Arkkitehdit tukkanuottasilla - aiheetta

Monet toivovat korona-ajasta muutosten ajan toiveikasta alkua. Toiveet ovat erilaisia. Joku toivoo markkinatalouden nyt saavan kohtalokkaan kuoliniskun. Moni toivoo kaupunkien tiivistämisintoilun nyt päättyvän ja vanhojen arvojen palaavan kunniaan, ehkä jopa tiivis ja matala nousisi uudelleen toiveiden tynnyriin. Joku uskoo autoilun nyt romahtavan ja yhteiskunnan siirtyvän pysyvästi korona-ajan ruuhkattomuuteen. Etätyön uskotaan olevan tulevaisuudessa normi. Kodeista tulee monelle toimisto ja tämä muuttaa asuntosuunnittelun trendejä. Ehkä sivuasunnot suorastaan palaavat sanastoon. Ainakaan täysin avoimet maisema-asunnot eivät sovellu lasten ja aikuisten yhteiseksi työtilaksi. Joku puhuu varttitunnin kaupungeista. Hyvässä kaupungissa kaikki palvelut olisivat vartin matkan päässä. Kävellen vartissa pääsee yhden kilometrin päähän, pyörällä jo neljän kilometrin etäisyydelle. Totta puhuen tuollainenhan se on se perinteinen jokaiselle tämän ikäiselle tuttu kaupunki.

Elin 15 minuutin kaupungissa

Kun aikanaan sotien aikaan ja niiden jälkeen elelin tällä samalla maapalalla missä nytkin istuskelen ja tätä blogia kirjoittelen, oli matka Elannon kauppaan 500 metriä. Kaupassa oli kolme osastoa, maitokauppa, leipäkauppa ja sekatavarakauppa. Nyt aikovat sen nostalgisen rakennuksen purkaa. Kaupunkia on näet tiivistettävä, siinä ei merkittävän rakennetun kulttuuriympäristön statuksen saanut kaupunkiympäristö paljoa paina. Leffaan, Pakilan Bio Tarjaan oli 1900 metriä. Hammaslääkäri oli Itä-Pakilassa, sinne oli matkaa 2500 metriä. Koulu oli lähellä, mutta minä kävin koulua Helsingissä. Sinne mentiin Saaren keltaisella bussilla Alman hallitsemalta keltaiselta kesäkioskilta Alkutien ja Pakilantien risteyksestä. Almalta ostettiin saunaportterit ja sitruunasoodat. Tie oli kylläkin siihen aikaan nimeltään Lepolantie. Niin, palvelut, mitä niitä nyt tarvittiinkaan, apteekki ja parturi olivat Bio Tarjan naapuritalossa, rautakauppa, se oli Käpylässä. 15 minuutin kaupunki, siinäpä se oli. Ravintolassa käynti ei kuulunut nuorison ohjelmaan, sen paremmin kuin se olisi kuulunut vanhempien ohjelmaan. Ehkä vain vakuutusmagnaattina toimivan maalaisserkun kutsumana saattoi vanhempi väki käydä Fenniassa. Palokunnan talolla oli kyllä joskus juhlat, siellä pääsi teinipoika näyttämään kyläläisille jivetaitojaan. Jotenkin tuo kaikki oli hyvin yksinkertaista. Nyt se on mennyt monimutkaiseksi. Lapsiperheillä on treenit, on monimuotoiset harrastukset, toisaalta eristäydytään omaan kuplaan – kännykkäkuplaan. Onko elämä tylsää? Pitääkö välttämättä elävöittää tai varsin elämöittää, niin kuin Tarja Nurmi – Arkkivahti kirjoittaa blogissaan:  http://arkkivahti-arkkivahti.blogspot.com/2020/05/nyt-kohosivat-kulmakarvat.html

Arkkivahti vihaa elämöittämistä

Mistä Arkkivahti kirjoittaa, kun hän kirjoittaa elämöittämisestä? Arkkivahtia aivan ilmeisesti ärsyttää Hesarissa ollut juttu jonka laatijat edustavat Elävät kaupunkikeskustat ry:tä. Yhdistyksen toiminnanjohtaja Pokko Lemminkäinen ja yhdistyksen hallituksen jäsen Aulis Tynkkynen julkaisivat Hesarissa 11.5. juttunsa: ”Viihtyisä ja elävä keskusta ei synny itsestään”.  Tuo on minulle tuttu yhdistys. Olen usein osallistunut yhdistyksen kokouksiin ja jopa päässyt pitämään esitelmiä kyseisessä poppoossa. Kerran pidimme Roger Wingrenin kanssa duettoesitelmän. Se tapahtui Oulussa vuonna 2003. Esitelmän nimenä oli: ”Suuret teot ja pienet teot.” Se alkoi teeseillä ja antiteeseillä. Ensimmäinen teesi kertoi, ettei ole mitään hyötyä, vaikka Pietarsaaren Jaro pelaa luovaa, älykästä, nopeaa, taidokasta ja rohkeata jalkapalloa jos ei tule maaleja. Toisena teesinä kerrottiin kaupungin hahmottuvan, jos se tekee jotakin. Antiteesinä väitettiin ihmisen hahmottuvan tekemällä jotakin. Ehkä siis kaupunki tarvitsee ihmisensä hahmottuakseen. Yksi teesi sanoi: Hyvä suunnittelu edellyttää ohjeita ja standardeja. Antiteesi väitti: Hyvä suunnittelu edellyttää runoutta, rakkautta ja rohkeutta.  Toinen teesi sanoi: On toimittava tämän päivän standardilla. Antiteesi dementoi: Se elämä meni jo ohi. Tästä linkistä löydät Elävät kaupunkikeskustat ry:n historiaa omaan historiaani sotkettuna: http://penttimurole.blogspot.com/2018/10/kavelykeskusta-hitaasti-mutta-varmasti.html

Jos haluat perehtyä yhdistyksen historiaan oikein kunnolla klikkaa tuohon: https://www.kaupunkikeskustat.fi/wp-content/uploads/2017/08/EKK_historiikki_2017_A5_aukeamat.pdf

En aio nyt ylpeänä esitellä aivan kokonaisuudessaan tuota 17 vuotta sitten pidettyä esitelmää, mutta itsekkääseen tyyliini haluan kuitenkin kertoa itselleni tuon hetken tunnelmista muutamalla lauseella. No, niitä tulee aika runsaasti. Ne liittyvät jotenkin tämän blogin aiheeseen, eli puheisiin kaupungista ja niistä puheista ärsyyntymiseen. Roger puhui rakkaudesta kaupunkisuunnittelun johtavana voimana. Minä suolasin päälle runouden ja rohkeuden. Runous on Dostojevskin mukaan pyrkimystä kohti tuntematonta, jonka olemassaolosta ei ole varmuutta. No, sitähän kaupunkisuunnittelu on. Rohkeus taas on uskallusta olla nöyrä tämän suuren ja etuoikeutetun tehtävän edessä. Ohessa olevat kuvat olivat Oulun esityksessä rekvisiittana.

Kaupunkikulttuurimme manifestoituu yhteisessä julkisessa tilassa

Kaupunki on suuri palapeli. Se koostuu paikoista. Paikat ovat rakennusten väliin jäävää tyhjää tilaa. Ne ovat myös rakennusten sisäistä tilaa. Kaupunkisuunnittelu on tyhjän tilan suunnittelua. Ihmiset kokevat kaupunkinsa paikkojen ja totunnaisten kulkureittien kautta. Paikat ovat historiallisissa kaupungeissa selvästi hahmottuvia. Meidän uudet kaupunkimme ovat kadottaneet paikan ja tilan ja samalla yhteisöllisyyden. Teesi: Kaava ohjaa ensisijaisesti taloudellisia arvoja. Antiteesi: Henkinen energia kytkeytyy fyysiseen rakenteeseen. Businescityt ovat kiiltäviä, mutta sulkeutuvia, maanalaiset keskustat välittävät liikennettä, mutta synnyttävät pelkoa, kadut ovat tilana olemassa, mutta niiden hyvyyttä mitataan pitkittäisellä - ei poikittaisella liikenteellä, puistot ovat vihreitä, mutta eivät anna hiljaisuutta, torit antavat perspektiiviä mutta pinnat täyttyvät tavaralla. Ainoastaan energia aikaansaa materiaa kuten: maailmankaikkeus, aivot, kaupungit: kadut, torit, puistot, talot, ainoastaan merkitys pystyy tuottamaan energiaa (David Bohm), merkitys ei ole keksittävissä, ainoastaan löydettävissä, merkitys ilmaantuu yhteisössä, vastuussa ja luovuudessa. Roger&Pena jatkuu.....

Kaupungeissa paikat erottuvat

Paikkoja erottelevat kanssaihmiset, sosiaalinen turvallisuus, liikenne, henkilökohtaiset liikkumiskyvyt, näyteikkunat ja tavarat, kaupallisuus, valo ja varjo, pinnan kaltevuus ja korkeuserot, arkkitehtuuri, pintojen materiaalit ja värit sekä maa ja siitä voimansa imevä vihreys.

Erottelevista tekijöistä sosiaalinen ympäristö - toiset ihmiset - on selvästi kauneutta tärkeämpi tekijä. Kaupungin tilojen täytyy olla ”välittäviä” ja ”koskettavia”. Kaupunki on enemmän taideteos kuin artefakti: ”Totuudesta ja valheesta syntyy kolmas elementti, jonka kätketty olemus meitä lumoaa”.  Ilmiö lepää salatun päällä. ”Kaupunki valehtelee aina, etenkin kun itse Perkele iltaisin sytyttää lyhdyt asettaakseen kaikki epätodelliseen valoon” (Gogol).

Kaupungin miellyttävät tai epämiellyttävät paikat ovat rakennetun kaupungin talojen väliin jäävä tyhjä tila. Tapa ottaa tila haltuun vaihtelee. Tilalle löytyy valtaajansa. Tila vallataan autoilla, pysäkeillä, katoksilla, liikennemerkeillä, kioskeilla ja mainoksilla. Tilaa vallataan myös melulla, pakokaasulla, roskilla ja hajulla. Yksittäinen puu, suihkulähde, puisto, tyhjä pinta, hiljainen paikka, ne taistelevat olemassaolostaan. Ne taistelevat tilasta, valosta, maasta, vedestä, ilmasta ja äänettömyydestä. Kaupunkitilassa hallitsee ihmisen tekemä. Ihmisen tekemä on elämisen ja rakentamisen kulttuuria. Kulttuurit kehittyvät ja muuttuvat. Kulttuuri on peilimme. Kulttuuri kuvastaa suhdettamme aineettomaan, ihmisyyteen, luontoon ja ihmisten kätten töihin. Ihmisen tekemässä kaupungissa on paljon keinotekoista, mutta myös paljon luonnosta otettua ja maasta kasvavaa. Musta lehdetön puunrunko huurteisin oksin. Lokkien kirkuna kauppatorin rannassa. Syksyn keltaiset lehdet mattona jalkakäytävällä. Katukivien välistä esiin tunkeutuvat siniset kukat. Sateessa kiiltävä graniitti. Poskia punaava pakkastuuli. Kirkon tornia vartioivat naakat. Sillankaiteen kiiltävä messinkinuppi, jota isoäidinäiti kosketti. Puiden lehvästöistä siivilöityvä valo kaupungin bulevardeilla. Roger&Pena jatkuu...

Abstraktit arvot muuttuvat rahaksi

Sanoimme vielä, että esteettisyys, viihtyisyys ja esteettömyys ovat abstrakteja arvoja, joita ei osata verrata suoriin kustannuksiin, mutta jotka muuttuvat rahaksi jossain toisessa ympäristössä, kuten sosiaalihuollossa, terveydenhoidossa, nuorten pahoin- tai hyvinvoinnissa.

Ja lopuksi sanoimme jotain rakkaudesta: Ainoa millä on väliä, on rakkaus. Rakkaus ei vaadi koulutusta: Augustinus ymmärsi rakkauden yleiseksi järjestykseksi - vaikuttavaksi voimaksi, syvemmäksi järjestykseksi, jossa asialle ilmeiset muodot voivat luovalla tavalla ilmetä. Hän ilmaisee asian äärimmäisen osuvasti kielen korkeimmalla asteella, huudahduksessa: "rakasta ja tee mitä tahdot!" Näin syntyvät teot, teokset... ikonostaasi.... kaupunki. Rakkaus on taide, ja kaikki taiteenharjoittaminen asettaa tiettyjä, yleisiä vaatimuksia. Ensinnäkin tarvitaan kuria. Ilman kuria elämästä tulee hajanaista, sotkuista ja keskittymätöntä. Toiseksi tarvitaan keskittymistä, sisäistä kokoamista. Keskittyminen on ehdoton edellytys sille, että tulee mestariksi. Kolmanneksi tarvitaan kärsivällisyyttä ja kestävyyttä. Jos haluaa heti tuloksia, ei pääse minnekään. Ilosanoma: rakkaus ei vaadi koulutusta, ”minäkin voin tehdä elämässäni jotain”, mutta: rakkaus on kytketty tahtoon: TAHDOTKO? Roger&Pena päättyi.

Arkkitehti ärsyyntyy kollegojen kirjoittelusta

Kunnioittamani Arkkivahti loukkaantuu, hän äityy uhoamaan. Hän äityy peittoamaan näitä kahta arkkitehtia, jotka kirjoittavat kaupunkikeskustasta. Heidän kirjoituksensa otsikko on: ”Viihtyisä ja elävä keskusta ei synny itsestään”.  Hän sanoo oudosti: ”Mutta mennäänpäs Tynkkysen ja Lemminkäisen kirjoitukseen: he käsittelevät noita eläviä keskustoja, jolla he ilmeisesti tarkoittavat vain ja ainoastaan Helsinkiä - vaikka mainitsevat jopa taajamat ja niiden elävyyden.” Tässä juttu:  https://www.hs.fi/mielipide/art-2000006503503.html?share=43294e3901c6bf5d89d72acd04c32ad0

Minusta taas tuntuu, ettei Lemminkäisellä tai Tynkkysellä ole mitään erityistä suhdetta Helsinkiin. Yhdistys on jakanut palkintoja kaupungeille vuodesta 1999. Helsinki sai palkinnon vasta vuonna 2017. Elävät kaupunkikeskustat yhdistys syntyi aikanaan maaseutukaupunkien kehittämisen innoittamana. Ei suinkaan Helsinki-keskeisenä ilmiönä. Ensimmäisenä puheenjohtajana oli ”oma poikani” Pekka Kettunen, silloin elettiin vuotta 1997. Pekka oli Jyväskylän kaupunginjohtaja vuodesta 1994. Minun hommistani hän erosi vuonna 1988 ryhtyessään Keravan kaupunginjohtajaksi. Marjukka Kulmanen oli yhdistyksen intomielinen toiminnanjohtaja 1998-2005. Hän kutsui Rogeria ja minua ”munmiehiksi”. Olimme joskus häntä auttamassa kokousohjelmia suunniteltaessa. On siis omakin lehmä ojassa! Olimme tästä arvonimestä ylpeitä.

Lemminkäinen ja Tynkkynen kirjoittavat elävästä keskustasta. He kirjoittavat tällaisia: Keskustan elinvoima ei ole itsestään selvä, sitä on kehitettävä. Keskustoja on kaupungeissa, mutta myös tuhannessa pikku taajamassa. Elävässä keskustassa tulisi olla paikkoja. (Space for place). Niitä varten olisi oltava tila. Kirjoittajat kutsuvat sitä raamiksi. ”Raami voi tarkoittaa esimerkiksi kauniita rakennuksia ja rakennelmia, korkeatasoista viherympäristöä tai kiinnostavia ulkotilassa myönteisesti erottuvia muotoja.” Historialliset elementit vahvistaisivat raamia. Jotta paikasta tulisi merkityksellinen tarvitaan ihmisiä. Ihmistiheydestä syntyy elävyyttä. Houkutteleva kävely-ympäristö edellyttää ihmistiheyttä. Tämäkään ei riitä. Tarvitaan vielä toimintoja, yksityisiä ja julkisia palveluja, ehkä kioski. Niittinä on toiminnallinen kulttuuriperintö, esimerkkinä vanha apteekki. Kirjoittajat uskovat etätyön ja keskusta-asumisen vahvistavan keskustoja. Mutta mikään ei synny itsestään. Tarvitaan ”perusteellista suunnittelua, loputonta sovittelua”. Hieman outona loppukaneettina kirjoittajat kosivat mainostajia, sanovat elävää paikkaa olevan helppo mainostaa ja kaikki voittavat.

Tarja Nurmen – Arkkivahdin – kulmakarvat kohosivat, kun hän luki Lemminkäisen ja Tynkkysen kirjoituksen. Ensin hän kirjoittaa pudonnensa kirjoittajien terminologiasta. Kyseli raamin perää, arveli sen olevan käännöstä sanasta framework. Kyseli sitten ”kiinnostavasti ulkotilassa myönteisesti erottuvien muotojen” perään. Niistähän parivaljakko Pokko & Aulis kirjoittivat. Mainitsi esimerkkinä Allas-lautakasan ympäristöstä riitasointuisasti erottuvana muotona. Arveli kirjoittajien tarkoittavan juuri tällaisia ilmiöitä. Muuten tämän päivän Hesarissa kunnioitettu emeritus Matti Klinge puuttui merkittävien paikkojen tuhoutumisvaaraan kirjoituksella ”Kuka puolustaisi Helsingin julkisivuja?”. Hän kirjoitti Senaatintorista ja Kauppatorista ja viittasi uutisiin ”lokkisyöttölöistä” torilla. Hän myös mainitsi ”rumentavan maailmanpyörän ja surkuhupaisan uimalan”. Arkkivahti oli taas huolissaan terasseista kaduilla. Terasseista jotka yhdessä laittomasti jalkakäytävällä pyöräilevien ja sähköpotkulautojen kera työntävät koiran kanssa kulkevan kansalaisen suorastaan ajoradalle. Tarjan uho jatkuu: ”Helsingin Vihreät ja päin sääntöjä fillarointi sekä latten ja ns. käsityöoluen ja kivojen viinien auringonpaisteessa hatuitta päin terasseilla latkiminen ovat voittamassa ja luomassa aivan uutta kaupunkikulttuuria ja "merkityksiä". Arkkivahti puuttui myös tiheyden vaatimukseen: ”Mutta merkityksellinen paikka ei tarvitse ihmisiä, ollakseen merkityksellinen. Eikä kahvilaa, eikä kioskia. Eikä ihmistiheyttä.”

Tarja kirjoittaa yleensä kivasti ja kipakasti, mutta nyt meni uhon puolelle, varsinkin siltä osin kuin Pokko Lemminkäinen ja Aulis Tynkkynen saivat huutia. Eihän heidän kirjoituksensa mikään merkittävä ”teos” ollut. Kunhan leipätekstiä omasta ja edustamansa yhdistyksen puolesta. Kun kevään perinteiset kokouksetkin peruuntuvat on saatava yhdistyksen olemassaolosta jotain ilmauksia. Sitä se kai oli. Koukeroista pikatekstiä, kryptisyydessään ehkä ilman varsinaista laatusisältöä, pikemminkin rutiinitekstiä. Mutta ei nyt haitaksikaan ollut. Nyt korona-ajan lientyessä yhteinen tila nousee uuteen arvoonsa. Siitä kirjoittaminen ei ole tabu eikä vain harvojen oikeus. Onnittelen teitä kaikkia kolmea ansiokkaasta toiminnasta kaupunkien ja ihmisten eteen!

PS. Minulla on puhelimessani Tarjaan liittyvä viesti tai oikeammin pyyntö puhelinnumerosta huhtikuulta. Ystäväni Kari Karanko pyysi Tarjan puhelinnumeroa. Numeroa hän tarvitsi koska halusi kirjoittaa Tarjalle kauniin viestin. ”Ansaitsee rohkaisua. Hän on bloginsa kautta minulle tärkeä alue- ja asuntosuunnittelun auguuri.” Kari siirtyi ajasta ikuisuuteen. Rohkaisu jäi antamatta. Nyt sen kuitenkin välitin, kuolleen ystävän viestin.

Persoonallisuus puntarissa

Muutama päivä maalla antaa taas näkötuntumaa maaseudun töihin. Pellot odottavat viljelijän kosketusta, paitsi syysviljapellot, jotka jo viheriöivät komeasti. Naapuri juuri eilen jyristi valtavan leveällä äkeellä peltoa ristiin rastiin, ei kuitenkaan sikin sokin vaan huippuunsa järjestelmällisesti. Tulee mieleen lapsuuden ajan peltotyöt Hämeessä. Hankmo ja äes olivat tavanomaiset muokkauskeinot. Risuäkeitä ei sentään enää näkynyt kuin museossa. Kaksi hevosta, nimeltään Peku ja Leija ahersivat valjaissa. Joskus ajomies intoutui itse hankmon painoksi. Äkeessä oli tyydyttävä sivussa kävelyyn ja joskus suun maiskauttamiseen hevosten innostamiseksi reippaampaan askellukseen. Muokattu pellon pinta on kaunis. Pian se vienosti vihertyy, sitten vihreys sakenee, kunnes loppukesällä kellastuu. Mahtava prosessi, jota meillä yleensä ihaillaan saunan verannalta. Me olemme meren saaressa, mutta pellon reunalla, joten meillä ilta-auringon seurana on lainehtiva pelto. Nyt sataa. Pellon kylväjän täytyy olla mielissään, kun siemenet pääsevät heti kasvun alkuun. Meillä kasvimaan laitto jää Liisalta hieman odottamaan. Ruohosipulit ja persiljat omasta kasvihuoneesta ovat kuitenkin jo aamiaismunien koristeena ja mausteena. Miten nuo tuoreet ruohot ovatkin herkän maukkaita. Pari päivää sitten söimme Eemelin nokkoskeittoa. Sekin aivan herkullista.

Testimaakarit meitä muokkailemassa

Kevätluonnon ihailu keskeytyi hetkeksi, kun kännykkään tuli postia. Sieltä välittyi linkki persoonallisuustestiin: https://www.16personalities.com/fi Ilmaisen testin omasta rakkaasta persoonallisuudestaan saa vastaamalla rasti ruutuun menetelmällä muutamaan kymmeneen kysymykseen. Firma, joka toimii testin isäntänä, on NERIS Analytics Britanniasta, Cambridgesta. Firman tirehtööreinä näyttäisivät olevan latvialaiset Jolita ja Gediminas. Lienevät siinä kolmenkympin iässä. Ovat ilmeisesti innovatiivista väkeä, kun ovat keksineet ihmistä näin lähellä olevan kysymyksen: testata ihmisiä heidän luonteenpiirteistään ja kaiken lisäksi saada heidät kaikki iloisiksi ja ylpeiksi luettuaan testin tulokset. Mikään bisnes tämä ei yhtiön tilitietojen nojalla näyttäisi olevan. Testi on ilmainen. Mutta siihen saattaa liittyä suuria bisnesmahdollisuuksia. Ehkä niitä onkin jo pyörimässä. En suorita nyt kuitenkaan tutkivaa journalismia ihmisten höynäyttämisestä. Otan kuitenkin tämän testin hauskuuden nyt niin vakavasti, että kerron mitä minun perheeni jäsenille näytti testaushuumassa tapahtuneen. Ja itselleni tietysti. Sitä ennen hieman kännykkätesteistä, nehän ovat nyt muotia. Paljastuu nimittäin, että jo tämä persoonallisuustestien bisnes onkin varsin laaja imperiumi. Saatikka kakki muu testaus.

Testi asiasta kuin asiasta, koirat enemmistöksi

Oletko testannut itseäsi mitä erilaisimmista asioista? Esimerkiksi siitä tunnetko Helsingin julkiset rakennukset, tai tunnetko Suomen tai Euroopan kaupungit maantieteellisen aseman perusteella, tai että tunnetko Euroopan maat niiden ääriviivojen perusteella tai että tunnetko iskelmälaulajat heidän suosikkikappaleidensa perusteella tai että tunnetko armeijan asetyypit, tai voit myös testata, minkä eläimen sielu sinulla on. En ole törmännyt vielä testiin tai syväpsykologiseen analyysiin, jossa ihmistä verrattaisiin koiraan. Siinä tulisi myös ulkonäkö suureen rooliin. Ihmisethän ovat jotenkin saman näköisiä, koirat ovat taas totaalisen eri näköisiä. Kyllä, ihmisiä on hyvin helppo verrata koiriin. Yritäpä vaikka. Kokeile aviopuolisoasi tai pomoasi. Libyassa ollessa teimme koko suomalaisporukasta koira-analyysin. Kaikki tuntui loksahtavan paikoilleen aivan jetsulleen. Minut noteerattiin bernhardilaiseksi, mutta tynnyri oli juotu tyhjäksi. Koirat ovat nykyään valtavan suosittuja. Olin itsekin nuorena koiraihminen. Nyt olen tullut niuhoksi. Maassa taitaa nyt olla hilkkua vaille miljoona koiraa. Koiramäärä on viime vuosina lisääntynyt 10 % vuodessa. Ihmismäärä on sen sijaan tilastokeskuksen ennusteen mukaan lähes vakioitunut 5,5 miljoonan tasolle, pientä laskua, vuonna 2050 asukkaita olisi 5,4 miljoonaa ja vuonna 2070 asukkaita olisi 5,2 miljoonaa. Kun nyt yleensä kaikissa asioissa mennään trendin mukaan, niin mennään sitten ja havaitaan koiramäärän Suomessa tulevan jo vuonna 2038 enemmistöksi.

Kissoja on tällä hetkellä saman verran eli miljoona yksilöä. Hevosia on 75000 kappaletta. Minun nuoruudessani, hevosmiesaikana, niitä oli 400000 kappaletta. Nautoja on 0,9 milj. kappaletta, joista lypsylehmiä noin 250000, lampaita 160000 ja sikoja 1,2 milj. kappaletta. Poroja on 200000. Viilieläimistä hirviä ja peuroja on kumpiakin 100000 kappaletta, susia 200, karhuja 2000 ja villisikoja 2000 kappaletta. No tässäpä tuli eläintilasto. Havaitaan siis ihmisen olevan vielä ylivoimaisesti suurin suureläinlaji, seuraavina ja keskenään melko tasavertaisina siat, naudat, kissat ja koirat. Lintuja Suomessa pesii vuosittain ehkä 60 miljoonaa. Muurahaisista ja hyttysistä en saanut lukua.

Takaisin testiin

Joko kerkesit testata itsesi? Varmaan testasit itsesi salaa kesken blogin luvun. Nyt et vain kehtaa tunnustaa.  Jos olisit minä, olisit jo sen tehnyt. Onneksi et ole minä. Minä olen ilmeisen testiaddiktoitunut. Vaikka testattuani iskelmämusiikkituntemustani päätinkin sen olleen viimeinen testini. En edes katso ”Vain elämää” -suosikkiohjelmaa, miten tietäisin? Persoonallisuustesti on tietysti humpuukia, mutta se on hauska. Siitä syntyy keskustelua. Se ei pahoita kenenkään mieltä. Siinä kehutaan kaikki persoonallisuudet maasta taivaaseen. Kaikki ovat viisaita ja ajattelevia, henkisiä maailman valloittajia, ihmiskunnan toivoja, suorastaa harvinaislaatuisen poikkeavia persoonallisuuksia. Kaikki ovat sympaattisia, eikä kukaan ole paha.  Todellakin jos kohdalle osuneen persoonallisuustyypin ominaisuuksilla varustettu ihminen hakisi työpaikkaa, oli työnantajan tarve sitten mikä tahansa, hänet valittaisiin.  Kuitenkin testaajat kertovat, ettei heidän tarkoituksenaan ole tuottaa liitteitä työhakemuksiin, vaan sen sijaan rohkaista kunkin henkilökohtaista kehitystä ja edesauttaa oman itsensä ymmärtämistä ja muidenkin ymmärtämistä siinä ohella. Kun joku kysyy, soveltuisivatko testitulokset apuvälineeksi työhakemusten käsittelyyn, vastaavat testimaakarit kielteisesti. He eivät he usko testissä havaitun persoonallisuustyypin olevan luotettava indikaattori menestykselle työssä. Antavat vielä eettisen ohjeen: ketään ei tule pakottaa testiin, tuloksena olisi ”roinaa sisään, roinaa ulos”.

Persoonallisuustesteillä on suuri menneisyys, mutta pinnallinen ja rahakas tulevaisuus. On oikeastaan suureksi kunniaksi näille nyt kansalaisia kiinnostaville persoonallisuustesteille että niiden kehittäjäksi on keksitty psykoanalyysin toinen founding father eli C. G. Jung (1875-1961). Jung työskenteli yhdessä Sigmund Freudin kanssa. Freud ajatteli Jungista oman oppinsa vahvistajaa. Miehet joutuivat kuitenkin oppiriitaan koskien seksuaalisuuden merkitystä silloin muodissa olleisiin erityisesti naisten neuroottisiin kohtauksiin. Jungin mielestä kysymyksessä olivat myös muut elämän voimat. Tiet erosivat, keskusteluyhteys päättyi loppuun, joka oli täydellistä hiljaisuutta.  Elävästä Arkistosta löytyy kiinnostava keskustelu, jossa Kaarle Nordenstreng vuonna 1961 haastattelee itse maestroa. Klikkaa tuohon: https://yle.fi/aihe/artikkeli/2006/09/08/yksilollisyyden-profeetta-c-g-jung

Carl Gustav Jung oli mystikko, taiteilija, tutki myyttejä ja satuja, parapsykologiaa, meediot ja myöhemmin myös ufot, kaikki mistä kansa puhui, se oli kiinnostuksen kohteena. Jung otti esille psykologiset tyypit, hän ryhtyi puhumaan introverteista ja ekstroverteistä. Oli kysymyksessä energian saanti sisäisistä tai ulkoisista lähteistä. Jung yritti löytää kollektiivista ja yhteistä arkkityyppistä kokemusta kansojen mytologiasta ja uskonnoista. Hän tutki yksilöllistymisen symboleita eri kulttuureissa, millaista on olla ihminen, ihmisen suhde maailmaan, on mentävä syvemmälle, kokemus merkityksestä voisi olla parannus, tietoisen ja tiedostamattoman energian yhteisvoimat olivat ajattelun kohteena.

Luopuminen ja uuden luominen

Tulevaisuutta ennakoivaa oli hyvinkin hänen ajatuksensa luopumisesta ja uuden luomisesta osana jo hänen aikaisensa ihmisen todellisuutta. Nyt tuo todellisuus on hyvin konkreettinen, ihmiset vaihtavat perhettä, joutuvat vaihtamaan työpaikkaa, joutuvat kouluttautumaan uuteen ammattiin. Luopuminen ja uuden luominen tulevat arkipäiväksi. Tällaisia hän pohti, mutta tuli sitten luoneeksi nämä persoonallisuustyypit, joista Isabel Meyers ja hänen äitinsä Katherine Briggs kehittelivät II maailmansodan aikaan kynä-paperiversiona testin, jonka kuviteltiin voivan erotella yksilöllisiä eroja ihmistyypeissä. Briggs ja Meyer uskoivat testinsä auttavan ihmisiä elämään terveempinä ja onnellisempina. Alkuun he eivät varmaankaan uskoneet testiänsä käytettävän kymmeninä tai satoina miljoonina testauskertoina vuosittain. Mahtoivatko päästä taloudellisestikaan hyötymään innovaatiostaan? Nyt asioita hoitaa säätiö.

MBTI kaiken perustana

Pääsenkö vihdoin testituloksiin?  Kun tätä persoonallisuustestimaailmaa tutkii, havaitsee sen olevan valtaisa markkina. Netti vilisee testausta. Yleensä testi on ilmainen, mutta lähes kaikki instituutiot kertovat mahdollisuudesta saada myös tarkempi henkilökohtainen raportti maksamalla 20 taalaa. Minä keskityn tässä MBTI-testeihin eli C. G. Jungin oppien perusteella kyhättyihin testeihin. En kuitenkaan kirjoita mitään maksetuista testeistä, koska sellaista en ole kokeillut. Niin, kertauksen vuoksi sanon, että testillä sinulle etsitään joku persoonallisuustyyppi kuudestatoista. Testi selvittää aluksi, miten suuntaat tai keräät energiaa, teetkö sen suuntautumalla ulospäin, olemalla vuorovaikutuksessa ihmisten ja ulkomaailman kanssa, vai teetkö se suuntautumalla itseesi, ideoihin, muistoihin ja kokemuksiin? Sitten selvitetään, miten keräät informaatiota, teetkö sen omilla aisteillasi havaitsemalla, vai teetkö sen intuitiolla tarkastelemalla isoa kuvaa, suhteita ja lukujoukkoja? Kolmantena asiana testataan, miten teet päätöksiä, teetkö niitä loogisesti analysoimalla vai luotatko enemmän tunteeseen? Neljänneksi testataan suhtautumistasi ulkomaailmaan, elämäntyyliäsi, teetkö asiat ennalta suunnitellulla tavalla vai oletko suhtautumisessasi spontaani? Vastauksista saat kirjaintunnuksia. Energian suhteen olet ekstrovertti E tai introvertti I. Informaation suhteen olet tosiasiallinen S tai intuitiivinen N. Päätösten suhteen olet ajatteleva T tai tunteva F. Elämäntyylin suhteen voit olla harkitseva tai spontaani, J tai P.

Loistavia tyyppejä – kaikki tyyni!

Testien n tarjoajat yrittävät keksiä mahdollisimman houkuttelevia nimityksiä persoonallisuustyypeille. Mitä pidät tällaisista nimikkeistä: virtuoosi, protagonisti, logistikko, konsuli, guru, velho tai asentaja? Joskus tuntuu, että persoonallisuusnimikkeet ovat suorastaan Google translatorin tekemiä. Käänsin huvikseni 16personalities nimikkeet englannista suomeksi. Täytyy myöntää, että kääntäjä on jatkuvasti kehittynyt. On kuitenkin jotain huvittavia käännöksiä. Erityisesti tuo logistikko. Sehän on kuljetussuunnittelija tai varastojärjestelijä. Näissä persoonallisuustesteissä logistikko eli The Inspector on henkilö, jonka piirteitä ovat vakavuus, muodollisuus ja kunnollisuus. He rakastavat vanhoja traditioita, raskasta työtä, kunniaa sekä ovat sosiaalisesti ja kulttuurisesti vastuullisia.  Jotkut muut persoonallisuussivustot sanovat tällaisia ihmisiä tarkastajiksi, tunnollisiksi tai etsiviksi. On myös The Crafter, käsityöläinen, jota kutsutaan asentajaksi, virtuoosiksi tai yksinäiseksi ratsastajaksi. Sellaista hauskaa.

Kerroin jo alussa, miten sukulaiseni, lapsia myöten innostuivat testaamaan itsensä. Näyttää siltä, että lapset ovat hyvin määrätietoisia mielipiteissään. Heistä tuli aktivisteja, The Campaigner, The Champion, innoittaja, vaikuttaja, mestari. Nuorista teini-ikäisistä näytti tulevan The Debater, edelläkävijöitä, väittelijöitä, visionaareja, keskustelijoita. Onnistuipa joku nuorista saamaan itsestään testatuksi loogikon ja ajattelijan Mikäpä tuossa, nuorena näkee. Vanhemmiten minun perheestäni näytti löytyvän asianajajia, puolustajia, hoitajia ja johtajia. Arkkitehteja ei löytynyt lainkaan, vaikka niitä perheessä on ainakin kolme kappaletta. Itse sain persoonallisuustyypikseni sovittelijan, The Mediator, idealisti, sovittelija ja parhaimmillaan velho. Tästä tuli hieman kotisohvalla kritiikkiä. Ei kuulemma tuo sovittelijan rooli oikein soveltunut. Päätin sitten höynäyttää testijärjestelmää ja tehdä aivan järjettömän testin, jossa vastaan kaikkiin kysymyksiin – muutama kymmenen niitä on, aivan niin järjettömästi kuin osaan. Kaikki asiat juuri mahdollisimman älyttömästi tai ainakin viimeisen päälle kielteisesti. Annoin siis sellaisen testituloksen, jonka perusteella kukaan ei olisi ainakaan töihin ottanut, jos testiä siihen tarkoitukseen käytetäisiin, niin kuin mainostavat.

Mikä oli tulos: Virtuoosi! Ehkä olisi pitänyt käyttää originaalinimitystä "asentaja" tai "käsityöläinen". ”Virtuoosit ovat usein mekaanikkoja tai insinöörejä, joille suurinta iloa tuottaa käsien likaaminen koneiden purku- ja kokoonpanotöissä ja koneiden saaminen edes hieman entistä parempaan kuntoon.” Virtuoosien päätökset pohjautuvat kuulemma käytännölliseen realismiin ja heillä on sisimmässään vahva oikeudenmukaisuuden taju. Virtuoosit eivät kuulemma välttele astumista toisten varpaille. He ovat myös ensimmäisenä kertomassa tahdittomia vitsejä, sekaantumassa toisten projekteihin, käyttäytymässä karskisti, pelleilemässä ja muuttamassa suunnitelmiaan heti kun jotain uutta ja kiinnostavaa ilmenee.

Hetkinen mitä ihmettä? Jos testiin vastaa tahallaan aivan väärin, vastoin omaa ajatustaan hyvästä ja oikeasta, niin saakin oman luonnekuvansa!

Vanhusten liikkuminen, vireyttä vai taloutta?

Vanhusten liikkuminen on jotenkin omakohtaisesti kiinnostava juttu. Tunnustan heti, olen laiska liikkumaan, mieluummin istun läppärin ääressä ja mietin seuraavaa blogiani tai teen lempiharrastustani Excel-taulukoita joistain vanhoista tilastoista. Miten tuo tilastografiikoiden tekeminen voikin olla niin mielenkiintoista? Tiedän miksi, kysymys oli turha. Se on siksi mielenkiintoista, että odottaa kuumeisesti näkevänsä jotain yllättävää lopputuloksen hahmottuessa graafisina kippuroina silmien eteen. Aivan totta. Sitä kuvittelee löytävänsä jotain. Useimmiten ei löydä mitään yllätyksellistä, mutta joskus, aivan totta, joskus luulee löytäneensä. Siis löytöretkeilyä tilastojen joukossa. Erityisen kiinnostavia ovat kriisiaikoihin liittyvät muutokset. Olen usein vaahdonnut kriisiskenaarioiden tarpeellisuudesta yhdyskuntasuunnittelussa. Kriisi tarkoittaa muutoskohtaa, useimmiten muutosta kohti hallitsematonta. Kriisiin menevät vain yksilöt, ryhmät tai yhteisöt, koko yhteiskuntakin voi mennä kriisiin. Kone ei mene kriisiin. Vai oletko kuullut jonkun kertoneen autonsa moottorin tai pölynimurin menneen kriisiin? Ei, kriisiin menee vain koneen käyttäjä.

Miten on tekoälyn laita? Onko se muuten kone? Voiko se mennä kriisiin? Tekoälyn suhteen meillä on tiedossa ongelmia. Meille tekoälyn kohtelemaksi joutuminen saattaa olla suuri kriisi. Tekoäly kerää dataa juuri meistä ja jos siitä odotusten mukaan tulee jumalamme viimeistään singulariteetin syntyessä, kysymyksessä ovat todelliset sisäsiittoisuuden kriisit. Meidän nykyiset jumalamme ovat meidän ulkopuolellamme, ne eivät ole meille sukua, mutta tekoäly on meistä tehty. Singulariteetin arvellaan syntyvän ennen vuotta 2050. Se on jo ennen kuin meidän pitäisi olla fossiilivapaita. Niin pian! Miksi siitä puhutaan niin vähän? Onhan se ihmiskunnan historiassa käännekohta ja kriisi. Kone on ihmistä viisaampi. Kone ryhtyy monistamaan itseään.  Jotkut viisaat ovat sanoneet tekoälyn olevan suurin maailmanlopun uhka. No, en nyt puhu maailmanlopuista, mutta jos maailmanloput kiinnostavat niin klikkaa: 

http://penttimurole.blogspot.com/2018/02/maailmanloppu-ja-bang-nyt-on-kylla.html

http://penttimurole.blogspot.com/2019/08/singulariteetti-tulee-joutuvatko-jumala.html

http://penttimurole.blogspot.com/2018/03/tekoaly-huijareiden-ja-armeijoiden.html

Vireyttä vai taloutta?

Minun tarkoitukseni oli kirjoittaa vanhusten liikkumisesta. Ei suinkaan maailmanlopuista. Hesarissa oli tänään juttu liikkumattomuuden hinnasta. Siinä sanottiin liikkumisella ja taloudellisella menestyksellä olevan yhteytensä. Tuo hieman särähti tuo taloudellinen menestys. Eikö nyt olisi voinut sanoa jotain henkisestä vireydestä. Puhui taloudesta juuri nyt kun meillä on ahkerasti kuunneltu Pentti Linkolaa äänikirjana. Siinä ei juuri taloudellista menestystä mainosteta suurena elämän päämääränä.

Mutta sain oikeastaan ajatuksen tästä aiheesta käytyäni eilen lääkäriasemalla. Oli siis jotain tyypillistä vanhuusajan kremppaongelmaa. Ei kuitenkaan koronaoireita. Lääkäri kuunteli ensin puhetta ja sitten keuhkoja. Sydänkin siinä taisi samalla tulla kuunneltua. Hyvin tuntuivat pelaavan. Sitten määrättiin vielä verenkuvaan. Ei vikaa siinäkään. Mutta kerroin ohimennen pyöräileväni sähköpyörällä joka päivä tunnin verran keskuspuiston ihanilla poluilla. Tästäkös tohtori innostui. Hän ryhtyi puhumaan pörrötukkaiselle vaarille yhä kiihtyvämmin pohjaalaasesti. En tunnistanut murrealuetta, mutta se tuntui kivalta. Ajatteli varmaan minut joksikin sukulaisvaarikseen lakeuksilta. Halusi tietää, olinko jo kauan harjoittanut tuota lajia. Kehui potilasta. Potilas siinä jo kerralla tervehtyi. Ei kysynyt lainkaan annosten määrästä. Ja olisihan sitä ollut vaikea muistaa, kun ei ole varma annoksen koosta.

Lisääkö liikkuminen onnellisuutta vai päinvastoin?

Niin, tämä Hesarin juttu. Kertovat yliopistotason tutkimuksesta jossa kysytään: ”Onko totta, että ihmiset, jotka liikkuvat tietyllä tavalla, menestyvät, ovat onnellisempia ja tuottavat vähemmän kustannuksia yhteiskunnalle?” Tutkimusta johtava professori kertoo aikuisten liikuntasuosituksen olevan nykyään sellaisen, että reippaasti pitäisi liikkua 2,5 tuntia viikossa, rasittavasti jos liikut niin riittäisi tunti ja vartti, vielä pitäisi kaksi kertaa viikossa venytellä, sekä kehittää lihashallintaa ja tasapainoharjoittelua. No, minä katson nyt sport trackerista, paljonko on viikossa tullut pyöräiltyä. Onkohan se edes reipasta liikuntaa, kun sähköpyörällä ajaa. Ainakin tuntuu siltä että 90 % matkasta on alamäkeä. Firman pyöräkisassa sähköpyörällä ajosta joutuu ottamaan 50 % alennuksen. Viime viikolla tuli 5 tuntia ja 70 kilometriä, edellisviikolla tuli 4 tuntia ja 55 kilometriä. No, sanotaan keskimäärin kuukaudessa 20 tuntia.  Keskinopeus on ollut hillitty 14 km/h. Pitäisikö nuo kaikki lukemat nyt redusoida puoleen? Nyt piti sitten kysyttämän, tekeekö onnellisuus ja menestys minusta pyöräilijän vai tulenko pyöräiltyäni onnelliseksi ja menestyväksi?

Meillä on nyt pieni ongelma, kun ohjeita ja tietoja pukkaa, ei tiedä pitäisikö uskoa kragallisia tai kragattomia?

Mainittu tutkimus taitaa olla vasta aluillaan, mutta noista ”onko totta?”- kysymyksistä kuvittelisin noin ensi alkuun, että sellaiset ihmiset jotka menestyvät ja ovat onnellisempia, he maksavat enemmän veroja, mutta toisaalta tuottavat yhteiskunnalle myös enemmän kustannuksia, he myös liikkuvat enemmän. Muna vai kana ongelma on ilmeinen.

  

Liikutaanko Suomessa suositusten mukaan? Ei liikuta, jos valtakunnalliseen henkilöliikennetutkimukseen on luottamista. Keskivertoaikuinen kävelee vuorokaudessa 15 minuuttia ja pyöräilee 4 minuuttia. Viikossa tästä tulee (jos yksi päivä pidetään sapattina) 1,5 tuntia kävelyä ja runsas 20 minuuttia pyöräilyä. Tämä ei aivan täytä asetettua liikkumisvaatimusta, mutta ei paljon puutukaan. Nyt oli kysymys keskiarvoihmisestä. Lapset ja nuoret liikkuvat viikossa lihasvoimalla 2,4 tuntia, lasten vanhemmat liikkuvat 1,8 tuntia ja ikäihmiset, meidän kohderyhmämme 1,7 tuntia. Otettiin vielä vertailun vuoksi autoilijat. He liikkuvat jalan tai pyörällä 1,6 tuntia viikossa.

Keskivertosuomalainen aikuinen ja keskimääräinen helsinkiläinen ovat eri asioita. Helsinkiläinen kävelee viikossa 3h 10min ja pyöräilee 36min. Tämähän jo ylittää lasketun tarpeen. Hyvä! Mutta kun keskiarvoihmistä ei ole, vaan osa ihmisistä on liikkumattomia ja osa taas “ylisuorittaa”. Sohvaperunoita on Suomessa paljon. Liikunnan harrastajien määrästä yritän tutkia viisaita raportteja. On vain arvioita. Sanotaan että alle kouluikäisistä 20 % harjoittaa liikuntaa, kouluikäisistä heitä on 40 %, aikuisiässä liikkujia arvataan olevan 20 %, kun eläkeläisistä aktiivisia liikkujia olisi vain 5 %. No, liikunta ja liikkuminen ovat tietysti eri asioita. Jos tästä kuitenkin laskisi ikäluokkien suuruuden mukaan liikkujien osuutta niin voisi saada sellaisen tuloksen, että vain viidesosa suomalaisista liikkuu. Huh! Tästä emme voikaan olla ylpeitä.

Olisiko tilanne jotenkin tällainen? Tamperelaiset UUK-Instituutin tutkijat sanovat, että tällä hetkellä kestävyysliikuntasuositus toteutuu vain noin 10 %:lla yli 75-vuotiaista, lihasvoima- ja tasapainoharjoittelu noin 6 %:lla sekä molemmat suositukset vain muutamalla prosentilla. En tiedä mistä tämän vieressä näkyvän tilaston olen temmannut. Tämänhän kertoo noin 5 % ylin 60-vuotiasta olevan liikunnallisia. Ei se tunnu paljoa heittävän, kun tuohon UKK-instituutin juttuun vertaa. Tuo luku on kyllä hyvin alhainen. Toisaalta liikunnallisuuden käsite on epämääräinen. Johtopäätös on selkeä. Ikäihmisten liikunnallisuutta on nostettava.

Keskuspuiston vastaantulijat

Teen joka päivä tilastollista tutkimusta vastaan tulevista ihmisistä keskuspuistossa. Otos ei ole kovin valtaisa. Yhden tunnin ajolenkillä minua vastaa tulee (tai ohitan) 200 ihmistä. Heistä 20 % pyöräilee, 5 % työntää lastenvaunuja ja 20 % ulkoiluttaa koiraa. Vanhuksia kanssakulkijoista on 15 % ja lapsia 10 %. Vanhoja mieskulkijoita ulkoiluttaa yleensä nuorempi rouva. 90 % lapsista kulkee metsässä kännykkää tutkien. Ruuhkaa toivoisi esiintyvän enemmän, sillä niin ihana paikka on Helsingin keskuspuisto. Hetkinen, unohdin mainita, että tapasimme siellä juuri pari päivää sitten Olli Lehtovuoren, joka sauvoilla itselleen vauhtia lykkien pyyhälsi kohti Haltiavuorta. Sanoi siellä olevan salaisia aukioita, jonne ei pyörällä pääse. Olli teki ensimmäisen version keskuspuistosuunnitelmasta. Pekka Salminen sitten jatkoi. Kilkkaapa:

http://penttimurole.blogspot.com/2016/05/keskuspuisto-olli-lehtovuoren-tekosia.html

https://penttimurole.blogspot.com/2020/04/kaksi-elamysta-ja-kaksi-pyoraily.html

Liikunta ja terveys

Raportit kertovat: ”Liikunnalla on kiistattomia terveyttä edistäviä vaikutuksia. Liikunnalla vaikutetaan suotuisasti mm. sydänsairauksien, kohonneeseen verenpaineen, aivohalvausriskin, masennuksen, diabeteksen ja muistisairauksien kehittymiseen. Terveydenhuolloin kustannukset pienenevät, elämänlaatu paranee ja työssäkäyvien poissaolot vähenevät.” Viisaat ovat arvioineet, että liian vähäinen liikunta aiheuttaa Suomessa 600 miljoonan euron vuosittaiset suoran terveydenhuollon kustannukset. Milloinkahan tuo raportti olikaan kirjoitettu? No, uskotaan että varmaan jotain puolen miljardin ja miljardin välillä, jos ei sitten reilusti enemmän. Reilusti enemmän väittäisin. Ja kun luen raporttia edelleen, havaitsen, että suorien terveydenhuollon kustannusten lisäksi olisi laskettava tuottavuuskustannukset. Niitä olisi 5 miljardia vuodessa. Suurin tuottavuuskustannusten osuus tulee kuolleisuuden pitkittymisestä. UKK:n tutkijat ovat laskeneet, että liikunnan puutteen vuoksi tulee runsaat 4000 ennenaikaista kuolemaa. Sehän olisi noin 8 % kaikista kuolemista. Kuitenkin, minä puhun nyt pääasiassa ikäihmisistä.  Puolet ikäihmisten hoivamenoista liittyy kuoleman läheisyyteen, jolloin liikunnalla ei enää välttämättä ole oleellista merkitystä suorana kustannusten vähentäjänä. Sitä vastoi kyllä nuoremmilla vanhoilla, liikunnallisella aktiivisuudella on suuri merkitys toimintakykyyn ja yhteiskunnalle muodostuviin kustannuksiin, sillä liikunnallisesti aktiivisilla on huomattavasti pienempi riski joutua laitoshoitoon. Nyt tämä taitaa mennä liiaksi arvailujen puolelle.

Se miten vanhuksia joudutaan hoitamaan, siinä on valtavat kustannuserot. Meillä vanhuspalvelutyön asiakasmäärä on noin 100000 henkeä. Heistä tehostetussa palveluasumisessa on 40 %, laitoshoidossa 5 % ja kotihoidossa 55 %. Suurten kaupunkien terveydenhuollon kokonaiskustannuksista reilu puolet (53 %) eli 2 652 miljoonaa euroa käytettiin yli 65-vuotiaiden terveydenhuoltoon. Me yli 85 vuotiaat haukkasimme siitä 19 %.

Kuvassa esiintyy tilastoa maamme suurten kaupunkien osalta. Kun tässä nyt lämpimikseen tarkastele esimerkiksi oman ikäryhmänsä (85+) syntitaakkaa Suomen kansantalouden kannalta niin havaitsee lieventävänä asianhaaran sen, ettemme sentään vuosittain syö kuin viidenneksen kaikista maamme terveydenhuollon ja pitkäaikaisen vanhustenhuollon kustannuksista. En myöskään tiedä kuinka suuri osa hoidon tuesta pystytään perimään vanhuksilta itseltään takaisin. Jos tiedät niin kerro. Sen tiedän, että palvelumaksujen suhteen lakiuudistuksia on tulossa, mutta niiden yhdenvertaisuudesta ja kikkailuestoisuudesta esiintyy sekavia tietoja. On ilmeisesti pyrittävä omahoitoon palvelun sijaan.

Jaaha! Taas tulimme metsäretkeltä. Kilometrejä kertyi 14,5. Aikaa meni istumataukoineen 1h 9min. Ihailin puunrunkoja. En ole puunhalaaja, mutta nyt teki joskus mieli pysähtyä ja ryhtyä halaamaan.  Toivotan teille kaikille metsäistä helatorstaita. Itse aion viettää sen Kemiönsaarella. Puhuivat ennen aikaan helatorstain lemmensaunoista. Se on varma, saunaan mennään.

Rahan ja kuoleman tanssi

Pari päivää sitten, joku joka oli nimennyt itsensä vanhukseksi ja oli vain 71-vuotias, kirjoitti Hesarin yleisönosastoon sinänsä hauskan kirjoituksen, jossa ei kuitenkaan ollut päätä eikä häntää. Epäilenkin kirjoituksen pilanpäiten tehdyksi. Kirjoittaja sanoi menneensä koronaviikoilla täydelliseen rapakuntoon, kun ei ollut muka päässyt kuntoilemaan. Hän oli kuitenkin joka päivä käyttänyt sauvoja, tuoleja, kuminauhoja, palloja ja käsipuristimia. Minä todella kadehdin tuollaista miestä joka jaksaa joka päivä tehdä monipuolisia liikuntaharjoituksia. Mutta siinä en häntä kadehdi, että muutaman viikon pysähdys kotiharjoittelusta huolimatta romahduttaa kunnon. Hän sanoo treenien välillä köllöttelevänsä sohvalla. Ehkä siinä onkin se juttu. Ruumis ei ehkä olekaan vain lihaksia ja jänteitä luitten tukemana. Ehkä ruumiiseen kuuluvat jotenkin aivot ja ajatukset. Jos vain ruumis hetken treenaa ja sitten ruumis ja aivot molemmat ryhtyvät köllöttelemään, siinä saattaa olla syy tuollaiseen kunnonromahduskohtaloon.

Sannikka, suosikkini sanoo näin.

Outo riskiryhmä

Tässä ryhtyy miettimään mitä vanhukset oikeastaan voivat tehdä ja mitä he oikeastaan tekevät. Onko sitä tutkittu? Onko vanhusten tekemisestä normaalielämässä huolehdittu, oikeasti sillä samalla tunteella ja teholla kuin heistä (meistä) nyt näytetään huolehtivan? Tarkoitan tätä ylihuolehtimista. Että kun jokaisessa ministerin puheessa, oli ministeri kuka tahansa, mainitaan yli 70-vuotiaiden mahtava riskiryhmä, joka ansaitsee kaikki miljardien suojelutoimet. Ei mitään, vaikka talous romahtaisi kymmeneksi vuodeksi, kunhan saadaan riskiryhmää suojelluksi. Jotkut puhuvat kuolleen hinnasta. Me liikenneinsinöörit olemme tottuneet tuohon käsitteeseen. Kuolleen hinta on mukana kaikissa kannattavuuslaskelmissa, oli sitten kysymys tunninjunan perusteluissa kuin minkä tahansa tiehankkeen hyöty/kustannuslaskelmassa.  Mukana ovat myös onnettomuuksissa loukkaantuneiden menetetyt työvuodet. Viimemainittu juttu ei kuitenkaan ole tässä riskiryhmätapauksessa relevantti, sillä yli 70-vuotiaiden ei oleteta enää tekevän mitään. Miten niin? Tosiaan, pitäisikö eläkeläisten työlle ryhtyä laskemaan jokin kansantaloudellinen arvo, hyöty? Silloin ainakin saataisiin mitattua ennenaikaisen kuoleman arvo. Näin kysyy yli 85-vuotias.

Laman, sotien tai muiden kriisin jälkeen kansantuotteen kasvu pysähtyy. stagnaatio näyttää kestävän 5-10 vuotta. viimeisimmän finanssikriisin jälkeen olemme vieläkin yli kymmenen vuoden takaisella tasolla. Meidän nykyisen kriisimme kesto on arvailujen kohteena. Jos minun pitäisi arvata sanoisin 10 vuotta kuluvan ennen kuin ollaan vuoden 2019 kansantuotteen tasolla. Se on sama taso kuin vuonna 2008.

Talousmiehet ennustelevat, että taloustilanne menee niin surkeaksi, että kestää 15 vuotta ennen kuin olemme jälleen nykytasolla. Tarkastelin blogissani https://penttimurole.blogspot.com/2020/03/korona-haukkaa-palan-kansantaloudesta.html tilannetta aiempien suurten kriisien jälkeen. Yksi esimerkki oli I maailmansota, johon liittyi kymmeniä miljoonia ihmisiä tappanut espanjantauti. Silloin kansantulo per capita romahti Saksassa 22 % ja Britanniassa 15 %. Kansantulon palautuminen kesti Britanniassa 15 vuotta. II maailmansodan jälkeen kesto oli 10 vuotta. 1990-laman jälkeen Suomessa palautuminen alun tasolle kesti 7 vuotta. 2008-lamasta Suomi monien muiden joukossa ei ole vieläkään palautunut lamaa edeltäneelle tasolle. Siitä on 12 vuotta. On melkoisen luonnollista, että tulevaisuutemme liikkuu menneisyyden luvuissa.

Yli 60-vuotiaiden osuus koronakuolemista on kaikkialla 91 %. Kaikkien kuolemien osuus on suunnilleen sama. Tähänastiset koronakuolemat ovat Suomessa 0,5 % kaikista vuotuisista kuolemista. Ruotsissa, Italiassa ja Britanniassa tähänastisten koronakuolemien osuus on 4-5 %. Tilastotolpissa yli 80-vuotiaiden osuus Suomen koronakuolemissa on muita hieman suurempi, mutta tähän eroon saattaa vaikuttaa Suomen erityisen vähäinen kuolleisuus koronaan.

Onko kuoleman estämisellä rahallinen arvo?

Filosofi Emmanuel Kant sanoi kyllä aikanaan ihmisarvoa äärettömäksi. Siihen arvioon perustuu myös lääkäreiden etiikka ihmiselämän pelastamiseksi. Aina on pelastettava, mitään ei saa uhrata. Tosin nyt julkisuudessa esiintynyt yleisöä yllättäviä kannanottoja, kun lääkärit ovat puhuneet priorisoinnista. Yritetään pelastaa vain ne jotka voivat pelastua. Jotkut ovat tyrmistyneet. Eikö hengityskonetta olekaan tarjolla kaikille? Itse miettii omaa tilannettaan. Olemme Liisan kanssa puhuneet siitä, että jos toinen joutuu letkuihin, toinen astuu letkun päälle. No, sehän ei käy. Siitä tulisi murhasyyte. Kuolevan murhaamisesta. Kun nyt on päästy tälle sarkasmin tielle, jatketaan sitten sillä tiellä ja ihmetellään kuoleman arvoa.

1 liikenteessä kuollut = 2,8 milj. €

Nykyisen Suomessa vallitsevan laskentakäytännön mukaan tieliikenteessä kuolleen yksikköarvo on 2,8 miljoonaa euroa, vakavan loukkaantumisen yksikköarvo on 0,8 milj. euroa ja lievän loukkaantumisen yksikköarvo on 34 000 euroa (vuoden 2015 hinnoissa). Hauska termi tuo kuolleen yksikköarvo. Yhteensä liikenteessä nämä kuoleman yksiköt eli kuolleet edustavat vuodessa noin 600 milj. euron menetystä. Heitä oli viime vuonna 205 henkeä. Tässähän tämä on tämä kuolleiden arvon laskemiskaava: Omkuol (henk./a) = Oa * Ovak / 100 * Kkuol. Tuliko selväksi? Yleensä liikenneonnettomuuksien arvo hyötyjä ja kustannuksia laskettaessa liikkuu alle kymmenen prosentin. Se ei ole siis kovin merkittävä tekijä. Huomattavasti merkittävämpi on säästetty aika. Se onkin se ratkaiseva tekijä. Jos tunninjuna päätetään rakentaa, niin sen taloudellisuus perustuu seuraavan kolmenkymmenen vuoden aikana säästettyihin sekunteihin, minuutteihin ja tunteihin. Se ei perustu kuin marginaalisesti kasvihuoneilmiön torjuntaan (1 %) tai meluhaittojen vähenemiseen (0,5 %) tai pienhiukkasten määrän supistumiseen (0,5 %), tai että se perustuisi liikenteessä kuolleiden määrän vähenemiseen (5 %).

VSL

Taloustieteilijät ovat kehittäneet kuoleman arvon mittaamiselle loisteliaan käsitteen. Se on tilastollisen elämän arvo eli Value of Statistical Life VSL. Kysymys on summasta jonka yhteiskunta tai ihminen olisi valmis maksamaan välttääkseen uhkaavan harmin ja tässä tapauksessa juuri tuon kiusallisen kuoleman. Viisaat ovat tuota arvoa tutkineet. Tuossa edellä jo tuli paljastettua suomalaisten viisaiden pitävän oikeana arvona noin kolmea miljoonaa euroa.  Rapakon takana ovat päätyneet korkeampaan arvioon. Se vaihtelee 5-20 miljoonaan dollariin. Hallintovirkamiehet sanovat tutkijoiden olleen epäselviä arvioissaan. Jotkut tutkijat eivät osaa erotella miehiä ja naisia, jotkut taas eivät huomioi eroja vanhojen, kokeneiden työntekijöiden ja noviisien välillä, jotkut sekoittavat mustat ja valkoiset, jotkut taas siirtolaiset ja kantaväestön, saattavat myös sekaantua tupakoitsijat ja ei-tupakoitsijat, raittiit ja ryyppääjät – ja mitä vielä. Kaiken tämän kritiikin jälkeen hallintovirkamies päätyy 9 miljoonaan dollariin per kuolemantapaus. Ehkä se niin on. Suomalainen kuollut menee alennusmyynnillä jenkkiin verrattuna, mutta arvoltaan kaksin kolmin kertaisena verrattuna itäisiin naapurimaihin.

Kuolemantorjunta ja talous – hyötykustannussuhteellako?

Koronakuolemien torjunnassa on kysymys eskaloitumisen hidastamisesta, kunnes rokote keksitään. Tartunnan leviäminen ja laumasuojan syntyminen vaatisi ehkä 7000 kuolemaa. Nyt tukahduttamismenetelmällä pärjäämme ehkä 2000 ennenaikaisella kuolemalla. Olisi siis mietittävä panostuksen suuruutta 5000 kuoleman torjumiseksi. Olisi ehkä vielä mietittävä muutaman tuhannen ihmisen osittaista invalidisoitumista sairastetun taudin seurauksena. Jos käytetään liikennetieteilijöiden keskimääräisen kuoleman hintaa torjuntatyötä olisi tehtävä 15 miljardin hyödyn saavuttamiseksi, kun kuolemat vältetään. Nyt on kysymys kuitenkin suurelta osin (80%) eläkeläisväestön suojaamisesta, joilla tekemättä jäävän työn arvo on vähäinen. No, pienennetään kuoleman arvoa ja sanotaan tavoiteltavaksi säästöksi 10 miljardia. Tuetaan immateriaaliarvoja. Jotta hyötykustannussuhde olisi ykkönen tuo sama määrä pitäisi panna liikkeelle. Jos pannaan 20 miljardia, hyötykustannus putoaa puoleen. Saadaanko sillä koronakuolemat vältettyä? Kyllä, saadaan pidettyä kurissa. Yritystukiin uppoaa pari miljardia. Kansainvälisen kaupan ja viennin häiriöt pudottavat talouskasvun negatiiviseksi. Työttömyystukiin uppoaa 5 miljardia. Kotimainen kulutus takkuaa. Heitetään toinen viisi tai kymmenen miljardia. Pian on 20 miljardia mennyt. Hyötykustannus putoaa.

Kuolleisuus ikäryhmittäin vaihtelee. Liikennekuolemat ovat enimmillään 20-40-vuotiailla. Vanhukset eivät juuri kuole liikenteessä. Tapaturmiin kuoleminen on yleisintä vanhuksilla. Kaatuminen on yleisin kuoleman aiheuttaja. Yllätys, yllätys, kuoleminen yleensä keskittyy vanhuksiin. Vuosittain kuolevista 55 % on yli 80-vuotiaita. Koronaan kuolevista yli 80-vuotiaiden osuus on 68 %. (Tähän mennessä tänä vuonna kuolleita). 60-80 vuotiaat ovat kuolemisessa suuri ryhmä sekin. Vuosittain kuolevista 36 % on tämän ikäisiä, koronakuolemista 24 % on osunut tähän ikäluokkaan. Lisäkuolleisuutta voi tutkia vain menneiden viikkojen 14-17 osalta. Lisäkuolleisuutta on havaittavissa yli 70-vuotiaiden osalta siten että kokonaisylikuolleisuudeksi saattaisi tulla kesään mennessä runsas prosentti vuosikuolleisuuteen verrattuna.

Säädellään vanhusten kuolemia – liikaako?

Koronaan kuolee suhteellisesti eniten vanhoja ihmisiä. Koronakuolemissa 60-80 vuotiaiden osuus on 25-40 % ja yli 80-vuotiaiden osuus 50-65 %. Yli 80-vuotiaiden osuus väestöstä vaihtelee. Italiassa heitä on 7,2 %, Suomessa 5,4 %, Britanniassa 5,0 % ja USA:ssa 3,9 %. Koronaan on tähän mennessä kuollut kaikista yli 80-vuotiaina kuolleista suomalaisista 0,6 %, ruotsalaisista 4,2 % ja briteistä 3,7 %. Kun kuolemista halutaan nyt säädellä tarkoittaa tämä yli 80-vuotiaiden osalta, että rukataan tätä edellä mainittua prosenttiosuutta. Toisin sanon, että vähennetään koronan osuutta kuolinsyynä haarukassa 1-4 %. Tämä koskisi Suomessa yhden vuoden kriisitasolla 300-1000 ihmistä. Seurauksena olisi joitakin elinvuosia. Osa niistä hyvinkin arvokkaita, osa vähemmän arvokkaita. Montako? Millä hinnalla? No, jos neljä vuotta kaikille 100000 eurolla per vuosi, olkoon se laatupainotetun elinvuoden hinta. Mitä tulee? Tulee 120-400 miljoonaa. Jos lisätään vielä myllyyn 60-80-vuotiaat, päästään ylätasolla lähemmäksi yhtä miljardia. Onko se nyt suhteessa tuohon 20 miljardiin? Ei ole. Jokin tässä mättää. Rajoitusten määrä ja saavutettu hyöty mättävät.

Koronakuolleisuutta on vaikea saada näkyviin näissä tilastotolpissa. Se on niin vähäistä ainakin täällä meillä. Yli 80-vuotiaiden ikäryhmässä koronaan on tähän mennessä kuollut vajaa 200 henkeä, kun saman ikäryhmän kuolleiden kokonaismäärä vuonna 2019 oli pikkuisen vajaa 30000 henkeä. Tapaturmiin kuoli yli 80-vuotiaita samana vuonna yli tuhat henkeä.

Ruotsissa ja Englannissa yli 80-vuotiaana kuolleista noin 4 % on kuollut koronaan. Meillä koronaan kuolleiden osuus yli 80-vuotiaden joukossa tapahtuneista kuolemista on toistaiseksi vain 0,6 %. Ruotsissa ja Suomessa yli 80-vuotiaista kuolee vuosittain joka kymmenes. Koko väestöstä pohjoismaissa kuolee vuosittain joka sadas henkilö. Sitä ei voi estää tai tukahduttaa.

Ymmärrän hallituksen ja ministereiden ongelmat

Siinä painaa raskaana inhimillisyyden taakka. Siinä painaa taakkana se, että yhteiskuntamme on sotien jälkeisenä aikana hylännyt vanhukset omiin oloihinsa. Se on meidän kulttuurimme. Nyt on velvollisuus tehdä jotain. Vaikuttaa jopa siltä, että olisimme ennen korona-aikaa olleet perheinemme jatkuvasti heidän ilonaan. Pötyä. Heidät on pääasiassa unohdettu vanhankodin rauhaan. Itse asiassa heidät on lajiteltu pitkäaikaiseen laitoshoitoon vanhainkoteihin, terveyskeskusten vuodeosastoille ja erilaisiin hoito-, hoiva-, veljes- ja sairaskoteihin, joita kapulakieli kutsuu toiminta- tai tulosyksiköiksi, joista harvoin enää kolkutellaan edes ERVA-päivystyksen tai tehohoidon ovia. Sitten se jotain onkin heidän entistä tiukempi eristyksensä. Meidät eristetään heistä, mutta itse asiassa heidät eristetään meistä. Innovatiivisuus on todella kortilla. Joku keksii kokouskontin tapaamista varten, siitä melutaan. Kuitenkin vanhukset kuolevat yksin. Useimmat kuolivat ennenkin yksin. Jotenkin tuntuu siltä, että olemme juuri tällä vanhusten ylisuojelulla lunastamassa velkaamme heitä kohtaan. Jos nyt jotain hyvää toivoo koronan jälkeiseltä ajalta niin se saattaisikin olla uudistunut käsitys vanhusten, meidän miljardeja maksavan riskiryhmämme tulevasta käsittelystä. Huomautan, etten tarkoita hoitohenkilökuntaa tai virkatoimia, tarkoitan meitä omaisia ja ystäviä. Mutta iloisina, reippaina, tulevaisuudenuskoisina.

Politiikan ylämäet ja alamäet

Maailma on muuttunut. Se on tietysti nyt muuttunut ajallisesti ja paikallisesti koronan vuoksi. Muuttunut jopa hyvin rajusti. Suorastaan käsittämättömällä tavalla. Jos joku olisi sanonut, että liikennettä voi leikata kolmanneksella sanomalla nyt tuosta vaan että nyt ei saisi ajella turhanpäiten, että sitten se tapahtuisi. Tai että koululaiset ja työtätekevät yhtäkkiä vain käden käänteessä ryhtyvät etätyöhön ja vielä viihtyvät siinä. Minun perheeni koululaiset esittelevät ylpeinä koetuloksiaan jotka ylittävät normaaliajan saavutukset. Tässä ei mitenkään pysy vauhdissa mukana. Minun sielunelämälleni onkin parasta vetäytyä tällaisessa tilanteessa jälleen hetkeksi tilastojen pariin. Tilastot ovat niin ystävällisiä. Ne harvoin valittavat väärästä tulkinnasta. Itse asiassa niiden hauskuus onkin juuri tuo tulkitsijalle annettu vapaus. Ei ole mitään tilastolautakuntaa joka ryhtyisi tulkitsijaa kovistelemaan tai tekijänoikeuksista syyttelemään.

Miten se nyt luettelikaan Lauri Viita, Pispalan kirjailija näitä tilastovaltuustoja ja nimistöneuvostoja. Näin hän kirjoitti: ”Nimestä nimistö, neuvosta neuvosto; syntyy ajaton, palkaton, kerta kaikkiaan osoitteeton nimistöneuvosto, suuripiirteinen tilastovaltuusto, suisto joka ei takerru pikkuseikkoihin, ei tunne ainoatakaan tapausta, vaan hallitsee kokonaisuutta, säätelee elämänilmiöitä kirjavan sedimenttivellin poreiluna. Sanasta tulee sanasto, kirjasta kirjasto, järjestä järjestö, väestä väestö; täsmällinen toimi saa epämääräisen toimistonsa ja virka virastonsa; kerrasto onkin vain housut ja paita, huoneisto selviääkin keittiöksi, palokalusto sementtisäkiksi, rahasto vararikkopesäksi, puistosta ei löydy ainoatakaan kunnon puuta, kasvisto osoittautuukin paperipinkaksi, jossa todellista kasvia edustaa korkeintaan homesieni ja katkera maksaruoho. On kone joka ajaa ihmisen maata ja ylös, kone joka kuljettaa, kone joka hautoo, lypsää, imettää, kone joka synnyttää, kone joka kirjoittaa, laskee ja lukee, ja kantaattikone tekee kantaatteja.” No, jos sinua ei huvita lukea näistä vaalituloksista niin vaihda sitten blogia ja lue Lauri Viidasta:

http://penttimurole.blogspot.com/2016/12/betonimyllarin-pispala.html

Vaalimenestyjät hakusessa

Niin siis näissä merkeissä ryhdyin nyt tutkimaan Suomen poliittisten puolueiden äänimääriä ja menestyksen aaltoja, myös vasta-aaltoja. Tarkoituksena oli selvittää menestyjiä ja luusereita. Tai ei nyt aivan. Menestyjät saavat kunniaa, mutta luuserit, heitä on tarkoitus käsitellä pieteetillä. Useinhan se on vielä niin, että luuseri on saattanut juuri menestyksestä päästyään sortua oman onnensa luuseriksi. Tein siis itselleni muutaman Excel-taulukon Suomen eduskuntavaaleista sotien jälkeen ja täydensin sitä eri puolueiden puheenjohtajiensa johdolla voittamista äänistä. Tämän perusteella ryhdyin etsimään voittajia ja voitettuja.

Katsellaan ensin yleistilastoja, sitten katsellaan muutamaa mullistavaa tapausta ja siihen liittyviä henkilöitä. 

Suomessa käytetään D’Hondtin kehittämää tilastollista vaalilaskentatapaa. Se johtaa suuria puolueita suosivaan paikkajakoon verrattuna koko maassa annettujen äänien määrään. Jos yksinkertaisesti koko maan äänet ratkaisisivat ilman vaalipiirijakoa, demarit olisivat viime vaaleissa saaneet 5 paikkaa vähemmän, perussuomalaiset ja kokoomus kumpikin 4 paikkaa vähemmän ja keskustapuolue 3 paikkaa vähemmän. Vasemmistoliitto olisi säilyttänyt paikkansa, mutta vihreät ja kristilliset olisivat saaneet kumpikin lisää 3 paikkaa. Pienpuolueilla äänet menevät hukkaan, ne saivat yli 5 % äänistä, mutta vain kaksi paikkaa, ahvenanmaalaisten paikan sekä Liike nyt -paikan.

Voittajat ja voitetut

Eduskuntavaalien suurin äänivoittaja sotien jälkeiseltä ajalta on Timo Soini. Hänen puolueensa sai vuonna 2011 vaaleissa 448000 lisä-ääntä edellisissä vaaleissa saatujen 112000 äänen päälle. Se oli todellinen jytky. Äänimäärän kasvu edellisiin vaaleihin verrattuna 400 prosentilla on Suomen ennätys. Kakkossijan saa Rafael Paasio 196000 lisä-äänellä hänen tultuaan 1966 Väinö Tannerin jälkeen demareiden johtoon. Äänet lisääntyivät 44 %. Pronssimitalin vetää Paavo Lipponen hänen saatuaan 183000 lisä-ääntä ja 30 % äänten lisäyksen verrattuna Pertti Paasion edellisten vaalien tulokseen.  Pistesijoille pääsevät Esko Aho, joka vuonna 1991 nappasi 170000 lisä-ääntä ja 27% äänilisäyksen puolueelleen, seuraavina ovat Juha Sipilä vuonna 2015 (163000 lisä-ääntä ja 35 % ja Pekka Vennamo vuonna 1983 joka peittosi isänsä edellisten vaalien vaalituloksen 157000 lisä-äänellä ja 119 % äänten kasvulla. Seuraavina listalla ovat Juha Rihtniemi, Harri Holkeri, Pekka Haavisto ja Jyrki Katainen. Kataisen jälkeen listalle on päässyt Sanna Marin. Hän ei sinne kuulu. Hänen johdollaan toimivaa demaripuoluetta ei ole missään vaaleissa testattu. Kunhan npanin sen tuonne lämpimikseni. Jos Ylen gallup olisi vaalit Sanna Marinin johtama demarit saisi nyt 641000 ääntä ja 17 % lisäyksen Antti Rinteen johtaman puolueen vuoden 2019 vaalien tulokseen. Tällä äänimäärällä puolue jäisi vielä kauaksi Paavo Lipposen vuoden 1995 huimasta äänimäärästä 786000.

Toinen kaavio kertoo luusereista. Sama puolue ja sama puheenjohtaja voi olla sekä voittaja että häviäjä. Sotien jälkeisen ajan suurin vaalitappio tuli, kun Juha Sipilä ja keskustapuolue vuonna 2019 menettivät 203000 ääntä ja edellisiin vaaleihin verrattuna äänet vähenivät 32 %. Hopeamitalille pääsi tai joutui Mari Kiviniemi puolueen pudotessa vuonna 2011 äänissä 177000 ja prosenteissa 28 %. keskustapuolueen äänimäärä olisi tässä leikissä pudonnut olemattomiin, mutta muistetaan että 2015 Juha Sipilä oli käynyt vetäisemässä 163000 lisä-ääntä. Pronssimitalilla luusereissa on suuria voittoja tehnyt Paavo Lipponen. Hän hävisi vuonna 1999 oikeastaan itselleen, sillä verrattuna edellisiin vaaleihin hänen itsensä johtama puolue oli saanut 174000 ääntä enemmän. Häviäjien lista jatkuu nimillä Ilkka Suominen kokoomuksesta ja Esko Helle SKDL:stä. Seuraavana on Kalevi Kivistö, hänkin SKDL:n miehiä. Nuo kaksi miestä oikeastaan hävittivät ennen niin vahvan puolueen. No oli siinä ketjussa myös Ele Alenius. Esko Helteen aikana äänistä putosi 131000 ja Kalevi Kivistön aikana 117000 ja kun vielä Aleniuksen aikana tippui 82000 ääntä niin niitä ääniä ei enää ollut Claes Anderssonin johtamalla puolueelle kuin 270000, eli siis pikkuisen runsas puolet Kusti Kulon puolueen puolesta miljoonasta äänestäjästä. Luuserilista häntäpäästä löytyvät Antti Rinteen ja Alexander Stubbin lisäksi itse Väinö Tanner.

Jos nyt vielä mikroskoopilla haluat tarkastella eri puolueiden ääniosuuden kehitystä, havaitset pitkällä jaksolla demareitten ja keskustan (entisen maalaisliiton) suhteellisen tasaisen pysyvyyden, entiset kommunistit ja kansandemokraatit, nykyinen vasemmisto, se on tasaisesti kutistunut, vihreät ovat selkeä kulmanvaltaaja, pientalonpojat, vennamolaiset ja perussuomalaiset ovat luoneet omia poukkoilevia menestyspiikkejään. Kuvioihin on merkitty ylämäkien ja alamäkien puoluejohtajia. Nyt sitä kysyy itseltään, onko nousua vauhdittaneilla henkilöillä ollut jokin erikoinen karisma tai kyky vaikuttaa äänestäjien mielipiteisiin. Erityisesti sitä ihmettelee nyt uudenlaisen media-ajan vaikutuksia äänestyskäyttäytymiseen.  Onhan meillä hyvä esimerkki demareiden suosion noususta mielipidetutkimuksissa. Sanna Marin on luotettavan tuntuisella esiintymisellään valloittanut katsojansa ja kuulijansa.  Mutta muutkin viisikon naiset ovat saaneet tilaisuuden. Miksi heidän puolueidensa kannatus ei ole noussut. Tässä mysteeri.

Media-aika alkoi television myötä

Suomeen televisio tuli 1960-luvulla. Ensimmäiset televisiovaalit pidettiin 1966. Ville Pitkäsen väitöskirja vuodelta 2014 käsittelee tiedotusvälineiden suhtautumista ja erityisesti tapahtunutta muutosta suhteessa poliitikkojen esiintymiseen, pukeutumiseen, tunnetiloihin ja poliitikkojen keskinäisiin kemioihin. ”Yhtä olennaista kuin se, millaista poliittista linjaa poliitikko edustaa, on se, millaisen vaikutelman hän itsestään ja koko edustamastaan puolueestaan luo. Vaaliohjelmista uutisoitiin vielä 1970-luvulla tiukasti asiat ja aatteet edellä, eikä puoluejohtajien henkilökohtaisten ominaisuuksien arvioiminen kuulunut vakavasti otettavaan politiikan journalismiin. 1980-luvulla sanomalehdistön suhtautuminen television vaaliohjelmiin alkoi kuitenkin muuttua. – Lehdet alkoivat teettää erilaisia selvityksiä ja kyselyitä puoluejohtajien esiintymisestä ja pärjäämisestä ohjelmissa sekä kiinnittää yhä useammin huomiota esimerkiksi poliitikkojen esiintymiseen.” Näin kirjoitellaan Pitkäsen väitöskirjan esittelytekstissä. Ja näinhän se on. Kun nyt huvikseen katselee vanhoja vaalikeskusteluja niin naurattaa. Puheenvuoroja jaettiin sekuntikellolla tasapuolisuuden vuoksi. Toimittajat eivät korventaneet poliitikkoja. He korvensivat toisiaan.  No, tuosta linkistä voit tarkistaa vanhaa menoa: https://yle.fi/aihe/artikkeli/2011/02/22/tv-vaalien-herkkupalat tai https://areena.yle.fi/1-50258114

Noottikriisi ja Honkaliittovaalit 1962

Vuoden 1958 vaaleissa demareiden paikkamäärä muuttui 54 > 48, SKDL lisäsi paikkojaan 43 > 50, maalaisliitto 53 > 48 ja kokoomus 24 > 29.  Vaalien jälkeen Suomeen tuli Fagerholmin III hallitus, jossa oli mukana tannerilaisia ministereitä, joukossa Väinö Leskinen sosiaaliministerinä ja Olavi Lindblom kulkulaitosministerinä. Hallitus istui 138 päivää. Maalaisliiton ministerit nostivat kytkintä. Sittemmin olikin useita vähemmistöhallituksia, joista demarit olivat ulkona. Tannerilaisuus kiikasti, taisi olla myös Tehtaankatu neuvomassa. Tultiin vähitellen vuoteen 1961. Suomessa demarit ja kokoomus Vennamon tukemana puuhailivat Kekkoselle kilpailijaa. Honkaliitto näytti luovan tällaisen mahdollisuuden. Honkaliitto alkoi siitä, kun Väinö Tanner yhdessä Gunnar Henrikssonin ja Kaarlo Pitsingin kanssa esittivät helmikuussa 1961 SDP:n virallisen pyynnön oikeuskansleri Olavi Hongan presidenttiehdokkuudesta. Vennamon puolue esitti oman kutsunsa puoluekokouksessaan kesällä Hongan läsnä ollessa.  Kuusi puoluetta ryhtyi kannattamaan asiaa. Äänet olivat kiikun kaakun. Kekkonen olisi syrjäytettävissä.

Noottikriisi rävähti virallisesti liikkeelle lokakuussa 1961 Kekkosen ollessa Hawaijin matkalla Kennedy-vierailun jälkeen. Vallassa oli Martti Miettusen hallitus ja ulkoministerinä Ahti karjalainen. Oli kysymys Saksan liittotasavallan ja sen kanssa liitossa olevien valtioiden taholta ilmenevän sotilaallisen hyökkäyksen uhasta. Tällainen uhka oli Neuvostoliiton mukaan olemassa. Neuvostoliiton ulkoministerin kerrotaan jo noottia luovuttaessaan sanoneen Suomen johdon olevan jo etukäteen tästä tietoinen. Ulkoministeri Karjalainen matkusti Moskovaan suoraa Hawaijilta 10. marraskuuta, Kekkonen hajotti eduskunnan 14. marraskuuta ja matkusti Novosibirskiin tapaamaan Hrustsovia 24. marraskuuta. Hommat hoituivat, konsultaatiot peruttiin. Suomessa suoritettiin uudet vaalit helmikuussa 1962. Maalaisliitto voitti 48>53, vasemmisto hävisi, SDP 48>38, SKDL 50>47, kokoomus 29>32, kansanpuolue 8>13, RKP 13>13, TPSL 2>1, vapaamieliset 0>1.

Ketkä ne nyt sitten olivat näissä 1962-vaaleissa voittajia ja häviäjiä? Suurin häviäjä oli SDP Väinö Tannerin ja Väinö Leskisen johdolla. Äänimäärä putosi 23,1 prosentista 19,5 prosenttiin ja kansanedustajamäärä 48 > 38. Demarien tappioputki siis jatkui, sillä he olivat menettäneet jo 1958 vaaleissa 6 paikkaa. SKDL:n äänimäärä putosi 23,2 % > 22,0 % ja kansanedustajamäärä 50 > 47. Maalaisliitto nosti edustajamäärää viidellä ja kokoomus kolmella. Vaalimatematiikan avulla suureksi yllättäjäksi nousi Kansanpuolue, joka sai 140000 lisä-äänellä 5 uutta kansanedustajaa. Vasemmistopuolueet taas menettivät lähes miljoona ääntä ja sen myötä 13 kansanedustajaa. Vuoden 1962 eduskuntavaalien mokaajiksi voi siten nimetä Väinö Tannerin ja Väinö Leskisen.

Demareiden vaalivoitto 1966 – ensimmäiset televisiovaalit?

Politiikka on aaltoliikettä. Pitkän yöpakkaskauden jälkeen demareille siis koitti vuosi 1966 ja suuri vaalivoitto Rafael Paasion johdolla. Myös Pitsinki pääsi voittoa juhlimaan, vaikka oli ollut yksi Honka-liiton maakareita. Väinö Leskinen käänsi takkinsa ja ryhtyi Kekkosen sylikoiraksi. Lisäpaikkoja heltisi 17 ja paikkamääräksi tuli 51. SKDL:n paikkamäärä oli vaalien jälkeen 41 (-6) ja demareiden eronnaisliikkeen, nyt Aarre Simosen TPSL:n paikkamäärä 7 (+5). Vasemmistolla oli näin eduskuntaenemmistö 103-97. Rafael Paasion hallituksessa oli mukana Mauno Koivisto valtionvarainministerinä. Väitetään juuri demareiden onnistuneen ottamaan television vaalimainontansa aseeksi. ”Se oli kuulemma Kaarlo Pitsinki, joka oli ajatuksen isä. Hän esitteli televisiossa ’kahdeksan kohdan listan’, joka maalaili raikkaan radikalismin ja kauniiden lupausten kehyksiin verhotun tulevaisuuskuvan, mikäli SDP on vaalien jälkeen hallitusvastuussa. Yllätystaktiikka toi vaalivoiton ja teki Pitsingistä SDP:n valtakunnan ääniharavan.” Näin taas maalaili Demokraatin Mikko Salmi nettisivullaan. Saimmeko nyt siis Kaarlo Pitsingin vaalivoiton sankariksi? Eiköhän siellä uusilla hahmoilla ollut myös osansa. Ajattelen nyt juuri ihastusta herättänyttä Mauno Koivistoa ja esitettiinhän Lapualaisooppera juuri vaalien aattona ja Arvo Salo valittiin eduskuntaan. Ketkä olivat sitten tämän vaalikamppailun luuserit? Vaalien menettäjiä olivat Juha Rihtniemi, joka kadotti neljänneksen kokoomuksen paikoista ja liberaalien Mikko Juva joka kadotti 5 paikkaa liberaalien 9 paikasta. Hallituksia sitten syntyi tasaista tahtia, jotkut pitkäikäisiä, jotkut lyhytikäisiä: Koivisto, Aura, Karjalainen, Aura, Paasio, Sorsa, Liinamaa, Miettunen, Miettunen, Sorsa, Koivisto, Sorsa, Sorsa, Holkeri, Aho, Lipponen, Lipponen, Jäätteenmäki, Vanhanen, Vanhanen, Kiviniemi, Katainen, Stubb, Sipilä, Rinne ja Marin.

Pidetäänkö vielä mitalijuhlat? No, pidetään.

Oikeastaan ihmetyttää, että kaikki on näinkin hyvin. Kunhan saadaan korona kuriin.