Muutos ja pysyvyys

Mitä ihmettä? Onko korona ohi? Olin kahdessa yleisötilaisuudessa. Vanhuksen suuri ajanviete on ihmisten näkeminen ja kuuleminen. Ehkä myös kysyminen ja vastaaminen. Nyt tarjoutui kaksi tilaisuutta. Ensimmäinen oli Arkkitehtuurimuseon kirjastossa pidetty kirjaesittely. Toinen oli yliopistolla pidetty Hartmut Rosan luento. Ensimmäisen tilaisuuden suhteen oli paljon ennakko-odotuksia. Se oli Pekka Korpisen ja Juhani Pallasmaan kirjaesittely. Virosta kirjat saapuivat viime tingassa. Esiteltiin kirjaa nimeltä ”muutos ja pysyvyys”. Kirjan kustantaja on ATLASART. Kustantajan esittelytekstin mukaan kirjassa käsitellään arkkitehtuuriperinteen kestävyyttä ja uuden epäilyttävyyttä, tilan näkemistä ja kokemista, valoa, geneettistä perimäämme valintojen ohjauksessa, evoluutiota ja estetiikkaa, kauneuden käsitystä, kokonaisuuksien hallintaa, suuren urbanisaation virheitä ja näköaloja uuteen renessanssiin.

Estradilla oli kaksi ystävääni Jussi Pallasmaa ja Pekka Korpinen. Jussi on ystäväni 60-luvulta. Pekkaan ystävystyin myöhemmin. Siksi tämä nimien järjestys. Nyt puhui ensin Pekka, sitten Jussi. Kumpikin heistä puhui ikään kuin nöyrästi. Ylpeitä miehiä, jotka puhuvat nöyrästi, se tuntui miellyttävältä. En saanut keskustelua nauhoitettua, puhelimesta en ajoissa löytänyt nauhurinappia. Nyt kaikki hienot sanat häipyivät pölynä ilmaan. Olisin halunnut niitä siteerata. Nyt on vain muisteltava. Pekka puhui vanhasta tuomarin ohjeesta: ”Mikä ei johda hyvään, kauniiseen tai kestävään ei voi määräyskään olla.” Hän puhuu myös taloustieteistä suurena mysteerinä. Jussi puhui silmän ominaisuudesta tarkentaa vain 4 % näköalasta. Epätarkkuus ja perifeerisyys liittyvät luovaan ajatteluun. Kaikki on hämyistä, tarkkuus ei ole hyve. Olisi hyvä piirtää hiilellä. Tieto sai myös epävarmuuden viitan. Osansa saavat kultainen leikkaus ja Pythagoras. Onko taide siirtynyt marginaaliin arkkitehtuurikoulutuksessa? Se oli Jussin kysymys. Itse kertoi opettajistaan Sam Vannista ja Unto Pusasta.  Surevat molemmat kirjeiden kirjoittajat yhtä sanaa: ”kaupunkisuunnittelu”, se on kuulemma vaipunut unholaan. Nyt on kaupunkiympäristön toimiala. Asioita ratkotaan konglomeraattien alatasolla. Ohjeetkin lisääntyvät, mutta laatu heikkenee, miksi? Pekka sanoo, että ”aivan liian suuri osa aikamme rakentamisesta on veltosti tilattu ja rutiinilla toteutettu vain määräysten täyttymiseen keskittyen.” Jussi puhuu paljon epävarmuudesta luovuuden lähteenä: ”Luova työ on aina tuntemattoman ja ennen kokemattoman hapuilua, joten se on epävarmuudessa etenevää etsintää.” Pekka uskoo, että koronakriisiin sisältyy mahdollisuus: ”Mahdoton voi olla hetken mahdollista.” Viimeisessä kirjeessään hän kysyy: ”Päättyykö urbanisoitumisen megatrendi?” Vielä hän arvelee kaupunkikylien ja puutarhakaupunkien tekevän uuden tulemisen ja toivoo koronaepidemian pitkän muistijäljen hillitsevän ylikorkeata rakentamista. Jussi kaipaa entiselle kyseenalaiselle polulle palaamisen sijaan teknillis-taloudellis-kulttuurista strategiaa. Merkkiäkään ei ole havaittu. ”Päinvastoin, uuden vuosituhannen alkuahan karakterisoi yhteisten globaalisten organisaatioiden kasvava voimattomuus ja saamattomuus, sekä nationalistisen, itsekeskeisen ja aggressiivisen ajattelun vahvistuminen.” Viimeisessä kirjeessään Jussi käsittelee etäopetuskokemuksiaan. Hän on kokenut ”turhautumista, vieraantumista ja väsymystä”, puuttuu läsnäolon tunne. ”Oleminen yhteisessä paikassa, tilanteessa, mielentilassa ja ajassa avaa tiedostamattomat vuorovaikutuskanavat ja antaa kanssakäymiselle luonnollisen moniulotteisuuden ja vivahteikkuuden.” Inhimillisen läsnäolon tunne. Sitä juuri tunsin, kun läsnä ja paikalla oli vuosien takainen ystäväni, se tuntui voimakkaana. Enemmän kuin sanat.

Enkö maininnut mitään arkkitehtuurista ja sen suhteesta kuvataiteeseen tai musiikkiin? En maininnut, se olisi ylittänyt kykyni, nyt sinun on paras ostaa kirja. (Huomio, tämä ei ollut maksettu mainos).

Kirjeenvaihtokaverukset Pekka ja Jussi esittelyyn keskittymässä. (Kyllähän minä tiedän, että Jussi on oikeasti Juhani, mutta minulle hän on vanhojen aikojen Jussi). Joku kysyy esittelyn jälkeen, miten nuo kaksi kaverusta ovat yhteen osuneet – kuvitteli kiistakumppaneiksi. Pekka muistelee yhteistyötä Jussin kanssa: Kamppi, Kiasma, muitakin pienempiä töitä, kaupunkikulttuuriakatemia ja kokoon kuivunut ”Kaunis Helsinki” -projekti. Kertovat myös yhteisestä harrastuksestaan taiteen keräilijöinä. Harrastusta höystää kummankin omakohtainen taiteilu. Kuvassa Jussi vaikuttaa mietteissään suorastaan platoniselta, vai onko suorasta pythagoraaninen. Tilaisuus ja kirja osoittivat molemmat herrat varsin oppineiksi miehiksi. Se oli tiedossa, mutta herätti jälleen myöhäsyntyistä kateutta.

Minulla on tämä hullutus, lasken sanoja. Nyt lasken nimiä. Kirjassa on paljon nimiä. Henkilöhakemistossa on noin 300 nimeä. Hakuteoksia ei ole luetteloitu. Kirjassa on 136 kuvaa, pääosin valituista taideteoksista. Eniten on lainattu Alvar Aallon mietteitä. Leonardo nousee toiseksi, mutta ”Allu” Blomstedt pääsee kolmanneksi. Ainoa elossa oleva kahdentoista eniten mainitun listalla on vuonna 1947 syntynyt Steven Holl, Kiasman arkkitehti.

Kolme kirjaa

Minulla on nyt luettavana kolme kirjaa, jotka näyttävät jopa liittyvän jotenkin toisiinsa, yhtymäkohtia on. Yksi niistä on tietysti tämä edellä mainittu ”muutos ja pysyvyys”. Pekka siinä kysyy, olemmeko uuden renessanssin ja kultakauden kynnyksellä: ”Jääkö Trumpin ja kumppaneiden taantumus tilapäiseksi poikkeamaksi, kuten Savonarolan hallinto Firenzessä? Vapauden pyörteissä roska nousee pinnalle ja näkyviin, mutta totuuteen pyrkiminen ja tieto voittavat pitkällä tähtäyksellä.”  Näin hyväuskoiselta vaikuttaa ystäväni Pekka.

Tästäpä onkin helppo hypätä Pirkko Saision menestysuutuuteen ”Passio”, Siltala, 2021. Siinä on luku Firenze. Saikki antaa kuvauksen Savonarolasta ja hänen viimeisistä hetkistään hirttolavalla ja polttoroviolla, vaikka: ”Hän oli hylännyt lämpimät, upottavat patjat, lihan viettelykset, menestyksekkään uran ja aseman, ihoa hivelevät vaatteet, hevosvaunut, palatsit, suihkulähteet ja kauniiden naisten hilpeän seuran.”  (Kestävää kehitystä – todella, mutta johti polttoroviolle). En kuitenkaan toivo samaa loppukohtaloa meidän meidät nykytilanteeseen johdattaneille hallintonaisille ja -miehille, poliitikoista puhumattakaan.

Antaapa Saikki vielä hersyvää ”tietoa” varsinaisesta kaupunkirakentajasta, itsestään Potjomkinista ja hänen suurista kaupungeistaan (ehkä kulisseistakin) Dneprin varrella ja Krimin niemimaalla: ”Grigori Aleksandrovitš Potjomkin nyökkäsi tyytyväisenä, katseli hymyillen suoria, leveitä katuja, auringossa kimaltelevia kirkon kupoleita, taivasta raapivia torneja, ensimmäisiä hedelmiään kantavia appelsiinilehtoja, valkoisia taloja, Arsenaalin satoja kanuunoita, sataman fregattia ja kauppalaivoja, jotka keinahtelivat leppeässä tuulessa, narahtelivat, kitisivät, elivät.”

Jussi kirjoittaa Pekalle: ”On todella ajatuksia herättävää, että moderni vuosisatamme on synnyttänyt lukuisia vaikuttavia ja henkeviä rakennuksia, mutta ei montaakaan sykähdyttävää katutilaa tai kaupunkiaukiota.” Potjomkinin kaupunkirakennustaiteen Jussi ja Pekka kirjassaan unohtavat, vaikka hänen rakastettunsa Katariina Suuri oli Suomen ensimmäisen tsaarihallitsijan isoäiti. Kyllähän Helsinkiin sittemmin tehtiin katuja, mm. Sofiankatu, joka nimettiin Aleksanteri I:n äidin Maria Fjodorovan eli Sofia Dorotea Augustan mukaan.

Niin, muistuupa mieleeni yhdessä Pekan kanssa tehty jokiristeily Dneprillä. Silloin pääsimme ihailemaan Potjomkinin alkuun panemia kaupunkeja. Jos haluat hetkeksi Dneprin harhapoluille klikkaa tuohon:  http://penttimurole.blogspot.com/2014/10/dniepr-virta-lapi-ukrainan.html

No, onpa tässä kolmaskin mielenkiintoinen kirja. Noudin juuri sen postista. Se on Ode Soininvaaran 2020-luvun yhteiskuntapolitiikka, Teos, 2021. Luin vasta esipuheen, johdannon ja loppuluvun ”Uusi hyvinvointivaltio”. Hän oli jättänyt kirjastaan pois aiemmin siihen aikomansa osan kaupunkien kehityksestä. Sääli, sehän olisi sopinut tähän kolmen kirjan konglomeraattiin. Seuraava luettava.

Siirrytään seuraavaan aiheeseen. Mutta pannaanpa tähän kuva, jonka John D. Barrow teki asioiden ennustettavuudesta. Tässä blogissa mainitut luennoitsijat puhuivat taloudesta ja sen yhteyksistä taiteeseen, ilmastonmuutokseen ja kaikkeen. Barrow kertoo yhteiskuntatieteiden, taloustieteiden ja rahoituksen olevan laskettavuuden tai vaikkapa ennustettavuuden ulkopuolella. Ilmiöt ovat liian monimutkaisia laskettaviksi. Elävät oliot taitavat olla sotkemassa kuvioita

Hartmut Rosa pystyttää tienviitta, polkua ei löydy

Hesarissa oli 8.11 Pekka Torvisen kirjoitus otsikolla “Ilmastoa ja talouskasvua ei voi yhdistää.” Jutussa kerrottiin saksalaisen sosiologi Hartmut Rosan ajatuksista. Hänen sanottiin nousseen koronakriisin hallitsemattomuuden kuvaajana julkkikseksi. Kiinnostuin. Hän käsittelee finanssimarkkinoita, joita ei kukaan hallitse. Sanoo moderniteetin luomiksi hirviöiden hirviöiksi ilmastonmuutoksen ja elonkirjon tuhon. Hän kirjoittaa ja sanoo: ”Säästämme aikaa kaikessa, olemme nopeita liikkumaan ja viestimään, mutta samaan aikaan aikaa tuntuu olevan vähemmän ja vähemmän. Miten näin voi olla?” Rosa väittää meidän elävän spiraalissa. Joka vuosi täytyy kasvaa, innovoida ja kiihdyttää ja se kaikki tarvitsee enemmän ja enemmän energiaa. Torvisen juttu siteeraa Rosaa mm. seuraavalla toteamuksella: ”Tämä aggressiivinen asenne maailmaan, halu hallita, teki meistä moderneja subjekteja ja niin kaikki instituutiomme toimivat. Asenne on vallitseva myös itseemme. Minun täytyy hallita verenpainettani, laskea kaloreita, ottaa enemmän askelia päivässä ja meditoida illalla. Kaikki on hallintaa.”

Rosa puhuu sosiaalisesta kiihtymisestä (social acceleration). Hän ei kuitenkaan uskoo hidastamiseen (slowness). Hän ei usko ilmastokriisin ratkeavan vihreällä teknologialla tai energiankäytön tehostamisella. Tarvitaan enemmän, sillä meidän tapamme olla olemassa, on väärä!  ”On yksinkertaisesti mahdotonta yhdistää ilmaston pelastaminen yhteiskuntaan, joka tarvitsee ikuista kasvua, innovaatiota ja kiihtymistä vain pitääkseen itsensä tasapainossa.”

Vaikuttaa hyvin pessimistiseltä. Luen nyt toista haastattelua, jonka on tehnyt Anne Guenther tämän vuoden tammikuussa. Siinä sävyt ovat hieman toivorikkaampia. Ensimmäinen kysymys koskee ihmisten läheisyyttä pandemian seurauksena. Rosa sanoo ihmisten tuntevan vaaraa toisen lähestyessä. Erityisesti isoissa kaupungeissa tulee tunne ”jätä minut yksin”. Enää ei syleillä ja kosketella, tätä Rosa pitää hälyttävänä. Sosiaalisen kiihtyvyyden ratkaisu oli toisen kysymyksen aihe.  Rosa ei usko pelkkään hidastukseen. Dynaamiseen tasapainotteluun perustuvaan yhteiskuntaan isketty hidastus saattaa johtaa suuriin taloudellisiin tai sosiaalisiin ongelmiin.

Rosa käyttää käsitettä “resonanssi”. Ihmisten resonanssi meitä ympäröivän maailman kanssa, kontaktit ihmisten, asioiden ja luonnon kanssa. Rosalla on käsitteessä neljä elementtiä: Ensimmäiseksi asiat jotka meitä puhuttelevat tai koskettavat. Toiseksi kykymme vastata kosketukseen ja vastaanottaa vaikutteita, olla elossa. Kolmanneksi kyky muuttua ihmisenä ja erityisesti suhteessamme maailmaan. Neljäntenä on havainto siitä, ettei resonanssia voi pakottaa tai tuottaa. Pandemian aikana menetimme paljon resonanssin kohteita, mutta se antoi myös aikaa uudistumiseen. Tosin monet ihmiset Rosan mukaan havaitsivat, ettei heillä ole aikaa uudistumiseen!

Rosa sanoo meidän tarvitsevan fyysistä läheisyyttä. Vaikka epidemian aikana ihmiset ovat voineet tuottaa läheisyyttä digitaalisen median kautta, se ei kuitenkaan ole samaa, jotain puuttuu.

Haastattelija kysyy koronan takia vähentyneen matkustamisen vaikutuksista, auttaako se hallituksia ja yleisöä toimimaan ilmastonmuutoksen hillitsemisessä? Rosa vastaa, että kriisin jälkeen kansa toivoo paluuta vanhaan normaaliin, mutta toteaa samalla, ettei vanha normaali suinkaan ollut onnellinen, ei psykologisesti, ei poliittisesti eikä ympäristön kannalta. Hän kuitenkin toivoo, että ympäristöongelmien jälleen palattua agendalle, ymmärrämme ja olemme voimaantuneita toimimaan yhdessä ja teemme jotain niin ilmastonmuutoksen kuin sosioekonomisten ongelmienkin eteen. Unohdamme tunteen siitä, ettemme voi tehdä mitään.

Haastattelija kysyi, onko meidän palattava vanhaan taloudelliseen systeemiin, vai onko meillä vaihtoehtoja? Rosa sanoo, että meidän on avattava elämässämme uusi kappale, löydettävä uudet raiteet. Ehkä meidän olisi tehtävä velkojen leikkaus. Velat ovat suurin syy jatkuvan kasvun vaatimukseen. Jotain olisi keksittävä.

Lopuksi Rosa puhuu sosiaalisesta energiasta, haastattelijan kysyttyä hyvän elämän muutoksista koronan jälkeen. Energiaa saadaan vuorovaikutuksesta ja jopa fyysisestä kosketuksesta. Sanoo, ettei sosiaalisen energian käsitteestä yleensä puhuta sosiologiassa. Hän haluaisi ymmärtää asiaa paremmin.

Vaikka Hartmut Rosan ajatukset eivät nyt niin maata mullistavia olleet, tai kyllä vaatimukset ihmisen muutoksen suhteen sellaisia olivatkin, mutta minkäänlaisia lääkkeitä muutoksen toteuttamiseen ei ollut tarjolla. Tai oli yksi: velkojen leikkaus. Mielenkiintoinen kysymys. Olenkin tutuhesan sivuilla seurannut velkakeskustelua. Juuri viimeksi Jouko Kajanoja kirjoitti asiasta. Hän kirjoitti: ”Oma painopisteeni on tulevaisuusinvestointien ja niiden kaikille synnyttämien mahdollisuuksien puolella. Uskon yhteisöllisyyden ja tasa-arvon voimaan. Tarvitaan verotuksen kiristämistä.”

Luento Unioninkadulla – tupa täynnä

Nyt kuitenkin luettuani Hartmut Rosan juttuja netistä, ja kun havaitsin hänen pitävän yleisöluennon Helsingin yliopistolla, päätin juhlistaa tätä koronasta vapautumisen aikaa ja mennä paikalle kuuntelemaan luentoa. Moni muukin oli ajatellut samalla tavoin, sillä Unioninkatu 35, luentosali 116 edessä oli ulos pihalle ulottuva jono. Tunkeuduin keppini kanssa ovesta aulaan ja luentosalin oven pieleen ja jäin siinä lehmänkatseella odottamaan armoa. Vihdoin invalidivanhukselle löytyi istumapaikka miltei eturivissä. Luulin kasvomaskeista jo vapaudutun, mutta ei, nuori opiskelijayleisö istui kuuliaisesti maskit kasvoillaan – minä melkein häpesin turpa paljaana.

Kuvasta päätelleen Martmut Rosalla oli saarnamiehen otteet. No, ei nyt aivan kuvan veroiset, karisma ei aivan riittänyt, mutta mielenkiintoinen luento kumminkin.

Rosan luento oli minulle tuttu. Olin sen netistä katsonut. Eräitä uusia lauseita tai täydentäviä käsitteitä tuli kuitenkin esiin. Hän puhui kasvunjälkeisistä yhteiskunnista. Niissä pitäisi tehdä taloudellinen vallankumous, poliittinen reformi ja kulttuurinen vallankumous. Hän puhui myös hitaista ja nopeista sosiaalisen sektorin ilmiöistä, synkronointi on vaikeata. Toisaalta hän sanoi, että nykytilanteessa kaikki on liian hidasta: talous on liian hidas, kulttuuri on liian hidas ja sielukin on liian hidas. Kolmen A:n konsepti on hänen teoriaansa. Ihmisillä on jatkuva halu laajentaa horisonttiaan sellaista kohti, joka on tarjolla, saavutettavissa tai lähestyttävissä. (Available, Attainable and Accessible). Ihminen pelkää putoavansa kilpailussa. Yksi käsite, joka kuuluu hänen teoriaansa, on syrjäytyminen. Luennolla hän määritteli käsitteen näin: ”Syrjäytyminen (alienation) määrittelee kuulumisen maailmaan jossa ei ole mitään sisäistä, sykkivää suhdetta. Maailma on ulottuvilla, mutta mykkä, kuollut, hiljainen, ei vastaa, harmaa, vihamielinen ja välinpitämätön. Rosa puhuu toistamiseen modernismista. Yhteiskunta on moderni silloin kun sen koneisto toimii dynaamisesti, kun se systemaattisesti vaatii materiaalista kasvua, teknologista kiihdytystä ja kulttuurista innovaatiota, jäljentää rakenteitaan ja ylläpitää institutionaalista status quota. Miten luodaan mukautuva stabilisaatio (Adaptive Stalilization) – se jää ilmaan. Toista tuntia kului kuunnellessa, mutta toivottua varsinaista ratkaisua, uutta kappaletta, polkua tai raidetta ei löytynyt.

Tienviitta oli, mutta polku puuttui. Ajattelin sen polun kulkua teille kertoa blogini lopuksi. Tällä kertaa jäi kertomatta. Mutta kiitos Martmut Rosa, luento oli hyvää ”back to normal” -elämää. Elämässämme ei vain tulisi sinne palata, niin hän sanoo. Ja siitä puhuivat ja kirjoittivat myös Jussi ja Pekka.