Nyt on koulujen
hiihtoloma. Se on perinteistä Tallinnassa oleskelun aika. Tallinna on ihana
paikka. Varsinkin Tallinnan vanha kaupunki ja minun jalkapuolen kannalta
etenkin Toompean mäki. Olen kirjoittanut Tallinnasta kymmeniä blogeja. Olen
kirjoittanut paikan muuttumattomuuden
ihanuudesta. Olen kirjoittanut historiallisista naapureistani aina Pietari Suurta myöten. Olen
kirjoittanut hänen hevosistaan,
koiristaan ja rakastetuistaan. Hänen voittoisan vierailunsa aikaan Tallinnassa
vuonna 1711 hänen hevosensa asusteli minun nykyisen olohuoneeni paikalle. Olen
väittänyt Lisetten olleen minun taloni korkea-arvoisin vieras. Olen myös
kirjoittanut naapurikorttelin vihaisesta
paronista, joka muurasi rohkeaan ritariin sotkeutuneen tyttärensä talon
muuriholveihin. Sittemmin tytär ryhtyi kummittelemaan ja ajoi kolmekymmentäluvulla
ranskalaisen sotilasasiamiehen silloiselle
Douglas strasselle, nykyiselle Piiskopille, jonne hän lyyhistyi huutaen: ”La
dame blanche elle me poursuit, elle me poursuit”. Olen myös kirjoittanut
ruotsalaisesta Carl Mothanderista,
joka saapui vuonna 1928 Tornion kautta kiertäen vuoden 1923 Fordillaan
Helsingistä Tallinnaan ja päätyi naapuritalooni Toompealla. Hän päätyi kaiken
lisäksi Toisin kartanon perijättären aviomieheksi. Kartanon maat ja metsät oli
tosin Viron itsenäistymisen vuosina jo siirretty valtion ja torppareiden
haltuun. Mothander tarkkailee Tallinnan
satamassa muita matkustajia: ”He olivat pääosin naisia, extravagantteja
ulkonäöltään, sotamaalattuja ja parfymoituja - aina nenän ja silmän sietokyvyn
rajalle. Heidän takkinsa näyttivät siltä kuin ne olisivat maksaneet 650 vaikka
todellisuudessa maksoivat 195. Hatut olivat mitä rohkeimpia, silmät belladonnan
arvoituksellisia, puoliaidot korut säteillen, korvakorut suuria kuin soppalautaset
ja markiisisormukset pitkiä kuin sormilastat.” He olivat Mothanderin arvion
mukaan silkki- ja kauneusalan naisia, jotka palasivat ostosmatkoilta
Helsingistä - ”Eestin Pikku -
Pariisista”. Lennart Meri
ja Jaan Kross ovat olleet juttujeni
lähteenä ja ihastuksen kohteina. Olen kirjoittanut Viron itsenäistymisestä useita juttuja. Olen myös kirjoittanut
itsenäisyyspäivän juhlinnasta Toompealla, puhumattakaan pääsiäisen vietosta ja kirkon kierrosta pääsiäisyönä. Tuosta
pääsiäsisestä tuli mieleeni laittaa tähän kuva aiemmasta blogistani. Se kertoo
juutalaisten, ortodoksien ja katolisten + protestanttien pääsiäispyhien
ajoittumisesta tänä vuonna ja vielä ensivuonnakin.
Pääsiäinen
lähestyy. Nyt se on huhtikuun lopulla, miltei vappuna. Siihen on aikaa runsas kaksi
kuukautta. Pääsiäisen vietossa kiinnostaa ajoitus. Olenko Tallinnassa silloin
kun kirkon ympäri kävellään! Se on tunteiden juhlahetki. Se on hetki jossa
vääräuskoinenkin saa olla läsnä. Kukaan ei kysele, vaikka et kynttilää
kannakaan ja vaikka et osaa tehdäkään ristinmerkkiä. Voit kuvitella
harvinaisia. Lue juttuani pääsiäisenvieton historiasta blogista: http://penttimurole.blogspot.com/2017/04/paasiastunnelmia-toompealta.html
Nyt en aio kirjoittaa monisivuista historiallista
katsausta. En myöskään kirjoita mitään ihailevaa Tallinnan ilmaisesta joukkoliikenteestä, saatikka että
kirjoittaisin kriittisiä kannanottoja Tallinnan pilvelõhkujista. Nyt kaikessa yksinkertaisuudessa esitän
perinteisen valokuvakilpailun tulokset. Tai ei se kilpailu ollut, sillä
jokainen kilpaili vain itsensä kanssa ja valitsimme sitten yhdessä kunkin
parhaan kuvan. Kuvat olivat kuitenkin niin hyviä, että jouduin laittamaan tähän
blogiini kultakin kaksi parasta kuvaa. Minä valitsin yksinvaltiaasti sen toisen
kuvan. Perinne muuten tarkoittaa sitä, että jo vuonna 1998 pidimme ensimmäisen
Toompeanmäen valokuvakilpailun. Se oli vain lapsille. Silloin ”talo” aiheen voitti
Teemu, ”kaupunki” aiheen voitti Laura, ”ihmisiä” aiheen voitti Teemu ja ”pimeys”
aiheen voitti Joonas. Kunniamainintoja jaettiin
Matiakselle ja Juusolle. Kilpailussa jaettiin rahapalkintoja sijoitusten mukaan.
Matias rohmusi 150 Eestin kruunua.
Silloin kuvat
otettiin digikameralla, johon voi sijoittaa muistiksi 1 megan korpun. Korpulle
mahtui tallennuskoosta riippuen 1-50 kuvaa. Kuva tallennettiin korpulta
tietokoneelle. Se taisi olla ensimmäisiä digikameroita markkinoilla. Ostin sen
joltain kaukomaan lentokentältä. Taisi olla vuosi 1997. Nykyisin kuvat otetaan
kännyköillä. Eemelin ja minun puhelimissa on 128 gigan muisti. Antin ja Liisan
kännyköissä muistia on 18 gigaa. Lalla käytti kuvissaan kameraa. Minun ja Eemelin
puhelimiin mahtuu tallennuskoosta riippuen kymmenisentuhatta kuvaa. Ehkä
kutakuinkin riittävästi. Hohhoijaa!
Kuvien teemana oli valo
Helmikuun valo oli todella kuulaan kirkas. Katsotaan
mihin valo innoitti.
Liisa kuvasi
ovenkolkuttimen varjoineen Toompean Posti majan ovessa. Siinä syntyi kaksi
hahmoa. Mitä ne ovat? Jotain mystistä. Kuin hyönteisiä. Toisessa kuvassa on auringon kilo
leikittelemässä Vapaudenaukion muurilla. Suunta on selkeä. Kohti tulevaisuutta
ilman pelkoa. Valo johdattaa.
Lallan kuva on
rautatierakastajan mieleen. Koplin vanhat satamaradat kertovat mennyttä
tarinaa. Mutta ne kiiltelevät valossa kuin ikinuorina. Toinen kuva kertoo rakentajan
mielikuvituksesta. Vanha peiliovi aidan jatkona. Iloinen innovaatio. Lallan kuvavirtaa
Tallinnasta voit katsoa Instagramista https://www.instagram.com/laura.l.honkasalo/?hl=fi
Eemelin kuvassa vahakabinetin
hovimestari toivottaa uudet vieraat tervetulleiksi. Valo kiiluu kaljussa.
Kupariränni hehkuu. Toisessa kuvassa Nigulisten kirkon puistossa tila jatkuu
mystisenä. Imee puoleensa. Jokin pelottaa. Valon ja varjon kohtaaminen.
Antti löysi pinkin
heijastuksen kotikadun toiselta puolelta, balettikoulun seinältä. Hieno kuva,
ehkä paras. Toinen kuva Suur- Karjalta. Valo nostaa talon pilviin. Taivas on
tosin kirkas, pilviä ei ole. Talo kohoaa arvokkaasti, ihmisen mittakaavassa.
Pena istuskeli
suosikkipaikallaan Tuomiokirkon edessä. Tanskan kuninkaan vasallien surmaaminen
pyöri mielessä. Paistoiko silloin aurinko? Lentokone ylitti paikan. Mieleen
tukivat Risto Isomäen jutut. Voisiko noilla vesihöyrypilvillä torjua
napajäätikön lämpenemistä?
Ihana kirja – lue se!
Kilpailijat olivat tyytyväisiä suorituksiinsa. Minä taas
olen tyytyväinen Maunulan kirjastosta löytämääni kirjaan. Se on Ritva Haavikon
toimittama teos Mika Waltarista. (Mika Waltari, Kirjailijan muistelmat, WSOY
1980).
Waltarin kirjat, etenkin historialliset romaanit ovat
minua aina kiehtoneet. Arabien ja turkkilaisten kanssa paljon toimineena alituisen
ihmettelyn aiheena ovat Waltarin kuvaukset heidän tavoistaan ja etenkin ajattelutavastaan,
ruokailutavoista puhumattakaan. Mikael Hakimin tarinoihin olin erittäin
ihastunut. Sinuhe on maaginen. Sinuhen aika on jo liian kaukana. Siihen aikaan
ei löydy yhtymäkohtia. Sen ajan kansoja ei enää ole. On vain huumaavat rauniot
Niilin varrella. Kysyin aina itseltäni, miten Waltari Mikael Hakimin hahmossa oli
voinut kokea tuon kaiken käymättä arabimaissa? Kysyin vielä, miten kaikki on
voinut säilyä muuttumattomana satoja vuosia? Nyt asiat selvisivät mainitusta
kirjasta. Mika Waltari kertoo itse vuosien tutkimustyöstä. Jo koulupoikana hän
aloitti. Hän mainitsee kymmeniä teoksia, joita lukemalla tajuntaan on syntynyt
mielikuvitukselle pohja ja noiden aikojen maailma. Hän on sitonut ”salatajunnassaan”
– niin kuin hän sanoo – ajan tapahtumat maailmassa ja Suomessa noihin kaukaisen
menneisyyden kuviteltuihin tapahtumiin. Tuloksena on ollut mestariteoksia.
Muistelmakirjan loppupuolella hän puhuu ideologioista. Hän varoittaa niistä.
Hän sanoo idealistin perässä aina kulkevan hyödyntavoittelijan joka lopuksi syö
hedelmän. Hän viittaa Sinuhen perusajatukseen kaiken muuttumattomuudesta. Hän
puhuu ihmisten välisistä suhteista joita tuhansien vuosien takaa periytyvät
vaistot ohjaavat. Hän lopettaa: ”Mutta nykyisin sanoisin: täytyy muuttaa, jotta
maailma voisi pelastua tuhoutumisesta.”
Hei Pentti!
VastaaPoistaKävin Viro / Tallinnassa ensimmäisen kerran vuonna 1975.
Ja silloin asemakaava oli jokseenkin, kuin on nyt.
Mutta rakennukset erittäin huonossa kunnossa julkisivun puitteissa.
Joten nyt on saatu aikaan erittäin paljon uudistusta.