lauantai 30. tammikuuta 2016

Jokerifanit huutavat riemuissaan: ”Ihanaa, Ihanaa!”

Kysymys ei kuitenkaan ole jääkiekosta vaan Raide-Jokerista, joka yhdistää Itäkeskuksen Keilaniemeen ja siinä matkalla yhdistyy viisi rautatie- ja metroasemaa ja lisäksi jopa viisi visionääristä Helsingin uuden yleiskaavan säteittäistä raitiolinjaa. Silloin rata toteuttaisi visioitua raideliikenteen verkostokaupunkia.

Huom! Myrkkyä! Tämä blogi on puhtaasti ammatillinen!

Jos kysymys olisi ollut jääkiekosta, en tosiaan olisi ollut riittävän asiantunteva kirjoittaakseni asiasta blogia. Olen nimittäin elämässäni nähnyt livenä vain kaksi jääkiekkomatsia. Sitä paitsi olen atavistisista syistä täysin Rauman Lukon kannattaja sekä hieman vielä Pelikaanien ja Saipan kannattaja. Muut joukkueet ovat minulle yhdentekeviä. Nähdyistä matseista puheen ollen ensimmäiseen niistä minut vei Pekka Kettunen. Tietysti siihen aikaan oli kysymyksessä JYPin matsi. Toisen matsin isäntänä oli Martti Tieaho, armoton Blues-mies. Heidän nimensä sopii tässä hyvin mainita, sillä Martti Tieaho taisi olla ensimmäinen Espoon poliitikko, joka ehdotti länteen metroa. Pekka taas oli armoitettu joukkoliikenteen ystävä. Muistan kun hän jo teekkarina Matti Lahdenrannan kanssa ajoi autolla bussien perässä selvittääkseen paikalliset bussireitit. Tämä kylläkin tapahtui Gaddafin Tripolissa vuonna 1976. Viranomaisilta kun tällaiset reittikartat puuttuivat. Kuljettajat valitsivat reitit sen mukaan missä kadut olivat ajokunnossa.

Tekniikan ylioppilas Martti Tieaho esittelee kunnallisvaaliohjelmaansa vuonna 1972. Hän vaatii metropäätöstä. Jokeri-radasta ei silloin tiedetty mitään.

Nyt ollaan Raide-Jokerin suhteen oikealla reitillä. Kaikki ei kuitenkaan ole ollut alusta alkaen selvää. Nyt aionkin hieman selvittää kuka sen jokerilinjan oikein keksi ja milloin? Aloitetaan elämästä 80-luvun lopulla. Silloin ei vielä oltu keksitty tämän autuaaksitekevän linjan salaisuutta.

Joukkoliikennekilpailu: 100 vuotta joukkoliikennettä 1988
Vuonna 1988 Helsingin kaupungin liikennelaitos eli juhlavuotta: sata vuotta joukkoliikennettä Helsingissä. Lautakunnan puheenjohtajana toimi vihreiden Auri Häkkinen. Hänen tukkansa väri vaihteli violetista vihreään. Hänellä oli ambitio: joukkoliikenteestä oli järjestettävä kilpailu. Olihan arkkitehtuurikilpailujen traditio osoittanut instituution voiman. Insinööreillä oli hyvin harvoin mahdollisuus kilpailujen kautta osoittaa ajattelun vapauden riemua, vailla byrokratian kahleita ja ennen tehdyn zoomauksen pakkoa. Palkintotuomaristoon kelpuutettiin puheenjohtajaksi diplomi-insinööri Auri Häkkinen, liikennelaitoksen lautakunnan puheenjohtaja. Muina jäseninä olivat: liikennelaitokselta toimitusjohtaja Martti Lund ja osastopäällikkö Pentti Santaharju. Kaupunkisuunnitteluvirastoa edustivat liikennesuunnittelupäällikkö Heikki Salmivaara ja yleiskaavapäällikkö Juha Vikkula. Suomen Rakennusinsinööriliitto RIL valitsi edustajikseen professori Sulevi Lylyn ja toimitusjohtaja Pentti Murolen.

Nyt tekee mieli katsoa löytyikö palkituissa ehdotuksissa Raide-Jokeria, tai jokeria yleensäkään? Kilpailussa jaettiin loppujen lopuksi 2 toista palkintoa. Tuttuja nimiä löytyi. 

Kuvassa esiintyvät "Andanten" rengasmetro ja länsimetro. Sinisellä merkityt syöttöliikenteen runkolinjat toimivat sähköbusseilla. Ne syöttävät kehämetron varteen sijoittuvia park and ride -terminaaleja. Laaja lauttaliikenne palvelee ranta-alueita. Ehdotuksen tekijöinä olivat Marja Rosenberg, Björn Silfverberg ja Mirja Valtonen.

"Coca-Cola -krapulan" tekijät toivat idän ja lännen metrolinjat Pasilan kautta keskustaan. Keskustatunnelin lisäksi Helsingin niemelle ehdotettiin kehäväylää, joka mahdollistaisi ns. Göteborg-periaatteen liikenteen syötössä. Ehdotuksen tekijöinä olivat Silja Siltala, Liisa Ilveskorpi, Petri Jalasto ja Andy Sadlak.

Pasilan orsi 1988
 Samaisena vuonna 1988 meikäläinen teki Pasilan poikittaisorteen liittyvää selvitystä. Tilaus tuli kaupunginkansliasta Erkki Tuomiojan rootelista. Taustalla oli keskustelu ”Pasilan orren” luonteesta ja soveltumisesta Pasilan tulevaan kehittämiseen. Itse asiassa pyysimme Pekka Kettusen kanssa Tuomiojalta audienssia ja esitimme poleemisesti: ”Helsinki ei voi sallia itselleen tuollaista!”  Ajassa oli tunnistettavissa Pasilan tuleva merkitys Helsingin keskustalaajennuksen osana. Myös suurten kaupunkiväylien ja niihin liittyvän rakentamisen integrointi kiinnostivat. Väylän tarjoama hyvä saavutettavuus ja näkyvyys voisivat poikia rahoitusta väylien rakentamiseen. Väyliä piti kuitenkin suunnitella vanhan ajan hienostuneeseen ”bulevardihenkeen”. Tilaajan, eli kaupunginkanslian, edustajina suunnittelutyössä toimivat arkkitehti Jussi Kautto ja DI Seppo Lampinen. Jo työn alussa vastaan linnoittautunutta liikennesuunnitteluosastoa edusti DI Juhani Kajatie – ”Jussi”, tuttu mies jo diplomityönsä ja Oy Kunnallistekniikka Ab:n ajoilta. Hän oli tehnyt meillä ansiokkaan diplomityön liikenneturvallisuusmalleista. Olin siitä työstä ylpeä. Myöhemmin menivät sukset ristiin. Ja juuri tässä työssä. Mutta nyt kysymys kuuluu: oliko meillä ajatusta jokerintapaisesta asiasta? Vastaus on: ei ollut! Ai kyllä ”tapaisesta”, meidän raitovaunumme kulki Pikku-Huopalahdesta Huopalahden asemalle ja sieltä bulevardina rakennettavaa Hakamäentietä Koskelantielle ja edelleen Arabiaan – syntyi ratikkalenkki. Varsinainen juju oli rengasmetro. Se kulki ns. U-metrona keskustasta Maunulan tasolle. Linjaa ajettiin kahdeksikkona. Suunnitelmaan kuului vielä huippuna magneettilevitaatiojunaa lentokentälle. Eliel Saarisentien jokerista ei ollut tietoakaan.

Rengasmetro ajoi kahdeksikon muotoista linjaa Espalta Kampin ja Hakaniemen kautta Pasilaan ja yläosa lenkistä Huopalahden ja Käpylän asemien kautta Maunulaan. Magneettilevitaatiojuna ajoi Rautatieasemalta lentokentälle. Raitiovaunu kulki rengaslinjaa Arabiasta Koskelantietä Hakamäentielle ja edelleen Pikku-Huopalahteen. Pasilan ympäristössä tunnistettiin laajoja rakentamismahdollisuuksia Keski-Pasilassa, Pohjois-Pasilassa Haagassa ja Metsälässä. Rakentamismahdollisuuksia arveltiin olevan runsas puoli miljoonaa kerrosneliömetriä.

Jokerin ilmestystä etsimässä
Jokerilinja ilmestyi suunnittelijoiden kartoille ensimmäistä kertaa noin vuonna 1988. Ajatus kehämäisestä linjasta oli ehkä pyörinyt suunnittelijoiden mielessä jo aiemminkin, mutta paperille sitä ei kukaan ollut uskaltanut piirtää. Useinhan on niin, että jonkin uuden hankkeen tultua positiiviseen päätösvirtaan, alkaakin löytyä monia, jota ovat hankkeen keksineet. Minäkin olen hyvin innokkaana esitellyt omia ansioitani erinäisten hankkeiden alkuhistorian sopankeittäjänä. Mutta nyt en kyllä voi löytää sellaisia aineksia omista arkistoistani, jota todistaisivat että minähän sen itse asiassa keksin. Itse asiassa löydän pikemminkin päinvastaista. Olen aina ollut esittämässä kehämäisen liikenteen suhteen jotain muuta kuin raiteella kulkevaa jokeria.

Soittelenkin kavereilleni ja ryhdyn kyselemään. Kyllä, lankakerän pää löytyy. Oikeastaan langalla näyttäisikin olevan useampia päitä. Niin se usein onkin. Ajatus syntyy yhtäaikaisesti monessa päässä. Se saattaa syntyä erilaisten sinänsä epämääräisten ideaheittojen ja keskustelujen solmupisteenä, vahingossa ja odottamatta. Ennen vanhaan nuo ideat siirrettiin sitten huopakynällä skissipaperille. Kirjoitettiin paperille kuulakärkikynällä hieman sepustusta, jonka sihteeri sitten puhtaaksikirjoitti. Siinä se oli sitten idea ensimmäistä kertaa konkretisoituna. Nyt se oli vain saatava myytyä.

Langan päitä siis löytyi useampia. Täsmällistä aikajärjestystä en aio ryhtyä salapoliisityönä selvittämään. Se joka tässä uskoo tulleensa väärin kohdelluksi voi sitten kommentissa täsmentää omaa osuuttaan tai tuoda pöytään uusia tulevaisuudentekijöitä. Ystäväni Seppo Vepsäläinen uskoo olleensa yksi ensimmäisistä. Hän ei kuitenkaan ehdottanut täsmälleen nykyisen jokerilinjauksen mukaista poikittaislinjaa. Hän ei ollut viemässä linjaa Maunulan tasolle. Se kulki etelämpänä Pasilan seutuvilta. Sepon esimies Santaharju sitten rypisti paperin ja heitti sen roskikseen. Toinen hyvä ystäväni Niilo Järviluoma kirjoitti kesäkuussa 1989 Hesariin poikittaisen ratikkalinjan tarpeesta.  Niilo tuli YTV:n johtotehtävissä hyvin tunnetuksi Jokeri-bussilinjan vahvana promoottorina. Seppo sitten kertoo nyt tarkoitetun Jokerilinjan tulleen ehdotuksena ja paperille piirrettynä Helsingin yleiskaavaosastolta. Soitankin sitten Jussi Vuoriselle, silloiselle yleiskaavoituksen vetäjälle.  Hän kertoo siirtyneensä yleiskaavatyöhön kaupunginkansliaan vuonna 1990.
No, kyllähän tuo tilanne muistetaan. Raimo Ilaskivi silloin siirsi yleiskaavoituksen pois kaupunkisuunnitteluvirastolta kaupunginkansliaan. Taustana oli täydellinen epäluottamus Lars Hedmanin johtaman viraston, ja juuri ”Pääkaupunkiseudun rakentamismahdollisuuksia” koskevan selvitysmiestehtävän valmistelleen Ilaskiven ja hänen avustajanaan toimineen Matti Väisäsen välillä.

Raimo Ilaskiven selvitysmiestehtävän osana laadittiin maakäytön ja liikenteen kehittämis-suunnitelma. Liikenteessä oli monia ehdotuksia. Pääradan ja rantaradan lisäraiteet ovat toteutuneet, Länsimetro on toteutumassa, metro on rakennettu Vuosaareen. Kehärata on myös toteutettu. Ilaskivessä se oli kakkosoptio. Rengasmetro on jäänyt unholaan. Lentorata odottaa toimia. Ilaskivessä ei ehdotettu Raide-Jokerin tyyppistä kehäyhteyttä. Raportti valmistui vuonna 1989. Niihin aikoihin jokerityyppinen linja muhi Vuonokarin, Järviluoman ja Vepsäläisen päässä.

Vielä vuonna 1995 esitettiin vakavissaan nyt hyväksytystä Raide-Jokerista poikkeavia ajatuksia. YTV:n vuonna 1995 tilaamassa Helvis-visiossa minä olin muun joukon ohella esittämässä poikittaista raitiolinjaa Pasilan tasolle (turkoosi viiva). Tiimissä taisi olla myös Vepsäläisen Seppo. Mahtoiko tämä linja olla Sepon jo 80-luvulla esittämän ajatuksen kopio? Kuvassa vihreä ohut viiva kuvaa nykyistä Raide-Jokeria. Keltainen on silloin ehdotettu trollikalinja Vantaalle

Raideliikennevisio YTV:n ja LVM:n tilauksesta tehtiin vuonna 2004.  Silloin olin ilmeisesti asettunut ruotuun. Suunnitelmassa oli Raide-Jokeri hintaan 303 milj. euro nykyisessä hintatasossa. Valmistuminen oli arvioitu vuodelle 2027.

Oliko se Paavo Vuonokari?
Soitan siis Jussi Vuoriselle. Jussi muistaa heti. Hän sanoo Jokeri-radan idean tulleen Paavo Vuonokarilta. Vuonokari on meidän kaikkien alan ihmisten tuntema liikennesuunnittelija. Paavon meriittilistaan kuuluu mm. Kruunuvuoren ja Laajasalon raitiotieyhteys ja silta. Paavo on ilmeinen raitiovaunurakastaja. Hän jäi eläkkeelle vuoden 2008 lopulla.  Hienoa Paavo!

Helsingin kaupunginvaltuusto hyväksyi kaupunginkanslian yleiskaavatoimiston valmistaman Yleiskaava 1992 saman vuoden joulukuussa. Yleiskaavan allekirjoittajan on Jussi Vuorinen. Siinä oli Raide-Jokeri piirrettynä lähes nykyiseen muotoonsa. Suurimpana erona on Espoon osuus. Nyt uudemmassa ehdotuksessa rata kulkee Mankkaan sijaan Kehä I seuraten Otaniemeen.

Pääkaupunkiseudun liikennejärjestelmä ja Jokeri
Rata-ajatus siis syntyi vuosikymmenen vaihteessa ja kypsyi 90-luvun alkuvuosina niin, että se oli jo mukana YTV:n ensimmäisessä Pääkaupunkiseudun liikennejärjestelmäsuunnitelmassa PLJ 1994. Tämä ensimmäinen PLJ johdettiin "asiantuntijavoimin". Kaikkien seuraavien liikennejärjestelmäsuunnitelmien johdossa on ollut laajemmin myös poliittisesti valittua kaupunkien johtoa – tässä aloituksessa vain virkanaisia ja virkamiehiä. Johtoryhmän jäseniä olivat: Niilo Järviluoma, puh.joht. (YTV), Heikki Salmivaara (Helsinki), Erkki Pätiälä (Espoo), Erkki Veräjänkorva (Vantaa), Arne Lindholm (Kauniainen), Juhani Tervala (Liikenneministeriö), Jorma Hakala (Liikenneministeriö), Rita Piirainen (Tielaitos) ja Reijo Teerioja (YTV). Projektipäällikkönä toimi aluksi Petri Jalasto ja lopuksi Suoma Sihto.

PLJ 1994 raidehankkeet: Marja-rata, Raide-Jokeri sekä lisäraiteet Helsinki-Tikkurila ja Helsinki-Leppävaara. Raide-Jokerin kustannusarvio oli nykyhinnoin 212  milj. euroa.

PLJ 1998 raidehankkeet: Vuosaaren satamarata, Marja-rata, länsimetro Ruoholahti-Matinkylä sekä kaupunkiradat Tikkurila-Kerava ja Leppävaara-Espoon keskus. Jokerista puhuttiin nyt bussijokerina, se olisi Raide-Jokerin esimuoto.

PLJ 2002 raidehankkeet: Marja-rata, kaupunkirata Leppävaara-Espoon keskus, Pisara, Raide-Jokeri, metrolinja Pasila-Kamppi-Laajasalo. Raide-Jokerin hinnaksi arvioitiin 179  milj. euroa.

PLJ 2007 raidehankkeet: Marja-rata, Ruoholahti-Matinkylä metro, Espoon kaupunkirata, Laajasalon raitiotie. Toisella jaksolla rakennettaisiin metro Pasila-Kamppi, metron jatko Matinkylästä Kivenlahteen, Pisara ja Raide-Jokeri. Viimeksi mainitun hinnaksi arvioitiin 130 milj. euroa (?).


HLJ 2011 esittelee raideliikenne-hankkeet kolmessa kategoriassa: pitäytyminen, täydentyminen ja laajentuminen. Vastaavat vuosijaksot ovat 2011-2020, 2020-2035 ja 2035-2050+. HLJ 2011 raidehankkeet vuoteen 2020 mennessä ovat Pasila–Riihimäki rataosan parannus, Pisara-rata, kaupunkirata Leppävaara–Espoo, metro Matinkylä-Kivenlahti, metro Östersundomiin, Laajasalon raitiotie ja Raide-Jokeri. Vuoden 2030 jälkeen rakennettaisiin Lentorata Pasilasta Keravalle. Tilanvarausideoissa puhutaan poikittaisista pikaraitioverkoista ja Martinlaakson radan jatkamisesta Nurmijärvelle. Muitakin kehitelmähahmotelmia esiintyy. Raide-Jokerin kustannusarvio on nykyisessä hintatasossa 225 milj. euroa.

HLJ 2011 oli siis jo viides liikennejärjestelmäsuunnitelma. Kerrotaanpa nyt vielä ne henkilöt, jotka tätä 14 kunnan myötä laajentunutta HLJ-työtä olivat tekemässä ja päättämässä. Puheenjohtajana oli Suvi Rihtniemi (HSL). Kerava, Kirkkonummi, Kuuma-kunnat ja Kuntaryhmä Neloset ovat saaneet edustajansa toimikuntaan. Edelliseen toimikuntaan nähden Matti Pallasvuo (Vantaa) oli syrjäyttänyt Urpo Vainion ja Markku Pyy (liikennevirasto) Kerosuon. Myös Jalasto on poistunut Anni Rimpiläisen (liikenne ja viestintäministeriö) tieltä. Anne Herneoja edusti liikennevirastoa ylijohtajana. Sitkeinä sisseinä toimikunnassa istuivat Poutanen, Tieaho ja Maarit Saari. Myös Laakso jatkoi uraansa. Olavi Louko oli katsonut parhaaksi siirtyä uudelleen toimikuntaan.

Uusi aika ja vanhat kujeet 2015
HLJ 2015 on uusin tuote. Se ei ole tuonut raideliikenteen osalta uusia avauksia. Entiset ovat onneksi säilyneet. Osa suurista toiveista on saanut kuritusta uuden hallituksen osalta. Raide-Jokeri sentään säilyi arvossa arvaamattomassa. Tästä on osoituksena hallituksen ilmoitus Raide-Jokerin tukemisesta. Hauskaa ja hieman outoa että hanke tuli julkisuuteen ympäristöministerin taholta, vaikka hän taitaakin kyllä hallita tuota asuntorahastoa. Niin, ettei siis liikenneministeri päässyt tätä hehkuttamaan. Mahtoiko hän lainkaan kannattaakaan tätä hanketta? Onhan siinä yhteiskuntataloudellinen kannattavuus ”niillä rajoilla”.
Liikenneministerimme menee yleensä ”talous” edellä. Tässä mentiin ”tunne” edellä. Mutta se tunne tekee minulle hyvää.

Nyt eletään mielenkiintoisia aikoja. Kysytään, että miten tästä eteenpäin. Maankäytön ja liikenteen suunnittelua halutaan koordinoida yhteen ja tehdäänkin. Joskus mennään liikenne edellä, joskus maakäyttö edellä. Harvemmin yhtä jalkaa. Onnistuisiko nyt? Toimijat etsivät taloudellisia yhteyksiä liikenneinvestointien ja asuntorakentamisen välille. Tämä kaikki on mielenkiintoista. Joskus se tuntuu absurdilta. Epäilee luonnostaan. Sitten muistaa menneet ja havaitsee: näin oli ennen ja näin on nyt!

Kirjoitin muuten blogin tämän suunnitelman esittelystä: http://penttimurole.blogspot.fi/2014/11/nyt-kiihdytetaan-kenen-mandaatilla.html

Uusimman HLJ:n tekijöissä oli uutta verta. Toivotan heille onnea pitkällä matkalla. Niin keitä he ovatkaan? Puheenjohtajana toimii edelleen itseoikeutetusti Suvi Rihtniemi. Toimikunnan jäseniä olivat työn päättyessä Sini Puntanen (HSL), Katariina Baarman ja Tuula Saxholm (Helsinki), Olavi Louko ja Torsti Hokkanen (Espoo), Marianna Harju (Kauniainen), Leena Viilo ja Mari Siivola (Vantaa), Ylva Wahlströn (Kirkkonummi), Seija Vanhanen (Kerava), Pekka Söyrilä (Sipoo), Anni Rimpiläinen (LVM), Anne Herneoja ja Jukka Ronni (Liikennevirasto), Maarit Saari (ELY), Ilkka Holmila ja Aarno Kononen (KUUMA). Sitten on nimetty vielä 12 asiantuntijaa. Vietän hiljaisen hetken Olavi Loukon muistoksi. Miksi kirjoitin nämä nimet? Kirjoitin siksi, etten tee tätä tekstiä uutisena. Mutustelen saman tien näitten nimien takana olevia ihmisiä. Ja ihmettelen kuinka vaikeaksi nykypäivän hallinto on muuttunut. Osapuolia ja tavoitteita on niin paljon. Onneksi olen eläkkeellä, en tuohon vuorovaikutukseen kykenisi.

Hienoa että nyt elämme sitä hetkeä, että rahaa on tullut. Valtio teki itse asiassa viisaasti tarjoamalla nyt rahaa, kun kustannusarvio vielä elää. Tästä eteenpäin on tavan mukaan odotettavissa ”yllättävää” nousua kustannustasossa.


Tämä homma muuten jatkuu aiheella: Mitäs nyt sitten?

sunnuntai 24. tammikuuta 2016

Risti ja puolikuu rinnakkaiselossa

Koin jälleen mielenkiintoisia hetkiä Suomen Rakennusinsinööriliiton senioreiden järjestämässä tilaisuudessa. Kysymyksessä oli perinteinen torstailounas Suomalaisella Klubilla. Äänessä oli emeritussuurlähettiläs Pertti Torstila. Aiheena oli Suomen Punainen Risti ja erityisesti yhdistyksen järjestämä pakolaisapu. Torstila on tunnettu mies jo kaukaisilta ajoilta. Jotenkin mielessä ailahtelee sellainenkin kuva, että hän oli myös pidetty henkilö ulkoministeriön tunnepohjaisessa työympäristössä. Suorastaan uudistaja. Tällaista ailahteli mielessä. Fiktiota.

Kansainvälinen Punainen Risti perustettiin vuonna 1863 ja Punaisen puolikuun ja Punaisen Ristin yhteisö vuonna 1919. Vapaaehtoisia työntekijöitä on kymmeniä miljoonia. Suomen Punainen Risti toimii Suomessa ja ulkomailla. Yhdistyksellä on 500 paikallisyhdistystä ja 40000 vapaaehtoista. SPR vastaa suurimmasta osasta Suomen pakolaisten vastaanottokeskusten toiminnasta. Kotisivuilta voi ilmoittautua vapaaehtoiseksi, jäseneksi tai lahjoittajaksi. Klikkaa tuosta: https://www.punainenristi.fi/

Ministerit asialla
Ulkoministeriö on kyllä monta kertaa yllättänyt erityisesti ministereillään. Kun olin aikanaan juuri toipunut Ilkka Kanervan, kaikkien turkulaisten yhteisen Iken, nimityksestä ulkoministeriksi (ulkoministerinä Matti Vanhasen II hallituksessa 2007-2008) - kaiken tekstiviestikohun keskeltä, joutuakseen sitten eroamaan yhä tihenevän tekstailun seurauksena, niin eikö mitä, toinen kohuttu, ikinuori Paavo Väyrynen, hänestä tuli Suomen kehitysyhteistyöministeri, ulkoministeriöön niinikään (ulkomaankauppa- ja kehitysyhteistyöministerinä 2007-2010) ja samaiseen Matti Vanhasen II hallitukseen. Paavo ei sortunut someen, sosiaaliseen metelöintiin. Hän oli jo Sorsan hallituksen aikaan, 30 vuotta aikaisemmin, lopettanut kaikenlaiset someilut.

Vanhasen II hallituksen ministerijoukkoa vuonna 2007. Ike näyttää tekstailevan.

Olin ymmällä silloin, miten Vanhanen noihin ministerinimityksiin sortui? Hän ei itse siinä vaiheessa ollut vielä elänyt ruusuisia hetkiään.  

Kunnes kuuntelin ystäviä ja kylänmiehiä: Eräs konsulitehtävissä pienen ikänsä toiminut ystäväni kertoi ulkoministeriön hengen kerta kaikkiaan parantuneen ja työnilon lisääntyneen Ilkka Kanervan astuttua remmiin. Olikohan se tuo karisma, minkä mies mukanaan kantaa? Karisma vetää puoleensa, mutta se myös säteilee hyvää arvoa ympäristöönsä. Ministerin työ on enimmäkseen puhumista. Niin luulen. Sittenpä kaikkien turkulaisten kruunaamaton kuningas Ike osoitti uskomattoman taitavaa sanankäyttöä kommentoidessaan pronssisotilaan tapaisia naapurikansan koettelemuksia, puhumattakaan lausunnoistaan, jotka koskivat idän karhua ja karhun kaitsijoita. Yllättäen huomasin olevani tyytyväinen valintaan.

Ja, eikö mitä, toinen elämäntyönsä ulkoministeriön tehtävissä suorittanut ystäväni ryhtyi ylistämään Paavo Väyrystä. Hän sanoi Paavon tuoneen kehitysyhteistyöosastolle aivan uuden hengen ja menon. Sain sellaisen kuvan, että kysymyksessä oli jälleen johtamiseen kuuluva karisma, joka kirkasti valon kehitysyhteistyöosaston pölyttyneillä käytävillä. En usko, että ministeri Väyrynen, sen paremmin kuin ministeri Kanerva häikäisivät asiantuntemuksella. He häikäisivät näkemyksellä ja oikeilla sanoilla.

Googlesta löytyy kaikki tarvittava tieto. Sieltä löytyy myös kuvia hakusanalla ”charisma”. Ensimmäisen sivun karismaa edustavista kuvista puolikas on seksikkäitä väkäpukeisia naisia. Mukaan mahtuu kyllä mm. Reagan, Clinton, John F. Kennedy, Obama ja Steve Jobs. Mikä oli todistettava! Karisma onkin puoliksi seksiä.

Puhujapöntössä eilen Soini
Pertti Torstila aloitti tarinansa kertomalla olleensa samassa Suomalaisen Klubin puhujapöntössä jo edellisenä iltana. Pöntössä oli pitkään viihtynyt myös nykyinen ulkoministerimme Timo Soini. Onhan Soinilla karismaa. Klubiravintolan ilmassa suorastaan tunnisti Soinin edellisiltaisen läsnäolon. Se oli jäänyt ilmaan väreilemään. Torstila sanoi Soinin olleen puhetuulella. Olisin halunnut kuulla ja hieman paremmin ymmärtää. En nimittäin todellakaan ole päässyt selville Soinin puheista - siitä missä mennään. Hän on taitava poliittinen puhuja ja propagandisti. Mutta nyt kun pitäisi puhua asiaa, olla johtaja – loogista puhetta ei tulekaan. Se surettaa. Aivan kuin mies olisi saavuttanut päämääränsä ja sitten väsähtänyt – kärsivä. Sellaiseen ei luoteta ”sotapäällikkönä”. Joukkoja ei voi johtaa jo etukäteen hävinneenä. Muiden taakse ei voi mennä lymyilemään. On seisottava edessä.

Nyt Torstila
Meidän puhujamme Torstila on ulkoministeriön pitkän linjan miehiä. Hän aloitti Kyproksella Suomen YK-joukkojen tiedottajana 1960-luvulla. Suurlähettiläänä hän toimi viidessä maassa. Eläkkeelle hän jäi valtiosihteerinä, ulkoministeriön kansliapäällikön paikalta, vuonna 2014. Yhteiskunta-alan korkeakoulutetut ry valitsi Pertti Torstilan vuonna 2015 Vuoden yhteiskuntatieteilijäksi. Valtiotieteilijöiden jo 40-luvulla perustaman yhdistyksen perustavana jäsenenä oli mm. Ahti Karjalainen. Vuoden valtiotieteilijä/yhdyskuntatieteilijä tunnustuksia ovat saaneet mm. Erkki Liikanen, Jorma Ollila, Anu Kantola, Teija Tiilikainen, Antti Eskola, Suvi-Anne Siimes, Sixten Korkman ja Matti Rönkä.

Tunnustuksen saatuaan hän kuuluu sanoneen: ”Olen nähnyt sodan ja rauhan, kylmän ja kuuman hyvin läheltä. Olen tehtävissäni saanut puolustaa Suomen etuja Euroopan mullistuksissa. Joissakin asioissa on nyt palattu lähtöruutuun, eikä tämä ilahduta kansainvälisen liennytyksen sananviejää.”

Tuon tyyppinen tosiasia kyllä heijastuikin hänen puheistaan. Se pani ajatukset harhailemaan.

Pertti Torstila korosti Punaisen Ristin ja Punaisen Puolikuun asemaa nimenomaan humanitaarisena toimijana. Poliittisia kannanottoja ei hyväksytä. Ne estävät humanitaarisen toiminnan ja vievät kriisien eri osapuolten luottamuksen. Tämä kuva ei ole meidän tilaisuudestamme. Kuva on Punaisen Ristin Suomen toimintaa esittelevästä videosta osoitteessa: https://rednet.punainenristi.fi/tayttaelamaa

Eläkeläiset vapaaehtoistyöhön – hyvä pointti
Ennen liukumista näihin pakolaisasioihin on sanottava pari sanaa eläkeläisistä. Torstila – itsekin nyt eläkkeellä – mainitsi meille eläkeläisille ”Täyttä elämää eläkkeellä” -ohjelmasta. Hänen johtamansa Punainen Risti on mukana kyseisellä hankkeella Raha-automaattiyhdistyksen tukemassa ja Vanhustyön keskusliiton koordinoimassa Eloisa ikä –avustusohjelmassa.

RAY näyttää myöntäneen Vanhustyön keskusliitolle Eloisa-ikä ohjelman koordinointiin ensi vuonna noin puoli miljoona euroa vuodessa. Punainen Risti saa kaksisataatuhatta euroa. Muut sitten saavat niin paljon, että kaikkiaan hanke saisi 5 miljoonaa euroa vuonna 2016.  Se on 1 prosentti Raha-automaattiyhdistyksen vuosittain kansalaisjärjestöille myöntämästä noin puolen miljardin euron potista. Kaiken kaikkiaan Eloisa - hanke on nelivuotinen ja kokonaisrahoitus siten noin 20 milj. euroa.  Hyvä juttu! Mutta voi miten minua aina ottaa päähän kun katselen vaikkapa Käpylän Mustassa Pekassa pelaajille varattua Ray:n ”uhkapeliaukiota” - ja vielä täynnä väkeä repimässä yksikätisiä tai painelemassa nappeja. Nyt kuitenkin näemme, että rahat tukevat vaikkapa eläkeläisten ohjelmia. Hyvä! Koetetaan kestää! Joskin tuskallisesti.

Kokemusta arabikansoista – mitäs sitten?
Esitteen mukaan on tarjolla valmennusta. Valmennuksessa eläköityville tarjotaan työkaluja omien voimavarojen ja osaamisalueiden aktivoimiseen, sekä terveyden, mielen hyvinvoinnin ja toimintakyvyn ylläpitämiseen. Lisäksi valmennuksessa kerrotaan mahdollisuudesta löytää itseä kiinnostava, mielekäs ja yhteiskunnallisesti merkityksellinen elämänsisältö vapaaehtoistoiminnasta. Tässäpä pointti. Moni eläkeläinen, ehkä minäkin, haluaisivat mennä mukaan vapaaehtoistoimintaan, esimerkiksi maahanmuuton suhteen. Monilla on kokemusta noista ihmisistä – minullakin. Moni tietää paljon noiden maiden kulttuurista ja työnteosta – minäkin. Maahanmuuttajat ovat nuoria miehiä. He kyllä kaikkien nuorten tapaan uneksivat naisista, mutta he tarvitsevat vanhempaa miestä – isät ja isoisät jäivät kotimaahan. He tulevat maista, joissa nuori katsoo kunnioittavasti vanhaan. Minä olen vanha ja lisäksi mies. Voisinko antaa jollekulle töyhtöpääpartasuulle tukea? Haluaisinko? Laiskottaako? Kehtoittaako? Jos oppi ei riitä henkilökohtaisen terapian antamiseen, niin voisin vaikka kertoa valokuvin höystettyinä siitä kun heidän isoisiensä kanssa rakennettiin uutta ja parempaa isänmaata – heille, heidän maassaan. Heidän maassaan oli tulevaisuus. Nyt ei ole, mutta uuden tulevaisuuden tekeminen on heidän tehtävänsä. Me emme sitä kykene tekemään.

Ahlan wa sahlan – perhe kanssasi, minun vihreälle niitylleni.

Kotona vai kylässä?
Joskus siirtomaavallat uskoivat tekevänsä originaaleille uuden ja paremman tulevaisuuden. Hyväntahtoisesta yrityksestä huolimatta tulevaisuudenteko siirtomaavaltojen toimesta epäonnistui. Miksi? No, yksikertaisesti siksi, että kansan motivoimiseksi tarvitaan omat tytöt ja pojat. Ihmiset näyttävät elävän mielellään autoritaarisessa ja hierarkkisessa järjestelmässä, mutta vain omassa sellaisessaan. Luin juuri loppuun Andrei Hvostovin kirjan Sillamäestä. (Suomennos on hieno, sen teki Sanna Immanen). Sillamäe on paikka Itä-Virossa, lähellä Narvaa ja Venäjän rajaa. Kaupunki oli Stalinin rakentama ”New Town”. Kaupunki oli pyhitetty atomipommin valmistukseen. Se oli suljettu teollisuus- ja tiedekaupunki uraanikaivoksen äärellä. Väki oli pääosin venäläistä maahanmuuttajaa. Originaalit olivat alakynnessä. Viroa puhuvan koulupojan oli väistettävä herrakansan ikätovereitaan. Virolaisten oli yritettävä kotoutua siirtolaisiin. Virolaiset olivat pakosta kaksikielisiä. Siirtolaiset säilyttivät oman kielensä, ilman tarvetta tai motivaatiota kotoutua. He ajattelivat olevansa kotona – suuressa kansojen kohtalonyhteydessä. He olivat vapauttajia.

Sillamäe Virossa oli paikka, jossa originaalien oli pyrittävä kotoutumaan.

Kylässä – alkaa päälle
Nyt meillä on kysymys eri asiasta. Me olemme kotona ja he tulivat kylään. Eivät isänniksi, niin kuin ajattelivat Viron maahanmuuttajat. Kuitenkin. Mies haluaa olla isäntä omalla tontillaan. Suomalaiset kun aikanaan muuttivat rapakon taakse, he eivät halunneet kotoutua, vaan halusivat olla isäntiä omalla maallaan. He halusivat asua lähellä entisiä maanmiehiään. He eivät osanneet kieltä. He halusivat suomalaiset työtoverit ja oman suomalaisten tanssihaalin. He olivat kovan työmiehen maineessa, mutta liian alttiita ammattiyhdistysagitaattoreille. Siitä eivät työnantajat pitäneet. Sanomalehti kirjoittaa: ”Maaliskuussa 570 suomalaista ylitti rajan. Siirtolaisten sanotaan olevan loistavia laadultaan – ei ilmeisestikään köyhyyden ajamia, mutta pikemminkin sen stressin ajamia, jonka valtaapitävät aiheuttavat (tsaarin hallinto). Se on yksinkertaisesti valtakunnan varakkaan ja hyvin puetun nuorison lähtöä, rahat taskussaan, päättäväisesti etsien tulevaisuuttaan ja onneaan jostain muualta kuin jäädä nykyisen hallintovallan alaisuuteen.” (The Anaconda standard 1899). Teksti vaikuttaa aika tutulta.

The Sun –lehti vuodelta 1899. tammikuulta kirjoitti suomalaisten siirtolaisten tulosta Yhdysvaltoihin ja Kanadaan. Liverpoolilainen yritys oli tuomassa maahan 55000 suomalaista siirtolaista. Heidän tuloaan perusteltiin erityisesti kaivostyön ja maanviljelijöiden tarpeella. Sitten rauhoiteltiin rautatieläisten unioneja siitä, ettei suomalaisia oltu tarkoitettu rautateiden rakentamiseen. Tuossa vaiheessa, vuosisadan vaihteessa suomalaisten siirtolaisten määrä taisi olla noin 160000. Nykyisin suomalaisamerikkalaisia on noin 700000 henkeä ja suomalaiskanadalaisia noin 150000 henkeä.

Jäämme kysymään
Torstila aloitti esityksensä rennosti ja mukaansatempaavasti. Mutta sitten hän sanoi jotain joka herätti minut. Hän sanoi, ettei Suomi voi koskaan enää olla sellainen homogeeninen maa, kuin mihin me olemme historiamme aikana tottuneet. Tuo homogenius jäi mietityttämään. Onko Suomi ollut tähän asti kautta historian homogeeninen maa? Olin ajatellut heimosotien aikaa ja jatkuvaa vuosisataista vellontaa suunnassa itä-länsi ja pohjoinen-etelä. Miten oli viikinkien aikaan? Olimmeko yhtenä miehenä vastaan tai myötä? Rakastimmeko yhtenä miehenä ja naisena ruotsalaisia hallitsijoitamme? Miten siedimme kasakoiden läsnäolon? Onko elämä valtakunnassa aina tähän saakka ollut yhtenäistä ja homogeenista? Täytyisi varmaan kysyä Antero Vipuselta. Vaarana tosin on, että joutuu Väinämöisen tavoin Vipusen vatsaan. Mutta jos onnistuu saa Väinämöisen tavoin kuulla selityksen maailman synnystä ja kaiken alkusyystä. Väinämöiselle nimittäin selvisi tuolla vierailulla maailman ja ihmisen synty ja koko maailmankaikkeuden arvoitus. Mutta tulevaisuus, se ei selvinnyt. Ja sehän meitä nyt askarruttaa. Kysymme tulevaisuudestamme tai lastenlastemme tulevaisuudesta - vähitellen monikulttuuriseksi muuttuvassa maassa. Kysymme itseltämme väistämättömästä muutoksesta, niin kuin Pertti Torstila meille todistaa. Emme saa vastausta.


Väinämöinen sai Antero Vipuselta vastaukset kaiken syntyyn. Tulevaisuus ei tuossa selvinnyt. Ei se ole selvää meillekään.

keskiviikko 20. tammikuuta 2016

Johtajuus lamassa?

Johtajuus ilmiönä, sitä on tutkittu, siitä keskustellaan ja sen varaan asetetaan tulevaisuutemme. Nyt me tarkastelemme omia johtajiamme, poliittisia sellaisia, hieman ärtyneenkin epäilevinä. Emme nyt välttämättä luota heihin. Silti he hymyilevät, näyttävät tyytyväisiltä. Kummallista. Lehdessä kerrottiin juuri tänään ammulla johtajien takana olevista toimijoista. Heidän roolinsa nousee lehtiartikkelissa hyvin suureksi. He ikään kuin pitävät päämiehensä esillä tai sitten pitävät heidät piilossa. Tiedän kyllä, että asioiden meno eteenpäin ja ihmisen maineen kasvu, ne ovat sellaisia asioita, ettei niihin kukaan itse yksin pysty. Täytyy olla tukijoita ja piilotukijoita, ehkä myös sponsoreita ja lobbaajia - maksettuja sellaisia, tai omaa hyötymistään odottavia. Ajattelinkin ryhtyä hieman miettimään niiden johtajien olemusta, joilla on ollut vaikutusta minun elämääni. Oman elämän mittaan vastaan tulleita, pelättyjä tai kunnioitettuja, ehkä yleisesti ottaen aivan mitättömiäkin, mutta kuitenkin minun elämässäni johtajia. Tai ei siitä nyt tule mitään. On vaikea lähteä luokittelemaan. Ehkä?

Hetkinen! Juuri nyt oveen koputetaan. Lumisesta metsästä astuu sisään ystäväni Matti. Hän juuri riisui sukset jalastaan ja tuli ovesta sisään. Hän alkoi kertoa radiosta kuulemastaan jutusta. Se koski johtajuutta. Joku yliopistomies oli siellä kertonut havainneensa välttämättömäksi, että nykypäivän johtavat laskeutuisivat norsunluutornistaan ja ryhtyisivät kuuntelemaan työntekijöitään ja jopa aloittaisivat ryhmätyöskentelyn heidän kanssaan. Silloin asiat lähtisivät nousuun. Matti pitkällä julkishallinnon johtajuudella ihmetteli yliopistomiehen jargonia. Hänen mielestään mies eli 70-lukua.

Kuka on tämä ihminen?
Katsotaan netistä. Hän on Frank Martela, hän sanoo, että ”Ihmisiä ei johdeta excelillä – ei edes tulevaisuudessa”. Hän on Helsingin yliopiston tutkijatohtori. Ikää hänellä on 34 vuotta. Hän on mukana Tekesin tukemassa tutkimuksessa, joka selvittää myötätunnon vaikutusta johtamiseen. CoPassion tutkimusprojektin esitteessä hänen kollegansa sanoo hänestä näin: ”Frankilla on ainutlaatuinen kyky kiteyttää suuria asioita helposti ymmärrettäviksi – insinöörin tarkkuudella ja humanistin suurella sydämellä.” Tuollaiseen insinöörin tarkkuuteen ja sydämen hulluuteen sitä on itsekin tullut pyrittyä – joten juttu kiinnostaa.

Frank näyttää puhuvan sisäisestä motivaatiosta. Hän kirjoittaa: ”Sisäinen motivaatio tarkoittaa sitä, että työntekijät aidosti syttyvät tehtävistään ja haluavat itse tehdä parhaansa niiden eteen. Sen vastakohta on ulkoinen motivaatio, jossa ihminen ei ole kiinnostunut itse tekemisestä, vaan motivaatio syntyy jostakin itse tekemisen ulkopuolisesta kepistä tai porkkanasta. Sisäisessä motivaatiossa tekeminen itsessään tuntuu niin kiinnostavalta, nautittavalta tai arvokkaalta, että ihminen palaa halusta sitä tehdä.”

”Statushierarkiat, kyttääminen, käskyttäminen, mikromanagerointi, luottamuspula ja informaation pimittäminen ovat tehokkaita tapoja tuhota sisäinen motivaatio. Sisäisen motivaation johtaminen lähtee liikkeelle siitä, että uskoo ja luottaa työntekijöihin. Antaa heille tilaa tehdä työnsä itse hyväksi katsomallaan tavalla ottaen enemmän sparraavan valmentajan kuin käskyttävän kontrolloijan roolin.” Näin viisaasti sanovat yliopistotutkijat.

Aika outoahan tuo on tuo teksti. Ettäkö noin surkeasti ovat asiat suomalaisessa työyhteisössä? Ettäkö oikein tietoisesti työntekijöiden sisäinen motivaatio tuhotaan hierarkioilla, käskyttämisellä, kyttäämisellä ja informaation pimittämisellä? Minä en kyllä tuohon jaksa nyt uskoa. En muuten usko, että niin on ollut ennenkään. En ainakaan muista sellaista. Että tietoisesti tuhottaisiin työntekijöiden motivaatiota. He kuitenkin sen työn tekevät.

1970-luvulla ”Veikot” kuvasi johtamista yhdyskuntasuunnittelun sektorilla. Pankit pitivät nuoria. Rakentajat roikkuivat ylimmässä kerroksessa. Sieltä voi jo aikalainen tunnistaa kasvoista rakennusalan vaikuttajat. Heidän naruistaan roikkuvat suunnittelijat. Näyttää itse Ervi olevan kuvassa mukana. Oli ilmeisestikin hänen lyhytaikaista virastopäällikkökauttaan. Hän näyttää heiluttelevan Helsingin yleiskaavaa. Lautakunta, vai onko kaupunginhallitus, kopauttelee tyytyväisenä nuijaa. Onko jokin muuttunut? Sietääpä miettiä.

Ei pidä innostua?
Ryhdyn nyt hieman ajattelemaan omaa johtamistani. Suunnittelijalla johtaminen saattaakin olla hieman monimutkaisempi juttu. Pitäisi siis saada suunnitella ja samalla pitäisi johtaa työyhteisön suunnittelua, markkinoida toimistoa ja kaikkien yhteistä työtä, ja vielä yrittää taistella talouden tasapainon puolesta – että työt jatkuisivat. En ollut koskaan oikein hyvä noissa talousasioissa. Ne jäivät toisarvoisiksi. Suunnittelun läiske tuntui paremmalta ajankäytöltä. En vieläkään tähän ikään ole oppinut kunnolla ymmärtämään tuloslaskelman ja taseen saloja. No, eipä niitä enää tarvitsekaan ymmärtää. Joten hyvin menee.

Ystäväni Harri Leppänen kirjoitti minulle Libyassa tätä asiaa selventävän kirjeen: ”Ajattelin kuinka ajattelin, että näinhän siinä sitten käypi. Että rahat loppuvat innostuksen keskellä kesken. Ja että tappiota tulee. Kaikki johtuu siitä, ja vain siitä, ettei Pentti Murole osaa kontrolloida Pentti Muroletta. Ihmistä eteenpäin kuljettava voima on samalla hänelle raskas taakka. Sinun taakkasi on Sinun innostuksesi. Se että innostut lupaamaan ja tavoittelemaan enemmän kuin itse asiassa on rahkeita. Ja siitä tulee tappiota. Ja usein kelvokasta työtä, ideoita enemmän kuin ehditään ja kyetään toteuttamaan. Hyvä veli, koetapa taakkasi kantaa. Minä yritän omaani.”

Tuosta voisi vetää sen johtopäätöksen, ettei työssä pitäisi liikaa innostua, eikä varsinkaan luvata enemmän kuin on rahkeita. Innostus voi johtaa tyhjiin taskuihin. Mutta sehän on vastoin kuin mitä nykyään sisäiseen motivaatioon uskovat sanovat! Mikä on totuus johtamisessa?

Sanat elävät
No, kun tässä omaa johtajuutta tutkitaan, niin pannaanpa tähän vielä muodin mukainen selfie - katkelma syntymäpäivänä ihanalta naiselta saadusta runosta. Hän oli kirjoittanut sen illalla täydenkuun valossa:

”Olet kiittänyt, arvostellut, tuominnut, ylistänyt, ottanut kantaa
Kaikella on ollut väliä - se on ollut tärkeää
Kaikki tämä on jättänyt jälkensä
Merkinnyt minut, meidät, omiksesi, sinun murkuiksi.”

Näyttää siis siltä, että kiittäminen on hyvä, arvostelu on tarpeen, mutta ehkä tärkeintä on ottaa kantaa. Sillä saattaa olla väliä ja se saattaa jättää jälkensä. Tiedän sen itsessäni. Tuntuu miltei naurettavalta miten vieläkin pyörittelen mielessäni entisiltä esimiehiltäni tai asiakkailtani saamiani niin kielteisiä kuin myönteisiäkin kannanottoja. Ne voivat olla asioista joilla ei ole minkäänlaista merkitystä. Sanojat ovat ne myös täydellisesti unohtaneet. Mutta minun mielessäni ne sanat säilyvät aina. Tämän vuoksi kannanotot eivät ole ohimeneviä, niitä ei voi unohtaa.  Niin kuin tuota täydenkuun aikaan kirjoitettua – sitä en ikinä unohda. En tuota ihanaa naista, enkä hänen kirjoittamaansa. Pyörittelen sanoja mielessäni.

Tuijottelen 8-vuotiaan lastenlapsen olkapään yli hänen Ipadiaan. Mitä siellä tapahtuu? Kuuluu rytinää ja räminää. Näen myös toisen nuoren pelaajan – Liisan lastenlapsi. Hän näyttää pelaavan samaa peliä. Mikä on tuo outo peli? Siinähän ammutaan nuolilla, tulitetaan konepistoolilla, hakataan veitsillä, pommitetaan palloilla, potkitaan, paiskotaan pop corneilla ja lyödään sinisellä muovinuijalla. Mies on täynnä nuolia ja reikiä, hän kaatuu kuolleena maahan. Homma hoidossa. Kuka tuo mies on? Hän on pomo. Pojat pelaavat peliä Beat the Boss. Jo nuoret oppivat miten pomolle kostetaan hänen kaikki pahat tekonsa.



Beat the Boss 3 Trailer

Pomoja kuritetaan
No, eipä ihmekään että pomoja pitää kurittaa. Uuden Suomen ”Puheenvuoro”-nettipalstalla
Pasi Sillanpää näyttää kirjoittelevan Suomen pomoista. Hän näyttää puhuvan kaikista pomoista nippuna - poliitikoista ja liike-elämän pomoista. Hän näyttää olevan hengenheimolainen Frankin kanssa. Hän sanoo politiikassa elettävän mielikuvilla ja ”vallitseva politiikan mielikuva on jo pitkään ollut pelko”. Hän sanoo että ”meillä on uskomattoman surkeat johtajat”. Hän sanoo, että heidän tehtävänsä olisi tuoda ”ratkaisumalleja, toivoa ja suuntaa”.  Mutta ei. ”Heidän suustaan tulee pelottelua, ratkaisukyvyttömyyttä, valittamista ja jopa täydellistä näköalattomuutta.” Hän sanoo että ”meitä johdetaan sivistyneellä tavalla huutaen”. Sitten tulee kovaa näin insinöörin kannalta: ”Suomalaisen johtajan karikatyyri on edelleenkin insinöörimäisesti johtava, tosiasioihin väitteensä perustava ja asiallinen.” Mutta, Sillanpää sanoo: ”sellaisen johtajan asema on ohi”. Johtamisen pitäisi perustua ”enemmän intoon ja tunteiden paloon, kuin faktoilla johtamiseen”- start-up yritysten tavoin. Hän sanoo vielä Nokian tuhon syyksi johtamisen siirtymisen ”innovatiivisesta riskien ottamisesta numerojohtamiseen”. Ja silloin ”henkilöstö ryhtyi kaunistelemaan totuutta”. Pasi Sillanpää sanoo meidän pelkäävän ”kaikkea mikä liikkuu ja nykyaikaisessa yhteiskunnassa kaikki todellakin liikkuu”.

Erkki Puumalainen kommentoi Sillanpään tekstiä ja sanoo hauskasti: ”Kun Suomi ennen eli pöllistä, sen pitää oppia elämään ällistä.”  Hän uskoo brändeihin, digitalisaatioon, tekijänoikeuksiin ja patentteihin.

Kunnioittamani Raimo Ilaskivi myös kommentoi, hän haluaa katsoa mitalin toiselle puolelle. Sieltä löytyvät konsultit: ”Eli onkohan meillä liian paljon myös heikkoja, lähinnä suunpieksäntään kykeneviä konsultteja, joihin kuitenkin luotetaan - liikaa?”

Mitähän tästä opimme. Nurkkaan konsultit, numeroilla johtajat, insinöörit, pöllin pyörittäjät, asialliset, tosiaisoihin väitteensä perustavat, faktoilla johtavat, pelottelevat, ratkaisukyvyttömät, suutapieksevät, valittavat ja näköalattomat. Esiin tunteen paloa, intoa, brändäystä, digitalisaatiota, tekijänoikeuksia ja älliä.

”Oma poika” Pekka korostaa tietämättömyyden hallintaa
Kirjoitin johtamisesta blogin noin vuosi sitten. Sen tein elokuvakerhossa nähdyn Whiplash-filmin innoittamana. Siteerasin tuossa blogissani ”omaa poikaani” Pekka Kettusta. Hän puhui usein silliparvijohtamisesta. Se oli kaiketi aikanaan Nokian ja Ollilan johtamistapa. Asia kai liittyi enimmäkseen ryhmätyöhön. Silliparvi kuulemma kääntyy nopeammin kuin valas. Enpä tiedä. Olisi ehkä paha jos olisimme silliparvia. Seuraisimme aina johtajaa. Sehän tarkoittaisi, ettei luova dialogi ole mitään. Kunhan pysytään yhdessä ja samanmielisinä. Tällaista johtamista juuri Hitler harjoitti – ja onnistui kammottavalla tavalla. Mekin olimme parvessa mukana. Samaan pyrkii pieni mies itäisiltä mailta.


Keskisuomalaisen kolumnissa vuonna 2001 Pekka kirjoittaa tietämättömyydestä strategiseen johtamiseen liittyen. Kolumnin nimi on: ”Murrosjohtajuus ja tietämättömyyden hallinta.” Näin hän kirjoittaa, pistääkö omiaan, vai jostainko nappaa? En tiedä, mutta hyvältä kuulostaa:

”Maailma ja elämän ongelmat ovat tulleet monisäikeisiksi. Siksi menestyksekkäät organisaatiot on järjestettävä niin, että ne oppivat tietämyksen rinnalla hallitsemaan tietämättömyyttä. Pyörteisessä maailmassa ja uutta luovassa tilanteessa tarvitaan aavistuksia, intuitiota, arvailua, tapailua ja luovuutta. Asioihin vaikuttavat muuttujat joudutaan määrittelemään uudelleen ja sanomatta jääneitä oletuksia on opittava kyseenalaistamaan. Näissä tilanteissa tarvitaan tietämättömyyden hallintaa, johon vanhakantainen organisointi ei sovellu.”

Pekka sanoo ja lainaa viisauksia: ”Löyhästi toisiinsa kytkeytyvät organisaatiot voivat joskus olla tehottomia, mutta niiden kiistaton vahvuus on joustavuus. Murrosjohtajuutta pohtiessaan Wallin ja Ramirez korostavat, että joustava organisaatio arvostaa improvisointia enemmän kuin ennusteita, kiinnittää enemmän huomiota mahdollisuuksiin kuin rajoituksiin, keksii ratkaisuja mieluummin kuin lainaa niitä, kannattaa tilapäisyyttä enemmän kuin pysyvyyttä, arvostaa väittelyä enemmän kuin hiljaisuutta, rohkaisee epäilemään mieluummin kuin poistamaan epäilyjä, tekee jatkuvasti kokeiluja mieluummin kuin etsii lopullisia ratkaisuja ja hakee ristiriitoja sen sijaan, että pyrkisi hautaamaan niitä.”

Yllätyksiä sattuu, ihastun Sarasvuohon!
Kuuntelin juuri tänään autossa Jari Sarasvuon puhetta. Mainittua tuli mätänevä yhteiskunta ja barbaarien laumat. Hän puhui myös meistä teemalla: ”ei käy” – mikään ei meille käy. Olin aina tähän asti inhonnut Sarasvuon juttuja. Olin siis hänen suhteensa täydellisen ”ei käy” -linjalla. Nyt tuli käännekohta. Tuo Sarasvuo onkin mahtava pakinoitsija, joka tuo radioon kaikessa johtamisessakin vaadittavan ”kehon kielen”, vai voiko radiossa kuullusta ähinästä ja puhinasta, tauoista ja pikasanoista puhua kehon kielenä? Kyllä siinä vain on näkevinään miehen henkisen painin itsensä kanssa. Vai onko se kaikki vain taitavaa näyttelyä? Yhtä kaikki, ei minua haittaa vaikka johtamisen apuna käytetään dramatisointia ja näyttelyä, jos sanoma näin menee paremmin perille. Johtajuus ei ole vain koordinaatioita, vai onko mielestäsi? Minun mielestäni siihen kuuluu oman itsensä kanssa painiskelu, niin että johdettavat sen näkevät, siihen osallistuvat ja sen kokevat. Sitä samaahan johdettavat käyttävät tehostaakseen omia tunteitaan, oli sitten iloa tai surua. No hyvin meni, mutta sitten loppupuolella hieman rupesivat Sarasvuon jorinat ärsyttämään. Liiallista venytystä ja neuvontaa masentuneille ja eksyneille - ehkä. Säätykierto oli kyllä hauska juttu – säätykierto käyntiin!ät

Kuuntele Sarasvuota ja johtajuutta - jos kestät!


Minun elämässäni merkittäviä johtajia, jotka siis johtivat minua johonkin suuntaan, on tietysti pitkä lista. Vai onko? Käydäänpä nämä henkilöt nyt läpi. Niin, selvyyden vuoksi tarkoitan nyt ylhäältä päin johtajia. Siis suurimman johdatuksen olen tietysti saanut alhaalta päin. Kun alaiseni ovat pitäneet minua oikealla tiellä niin teoissa kuin ajatuksissa. Tästäpä tulenkin siihen, että johtajuus on verkosto. Kaikilla menestyneillä johtajilla on ollut hyvä verkosto. Taas heikosti menestyneillä on ollut heikko verkosto. Niin se on johtajuudessa. Tietysti monet ovat vaikuttamisellaan pyrkineet kalifiksi kalifin paikalle, mutta näin on syntynyt johtamisen evoluutiota. Rooman keisarit joutuivat joskus pudottamaan poikiensa pään liiallisen evoluution pelossa. Mutta niin on monen kalifin pää myös joutunut sulttaanin suureen ruumiskaivoon. Ja jatkossakin joutuu.

Kalifiksi kalifin paikalle
Tässä tuli mieleeni Sarasvuon tuossa sanotussa ohjelmassa hihittelemä tarina Turkin sulttaani Mehmetistä ja hänen isästään Muradista. Sarasvuo kertoo Mehmetin isälleen Muradille kirjoittamasta kirjeestä Varnan taistelukentältä. Hän oli joukkoineen taistelemassa Unkaria, Puolaa ja kristittyä Eurooppaa vastaan. Mehmed oli 12-vuotias. ”Jos olet sulttaani saavu tänne sotajoukkojasi johtamaan, jos taas minä olen sulttaani, niin sitten määrään sinut tänne sotajoukkoani johtamaan”. Isänsä Muradin johdolla ottomaanit voittivat taistelun. Hän valloitti Konstantinopolin vuonna 1453 ja tuhosi Bysantin valtakunnan. Hän oli ensimmäinen kalifi.Johtaja kun oli niin oli sellaiseksi itsensä nimennyt. Johtajuutensa turvaamiseksi Mehmed oli varmuuden vuoksi murhauttanut kaikki veljensä. Hänen arvonimiään olivat ”kaikkien muslimien hallitsija” keisari, ja ”kaikkien kristittyjen hallitsija”. Mehmed II Valloittaja sitten kuitenkin myrkytettiin vuonna 1446. Silloin hän oli 49-vuotias. Johtajuus ei ole ikuista.

Tässä kuvassa ottomaanien sulttaani Murad II katkaisee Unkarin sankarin John Hunyadin kaulan Varnan taistelun jälkeen 1444. Pelkkää tiedonvälitystä. Hunyad kuoli vuonna 1456 unkarilaisten, serbialaisten, romanialaisten ja bulgaarien sankarina. Hän oli pysäyttänyt Muradin valloitusretken Eurooppaan. Media tiesi toista.

Mika Waltari kirjoitti nuoren sulttaanin johtajuuden agendan
 ”Hän oppikin kohtuuttomuuden ollakseen kohtuuton, oikeamielisyyden käyttääkseen sitä väärin, itsensä hillitsemisen ollakseen hillitön. Hän suorittaa rukoukset, mutta sisimmässään hän on uskonnoton. Kaikki uskonnot ovat hänelle yhtä arvottomat. Hän lukee kreikkaa ja latinaa, arabiaa ja persiankieltä. Hän tuntee matematiikan, kartat, historian ja filosofian. Konstantinopoli on hänen koetinkivensä. Poikavuosista asti tämän kaupungin valloitus on ollut hänen unelmansa. Kukistaessaan tämän kaupungin hän todistaa itselleen olevansa kaikkia esi-isiään etevämpi. Joko tunet merkit? Hän on se, joka on tuleva.” Siinäpä on suurelle johtajuudelle oppimisen agenda.

Minun esikuvani
Aloitetaan hamasta lähes alusta. Pakilan Kotkanpojat oli partiolippukunta. Kokouksia pidettiin Elontien ensimmäisen maailmansodan säilyneessä miehistönsuojabunkkerissa. Elettiin 40-luvun loppupuolta. Lippukunnanjohtajana oli suuresti ihailemani Eikka. Hän oli nostanut kommarien asuttamassa Pakilassa täyteen toimintaa yli sadan pojan lippukunnan. Häneltä sitten riisuttiin prenikat ja kunnia tuohon aikaan varsin arveluttavana pidetyn seksuaalisen suuntautumisen vuoksi. Sitähän sattui nuorisoliikkeissä.

Minun aikuiselämäni suuri vaikuttaja ja suunnannäyttäjä oli Pekka Westerinen. Olin teekkarina töissä Helsingin kaupungin kiinteistöviraston asemakaavaosastolla. Siellä työskenteli Pekka W. Miksi Pekasta tuli suuri esikuvani? Hän oli jatkosodan käynyt mies, sodan jälkeen pari vuotta Oulun kaupungininsinöörinä, sitten Helsinkiin muuttanut. Viikset. Hieroi viiksiään. Terävä ääni. Kirjoitti runoja ja mielipidekirjoituksia. Puhui nopeasti. Kirjoitti lausuntonsa lääkärinlehtiölle. Päällikön määräyksestä konekirjoittajan ei tarvinnut kirjoittaa puhtaaksi lääkärinlehtiölle kirjoitettuja lausuntoja.  Hän lopetti kirjoittamisen. Tämänkö vuoksi Pekalla oli aikaa ottaa minut oppipojakseen? Tämä minulle onnellinen johtajuuden kohtaaminen tapahtui vuonna 1956.

Niin, miksi Pekka Westerisestä tuli esikuvani? Hän oli kirjallisuuden suurkuluttaja - ehkä ainoa työpiirini kulttuuripersoona. Hän kantoi päivittäin ”teekkaripiirtäjän” eteen kirjoja. Teekkaripiirtäjäksi hän nimitti oppipoikaansa suuttuessaan. Hänen tärkein keskusteluteema-kirjansa oli Paasikiven muistelmat.  Pekka Westerisen monologi saavutti huippukohtia hänen tulkitessaan Paasikiveä. Pidin hänen kiihkostaan. Sodan jälkeen Paasikiveä pidettiin varsin venäläismielisenä. Kunnon insinööripiireissä hänen ajatuksiaan ja tulkintojaan pidettiin suorastaan ryssäystävällisinä. Pekka Westerinen oli toista mieltä. Hänen mielestään Paasikivi edusti uutta näkemystä. Sitä oli analysoitava. Analyysi oli erittelevää, kriittistäkin. Se vaati kuitenkin dialogia, vaikka päätyikin useimmiten monologiin.  Westerisen mielestä Paasikiveä oli ymmärrettävä ”oikein käsin”.

Toinen erityisen paljon käsitelty kirja oli Erich Maria Remarquen: Länsirintamalta ei mitään uutta. Pekan tapana oli alleviivata kirjansa ja varustaa ne sivuhuomautuksilla. Sodan käyneenä miehenä Pekka tiesi sodan kauhut. Sankaruutta hän vähätteli. Kirjan sanoma kertoi hänelle hulluudesta, mutta myös ihmisestä hulluuden keskellä. Hän halusi minun ymmärtävän. Mitä nuori ihminen ajattelee? Ehkä ei ajattele? Ehkä on muuta ajateltavaa? Katsooko nuori vanhaan? Ehkä ei katso? On muuta katseltavaa? Yleensä näin, mutta Pekan katsetta ei voinut väistää.

Seuraava suuresti kunnioittamani johtaja oli Kalevi Eranti. Hänen kohtaamisensa tapahtui vuonna 1962. Eranti oli Kunnallistekniikka Oy:n toimitusjohtaja ja pääomistaja. Hän oli yksi merkittävin oppi-isäni. Innovatiivisuus oli hänen perusominaisuutensa. Keksiminen oli hänelle harrastus. Hän patentoi erilaisia kartoituksen alaan liittyviä laitteita.  Suomen ensimmäinen tietokone insinööritoimistokäytössä oli myös hänen firmassaan - tai siis minunkin firmassani, olinhan siellä töissä.  Kone sai tosin matkalla Atlantin yli nuhaa eikä siitä toipunut koskaan. Kartanteko ja mittaustekniikka kehittyivät vahvasti 60-luvulla. Kunnallistekniikka Oy:llä oli oma lentokone ilmakuvauksia varten. Iranin tiekartoitus oli ensimmäisiä konsulttialan vientitöitä.  Sinne lensivät aivan ihka suomalaiset pojat omalla koneella.

Kalevi Eranti osti Oy Kunnallistekniikka Ab:n käyttöön oman Pilatus Porter F8 lentokoneen vuonna 1960. Kansainvälisissä töissä käytettiin nimeä Finnmap.

Kunnallistekniikka Oy:ssä oli myös useita autografeja kartantekoa varten. Varsinainen kaupunkisuunnitteluun liittyvä hankinta oli kuitenkin ortofotoskooppi, laite, jolla ilmakuvat ja kartta yhdistettiin - ensimmäinen Suomessa. Uskoimme, että kaavoittajat ottavat tämän välineen innolla vastaan. Näin ei tapahtunut. Kaavoittajat luottivat vanhoihin konsteihin - paperikarttaan ja skissipaperiin. Ilmakuvia ei juuri käytetty. Ja oltiinhan juuri siirtymässä takaisin ruutukaavaan. Siinä ei maastonmuodolla ja korkeuskäyrillä ollut paljon merkitystä. Laite jouduttiin palauttamaan myyjälle. Erannin vahva usko yksityisen insinööritoiminnan kehittämiseen ja etenkin hänen vastustamaton tarpeensa osoittaa yksityistämisen etuja oli ennen aikaansa. Hänen aggressiota lähestyvä toimintansa johti kiistoihin viranomaisten kanssa. Tuohon aikaan kartanvalmistus oli monen mielestä valtion ja kuntien toimintaa, ei yksityisten. Olikohan Eranti tässä byrokratian vastaisessa taistelussakin oppi-isäni? Joskus siltä tuntuu.

Onko sitten Kalevi Erannin jälkeen ketään? Ei minulla, sillä erotessani Kalevista ryhdyin itse johtamaan. Entä sitten asiakkaissa? Kyllä. Kohtasin työssäni kautta kaikkien aikojen parhaan asiakkaani. Hän on libyalainen insinööri Anwar Sassi. Tällainen kohtaaminen ja kunnioitus jättävät jälkensä. Anwar oli ensimmäinen insinööriksi opiskellut libyalainen ja kuningas Idrisin kumotun hallituksen ministeri. (Kuvassa hieman näkymätön pussaamassa toista miestä poskelle) Toinenkin paras tuntemani asiakasjohtaja on Libyasta. Hän on Haffad Zaidan. Hän taas pystyi uskomattomalla johtamistaidollaan saamaan vajavaisen organisaationsa vastaanottavaksi ja luovaksi. (Alakuvat) Hän kutsui meidän töitämme heidän perintönsä pohjalta syntyneiksi: ”Tämä on meidän arkkitehtuuriamme!” Olimme onnistuneet! Näissä porukoissa, nuorten libyalaisten kanssa, kehittyi luovuuden ja johtamisen kliimaksi. Hauskaa muuten, että tuo yläkuvan porukka näyttää kuin se olisi kuvattu suomalaisessa vastaanottokeskuksessa. vuonna 2016. Tosiasiassa kuva on Ras Lanufista vuodelta 1984 ja alakuvat Jufran Haffadista vuodelta 1993. Olitteko tulleet ajatelleeksi, ettei tuon näköisten kanssa voi tehdä töitä?

Nuori katsoo vanhaan ja vanha katsoo nuoreen
Johtajuuden yksi ongelma juuri nyt murroskaudessa tuntuu olevan nuorten ja vanhojen välinen kommunikaatiokatkos. Elämme informaatioyhteiskunnan turhan tiedon huipennusta ja olemme vain hitaasti siirtymässä tietoyhteiskuntaan ja siksi elämme myös kohtalokasta kommunikaatiokatkosta. Se tuntuu vaikuttavan erityisen voimakkaasti sulkeutuneiden ihmisluonteiden Suomessa. Nyt olisi saatava nuori katsomaan vanhaan ja vanha katsomaan nuoreen.

elämme yhteisössä
vanhat ja nuoret yhdessä
työpaikalla vanha katsoo nuoreen
eikä ymmärrä, että nuori katsoo kaleidoskooppiin:
noistako sirpaleista elämä syntyy?
työpaikalla nuori katsoo vanhaan
eikä ymmärrä, että vanha katsoo elämäänsä:
olinko osa tuota unta?

vanhan rukous:
rakkaus - katson uneen, todellistako?
rohkeus - annatko uuden tilaisuuden?
runous - onko myöhäistä kokea tuntematon?
nuoren rukous:
rakkaus - etsin!
rohkeus - tarvitsenko?
elämäni runo - uskallanko?