Luovuus – ajatella ajattelun ajattelua?

Meitä kaikkia kiinnostaisi olla luova. Mitä luovuus oikeastaan on? Eroaako luovuus jotenkin taituruudesta. Onko taikuri luova! Millainen ihminen on insinööritoimiston luova? Onko hän jotenkin aivan toisenlainen kuin arkkitehtitoimiston luova? Onko luova hulluus luovuutta? Onko luovan hullun ideoille käyttöä insinööritöissä? Entäs arkkitehdeilla? Onko WAU-rakennus luovaa hulluutta vai hullua luovuutta? Tietolähteet kertovat luovan hullun olevan lähes enemmistönä luovien ihmisten keskuudessa. Väitetään yli puolen korkean tason kansainvälisistä runoilijoista ja kirjailijoista tarvinneen jossain elämänsä vaiheessa psyykkistä hoitoa. Meilläkin Suomessa tästä on paljon kokemuksia. Mainitaan nyt vaikka Aleksis Kivi, Eino Leino, Mikael Waltari, Lauri Viita ja Pentti Saarikoski. Kaikki heistä suurimpia ja mahtavimpia.  Maailman huippuarkkitehtien tai –insinöörien tilastoja en nyt ole selvitellyt, mutta uskon sieltäkin luovuuden taakan uhreja löytyvän. Niin, varsinkin kun toteaa psyykkisten häiriöiden alkusyynä yli puolessa tapauksista olleen rajun ryyppäämisen. Mika Waltari kertoo muistelmissaan tapanaan olleen tyhjentää edellisen valmistuneen romaanin ajatukset muutaman päivän perusteellisella aivopesulla. Hänellä salatajunta kehitteli aihetta ehkä vuosia. Luova hetki oli sitten välähdyksenomainen.

Tässä ei kuitenkaan ole tarkoitus ryhtyä laajemmin tarkastelemaan luovuuden hulluuskytkentöjä. Pikemminkin tarkoitus on kevyesti ajatella luovuutta ilmiönä minun maailmassani, sen esiintuloa kaupunkisuunnittelussa ja etenkin tulevaisuuden suunnittelussa.  Luovuutta on montaa lajia. Sitä käytetään niin hyvässä kuin pahassa. Myös näkymätöntä kättä kuljetetaan suurella luovuudella.

Ryhdymme Liisan kanssa miettimään oman suunnitteluyhteisömme luovia ihmisiä. Lahjakkaita ihmisiä kyllä tunnistamme helposti. Mutta sellaisia ihmisiä jotka luovuuden määritelmän mukaan toivat jotain uutta, ennen ajattelematonta, panivat palikat uuteen järjestykseen, loivat uuden näkökulman. Emme nyt luetteloi maailmanhistorian suuria luojia. Luetteloimme omia pieniä suuria. Kysymme nyt Liisa ja minä keiltä me saimme avaimia. Roger Wingren on jakanut meille avaimia etiikan ja estetiikan salattuun liittoon. Pekka Kettunen antoi meille asioiden uuden yhdistelyn. Mari Siikonen osasi ja osaa vieläkin katsoa kauempaa ja antaa viestin joka hetkessä muuttaa kokonaisuutta. Minulle yksi luovuuden esikuva oli Ragnar Wikström, Helsingin kallioiden ekspertti. Mies joka otti luovuudesta ilon irti. Voi teitä muita ja monia joita en nyt maininnut. Uskokaa pois, sain teiltäkin kultaisia avaimia. Kiitos niistä.

Entisajan filosofeille luovuus olikin ajattelua – ajattelun ajattelua. Aristoteles ajatteli ajattelun ajattelua. Nyt ovat asiat menneet siihen suuntaan, ettei ole aikaa enää ajatella, saatikka sitten että olisi aikaa ajatella ajattelun ajattelua. Väittävät erityisesti jatkuvan yhteyden ihmisiin ja uutisiin hidastavan tai suorastaan estävän ajattelua. Muiden ajatukset sotkevat sinun omat ajatuksesi. Ajattelusta ei tule mitään. Jos Aristoteles piti luovuutta – runoutta - järkeen perustuvana päämäärätietoisena toimintana taisivat Platon ja Sokrates uskoa luovan kyvyn olevan jumalan antama ominaisuus. Muusat välittivät jumalan hengen. Minä en kyllä usko jumaliin, vaikka kylläkin uskon jumalallisiin muusiin. Aivan tuntuu siltä kuin joskus – lähes aina - esitelmää pitäessäni katsomossa on istunut viehkeä muusa, jolle koko esitys on suuntautunut.  Niinpä nyt ryhdyin kaivamaan esiin lainaamiani ja hieman omia ajatuksiani luovuudesta. Olen niistä kirjoittanut kirjassani ”Ihmistä ei voi suunnitella, kiveä voi!”

Prosessiluovuus tai 60 sekunnin satu

Päätökset valmistellaan. Poliittinen päätös on valmistelun johdannainen. Johdannaisten kanssa onkin ollut viime vuosina suuria vaikeuksia. Suuria innovaatioita on harvassa. Tai ei. Kyllä jokaisen kaupunkimme kehittämiseen liittyy luovuuden piilevä mahdollisuus. Siitä on esimerkkejä. Luovuudessa on suuri 60 sekunnin sadun mahdollisuus. Sellainen voi olla suunnitelm tai oikeammin keksintö. Kaupunki on kuitenkin kokonaisuudessaan prosessi. Prosessiluovuus on hidas. Luovuus edellyttää rakkautta. Kaupunkiin. Omaan ympäristöön. Ihmisiin. Tulos syntyy käyttämällä aikaa. Aikaa on kahta lajia. Khronos on se aika, jota mittaamme. Kiireaika, joka on rahaa. Kaupunkiemme tulevaisuutta ei voi pohtia tätä aikaa kuluttamalla. Tarvitsemme tähän toisenlaista aikaa. Se on rakkausaika kairos, jonka toivomme viipyvän. Se on aika kiireaikojen välissä. Hidas aika. Päätöksentekijöiden agendassa tärkein asia on kaupunkiemme tulevaisuus. Äärimmäisen monimutkainen. Tämän tulevaisuuden luomiseen on varattava hidasta aikaa. Siihen eivät sote-kiireet sovi.

Suunnitteluun on tullut paljon uusia käsitteitä

Tahtotila, elinkaari, visio, strategia, laatujärjestelmä, pääsuunnittelija, tuoteosa, käytettävyys, esteettömyys, kaupunki kaikille, ympäristövaikutukset, sosiaaliset vaikutukset, hyötykustannus ja kaiken pisteenä SWOT. Sanat kertovat. Ne kertovat kriteereistä, normeista, standardeista, suunnitteluohjeista, itsekontrollista. Ne kertovat pyrkimyksestä yhtenäistää ja kontrolloida. Ne saattavat lisätä tuoteturvallisuutta, mutta ne saattavat estää luovuutta ja innovaatiota. Rengas suunnittelijan ympärillä kiristyy. Luovuus on kokeilevaa. Se sisältää riskejä. Riskien siirtyessä asiakkaalta suunnittelijalle ja rakentajalle luovuutta rajataan. Silloin rakennustaiteesta ja rakennustaidosta saattavat yhdyssanojen jälkimmäiset osat haihtua taivaan tuuliin. Tilaaja ei saa innovaatiota pyynnöistään huolimatta. Innovaatio meni kortille.

Luovuus onkin ”karun ja armottoman todellisuuden sanelema”

Vuonna 1950 perustettu Helsingin keskustan asemakaavatoimikunta antoi keskustasuunnittelun professori Yrjö Lindegrenin tehtäväksi. Työ valmistui huhtikuun 7. päivänä vuonna 1954. Lindegren ei ehtinyt nähdä luovan työnsä tulosta, sillä hän kuoli 11.11.1952. Komitean perusteluissa viitataan Lindegrenin hyvään arvostelukykyyn, erityisesti koska hän oli yhdessä arkkitehti Toivo Jäntin kanssa ”suurenmoisesti muotoillut Helsingin Stadionin ja sitä ympäröivän urheilualueen." Selostuksessa sanotaan, etteivät luovalle yhdyskuntasuunnittelulle tarjoutuvat tehtävät määräydy jonkun suunnitteluviranomaisen toiveiden tai julkilausutun rakkaan ajatuksen mukaan, vaan ne ovat ”karun ja armottoman todellisuuden sanelemia”.

Olisiko luova työskentely kuin kulkisi Leonardo da Vincin kaksoiskierreportaassa. Kierrät kehää, voit edetä tai voit palata takaisin ja nousta uudelleen ja vielä uusia kierroksia, ylös ja alas, kunnes välähtää.

Organisaation luovuusongelma

Vuonna 1972 kirjoittelin luovuusongelmasta Helsingin kaupunkisuunnitteluvirastossa: ”Nopeasti laajenevien organisaatioiden yleisenä heikkoutena on työtehtävien epämääräisyys, johdon ja alaisten välisissä suhteissa luovalle team-työlle tarpeellisen yhteishengen puute sekä yksiköiden sisäinen kilpailu. Tämä johtaa kaksinkertaiseen työntekoon ja tarpeettomien fix-ideoiden puolesta taisteluun”.  Haikailin myös luovan suunnittelijan tarvetta toimia yhteistyössä tilastomiesten, matemaatikkojen ja tietokoneihmisten kanssa. Tämän yhteistyön avulla voitaisiin ehkäistä tilastojen väärinkäyttöä ja mallisokeutta. No, silloinhan vasta ensimmäiset nykyistä taskulaskinta vastaavat tietokoneet lähestyivät ns. luovaa suunnittelija, häntä joka puuhaili naruviivaimen ja Rapidon kanssa.

Oliko arkkitehtuuri hylännyt luovan suunnittelun ja esteettisyyden?

Uskalsin väittää insinööri- ja muutakin suunnittelukuntaa vaivaavan vahvan leimautuneisuuden ja rajoittuneisuuden. Ne kuulemma haittasivat yhteistyötä. Mutta vielä pahempaa seurasi: ”Kun nämä ominaisuudet liittyvät työkentässä luovan suunnittelun ja esteettisyyden hylänneeseen arkkitehtuuriin, ollaan todella koulutuksellisen uudelleenarvioinnin edessä.” Olin myös erittäin ärsyyntynyt siitä, että rakennustaide käsitteenä oli hylätty: ” Ei myöskään uskalleta käyttää sanaa RAKENNUSTAIDE. Tämä kaikki on johtamassa suomalaisen rakennustaiteen alennustilaan, ja kehityksen kuittaajana toimii suomalainen arkkitehtikunta. Mistä tämä johtuu? Kysymys voidaan rinnastaa yleiseen yhteiskunnalliseen taiteen ja tekniikan väliseen rinnakkaiseloon ja kehityskulkuun, jossa heijastuu tekniikan voimakas tulevaisuudenetsintä ja taiteen kouristuksenomainen käpertyminen menneisyyteen.” Johtopäätöksenä kirjoitin (tämä oli Arkkitehti-lehdessä v.1976): ”Jos tekniikka ja taide eivät yhdessä pysty luomaan ihmistä kiehtovaa uutta ympäristöä, tekniikka luo sen yksin tuottamalla lisää muovisia rokokoohuonekaluja, alumiinista rakennettuja hirsitaloja sekä kotikuvanauhurille soveltuvia pornoelokuvia.”

Niin, siis tällaista piirtelin 70-luvulla: ”Masentavinta on, että suunnittelun puzzlen ylimääräinen palanen tuntuu tällä hetkellä olevan arkkitehtuuri ja design.” Olisimmeko nyt nousseet tästä alhosta?

Valovirta vaatii vuorovaikutusta

Vuonna 1971 arkkitehti Erkki Valovirta ja kumppanit julkaisivat Taide-lehdessä kansalaisten ja kaupunkilaisten luovuutta tai sen mahdollisuuden puutetta koskevan kirjoituksen: ”Nykyinen kaupunkiympäristö – sellaisena kuin se on nyt asukkaitten käyttöön valmiiksi ohjelmoitu – tukahduttaa kaiken toiminnanhalun ja aloitteidenteon. Me haluamme mielellämme antaa oman persoonallisen leimamme omaan ympäristöömme. Mutta tämä on laein, asetuksin ja järjestyssäännöin kielletty. Elämme asiantuntijoiden ja suunnittelijoiden mielivallan alla. Ympäristömme ei ole demokraattinen – Milloin viimeksi istutit omenapuun? Ympäristön käyttäjät, asukkaat, vaatikaa itsellenne oikeuksia. Vaatikaa oikeuttanne luovaan toimintaan.” Valovirran ja kumppaneiden julkilausuma korosti ihmisen oikeutta olla luova. Luovuutta ei pitänyt nähdä vain harvojen nerojen ominaisuutena, vaan sen tuli olla jokaisen terveen ihmisen kehitykseen kuuluva ominaisuus, joka saattoi kehittyä virikkeellisessä ympäristössä. Kysynkin nyt – tai mietin itsekseni - onko säädetyllä asukasvuorovaikutuksella saavutettu ystäväni Ekkun ja hänen kumppaneidensa tavoite.  Vai onko tavoite sittenkin liian ylevä?

Donner uskoo tekniikkaan ja yksilön luovuuteen

”Nämä ovat teknisiä kysymyksiä. Väitän, että ne ovat myös yhteiskunnallisia ja elämänkatsomuksellisia kysymyksiä. Vapauden sisimpiä arvoja ei voi mitata rahalla. Valintamahdollisuuksien aiheuttaman piristyksen ei tarvitse näkyä ihmisten kasvoilta. Onnelle ei tarvitse asettaa päämääriä, koska nämä päämäärät perustuvat yksilöllisiin arvostuksiin. Tekniikka antaa meille mahdollisuuden pystyttää rakennuskivet yhteiskuntaa varten, jossa yksityiset ihmiset voivat harjoittaa luovaa toimintaa kykyjensä mukaan.” Donner siis Valovirran tapaan uskoi ihmisen oikeuteen ja jopa kykyyn harjoittaa luovaa toimintaa. Tällaista hän kirjoitti teoksessaan Uusi maammekirja, Otava, 1967.

Nykyisyyden menneisyyden tarkastelussa löytää joskus kivaa. Ode Soininvaara sanoi Yle-arkiston videolla vuonna 1976 Kallion sopimattomaksi alueeksi lapsiperheille. Nykyisin ennen niin pahamaineinen Kallio on luovuuden tähti ja tulevaisuuden malli. https://yle.fi/aihe/artikkeli/2009/10/19/kun-suomi-muutti-lahioon

Metron fantasmat

Olipa tässä luovuuskeskustelussa myös hauskoja piirteitä. Ilkka Levä kirjoitti aikanaan teknostruktuurin todellisuutta luovasta mieheydestä. Kysymyksessä olivat metron fantasmat. Levä oli vakuuttunut siitä, että juuri miehinen ylivalta yhteiskunnan kehittämisessä johtaa metron kaltaisiin luovuuden kriiseihin. (Teknostruktuurin todellisuutta luova mieheys kriisissä 1982). Ilkka Levä pöllyttää metroasiaa milteipä raivolla. Hän on varma kaikesta. Hän ei pidä metroa ”kapitalismin käpälänjälkenä” tai poliittisena tavoitteena. Hän syyttää teknostruktuurin kriisiin joutunutta mieheyttä. Metro oli siis tunnetta tai runoutta miehisyyden kriisin kourissa. Hän tekee oman tulkintansa päätöksenteon valmistelusta ja siihen sisältyvistä korulauseista ja epäolennaisuuksista.  Tutkija Levän - sinänsä ansiokkaan ja äärimmäisen mielenkiintoisen - ajatuksenjuoksun suhteen joutuu kuitenkin hieman hymyilemään. Kvasiteoretisointi kuuluu tietysti tutkijan ”tieteelliseen” käsittelytapaan, aivan samoin kuin kvasimetodiikka on suunnittelijan työkaluna. Suunnitteluun sisältyy aina yhteiskuntapoliittisia tai businesspoliittisia tavoitteita, joilla toimintaa suunnataan ja ohjelmoidaan. Suunnitelma ei juuri koskaan lähde liikkeelle omasta itsestään sikiämällä. Lähes kaikki suunnitelmat voidaan metodisesti todistaa ”oikeiksi”. Kysymys on kriteereistä ja niiden painotuksista. Metropäätös ei missään tapauksessa ”peittynyt epäolennaisuuksien ja korulauseiden alle”. Kun katsomme päätöstä nyt vuosien takaa, havaitsemme sen perustuneen harvinaiselle kaukonäköisyydelle, jonka tueksi oli onnistuttu rakentamaan riittävän kelvollinen perustearsenaali. Silloin kaikki oli suurta arvausta, nyt kaikki on pientä jälkiviisautta. Tai oliko se silloin runoutta? Dostojevskin mukaan runous on pyrkimystä kohti tuntematonta, jonka olemassaolosta ei ole varmuutta. Metropäätöstä valmisteltaessa edessä oli suuri tuntematon ja se valitettava tosiasia, ettei tulevaisuutta voi ennustaa. Bingo!

Menneen kopiointi ei riitä - sanoo Eero

Todellisuus on alusta ja verkosto, konstruktio ja rakenne. Liimautunut ja yhteen hitsattu. Mitään osaa et voi irrottaa - kuin osaa legorakennelmasta. Systeemi on syntynyt vuosikymmenien kuluessa. Liimana ovat yhtenäisenä ketjuna syntyneet päätökset. Päätökset ovat demokraattisen järjestelmän ydin. Niitä ei voi purkaa, koska ne ovat aina kompromisseja monista muista asioista. Palaa ei saa irti päätöksenteon puzzlesta. Se on siellä kiinni juuriaan myöten. Muut asiat voivat olla päätetyn asian suhteen täysin ulkopuolisia, mutta ne liittyvät taas muihin päätöksenteon verkkoihin ja poliittisiin kompromisseihin. Päätös voi myöskin aiheuttaa ajallisen jatkumon. Päätös vuonna 1969 rakentaa metro välille Itäkeskus-Kamppi johtaa väistämättä tälläkin hetkellä jatkumoon. Jos halutaan muutos, päätösten verkko on rikottava. Kaikki puhuvat muutoksesta. Muutos edellyttää pöydän puhdistamista. Ystäväni Eero Paloheimo sanoi ilmastonmuutoksen vaatimien toimenpiteiden vaativan luovuutta – menneen kopiointi ei riitä.

Olipa tässä sekoitus vanhoista mietteistä ja luovuuden aikaansaannoksista. Yhden asian on voinut havaita. Tulevaisuus ei ole koskaan ollut ennustettavissa. Siihen eivät edes luovat ajattelijat ole pystyneet, poliitikoista, kenraaleista ja sotapäälliköistä puhumattakaan.Tulevaisuus on iskemätön! Meitä pommitetaan tulevaisuudella. Katsotaanpa nyt miten uudet ideat meitä tällä hetkellä pommittavat.

Ideat pommittavat todellisuutta

Näiden vanhojen tekstien aikaan – tarkoitan aikaa 50 vuoden takaa - todellisuutta pommittivat ”karun ja armottoman todellisuuden” lisäksi maaltamuuton haasteet, raivoisa asuntotuotanto, auto ja vanhan rakennuskannan purkamisaalto. Hylättiin myös Olli Kivisen keuhkokaavio ja ryhdyttiin rakentamaan kompaktia ruutukaupunkia. Luovuus kääriytyi rationalismin kaapuun. Arkkitehti joka teki valepilarin, teki rikoksen. Syntyivät lähiökaupunginosat, joita nyt väitetään ympäristörikoksiksi. Ideat ja aatteet pommittivat hetken todellisuutta.  Mitkä ovat ne tämän hetken ideat joita joskus myöhemmin tullaan väittämään lähes rikollisiksi?  Maalataan piruja seinälle: On kehitetty kasautumisteoria. Sen sanotaan olevan kilpailukyvyn avain. Helsinkiä, meren ja metsien kaupunkia uhkaa yliurbanisaatio ja ylikorkea rakentaminen. Kaupunkiinmuuton moottorina ovat maahanmuuttajat. Suuriperheisille rakennetaan pieniä asuntoja. Sinkuille rakennetaan koppeja. Kotoutuminen on eräänlainen haavekuva. Todellisuudessa syntyy china towneja. Jakamistaloutta suitsutetaan elämässä ja liikenteessä. Tosiasiassa jakamistalous kasvattaa kulutusta. Työ muuttuu tuotannollisesta työstä vapaa-aikatyöksi. Harmaat pantterit haahuilevat iltapäiväkerhoissa. Eläkeikää ei saada nostettua. Kolmannen iän oppimisympäristö loistaa poissaolollaan. Robotisaatio ja pelillistäminen ovat iskusanoja. Hurmahenget uskovat niiden pysäyttävän ilmaston lämpenemisen. Tekoälyyn uskotaan parantavana voimana.  Ihmisen muutokseen ei kukaan tosissaan usko. Ihmisen murtaa vain kriisi. Sitä odotellessa.

Joskus menneinä vuosina meitä pommittivat maaltamuutto, lähiörakentaminen ja auto. Tuosta pommituksesta selvittiin kunnialla. Sen ajan mittapuiden mukaan. Nyt mittapuut ovat muuttuneet. Jotkut sanovat silloin tehtyä ympäristörikollisuudeksi. Nyt pommitus on tullut monimuotoisemmaksi. Siihen sisältää sosiaalinen muutos. Väestö ikääntyy ja yksinäistyy. Monet kulttuurit porisevat samassa padassa. Keitto ei tahdo kypsyä. Nytkö emme tee virheitä? Eihän se niin voi olla, että jakamistalous. ratikat ja robotiikka meidät kaikelta pelastavat. Vai onko?

Tässä lopussa on kuva luovuudesta. Meillä oli pieni luovuuskilpailu Tallinnassa. Piti tehdä tulevaisuuden eläin. Liisa teki kolmepäisen hahmon. Se on kuulemma poliittinen eläin. Evoluution myötä se on kehittynyt täydelliseksi. Kuulee ja näkee kaikkiin suuntiin, puhuu joka suuntaan kaikkia miellyttäen. Se viittoilee neljällä kädellään. Yksi käsi näyttää keskisormea. Muut luovat taiteilijat sitoutuivat nelijalkaisiin. Eemelin lisko näyttää ahneelta, Antin olioilla on useita jalkoja, Lalla teki hirviön, jonka nahka oli osaksi maailman muovijätettä. Ihmisiä ei tuolloin taida enää ollakaan – paitsi tuo poliittinen eläin. Outoa, vanhin oli radikaalein!

Raidehankkeita Tutuhesassa Sinin ohjauksessa

Helsingin tieteidentalossa asemapaikkaansa pitävä Tulevaisuudentutkimusseuran Helsingin alaosasto Tutuhesa järjesti jälleen mielenkiintoisen tilaisuuden nimeltään Pääkaupunkiseudun raideliikennehankkeet. Alustajana oli DI Sini Puntanen HSL:stä. Sini on paljon vartija. Sini ei muuten ole kuka tahansa byrokraatti. Muutama vuosi sitten hän oli voittamassa PIARC:in kansainvälistä kirjoituskilpailua. Tekijöinä oli viisi ihanaa naista, Hanna Pikkarainen, Mari Siikonen, Laura Yli-Jama sekä Maija Stenvall. Heistä neljä olivat minun firmani tyttöjä.  Sini on HSL:n liikennejärjestelmäosaston johtaja. Ryhdyin tutkimaan organisaatiokaaviota ja Sinin paikkaa siinä. Kaavio on mielenkiintoinen, varmaan hyvin nykyaikainen, oletettavasti jonkin maineikkaan mainostoimiston kehitelmä. Teksti on tyylikkään pienikokoista kuin arkkitehtinäyttelyiden plansseissa. Nimistä ei juuri saa selvää ja nimiähän minä etsin. No näenhän minä zoomaamalla, että Suvi Rihtniemen nimen lisäksi paksunnetulla ovat Sini Puntanen, liikenne- ja järjestelmätutkimukset, osastonjohtaja, Tero Anttila, joukkoliikenne, osastonjohtaja, Mari Flink, asiakkuus ja myynti, osastonjohtaja, Hannu Heikkinen, teknologiaratkaisut, osastonjohtaja sekä Ilmari Mäkinen, hallinto ja strategiapalvelut, osastonjohtaja. Kaikki tuttuja nimiä, paitsi Hannu, häntä en tunne. Yleensä ytveeellä ja hsällällä on ollut johtotehtävissä myös omia tyttöjä tai poikia. Nyt on vain yksi. Se on Tero.

Ei ole ensimmäinen kerta, kun moitin HSL:n grafiikkaa, Siinä on pyritty havainnollisuuteen kuvallisuutta lisäämällä. No, onko tämä organisaatiokaavio nyt havainnollinen? Ei ole. Sen sijaan Sinin esitelmä oli erittäin selkeäsanainen. Sini on mainio esittäjä. Puhuu kuuluvalla äänellä ja puhuu asiaa. Esitelmässä korostuvat erilaiset mittarit. Mitataan liikenteen kasvihuonepäästöjä, mitataan työvoiman saavutettavuutta, mitataan sosiaalista eriytyneisyyttä, mitataan yhteiskuntataloutta, mitataan asuntotuotantoa, mitataan kulkutapoja ja vielä vihdoin mitataan väestön sijoittumista liikkumisen vyöhykkeille.

Tässä ne mittarit ovat. Seitsemän mittaria joista yksi ei näytä toimivan. Mittarit kertovat että tavoite ylitetään työvoiman saavutettavuudessa, asuntotuotannossa, talouden kehityksessä ja asutuksen oikeanlaisessa sijoittumiseesa liikennevyöhykkeille. Tavoitteeseen -50 % päästään kasvihuonepäästöissä. Ainoa mikä näyttää jäävän kiikastamaan on kulkutapojen muutos. Ihmiset eivät näytä luopuvan henkilöauton käytöstä toivotulla tavalla. Yksi mittari ei näytä tulosta. Se on sosiaalinen muutos. Se on paha että tuo tärkein mittari ei toimi. Sosiaalinen muutos on kuitenkin kaiken kehityksen alkuvoima tai tuhon alku.

MAL-ihmiset ja HSL-ihmiset ovat onnellisessa asemassa

He saavat olla kehittämässä tuota ihmeellistä orgaanista olentoa nimeltä pääkaupunkiseutu, MAL-alue tai mikä lieneekään. Outoa, meillä ei ole oikeata nimeä. Uusimaa tämä ei ole sillä uusmaalaiset on hyljätty tästä seurapiiristä. On myös monia hyviä kaupunkeja jotka ovat eriseuraisia. Miksi Porvoo ja Lohja, saatikka Hämeenlinna ja Lahti eivät ole meidän kanssamme kimpassa? Nämä ovat niitä asioita joista minulla on jäänyt levy päälle. Tutuhesan tilaisuudessa minut oli valittu kommentaattoriksi. Arto Salmela sen valinnan teki. Hän itse piti tilaisuuden aluksi mukavanoloisen johdatuksen esittelemällä uusimpia lehtileikkeitä. Niitä oli liikenne- ja rata-asioista kertynyt runsaasti juuri seminaarin aattona. Aihe oli siis oikein valittu. Sini Puntasen esitys löytyy tästä: https://tutuhesa.blogspot.com/2019/02/paakaupunkiseudun-raidehankkeet-20190212.html

Keräsin tähän blogiini muutaman tärkeimmän aiheen kommenttipuheenvuorostani:

Sini porukoineen tekee fantastista työtä. Analyyttistä, pohdiskelevaa. Vanha mies miettii polkua tähän hetkeen.  Muistelee suuria läpimurtoja. Muistelee myös epäonnistumisia. Mutta sittenkin kaikki se mitä on toivottu ja ajeltu on toteutunut. Nyt vanha mies väittää ministerien ja poliitikkojen puheita hurmahenkisiksi. Sinin paketti on niin täydellinen, ettei siihen voi puuttua. Kommentaattorin osa on vaikea. Jos revit jonkin osan rikki, koko integroitu ajattelupaketti hajoaa. Ainoa mikä ihmetyttää on käänteentekevän suuri rahantarve.

Helsingin kaupungin asukaslukutavoite on ruoska joka ajaa maankäyttöratkaisuun. Tuskallista tiivistämistä perustellaan kilpailukyvyllä. Helsinki on osa MAL-aluetta, joka taas on osa koko Suomea. Ymmärtääkseni koko Suomi kilpailee. Ajattelin hahmottavani itselleni tuota tilannetta piirtämällä tämän kasvun paradoksin kokonaisuudessaan samalle kuvalle. Helsingin kiistanalainen pöhinälisäkaupunki - sanotaan 100000 asukasta - on koko Suomen väestöstä alle 2 %. Kasvu on merkitty kaavioon punaisella. Siinäkö kasautumisen alkuvoima. Pelkään tuota voimaa. Ettei se vain käänny tarkoitustaan vastaan.

Pääkaupunkiseudun yhteistyöllä on hämmästyttäviä saavutuksia. Helsingin aikaansaama metro on jo pitkällä Espoossa vuosien jahkailun jälkeen. Helsingissä metro aloitti liikenteen vuonna 1982. Martinlaakson rata oli valmistunut jo vuonna 1975. Vuosaareen saakka päästiin metrolla vuonna 1998. Kehärata valmistui vuonna 2015. Matinkylässä oltiin metron kyydissä vuonna 2018. Kivenlahteen saakka päästäneen vuonna 2021. Tässä pari linkkiä Helsingin seudun ratojen historiasta:

http://penttimurole.blogspot.com/2015/06/keharata-avataan-hetsillaan.html

http://penttimurole.blogspot.com/2016/06/metro-on-kuin-viina-vaikeinta-on.html

http://penttimurole.blogspot.com/2017/03/paakaupunkiseudun-rataruhtinaat.html

Ketkä ovat sankareita? Tein kuvan rataruhtinaista. Tässäkö he ovat? Hall of Fames. Ei suinkaan. Tässä olivat vain ne, jotka minulle nyt tulivat mieleen. Kuvasta saattaa puuttua henkilöitä – ja puuttuukin. Sieltä puuttuvat Pertti Tuomola, Heikki Salmivaara ja Veli Himanen. Ehkä sieltä puuttuu vielä Pekka Tarjanne. Mutta siellä ovat ne henkilöt jotka kuuluvat minun galleriaani. Hyvässä, mutta ei pahassa.

Hyviä asioita on tehty. Jotkut asiat lienevät liian vaikeita. Koordinaatio on mahdotonta. Asiat liukuvat irrallisina. Aika muuttaa ajatuksia. Vastuuhenkilöä ei löydy. Organisaatiot eivät puhu keskenään. Kallio on kiitollinen resurssi – niin kauan kuin sitä riittää. Se on loppumassa. Tämä kaikki näkyy Helsingin keskustan maanalaisen tilan nykyisyydessä. Tilojen laadussa. Se pilkistelee myös tulevien hankkeiden etsinnässä. Mielenkiintoista kyllä kaikki hankkeet on tehty tavoitteena parempi keskustaympäristö ja erityisesti jalankulkuympäristö. Saavutukset ovat vähäisiä. Liittyykö tämä mitenkään Sini Puntasen organisaation? Kyllä liittyy, sillä HLJ pyhittää hankkeet yhteiseksi hyväksi.

Kartta pääkaupunkiseudun verkostoista on mielenkiintoinen.  Siniset viivat osoittavat rautateitä. Keltaiset paksut viivat metroa ja Raidejokeria. Keltaiset ohuet viivat kertovat kunnianhimoisista suunnitelmista raideliikenteen kehittämiseksi. Valkoiset viivat kuvaavat Stadin skuruja. Ne harovat haarojaan yrittäen tavoittaa kosketuksen Raidejokeriin, ne haluaisivat muodostaa verkostoa ja hubeja. No rautateiden suhteen niitä solmuja on kaksi: Rautatieasema juna-, metro- ja ratikkakohtaamisineen sekä Pasila juna- ja ratikkakohtaamisineen. Onpa niitä vielä metron varrella viisi kappaletta, joissa metro ja ratikka kohtaavat. Raidejokeri on tuomassa uusia kohtauspisteitä metron ja junaratojen kanssa kuusi kappaletta. Hyvään suuntaan ollaan menossa. Kirjoitin hubeista blogin http://penttimurole.blogspot.com/2018/04/liikennesolmuja-solmimassa.html  . Pekka Rytilä tarttui aiheeseen ja ehdotti hubien nimeksi ”napa”. Kaivelin hetken napaani ja totesin Pekan ehdotuksen sopimattomaksi.

Tässä kuvassa esiintyvät Helsingin tulevat solmut.  Pasila on solmuista ykkönen ja se kasvaa. Muut potentiaaliset suursolmut ovat melko tasavahvoja. Pisara nostaa Hakaniemeä, mutta Sörnäinen on myös solmuna huomattava. Oulunkylä ja Huopalahti ovat huipputärkeitä. Pisarasta en jaksa saarnata. Minusta se on väärin suunniteltu. Siitä ei onkalomaailmoineen tule helsinkiläisille arvoistansa paikkaa. Mutta vastahan se on paperilla. Sitä on helppo kehitellä parempaan suuntaan. Kunpa joku kysyisi minulta. Vaan ei kysy!

Nyt rakennetaan laajaa verkkoa. Rahaa pitäisi löytyä yli 6 miljardia. Pääkaupunkiseudun raitiotieverkko nostaa meidät suurten ratikkakaupunkien luokkaan. Helsingin, Vantaan ja Espoon rataverkot nostaisivat raitioteiden ratakilometrit tasolle 170 kilometriä. Täyteen pituuteensa täydennettyinä Helsingin seudun haaveillut ratikkaverkot olisivat 210 km. Nykyisen Helsingin ratikkaverkon pituus on 55 km. Pietarissa on ratikoita 240 km, Melbournessa 250 km, Wienissä 180 km ja Torontossa 80 km. Muutakin rakentamista olisi tarjolla. Ensin haluavat tehdä Pisaran. Tehkää sitten, mutta tehkää se toimivaksi. Yhtä miljardia ei kannata toimimattomaan ratkaisuun upottaa.  Sitten olisi rakennettava Lentorata Pasilasta lentoterminaalin kautta Tuusulaan ja edelleen Keravalle, jossa se liitetään päärataan ja oikorataan. Sinin esittelemässä MAL-suunnitelmassa oli vielä luonnollisesti Espoon kaupunkirata ja sen jatke Lohjalle, Sipoon metro sekä rata Keravalta Nikkilään. Sittenpä alkaa ratojen rakentamisen urakka olla valmiina. Karttaan violetilla värillä merkityt ratikkaradat ovat pituudeltaan 110 km ja ne maksavat kalustoineen ja varikoineen 2 mrd. euroa. Ohuella violetilla on merkitty vaihtoehtoisia jatkorakennuskohteita. Lentorata maksaa halvimmillaan sekin 2 miljardia. Jos siihen liitetään joskus Tallinnan tunneli vaikkapa varautumisena Helsingin ja Vantaan alueella hintaan voi panna millin lisää. Jos Tallinnan tunneli asemineen Helsingin kuivan maan alueella todella rakennetaan, siihen uppoaa toinen miljardi. Tulevatko tässäkin Bernerin yhtiöt apuun? Vai tulevatko Vesterbacka ja Dubain sheikit? Epäilenpä. Vertailun vuoksi Kööpenhaminan kaupungissa on nykyisin kaikkia raideverkkoja 85 km, Oslossa 150 km ja Helsingin kaupungin alueella 130 km. Tässä lisää: http://penttimurole.blogspot.com/2018/02/helsinki-meren-ja-metsien-kaupunki.html

Nollaemissioajoneuvoa ei ole olemassa. Eikä nollaemissiopolttoainetta. Liikenteen vähentämiseen ehdotetaan tienkäyttömaksuja, joukkoliikenteen lisääntyvää käyttöä, pyöräilyä ja kävelyä. Myös kaupunkirakenteen tiivistäminen on agendalla. Meillä on edessämme ”vicious circle” – noiduttu ongelma. Urbanisaatio lisää joukkoliikenteen päästöjä 28 % ja vähentää henkilöautoliikenteen päästöjä 6 %. Teknologia taas leikkaa joukkoliikenteen päästöjä jopa 70 % ja henkilöautoliikenteen päästöjä 50 %. Kun puhumme muutoksesta, voimme keskittää koko huomiomme teknologiaan. Urbanisaatio, kaupunkien kehittäminen ja tiivistäminen vaikuttavat kyllä kaupunkitalouteen ja palveluiden saatavuuteen, ehkä myös kilpailukykyyn, mutta ne eivät ansaitse aivan niin suurta huomiota liikenteen CO2- päästöjen vastaisessa taistelussa. Tässä lisää: http://penttimurole.blogspot.com/2019/01/rypsipellolta-kaupunkikehityksen.html

Jakamistalous on tulevaisuuden toiveiden tynnyrissä. Nyt MaaS:in ideana on vähentää henkilöautoilua. Osa matkustajista siirtyisi joukkoliikenteeseen, osa pyöräilyyn ja osa ajoneuvovuokraukseen, ubereihin tms. Lähdin sitten siirtämään autoilijoita muille kulkutavoille. Kokonaisuudessaan liikennekustannukset (ilman aikakustannusta) nousevat 16%. No, ajattelemaan tämä pistää. Voit sanoa lukujen olevan tendenssimäisiä tai voit sanoa kilometrihintojen muuttuvan ajomäärien muuttuessa tai voit sanoa… Niin. paljon voit sanoa, mutta ainakin tämä ajatuskoe näyttäisi viittaavan siihen, etteivät ajokilometrit kaupunkien kaduilla vähene MaaS:in myötä. Klikkaile: http://penttimurole.blogspot.com/2018/06/nostan-sinulle-hattua-sampo-ja-whim.html

Lopuksi minun pari vuotta sitten laatimani kuva valtakunnallisista raideverkkojen rakentamismahdollisuuksista. Se tarkoittaisi 300 milj. euroa vuodessa junarataverkkoihin ja 200 milj. euroa vuodessa kaupunkien verkkoihin. 30 vuodessa eli siis vuoteen 2050 mennessä satsaukset olisivat 15 miljardia. Tallinnan tunneli ei tuohon mahdu. Elämme mielenkiintoisia aikoja. Sini Puntanen on asioissa aitiopaikalla tai pikemminkin ohjaajan paikalla. Toivon hänelle elämää liikkeessä! ”Elämää liikkeessä” oli muuten voittoisien naisten suomenkielisen julkaisun nimi. Alkuperäin englanninkielinen kilpailuessee lienee käsitellyt elämää talven keskellä. Sellaisia aikoja me nyt elämme. Paitsi juuri nyt  täällä Tallinnassa lumet ovat hävinneet. Odotamme kevättä.

Tallinna, tarinoita ja valokuvia

Nyt on koulujen hiihtoloma. Se on perinteistä Tallinnassa oleskelun aika. Tallinna on ihana paikka. Varsinkin Tallinnan vanha kaupunki ja minun jalkapuolen kannalta etenkin Toompean mäki. Olen kirjoittanut Tallinnasta kymmeniä blogeja. Olen kirjoittanut paikan muuttumattomuuden ihanuudesta. Olen kirjoittanut historiallisista naapureistani aina Pietari Suurta myöten. Olen kirjoittanut hänen hevosistaan, koiristaan ja rakastetuistaan. Hänen voittoisan vierailunsa aikaan Tallinnassa vuonna 1711 hänen hevosensa asusteli minun nykyisen olohuoneeni paikalle. Olen väittänyt Lisetten olleen minun taloni korkea-arvoisin vieras. Olen myös kirjoittanut naapurikorttelin vihaisesta paronista, joka muurasi rohkeaan ritariin sotkeutuneen tyttärensä talon muuriholveihin. Sittemmin tytär ryhtyi kummittelemaan ja ajoi kolmekymmentäluvulla ranskalaisen sotilasasiamiehen silloiselle Douglas strasselle, nykyiselle Piiskopille, jonne hän lyyhistyi huutaen: ”La dame blanche elle me poursuit, elle me poursuit”. Olen myös kirjoittanut ruotsalaisesta Carl Mothanderista, joka saapui vuonna 1928 Tornion kautta kiertäen vuoden 1923 Fordillaan Helsingistä Tallinnaan ja päätyi naapuritalooni Toompealla. Hän päätyi kaiken lisäksi Toisin kartanon perijättären aviomieheksi. Kartanon maat ja metsät oli tosin Viron itsenäistymisen vuosina jo siirretty valtion ja torppareiden haltuun. Mothander tarkkailee Tallinnan satamassa muita matkustajia: ”He olivat pääosin naisia, extravagantteja ulkonäöltään, sotamaalattuja ja parfymoituja - aina nenän ja silmän sietokyvyn rajalle. Heidän takkinsa näyttivät siltä kuin ne olisivat maksaneet 650 vaikka todellisuudessa maksoivat 195. Hatut olivat mitä rohkeimpia, silmät belladonnan arvoituksellisia, puoliaidot korut säteillen, korvakorut suuria kuin soppalautaset ja markiisisormukset pitkiä kuin sormilastat.” He olivat Mothanderin arvion mukaan silkki- ja kauneusalan naisia, jotka palasivat ostosmatkoilta Helsingistä - ”Eestin Pikku - Pariisista”. Lennart Meri ja Jaan Kross ovat olleet juttujeni lähteenä ja ihastuksen kohteina. Olen kirjoittanut Viron itsenäistymisestä useita juttuja. Olen myös kirjoittanut itsenäisyyspäivän juhlinnasta Toompealla, puhumattakaan pääsiäisen vietosta ja kirkon kierrosta pääsiäisyönä. Tuosta pääsiäsisestä tuli mieleeni laittaa tähän kuva aiemmasta blogistani. Se kertoo juutalaisten, ortodoksien ja katolisten + protestanttien pääsiäispyhien ajoittumisesta tänä vuonna ja vielä ensivuonnakin.

Pääsiäinen lähestyy. Nyt se on huhtikuun lopulla, miltei vappuna. Siihen on aikaa runsas kaksi kuukautta. Pääsiäisen vietossa kiinnostaa ajoitus. Olenko Tallinnassa silloin kun kirkon ympäri kävellään! Se on tunteiden juhlahetki. Se on hetki jossa vääräuskoinenkin saa olla läsnä. Kukaan ei kysele, vaikka et kynttilää kannakaan ja vaikka et osaa tehdäkään ristinmerkkiä. Voit kuvitella harvinaisia. Lue juttuani pääsiäisenvieton historiasta blogista: http://penttimurole.blogspot.com/2017/04/paasiastunnelmia-toompealta.html

Nyt en aio kirjoittaa monisivuista historiallista katsausta. En myöskään kirjoita mitään ihailevaa Tallinnan ilmaisesta joukkoliikenteestä, saatikka että kirjoittaisin kriittisiä kannanottoja Tallinnan pilvelõhkujista. Nyt kaikessa yksinkertaisuudessa esitän perinteisen valokuvakilpailun tulokset. Tai ei se kilpailu ollut, sillä jokainen kilpaili vain itsensä kanssa ja valitsimme sitten yhdessä kunkin parhaan kuvan. Kuvat olivat kuitenkin niin hyviä, että jouduin laittamaan tähän blogiini kultakin kaksi parasta kuvaa. Minä valitsin yksinvaltiaasti sen toisen kuvan. Perinne muuten tarkoittaa sitä, että jo vuonna 1998 pidimme ensimmäisen Toompeanmäen valokuvakilpailun. Se oli vain lapsille. Silloin ”talo” aiheen voitti Teemu, ”kaupunki” aiheen voitti Laura, ”ihmisiä” aiheen voitti Teemu ja ”pimeys” aiheen voitti Joonas.  Kunniamainintoja jaettiin Matiakselle ja Juusolle. Kilpailussa jaettiin rahapalkintoja sijoitusten mukaan. Matias rohmusi 150 Eestin kruunua.

Silloin kuvat otettiin digikameralla, johon voi sijoittaa muistiksi 1 megan korpun. Korpulle mahtui tallennuskoosta riippuen 1-50 kuvaa. Kuva tallennettiin korpulta tietokoneelle. Se taisi olla ensimmäisiä digikameroita markkinoilla. Ostin sen joltain kaukomaan lentokentältä. Taisi olla vuosi 1997. Nykyisin kuvat otetaan kännyköillä. Eemelin ja minun puhelimissa on 128 gigan muisti. Antin ja Liisan kännyköissä muistia on 18 gigaa. Lalla käytti kuvissaan kameraa. Minun ja Eemelin puhelimiin mahtuu tallennuskoosta riippuen kymmenisentuhatta kuvaa. Ehkä kutakuinkin riittävästi. Hohhoijaa!  

Kuvien teemana oli valo

Helmikuun valo oli todella kuulaan kirkas. Katsotaan mihin valo innoitti.

Liisa kuvasi ovenkolkuttimen varjoineen Toompean Posti majan ovessa. Siinä syntyi kaksi hahmoa. Mitä ne ovat? Jotain mystistä. Kuin hyönteisiä.  Toisessa kuvassa on auringon kilo leikittelemässä Vapaudenaukion muurilla. Suunta on selkeä. Kohti tulevaisuutta ilman pelkoa. Valo johdattaa.

Lallan kuva on rautatierakastajan mieleen. Koplin vanhat satamaradat kertovat mennyttä tarinaa. Mutta ne kiiltelevät valossa kuin ikinuorina. Toinen kuva kertoo rakentajan mielikuvituksesta. Vanha peiliovi aidan jatkona. Iloinen innovaatio. Lallan kuvavirtaa Tallinnasta voit katsoa Instagramista https://www.instagram.com/laura.l.honkasalo/?hl=fi

Eemelin kuvassa vahakabinetin hovimestari toivottaa uudet vieraat tervetulleiksi. Valo kiiluu kaljussa. Kupariränni hehkuu. Toisessa kuvassa Nigulisten kirkon puistossa tila jatkuu mystisenä. Imee puoleensa. Jokin pelottaa. Valon ja varjon kohtaaminen.

Antti löysi pinkin heijastuksen kotikadun toiselta puolelta, balettikoulun seinältä. Hieno kuva, ehkä paras. Toinen kuva Suur- Karjalta. Valo nostaa talon pilviin. Taivas on tosin kirkas, pilviä ei ole. Talo kohoaa arvokkaasti, ihmisen mittakaavassa.

Pena istuskeli suosikkipaikallaan Tuomiokirkon edessä. Tanskan kuninkaan vasallien surmaaminen pyöri mielessä. Paistoiko silloin aurinko? Lentokone ylitti paikan. Mieleen tukivat Risto Isomäen jutut. Voisiko noilla vesihöyrypilvillä torjua napajäätikön lämpenemistä?

Ihana kirja – lue se!

Kilpailijat olivat tyytyväisiä suorituksiinsa. Minä taas olen tyytyväinen Maunulan kirjastosta löytämääni kirjaan. Se on Ritva Haavikon toimittama teos Mika Waltarista. (Mika Waltari, Kirjailijan muistelmat, WSOY 1980).

  

Waltarin kirjat, etenkin historialliset romaanit ovat minua aina kiehtoneet. Arabien ja turkkilaisten kanssa paljon toimineena alituisen ihmettelyn aiheena ovat Waltarin kuvaukset heidän tavoistaan ja etenkin ajattelutavastaan, ruokailutavoista puhumattakaan. Mikael Hakimin tarinoihin olin erittäin ihastunut. Sinuhe on maaginen. Sinuhen aika on jo liian kaukana. Siihen aikaan ei löydy yhtymäkohtia. Sen ajan kansoja ei enää ole. On vain huumaavat rauniot Niilin varrella. Kysyin aina itseltäni, miten Waltari Mikael Hakimin hahmossa oli voinut kokea tuon kaiken käymättä arabimaissa? Kysyin vielä, miten kaikki on voinut säilyä muuttumattomana satoja vuosia? Nyt asiat selvisivät mainitusta kirjasta. Mika Waltari kertoo itse vuosien tutkimustyöstä. Jo koulupoikana hän aloitti. Hän mainitsee kymmeniä teoksia, joita lukemalla tajuntaan on syntynyt mielikuvitukselle pohja ja noiden aikojen maailma. Hän on sitonut ”salatajunnassaan” – niin kuin hän sanoo – ajan tapahtumat maailmassa ja Suomessa noihin kaukaisen menneisyyden kuviteltuihin tapahtumiin. Tuloksena on ollut mestariteoksia. Muistelmakirjan loppupuolella hän puhuu ideologioista. Hän varoittaa niistä. Hän sanoo idealistin perässä aina kulkevan hyödyntavoittelijan joka lopuksi syö hedelmän. Hän viittaa Sinuhen perusajatukseen kaiken muuttumattomuudesta. Hän puhuu ihmisten välisistä suhteista joita tuhansien vuosien takaa periytyvät vaistot ohjaavat. Hän lopettaa: ”Mutta nykyisin sanoisin: täytyy muuttaa, jotta maailma voisi pelastua tuhoutumisesta.”

Ilmastonmuutos - vähemmän sanoja, enemmän tekoja!

Katselen television A studiosta keskustelua. Nuorten ilmastomuutosaktivismi on hienoa. Nuoret eivät ole yleensä olleet aktivisteja yhteiskunnallisissa asioissa. Mieluummin kiinnostus on kohdistunut heidän omaan elämäänsä tässä ja nyt. Ei heidän tulevaisuuteensa puhumattakaan tulevaisuuden yhteisöstä, kaupungeista, kehitysmaista tai maapallosta. Tottako? En tiedä, luulen vain, en ainakaan oman lähipiirini nuoriso-otoksessa havaitse kiivaana käyvää yhteiskunnallista keskustelua. Kuusitoistavuotias Greta Thunberg, ruotsalainen koululakkolainen ja ilmastoaktivisti on pannut alkuun kansainvälisen tason innostusta. Suomessa se tosin on ollut laimeata. Eihän se välttämättä aina ole helppoa. Lahdessa jopa ajettiin muutama koululainen poliisivoimin kaupungintalon rappusilta mieltä osoittamasta. Suomen koululaiset herätkää! Greta sanoo aikuisten varastavan lasten tulevaisuuden. Hän uskoo, että lapsen sanomaa nyt kuunnellaan. Euroopassa kymmenet tuhannet nuoret ovat astuneet kadulle ”Perjantaisin Gretan kanssa”. Greta sanoo, ettei hän voi pyytää vanhemmilta vain huolestumista. Hän vaatii vanhempia panikoitumaan! Hän vaati vanhempia tuntemaan pelon!

Lapset mielenosoituksessa laulavat:

We are the world
We are the children
We are the ones who make a brighter day, so let's start giving
There's a choice we're making
We're saving our own lives
It's true we'll make a better day, just you and me

Ylen A -studiossa kaksi nuorta, Roosa Laakso ja Atte Ahokas olivat haastateltavina. Molemmat alle kaksikymppisiä. Atte sanoi, ettei ilmastonmuutoksen kriisitietoisuus ole vielä lyönyt läpi. He halusivat välittää viestinsä juuri poliittisille päättäjille. Heille vastaamaan saapuivat Sanna Marin ja Kai Mykkänen, hekin alle nelikymppisiä. Nuoret esittivät kysymyksiä. Yleensä poliitikkojen puhe on tietyllä tavalla pidättynyttä, hieman varovaista. Nyt kysyjinä olivat nuoret. Vastaajina olleet Sanna Marin ja Kai Mykkänen ovat erittäin hyviä puhujia ja henkilöinä varsin vetovoimaisia. Annoinpa minä Mykkäsen puheille rakennusinsinööriliiton tilaisuudessa jopa huippuarvosanan 9-. Sannaa olin kyllä jossain blogissani moittinut, hänellä kun ei ollut kantaa metsänhakkuiden volyymiin. Nyt siis he joutuivat kaksihenkisen nuorisopaneelin eteen. Jo heti alkuun havaitsi heidän ylenmääräisen innokkuutensa päästä ääneen. Ei tahtonut tulla selvää kumpi pääsee ensiksi vastaamaan. Puhuivat päällekkäin, vaikka ei ollutkaan kyse väittelystä. Myöskään kiistelyyn ei ryhdytty sillä tuossahan kaavailtiin jo yhteistä hallitusohjelmaa. Vaalit ovat tosin vielä pitämättä.

No, mitä nuorille vastattiin?

Sanoin jo, että sanat tulivat kummaltakin sellaista vauhtia, että sanomisien ja lupausten selvittämiseksi videota piti kelata edestakaisin. Siis kaikki luvattiin lähes hysteerisesti. Ainoa missä taisi tulla jonkin verran eroa, oli kasvun filosofiaan suhtautuminen. Sanna puhui kasvun verotuksesta, ovat esittäneet kestävän kehityksen arvonlisäveroja. Haluttaisiin muuttaa kuluttajakäyttäytymistä kestävien tuotteiden suuntaan. Mykkänen sanoi talouskasvun ja kestävän ympäristökehityksen riippuvuuden toisistaan vähentyneen viime vuosina. Suhtautui siis kasvun rajoittamiseen hienoisella epäilyksellä niin kuin kasvupuolueen repertoaariin kuuluukin. Ja onhan talouskasvu ollut globaalin köyhyydentorjunnan moottori. Se on ollut myös työn moottori.

Mitä siis Sanna ja Kai lupasivat? Molemmat sanoivat tulleensa politiikkaan juuri ympäristökysymysten vuoksi.  Sanna Marin aloitti kansanedustajana vuonna 2015. Hän valmistui hallintotieteiden maisteriksi vuonna 2017. Hänen pääaineensa oli kunta- ja aluejohtaminen. Kai Mykkänen valmistui valtiotieteiden maisteriksi vuonna 2006. Kansanedustajaksi hänet valittiin samana vuonna kuin Sanna Marin. 

Eritelläänpä hieman mitä nuorille luvattiin

Aluksi nuoret kysyivät seuraavan hallituksen tulevista ilmastoteoista ja tavoiteajankohdasta hiilineutraalisuuteen matkattaessa. Nuoret kysyivät myös puolueiden tahtotilaa. Mykkänen oli ylpeä siitä, että kivihiilen käyttö on saatu kiellettyä. Sanna Marin vaati hiilineutraalisuutta vuonna 2035. Toimia tulisi tehdä kaikilla sektoreilla. Rusinoita ei saisi poimia pullasta. Tahtotilaa kuulemma on. Atte vaati vuosiluvuksi 2030. SDP nojaa vuoteen 2035. Sanna vaatii lisää konkreettisia toimia. Mykkänen sanoi asioiden jo muuttuneen neljän vuoden aikana uskomattoman paljon. Hän oli erityisen kiinnostunut lämpöenergian tuottamisesta – siinä ohessa kylmänkin. Toimia vaaditaan erityisesti lämpöpumppujen suhteen. Mykkänen mainitsi Anttosen syväporaukset Otaniemessä. Piti geotermisen lämpöenergian kehittämistä kansainvälisenä vientituotteena. Sanoi olevansa asiasta hyvin innostunut. Turpeesta hän luopuisi 2035. Kokonaan hiilineutraaliseksi olisi päästävä 2030-luvun aikana.  Atte kysyy miksi tekoja ei ole tehty. Mykkänen sanoo kyllä pyrityn vaikuttamaan. Demokratia on kuitenkin hidas. Hän sanoo vieläkin eduskunnassa olevan kansanedustajia joiden mielestä tämä ei ole tärkeä asia. Ilmastopaneeli oli Mykkäsen mielestä iso leka. Kokoomukselaiset eivät kuitenkaan yllättyneet. He jo tiesivät. Sanna sanoo, ettei kriisitietoisuus ole ollut riittävän korkealla. Kun kysytään kenen pitäisi tehdä, niin tekijöitä ei tahdo löytyä. Jokaisen olisi tehtävä jotain! Nuoret kysyivät sähköautoista. Liikkumisen osalta Sanna vaatii systeemitason muutosta. On käveltävä enemmän ja pyöräiltävä enemmän. Ovat SDP:ssä ehdottaneet, että vuonna 2030 Suomen maanteillä kulkee 750000 vähäpäästöistä autoa. Mykkänen myötäilee, hän mainitsee Länsimetron vaikutuksen kulkutapoihin. Sanna Marin korostaa pienituloisten mahdollisuuksia vähäpäästöisiin autoihin. Sanna ottaa esiin työsuhdeautojen verotuksen. Verotusta olisi siten porrastettava, että työsuhdeautot olisivat sähköisiä tai vähäpäästöisiä. Näin syntyisivät käytettyjen vähäpäästöisten markkinat. Mykkänen haluaa lisää haittaveroja bensa- ja dieselautoille ja lisää subventiota vähäpäästöisille. Nuoret kysyivät lentämisestä. Lentämisestä puhuttiin paljon. Roosa halusi lopettaa lentopyrähdykset raideliikenteen avulla. Sannan mielestä raideverkkoja olisi kehitettävä lentoliikennettä korvaamaan. Mykkänen säesti. Sanna puhui sähköisestä lentämisestä. Sanoi norjalaisten jo tekevän töitä asian hyväksi. Mykkänen toppuutteli. Uskoi kuitenkin biopolttoaineisiin lentoliikenteessä. Puhui myös vedyn mahdollisuudesta. Globaalia lentoveroa kannatettiin, mutta ei Suomen erillisratkaisuna. Marin sanoi lentoliikenteen suurimpana ongelmana olevan kasvuennusteet. Ne ovat valtavia. Kasvu on saatava pysähtymään. Tekniikka kiinnosti. Tuulivoimasta kysyttiin. Siihen ei kukaan ottanut kantaa. Sähkö ei ole ongelma. Lämpö on. Sanna Marin uskoi älykkäisiin sähköverkkoihin ja verkkoon syöttäviin talouksiin.

Keskustelu päättyi nuorten loppusanoihin. Roosa: ”Kauniita sanoja, nyt vain odotetaan tekoja.” Atte: ”Vähemmän sanoja, enemmän tekoja.”

Onko koettuja malleja?

Keskustelu oli kiintoisa. Tuleviin hallitusneuvotteluihin luvattiin isoja eväitä. Aikataulu on huima. Mutta ei välttämättä mahdoton. Kymmenessä vuodessa on ennenkin tehty ihmeitä. Ihmeet eivät onnistu vakaalla menolla. Ajatellaan esimerkiksi Euroopan jälleenrakennusta toisen maailmansodan jälkeen. Se suunnaton tuho joka onnistuttiin aiheuttamaan viidessä vuodessa, onnistuttiin korjaamaan runsaassa kymmenessä vuodessa. Tai ei nyt aivan. Kyllä kai muistan, kun olin ensimmäisellä Keski-Euroopan matkallani Vespan selässä vuonna 1954 ja ajelin Saksan kaupunkien rauniokasojen läpi, voin kyllä havaita, että työ oli vielä silloin tekemättä. Suuri tekijä Euroopan jälleenrakentamisessa oli Yhdysvaltojen Marshall-apu.

Apua infrastruktuurin korjaamiseen ja asuntojen rakentamiseen annettiin vuosina 1947-1951 nykyrahassa noin 100 mrd. USD. Määrä tuntuu ilmastonmuutoksen torjunnan tarpeisiin nähden pieneltä. Mutta kohteenakin oli vain Länsi-Eurooppa. Suomi muuten kieltäytyi avusta Neuvostoliitto-suhteiden vuoksi. Neuvostoliitto esti myös Puolalta, Tšekkoslovakialta ja Unkarilta avun saannin. Apua tarjottiin myös itsellensä Neuvostoliitolle mutta generalissimus Stalin hylkäsi aikeet. Määrä vaikuttaa pieneltä, sillä lasketaanhan tällä hetkellä CO2 päästöjen torjuntaan tarvittavan globaalisti 20-kertainen määrä rahaa ja sekin vielä vuosittain. Eikä ilmastonmuutosta voi pelkällä rahalla ostaa. Voisiko sotien jälkeinen jälleenrakennus olla opiksi ilmastoasiassa?

Minun oli pakko piirtää itselleni kuva energian tuotannon lähteistä nyt ja tulevaisuudessa. Lukuja tähän sain Suomen Akatemian rahoittaman Smart Energy Transition hankkeen sivuilta. Kuva näyttää valtaisan muutostarpeen energian lähteissä. Hiilineutraali tarkoittaa käsittääkseni hetkeä jolloin Suomen metsien hiilinielut syövät kaiken Suomessa tuotetun hiilidioksidin. Suomen CO2-päästöt ovat 50 milj. tonnia vuodessa. Metsien hiilinielu lienee noin puolet tästä eli 25 milj. tonnia. Hiilineutraalisuus saavutettaisiin silloin kun päästöt on saatu puolittumaan. Onko tuollainen muutos saatavissa aikaan vuoteen 2030 mennessä? Kymmenessä vuodessa. Tuskan takana. Fossiilittomaan tilanteeseen pääsy on kauempana. Se tarkoittaa, että tuulivoimaa olisi 12 kertainen määrä nykyiseen verrattuna, aurinkovoimaa olisi lisättävä monikymmenkertaiseksi, lämpöpumpuilla ja geotermisesti tuotettu energia kuusinkertaistuisi ja ydinenergia tuplaantuisi. Biomassan tuottama energia säilyisi tämän laskelman mukaan nykyisellään. Fossiilisten polttoaineiden osuus on nykyään noin 45 %. Se putoaisi nollaan. Milloin?

Tämän kuvan esitin jo blogissani https://penttimurole.blogspot.com/2019/01/poliitikot-puhuvat-ilmastonmuutoksesta.html . Kuva kertoo maamme nykyiset CO2 –päästöt ja metsien hiilinielujen vastavaikutuksen. Toinen kuva kertoo päästöjen vähentämistarpeesta sektoreittain. Kysymys siis kuului, milloin olemme fossiiliton. Lienee myös huomattava, että monien ostamiemme tuotteiden CO2 -päästöt syntyvät valmistusmaassa. Esimerkkinä autot. Sähköauton valmistuksen CO2 päästöt ovat 12 tonnia. Elinkaaren aikaiset käytön päästöt ovat 8 tonnia. Minne valmistuksen päästöt kirjautuvat? Suomeen vai valmistusmaahan? Nyt sanovat esim. Helsingin HLJ-laskelmissa sähköauton CO2-päästöiksi 15 g kilometriltä. Se tarkoittaa kyllä täysin puhdasta sähköenergiaa. Minusta oikeampi luku olisi 40 g/km ja päälle valmistuksen 75 g/km. Olenko väärässä?

Oli talousihmeitä – syntyykö ilmastoihme?

Toisen maailmansodan jälkeen tapahtui monessa sodan tuhoamassa maassa talousihme. Miracolo economico Italiassa, Wirtschaftswunder Saksassa, Trente Glorieuses Ranskassa, Aasian tiikereiden nousu ja Japanin talousihme, joukossa myös Suomi. Kansantulo nousi yli 5 % vuodessa. Maatalousväki siirtyi teollisuuden työvoimaksi. Sotateollisuus pystyttiin mobilisoimaan siviilielämän ja viennin tarpeisiin. Maat urbanisoituivat. Kaupunkeja rakennettiin. Taloudessa vallitsi valtiojohtoinen rahapolitiikka. Markkinatalous pidettiin kurissa. Ammattiyhdistykset olivat kehityksen ja vapaan palkkapolitiikan tukena. Väestön sosiaalietuudet syntyivät. Kulutus kasvoi. Ihmiset saivat koteihinsa jääkaapit, pesukoneet ja pölynimurit. Pihoille ilmestyi autoja. Mitä tästä opimme? Onko menneisyyden mallilla jotain tekemistä tämän hetken kanssa?

Ei, sanoo Eero Paloheimo. Hänen mielestään tilanne on aivan uusi. Se ei koske vain Suomea ja Eurooppaa. se koskee koko maailmaa. Eero piti tammikuussa 2019 alustuksen eduskunnan tulevaisuusvakiokunnan juhlakokouksessa. Minä nappasin tähän vain osan esityksestä. Tällaista Eero sanoi:

”Ihmiskunta elää esihistoriansa ja historiansa ainutkertaista hetkeä juuri nyt.

Kaikki tämä kuormittaa meitä merkittävällä vastuulla, suuremmalla kuin edeltäjillemme ja seuraajillemme on sälytetty.

Nyt tarvitaan luovuutta, menneen kopiointi ei riitä.

Tärkeimmät kehityskulut – ainakin kaksi merkittävintä - ovat ennustettavissa.

Ne ovat maailman väkiluku ja keskilämpötila.

Jo ennen vuotta 2100 nämä kaksi muutosta ovat ymmärretty ylivoimaisesti merkittävimmiksi ongelmiksi maapallolla.

Ne ovat kaikkien muiden ekologisten ja sosiaalisten ongelmien äiti ja isä.

Kun hätätila pahenee, ilmestyy sosiaalisten ja ekologisten kriisien rinnalle väistämättä kolmas kriisi: moraalinen.

Maapallon kulttuuripiirit ja kansat käyvät silloin selviytymiskamppailua ja keinot tuossa taistelussa kovenevat.

Suomi ei voi ohjata maapallon tulevaisuutta, mutta voimme varautua siihen.

Jossain määrin meillä lienee kuitenkin mahdollista vaikuttaa Euroopan tulevaisuuteen.

Verratessa Kiinaan, Afrikkaan ja Yhdysvaltoihinkin, tuntuu joskus siltä, että Eurooppa on rikkaan aatelisperheen tuhlaajapoika, joka rehvastelee esi-isiensä ansioilla.

Euroopan roolia maailmassa kannattaisi ehkä tarkistaa.

Lopuksi vielä: meidän kaikkien kannattaisi pohtia enemmän tulevaisuuden näkymiä. Silloin välttyisimme pahimmalta jälkipolvien kritiikiltä.

Sehän kuuluu joka tapauksessa näin: ”Eivätkö ne tomppelit älynneet tehdä mitään?”

Mission impossible???

Ehkä tilanne onkin monilta osin täysin vastakkainen sotien jälkeiseen kriisiin verrattuna. On myös samoja ilmiöitä. Urbanisoituminen kyllä jatkuu. Mutta kaikki muut asiat muuttavat muotoaan. Harari sanoo markkinaliberalismin tulleen tiensä päähän. Kulutusta olisi vähennettävä. Maailmaa hallitsevat ylästruktuurit ovat katoamassa kansalaisten hallinnasta. Tuntemattomat voimat jylläävät. Ilmastonmuutos herättää pelkoa. Tekoäly luottaa algoritmeihin. Yhdysvaltojen presidentti julistaa hätätilan - ei ilmastonmuutoksesta vaan kansojen välisestä muurista. Etsitään muutosta. Sahara olisi metsitettävä.  Maailman väestönkasvu olisi muutettava väestökadoksi. Tahdoton ihminen olisi saatava tahtovaksi. Noiduttu ongelma.

Löysät puheet ja levottomat lupaukset eivät nyt kelpaa

Olen kirjoitellut parissa blogissani poliitikkojen puheista ja annetuista lupauksista. Arvioni heidän puheistaan ja lupauksistaan eivät ole olleet aivan yhtä luottavaisia kuin heidän puheensa ja lupauksensa. Eräs asia joka nyt alinomaa ihmetyttää on tuo helppous, jolla ongelman ratkaisuun suhtaudutaan. Olen kirjoitellut noidutusta ongelmasta. Ihmettelen puheiden luottavaista sävyä. Miten Sanna Marin ja Kai Mykkänen noin hervottoman toiveikkaasti latelivat lupauksiaan? Minusta heidän ja meidän, kaikkien, tulisi Gretan toivomuksen mukaan panikoitua. Olisi myönnettävä, ettei ratkaisua tunneta. Se mitä me teemme, laskeskelemme ja lupaamme ei riitä. Ongelman ratkaisu on vaikeampi ja miltei mahdoton. Ongelma on kriisi. Se on noiduttu ongelma. Se ei ole vielä meille kahdeksankymppisille kriisi. Me kuolemme alta pois. Mutta se on lasten kriisi ja nuorten kriisi. Sanovatko he joskus Eeron sanoin: ”Eivätkö ne tomppelit älynneet tehdä mitään?”