Ilmastotaistelu – ai niinkö vähän?

Nyt on siis ryhdyttävä luokittelemaan nopeita ja hitaita toimenpiteitä. Edellisen blogini otsikossa esitin ikään kuin väitteenä tai kysymyksenä sen, että vastoin olettamuksia, hitaat söisivät nopeat. Kaksi suurta hidasta ovat väestönkasvu ja ilmastonmuutos. Väestönkehitykseen emme saa muutosta aikaan edes 80 vuodessa. Näin sanovat YK:n viisaiden ennusteet. Ilmaston lämpeneminen on toinen suuri möhkälemäinen hidas. Tähtäinaika ennusteissa ja toimenpideohjelmissa on vuosi 2100. Nämä kaksi ovat sellaisia, että vaikka sadat tai tuhannet pienten ajatuspatenttien omistajat pyörivät herhiläisinä möhkäleiden ympärillä ja tarjoavat uusia keinoja saadakseen ne istumaan alas tai liikahtamaan edes pienen askeleen, mitään ei tapahdu. Herhiläiset surraavat, mutta möhkäleet retkottavat. 

Ai niinkö vähän?

Yritykset ovat ryhtyneet toimiin kaikilla aloilla. Strategia dekarbonisaation eteen on suorastaan pakko tehdä jo julkiskuvan vuoksi. Luin juuri ruotsalaisen tiealan professorin Ida Karlssonin selvityksen, jossa hän laski mahdolliseksi puolittaa tienrakentamisen kasvihuonepäästöt lähes välittömästi, vähentää niistä 2/3 osaa vuoteen 2030 mennessä ja saavuttaa lähes netto nolla emissiot vuonna 2045. Suurimpana esteenä hän näkee biomassan puutteen polttoaineiden valmistukseen. Pienet herhiläiset toimivat. Niin pitääkin.

Vaikka jo tiedetään ilmastonmuutoksen torjunnan onnistuvan vain ja ainoastaan jos yksityinen bisnes ja kansalaiset ovat siinä täysillä mukana, tiedämme toisaalta, että globaali yhteistyö on välttämätöntä jo rahoituksenkin vuoksi.  Kysymys on rahoituksesta joka vastaa noin kaksinkertaisesti maailman armeijoiden rahoitusta. Nyt voit kysyä, minun seurakseni: ”ai niinkö vähän?” Mutta tämäkin vähä vaatii kokonaisuuksien hallintaa? Kokonaisuus ei ole hallinnassa. Toinen vertailu: ilmastonmuutostaistelu vaatii maailmassa 20 kertaa enemmän rahaa kuin nykyisin satsataan kansainväliseen kehitysapuun. Sekään ei ole paljon, johtuen siitä, että kehitysapuun käytetään surkeasti vain alle kymmenesosa maailman armeijoiden kustannuksista.

Tulee mieleen tunnettu tarina monien itämaisten uskontokulttuurien tarustosta:  ”Seitsemän sokeaa miestä norsua tunnustelemassa.” Tunnustelu muistuttaa todellista elämää. Tai suorastaan päivän politiikkaa. Erityisen paljon se muistuttaa meidän ymmärrystämme ilmastonmuutoksesta. Yksi tunnistaa kärsää, toinen vatsaa, kolmas korvaa, neljäs häntää, viides jalkaa, kuudes selkää ja seitsemäs silmää. Yksi tunnistaa taloutta, toinen keskilämpöä, kolmas liikennettä, neljäs siirtolaisuutta, viides lainsäädäntöä, kuudes urbanisaatiota ja seitsemäs huoltosuhdetta.

 O how they cling and wrangle, some who claim

For preacher and monk the honored name!

For, quarreling, each to his view they cling.

Such folk see only one side of a thing.

Asioiden monimutkaisuus mutkistaa järkemme

On moneen kertaa kuultu viisaiden sanovan, että me elämme epävarmuuden ja monimutkaisuuden yhteiskunnassa. Olemme myös oppineet tietämään, että uhkana on ilmastonmuutos ja luonnon monimuotoisuuden katoaminen. Emme pysty hoitamaan asioita tulevien sukupolvien kannalta suotuisalla tavalla koska meillä ei ole käytettävissä riittäviä resursseja – näin sanomme. Emme kyllä tunnu juurikaan epäilevän omaa jalouttamme ja viisauttamme asioiden hoidossa. Tuttua on sekin, että jo käynnissä olevalla vuosikymmenellä, siis nyt juuri tällä hetkellä, tarvitaan nopeata maailmanlaajuista toimintaa ja yhteistyötä. Emme ole kuitenkaan tottuneet nopeuteen. Saattaa kuulosta tutulta sekin, että digitaliteknologia, tekoäly, urbanisaatio ja ”uusi kunnollinen kuluttaja” meidät tästä vielä nostavat. Kunhan odottelemme. Voimmeko sittenkin hieman rauhoittua? 

Sen kun valitset, tarina please....

Nyt on kysyntää monen karvaisille ennusteille, hallintoviranomaiset, poliittiset puolueet, teollisuuden ja kaupan yritykset, konsulttitoimistot ja jopa blogistit joutuvat sellaisia laatimaan. Yksi selkeä ero näillä ennusteilla on, se on juuri nopeus tai hitaus. Yritykset ja erityisesti myös pörssiyritykset laativat nopeita muutaman kvarttaalin ennusteita. Puolueetkin laativat yhden hallituskauden ennusteita, seuraavalla kaudellahan kaiken voi kääntää uudella hallitusohjelmalla. Hallintoviranomaiset ja heitä avustavat tutkimuslaitokset konsultteineen joutuvat arvauslinjalle. He joutuvat siirtämään katseen kaukaisuuteen ja tietävät jo ennustetta aloitellessaan ennustavansa väärin. Ennusteiden tekijät tapaavatkin nykyään sanoa, etteivät teekään ennustetta, vaan kuvittelevat tulevaisuutta, kertovat tarinoita, kutsuvat niitä skenaarioiksi, heittävät nuo usein aivan mielettömät äärilaitoja kuvailevat scifi-ilottelunsa meidän eteemme ja sanovat tyytyväisinä hahmotelleensa parempaa maailma. Sen kun valitset!

Jumiuduttiinko tähän?

Enkö pääse eteenpäin. Jumiudun koska en hallitse kokonaisuutta. Yritetään keskittyä. Pääasiallinen mittari on CO2 ekv kasvihuonekaasujen päästöt. Ne ovat koko maailmassa 35 mrd. CO2 ekv tonnia vuodessa. Hulvattomin ennuste vuonna 2100 pelottelee 100 miljardista tonnista ja 3-5 C asteen lämpenemisestä. Toivorikkain ennuste taas uskoo ja toivoo nollaemissioihin ja 1-2 C lämpenemiseen.

Ilmastoinvestointeja tehdään maailmassa vuosittain noin 1,5 miljardia euroa, joista 40 % on julkisia investointeja, 53 % on yritysten investointeja ja 7 % kotitalouksien investointeja. Selvästi havaitsee, ettei mahtava voima, kotitaloudet ole vielä lähtenyt toden teolla leikkiin mukaan. Eniten investointeja, eli 54 % kokonaisinvestoinneista (>€700 mrd.) suunnataan vielä fossiilisiin hankkeisiin. Uusiutuvaan energiaan eli tuulivoimaloihin, aurinkoenergiaan, sähkön ja lämmön varastointiin ja verkkoihin investoidaan nyt 43 %  (2020 >€600 mrd.). Toiminta kuuluu luokkaan nopea, sillä investoinnit kasvavat lujasti. Vieläkin nopeampia ovat vähäpäästöiseen liikenteeseen kohdistuvat investoinnit. Julkinen hallinto ja yritykset investoivat sähköjuniin, logistiikkajärjestelmiin ja latausjärjestelmiin ja kotitaloudet sähköautoihin €160 mrd. vuodessa. Tuntuuko paljolta? Ei riitä mihinkään! Nykyinen investointitaso ei todellakaan lainkaan vastaa 1,5 C -asteen ilmastotavoitetta. Sen olisi hyppäyksellisesti heti alkuun noustava 2700 miljardiin euroon ja vuoteen 2040 mennessä 5400 miljardiin euroon vuodessa. Erikoista tämän hetkiselle tilanteelle ovat suuret investoinnit fossiilisiin hankkeisiin. Ne ovat suuremmat kuin uusiutuviin suuntautuvat. Ei ihmekään sillä fossiilisten polttoaineiden osuus on tällä hetkellä 85 % ja vielä vuonna 2050 sen ennustetaan olevan 74 %.

Ottaen huomioon netto-nolla-päästö –maailman ja tämän EIA:n ennusteen energiamuotojen tuotannosta ja syntyvistä päästöistä, niin jälleen joutuu epäilyksen valtaan. Eihän tässä fossiilisista luovuta, vaan niiden käyttöä lisätään. Samalla kyllä lisääntyy myös uudistuvien energioiden käyttö. Jos on todella niin, ettei vuonna 2050 olla maailmassa päästy lainkaan eroon fossiilisista polttoaineista, vaan niiden käyttö jopa hieman nykyisestä lisääntyisi on tehtävä oletuksia. Oletetaan että fossiilisen primaarienergian tuotannon päästöt saadaan 2050 puoleen nykyisestä. Silloin olisi jäljellä 30 mrd. tonnia joka pitäisi leikata nollaan.

Tutkijat (mm. Sabine Fuss ja kumppanit) ovat selvitelleet erilaisten toimenpiteiden vaikutusta maailman CO2-päästöihin, sitten kun nämä asiat on saatu todella käyttöön, ehkä siis vuoteen 2050 mennessä. Suurimpia vaikutuksia uskottaisiin olevan hiilen sitomisella peltoihin (Soil carbon sequestration), maan parannuksella silikaattipitoista kivijauhetta lisäämällä (Enhanced weathering), hiilidioksidin poistamisella suoraan ilmasta (DACCS) ja metsityksellä (Afforestation).  Alempi kuva esittää toimenpiteiden kustannuksia. Minä olen tässä jutussani käyttänyt CO2 tonnin hintana € 50:-. Jos nyt näitä keinoja käytettäisiin ja ne saataisiin puristettua tähän hintaan, niin edellisen kuvan gap voitaisiin hoitaa 1500 miljardilla eurolla vuodessa. Metsitys näyttäisi tässä vaiheessa halvimmalta keinolta, mutta metsityksen volyymia tuskin voi nostaa yli 8 milj. km2 (Saharan metsitys tai vastaava). Silloin uudet metsät haukkaisivat yli 10 miljardia tonnia CO2 vuodessa. Se olisi kolmannes kokonaistarpeesta.

EIA:n tiekartta hehkuttaa

Toisaalta IEA eli International Energy Agency on laatinut tiekartan vuoteen 2050. Se tuntuu niin toivorikkaalta tarinalta. Otetaanpa siitä joitain otteita: Netto nolla päästöt vuonna 2050 on tavoitteena. Nyt tänään on heti otettava käyttöön kaikki saatavilla olevat teknologiat, uusiutuvat energian lähteet, sähköautot ja rakennusten parantaminen. Aurinkoenergiaa tulisi asentaa maailman suurin laitos kerran päivässä. (Suurin on muuten Intiassa Bhadlassa. Sen teho on 2,7 GW.) Vuonna 2030 puhtaan energian investointien on noustava 4000 miljardiin vuodessa. Tämä luo valtavasti työpaikkoja, nostaa maailman taloutta ja johtaa puhtaaseen kehittämiseen kaikkialla vuosikymmen lopulla. Suurimmat teknologiakehitelmät 2030 luvulla tulevat jo olemassa olevista teknologioista, mutta uudet teknologiat on nyt kehitettävä. Fossiilista luopuminen edellyttää polttomoottoriautojen myynnin lopettamista 2035 ja kaikkien vanhanaikaisten hiili- ja öljyvoimalaitosten sulkemista 2040. Vuonna 2040 sähkön tuotannon on saavutettava netto nolla päästöt ja sen osuuden tulisi olla puolet globaalista energian tuotannosta. Tämä edellyttää akkuja, kysyntäohjausta, vetypohjaisia polttoaineita, vesivoimaa ja vieläkin enemmän. Vuonna 2045 ollaan jo uudessa maailmassa. Autot kulkevat sähköllä tai polttokennoilla, lentokoneet käyttävät edistyneitä biopolttoaineita tai synteettisiä polttoaineita ja teollisuus käyttää laajasti hiilen talteenottoa ja vetyä.

Sähkön suhteen energiamuutos on luontevampi. Sähkön osuuden koko energiatarpeesta arvellaan ohittavan 50 % vuonna 2050.  Fossiilittoman energian osuus sähkön tuotannossas on nyt 40 % ja vuonna 2050 90 %. Kun näemme otsikoita hiilettömyyteen siirtymisestä, halutaan mieluummin puhua sähköstä. Sähkössä siirtyminen on nopea. Energiassa kokonaisuudessaan siirtyminen hiilettömään on hidas. Nyt maailman koko energiasta 17 % on fossiilitonta ja sähköenergiasta 40 % on fossiilitonta.

Rahaa olisi, missä projektit?

Tällä hetkellä vuosi-investoinnit fossiilisiin polttoaineisiin ovat noin 900 miljardia euroa ja uudistuvaan energiaan, sähköverkkoihin ja akkuihin noin 450 miljardia euroa. Vuosikymmen loppupuoliskolla fossiiliset investoinnit olisi saatava putoamaan puoleen ja uudistuva plus sähköverkot plus akut kasvamaan 1200 miljardiin dollariin. Suuri ongelma on myös investointien maantieteellinen sijoittuminen suhteellisesti liikaa kehittyneisiin maihin. Kehittyvien maiden (Emerging Markets and Developing Economies) väestöosuus maailmassa on 2/3, mutta niiden energiainvestoinnit ovat 1/3 ja puhtaan energian investoinnit vain 1/5 nykyinvestoinneista. Puhtaan energian investoinnit kiinnostavat sijoittajia. Vuodelle 2021 kansainvälinen energiateollisuus ennakoi 7 % kasvua. Rahaa olisi tulossa enemmän kuin on järkeviä projekteja. Varoittavat myös riskeistä, jos verkkoinvestointien hitaus estää tuulivoiman tai aurinkoenergian käyttöönottoa. Saman luulisi koskevan myös energian varastointia.

Putoan kärryiltä

Kyllä tämä on meikäläiselle mahdoton tehtävä. Nyt jossain ymmärtämisen yrittämisen välissä luen Helenin Kaj Luukon blogia eri energialähteiden päästöistä. https://www.helen.fi/helen-oy/vastuullisuus/ajankohtaista/blogi/2019/p%C3%A4%C3%A4st%C3%B6iss%C3%A4-on-eroja . Hän kertoo puun ja turpeen olevan todellisia pahiksia, jopa pahempia kuin kivihiili tai öljy. Sitten hän esittää toisen kaavion joka perustuu elinkaarilaskentaan ja sähköntuotannon. Nyt puu ja biomassa pärjäävät paremmin. Ne hakkaavat nelinkertaisesti kivihiilen ja tuplasti maakaasun. Ongelmaa tässä miettimisessä on. Puu, meidän ikimuistoinen polttoaineemme tuottaa energiayksikköä kohti 14 % enemmän CO2 -päästöjä kuin kivihiili. Ja vielä enemmän kuin jyrsinturve. Poltettavilla biotuotteilla keskimääräinen luku taitaa olla 20 % alle hiilen. Polttaminen on ongelma. Jo heti alkuun ryhdyn putoamaan kärryiltä ja nyt pitäisi ryhtyä ymmärtämään isoja asioita. 

Myydään hehtaari metsää

Otetaan nyt kuitenkin hehtaari metsä. No jos vaikka leikisti kuviteltaisiin puuta lähtevän hehtaarilta 150 mottia, kohtuullisen hyvää metsää siis. Aukkohakataan metsä, kolmannes menee tukkipuuksi, kolmannes kuitupuuksi ja viimeinen kolmannes hakkeeksi. Ilmaan vapautuu 2/3 puiden sisältämästä hiilestä ja muuttuu hiilidioksidiksi. Hehtaarissa metsää on hiiltä 69 tonnia ja 2/3 osasta siitä syntyy 170 tonnia hiilidioksidia. Päästöhinnalla 50 euroa per CO2-tonni homman päästöarvo olisi € 8500:-. Tuon samaisen puutavaran myyntihinta taitaa olla noin 12000:-. Jos olisi toimiva metsien päästökauppa, metsänomistaja olisi saanut rahaa, hiilidioksidi olisi jäänyt toistaiseksi metsään, metsä olisi jatkanut elämäänsä vielä 40 vuotta, mutta metsäteollisuus olisi jäänyt ilman raaka-ainetta, tukkeja ja sellupuuta. No, ei se näin yksinkertaista ole. Jos keksit ratkaisun kuka maksaa, kenelle maksaa, milloin maksaa ja mistä rahoista, ja jos vielä kerrot kuka sen metsän omistaa, kun päästökaupparahat on saatu, niin olet varsin tervetullut jatkamaan keskustelua ja valistamaan minua.

Bioenergiasta suuret päästöt

Asioihin sisältyy annos mystiikkaa. Yksi niistä on puupolttoaineen päästöttömyys. No, eihän se niin ole. Puun tai sahajauhon tai hakkeen polttamisesta vapautuu ilmakehään puun sisältämä hiili hiilidioksidin muodossa. Hiiltä on puussa 50 % sen painosta ja hiilen paino muuttuessaan hiilidioksidiksi on 3,7 kertainen. Eli jotain kummallista, puun paino lisääntyy 1,8 kertaiseksi sen muuttuessa kaasuksi. Voiko tavallinen insinööri tällaista tajuta. Tonni poltettua puuta tuottaa siis 1,8 tonnia hiilidioksidia. Puun polttoa on haluttu väittää päästöttömäksi sillä perusteella, että ilmaan joutunut kaasu asettuu heti uusiin kasvaviin puihin. Ajatus sinänsä. ”Kun metsäenergian käyttöä lisätään, niin lyhyellä aikavälillä päästöt voivat olla suuremmat kuin kilpailevilla fossiilisilla polttoaineilla kuten kivihiilellä, öljyllä tai maakaasulla ja jos bioenergiaa lisätään nopeasti, niin päästöt ilmakehään kasvavat eikä metsien kasvu riitä poistamaan vastaavaa määrää”, sanoo VTT:n johtavan tutkija Kim Pingoud.

Nyt menee varsinaisesti jalat alta, kun ei ymmärrä edes puuenergian oikeita päästöarvoja. Maailmassa puun poltto on valtava ja pääasiallinen energiankäyttö esimerkiksi Afrikassa ja muualla kehittyvissä maissa. Puun käyttö on myös metsätuhon merkittävä lähde.

Pitkän ajan ruuvipenkki?

Eero Paloheimo esitti muutama vuosi sitten Saharan metsitystä. Minäkin olin mukana laskeskelemassa metsityksen kustannuksia ja hyötyjä. Veli Pohjonen arvioi kastellun metsän kasvua ja me, Kontulan Eeron kanssa laskimme syväkaivojen, aurinkoenergialla toimivien pumppujen, infrastruktuurin, kylien ja kaupunkien kustannuksia. Projektin aikataulu oli 80 vuotta. Vuosikustannukset ja lainojen takaisinmaksut nousevat alun 200 miljardista loppuajan 700 miljardiin vuodessa. Rahat saataisiin takaisin 50 euron päästömaksulla per CO2 tonni. Mieletön 8 miljoonan neliökilometrin metsä haukkaisi neljänneksen maailman ylijäämäpäästöistä.

Niin se on, kaikki vaatii vähintään 80 vuotta, hakkuuaukion muuttuminen metsäksi jälleen, väestönkasvun hillintä, Saharan viherryttäminen. Ainoat, jotka tässä ilmastonmuutoksen torjunnassa toimivat nopeasti ovat yritykset ja tutkimuslaitokset. Silti sijoittavat valittavat projektien puutetta. EU yrittää metsien luokittelusysteemiä, taksonomiaa. Sijoittajat kaipaavat tietoa. Metsänomistajat Suomessa pelästyvät. Viedäänkö meiltä metsät? Tuleeko ruuvipenkki?

Mikä on Suomen ilmastodiili?

Mutta katsotaan vielä Suomea ja mietitään, onko tarvittava raha pieni vai suuri?

Suomi on onnellisessa asemassa päästökeskustelussa. Meillä on metsien luomat hiilinielut, jotka hakkuista huolimatta saalistavat ilman hiilidioksidia lähes 26 miljoonaa tonnia vuodessa. Näin päästöjen saldo putoaa noin 37 milj. CO2 ekv tonniin vuodessa.

Ryhdyinpä hieman tarkastelemaan, onko tuo päästömäärä rahaksi arvioituna eri sektoreilla suuri vai pieni. Jos se on pieni, luulisi korjausliikkeen olevan helppo. Suomen bruttokansantuote on 235 miljardia euroa. Meidän CO2 ekv -päästöjen määrä on 63 milj. tonnia. Siitä kun vähennetään metsien hiilinielu 26 milj. tonnia netoksi jää 37 milj. tonnia. Jos luku kerrotaan 50 eurolla saadaan ”päästökauppa-arvio”. Se näyttäisi olevan 1,9 miljardia eli 1,8 % kansantuotteesta. Jos sitten katsellaan jotain toimintoja erikseen ja aloitetaan vaikkapa asumisesta. Asumisen vuosikustannukset koko maassa ovat noin 30 miljardia ja asumisen päästöt ovat pikalaskelman mukaan 1,8 % asumiskustannuksista. Toinen esimerkki: maatalous ja metsänhoito. Maatalous tuottaa paljon päästöjä suhteessa tuottajien liikevaihtoon. Päästöjen laskennallinen arvo on jopa kolmannes liikevaihdosta. Mutta jos maatalous ja metsänhoito niputetaan, liikevaihdoksi tulee 6 miljardia euroa ja hiilinielut pudottavat nettopäästöt lähes nollaan. Liikenne puolestaan aiheuttaa 18 % maamme kasvihuonepäästöistä. Maantieliikenteen liikevaihto on noin 35 miljardia ja päästöjen laskennallinen vuosiarvo noin 0,5 miljardia eli päästöjen kauppa-arvo on noin 1,4 % liikevaihdosta. 

Tuliko tässä nyt mitään ahaa-elämyksiä? No, ainakin se, että päästökustannukset ovat yksittäistä toimintaa ajatellen hyvinkin kohtuullisia. Ainoa yksittäinen sektori joka todella pamahtaa korkealle on maatalous peltoineen ja niittyineen ja karjoineen. Metsätalous sitten nieluineen kompensoi tilanteen. Liikenne ja asuminen ovat ihmisen jokapäiväistä toimintaa. Näyttäisi siltä että 1,5-2,0 prosentin kustannus, ”ilmastovero”, riittäisi tainnuttamaan kasvihuonekaasujen vaikutuksen. Se on vähän. Onkohan tässäkin laskuvirhe?

Rahaa tarvitaan maailman armeijoiden verran alkuun ja sitten tuplasti

Näissä tunnelmissa jätän tämän globaalin ongelman viisaampien tekijöiden huomaan. Samalla totean ilmaston lämpenemisen torjunnan olevan hidasta sorttia. Tällä hetkellä ei olla vielä lainkaan oikealla polulla. Glasgowin viisaudet olivat kyllä edessäni monimutkaisuutta lisäämässä. Yksi asia tuli kuitenkin aika selväksi. Homman mittakaava. Nyt käydään puolustustaistelua maapallon ilmaston suhteen. Siihen mobilisoitavat voimavarat ovat paljolti yksilöiden toimintaa, mutta rahan täytyy osallistua tähän taisteluun. Rahaa ei tarvita paljon. Sitä ei tarvita nyt alkuun kuin sama määrä jonka maailman armeijat käyttävät vuosittain. Eli 2000 miljardia euroa vuodessa. Rahaa tarvitaan jatkuvasti, mutta se ei pala tyhjän panttina, eikä siitä tule päästöjä. Rahamäärän tulee nousta. Jotkut viisaat ovat arvioineet vuonna 2040 tarvittavan jo 5000 miljardia euroa vuodessa.  Maailman bruttokansantuotteesta ilmastotaistelu vaatii vuosittain 5 %. Tämä ei ole kuin osittain uutta rahaa, se on pääosin vanhan rahan uutta suuntaamista. Se on tuottoisaa rahaa. Meidän Afrikan esimerkkimme mukaan metsitykseen sijoittamalla elää 100 miljoonaa ihmistä. Ja se on vain pieni osa rahasta. Paljon vai vähän? Köyhillä paljon, rikkailla ei mitään.

Hitaat syövät nopeat?

Kirjoitin pari vuotta sitten blogin aiheena ”poliitikot puhuvat ilmastonmuutoksesta ja sähköautoista”, siteerasin siinä Jaan Krossia hänen kirjastaan ”Pietarin tiellä”, WSOY, 1993. Hän kirjoitti: ”Valta pyörittää meitä kaikkia. Ei vain aina niin läpinäkyvällä tavalla. Vallan kohteliaisuus, vallan laillisuudentavoittelu, vallan moraalisuus – kaikkihan se on pelkkää teatteria… Ettekö vielä ole nähnyt sen lävitse? Ei valta halua olla kohtelias, ei laillisuusmielinen, ei moraalinen. Valta haluaa olla vallassa. Ja pysyä vallassa.”

Jaan Kross ei kirjoita meidän ajastamme. Hän kirjoittaa tsaarienaikaisesta hallinnosta 1700-luvun keskivaiheilla. Minua kiinnostaa hallinnon sielu. Onko Krossin kuvaamassa silloisessa hallinnossa jotain samankaltaisuuksia nykyiseen menoon? Jutun lopussa oli kappale nimeltä ”Harakan räpistelevä lento”. Siinä ei kirjoitettu meidän liikenneministerimme räpistelystä vaan isommista asioista.

Berend Falck, kirjan sankari pohtii: ”Mitkä ovat kohtaloita määräävien tapahtumien tuntomerkkejä ja mittapuita? Niitä mittapuita ei ole olemassa inhimillisten oletusten ulkopuolella, ja ne taas arvatenkin perustuvat historian kokemuksiin. Mutta se, mitä me oletamme tapahtumien tulevasta vaikutuksesta, on toisen kokemuksen mukaan väärääkin väärempi, liian usein väärä jotta vastuuntuntoisempi suhtautuminen yleensä saattaisi uskoa mihinkään eteenpäin viittaavaan. Sillä liian usein tapahtumat, joita me niiden sattuessa tuskin huomaamme, osoittautuvat perästä päin läheistemme tai meidän itsemme olemassaolon tienhaaroiksi ja vedenjakajiksi. Mutta tapaukset jotka tuntuvat muuttavan toiseksi, ellei sentään valtakuntien niin ainakin maakuntien ja kaupunkien elämänkulun, eivät muuta tosiasiassa maailmaa sen enempää kuin harakan räpistelevä lento.”

Siinäpä se. Asioitten merkityksen ja tulevan vaikutuksen arviointi tänään on vaikeata. Joku pitää odotuksia, tavoitteita ja keinoja väärääkin väärempinä, joku taas uskoo niihin kuin pukki sarviinsa. Vasta kun nykyisyys on selkämme takana, näemme totuuden. Ja sekään ei välttämättä ole koko totuus.

Edellisessä blogissani käsittelin saksalaisen sosiologin Hartmut Rosan ajatuksia. Yksi niistä jäi pyörimään mielessäni. Hän puhui hitaista ja nopeista sosiaalisen sektorin ilmiöistä, hän sanoi hitaiden ja nopeiden ilmiöiden synkronoinnin tuottavan vaikeuksia. Toisaalta hän sanoi, että nykytilanteessa kaikki on liian hidasta: talous on liian hidas, kulttuuri on liian hidas ja sielukin on liian hidas. Tämä rupesi kiinnostamaan. Mitkä muutoksista ovat tai voivat olla nopeita ja mitkä taas ovat auttamattoman hitaita?  Hän vaatii taloudellista vallankumousta, poliittista reformia ja kulttuurista vallankumousta. Jussi Pallasmaa taas vaatii Pekka Korpisen kanssa käymässään kirjeenvaihdossa entiselle kyseenalaiselle polulle palaamisen sijaan teknillis-taloudellis-kulttuurista strategiaa.

Niin, siis kysymys oli ilmiöiden hitaudesta tai nopeudesta. Enhän minä pysty arvioimaan globaalia strategiaa, enkä edes Suomen strategiaa teknillis-taloudellis-kulttuurisesti. Yritän kuitenkin ymmärtää jotain käytännön asioita, sellaisia joista olen aiemmin blogeja väsätessäni kerännyt tietoja. Mitä niitä nyt olisi muutosilmiöitä: väestönkasvu, elintaso, CO2-päästöt, koulutus, urbanisaatio, liikenne, elinikä, onnellisuus? Olisiko näistä toisiinsa hyvinkin kietoutuvista ”mittareista” luokiteltavissa nopeita ja hitaita ilmiöitä? Ja voisiko tarkemmin arvioida kunkin ilmiön aikaan ja paikkaan liittyviä hitausvoimia?

Joskus tein tällaisen kuvan yhteiskuntasirkuksesta. Sirkuksen varsinaisen koneiston osat ovat bisnes, byrokratia ja politiikka. Bisneksentekijöitä ovat suunnittelijat, tutkijat, rakentajat, rahoittajat ja kiinteistötaitajat, byrokraateissa on inkrementalisteja, modernisteja, strategeita ja säilyttäjiä, politiikassa ovat enemmistö, vähemmistö ja yhden asian uskojat, useat vain odottavat seuraavia vaaleja.   Bisnes kehittää rahantekokonsepteja, mutta myös tuottaa lähes kaiken tarpeellisen, byrokratia yrittää olla nuorekas, seuraa trendejä, eksyy joskus polulta, mutta on ainoa, jonka vastuulle on annettu tulevaisuus, politiikka keskittyy joidenkin johtohahmojen ympärille, muut odottavat seuraavia vaaleja, poliitikot ovat kuitenkin takaamassa kalleimman, eli demokratian. Media ja some muodostavat kansalle ainoan tirkistysreiän, jonka kautta voi tarkastella koneen toimintaa. Se, mikä reiästä näkyy, ei ole totta. Mikään ei ole totta! Tiede ja taide joutuvat pelkän taustakohinan osaan tässä tuntemattoman totuuden etsinnässä.

Olkoon tämä sirkus nyt alkukuvana nopeiden ja hitaiden etsinnässä. Yleisesti väitetään nopeiden syövän hitaat. Mahtaneekohan tuo totuus päteä makroilmiöihin. Nopeat ovat herhiläisinä, moittivat hitaita. Bisnes on nopea, se moittii hidasta byrokratiaa. Politiikka on myös nopea, sen elinaika on vaaleista vaaleihin. Budjetintekijät sanovat, ettei istuntokausi sovi budjetin aikajaksoksi. Meilläkin tehdään nyt 12 vuoden Liikenne 12 -suunnitelmaa. Ministeri Harakka sanoo sen olevan pitkä, mutta myös laaja. Toteaa kuitenkin, ettei maailma ole sittenkään valmis. Uskoo kuitenkin olevansa menossa valoa kohti. Onko kysymyksessä nopea vai hidas prosessi?

Väestönkasvu

Väestönkasvu on perusongelma hitaiden kategoriassa. Väestö kasvaa hitaasti, 1 % vuodessa, mutta sen pysäyttäminen ei onnistu edes 80 vuodessa. YK:n ”medium variant” ennustaa väestön kasvavan 11 miljardiin ihmiseen vuoteen 2100 mennessä. Kasvu on syntyneiden ja kuolleiden erotus. Alueittain mukaan tulee siirtolaisuus. Saharan eteläpuolisessa Afrikassa on nyt 1,1 miljardia asukasta. Heillä syntyy vuosittain 39 miljoonaa lasta ja kuolee 9 miljoonaa ihmistä. Väki lisääntyy joka vuosi 30 miljoonalla uudella afrikkalaisella. Se on kolmannes koko maailman väestönkasvusta. Tutkijat sanovat erityisesti uskonnollisten syiden Afrikassa estävän perhesuunnitteluohjelmien toteuttamista. Suuri perhe on turva vanhemmuuteen. Ongelmat heillä ja meillä ovat vastakkaisia. Heillä on liikaa nuoria, joille ei löydy työtä eikä toimeentuloa. Meillä on taas liikaa vanhuksia joille ei löydy hoitajaa eikä hoidon maksajaa. Heillä ei ole rahaa ja hyvinvointia. Meillä on niitä molempia, mutta jakautuvat epätasaisesti.

Vasen kuva kertoo syntyvyydestä miinus kuolleisuudesta, siis väestön lisäyksestä. Maailma on onnistunut 60 vuodessa pudottamaan kasvun 2 prosentista 1 prosenttiin. EU on tehnyt saman 1 prosentista nollaan. Kiina on pudottanut kasvun 3 %>0,5 %, Intia 2,5 %>1,5 % ja Pohjois-Amerikka 1,4 %>0,4 %. Kaikesta huolimatta tulevaisuus näyttää huonolta. YK:n väestöennuste oikeanpuoleisessa kuvassa kertoo, että vuoteen mennessä 2050 kaikki maanosat kasvavat. Sitten alkaa lievä kutistuminen, paitsi että Saharan eteläpuolinen Afrikka räjäyttää pankin. Pallomme väkiluku nousee vuonna 2100 yli 11 miljardin. On myös High ja Low variantit. Melkoinen haarukka. Väestötiede ei ole mikään tarkkuustiede.

Toinen kuva. Tässä ongelma näkyy selkeämmin. Kasvua on vielä tällä vuosikymmenellä kaikkialla. Kymmenessä vuodessa väkiluku kasvaa yli 800 miljoonalla. Puolet kasvusta tule Saharan eteläpuolelta. Toinen puoli pääosin Intian seutuvilta. Vasta vuoden 2050 jälkeen kasvu muualla laantuu, mutta Afrikka kasvaa lähes 500 miljoonalla asukkaalla kymmenessä vuodessa. Eikä kasvu laannu edes vuosisadan viimeisellä kymmenyksellä. Mitä olet mieltä, onko tämä ratkaistavissa kehitysavulla tai ymmärtävällä keskustelulla? Ei, se ei ratkea muulla, kun Afrikan omilla toimilla. Talouden kasvulla ja koulutuksella. Vain sillä tavalla syntyvyys laantuu.  Vai onko tämä juuri se sama kasvun välttämätön spiraali, joka on johtanut meidät ”kaaokselliseen” nykytilaan? Vai ovatko kansainvaellukset ainoa ratkaisu? Voitasiko sitten meidän työikäisen väestön pulaa korvata sillä, että tuotaisiin työikäistä väkeä Afrikasta? Nyt Afrikassa on työikäisiä 0,63 miljardia henkeä. Vuonna 2100 Afrikassa on YK:n medium variant -ennusteen mukaan 2,7 miljardia työikäistä. Euroopassa taas työikäisten määrä on tällä hetkellä 0,5 miljardia henkeä ja vuonna 2100 heitä olisi 0,35 miljardia. Jos työikäisten osuus haluttaisiin pitää nykytasolla eli 66 % väestöstä lisää mahtuisi vain 60 miljoonaa maahanmuuttajaa Afrikasta. Eurooppa (ml. Venäjän federaatio) ei siis ratkaise Afrikan asiaa. Ratkaisumahdollisuus on marginaalinen. Heidän ratkaisunsa on Afrikassa.

Ehkä tämän synkän jutun joukkoon mahtuu vielä pieni tarina. Edesmennyt suurlähettiläs emeritus ystäväni kertoi ostaneensa paikalliseen suurlähetystöön 200 kordarin paketin ja asetti sen kaikkien vapaaseen käyttöön. Muutaman päivän päästä paketti oli tyhjä ja hän marssi apteekkiin täydennysostoksille. Kun toinenkin paketti oli tyhjä, oli taas mentävä apteekkiin. Silloin apteekkiväki kerääntyi ihailemaan ostajan mahtavaa vitaliteettia.

Toinenkin tarina: minulla oli Libyassa töissä algerialainen yhden lapsen pariskunta. Kysyin heiltä ehkäisystä ja liiallisesta lapsenteosta maassaan. He kertoivat, ettei maaseudulla nainen voi mennä yksin apteekkiin, mies tarvitaan mukaan kontrolloimaan. Mies ei hyväksy ehkäisyä. Niin, mies taitaakin olla ongelman juurisyy. Niin, riittäkö asian ratkaisuun naisten koulutus. Ja saadaanko miehet ymmärtämään? Epäilys herää.

Väestönkasvun muutosmahdollisuus kuuluu sarjaan hitaita prosesseja. Meillä Suomessa hedelmällisyys eli naisten elinaikanaan synnyttämien lasten keskimääräinen lukumäärä oli vuonna 1900 Afrikan nykyisellä tasolla, eli 4,7 syntymää per nainen. Siitä kesti 43 vuotta, kunnes hedelmällissyysluku saavutti sotien aikana vuonna 1943 tason 2,1. Sitten se kyllä ponnahti juuri kriisiaikaan suurten ikäluokkien syntyyn, kun hedelmällisyysluku ponnahti tasolle 3,5. Maailmassa se on nyt 2,4. Voisiko Afrikassa odottaa samaa kehitysvauhtia? Ennusteiden mukaan Saharan eteläpuoleisessa Afrikassa hedelmällisyysluku olisi 2,0 vuonna 2100. Heillä siis kestäisi 80 vuotta sama prosessi, joka meillä kesti runsaat 40 vuotta. Afrikkalaisiako nyt maailman väestökatastrofista syytetään?

Ystäväni Eero Paloheimo sanoo Kiinan yhden lapsen politiikan olleen merkittävin ympäristöteko maailmassa. Nyt pääsen häntä hieman oikaisemaan. Ilo sekin. Maon kulttuurivallankumous alkoi vuonna 1966 ja päättyi vuonna 1976. Yhden lapsen politiikka astui voimaan vuonna 1979. Kiinalaisten hedelmällisyysluku oli suurimmillaan kulttuurivallankumouksen alkaessa. Ja se putosi romahdusmaisesti kulttuurivallankumouksen kestäessä 6,3>3,0. Yhden lapsen politiikka vuoden 1979 jälkeen pudotti hedelmällisyysluvun sitten Suomen tasolle 1,8 tai hieman sen alle vuoteen 1993 mennessä. Se taisikin olla Maon kulttuurivallankumous, joka on maailman suurin ympäristöteko. Vuonna 2021 säädettiin Kiinassa laki, joka sallii kolme lasta.

Hedelmällisyysluku alkaa voimakkaasti nousta maissa, joissa kansantulo on alle 6000 USD per capita. Sellaisissa maissa asuu maailmassa 1,6 miljardia ihmistä. Keskimääräinen hedelmällisyysluku näissä maissa on 4,0. Huippuina ovat Niger, Somalia ja Kongo. 1 miljardi alhaisen tulotason ihmisistä asuu Saharan eteläpuolisessa Afrikassa, puoli miljardia etupäässä Pakistanissa ja Bangladeshissa. Pakistanissa hedelmällisyysluku on korkea 3,5, mutta Bangladeshissa vain 2,0. Kriisimaissa syntyvyys on korkea, esimerkkinä 40 miljoonan asukkaan Afganistan jossa hedelmällisyysluku on 4,3. Bangladeshin parantuneen tilanteen sanotaan johtuneen voimalla toteutetusta laajasta perhesuunnitteluohjelmasta, johon maan hallitus lujasti sitoutui.

Mikä keinoksi väestön liikakasvuun?

Kysymys kuuluu, mikä keinoksi? Afrikan maissa koulutuksella on selvä korrelaatio hedelmällisyyslukuun. Kahden vuoden keskimäärisellä naisten koulutustasolla hedelmällisyysluku on 6 tai yli (esimerkkinä Niger), 10 vuoden koulutustaso johtaa hedelmällisyyslukuun 3,5 (esimerkkinä Etelä-Afrikka). Tutkijat ovat havainneet juuri koulutustason korreloivan parhaiden hedelmällisyyden laskun kanssa. Koulutustason nostaminen on hidas prosessi. Onko nopeampia? Tutkijat kiistelevät YK:n ja muiden organisaatioiden tarjoamista perhesuunnitteluohjelmista. Parhaimmissa tapauksissa laajoilla ohjelmilla, jotka sisälsivät neuvonnan lisäksi ehkäisykeinojen tarjontaa (pillerit, kondomit, ruiskeet, kierukat ja sterilisaatio) saavutettiin parissa vuodessa 1,0-1,5 pudotus hedelmällisyydessä. WHO sanoo ehkäisypalvelujen tarjonnan 700 miljoonalle kehitysmaan naiselle maksavan 6 miljardia euroa vuodessa. Toimintaa tulisi rahoittaa entistä tehokkaammin myös ao. maiden osalta, mutta se edellyttäisi enemmän opetusta, työpaikkojen luomista, tehokkuutta tulojen luomisessa ja verojen keräyksessä, ja kaiken lisäksi verojen korotusta. Syntyykö lisää hitausvoimia. Muuten, jos ongelmasta todella noin vähällä rahalla selvittäisiin, niin olisi pantava lisää rahaa tuuttiin. Hyödyt ovat uskomattomat. Hyötykustannussuhde ylittää muunlaiset investointikohteet. Minä uskon vakaasti afrikkalaisten itse hoitavan ongelmansa. Heilläkin on hyvä laskupää.

Ilmastonmuutoksen torjunta, nopea vai hidas?

Ilmastonmuutos on toinen maailman suuri kriisi väestönkasvun lisäksi. Maat asettavat hiilineutraalisuuden tavoitteita. Joku sanoo puheiden olevan pelkkää blaa blaata. Jotkut uskovat pyöräilyn pelastavan katastrofilta. Jotkut taas sanovat urbanisaation olevan osa ongelman ratkaisua. Jotkut puhuvat metsien istutuksista, jotkut taas sähköautoista. Lihansyönnistä luopumiseen uskotaan suurena hyppäyksenä, vegaanien määrä kasvaa. Voiko kulutusjuhlista luopua? Ja riittäkö se, että luovuttaisiin? Taloja eristetään paksuilla villoilla, toisaalta ilmastointikoneet tekevät kauppansa kautta maailman, riippumatta siitä onko talossa mitään eristyksiä, kunhan saa viileyttä. Tavaraa kuljetetaan, nettikauppa vähentää ostosmatkoja, mutta pakettiautot pyörivät jakelutehtävissä. Tuulimyllyt pyörivät, lämmön ja sähkön varastointia kehitetään, biopolttoaineiden riittävyys herättää kysymyksiä. Vety, sekö ratkaisee? Miten priorisoida? On säästettävä ja tuotettava. On päätettävä ja tutkittava. On käytettävä rahaa ja säästettävä rahaa. Pandemia sekoittaa kuviota. Antaa myös uskallusta uuteen. Velanotto tuntuu rahan panemiselta pankkiin. Velat muuttuvat saataviksi. Onko ihminen enää kuvioissa mukana? Onko tälle olemassa ratkaisukaavaa? Regressioanalyysiä tai sumean logiikan ratkaisua? Auttaisiko tekoäly ja big data? Liian monta tuntematonta?  Vai onko luotettava viisikon tilanneälyyn? Omalta osaltamme? Mutta kuka maailmasta huolehtii? Ennen uskottiin Jumalan huolehtivan, nyt usko on mennyt. Kuka sitten? Sitä ei kukaan tiedä.

Jos nyt tässä blogissa ryhtyisin noita ilmastonmuutoksen nopeita ja hitaita etsimään sivuja tulisi aivan liikaa. Nytkin jo väsähdit tuohon väestönkasvuun. Jatketaan seuraavassa blogissa.

Miljoonien molekyylien yhteinen yksilökaiho

Iki-Kianto kertoi aikanaan Venäjän puolelta Suomen puolelle porolla ajellessaan kuulevansa jotain: ”Se oli miljoonien molekyylien yhteinen yksilökaiho! Se liitää, leijailee ilmassa ikään kuin harmaja havukka, se soittaa kuulumattomia säveleitä ilman kielillä, se kummittelee pimeässä yössä aivan kuin yhteen pisteeseen tuijottava pöllö. Kaikki on hiljaa alhaalla, mutta salaperäinen humina kuuluu – ylhäältäkö? alhaisuuden alapuoleltako? mistä? ei kukaan oikein tiedä, mutta se kuuluu...”

Nyt juuri aivan tällaiselta nykytila kuulostaa: miljoonien molekyylien yhteinen yksilökaiho! Kuuletko mitään?

Muutos ja pysyvyys

Mitä ihmettä? Onko korona ohi? Olin kahdessa yleisötilaisuudessa. Vanhuksen suuri ajanviete on ihmisten näkeminen ja kuuleminen. Ehkä myös kysyminen ja vastaaminen. Nyt tarjoutui kaksi tilaisuutta. Ensimmäinen oli Arkkitehtuurimuseon kirjastossa pidetty kirjaesittely. Toinen oli yliopistolla pidetty Hartmut Rosan luento. Ensimmäisen tilaisuuden suhteen oli paljon ennakko-odotuksia. Se oli Pekka Korpisen ja Juhani Pallasmaan kirjaesittely. Virosta kirjat saapuivat viime tingassa. Esiteltiin kirjaa nimeltä ”muutos ja pysyvyys”. Kirjan kustantaja on ATLASART. Kustantajan esittelytekstin mukaan kirjassa käsitellään arkkitehtuuriperinteen kestävyyttä ja uuden epäilyttävyyttä, tilan näkemistä ja kokemista, valoa, geneettistä perimäämme valintojen ohjauksessa, evoluutiota ja estetiikkaa, kauneuden käsitystä, kokonaisuuksien hallintaa, suuren urbanisaation virheitä ja näköaloja uuteen renessanssiin.

Estradilla oli kaksi ystävääni Jussi Pallasmaa ja Pekka Korpinen. Jussi on ystäväni 60-luvulta. Pekkaan ystävystyin myöhemmin. Siksi tämä nimien järjestys. Nyt puhui ensin Pekka, sitten Jussi. Kumpikin heistä puhui ikään kuin nöyrästi. Ylpeitä miehiä, jotka puhuvat nöyrästi, se tuntui miellyttävältä. En saanut keskustelua nauhoitettua, puhelimesta en ajoissa löytänyt nauhurinappia. Nyt kaikki hienot sanat häipyivät pölynä ilmaan. Olisin halunnut niitä siteerata. Nyt on vain muisteltava. Pekka puhui vanhasta tuomarin ohjeesta: ”Mikä ei johda hyvään, kauniiseen tai kestävään ei voi määräyskään olla.” Hän puhuu myös taloustieteistä suurena mysteerinä. Jussi puhui silmän ominaisuudesta tarkentaa vain 4 % näköalasta. Epätarkkuus ja perifeerisyys liittyvät luovaan ajatteluun. Kaikki on hämyistä, tarkkuus ei ole hyve. Olisi hyvä piirtää hiilellä. Tieto sai myös epävarmuuden viitan. Osansa saavat kultainen leikkaus ja Pythagoras. Onko taide siirtynyt marginaaliin arkkitehtuurikoulutuksessa? Se oli Jussin kysymys. Itse kertoi opettajistaan Sam Vannista ja Unto Pusasta.  Surevat molemmat kirjeiden kirjoittajat yhtä sanaa: ”kaupunkisuunnittelu”, se on kuulemma vaipunut unholaan. Nyt on kaupunkiympäristön toimiala. Asioita ratkotaan konglomeraattien alatasolla. Ohjeetkin lisääntyvät, mutta laatu heikkenee, miksi? Pekka sanoo, että ”aivan liian suuri osa aikamme rakentamisesta on veltosti tilattu ja rutiinilla toteutettu vain määräysten täyttymiseen keskittyen.” Jussi puhuu paljon epävarmuudesta luovuuden lähteenä: ”Luova työ on aina tuntemattoman ja ennen kokemattoman hapuilua, joten se on epävarmuudessa etenevää etsintää.” Pekka uskoo, että koronakriisiin sisältyy mahdollisuus: ”Mahdoton voi olla hetken mahdollista.” Viimeisessä kirjeessään hän kysyy: ”Päättyykö urbanisoitumisen megatrendi?” Vielä hän arvelee kaupunkikylien ja puutarhakaupunkien tekevän uuden tulemisen ja toivoo koronaepidemian pitkän muistijäljen hillitsevän ylikorkeata rakentamista. Jussi kaipaa entiselle kyseenalaiselle polulle palaamisen sijaan teknillis-taloudellis-kulttuurista strategiaa. Merkkiäkään ei ole havaittu. ”Päinvastoin, uuden vuosituhannen alkuahan karakterisoi yhteisten globaalisten organisaatioiden kasvava voimattomuus ja saamattomuus, sekä nationalistisen, itsekeskeisen ja aggressiivisen ajattelun vahvistuminen.” Viimeisessä kirjeessään Jussi käsittelee etäopetuskokemuksiaan. Hän on kokenut ”turhautumista, vieraantumista ja väsymystä”, puuttuu läsnäolon tunne. ”Oleminen yhteisessä paikassa, tilanteessa, mielentilassa ja ajassa avaa tiedostamattomat vuorovaikutuskanavat ja antaa kanssakäymiselle luonnollisen moniulotteisuuden ja vivahteikkuuden.” Inhimillisen läsnäolon tunne. Sitä juuri tunsin, kun läsnä ja paikalla oli vuosien takainen ystäväni, se tuntui voimakkaana. Enemmän kuin sanat.

Enkö maininnut mitään arkkitehtuurista ja sen suhteesta kuvataiteeseen tai musiikkiin? En maininnut, se olisi ylittänyt kykyni, nyt sinun on paras ostaa kirja. (Huomio, tämä ei ollut maksettu mainos).

Kirjeenvaihtokaverukset Pekka ja Jussi esittelyyn keskittymässä. (Kyllähän minä tiedän, että Jussi on oikeasti Juhani, mutta minulle hän on vanhojen aikojen Jussi). Joku kysyy esittelyn jälkeen, miten nuo kaksi kaverusta ovat yhteen osuneet – kuvitteli kiistakumppaneiksi. Pekka muistelee yhteistyötä Jussin kanssa: Kamppi, Kiasma, muitakin pienempiä töitä, kaupunkikulttuuriakatemia ja kokoon kuivunut ”Kaunis Helsinki” -projekti. Kertovat myös yhteisestä harrastuksestaan taiteen keräilijöinä. Harrastusta höystää kummankin omakohtainen taiteilu. Kuvassa Jussi vaikuttaa mietteissään suorastaan platoniselta, vai onko suorasta pythagoraaninen. Tilaisuus ja kirja osoittivat molemmat herrat varsin oppineiksi miehiksi. Se oli tiedossa, mutta herätti jälleen myöhäsyntyistä kateutta.

Minulla on tämä hullutus, lasken sanoja. Nyt lasken nimiä. Kirjassa on paljon nimiä. Henkilöhakemistossa on noin 300 nimeä. Hakuteoksia ei ole luetteloitu. Kirjassa on 136 kuvaa, pääosin valituista taideteoksista. Eniten on lainattu Alvar Aallon mietteitä. Leonardo nousee toiseksi, mutta ”Allu” Blomstedt pääsee kolmanneksi. Ainoa elossa oleva kahdentoista eniten mainitun listalla on vuonna 1947 syntynyt Steven Holl, Kiasman arkkitehti.

Kolme kirjaa

Minulla on nyt luettavana kolme kirjaa, jotka näyttävät jopa liittyvän jotenkin toisiinsa, yhtymäkohtia on. Yksi niistä on tietysti tämä edellä mainittu ”muutos ja pysyvyys”. Pekka siinä kysyy, olemmeko uuden renessanssin ja kultakauden kynnyksellä: ”Jääkö Trumpin ja kumppaneiden taantumus tilapäiseksi poikkeamaksi, kuten Savonarolan hallinto Firenzessä? Vapauden pyörteissä roska nousee pinnalle ja näkyviin, mutta totuuteen pyrkiminen ja tieto voittavat pitkällä tähtäyksellä.”  Näin hyväuskoiselta vaikuttaa ystäväni Pekka.

Tästäpä onkin helppo hypätä Pirkko Saision menestysuutuuteen ”Passio”, Siltala, 2021. Siinä on luku Firenze. Saikki antaa kuvauksen Savonarolasta ja hänen viimeisistä hetkistään hirttolavalla ja polttoroviolla, vaikka: ”Hän oli hylännyt lämpimät, upottavat patjat, lihan viettelykset, menestyksekkään uran ja aseman, ihoa hivelevät vaatteet, hevosvaunut, palatsit, suihkulähteet ja kauniiden naisten hilpeän seuran.”  (Kestävää kehitystä – todella, mutta johti polttoroviolle). En kuitenkaan toivo samaa loppukohtaloa meidän meidät nykytilanteeseen johdattaneille hallintonaisille ja -miehille, poliitikoista puhumattakaan.

Antaapa Saikki vielä hersyvää ”tietoa” varsinaisesta kaupunkirakentajasta, itsestään Potjomkinista ja hänen suurista kaupungeistaan (ehkä kulisseistakin) Dneprin varrella ja Krimin niemimaalla: ”Grigori Aleksandrovitš Potjomkin nyökkäsi tyytyväisenä, katseli hymyillen suoria, leveitä katuja, auringossa kimaltelevia kirkon kupoleita, taivasta raapivia torneja, ensimmäisiä hedelmiään kantavia appelsiinilehtoja, valkoisia taloja, Arsenaalin satoja kanuunoita, sataman fregattia ja kauppalaivoja, jotka keinahtelivat leppeässä tuulessa, narahtelivat, kitisivät, elivät.”

Jussi kirjoittaa Pekalle: ”On todella ajatuksia herättävää, että moderni vuosisatamme on synnyttänyt lukuisia vaikuttavia ja henkeviä rakennuksia, mutta ei montaakaan sykähdyttävää katutilaa tai kaupunkiaukiota.” Potjomkinin kaupunkirakennustaiteen Jussi ja Pekka kirjassaan unohtavat, vaikka hänen rakastettunsa Katariina Suuri oli Suomen ensimmäisen tsaarihallitsijan isoäiti. Kyllähän Helsinkiin sittemmin tehtiin katuja, mm. Sofiankatu, joka nimettiin Aleksanteri I:n äidin Maria Fjodorovan eli Sofia Dorotea Augustan mukaan.

Niin, muistuupa mieleeni yhdessä Pekan kanssa tehty jokiristeily Dneprillä. Silloin pääsimme ihailemaan Potjomkinin alkuun panemia kaupunkeja. Jos haluat hetkeksi Dneprin harhapoluille klikkaa tuohon:  http://penttimurole.blogspot.com/2014/10/dniepr-virta-lapi-ukrainan.html

No, onpa tässä kolmaskin mielenkiintoinen kirja. Noudin juuri sen postista. Se on Ode Soininvaaran 2020-luvun yhteiskuntapolitiikka, Teos, 2021. Luin vasta esipuheen, johdannon ja loppuluvun ”Uusi hyvinvointivaltio”. Hän oli jättänyt kirjastaan pois aiemmin siihen aikomansa osan kaupunkien kehityksestä. Sääli, sehän olisi sopinut tähän kolmen kirjan konglomeraattiin. Seuraava luettava.

Siirrytään seuraavaan aiheeseen. Mutta pannaanpa tähän kuva, jonka John D. Barrow teki asioiden ennustettavuudesta. Tässä blogissa mainitut luennoitsijat puhuivat taloudesta ja sen yhteyksistä taiteeseen, ilmastonmuutokseen ja kaikkeen. Barrow kertoo yhteiskuntatieteiden, taloustieteiden ja rahoituksen olevan laskettavuuden tai vaikkapa ennustettavuuden ulkopuolella. Ilmiöt ovat liian monimutkaisia laskettaviksi. Elävät oliot taitavat olla sotkemassa kuvioita

Hartmut Rosa pystyttää tienviitta, polkua ei löydy

Hesarissa oli 8.11 Pekka Torvisen kirjoitus otsikolla “Ilmastoa ja talouskasvua ei voi yhdistää.” Jutussa kerrottiin saksalaisen sosiologi Hartmut Rosan ajatuksista. Hänen sanottiin nousseen koronakriisin hallitsemattomuuden kuvaajana julkkikseksi. Kiinnostuin. Hän käsittelee finanssimarkkinoita, joita ei kukaan hallitse. Sanoo moderniteetin luomiksi hirviöiden hirviöiksi ilmastonmuutoksen ja elonkirjon tuhon. Hän kirjoittaa ja sanoo: ”Säästämme aikaa kaikessa, olemme nopeita liikkumaan ja viestimään, mutta samaan aikaan aikaa tuntuu olevan vähemmän ja vähemmän. Miten näin voi olla?” Rosa väittää meidän elävän spiraalissa. Joka vuosi täytyy kasvaa, innovoida ja kiihdyttää ja se kaikki tarvitsee enemmän ja enemmän energiaa. Torvisen juttu siteeraa Rosaa mm. seuraavalla toteamuksella: ”Tämä aggressiivinen asenne maailmaan, halu hallita, teki meistä moderneja subjekteja ja niin kaikki instituutiomme toimivat. Asenne on vallitseva myös itseemme. Minun täytyy hallita verenpainettani, laskea kaloreita, ottaa enemmän askelia päivässä ja meditoida illalla. Kaikki on hallintaa.”

Rosa puhuu sosiaalisesta kiihtymisestä (social acceleration). Hän ei kuitenkaan uskoo hidastamiseen (slowness). Hän ei usko ilmastokriisin ratkeavan vihreällä teknologialla tai energiankäytön tehostamisella. Tarvitaan enemmän, sillä meidän tapamme olla olemassa, on väärä!  ”On yksinkertaisesti mahdotonta yhdistää ilmaston pelastaminen yhteiskuntaan, joka tarvitsee ikuista kasvua, innovaatiota ja kiihtymistä vain pitääkseen itsensä tasapainossa.”

Vaikuttaa hyvin pessimistiseltä. Luen nyt toista haastattelua, jonka on tehnyt Anne Guenther tämän vuoden tammikuussa. Siinä sävyt ovat hieman toivorikkaampia. Ensimmäinen kysymys koskee ihmisten läheisyyttä pandemian seurauksena. Rosa sanoo ihmisten tuntevan vaaraa toisen lähestyessä. Erityisesti isoissa kaupungeissa tulee tunne ”jätä minut yksin”. Enää ei syleillä ja kosketella, tätä Rosa pitää hälyttävänä. Sosiaalisen kiihtyvyyden ratkaisu oli toisen kysymyksen aihe.  Rosa ei usko pelkkään hidastukseen. Dynaamiseen tasapainotteluun perustuvaan yhteiskuntaan isketty hidastus saattaa johtaa suuriin taloudellisiin tai sosiaalisiin ongelmiin.

Rosa käyttää käsitettä “resonanssi”. Ihmisten resonanssi meitä ympäröivän maailman kanssa, kontaktit ihmisten, asioiden ja luonnon kanssa. Rosalla on käsitteessä neljä elementtiä: Ensimmäiseksi asiat jotka meitä puhuttelevat tai koskettavat. Toiseksi kykymme vastata kosketukseen ja vastaanottaa vaikutteita, olla elossa. Kolmanneksi kyky muuttua ihmisenä ja erityisesti suhteessamme maailmaan. Neljäntenä on havainto siitä, ettei resonanssia voi pakottaa tai tuottaa. Pandemian aikana menetimme paljon resonanssin kohteita, mutta se antoi myös aikaa uudistumiseen. Tosin monet ihmiset Rosan mukaan havaitsivat, ettei heillä ole aikaa uudistumiseen!

Rosa sanoo meidän tarvitsevan fyysistä läheisyyttä. Vaikka epidemian aikana ihmiset ovat voineet tuottaa läheisyyttä digitaalisen median kautta, se ei kuitenkaan ole samaa, jotain puuttuu.

Haastattelija kysyy koronan takia vähentyneen matkustamisen vaikutuksista, auttaako se hallituksia ja yleisöä toimimaan ilmastonmuutoksen hillitsemisessä? Rosa vastaa, että kriisin jälkeen kansa toivoo paluuta vanhaan normaaliin, mutta toteaa samalla, ettei vanha normaali suinkaan ollut onnellinen, ei psykologisesti, ei poliittisesti eikä ympäristön kannalta. Hän kuitenkin toivoo, että ympäristöongelmien jälleen palattua agendalle, ymmärrämme ja olemme voimaantuneita toimimaan yhdessä ja teemme jotain niin ilmastonmuutoksen kuin sosioekonomisten ongelmienkin eteen. Unohdamme tunteen siitä, ettemme voi tehdä mitään.

Haastattelija kysyi, onko meidän palattava vanhaan taloudelliseen systeemiin, vai onko meillä vaihtoehtoja? Rosa sanoo, että meidän on avattava elämässämme uusi kappale, löydettävä uudet raiteet. Ehkä meidän olisi tehtävä velkojen leikkaus. Velat ovat suurin syy jatkuvan kasvun vaatimukseen. Jotain olisi keksittävä.

Lopuksi Rosa puhuu sosiaalisesta energiasta, haastattelijan kysyttyä hyvän elämän muutoksista koronan jälkeen. Energiaa saadaan vuorovaikutuksesta ja jopa fyysisestä kosketuksesta. Sanoo, ettei sosiaalisen energian käsitteestä yleensä puhuta sosiologiassa. Hän haluaisi ymmärtää asiaa paremmin.

Vaikka Hartmut Rosan ajatukset eivät nyt niin maata mullistavia olleet, tai kyllä vaatimukset ihmisen muutoksen suhteen sellaisia olivatkin, mutta minkäänlaisia lääkkeitä muutoksen toteuttamiseen ei ollut tarjolla. Tai oli yksi: velkojen leikkaus. Mielenkiintoinen kysymys. Olenkin tutuhesan sivuilla seurannut velkakeskustelua. Juuri viimeksi Jouko Kajanoja kirjoitti asiasta. Hän kirjoitti: ”Oma painopisteeni on tulevaisuusinvestointien ja niiden kaikille synnyttämien mahdollisuuksien puolella. Uskon yhteisöllisyyden ja tasa-arvon voimaan. Tarvitaan verotuksen kiristämistä.”

Luento Unioninkadulla – tupa täynnä

Nyt kuitenkin luettuani Hartmut Rosan juttuja netistä, ja kun havaitsin hänen pitävän yleisöluennon Helsingin yliopistolla, päätin juhlistaa tätä koronasta vapautumisen aikaa ja mennä paikalle kuuntelemaan luentoa. Moni muukin oli ajatellut samalla tavoin, sillä Unioninkatu 35, luentosali 116 edessä oli ulos pihalle ulottuva jono. Tunkeuduin keppini kanssa ovesta aulaan ja luentosalin oven pieleen ja jäin siinä lehmänkatseella odottamaan armoa. Vihdoin invalidivanhukselle löytyi istumapaikka miltei eturivissä. Luulin kasvomaskeista jo vapaudutun, mutta ei, nuori opiskelijayleisö istui kuuliaisesti maskit kasvoillaan – minä melkein häpesin turpa paljaana.

Kuvasta päätelleen Martmut Rosalla oli saarnamiehen otteet. No, ei nyt aivan kuvan veroiset, karisma ei aivan riittänyt, mutta mielenkiintoinen luento kumminkin.

Rosan luento oli minulle tuttu. Olin sen netistä katsonut. Eräitä uusia lauseita tai täydentäviä käsitteitä tuli kuitenkin esiin. Hän puhui kasvunjälkeisistä yhteiskunnista. Niissä pitäisi tehdä taloudellinen vallankumous, poliittinen reformi ja kulttuurinen vallankumous. Hän puhui myös hitaista ja nopeista sosiaalisen sektorin ilmiöistä, synkronointi on vaikeata. Toisaalta hän sanoi, että nykytilanteessa kaikki on liian hidasta: talous on liian hidas, kulttuuri on liian hidas ja sielukin on liian hidas. Kolmen A:n konsepti on hänen teoriaansa. Ihmisillä on jatkuva halu laajentaa horisonttiaan sellaista kohti, joka on tarjolla, saavutettavissa tai lähestyttävissä. (Available, Attainable and Accessible). Ihminen pelkää putoavansa kilpailussa. Yksi käsite, joka kuuluu hänen teoriaansa, on syrjäytyminen. Luennolla hän määritteli käsitteen näin: ”Syrjäytyminen (alienation) määrittelee kuulumisen maailmaan jossa ei ole mitään sisäistä, sykkivää suhdetta. Maailma on ulottuvilla, mutta mykkä, kuollut, hiljainen, ei vastaa, harmaa, vihamielinen ja välinpitämätön. Rosa puhuu toistamiseen modernismista. Yhteiskunta on moderni silloin kun sen koneisto toimii dynaamisesti, kun se systemaattisesti vaatii materiaalista kasvua, teknologista kiihdytystä ja kulttuurista innovaatiota, jäljentää rakenteitaan ja ylläpitää institutionaalista status quota. Miten luodaan mukautuva stabilisaatio (Adaptive Stalilization) – se jää ilmaan. Toista tuntia kului kuunnellessa, mutta toivottua varsinaista ratkaisua, uutta kappaletta, polkua tai raidetta ei löytynyt.

Tienviitta oli, mutta polku puuttui. Ajattelin sen polun kulkua teille kertoa blogini lopuksi. Tällä kertaa jäi kertomatta. Mutta kiitos Martmut Rosa, luento oli hyvää ”back to normal” -elämää. Elämässämme ei vain tulisi sinne palata, niin hän sanoo. Ja siitä puhuivat ja kirjoittivat myös Jussi ja Pekka.

Töölönlahti, kohtauspaikka?

Ryhdyin tuon Elielinaukion innoittamana ihmettelemään aluetta laajemmin. Pysähdyin Oodin eteen ja mietiskelin kansalaistoria. Itseasiassa halusin löytää sen torin. Tiesin sen olevan jossain Sanomatalon, Oodin ja Musiikkitalon kulminaatiopisteessä, mutta en osannut hahmottaa sen paikkaa. Tori on yleensä rajattu tila ja sen voi paikallistaa, aluksi tuotti vaikeuksia, nyt hahmottui. Olin juuri kuullut miten paikka on erityisesti nuorten käytössä. Joskus ihmettelemäni kalteva ruohikkoaukio, joka laskeutuu Musiikkitalolta alas torille, sekin on valtavan suosittu paikka, täynnä väkeä. Mainio juttu, torit ja aukiot ovat juuri tehty ihmisten kohtaamista varten. Usein myös kaupantekoa varten, mutta sellaistahan ei esiinny kansalaistorillamme. Kaksi asiaa kiinnitti huomiotani. Toinen niistä täysin näkymätön – illuusio vain, toinen varsin silmiinpistävä, suorastaan häikäisevä. Ensimmäinen asia on jo unohdukseen siirtyneet makasiinit ja toinen tämä silmiinpistävä.

Mitkä makasiinit ja mikä rata?

Koko makasiineihin liittyvä historia on runsaan sadan vuoden mittainen. Makasiinit rakennettiin vuonna 1899 palvelemaan vuonna 1862 valmistuneen rautatien ja erityisesti vuonna 1870 valmistuneen Pietarin radan tarpeita. Satamarata kääntyi makasiinien päätyjä hipoen nykyiselle Baanan pyörätielle Rautatiekatujen leikkauksessa. Makasiinien käyttö loppui 80-luvulla rautateiden kappaletavaraliikenteen hiipuessa ja lopulta siirryttyä Pasilan suureen terminaalirakennukseen. Mekin pääsimme mukaan suunnittelemaan vihivaunuratoja automaattisen kuljetuksen hoitamiseksi.  Sekin terminaali on nyt muuttunut rautakaupaksi. Kaupunki elää nopeaa muutosta.

Kuvassa näkyy valkoisin viivoin vanhat makasiinit ja punaisella aikanaan suojeltu makasiinin pätkä. Kansalaistori on neliönmuotoinen harmaa alue Oodin edessä. Vuonna 2015, ennen kirjastokilpailua kaupunkisuunnitteluviraston keskustaprojektin hankeohjelmassa kirjoitettiin makasiinirakennusten suojelumääräyksestä ja uusista paviljonkimaisista makasiinirakennuksista. Niiden määräksi arvioitiin 1500 m2. Niitä oli myös piirretty kaupunkirakennekuvaan. Näin kirjoitettiin: ”--palaneen makasiinin tila selvitetään jatkossa, eli säilyykö se fragmenttina puistossa vai voidaanko se purkaa.”

Makasiinien ja niiden jäänteidenkin häviämiseen sisältyy kansalaisaktivismin ja jopa ilkivallan vaiheet, kunnes kohde kaupunginvaltuuston juhlavalla päätöksellä vuonna 2018 päätettiin lopullisesti purkaa. Makasiinin pään kapea tiilirakennus oli sinnitellyt isojen makasiinien purkamisen jälkeen odotellen muistojen tehtävää aivan parinkymmenen metrin päässä Oodin seinästä. Se oli ansiokkaasti mukana vielä Oodin kilpailun aikaan. Miksi muuten kaupallisuutta vastustava nuorisoryhmä halusi polttaa tuon makasiinin pätkän? Ei siinä ainakaan kauppaa käyty. Pressujen alla nökötti. No, sehän oli tuo pieni asemakaavalla suojeltu jäänne yhden rautatiemakasiinin päästä, ja lopuksi vain pieni jäljelle jäänyt muistoseinä, joka sekin päätettiin purkaa.

Mitä itse radalle tapahtui? Vielä Kamppi-Töölönlahti osayleiskaavassa 1991 rata oli säilytetty. Osayleiskaavaa väännettiin Erkki Tuomiojan johdolla ja meikäläinenkin pääsi siihen vetämään pukinsorkkiaan.  Juuri eläkkeelle siirtynyt pitkäaikainen Helsingin kaupunkisuunnittelun maestro Lars Hedman halusi Hesarin mukaan vetää yli osayleiskaavasta Tuomiojan ja Muroleen "pukinsorkat" ja toivoi Helsingin kaupunginhallituksen palaavan kaupunkisuunnittelijoiden osoittamaan lähtöruutuun.  Kampin laakso ja puistot merkitään puistoalueiksi ja linja-autoasema siirretään rautatieaseman viereen, Asema-aukion pohjoispuolelle, jonne se luontevasti sopii. Osayleiskaava sitten hyväksyttiin Pekka Korpisen allekirjoituksin. Kukaan arkkitehti ei siihen halunnut nimeään panna.

Vuoden 1992 yleiskaava ja Vuosaaren satamapäätös sitten laukaisivat Helsingin ranta-alueiden uuden tulevaisuuden ja satamaradan kohtalon. Päätös Vuosaaren satamasta syntyi Helsingin valtuustossa pitkien kiistojen jälkeen, 253 selvitysraportin ja 11500 raporttisivun höystämänä. Se tapahtui vuonna 2002 äänestystuloksella 58-27. Kaikki oli alkanut kaupunginvaltuuston satamapäätöksellä vuonna 1996 tai oikeastaan yleiskaavasta vuonna 1992. Siinä esitettiin Vuosaaren satamaa sekä Jätkäsaarta ja Sörnäistenrantaa/Kalasatamaa selvitysalueiksi, jos satamatoiminnot niiltä poistuvat.  Se oli Pekka Korpisen suuri voitto.

Eihän tämä syy/seuraussuhde nyt aivan näin suoraviivainen ollut, että ranta-alueiden, Jätkäsaaren ja Kalasataman rakentaminen olisi mahdolliseksi havaittu vasta Vuosaaren satamapäätöksen kautta, sillä jo Ilaskiven selvitysmiesraportissa pääkaupunkiseudun rakentamismahdollisuuksista vuonna 1989 näitä alueita esitettiin asuntorakentamiseen. Silloin vain Helsingin suursatama ajateltiin siirrettäväksi Kirkkonummelle.

Mutta, tyhjäksi jääneet makasiinit, mitä niissä tapahtui? Ne tulivat täyteen muuta toimintaa. Se oli tietynlaista alakulttuuria, underground oli päivän sana. Kaupungin keskustaan syntyi ”kirjava talo”, mahtava sellainen. Oli kauppaa, oli konserttisalia, oli työpajaa, varsinaista garage-kulttuuria – oli tietysti pultsareitakin. Pekka Korpinenkin sanoi innostuneensa Muu ry:n toiminnasta ja harkinneena laajempaa makasiinien säilyttämistä. Ajatteli että vanhan ja uuden viritys olisi mahdollinen. Mietiskeli myös Renzo Pianon erästä projektia, jossa vanha rakennus oli jätetty uuden lasirakennuksen sisään. Pekka Niska tanssin harrastajana oli suunnittelemassa tanssintaloa ja havaitsi makasiinin rekonstruoinnin hyväksi ideaksi. Olisi ollut valmis tiili tiililtä homman hoitamaan. Ideat kuolivat ja makasiinit kuolivat. Ei jäänyt edes sitä muistoseinää.

Tässähän sitä nyt on kaupunkiarkeologiaa. Päällekkäin näkyvät makasiinit ja nykytilanne. Valkoisella viivalla on satamarata, joka vielä vuoden 1991 osayleiskaavassa oli paikallaan, lähinnä Hietalahden telakkaa varten. Rata purettiin vuonna 2009 ja sen paikalle rakennettu Baana valmistui vuonna 2012. Junia satamaradalla kulki kaksi junaa päivässä, nyt siinä kulkee yli miljoona pyöräilijää vuodessa.

Varsinainen rataleikkauksen käyttötarkoitus on vuosikymmeniä ollut nelikaistainen moottoriväylä, keskustan kehätie. Sellainen suunnitelma oli voimassa vuodesta 1959 vuoteen 2020. Muita käyttötarkoituksia oli mm. raitiotielinja Jätkäsaareen sekä vuonna 2017 esitetty urBaana. Minun salainen ajatukseni on, että jonain päivänä rataleikkauksessa on mahtava galleria liiketiloineen, siellä kulkisi myös rakastettu pyöräbaana.

Rataleikkauksen historiaa

Rataleikkaukseen tehtiin rata vuonna 1891. Se toimi ratana 1950-luvun lopulle saakka, kunnes valtaajat astuivat kehiin.  Rataleikkaukseen asettuvaa liikenneväylää ei vielä ollut vuoden 1954 Lindgren-Kråkström -keskustasuunnitelmassa. Siinä oli nimenomaan säilytetty satamarata. Rataleikkauksen suuri liikenneväylä esiintyi virallisesti ensimmäistä kertaa Alvar Aallon luonnoksissa vuonna 1959. Se ylitti ratapihan Liisankadun ympyrästä terassitoreille ja painui sitten alas rataleikkaukseen. Myös Aalto oli tässä vaiheessa jättänyt satamaradan ratkaisematta. Vuoden 1960 yleiskaavassa Pasilasta tuleva pääväylä jatkui Rautatiekatujen alla tunnelissa Länsisatamaan ja viaduktina läntiselle kaaritielle. Minä taas piirtelin 50-luvun lopulla Rautatiekatujen länsipäätä, sieltä rataleikkauksen väylä syöksähti kadunalaisessa tunnelissa hautausmaiden välistä tulevalle Länsiväylälle. Purkivat sitten minun väyläni eli Leppäsuonkadun kauniine kaarineen kaksikymmentä vuotta sitten. Yleiskaavan itäinen haarautuma lähti Linnunlaulusta, josta jatkettiin itäiselle kaaritielle Pohjoisrantaan.

Vaikuttaa sekavalta. Tuo minun selostukseni. Liisa sanoo, ettei hahmotu. Selvittäisivätkö nämä kuvat jotain?

Vuoden 1972 Aallon jälkisammutussuunnitelmassa rata oli selkeästi merkitty. Se kulki liikenneväylän kanssa rinnakkain.  Keskustan kehäväylä olikin voimissaan vielä vuonna 2017 urBaanaa suunniteltaessa. Silloin ehdotettiin varsinainen kehäväylä painettavaksi syvätunneliin. Eipä se enää pinnassa voi mennäkään: kukapa nyt Baanasta luopuisi. Nyt Vapaavuoren ajaman keskustan tunnelikokoojakadun myötä vanha linjaus Ratakatujen alla on hylätty ja koko väyläkin vaikuttaa ainakin toistaiseksi hylätyltä. Rataleikkauksen moottorikehäväyläsuunnitelma eli siis elämäänsä vuosina 1959-2020 ja satamarata taas todellista elämäänsä vuosina 1891-2009.

Ehkä on vielä hyvä muistin virkistämiseksi katsoa mitä maailmanmaestrot suunnittelivat Helsingin pään menoksi 60-luvun alussa. Turkoosilla en esitetty Aallon alkuperäisen suunnitelman mukaisia terassin reunoja sekä liikenneväyliä. Keltaisella vilahtelee Smith-Polvisen liikennehässäkkä.

Olisiko jotain tehtävissä?

Lopuksi kysyn itseltäni olisiko jotain tehtävissä, mikä on jäänyt tekemättä? Jäikö siis jotain tekemättä? Minua ajatteluttavat nuo paviljongit ja makasiinin muistopätkät. Olisiko niistä jotain villoja toteutettavaksi – nyt hännästä jälkeen päin? Kansalaistori ja Makasiinipuisto vaikuttavat hyvin autioilta. Aiemmin listoilla olleet paviljongit tuntuisivat kivalta ajatukselta. Voisihan sinne tehdä esimerkiksi mahtavan kasvihuoneen lakkautetun Viikin Gardenian uudelleensyntymisenä. Keskeinen paikka takaisi kannattavuuden. Keskustelin tästä ystäväni Pekka Salmisen kanssa. Yhdessä fabuloimme.

Töölönlahden 7 hehtaarin autio puisto on herättänyt keskustelua. Vuoden 1997 puistokilpailun voittajaehdotuksessa (Hannu Tikka ja Kimmo Lintula) oli kanavia ja metsäpuisto. Keskuspuiston metsä tuotiin suoraa Helsingin sydämeen. Nyt tilalla on laaja nurmikko outoine kaariteineen. Puita ja pensaita on siellä täällä. (Näkymä Oy). Raha ei kuulemma riittänyt. Kilpailun voittajapuisto olisi maksanut lähes 70 miljoonaan euroa, nykyiseen päästiin kymmenesosalla. Taisi säästö tulla väärään paikkaan: ”Finlandia-aukiolle”. Hyvä ettei tätä suunniteltua nimeä kuitenkaan otettu käyttöön säästösuunnitelman toteuduttua. Jossain sanotaan puiston olevan väliaikainen! No jos näin on, saattaisi olla aihetta tehdä jotain. Pekka Korpinen aikanaan ehdotti ”Korpisen nurmikkoa”. Nyt se toteutui. Korpisen nurmikko oli aikoinaan vastaveto kaupunkisuunnitteluviraston hyvänä pitämille kansirakenteille Kiasman ja Sanomatalon pohjoispuolella. Ehkä olisi pitänyt sanoa ”Korpisen metsä”, olisi saatu metsä.

On vielä yksi juttu. Mainitsin edellisessä blogissani Rautatiekatujen gallerian.  Martti Aihan ja SRV:n kehitelmä, nimeltään urBaana, jossa minäkin sain olla alkuvaiheessa mukana, se sortui. Ei ollut kehiteltävissä riittävästi volyymia. Nyt olisi jatkettava ajattelua. Toisenlaisella konseptilla. Jos ei mitään ajatella, jos idea tai projekti ei ole agendalla, ei mitään synny. On jatkuvasti synnytettävä - siinä se.

 Silmiinpistävä

Lopuksi se varsinainen toinen juttu, se silmiinpistävä. Onkohan se iso juttu, vaikka se minua rassaa? Se on juttu valomainoksista ja big skriineistä. Mainonta, onko se paha asia? Ei tietenkään, mutta joskus sen liiallisuus ärsyttää. Liisan tavanomainen valitus aamulehteä lukiessa on mainonnan määrä: ”Eikö tätä lehteä saisi ilman mainoksia maksamalla lisää?” Mainoksista luopumisesta oltaisiin siis valmiita maksamaan! Pahin niistä on minulle silmää iskevä Musiikkitalon mainostaulu. Sitä mainostetaan Pohjoismaiden suurimpana. Kokoa mediaseinällä on 172 m2 ja ulkomitat ovat 13,5 m x 12,8 m. Kuvassa mainoskuva on kylläkin vuosien takaa. Vieläkö muistat vauhtikumin?

Joku ulkomainonnan tekijöistä kertoo markkinoijien arvostavan ulkomainonnan voimaa laajan peiton ja korkean toiston viestintäkanavana. Sen sanotaan myös tuovan ihmisille turvallisuuden ja jatkuvuuden tunnetta. Erityisesti tällaista sanotaan tapahtuvan koronakriisin aikana. Mainostajan tekstin mukaan ulkomainonta tavoittaa heterogeenisen yleisön: naiset, miehet, nuoret, keski-ikäiset ja vieläpä seniorit. Erityisesti liikkuvat ja aktiiviset ovat potentiaalisen ostopäätöksen tekijöitä. Heidät ulkomainonta sytyttää. Digitaalisen ulkomainonnan sanotaan olevan ympäristöystävällistä. Siihen ei liity lainkaan paperia.

Ei tämä ulkomainonnasta valittaminen ole ensimmäinen kerta. Olen erityisesti itkenyt ratikoiden mainosvaunuista. Haluaisin itkeä vielä tienvarsimainonnasta, joka on tehty ilmoituspohjaiseksi, mutta toisella kertaa. Jos haluat kuulla vanhaa itkua lue: https://penttimurole.blogspot.com/2016/04/digiaika-mutta-paperimainoksia-ja.html?m=0

Kaupunki yrittää ohjeistaa ja hyvin yrittääkin. Helsingin kaupungilla on kolmisivuinen ohje sähköisten vaihtuvanäyttöisten mainoslaitteiden sijoittamisesta rakennusten julkisivuun tai tonteilla. https://www.hel.fi/static/rakvv/ohjeet/Sahkoiset_vaihtuvanayttoiset_mainoslaitteet.pdf

Kiellettyjä alueita ovat mm. Senaatintori ympäristöineen, Esplanadin puisto, Vanha kirkkopuisto, Kaivopuisto, Hietalahden tori, Kauppatori ja Kasarmitori. Myös arvokkaat ympäristökokonaisuudet kuten Olympiakylä, PuuKäpylä, Puu-Vallila, Torkkelinmäki ja Suomenlinna ovat kieltoalueita. Mainitaan myös rakennuksia joiden edustalle näyttötauluja ei saa sijoittaa: Ateneum, Säätytalo, Vanha Ylioppilastalo, Työväenopisto, Päärautatieasema, Eduskuntatalo, Finlandiatalo ja Kansallismuseo. Vielä mainitaan puistot, ranta-alueet, avoimet maisematilat, Viikin pellot, kirkkojen ja hautausmaiden ympäristöt sekä taideteosten ympäristöt. Siltasuunnittelija ei myöskään pääse rahoittamaan sillan ylläpitoa mainostauluilla, sillä sillat ovat kielletty alue mainosnäyttöjen suhteen.

Aika hyvä lista. Sehän nyt tässä kuitenkin jää ihmetyttämään, miten Musiikkitalon mainostaulu on mahdollinen, sehän selvästi sijaitsee Eduskuntatalon edustalla, sen toisella puolella on puistoaluetta ja sen pääjulkisivun edustalla on kulttuuritoimintojen aluetta. No jos tarkkoja ollaan, niin toinen todella ärsyttävä valotaulu on Kampin ostarin seinässä. Kun istuu vastapäisen entisen linja-autoaseman aurinkoisella terassilla, niin tuo inhottava taulu iskee valosäteitään aukiotilasta ja nestemäisistä juomista nauttivan kansalaisen (minä) silmäkulmaan. Todella paha. Ja täysin määräysten vastaisesti, sillä Narinkkatorin kulmassa on kirkollinen rakennus eli Kampin kappeli. Mikko Summasen ja kumppaneiden mestarityö.

Että menikö tämä blogi tällaiseksi turhan valittamiseksi? Eikö parempaa tekemistä olisi? Se on niin, että usein asioita lähestytään negaatioiden kautta. Valittaminen on helppoa, mutta oikean ratkaisun esittäminen on vaikeata. Tai onko tässä siitä kysymys, että:

 Aikuiset eivät koskaan ymmärrä mitään, eivätkä lapset jatkuvasti jaksa selittää heille asioita.

— Antoine de Saint-Exupéry