja insinöörien tilantarpeista. Esa kertoo rakennustöiden aikana paikalla olleen kaksi suomalaista valvojaa. Arkkitehti vieraili paikalla usein. Hän kertoo myös Reiman tavasta järjestää Viiskulmassa juhlia jonkin suunnittelu- tai rakennusvaiheen päättymisen kunniaksi. Mukavaa oli.

Conference Center Bagdadissa 1982

Arkkitehti Antti Kunnas oli vahvasti mukana Bagdadin konferenssipalatsin suunnittelussa. Hän istuu vieläkin tukevasti työpöytänsä ääressä Sirenin toimistossa. Hän kertoo konferenssipalatsin sisustussuunnittelua tehdyn Heikki Sirenin johdolla ja valvonnassa: Sisustusarkkitehteina toimivat "omat" sisustusarkkitehdit Timo Saarnio ja Eero Haikala. Pyöreiden tornien eli sivuauloja reunustavien tornimaisten neuvottelu- ja odotus / oleskelutilojen kiinteän kalustuksen suunnitteli Antti Nurmesniemi. Pääsalin ja konferenssisalien sisustuksen (Istuimet, optiset ominaisuudet, pintarakenteet, näyttämö verhoineen) suunniteltiin sisutussuunnittelijoidemme toimesta Heikki Sirenin johdolla ja arkkitehtitiimimme avustamina. Akustiset rakenteet suunnitteli arkkitehtitiimimme Alpo Halmeen laskelmien pohjalta. Irtokalustesuunnitelmat laativat sisustussuunnittelijamme. Kalusteet olivat ulkomaalaista tuotantoa, pääasiassa italialaista, myös Sveitsistä ja Saksasta. Kotimaisia irtokalusteita ei käytetty. Kokolattiamatot, joita käytettiin laajalti lämpiö-, kokoussalien ja pienempien kokoontumis- ym. tilojen lattianpäällysteenä, tulivat Belgiasta. Lehdistökokoussalin takaseinään suunnitteli Irma Kukkasjärvi mittavan tekstiiliteoksen.”

  

Bagdadin konferenssipalatsin kilpailuvoitto tuli Kaija ja Heikki Sirenin laatimalle ehdotukselle vuonna 1970. Rakennuksen urakoi suomalainen IRCO-yhtymä. Työt valmistuivat Antero Kallion johtamina vuonna 1982. Rakennus sai täsmäpommien osumia amerikkalaisten pommitettua Bagdadia 1991. Suuren salin kattorakenteiden korjauksessa kuuluu olleen vaikeuksia. Nyt rakennus on käytössä.

Umayaad 1980 ja Amrit 1990 Syyriassa

Keskustelen arkkitehti Pekka Rautimon kanssa. Hän oli Syyrian miehemme. Syyriasta oli ensimmäisiä kokemuksia jo 1980-luvun alusta. Deveconin tehtävänä oli Damaskokseen rakennettavaksi ajatellun Umayaadin Conference Centerin 150000 neliön kongressikeskuksen ja 5 tähden hotellin suunnittelun valvonta. Suunnittelun valvonta haluttiin antaa toimistolle, joka oli riittävän kaukana syyrialaisista. Arkkitehtuuria valvoi aluksi Anders Jansson ja sitten Pekka Rautimo. Sisustuksen valvonnasta vastasi Lars Gestranius.

Pekka Rautimo kertoo sitten Amritin hotelliprojektista Syyrian Tartuksessa. Hankkeesta järjestettiin kilpailu vuonna 1990. Pekka teki Arkkitehtitoimisto CJN Oy:ssä Master Planin ja alustavia ideoita. Kilpailu tehtiin loppuun Damaskoksessa. Kilpailu voitettiin, mutta rahaa oli vähän. Paikalliseksi kumppaniksi valittiin Naoras Dakkerin pikkuinen arkkitehtitoimisto. Suunnitelmaa tehtäessä toimisto paisui 60 hengen kokoiseksi. Suunnitelma oli laajuudeltaan 100000 kerrosneliömetriä.  Alueen pinta-ala oli 25 hehtaaria. Alueelle piti rakennettaman viiden tähden hotelli, kaksi kolmen tähden hotellia sekä 450 villaa.  Suunnitelmat laadittiin syyrialaisten arkkitehtien toimesta suomalaisten ohjauksessa. Työskentely oli rankkaa. Pekalla oli pilli, johon hän vihelsi, kun porukan piti lähteä ulos jaloittelemaan. Uskonnollista erottelua ei ollut, paitsi että muslimit joivat juhlissa Coca Colaa ja kristityt whiskyä. Vierailevia arkkitehteja ja insinöörejä kävi Suomesta.  Sisustussuunnittelu oli Hannele Helkama-Rågårdin Sis-Ark toimiston heiniä. Työskentelyä paikan päällä johti Pirjo Punkari .

Amritin hotelli Syyrian Tartousissa oli todellinen technology transfer -projekti. Suunnitelmaa laati 60 syyrialaista suomalaisten johdolla. Syyrialaisilla ei ollut käytettävänään tietokoneita, he tekivät piirustukset käsin. Ne olivat mahtavan kauniita -  paikalliseen retrotyyliin.

Sirte Great Congress Hall Libya 1993

Libyalaiset tilasivat Devecon Oy:ltä 40000 kerrosneliön kongressikeskuksen suunnittelun 1990-luvun alussa. Rakennuksen piti oleman riittävän suuri People’s Congressin kokouksia varten. Tämä tarkoitti 4500 istumapaikkaa pääsalissa ja lisäksi neljää 700 hengen auditoriota. Talon oli tarkoitus olla symbolina Libyan erikoislaatuiselle kansandemokratialle. Talo ristittiin sitten Ouagadougou-nimiseksi ja siitä tuli Afrikan Yhdysvaltojen pääpaikka. Nyt kun katsoo kongressikeskuksen kuvia, tulee surulliseksi. Talo on kyllä pystyssä, mutta lukuisat singon reiät seinissä ja surulliseen kuntoon saatetut sisätilat on pintarakenteiltaan tuhottu. Sama pätee tietysti talon tekniikan suhteen. Tuskin ilmastointi pelaa ja tuskin sähköt toimivat. Arkkitehti Juhani Jauhiainen oli kohteen pääsuunnittelija avustajanaan arkkitehti Kari Somma muun CJN –toimiston väen ohella. Insinöörit olivat Devecon Oy:n osakastoimistojen väkeä. Ainoana firman ulkopuolisena suunnittelijana toimi sisustusarkkitehti Hannele Helkama-Rågård. Hänen tehtävänään oli irtokalusteiden suunnittelu. Talon rakensi italialainen urakoitsija Cogefar – Fiat-konsernin osa. Irtokalusteet tilattiin Hannelen piirustusten mukaisina italialaiselta huonekalutehtaalta.

Sirten kongressihalli Libyassa on ollut taistelujen kohteena. Yläkuvassa vasemmalla on kongressihalli nykytilassa satelliittikuvasta napattuna. Vauriot evät kuvassa näy. Oikealla olevissa kolmessa kuvassa näkyy suuri kongressisali. Ylimmässä kuvassa valmistuttuaan 1994 ja kahdessa alemmassa kuvassa 2012 ISIS:n koulutustilaisuuden pitopaikkana. Vasemmalla keskellä on pyöreä ”Presidential Meeting Room” mallikuvassa ja sitten mustana hävityksen jälkeen. Tshekkiläinen kristallikruunu vielä miten kuten roikkuu katosta. Vasemmalla alhaalla pienempi sisääntuloaula ennen ja jälkeen. Hannelen huonekaluja näkyy nurkissa sikin sokin.

Jatkoa edelliselle kuvalle. Hannelen väen suunnittelemia huonekaluja lojuu auloissa siellä täällä. Ovat ehkä olleet liian massiivisia kotiin kannettaviksi.

Jufrah Administration Complex Libya 1994

Olimme saaneet suuren työn. Oli piirrettävä hallintokeskus keidaskaupunkiin keskelle Jufran autiomaata 400 kilometriä Välimeren rannikolta. Tilaajan arkkitehtuurin vastaavina olivat 28 vuotiaat libyalaiset arkkitehdit Ali ja Adel ja tekijöinä olivat 29 vuotiaat suomalaiset arkkitehdit Dynis ja Jussi. Libyalaiset nuoret tilaajat olivat vailla kokemusta talonsuunnittelusta tai suunnittelusta yleensäkään. Koulutuksen luoma tyylitaju oli tuuliajolla. Suomalaiset taas olivat juuri yhteisen toimiston perustaneita nuoria. Heillä koulutuksen ja opiskeluajan työskentelyn viitoittama tyylitaju oli tiukassa nykyfunkiksessa. Edessä oli carta blanca. Edessä oli myös tunnetun libyalaisen arkkitehdin egyptiläistyyliin laatima islamilaisen arkkitehtuurin tekokuvaa simuloiva symmetrinen rakennuskompositio. Se oli murrettava ja tästä lähdettävä. Jufran hallintokeskukseen suunniteltiin 18 rakennusta, joukossa pääministerin hallintorakennus ja 8 ministeriötä. Vielä rakennettiin kongressikeskus ja kirjasto. Hankkeen kokonaislaajuus oli 72000 kerrosneliömetriä. Rakennustyö suoritettiin turkkilaisten urakoitsijoiden toimesta. Työn valvojina toimivat suomalaiset insinöörit.  Harvinaisena poikkeuksena tässä blogissa esitetyistä hankkeista Jufran hallintokeskus seisoo paikallaan ehjänä. Suurelta osin tyhjänä, mutta ehjänä. Huonekalut ovat paikallaan. Hannele Helkama-Rågård vastasi irtokalusteiden suunnittelusta. Hannelen määrittelemiä kalusteita on kuitenkin vain kongressikeskuksessa. Toimistotilojen kalustohankinnat eivät sujuneet toivotulla tavalla. Libyalaiset ostivat toimistokalusteet Turkista. Kurikan myyntitoiveet eivät toteutuneet. Turkkilaiset huonekalut vastasivat paikallista makua ja olivat hinnaltaan edullisia.

Libyaan rakennettu Al Jufran hallintokeskus oli laajuudeltaan 72000 kerrosneliömetriä. Rakennuksia on 18 kappaletta. Ne seisovat vahingoittumattomina. Jussi Tiainen kävi kuvaamassa 90-luvun lopulla. Satelliittikuvassa (2017) näkyy hallintokeskus kokonaisuudessaan. Ajatuksemme toimistojen kiinto- ja irtokalusteista ei toteutunut.

Keskuksen suunnittelusta vastasi Devecon Oy ja Arkkitehtuuritoimisto B&M Oy. Kongressikeskuksen osalta sisustus toteutettiin Sis-Ark Oy:n suunnitelmien mukaisena. Toimistotiloihin ostettiin sitten lopuksi kiinto- ja irtokalusteet Turkista. Hinta ratkaisi.

Rosterikalusteet ruostuvat Sri Lankassa

Suomi on tunnettu sairaalakalusteistaan. Hienoa että menestymme jatkuvasti. Syynä lienee korkeatasoinen laatu. Se petti kuitenkin Colombon keskussairaalan irtokalustetoimituksissa. Työtä tehtiin 1980-luvun alussa. Meidän Devecon-tiimissämme arkkitehteina olivat Arkkitehtitoimisto Kari Virta ja CJN Oy, Ekono vastasi insinöörisuunnittelusta. LT-Konsulttien hommana oli huonetilaohjelma, toiminnallinen suunnittelu, hankintaohjelmat ja projektinjohto. Jussi Annanpalo toimi koko hankkeen projektipäällikkönä. Työpiirustukset tehtiin Surath Wickramasinghen toimistossa Sri Lankassa. Tähän sisältyi kustannussäästöidea, mutta tärkeimpänä technology transfer -idea. Colombon sairaalasta tuli kuitenkin "kestävä projekti", jossa suomalaisten kouluttamat henkilöt ovat vieläkin johdossa.

Urakoitsijaksi työhön valittiin Lemminkäinen Oy. Yhteistyö suomalaisten kesken kangerteli. Homma kuitenkin valmistui ja urakoitsija sai lopullisen korvauksensa oikeudenkäyntien jälkeen. Pitkä, ikävä ja kiintoisa tarina – opettavainenkin. Mutta nyt puhumme irtokalusteista, niidenkään suhteen asiat eivät menneet aivan putkeen.

Korroosiosta kiisteltiin, sillä Hackmanin ruostumattomat teräkset ruostuivat. Teräksiä vietiin VTT:lle testattavaksi. Tuli tulos, että peitemuovin alle oli jäänyt klooria ja tästä vika. Hackman syytti Rautaruukkia teräksen laadusta. Lopuksi rosterikalusteista kokonaan luovuttiin. Ne korvattiin epoksimaalatuilla kalusteilla. Suomalaiset totesivat, ettei sinkkifosfatointia tehty kunnolla, mutta oleellista oli, että niklaus tehtiin vain kahteen kertaan. Kansainvälisyys edellyttää osaamista ja olosuhteiden tuntemusta! Tässä kotimainen teollisuus epäonnistui. Olosuhteiden ankaruus tuhosi metalliset kalustetuotteet. Sairaala kuitenkin toimii paikallisten tyydytykseksi ja terveydeksi.

Lopuksi

No, tähänkö korroosiotarinaan tämä kaikki loppui? Kaikki loppuu aikanaan ja moni hieno projekti jäi mainitsematta. Ja monet hienot projektit ovat jääneet toteutumatta tai sitten tieten tahtoen tuhottu. Monta tuli kuitenkin mainittua. Jatkamme Kiinan suurista projekteista, kunhan saan Pekka Salmisen ja Yrjö Kukkapuron pöydän ääreen. Aionpa vielä kysellä Yrjöltä tunnelmista Milanon Triennalen valtaamisen jälkeen, siis AD 1959.

Suomalaisilla on useita näyttäviä vientikohteita ulkomailla. Tässä tarinassa ei suinkaan käsitelty kaikkia niistä. Loppuun laitan kuitenkin eräänlaisen minikoosteen tässä blogissa mainitsemattomista hankkeista.

Suurlähetystöistä Delhin lähetystö Reima ja Raili Pietilän suunnittelemana on ehkä tunnetuin kohde. Itsekin pääsin kerran siellä vierailemaan. Sisustuksen lähetystöön suunnitteli Antti Nurmesniemi. Toinen omakohtaisen vierailun kohde on ollut Revellin ja kumppaneiden Toronton kaupungintalo. Siitä kerroinkin jo edellä. Tuomo Siitosen Moskovan suurlähetystössä sisustus syntyi pääsuunnittelijan toimesta. Jussi Tiaisen kuvassa on hieno tunnelma. Washingtonin suurlähetystön suunnitteli Arkkitehtitoimisto Heikkinen-Komonen. Hekin laativat sisustuksen omassa toimistossaan. Toki heilläkin oli sisustajia henkilökunnassaan. Vanhoista hankkeista Aino ja Alvar Aallon New Yorkin maailmannäyttelyn (1939) sisustus on legendaarinen. Riolan kirkko valmistui vuotta ennen mestarin kuolemaa. Linzin konserttitalo on Kaija ja Heikki Sirenin teos. Laivasisustukset ovat tavallaan vientitavaraa. Seilaavathan laivat vierailla vesillä. Bengt Lundsten teki Fennian ja Aallottaren laivasisustukset 70-luvulla. Myös Finnjet oli suomalaisten sisustama. Tekijänä olivat Antti Nurmesniemi, Vuokko Laakso ja Arto Kukkasniemi. Yksi kohde joka olisi ansainnut tulla esitellyksi ja puuttuu nyt on Juha Leiviskän Betlehem. Ikävää että tuollainen hieno kohde jäi pois. Toisen kerran. Näin on käynyt myös Krisse Gullichsenin Lleida yliopistolle ja Tukholman suurlähetystölle. Tässä on nyt keskitytty tuttuihin paikkoihin, paljolti tavalla tai toisella "omiin paikkoihin".

Kaiken lopuksi mietin noita ”omia paikkojani” Olen niistä kirjoitellut useita blogeja ja muistellut menneitä. Haluaisin mennä niihin paikkoihin ja nähdä mitä rakennuksille kuuluu - ihmisistä puhumattakaan. Nyt en voi niihin paikkoihin mennä. Sellaisia paikkoja on useita. En voi, tai en uskalla mennä vanhoihin tuttuihin paikkoihin. En mene Damaskoksen Suoralle kadulle tai Aleppon Citadeliin, en mene Algerin Kasbahiin, en mene Kairon vanhaan kaupunkiin, enkä mene Bagdadin rantapuistoon kaljalle, puhumattakaan että menisin Tripolin ihanaan Medinaan. Voinko koskaan enää mennä mihinkään? No Jufraan voisin varmasti mennä, jos ystäväni Haffad Zaidan olisi minua siellä suojelemassa.

Sieniherkkua metsässä AD 2018!

Tänä vuonna olemme olleet toivottomia. Ei sieniä! Nyt tilanne on muuttunut. Ihanat sateet ovat tehneet tehtävänsä. Lähimetsämme ovat täyttyneet putipuhtaista sienikaunottarista. Nyt metsään kaikki kynnelle kykenevät! Meillä kuivuri hurisee ja lasipurkit odottavat. Pakastelokero täyttyy viipaloiduista herkkutateista. Juhlaa!

Meitä naurattaa. Niin nauraa punajuurikin. Kiitos Luontoäidille!

Silta sortuu

Ponte Morandin sillan sortuminen järkyttää. Olen useasti liikkunut Italian moottoriteillä ja erityisesti juuri Genovan seutuvilla. Muistan tuon sillan. Ajattelen huimasti etenevää liikennettä ja auton renkaiden jysäyksiä liikuntasaumojen kohdalla. Morandin sillan ylitti vuodessa lähes 30 miljoonaa ajoneuvoa. Sillan kansi ei ole jatkuva. Siinä on niveliä. Tasauksen kanssa on alusta saakka ollut vaikeuksia – ylämäki / alamäki. Asvalttia kasvattamalla on yritetty paikkailla. Jokaiseen sillan noin 10 liikuntasaumasta on kohdistunut sillan 50 vuoden elinaikana 2,5 miljardia iskua. Viidesosa niistä on ollut raskaiden ajoneuvojen iskuja. Näistä iskuista syntyy iso dynaaminen rasitus. Ilmasto on aggressiivinen. Suola kiihdyttää korroosiota sillan teräksissä ja erityisesti betonin suojaamissa vetotangoissa.  Kesät ovat kuumia ja lämpölaajenemiset ovat huomattavia. Sitten tuli äkkiä kova tuuli, kylmä sade ja salama iski vetotankoon. (Fiktiota!) Samalla hetkellä kansi tipahti ja pyloni sortui. Autot putosivat kymmeniä metrejä betoniromun kanssa.  Suuronnettomuus oli valmis. Kukaan ei pelasta puhumalla eikä kirjoittamalla niitä 42 ihmistä jotka saivat surmansa. Puhua ja kirjoittaa kuitenkin täytyy.  Noiden onnettomien uhrien kauhun hetket siihen pakottavat.

Minä en ole sillan hajoamisen syyn selvittäjä. En myöskään pysty sanomaan olisiko silta pitänyt purkaa jo heti rakentamisen jälkeen tai olisiko se pitänyt purkaa sen ja sen professorin lausumien tai yliopistojen ja tutkimuslaitosten useiden huomautusten vaikutuksesta, mutta sen osaan sanoa, että purkaa olisi pitänyt. 

Sillan suunnittelija professori Ricardo Morandi oli innovatiivinen mies. Hän oli Firenzen ja Rooman yliopistojen siltasuunnittelun professori. Hän halusi optimoida rakenteita. Hänellä lienee ollut sama periaate kuin siltasuunnittelun suurella maestrolla Robert Maillartilla. Viimemainitun sanomaa lienee se, että hyvään siltaan ei tarvitse lisätä mitään, eikä siitä voi poistaa mitään. Morandin siltojen ongelma lienee vetotankojen esijännitysterästen korroosio. Niistä silloista olisi ilmeisesti pitänyt poistaa betoni vetotankojen ympäriltä. Näin hän oli itsekin tehnyt Venezuelan suursillassaan. Nyt muuten siinäkin sillassa on ongelmia. Libyan silta on suljettu ongelmien vuoksi. Kolumbian sillalla on sama kohtalo. Näyttää valitettavasti siltä, että Ricardo Morandin elämäntyö siltasuunnittelijana on saamassa traagisen lopun. Hän ei ole itse tätä näkemässä, sillä hän kuoli vuonna 1989. Siltasuunnittelussa pyrkimys liialliseen materiaalin käytön optimointiin näyttää koituvan turmioksi.

Esimerkiksi kelpaa Tacoma Narrows Bridge, riippusilta jonka pituus oli 1,5 km ja jänneväli 0,85 km. Kansirakenteen paksuus oli vain 1,3 metriä. Silta ryhtyi tuulessa vääntyilemään ja katkesi 4 kuukautta valmistumisensa jälkeen. Silta sai pilkkanimen Galloping Gertie.

Romahtaneiden siltojen luetteloon kuuluu myös Turun Myllysilta. Sillan sortumisen syyt jäivät epäselviksi- Oli monia olettamuksia. Purku-urakoitsija ihmetteli betonin heikkoa laatua ja injektointien jäämistä puolitiehen. Silta oli ystäväni Matti Ollilan elämäntyö. Tilastoissa ei muuten lainkaan mainita Linnunlaulun sillan romahdusta vuonna 1970. Teekkari Ilpo Kokkila toimi vastaavana mestarina siltaa rakennettaessa. Syynä romahdukseen oli suunnitteluvirhe. Tilastossa mainitaan Laajasalon siltaonnettomuus vuodelta 2010. Se on ainoa kuolemaan johtanut siltaonnettomuus Suomessa.

Siltasuunnittelijoilla Ricardo Morandi, Leon Moisseiff ja Matti Ollila oli yhteinen ominaisuus: he pyrkivät optimoimaan rakenteita, mutta jotain unohtui. Morandilta unohtui terästen korroosio, Moisseffiltä unohtui aerodynamiikka ja Ollilalta jäiden puristus. Kaikki unohdukset liittyvät luonnonvoimiin. No tietysti asiaan liittyvät materiaalivalinnat, perustukset, rakennusaikainen valvonta ja työn laatu ym. ym., mutta kuitenkin… Myllysillan tapauksesta olen jotain kirjoitellutkin muistokirjoituksessani ystävälleni Matti Ollilalle. http://penttimurole.blogspot.com/2016/09/matti-ollila-oli-sateileva-henkilo.html

Ricardo Morandi (1902-1989) suunnitteli useita suuria siltoja. Esijännitetyt betonirakenteet olivat hänen intohimonsa. Hän toteutti kaikissa silloissaan samaa perusideaa. Se osoittautui huonoksi.  Kuvissa näkyvistä viidestä sillasta yksi romahti ja ainakin kolme muuta ovat purku-uhan alaisina.

Tässäkö on Polceveran viaduktin ja Ponte Morandin ongelmien lähde? Kuva on rakennusaikainen.  Vetotankojen terästen kiinnitys poikkipalkkiin on tekeillä. Jokainen vetoköysi koostuu 352 punoksesta. Vetoköydet on suojattu teräsbetonirakenteisella manttelilla, joka on jännitetty 112 erillisellä punoksella.

Historian suurimmat siltaonnettomuudet

Historian kaksi suurinta siltaonnettomuutta ihmisuhrien määrän suhteen ovat Eitaibashin sillan romahdus Japanissa vuonna 1807. Festivaalien aikana silta oli täynnä väkeä ja silta romahti ylikuormituksen vuoksi. Yli 1000 ihmistä hukkui. Toinen valtaisan uhrimäärän vaatinut siltaonnettomuus oli Portugalin Porton kaupungin Ponte das Barcasin veneiden päälle rakennetun ponttonisillan tuhoutuminen vuonna 1809. Ihmiset pakenivat sillan yli ranskalaisjoukkoja. Silta ylikuormittui ja upposi. 4000 ihmisen sanotaan hukkuneen.

Eitaibashin siltaonnettomuudessa Japanissa vuonna 1807 silta sortui juhlayleisön painosta. Yli tuhat henkeä hukkui.

Ponte das Barcasin siltaonnettomuudessa Portugalissa vuonna 1809 silta upposi ranskalaisjoukkoja pakenevien painosta. 4000 ihmistä hukkui.

Ennen toista maailmansotaa on kirjattu useita siltaonnettomuuksia. Onnettomuuksissa kuoli edellä mainittujen uhrien lisäksi noin 1500 ihmistä. Pahin siltaonnettomuus oli Angersin valurautaisen ketjuriippusillan sortuma vuonna 1850. Sotilaiden marssiosasto romahdutti sillan ja 226 marssijaa hukkui.

Sotien jälkeen

Sotien aikana tuhottiin tuhansittain siltoja. Ne eivät nyt kuulu tämän blogin aiheeseen. Muistan itsekin pioneerina asetelleeni harjoituspanoksia siltojen valmiiksi rakennettuihin panostuskammioihin. Yksi niistä oli Korian hieno englantilaisesta keittoraudasta vuonna 1860 rakennettu kaideansassilta.  Silta on meidän ilonamme, huolimatta sen synkästä historiasta. Sillalla nimittäin punaiset teloittivat 18 ihmistä kapinan aikaan. Onneksi oikeata dynamiittia ei tarvittu. Panostuskammioihin pantiin sen sijaan ”puurotulia”. Ne olivat kakkosnelosesta sahattuja lankun pätkiä. Heräsi kysymys, tehdäänkö siltoihin nykyäänkin panostuskammiot valmiiksi kriisitilanteita varten? Kysyinpä asiaa siltasuunnittelijalta. Kertoi niitä nykyäänkin laitettavan, tai sitten panosputkia tai muita ripustimia – ainakin moottoritiesiltoihin. Toivottavasti nämä siltarakenteen osat jäävät ikuisesti käyttämättä. Muistelenpa vielä toista kokemustani Kulosaaren siltatyömaalta 50-luvun alussa. Kulosaaren sillan kantavat rakenteet ovat terästä. Palkkien välissä oleva kansirakenne on betonia. On nkysymyksessä kiittorakenne. Työmaalla betoni pumpattiin maan tasolla sijaitsevalta betoniasemalta ylös kannelle. Karhunpaska ei kulkenut kunnolla putkissa ja betonimiehet lurauttivat vettä joukkoon seoksen pehmentämiseksi. Minä teekkaripoikana tein koekuutiot ja vein ne Hietalahden torin laitaan VTT:lle. No, ehkä joka kymmenes täytti lujuusvaatimukset. Että näin sovellettiin sillä työmaalla!

Siltaonnettomuudet

Eniten kuolonuhreja vaatineet siltaonnettomuudet sotien jälkeen ovat Tangiwain junaonnettomuus Uudessa Seelannissa vuonna 1953 junan syöksyttyä sillalta jokeen betonisillan murruttua padon sortuman aiheuttamien tulvavaurioiden vuoksi. Onnettomuudessa kuoli 151 ihmistä.  Toiseksi pahin siltaonnettomuus tapahtui Nepalissa vuonna 1973 Makahalin riippusillan sortuessa. Syy oli todennäköisesti ylikuormitus pyhiinvaeltajien ylittäessä siltaa. Uhreja oli 140. Intiassa tapahtui Rafiganin siltaonnettomuus matkustajajunan suistuttua jokeen vuonna 2002. Onnettomuuden yhdeksi syyksi on väitetty sabotaasia. Uhreja oli 130. Neuvostoliiton Ulyanovskin rautatiesillan sortuma aiheutti 117 kuolonuhria vuonna 1983. Silta oli vaurioitunut laivan törmättyä siltaan. Intiassa tapahtui rautatiesillan sortuma vuonna 2005 tulvan vahingoitettua Veligondan rautatiesiltaa. Uhreja oli 114. Seuraavana listassa on USA:n Missourissa tapahtunut hotellin sisäisen kävelysiltarakennelman sortuminen. Kysymyksessä oli urakoitsijan poikkeaminen suunnitelmasta riippuvien tukirakenteiden suhteen. Monikerroksien kävelysiltarakennelman sortuminen aiheutti 114 ihmisen kuoleman.

Kaiken kaikkiaan sotienjälkeisenä aikana siltaonnettomuuksissa on kuollut 2341 ihmistä. Onnettomuuksia on Wikipedian listassa kaikkiaan 178 kappaletta. Tässä eivät tietenkään ole kaikki maailmassa tapahtuneet siltaonnettomuudet. Maailmassa on miljoonia siltoja. Huomattavasti useampi kuin tämä tilasto kertoo, on niistä sortunut. Tässä ovat vain ne onnettomuudet jotka ovat käytettävissäni olevassa Wikipedian tilastossa. Aion nyt kahlata tätä tilastoa ja selvitellä itselleni romahtaneiden siltojen tyyppejä, siltojen rakennusmateriaaleja sekä sortumisen syitä. Tämä ei ole tieteellinen tutkimus. Tämä on vain erään materiaalin tarkastelu. Materiaali on puutteellinen. Usein syyt sortumiin ovat moninaiset, seurausta luonnonvoimien vaikutuksista, puutteellisesta kunnossapidosta, laivojen ja ajoneuvojen törmäyksistä sekä yllättävän usein suunnitteluvirheistä ja erittäin usein rakennustöiden yhteydessä tehdyistä virheistä. Suurin ryhmä sortumien syistä onkin juuri rakennusaikaiset tai siltojen korjauksen aikana tapahtuneet sortumat. Onko se yllättävää, että erilaiset suunnitteluvirheet ja rakennustyössä tehdyt virheratkaisut ovat suurin sortumien syy? Nyt on niin että lähes kolmannes siltasortumista on tapahtunut rakennus- tai kunnostusvaiheessa. Varsinaiset suunnitteluvirheet jotka ovat myöhemmin johtaneet siltasortumiin ovat 6 % syistä. Sekin on suuri luku. Katsotaan tilastoa.

Siltoja on sortunut eniten rakennusvaiheessa tai kunnostustöiden yhteydessä työvirheiden ja suunnitteluvirheiden vuoksi. Laivojen törmäykset siltarakenteisiin ovat kakkossijalla. Sitten seuraavat tulvavauriot, ylikuormitus, rakenteiden ikääntyminen yhdistyneenä puutteelliseen kunnossapitoon, suunnitteluvirheet sekä junien ja ajoneuvojen törmäykset siltapilareihin. Maanjäristykset ja maanvyörymät ovat olleet syynä 5 %:ssa siltasortumista. Pahat sääolot, myrsky, sade ja tuuli ovat mainittu syiksi 4 %:ssa siltasortumista.

Millaiset sillat sortuvat?

Halusin tutkia sortuneiden siltojen tyyppiä ja rakennemateriaaleja. Usein asia on selkeä. Riippusiltoja on sortunut paljon. Monet sillat ovat liittorakenteisia. Terästä ja betonia samassa sillassa. Perustukset ja pilarit ovat usein betonia. Kantavat rakenteet voivat olla terästä ja siltakansi sitten taas betonia. Onko silta silloin pääasiassa terässilta? En ole siltainsinööri, eikä tilastoistakaan aina selviä rakenne kokonaisuutena. Olen siksi arvaillut rakenteen kantavan rakenteen mukaan. Siis kysymys kuului millaiset sillat sortuvat?

Teräs ja betoni näyttävät olevan melkoisessa tasapainossa sortuneiden siltojen rakennusaineena. Vanhat kiviset holvisillat ja puiset jalankulkusillat ovat vähemmistönä. Ne sortuvat yleensä hoidon laiminlyönnin vuoksi tai sitten ylikuormituksen vuoksi. Kun ajavat 20 tonnille mitoitetulle sillalle 60 tonnin kuormurin tai sitten kun väkeä kertyy liiaksi vanhoille jalankulkusilloille.

Romahtaneita siltatyyppejä luetteloidessa havaitsee riippusiltojen suhteellisen suuren osuuden niiden määrään nähden. Riippusillat ovat yleensä romahtaneet rakennus- tai korjausvaiheissa. Jalankulkusiltojen suuri osuus myös hieman ihmetyttää. Moottoritiesillat ovat suhteellisen tuoreita rakenteita, mutta sortumia esiintyy runsaasti.

Missä maassa sillat sortuvat?

Kiinnostava kysymys. Genovan sillan yhteyteen liittyvässä kirjoittelussa on useasti mainittu Italian heikko infrastruktuuri ja keskusteltu siitä onko EU:n parin miljardin euron rahoitus mennyt mafian taskuihin. No, minäpä tutkin taas tilastoa ja siltä selviää sotien jälkeisten aikojen siltasortumien keskittyneen erityisesti Yhdysvaltoihin. Seuraavina tilastoissa ovat Kiina, Kanada ja Englanti sekä Aasian muut maat, Intia ja Australia. Kuolleiden määrä on suurin USA:ssa, Aasian maissa ja Intiassa. Tilasto ei kerro kunkin maan siltojen kokonaismäärää, joten suhteutus siihen on mahdoton.

USA:ssa on sotien jälkeen sortunut 49 siltaa. Kuolonuhreja oli 397. Kiinassa, Kanadassa, Englannissa, Aasian maissa, Intiassa, Australiassa ja Afrikassa on kussakin maassa tai maanosassa sortunut kymmenkunta siltaa. Kuolonuhreja on eniten Intiassa (427) ja Aasian maissa (435). Myös Englannissa kuolonuhrien määrä on korkea (218). Saksassa on kuollut siltaonnettomuuksissa 115 ihmistä ja Venäjällä 117 ihmistä.

Silta yhdistää

Silta on yhteiskunnallisesti merkittävä rakenne. Sillat yhdistävät ja antavat mahdollisuuden kanssakäyntiin. Sillat mahdollistavat yhdyskuntien laajentumisen ja kehityksen. Sillat ovat usein paikkakunnan symboleja ja juhlapaikkoja. Muistamme kai vanhat siltamme kylän tanssi- ja riiuupaikkoina. Helsinki rakentaa uuden Kruunuvuorensillan. Se mahdollistaa kaupungin laajentumisen. Lännen suuntaan on jo kaksi mahtavaa siltaa. Myös Jätkäsaaren uusi Crusellin silta on komea ylittäessään hienon kanavan. Vieläkin ihmettelen, miten tuo kaunis Ruoholahden kanavaympäristö kaikkine siltoineen aikanaan syntyi.

Suomalaiset siltasuunnittelijat ovat menestyneet ulkomailla ja luoneet mahtavia siltoja. Heistä me voimme olla ylpeitä, sillä siltasuunnittelussa insinööriosaaminen on parhaimmillaan – eikä estetikkakaan ole unohtunut. Sekään ei synny automaattisesti. Mutta tämä maailmanlaajuisesti sortuneiden siltojen määrä askarruttaa. Siltojen sortumien syistä suurimpana ovat rakennusaikaiset virheet yhtyneenä työnsuunnittelun virheisiin. Mitä se sanoikaan onnettomuustutkintakeskuksen edustaja arvioidessaan Mikkelissä purkutöiden alla olleen sillan yllättävää romahdusta? Hän sanoi: ”Hallitsemattomaan sortumaan johti selkeästi puutteellinen purkusuunnitelma jota ei edes noudatettu. Purkutyön suunnittelua ja pätevyyksiä koskevat vaatimukset olivat siinä määrin yleisluontoisia, että ne eivät takaa kunnollista suunnitelmaa ja varmasti päteviä toimijoita. Rakenneteknistä asiantuntemusta ei vaadita suunnittelun millään portaalla.” Näin on ja nyt oli kysymys sillan purkamisesta. Maailman siltojen romahduksista suurin osa tapahtuu juuri työmaavirheistä johtuen. Tämä asia on korjattavissa vain asiantuntemuksen ja valvonnan avulla kaikissa sillanrakentamisen vaiheissa, oli sitten kysymyksessä uuden sillan suunnittelu ja rakentaminen, vanhan sillan korjaustyöt tai romutettavan sillan purku.

Sen pituinen tämä tarina. Toivottavasti siltainsinöörit kommentoivat ja oikaisevat ajatusvirheitä.

Venematkalla Salon torille

Nämä kesäblogit menevät helposti matkailun ja vanhojen kirjojen puolelle. Niin tämäkin. Kauniina elokuun alun päivänä hyppäsimme Busteriin ja suuntasimme keulan kohti Salon toria. Halusin tietää hieman enemmän Salosta ja sen torista. Niinpä avasin kesämökin kirjahyllystä kaksi kirjaa. Ne ovat V.J. Kallion Salon historia, Salon seudun Sanomalehti Oy:n kirjapaino, 1940 ja Kari Alifrostin Salon ja Uskelan historia 1869-1980, Gummerus Kirjapaino Oy 1996. Käytin tietysti tapani mukaan myös Google Earth satelliittikuvia saadakseni selville hämäläisten jokireittejä rannikolle ja nimenomaan Saloon.

Saloon tultaessa ohitetaan Angelniemi puolelta tai toiselta riippuen siitä kummalta puolelta Kemiönsaarta reitti kulkee. Me tulimme itäpuolelta Strömman kanavalta. Teijo jää oikealle. Vartsalan jälkeen aukeaa Halikonlahti. Silloin heräävät muistot Salon seutukaavasta vuodelta 1973.

Salon seutukaavaa tehtiin Lassi Iharvaaran ja Matti Taustin johdolla. Mukana oli useita alan hahmoja: Aulis Tenkanen, Seppo Sanaksenaho, Heikki Kaila, Mårten Bondestam, Ahti Haukkavaara, llkka Pätäri, Pekka Rytilä ja Paavo Uusitalo muiden muassa. Meidän firmamme suunnitteli tieliikennettä. Mukana oli Teuvo Kolunen. Sisäasiainministeriö vahvisti 1.7.1973 Salon seutukaavan ensimmäiseksi osaksi valtakunnallista "vaiheseutukaavojen" kokoelmaa. Seutukaavassa ehdotettiin moottoritie rakennettavaksi Salon eteläpuolelta. Tuossa se nyt olisi moottoritien silta edessäni.

Joensuun kartano on hallinnut Saloa vuosisatoja. Rikalassa oli aikanaan Halikonjoen muinainen kauppapaikka. Jokien madaltuessa satama siirtyi vähitellen Uskelanjoen puolelle.  Nykyisin rautatieasema, tori ja satama sijaitsevat kivenheiton päässä toisistaan. Salonjoen varsi on Meriniityn teollisuusaluetta. Halikonselällä oli seutukaavan 1973 moottoritielinjaus.

Nyt ajetaan pitkin Salonjokea

Salon tori sijaitsee Salonjoen ja Uskelanjoen varrella. Joki vaihtaa nimeään torin kohdalla. Tori ja joki ovat hieno yhdistelmä. Mietin missä Suomen kaupungeissa tämä on onnistunut toteutumaan. En keksi. Auttakaa minua, jos tiedätte samanlaisen intiimin yhteyden.

Salonjoki torilta meren rantaan on noin 3,4 kilometrin pituinen.  Sen varrella on vain pienteollisuutta ja hieman suurempaakin. Ei lainkaan asutusta.

Oikeastaan ihmetyttää, mutta sitten kun muistaa jokiin laskeneet viemärit ja veden laadun menneinä aikoina tämän ymmärtää. Ei kukaan halunnut asua kloaakkien varrella. Nykyisin joki on hiljainen. Ei edes kauniina lauantaipäivänä näy yhtään liikkuvaa venettä. Torin laidalle on kiinnittynyt vain yksi vene. Minun ja Liisan paatti. Joki on vanhoista ajoista madaltunut. Ennen aikaan sinne seilasi jopa suuriruhtinaan huvipursi. Sinne seilasivat myös matkustajalaivat eri linjoilla. 1899 rakennettiin rautatiesilta joen yli. Suurten riitojen jälkeen se päätettiin tehdä kääntösiltana, koska kaupunkilaiset halusivat säilyttää vanhan sataman torin läheisyydessä. Rautatien tulo paikkakunnalle muutti liikenteen muodot. Ihmiset siirtyivät laivoista junaan. Niin tekivät tavaratkin. Vuonna 1918 tehtiin uusi silta punaisten räjäytettyä vanhan sillan. Silta tehtiin kiinteänä. Junalla tulevien ystävien hakeminen asemalta onnistuu veneellä mainiosti, sillä rautatieaseman etäisyys joen rannasta on vain 200 metriä.  Juhlaa.

Lennart Meri kirjoittaa

Merillä on purjehdittu aikojen alusta. Lennart Meri teki hienon kirjan purjehduksesta viikinkiaikana.  Kirjoitin siitä blogissani: http://penttimurole.blogspot.com/2013/12/ultima-thule-lennart-meri-haaveilee.html  Jos sinulla on vähänkin ylimääräistä aikaa lue tuo blogi. Se on hyvää pohjustusta tälle kertomukselle.

Lennart Meri kuvaa kirjassaan muinaista merireittiä. Silloin kuvittelivat Varsinais-Suomen rannikon yhdeksi Britannian kahdestatoista saaresta. Turun seudun nimi oli Berrice. Hän myös kertoo arabitieteilijä Al Idrisin tietäneen saaristomerellä olevasta amatsonien saaresta. Kuka tietää?

Salon seutu oli hämäläisten kauppapaikka

Palaan nyt kuitenkin hieman lähiaikaan eli puolen vuosituhannen takaisiin vanhoihin aikoihin. 1500-luvulla ja jo sitä ennen Halikonjoen ja Uskelanjoen on todettu olleen hämäläisten kauppatie merelle. Yhteydet kulkivat Somerolle ja edelleen Tammelaan ja sieltä Härkätietä Hämeenlinnaan. Rikala Halikonjoen varrella oli merkittävä muinainen kauppapaikka. ”Hämäläise tuliva sin kans kaupoil, sitä varten Kuusjoel on viel Hämäläisten kyläkin hämäläisten korterpaik.” On vielä vanha kehtolaulukin, jota äidit lauloivat lapsilleen isien ollessa hiiliajossa:

”Heija houva Toramäen Touva,

Rekjo rautta, Kajalan kautta,

Vintilän alta, Hähkänän puolta,

Salon tuolta, Kärkän alta.”

Uskela ja Halikko olivat otollisia kauppapaikkoja hämäläisille. Hornien suku hallitsi kulkureittejä. Heillä oli useita kartanoita pitkin Uskelanjoen ja Rekijoen vartta aina Ypäjälle saakka. Hämäläiset halusivat ilmeisesti vältellä Turun reittiä, sillä turkulaiset pyrkivät jatkuvasti vaikeuttamaan Kemiön seudun kauppayhteyksiä Tallinnaan ja Tukholmaan. Matka Salon kautta Tallinnaan oli huomattavasti lyhyempi. Kartassa näkyvät laivareitit Tallinnaan ja Tukholmaan valkoisella, jokireitit rannikolta sisämaahan sinisellä ja Hämeen Härkätie sekä Suuri Rantatie – Kuninkaantie keltaisella.

Tarkemmin katselemalla nähdään hämäläisten kauppareitti Tammelasta Somerolle ja Haaliin ja edelleen Saloon (Uskelaan ja Halikkoon). Joki- ja puroreittejä on useita, Halikonjoen ja Uskelanjoen kautta. Jokia ja puroja pääsee aivan Someron kulmille. Someron ja Tammelan välissä joki(puro)haarat hipovat toisiaan.

Aleksanteri II halusi tehdä Salosta kaupungin

Salon maat olivat Joensuun kartanon maita. Tilaa hallitsi 1300-luvulta Hornien suku ja 1700-luvun lopulta Armfeltien suku. Tilan peri sitten von Knorringien suku. He myivät kartanon vuonna 2001 ”Buntan” poika ”Nalle” Wahlroosille. Wiurilan kartano kuului myös 1700-luvun lopulta Armfeltien suvulle. Kartanonherroilla ja rouvilla oli sanansa sanottavana Salon kauppalan ja sittemmin kaupungin kehityksessä. Kun salolaiset yrittivät saada kylästään tai epävirallisesta kauppalastaan kaupunkia, kartanonherrat vastustivat. Ilmeisesti he pelkäsivät oman määräysvaltansa rajoittumista. Aleksanteri II oli kuitenkin eri mieltä. Hän, eli ”Me Aleksander Toinen Jumalan Armosta, Keisari ja Itsevaltias koko Venäjänmaan yli, Puolanmaan Tsaari sekä Suomen Suuriruhtinas, ym., ym., ym.”, antoi Armollisen määräyksen Salon kaupungin perustamisesta vuonna 1856. Tämä määräys kuitenkin peruttiin hänen itsensä toimesta. Sen sijaan hän määräsi kauppaoikeuksien lisäämisestä: ”Usiammat semmoiset hyvämaineiset henget, jotka todistuksilla saattavat näyttää taitavansa tyydyttävästi lukea laskea ja kauppiaskirjoja hoitaa, siellä saavat kauppaa tehdä, jos vain kauppalan kassaan maksavat läänin Kuvernöörin määrättävänä olevan vuotuisen ulosteon.” Toiseksi hän määräsi että ”kaikilla niillä hantvärkkäreillä, käsikeinoilioilla, vapriikin isännillä ja taidemiehillä, jotka mainitun kartanon luvalla asettuvat kauppalaan, pitää olevan valta elinkeinoansa harjoittaa”. Lisäksi hän määräsi, että kauppalassa saavat maakunnan asukkaat ”myödä ja kaupaksi tarjota semmoisia tavaroita ja tuotteita, joilla asetuksen mukaan maalla saadaan kauppaa käydä”.

Salon kauppala paloi heinäkuussa 1887

Uusi Suometar kirjoitti: ”Tänään noin klo 11. e.p.p. syttyi täällä karvari Luhrin ulkohuonerivi palamaan, josta valkea levisi eriomaisen nopeasti vienon tuulen ja kuumuuden vallitessa niin laajalle, että muutaman tunnin kuluessa oli kokonaista 16 taloa raunioina. Joen yli vievä siltakin oli vaarassa. Sähköjohto ja telefooni tulivat kohta alussa käyttämättömiksi.” Paloa sammuttamaan saapui Turusta myös höyrylaiva Salo mukanaan vapaaehtoista sammutusväkeä ja yksi ruisku. Kuvernööri kreivi Creutz lahjoitti palovahinkoa kärsineiden hyväksi 300 markkaa, maasihteeri Rydman 25 markkaa ja kreivi Aug. Armfelt suuremman määrän ruisjauhoja. Palon vahinkojen arveltiin olleen 600000 markkaa. Salon kauppala julistettiin itsenäiseksi heti palon jälkeen. Maat lunastettiin valtion rahoilla ja sitten myytiin huutokaupalla.  Ensimmäinen asemakaava laadittiin vuonna 1888.

Salon laivaliikenne oli vuosisadan vaihteessa vilkasta. Kuvassa vuodelta 1904 joenvarren satama on täynnä pieniä purjepaatteja. Salosta purjehdittiin Tallinnaan ja Tukholmaan. Vientituotteita oli suolasilakka, terva, tuohi, traani, vuodat, voi ja kuivattu kala. Tukholmaan vietiin myös halkoja ja puuastioita. Tuontitavarana oli kangasta, ruista, maltaita, hamppua ja käsineitä. Tärkeä tuontitavara oli suola. Suolaa tarvittiin kalojen säilömiseen ja muutenkin ruuan höystämiseen. Jos ei suolaa saatu kalastajien saalis pilaantui. Turkulaiset keinottelivat suolan hinnalla. Kun suolaa tarvittiin, suola loppui ja hinta nousi. Tämän vuoksi saariston, Uskelan ja Halikon kauppamiehet halusivat suoria yhteyksiä meren yli.

Ensimmäinen rautatiesilta Uskelanjoen yli rakennettiin vuonna 1899. Silta tehtiin kääntösiltana, sillä asukkaat vaativat sitkeästi korkeidenkin alusten pääsyä satamaan. Punaisten räjäytettyä sillan uusi silta tehtiin kiinteänä ja satama siirtyi sillan eteläpuolelle. Nykyinen silta rakennettiin vuonna 1993.

Mainitsin palon yhteydessä Salo-laivan. Laiva liikennöi Uusikaupunki-Turku-Salo linjaa. Laiva oli rakennettu vuonna 1875. Vuonna 1916 saksalainen Zeppelin pommitti Maarianhaminaa ja laivasta särkyivät ikkunaruudut, porsliinit ja lasit. Vuonna 1918 punaiset upottivat ja polttivat Turussa 14 höyrylaivaa, Salo vaurioitui ja poistettiin liikenteestä.

 

Salon rautatieasema

Museovirasto on noteerannut Salon asemanseudun ja vanhan kauppalamiljöön valtakunnallisesti merkittäväksi rakennetuksi kulttuuriympäristöksi. He kirjoittavat: ”Salon rautatieaseman ympäristö lukuisine rakennuksineen on lajissaan yksi parhaiten säilyneitä alueita. Bruno Granholmin suunnittelema Salon asemarakennus on Turun radan ainoa IV luokan tyyppipiirustusten mukaan rakennettu asemarakennus ja siksi rataosan asema-arkkitehtuurin kannalta merkittävä. Laajaan asemakokonaisuuteen liittyy Mariankadun varren uusrenessanssi- ja jugendrakennusten miljöö, joka kuvastaa Salon kauppalan perustamisen jälkeistä rakennustapaa.

Pääosa Salon rautatieaseman rakennuskannasta on aseman perustamisen ajalta vuosilta 1898-1899. Asemarakennus, jossa on alun perin ollut ravintola ja asemapäällikön asunto, on säilyttänyt hyvin alkuperäiset piirteensä. Asemapuiston alueella on kaksoisvahtitupa ja siltavahdin tupa talousrakennuksineen sekä asema-aukion reunalla kolme varastorakennusta. Järeä sirpalesuoja eli vara-asema vuodelta 1940 on graniittilohkareista ladottu rakennelma keskellä asemapuistoa.”

Akseli Gallen-Kallela maalasi Salossa Akan ja kissan

Blogia tehdessä törmää yllättäviin juttuihin. Yksi niitä on Gallen-Kallelan Akan ja kissan syntypaikka. Minun on pakko soittaa luokkatoverilleni Aiville. Akseli oli hänen isoisänsä. Aivi kertoo: ”Kaksikymppinen Akseli tapasi mummon ollessaan maalaamassa Salon lennätinlaitoksen johtajan vänrikki Adam Ernest Axel Lindencronan muotokuvaa. Akseli ihastui mummon olemukseen. Hän oli jo aiemmin maalannut Poika ja varis –teoksen. Maalaukset edustivat uutta realismia. Mummo ei ensiksi suostunut malliksi, mutta kun kuuli palkkiosta, mieli muuttui. Mummo ei tervehtinyt ketään. Kaikki tunsivat hänet. Hänen kerrotaan sanoneen: ”Emmä mittä muut kerkkis tekemäänkä sit”.

Akka ja kissa on Akseli Gallen-Kallelan öljymaalaus vuodelta 1885. Hän maalasi kuvan torpparintytär Karolina Lindströmistä. Karoliinaa kutsuttiin paikkakunnalla Lammasmummoksi. Gallen-Kallela itse luonnehti Lammasmummoa näin: "Omituinen pikkukaupungin originaali. Hänellä ei ollut kotiakaan, vaan hän nukkui yönsä ladoissa, aitoissa ja ullakoilla missä milloinkin, joskus ulkona pientareella”.