Lappi takoo Sampoa

Kaikki alkoi siitä, kun minut kutsuttiin 11 vuotta sitten Oulun yliopistoon pitämään esitelmää ilmastoa ja liikennettä käsittelevään eduskunnan tulevaisuusfoorumiin. Jussi Tervala keksi minut sinne kutsua ja minähän menin. Oli ryhdyttävä tutustumaan asioihin. Minun esitelmäni nimi oli ”Junalla Jäämerelle”. Oras Tynkkynen oli valtioneuvostoa edustava ilmastopoliittinen asiantuntija. Hän esitteli tulevaisuusselontekoa. Vikkeläpuheinen Tytti Tuppurainen nousevana suuruutena puhui vähäpäästöisestä Pohjois-Pohjanmaasta. Hän oli maakuntaliiton varapuheenjohtaja. Oli iso joukko muitakin arvovaltaisia puhujia. Itse asiassa oma esitelmäni oli aika hyvä – kun sen itse pääsee sanomaan. Jos olet kiinnostunut 11 vuoden takaisista ajatuksista niin klikkaa tuohon: https://www.oulu.fi/vimma/2010_seminaarit/tulevaisuusfoorumi/12/player.swf

 Kirjoittelin sitten asiasta pari blogia: http://penttimurole.blogspot.com/2013/03/junalla-jaamerelle.html ja http://penttimurole.blogspot.com/2014/04/jaameri-ja-lappi-uusiko-ulottuvuus.html

Lappi-sopimus

Mikä sai nyt sitten aiheen tähän blogiin? Se tuli Lappi-sopimuksesta. Lappi-sopimus on Lapin maakunnan kehittämisen asiakirja, joka sisältää maakuntasuunnitelman vuoteen 2040 ja maakuntaohjelman vuosille 2022–2025. Lappi-sopimus on ollut lausunnoilla ja marraskuun aikana se on tarkoitus saattaa valmiiksi. Tekstissä on paljon ylevää trendisanastoa, siinä kirjoitetaan ilmiölähtöisyydestä, älykkäästä erikoistumisesta, vihreästä siirtymästä ja läpileikkaavista teemoista, unohtamatta arktisuutta ja kansainvälisyyttä. No, tietysti vakioteemoina ovat osallisuus ja yhdenvertaisuus ja mikäpä muu kuin digitalisaatio. Ison D:n ja erityisesti digitasa-arvon avulla synnytetään uusi palvelukonsepti, jonka sanotaan olevan edellytys hybridityön ja monipaikkaisuuden kehittämiselle. Etteivät vain veisi ajatusta harharetkille.

Lapin liitolla on Sampo taottavana. Näin sitä kuvasi Akseli Gallen-Kallela vuonna 1893.

Luen juuri Jukka Kivisen kirjaa, jossa kerrotaan Lemminkäisen harharetkistä. Kyseessä ei kuitenkaan ole Lieto Lemminkäisen kosiomatka Pohjolaan Pohjan Akan kartanoille. Pohjan Akka vaatii kosijoilta ihmetekoja, mm. Sammon takomisen, kyisen pellon kyntämisen, Hiiden vauhkon hevosen valjastamisen, suomuhauin pyydystämisen, Hiiden hirven kiinnihiihtämisen, ja Tuonelan joutsenen ampumisen. Lappi-sopimuksen haasteet taitavat olla vielä tätäkin suurempia. Kirja kertoo rakennusfirma Lemminkäisen, pikipoikien, harharetkistä ja tuhosta. Tuhon syyksi nousevat digitalisaatio, konsultit, uudet palvelukonseptit ja ylenmääräinen tuhlaus tällaisiin haihatuksiin. Tämä vain varoituksena.

 

Sanoi lieto Lemminkäinen: "En huoli koto-oloista!

Ennen juon joesta vettä melan tervaisen terältä:

makeamp' on juoakseni, kuin kaikki kotoiset kaljat.

Tuo tänne sotisopani, kanna vainovaatteheni!

Lähen Pohjolan tuville, Lapin lasten tanterille

kultia kyselemähän, hope'ita haastamahan."

Lapin rataoptiot

Lieto Lemminkäisen Lapin retki kyllä kiinnostaa ja on kaivettava pitkästä aikaa Kalevala esille ja tutkittava tuon retken salat. Uskon että Lapin liitossa Kalevala on yksi hakuteoksista. Mutta nyt luen Lapin liiton Lappi-sopimusta ja olen kiinnostunut Lapin radoista. Muistelen samalla aikoinaan itse esittämääni.

Lappi-sopimuksessa tai sen luonnoksessa on otsikolla Rautatieliikenne tällainen teksti:

”Osana saavutettavuuden parantamista ja vihreää siirtymää kehitetään Lapissa aktiivisesti myös rautatieliikennettä. Hallitusohjelmaan kirjatun Laurila—Tornio—Haaparanta-radan sähköistämisen jälkeen lyhyen aikavälin tavoitteena on Tornio—Kolari-välisen ratayhteyden sähköistäminen. Myös Soklin kaivoksen ratayhteys rakennetaan kaivosteollisuuden kuljetusten edellytysten mukaisesti. Pitemmän aikavälin tavoitteena on kehittää poikittaisia- sekä kansainvälisiä ratayhteyksiä. Uusi Kemijärvi—Sodankylä—Kittilä—Kolari-rata yhdistää Itä-Lapin ja Tunturi-Lapin poikittaisella ratayhteydellä sekä muodostaa olemassa olevan radan kanssa käänteisen pisaran muotoisen ympyräradan, sujuvoittaen tehokkaasti sekä henkilö- että logistiikkakuljetuksia alueiden välillä. Itä-Lapissa uutena yhteystarpeena on myös Kemijärveltä Rukan kautta Taivalkoskelle suuntautuva yhteys. Rajat ylittäviä ratayhteyksiä kehitetään Ruotsiin ja Venäjälle. Radan yhteystarpeena on tiedostettu sekä Kolarista Kiirunan suuntaan lähtevä yhteys sekä Kantalahti–Alakurtti-yhteys. Molemmat yhteydet tehostavat erityisesti kansainvälisiä teollisuuskuljetuksia ja muodostavat yhdessä Kemijärvi—Kolari-radan kanssa uuden yhtäjaksoisen ratayhteyden Venäjältä Norjaan saakka.” 

Mitä on tapahtunut? Lapin liitto luopunut lobbaamasta Jäämeren ratoja!

Tämäpä sattui mielenkiintoisella tavalla. Oulun esitelmässäni sanoin:

”Tämähän on todella ihana tämä tilanne, ajatelkaa noita kaivoksia ja matkailukeskuksia. Mikä mielenkiintoinen kysymys tässä on. Tämä poikittainen yhteys. Svappavaarasta Kolariin ja edelleen itään. Onko tämä nyt se sellainen ratkaisu. Ratkaisu joka antaa käyttöön eri satamia. Syntyy kilpailua. Jos kaikki viedään yhteen paikkaan ei synny kilpailua.” Jäämeren suhteen kehotin panemaan jäitä hattuun: ”Jäämerelle suuntautuvat kaksi vaihtoehtoa voisivat säilyä suurina haaveina. Puhutaan rahasta. Jos ja kun Etelä-Suomen radat vaativat 400 miljoonaa euroa vuodessa, Lapin radat vaativat 200 miljoonaa euroa vuodessa - tämän päälle.”

Kaiken taustaksi ÅF Infraplanin vanha ennuste Pohjolan tavaravirroista. Poikittainen liikenne korostuu Lapissa. Venäjän mahdollisia tulevaisuuden virtoja on osoitettu punaisilla nuolilla.

Blogissani kirjoitin vielä: otsikolla Luonto ja tuotanto rintarinnan:

”Lapissa on kysymys mahtavasta kehitysvyöhykkeestä, joka vaikuttaa koko Suomeen. Luonto, luonnosta nauttiminen ja tuotanto ovat siinä rinnakkain. Kansainvälisyys on tuotannon ja logistiikan kannalta avainsanoja. Aikaa ja kärsivällisyyttä vaaditaan. Jatkuvaa innovaatiota ja tutkimusta edellytetään. Haaste on ennenkuulumaton ja ihana!”

Kilpailevia ratavaihtoehtoja oli aluksi viisi kappaletta. 1) uusi rata Rovaniemeltä tai Kemijärveltä Kirkkoniemeen, 2) uusi rata Kolarista Tromssaan, 3) uusi rata Kolarista Svappavaaraan, 4) nykyinen rata Torniosta Narvikiin ja 5) uusi rata Sallasta Alakurttiin. (Lapin liikennejärjestelmäsuunnitelma 1.12.2020). Vaihtoehto 1, eli rata Kirkkoniemelle tuntui vetävän voiton. Suurimpana ongelmana oli paliskuntien poronhoitoalueiden pirstoutuminen. Kuljetuksia Ramboll arvioi Jäämeren radoille tulevan 2,0-2,5 milj. tonnia vuodessa ja Svappavaaran radalle 2,0 milj. tonnia. Sallan radalle kuljetuksia tulisi vain 0,5 milj. tonnia vuonna 2030. Maaginen hyöty/kustannussuhde maksimiennusteella on Jäämeren radoilla Kirkkoniemeen 0,06, Tromssaan 0,09. Jos Tromssan rata tehtäisiin vain Skibotniin saakka luku olisi 0,11. Parhaan hyötykustannuksen saa rata Kolarista Svappavaaraan, se on 0,22. Yhteys Kantalahteen jää lähes nollille, vain 2 % kustannuksista peitetään hyödyillä. Jos hyötyjä ja kustannuksia tarkastellaan vain Suomen kannalta Kirkkoniemen rata antaa 0,06, Tromssa 0,04, Kolari-Svappavaara 0,05 ja Kantalahti -0,07. Nykyisin tärkeä puheenaihe ovat hiilidioksidipäästöt. Laskelmien perusteet eivät ole tiedossani, mutta näyttää siltä, ettei päästövähennyksistä tule villoja. Kirkkoniemen radan hyödyistä liikenteen päästövähennys on -0,8 miljoonaa euroa. Päästöt siis lisääntyvät. Tromssan radalla hyötyjä tulee 4,8 milj. euroa ja Svappavaaran radalla 5,7 milj. euroa. Ei siis mitään!

Maakuntavaltuuston päätettyä Jäämeren ratojen hyllyttämisestä uudelleen valmisteltu maakuntaohjelma puhuu Kemijärvi—Sodankylä—Kittilä—Kolari-radasta sekä Kemijärveltä Rukan kautta Taivalkoskelle menevästä radasta. Yhteydet Jäämerelle ja Narvikiin hoidettaisiin Kolarista länteen rakennettavalla radalla sekä Murmanskiin Sallasta Kantalahteen rakennettavalla/parannettavalla radalla. Tämä on minun mieleeni. Pitäisikö nyt arvailla tämän uuden suunnitelman hyöty/kustannussuhdetta? Ei voi muuta kuin arvailla. Arvaan että päästään yli noiden Jäämeren ratojen. Ainakin liikutaan tasolla 0,25-0,30. Se ei ole paljon, mutta se on kuitenkin lähellä eräitä valtakunnan suurhankkeita. Niin, Turun tunninjunassa luku on 0,44, Kouvolan kautta kulkevassa itäradassa 0,37, Kotkan kautta kulkevassa itäradassa 0,20 ja Helsingin Pisararadassa vuoden 2014 laskelmien mukaa 0,5. Nyt kun laskettaisiin kaikkine tarpeellisine muutoksineen luku olisi ehkä 0,4.

Mihin on hävinnyt Sokli ja Soklin rata? Minulla oli Oulun esitelmää pitäessäni ajatuksena Soklin yhdistäminen Kouteroon. Voisiko Soklin tuotteita käsitellä Kouterossa? Olisiko tällaiseen teolliseen yhteistyöhön mahdollisuuksia? Tuotiinhan Raahen rautapelletitkin Venäjältä parinkymmen vuoden ajan. Satamakin löytyisi Murmanskista. Olen ehkä lapsellinen vanhus, kun kuvittelen jonakin päivänä tulevaisuudessa Venäjän avautuvan.

Otetaan vielä yksi kuva. Siinä näkyvät vielä muistumana linjaukset Jäämerelle. Sokli kiinnostaa. Ratalinjalle on löydetty useita vaihtoehtoja. Lähtöpaikkoina ovat olleet Kemijärvi-Pelkosenniemi tai Kelloselkä Sallassa. Sallan kautta menevä linja lienee nyt suosikkina. Mutta jos uutta ”pisararataa” ajetaan Lähtö Pelkosenniemeltä ei tuntuisi hullummalta. Tähän kuvaan on piirretty hiihtokeskukset ja kaivoskohteet. Hyvältä näyttää. Minä olen niin tulevaisuudenuskoinen, että ajattelen Muurmannin sataman ja Muurmannin radan vielä tarjoavan suomalaisille palveluksia. Ratayhteys Kantalahteen on siis tulevaisuutta. Tapahtuuko se Sallan vai Kouteron kautta, siinäpä hyvä vertailukohde.

Mitä maksaa?

Jäipä vielä kiinnostamaan mitä kaikki maksaa. Viimeisimpiä kustannusselvityksiä on Rambollin tekemä: ”Jäämeren ratayhteyden kysyntäpotentiaalin ja vaikutusten arviointi”, 2018. https://julkaisut.vayla.fi/pdf8/ramboll_jaameren_ratayhteyden_web.pdf   

Siinä Jäämerenradat saivat lunta tupaan. Kirkkoniemen linjan kustannuksiksi oli arvioitu 2,9 mrd. euroa, josta Suomen osuus 71 %, Tromssan linjalla kustannus oli 7,5 mrd. euroa, josta Suomen osuus 30 %. Kolari ratayhteyteen Svappavaaraan oli laskettu mukaan Kolarin radan sähköistys ym. ja rakennuskustannusarvio oli 1,5 mrd. euroa. josta Suomen osuus 5 %. Haaparannasta lähtevä vanhojen ratojen reitti Narvikiin vaati Ruotsilta 0,6 mrd. investoinnit, Suomelta vain 3 % kokonaisuudesta. Kelloselkään ja Kantalahteen johtavalla idän radalla kustannuksiksi oli saati 0,8 mrd. euroa, josta Suomen osuus 13 %.

Lapin liiton uusi ehdotus on ”ylösalainen pisara”. Siinä syntyy Kemi-Tornio-Kolari-Sodankylä-Kemijärvi-Rovaniemi-Kemi ratalenkki, jonka pituus on 640 kilometriä. Siinä on vanhaa rataa 410 km ja uutta rataa 230 km. Vanhasta radasta Kolarin rata vaatii sähköistyksen – ja muun perusparannuksen tietysti. Siihen on upotettava 200 miljoonaa. Uusi ”pisara-rata” Kolarista Kemijärvelle maksaa 1,2 miljardia. Se on pituudeltaan 230 km ja kilometrihinnaksi arvioin runsaan 5 milj. euroa per km. Muita maakuntasuunnitelmassa ehdollistettuja ratoja on Taivalkosken ratayhteys 175 km ja 900 milj. euroa, sekä kansainväliset yhteydet. Kuka ne maksaa ja kuka niistä hyötyy? Mutta jos niitä tarvitaan, jonkun täytyy maksaa. Kolarista Svappavaaraan on 120 kilometriä, rata maksaa 600 milj. euroa. Jos taas ollaan menossa Venäjälle ja Muurmannin radalle pitäisi parantaa 75 km Sallan rataa ja sitten rakentaa 70 km uutta rataa vähintään Alakurttiin, nämä toimet vaativat sekä Suomen että Venäjän puolella runsaan 200 miljoonaa euroa. No, kun Sallan rata on kunnostettu, voitaisiin Soklin 105 kilometrin rata rakentaa Kelloselästä 300 miljoonalla. Pelkosenniemeltä olisi muuten sama matka Sokliin. Sieltä voisi yhdistää Kouteroon. Olisi halvempi ratkaisu kuin Sallan kautta. Säästyisi parisataa miljoonaa.

Tässä taulukossa on Suomen ja ulkomaiden investointeja sekaisin. Svappavaaran rata kuuluu kokonaisuudessaan Ruotsin maksettavaksi, Kelloselästä Alakurttiin on taas Venäjän heiniä. Suomen heiniksi tästä jää 3 miljardia euroa. Siinä on kaikki Lapin radat yhden tunninjunan hinnalla.

Lapin liitto ja ihmiset siellä elävät mielenkiintoisia aikoja. Minä toivotan parasta työniloa ja onnentähteä poronsarven koristeeksi. Nyt ovat ajatukset oikealla hollilla!

Puistokatu, onko se bulevardi, esplanadi vai avenyy?

Vein autollani tyttärenpoikani kotiinsa Kalasatamaan. Ajelin pitkin Tuusulantietä ja saavuin Mäkelänkadulle. Katsoin tiukasti vasemmalle, Pohjolankadulle, ihana imu, katujen helmi. Oikealla loisti juuri korjattua Yrjö Lindegrenin (1900-1952) käärmetalo, minä katselin 50-luvulla omin käsin valamiani betonisia aidanpylväitä Käärmetalon entisen uimahallin jatkeena. Niiden aika oli päättynyt, on valettu uudet pylväät. Mutta, hurraa kaksi minun pylvästäni oli vielä jäljellä aivan uimahallin nurkassa kiinni. Suuri elämäntyö ei siis vielä ollut täysin romutettu. Ooke Lehtovuori ihmettelee käärmetalon nykyistä väriä. Vanha väri vielä näkyy remontoimatta jääneen uimahallin seinässä. Hän kysyy miksi se jätettiin remontoimatta ja miksi talosta tehtiin niin vaalea, oliko se todella alkuperäinen väri?

Katupuut juhlivat syksyn väreissä. Ohitse vilahtavat Helmer Stenroosin Amer-talo ja Janne Söderlundin Kelan talo. Käpylä-seuran nettisivuilla sanotaan: ”Kaikkien mielestä Amer-talo ei ole komea, niin kuin ei myöskään Kelan konttorirakennus Koskelantien toisella puolella, josta on sanottu, että se on ‘täysin vailla tyyliä – mutta kuitenkin Amer-taloa tyylikkäämpi”. Mitä ihmettä, aikanaan ihailimme Jannen taloa ajan tyylin huipputeoksena. Amer-talosta en ole ollut niin varma, mutta kun Ooke Lehtovuori sitä niin hulvattomasti kehuu, on uskottava.

Muistojen bulevardi – ei, se on esplanadi.

Pohjolankatu, Koskelantie ja Mäkelänkatu ovat mahtavia puistokatuja. Olympiakylä ryhmittyy kunnioittavasti Koskelantien varteen, Mäkelänkatu lipuu ohi kenttien ja velodromin. Mäkeä ylös noustessa uusi Urhea-halli hieman sattuu silmään. Sitten alkaa kadun ihana jakso. Huom! Katson vasemmalle. Jo kouluajoista muistan nuo keltaiset talot, jotka ovat minua kautta elämän hurmanneet. Katu jatkuu Sturenkadun yli ja avautuu harmonisen kauniina kohti Hämeentien päätä. Vaatimattomat kerrostalot imevät lumovoimaa kadun puista. Vilahtaapa siellä Juha Leiviskän puinen kirjastotalo. Se on muistuma vanhasta Puu-Vallilasta. Sieltähän ne ovat minun nykyisen taloni hirret aikanaan tuotu kierrätykseen. Alitan Hämeentien ja siirryn vanhan tiilisen varaston ohi kohti Kalastamaa. Suvilahden kaasukello vilahtaa. Nyt olen Sörnäisten Rantatien päässä. Pää menee pyörälle. Kaikki katujen selkeys on tipotiessään. Kysyn tietä, lähes eksyn. Toisaalta teen kierroksen Sompasaaressa – hyvältä näyttää.

Tunnelit hätävarana

Myönnetään, katutyöt ovat kesken. Kaikkialla on rakennustyömaata. Nyt luulet, että ryhdyn Sörnäisten päätöksenteossa olevaa tunnelia moittimaan. No, hieman sitäkin. Tunneli on symbolinen, liittyen aiheeseeni. Se on tällä hetkellä ainoa mahdollinen ratkaisu - jos ei Tukkutoria lävistetä. Kalasataman suunnitelma on hieno. Katuverkkokin on suunnitelmakartasta katsottuna looginen – mutta se edellyttää 1,5 kilometrin pituista tunnelia. Sörnäisten rantatien mahtavaa (tulevaa) puistokatua ei onnistuttu viemään alueen läpi, vaikka alue suunnittelun alkuhetkillä oli käytännöllisesti katsoen tyhjä. Eikö tuon rantabulevardin jatkaminen läpi alueen olisi antanut sille ryhtiä ja luonnetta?

Toinen esimerkki, mitä tapahtui Jätkäsaaressa? Suuri kaupunginosa on jo lähes muotoutunut. Mutta hetkinen – nyt huomataan, että on rakennettava tunneli autolauttaliikenteen johtamiseksi Länsiväylälle. Miksi katuyhteyden tarvetta ei keksitty ajoissa, suunnittelun alkuvaiheessa? Helsingin yleiskaavassa on 16 kilometriä tunnelivarauksia. Ei siis voida väittää eikö niihin ole varauduttu, tämä niistä varauksista puuttui, mutta eikö niistä joitakin olisi voinut toteuttaa puistokatuina? Sörnäistentunneli on yleiskaavassa – siis jo hyväksyttynä. En nyt vaahtoa tunneleista, vaikka ne tähän symbolisesti tulivatkin. Vaahtoan puistokaduista. 

Puistokadut katujen aristokratiaa

UNESCOn maailmanperintölistalla ei ole yhtään katua puhumattakaan puistokaduista. Rautateitä kyllä mahtuu kolme kappaletta ja useita siltoja. Nancyn keskusaukio on maailmanperintölistalla ja se muutenkin mainitaan puistokatujen esikuvana, mutta siellä ei ainakaan nykyään kasva yhtään puuta. Aukioon liittyy suorakaiteen muotoinen Place de la Carrière, siellä on mahtavat puurivit, kuitenkaan niitä ei lainkaan ollut vuonna 1750, silloin kun aukiot rakennuksineen syntyivät. 

Nancyn sanotaan olleen esikuvana nimenomaan Vaasan Hovioikeudenpuistikolle, joka rakennettiin ja istutettiin vuonna 1781, alun perin haapapuilla, sittemmin lehmuksilla. Ihmeiden aika, se oli lähes 100 vuotta ennen kuin Haussmann bulevardejaan rakenteli. Hovioikeudenpuistikko oli maamme ensimmäinen puistokatu. Puistokatujen rakentaminen lisääntyi vuonna 1856 annetun palomääräyksen vuoksi. Puutalokaupungeissa kaupunki piti jakaa kortteleihin esplanadeilla, joiden leveys oli 35 metriä.

Tietolähde kertoo, ettei eurooppalaisten esikuvien mukaisia puistokatuja kuitenkaan meillä paljoa rakennettu. Helsingissä bulevardeja edustavat Bulevardi ja Huopalahdentie, esplanadeja taas ovat Esplanadi, Hesperiankadut, Munkkiniemen puistotie, Koskelantie, Mäkelänkatu ja Mechelininkatu, avenyitä ovat puolestaan Pohjoiskaari ja Tallbergin puistotie.

Mitä nuo kolme puistokatutyyppiä oikein merkitsevät? Bulevardi on alkuaan merkinnyt kaupunkia kiertävän linnoituksen paikalle rakennettua kehäkatua. Nyt siitä on tullut yleisnimi puiden reunustamalle kadulle.  Avenue on leveä suora katu jota usein reunustavat puut, Manhattanilla avenuet kulkevat pohjoisesta etelään, Denverissä esimerkiksi, avenuet kulkevat idästä länteen. Meillä Töölönlahdella kuningasavenyy kulki Manhattanin malliin pohjoisesta etelään.  Sen ainakin opin, että esplanadeilla puisto on keskellä katua ja bulevardeilla puut taas laidassa, mutta se että bulevardilla pitäisi olla kolme puuriviä, siis yksi keskellä, sitä eivät ainakaan Pariisin bulevardit, eikä meidänkään toteuta.

Vasemmalla Julius Tallbergin ja Eliel Saarisen Pro Helsingfors 1918 –suunnitelman näkemys Töölönlahdelta ja oikealla Oiva Kallion ja Elsi Borgin suunnitelma vuodelta 1927, siinä esiintyy mahtava ”Kuningas Avenyy”. 

Pariisin puistokadut

Paroni Haussmann (1809-1891) on tietysti kuuluisin bulevardien tekijä. 1850-luvulla hän aloitti Pariisin uudistamismyllerryksen ja rakensi 17 vuoden ajan runsaasti bulevardeja. Rakentamisen vuoksi 350000 ihmisen sanotaan menettäneen asuinpaikkansa. Tuota en kyllä usko, sillä Haussmannin aloittaessa kaupunkiuudistuksen ikään kuin hengessä ”lisää kaupunkia Pariisiin” kaupungissa asui 1 miljoona ihmistä. Että heistä kolmannes olisi menettänyt kotinsa on silkkaa historiallista vääristelyä. Niin pahoja Haussmannin suuret bulevardisuudistukset kaikessa suurisuuntaisuudessaan eivät varmasti olleet. Lopuksi hän kuitenkin sai potkut, bulevardien rakentajan tuomio voi olla ankara – ottakaapa opiksi.

Katsellaanpa nyt hieman Pariisin puistokatuja, nykyiset puistokadut on merkitty karttaan vihreällä. Georges-Eugène Haussmann rakensi Pariisia Napoleon III:n johdolla. Kaupungista piti tehdä Lontoota komeampi. Puistokadut olivat salainen ase. Haussmannin ehdottamat bulevardit on merkitty punaisella. Haussmann teki murtokatuja kortteleiden läpi. Kaupungin sisemmän muurin paikalle syntyi bulevardeja. Niitä syntyi myös muualle vanhaa katuverkkoa täydentämään. Ennen Haussmannin aikaa olivat jo olemassa Avenue des Champs-Élysées, Riemukaaren ympyrä ja suuri osa valtakatuja, mm. Les Grandes Boulevards olivat olemassa kokonaisuudessaan Bastillesta Republiquelle ja edelleen Operalle ja Place de la Madeleinelle. Suuret bulevardit on merkitty kuvaan violetilla. Suunnittelijan nimikkokatu Bd Haussmann rakennettiin 1860-luvulla 2,5 kilometrin mittaisena kohti Riemukaarta, sitä kuitenkaan saavuttamatta, sillä ennen Riemukaarta on 600 metrin pituinen Avenue de Friedland, se on nimetty Napoleon I voiton kunniaksi Venäjästä vuonna 1807 Friedlandin taistelussa.

Haussmann ei suunnitellut vain katuja, vaan myös rakennukset katujen varsilla saivat omat rakennusmääräyksensä. Ensimmäisessä kerroksessa kivijalkakauppoja, toinen kerros matalampi, joka soveltui liiketilojen täydentäväksi tilaksi, myös majoitustilaksi, kolmannesta viidenteen tai kuudenteen kerrokseen asuntoja, myös mansardikattoiseen vinttikerrokseen voi sijoittaa asuntoja. Umpikortteleiden tehokkuusluku oli noin e=3,5-4,0. Pariisin (Ville de Paris) asukasluku oli ennen alueliitosta 1,2 milj. asukasta ja 1860-luvulla liitoksen jälkeen 1,8 milj. asukasta.  Kaupungin pinta-ala kasvoi 35 neliökilometristä 105 neliökilometriin, etenkin Bois de Boulognen ja Bois de Vincennesin puistoalueiden tultua liitetyksi Pariisin kaupunkiin. Asukastiheydeys oli alkuun 33000 as./km2 ja liitoksien jälkeen 17000 as./km2. Hausmannin aikaan kaupungilla oli kaksi muuria: sisempi Ferme générale oli rakennettu 1780-1790 lähinnä veronkeräyksen tarpeisiin ja ulompi varsinainen puolustusmuuri Thiers, rakennettu 1840-1850 luvuilla..

Tässäpä näkyy kahden kaupungin mittakaava, puistot ja puistokadut. Ne ovat erilaisia kaupunkeja.

Mark Twain kirjoitti Pariisin kaduista (The Innocents abroad, 1859): ”Hän (Napoleon III) tuhoaa kaarevat kadut ja rakentaa niiden sijaan jaloja bulevardeja suorana kuin nuoli - katuja, joita tykinkuula voisi kulkea päästä loppuun asti kohtaamatta muuta kuin ihmisten lihan ja luut - bulevardeja, joiden komeat rakennukset eivät tarjoa turvaa pakolaisille eikä juonittelupaikkoja nälkäisille, tyytymättömille vallankumouksellisille. Mellakoivien väkijoukkojen on etsittävä uusi kokoontumispaikka. Tämä nerokas Napoleon tasoittaa suurkaupunkiensa kadut sileällä, kompaktilla asfaltin ja hiekan koostumuksella. Ei enää kivisiä barrikadeja - eikä enää mukulakivillä majesteettia vastaan hyökkääviä mellakoitsijoita.”

Tältä näyttävät “Suuret bulevardit” - ennen Haussmannia syntyneet. Ylin kuva on Bd. Poissonnière, keskimmäinen Bd. Montmartre ja alin Bd. des Italiens. Suurten bulevardien ketjuun kuuluu kymmenen eri nimistä bulevardia. 

Rakenteet kiinnostavat. Ilmankos, olenhan rakentaja. Nyt kiinnostuksen kohteena on Pariisin kortteliverkko. Vietin kolmisen päivää tutkimalla Pariisin karttaa vuodelta 1850 sekä nykytilannetta. En katsellut kaikkia kaupungin kortteleita. Keskityin Seinen pohjoispuoliseen Pariisiin. Halusin nähdä, miten Pariisi muuttui Haussmannin ja muiden toimesta. Ilman muuta katuverkko tiheni. Merkittävimpiä bulevardien kehitelmiä olivat Riemukaarelta lähtevät säteittäiset bulevardit. Merkittävä oli myös Riemukaarelta itään ”Suurten bulevardien” kautta kulkeva Av. Republique – Av. Gambetta - Rue Belgrad, sekin Haussmannin luomus. Place de la Nation muodostui myös tärkeäksi Haussmannin katujen solmukohdaksi. Mitä enemmän karttaa tuijottaa sitä vaikuttuneemmaksi tulee Haussmannin tekosien merkityksestä.

Pariisin kaupungilla on pormestarinsa Anne Hidalgon johdolla menossa suuria uudistuksia. Kaupunginosista halutaan tehdä 15 minuutin kaupunkeja, katuja ja bulevardeja halutaan muuttaa uuteen uskoon ja autoilua halutaan rajoittaa. Teinpä aikeista taannoin blogin.

http://penttimurole.blogspot.com/2021/01/15-minuuttia-ja-unelmakaupunki.html

Bulevardeja tehtiin muuallakin, sotaa edeltävien ihmisten ihailun kohteena oli Berliinin Unter den Linden. He myös muistavat Marlene Dietrichin laulun ”Unter linden”.  Tämä laulu ei kuitenkaan kertonut Berliinin bulevardista, vaikkakin lehmuksista. Unter den Linden sai alkunsa jo 1700-luvun vaihteessa, siitä oheinen maalaus. Johann Strauss sävelsi vuonna 1900 valssin nimeltä Unter den Linden. Puistokatujen kevennyksenä voit hieman kuunnella tätä lehmusbulevardille pyhitettyä musiikkia.

Johann Strauss III - Unter den Linden - Walzer, Op. 30  https://www.youtube.com/watch?v=86ERe7U31Ag

Unohdinko Pariisin innossani Suomen?

Tiedänhän minä, että Tampereella on mahtava Hämeenpuisto, sehän on esplanadi, puut kasvavat komeasti kadun keskellä. Ylitin sen sotatalvena joka päivä matkalla rautatieasemalta kouluun. Silloin se jo virkisti mieltä. Porin suunnittelun aikoina 60-luvulla kaupungin neljä esplanadia tulivat tutuiksi. Mainitaan vielä Kuopion Puistokatu ja Pyörönkaari sekä Oulun Saaristonkatu, miksei myös Iisalmen Kirkkopuistonkatu.

Vammalan – Sastamalan lehmukset – miltei silmäteräni.

Onhan niitä muitakin monessa kaupungissa, mutta erityisesti entisen Vammalan, nykyisen Sastamalan Puistokatu oli minun ensimmäinen työpiirustuksia myöten omakätisesti suunnittelemani puistokatu. Arvaatko, kuinka monta kertaa olen matkustanut paikalle tutkimaan lehmusten kasvua. Se oli noin vuonna 1965, kun ne alkoivat kasvaa. Asia ei ollut aivan ilman ongelmaa. Puistokadun kaarevalla osalla (alempi kuva) kasvoi silloin suunnitteluaikaan mahtavat koivurivit. Ne oli tarkoitus säilyttää. Kun sitten menin työmaata katsomaan, kaikki uljaat koivut makasivat pätkittyinä maassa. Mitä on tapahtunut? Suuri katastrofi! Kaikki mitä kaupungissa kauneinta oli, makasi nyt pätkinä kadulla! Ryntäsin kaupungintalolle kasvot hehkuen. Mitä? Miksi? Ne oli piirustuksissa merkitty säilytettäviksi! ”No, kun me katsottiin niitä poikkileikkauksia ja niihin oli merkitty jalkakäytävänkin alla massanvaihto, mutta maa olikin täynnä juuria ja kun juuret poistettiin, oli koivutkin kaadettava.”

Opinko tästä jotain?

Opin sen, että Pariisin, varsinaisen kaupungin ulkotilat perustuvat juuri katutilaan. Umpikortteleiden sisäpihakuilut eivät ole oleskelua varten. Kehämoottoritien eli Boulevard Périphériquen sisällä ei juuri ole puistoja, hautausmaita kyllä melkoisen runsaasti, vihreitä nekin. Me elämme erilaisessa kaupung(e)issa. Metsät ja viheralueet peittävät Helsingissä kolmanneksen kaupungin alueesta. Pariisin kaupungin asukastiheys on viisinkertainen Helsinkiin verrattuna. Jos laskettaisiin mukaan vain Helsingin asuntokorttelit tiheys Pariisissa olisi kolminkertainen. Jos mukaan laskettaisiin vain kerrostalokorttelit, oltaisiin puolessa Pariisin tiheydestä. Aika hyvä!

Tuileriesin muistokuva

Montparnassen 209 metrisen tornin pelästyttäminä varsinaiseen Pariisiin tuli 37 metrin maksimikorkeus rakennuksille, vuonna 2010 sitä kyllä nostettiin 50 metriin ja joillakin reuna-alueilla jopa 180 metriin. Pariisin alueelle, keskustan tuntumaan ei voisi rakentaa 130 metrisiä Kalasataman torneja, eikä 200 metrisiä Pasilan torneja. Uusimmissa suunnitelmissa korkea rakentamista sallittaisiin Boulevard Périphériquen varrella. Siitä tulisi jälleen kaupungin muuri. Vanha kaupungin muuri purettiin 1900-luvun alussa ja kehämoottoritie valmistui vuonna 1973. Nyt siis jälleen muurin tekoon. Toivottavasti siinä vimmassa ei unohdu Haussmannin perintö. Puistokatujen perinteen tutkiminen olisi hyvää oppia myös helsinkiläisille bulevardien tekijöille. Ehkä opintomatkat Pariisiin olisivat iloksi ja hyödyksi.

Oppitunti puistokaduista on tältä erää päättynyt. Rakkaus Pariisiin on aina ollut suuri. Nyt se jälleen leimahti.

Kultainen käytös – unohtunut?

Nyt olisi opittava käyttäytymään kultaiseen malliin 50-luvun tapaan. Minulla on edessäni Käytöksen kultaisen kirjan kuudes painos vuodelta 1964. Alkuperäinen teos ilmestyi vuonna 1954. Sen kirjoitti Tuomi Elmgren – Heinonen (1903-2000). Hän oli laulaja, kirjailija, tapakouluttaja ja Rudolf Steinerin luoman antroposofisen liikkeen aktiivi. Kauniit somistuskuvat oli piirtänyt Helena Malisto. Kustantaja oli WSOY. Ensimmäisen kultaisen kirjan kirjoitti Erasmus Rotterdamilainen vuonna 1530: Kultainen kirja: Nuorten hyvistä tavoista. Aiheesta on uudempiakin kultaisia kirjoja: Sirkka Lassila kirjoitti vuonna 1990 Uuden käytöksen kultaisen kirjan: Hyvät tavat – luonteva käytös (WSOY).

Minä kuitenkin luen tai selaan nuoruuteni kirjaa. Tuskin sitä aiemmin olen lukenutkaan. Olin juuri päässyt ylioppilaaksi silloin kun ensimmäinen painos Tuomi Elmgren-Heinosen kirjaa ilmestyi. Kirjassa on 640 sivua. Näin monta sivua on tarvittu, jotta kaikki ihmiselämässä eteen sattuvat asiat on saatu selvitettyä. No, ei ihmekään: aamuherätyksestä angosturaan, audienssista autoilijaan, banketista bierstubeen, citydressistä cocktail-voileipiin, elefanttiritarikunnasta eronneisiin puolisoihin, gigolosta hanhenmaksapastaan, kuherruskuukaudesta kunniakujaan, ikkunaverhoista illallistanssiaisiin, juomarahoista juustotarjottimeen, kaksoishäistä kielivirheisiin, komeroista kohteliaisuuksiin, liikekäynneistä liemikuppiin, massatuotannosta monokkeliin, murteista nauruun, sotilaskodeista surprise partyyn, taide-elämästä herrakutsuille, taskurahoista teeskentelyyn, teinikunnasta tupakkaan ja vihonviimeiseksi viineistä yöastialle. En nyt tässä blogissani lähde koko valtavaa teosta siteeraamaan. Kunhan selailen.

Ensin valistetaan Erasmus Rotterdamilaisen viisaudella: ”Eij yxikän taida idzellens wanhembia eli Isänmaata walita / mutta ymmärrystä ja tapoja taita jocainen idzellens toimitta…”

Esipuheessaan kirjailija kirjoittaa: ”Kun tietää miten tärkeän merkityksen kulttuurihistorioitsijat antavat eri aikakusien arkipäiväisimpienkin tapojen kuvaukselle määrittäen niiden perusteella jonkin aikakauden sisäisen ’diagnoosin’, niin ymmärtää, että kuohumistilassa oleva nykyaika – vanhan hävitessä ja uuden muovautuessa – seurustelumuotojaan kiteyttämällä eräällä tavoin etsii itseään.”

Kirja alkaa luvulla Ihminen itse. Toini Elmgren-Heinonen kirjoittaa avoimesta katseesta ja sanoo sen olevan ihmisen paras ominaisuus. Tuijotus osoittaa huonoa käytöstä. Nenä on ranskalaisten kirjailijoiden suosiossa: ”he kuvailevat värähteleviä sieraimia melkein samalla hellyydellä kuin rotuhevosen kasvattaja omien lemmikkiensä korskuntaa. Vanha viisas Erasmus sanoo: ”Rypistä Nenänsä on pilkkaitten ja narraitten Tapa.” Suu puhuu paitsi sanoin, myös ilmein. Suun ilmeiden suhteen tulee olla tarkkana. Suu voi olla tarmokas, veltto, aistillinen tai askeettinen. Suuta ei tule vetää pahantuulisesti suppuun tai tiukasti viiruksi. Suppusuu ei noudata avonaisuuden ja vastaantulemisen elekieltä, viivasuu puolestaan ilmaisee sulkeutuvansa omaan tiiviisti lukittuun piiriinsä. Nauru ja hymy ovat suun ilmaisukeinoja. Naurua on monenlaista: avointa tai salamyhkäistä, hohottavaa, hihittävää, kuivaa, hakkaavaa, konekiväärimäistä tai sellaista, jota Wodehouse kuvaa junaräminän kaltaiseksi junan syöksyessä tunneliin. (P. G. Wodehouse, englantilainen humoristikirjailija 1988-1975, Liisa sanoo Wodehousen olleen yksi hänen äitinsä suosikkeja.) Toisaalta on myös sydämellistä, tarttuvaa, herkkää ja kutittavaa naurua. Nauru pidentää ikää, sanotaan, nyt on vain valittava uusi naurutapa kultaisen kirjan valikoimasta. Suusta tulee ääni. Ääni on tärkeä. Englantilaiset ovat kuulemma sitä mieltä, että ihmisen sivistystason kuulee hänen äänestään. Kirjailija sanoo, että ääntä voisi kehittää entistä herkemmäksi ja ilmaisukykyisemmäksi. Ainakaan sen ei tulisi olla piipittävä, kirkuva, rämisevä, nariseva, laahaava, käheä tai mörisevä.

Mistä saa seurassa puhua ja mistä ei? Siinäpä olisi varmaan yleispätevä ohje tällekin päivälle. Itsestään ei tule puhua, ei ainakaan hyvistä puolista. Ihmiset ovat yleensä paljon vähemmän kiinnostuneita jonkun henkilön omasta persoonasta kuin henkilö itse on. Ketään ei saa loukata puheillaan, varsinkin huonoja välejä jonkun seurassa olevan suhteen ei saa näyttää. Kärsittyä vääryyttä tai syrjäytymistä ei saa valitella.  Ihmiset eivät pidä marttyyreistä, vältä siis martyyriutumista. Kotiapulaishuolista ei tulisi aloittaa keskustelua, sillä keskustelun ryöpsähtäminen tähän suosittuun aiheeseen johtaa seurassa olevien herrojen karkotukseen. Ehkäpä tuo aihe on nykyisin hieman harvinaisempi, vaikka uusia kohderyhmiä on sijaan löydetty. Poliittinen keskustelu on vaarallista, jos ei varmasti olla saman mielisiä. Yleinen uskomus kuulemma on, että törkeys ja tahdittomuus vievät pitkälle. Kirjailija on sitä mieltä, että ne ”perivät palkkansa”, eikä suosittele moista käyttäytymistä.

Suomi on hiljaisten ihmisten luvattu maa. Mistä löydät puheenaiheet? Ohje kuuluu: hauskat mieluummin kuin ikävät, positiiviset mieluummin kuin negatiiviset. Oppineiden tulisi - vähemmän tietävien joukossa - jättää oppinsa kirjoituspöydän laatikkoon, vieraskielisiä sanoja ei tulisi viljellä, sukkeluuksiakaan ei tulisi kertoa vieraalla kielellä. Väittelijöiden ei tule monopolisoida iltaa, muut saattoivat kuvitella sen toisenlaiseksi ja lopullisesti ikävystyvät. Väittelijöiden tulee katseellaan koota kaikki kuulijat yhteen, kukaan ei saisi jäädä ulkopuoliseksi. Isäntäväen velvollisuus on vetää mukaan keskustelijoita, joilla on mielipiteitä, mutta eivät halua ”iskeä väliin”.

Seurustelutaito on tärkeää, siinä taitaisi meillä kaikilla olla vielä paljon opittavaa. Ainakin omalta kohdaltani olen kirjaa selailtuani oppinut paljon, jota nyt sitten tulisi ryhtyä soveltamaan.

Käytöksen kultaisessa kirjassa on paljon viisautta aterioista, ruuanlaitosta, oikeanlaisista astioista, seurustelusta ruokapöydässä ja sopivasta vaatetuksesta. Panen nyt tähän kaikille oppimattomille opiksi ja viisaudeksi oikeat juomalasit. Me emme Liisan kanssa voi tuota ohjetta noudattaa, kun juomalaseja on vain neljää sorttia. Niitähän pitäisi olla vähintään viittätoista sorttia, jotta juomingit oikealla tavalla etiketin mukaan onnistusivat.

Nyt pyritään lisäämään kävelyä ja pyöräilyä. Helsingin strategiassa nämä ovat useasti mainittuja asioita. Enemmän kyllä puhutaan pyöräilystä kuin kävelystä. Tällä hetkellä asukas kävelee 1,8 kilometriä päivässä. Pyörällä ajetaan 1 kilometri. 50-luvulla pyöräilyn arveltiin olevan kuoleva liikennemuoto, niinpä käytöksen kultainen kirja ei tuota sanaa mainitse. Kävely sen sijaan on esillä. Puhutaan ’katujen etiketistä’. Aluksi kerrotaan, että herrasmies ja hyvän kasvatuksen saanut nainen tietävät, että vastaantulija tulee ohittaa oikealle väistäen, kadulla ei saa meluta, riidellä, syljeskellä, ei tehdä äkkipysäyksiä, ei kantaa suksia vaakatasossa eikä käyttää kyynärpäätaktiikkaa tungoksessa. Keppiä ja sateenvarjoa saa kyllä käyttää kävellessään, kunhan ei huido. He myös pukeutuvat huolellisesti, mutta ei huomiota herättävästi. Mies ei koskaan kulje kadulla päällysvaatteet auki tai takinliepeet heiluen. Hän ei myöskään lähde kotoaan kiillottamatta kenkiään ja harjaamatta pukuaan. Korkokengillä sipsuttavia pariisittaria kuulemma neuvotaan näin: ”Älkää kulkeko hanhen tapaan heiluen puolelta toiselle räpylät sisäänpäin, älkää myöskään kääntäkö jalkateräänne niin paljon ulospäin, että näytätte Chaplinilta.” Naisen tulee käyttäytyä kadulla erityisen hillitysti, se estää tuntemattomien miesten puhutteluyritykset. Kadulla ei saa liiaksi kiirehtiä, jos ei vetelehtiäkään. Onnettomuuspaikalle ei saa jäädä seisoskelemaan. Näyteikkunan edessä on oltava lähellä ikkunaa, ettei ole häiriöksi kulkijoille.  

Kun kaksi henkilöä kävelee kadulla rinnakkain, kunniapaikka on oikealla puolella. Kapealla jalkakäytävällä mies asettuu ajoradan puolelle suojaamaan daamiaan. Jos taas kulkijoita on kolme, kunniapaikka on keskellä. Saksassa on sääntö, että miehen kulkiessa kahden naisen kanssa hänen on asetuttava keskelle. Me emme sitä hyväksy, sillä se toteuttaa miehen salaisen haaveen olla luomakunnan herra. Meillä mies ja nuorempi nainen asettavat vanhemman naisen kunniapaikalle väliinsä. Maantiellä nelihenkinen perhe voi liikkua neljän hengen rintamana, silloin isä on vasemmalla vierellään äiti, sitten poika ja pojan suhteen kunniapaikalla tytär.

Käyttäytyminen joukkoliikennevälineessä saa lukunsa. Ensinnäkin neuvotaan, ettei raitiovaunun perään tule juosta: ihminen on epäesteettinen läähättäessään, puhkuessaan ja huitoessaan.

Nuori mies tarjoaa naiselle paikkaa, jos nainen tästä kieltäytyy nuori mies jää seisomaan. Naapurin lehden syrjäsilmin kurkistelu on ehdottomasti paha virhe. Ratikassa pitää varoa ilmaisemasta äänekkäästi iloa hyvän ystävän kohtaamisesta, ei pidä myöskään huutaa hänen nimeään, saatikka ryhtyä kailottamaan perhesalaisuuksista tai skandaaleista. Nythän tilanne on tietysti muuttunut, kun 60 % matkustajista kailottaa niitä kännyköihinsä. Rahastajan kanssa ei pidä ryhtyä riitelemään, oh hillittävä. Käytettyjä lippuja ei tule heittää vaunun lattialle tai penkin alle saatikka ulos kadulle. Vielä huomautetaan kiellosta tuoda jäätelöä vaunuun.

Käytöksen kultaisessa kirjassa puhutaan tietysti autoilusta. Autoilu oli kirjan ilmestymisaikaan suuri nouseva trendi. Kirja on kirjoitettu 50-luvun alussa ja siinä kuvataan hauskalla ja todenmukaisella tavalla ihmisten käyttäytymistä suojatiellä ja autoilijan käyttäytymistä suojatietä lähestyttäessä. Tuolloin Suomessa oli 50 henkilöautoa 1000 asukasta kohti eli kaupungissa oli 18000 henkilöautoa. Nyt henkilöautomäärä on 15-kertainen. Silti nuo jutut ovat kuin suoraan nykypäivän kaduilta. Käytöksen kultainen kirja kertoo jalankulkijoiden ajattelevan suojatieviivojen olevan suojaava betonimuuri, eikä katsahdakaan ympärillensä, lukevat sanomalehteä, ryntäilevät kuin kana auton edessä tai piiloutuvat sateenvarjon taakse. Eipä silloin vielä tiedetty mitään kännykkään tuijottavista pyöräilijöistä tai jalankulkijoista, potkulautailijoista puhumattakaan, jotka pelottomasti ja mitään näkemättä sinkoutuvat suojateille. Autoilijoiden taas kerrottiin joskus olevan ajatuksissaan, joskus kiireisiä ja joskus epävarmoja, jopa kiusaa tekeviä.

Käytöstavoista ehkä tärkein on herrasmiesten käyttäytyminen. Kunniavieraan istumapaikan valinta tuntuu luontevalta. Se on takapenkillä apukuskin takana näkyvyyden turvaamiseksi, jos kuljettaja on kaveri, niin suorastaan kuljettajan vieressä etupenkillä. Eritystä huomiota saa ”herrojen” toiminta, kun naisia tulee autoon tai lähtee autosta: ”Jos autossa on useita herroja ja he saattavat naisen kotiin niin kaikki herrat nousevat autosta ja hyvästelevät naista kadulla eikä autossa. Eivätköhän totu voimistelemaan itseään autostakin ulos, jos heidän herrasmiehen arvonsa on heille kallis?”

Kirjassa on laaja kuvaus matkailun kohteina olevien maiden kansanluonteesta. Kerrotaan mistä ei saa puhua ja miten on käyttäydyttävä, saako koskettaa vai pitääkö pysyä etäällä. Itse asiassa tuo kuvaus oli mielenkiintoinen. Omakohtaiset kokemukset saattoivat hieman erota kirjailijan arvioista.

Saksalaisten kanssa ei tule puhua mitään politiikasta - sota oli lähellä. On muistettava sanoa ’Herr Doktor’. Asiat hoidetaan lyhyesti ja täsmällisesti. Liikelounaalla saksalainen ei puhu virka-asioita. Saksattaria imartelee suuresti, jos käyttää ranskalaisia epiteettejä: ’chic, pikant tai raffiniert’.

Ranskalainen elää ja antaa toistenkin elää, mutta pidättää oikeuden kinastella, väitellä, riidellä ja sopia siinä samassa, ollaan niin kuin meluavassa lastenkamarissa. Ranskassa on sopimatonta udella poliittista puoluetta. Suorastaan kaiken voi Ranskassa tehdä, kunhan tekee sen henkevästi, originellisti, viehättävästi ja siis – hyväksyttävästi. Ranskalainen saa lojua kyynärpäät pöydällä, hän saa maiskuttaa ja hän saa pyyhkiä leivänpalalla kastikkeen lautaselta. Vierasmaalaisten ei kuitenkaan tule missään tapauksessa matkia ranskalaisten tunteiden salakieltä, on paras pysyä omana itsenään.

Briteillä traditio hallitsee koko elämää. Englannissa on vapaus käyttäytyä väärin ja sopimattomasti, mutta lusikkaa ei saa jättää kuppiin törröttämään, eikä pyyhkiä leivällä kastiketta eikä ottaa kananluuta käteen. Kaikkivoittava, kaikkisovittava ja kaikkikumoava huumori on englantilaisten ominaispiirre. Englannissa saa kävellä nurmikoilla, mutta olisi hyvä tuntea kuningashuoneen ja aatelisten polveutumista, muutaman jockeyn nimi, sekä soutajien painot Oxford-Cambridge soudusta. Hoviniiaus on pakko opetella. Hoviniiauksessa selkä pysyy suorana, oikea jalka siirretään perusasennosta oikealle, vasen jalka asetetaan ristiin oikean jalan kanssa ja molemmat jalat taivutetaan kyykkyyn. Tämä on hyvä tietää, jos saat kutsun Buckinghamin palatsiin. Muista vielä, että hallitsijaa ei saa katsoa silmiin niiauksen aikana. 

Italiassa vieras valloittaa äkkirynnäköllä alkuasiakkaan, jos jo rajalle saapuessaan ymmärtää sanoa ’bellissima’. Italiassa ei englantilainen jäykkyys ole paikallaan. Kaikesta sopii puhua ja kaiken voi kertoa, kunhan sen tekee hauskasti. Italialaista voi tarttua toverillisesti käsipuolesta tai puristaa hänen kättään molemmin käsin tai suutelemalla ahkerasti naisten käsiä. Poliittisten kantojen esittämistä tulee varoa. Suola-astiaa ei saa ojentaa toiselle, öljypullon kaatuminen tuottaa onnettomuutta, mustan kissan näkeminen on paha juttu ja tikapuiden alitse ei saa kulkea. Arvonimiä on käytettävä, dottore, avvocato, ingeniere, professore, ne ovat tärkeitä. Taiteilijoita on hyvä nimittää maestroiksi. Spagetin syöminen on vaikeata, ulkomaalainen saa siitä helposti alemmuuden tunteen. Sitä on syötävä haarukkaan kiertämällä, ei lusikalla. Italialaiset näkevät kaiken kauniin ja ruman, oli se sitten taiteen tai pukeutumisen, ihmisruumiin tai kasvojen ilmeen, elehtimisen tai liikkumisen alalla. Nuoria miehiä kehotetaan varomaan kauniiden italialaisneitojen palvontaa, saattaa tulla huomaamatta hankittua anoppi Pompeijista tai Agrigentosta.

Neuvostoliitto on tuntematon - maailmankatsomus aristaa. Kirjailija epäilee, että saattaa vaatia vuosikymmeniä ennen kuin sinne voivat matkustajat esteettömästi virrata. Elettiinhän kirjan tekoaikaan vielä Stalinin valtakautta. Kirja neuvoo: Neuvostoliittoon lähtiessä on parasta unohtaa kannunvalanta ja helppohintaiset johtopäätökset. Venäläiset ovat hyviä psykologeja, teeskentely ei jää heiltä huomaamatta. Ei pidä missään tapauksessa vakuutella ’Stalinin ihailua’ tai ’neuvostovenäläisen maailmanpolitiikan vilpitöntä ystävyyttä’ – jos ei nyt todella ole sitä mieltä. On syytä juoda malja rauhan kunniaksi. Teatterissa ei päällystakkia saa pitää ranskalaiseen tapaan sylissään. Neuvostoliitossa seksuaalinen moraali on korkealla tasolla ja julkinen prostituutio on poistettu. Neuvostoliiton arvoitus voidaan ymmärtää vain sarjana ristiriitaisia vastakohtaisuuksia, näin sanoi Göran Schildt.

Käytöksen kultaisesta kirjasta otettiin seitsemän painosta. Minun kirjani oli kuudes painos ja siinä kerrotaan painosmääräksi 84000. Ehkä niitä sitten painettiin kaikkiaan 90000 kappaletta. Eihän se nyt mitenkään huippuluku ole sillä Aleksis Kiven Seitsemää veljestä on painettu 1,7 miljoonaa kappaletta ja Väinö Linnan Tuntematon sotilas sai 0,7 miljoonan painokset. Kultainen kirja kuului kuitenkin aikanaan keskiluokkaisen kodin kirjahyllyyn. Siellä se oli vierekkäin Perheraamatun ja Mannerheimin muistelmien kanssa. Ehkä viereen ilmestyi myös pieni tietosanakirja. Liisa kertoo heidän opiskelijakämpässään kirjan olleen käyttöhyödyke. Serkkutyttö kaivoi kirjan esiin opastaakseen tovereitaan kultaisen käytöksen ja pukeutumisen jalolla tiellä. Nyt kun olen kirjaa selaillut, ihmettelen sen tekemisen vaatinutta tietomäärää ja uurastusta. Se on mahtava tapakulttuurin historiateos. Joku sanoo sen ajan ohjeita vitsiksi. Ei minusta, ja ajat ja ajatuksetkin ovat muuttuneet vain vähän. Mitä nyt tuo kenkien kiillotus tai puvun harjaaminen kadulle lähtiessä ovat hieman jääneet – ainakin minulla.

Vapaavuoren ja Vartiaisen strategiat

 Kirjoittelin katoavasta keskustasta mielestäni aika hyvän blogin viime vuoden joulukuussa. Tutkiskelin Mari Vaattovaaran ja kumppaneiden tekstiä ”Kaupungit politiikassa?” ja kolmea teesiä ja seitsemää askelta tulevaisuuteen. He kirjoittivat hyhmästä: ” kaupunkikehityksen ohjauspyrkimykset ja hallinnollinen yhteistyö eivät muodosta tunnistettavissa olevaa loogista kokonaisuutta – vaan kasautuneiden verkostojen ja rakenteiden muodostaman hyhmän.” He pelkäävät, että uudistuvat menettelyt ja hallinnon ja politiikan aukkoja paikkaamaan syntyneet vaikeaselkoiset rihmastot vain sumentavat näköaloja ja johtavat ainoastaan hyhmää vahvistavaan kehitykseen. Tuotapa tuli reposteltua: https://penttimurole.blogspot.com/2021/06/hyhma.html

Toisaalta tarkastelin silloin ilmestynyttä kaupunkistrategiaa keskustan osalta. https://penttimurole.blogspot.com/2020/12/katoava-keskusta-totta-vai-tarua.html

Nyt on ilmestynyt Helsingille uusi kaupunkistrategia. Innostuin hieman vertailemaan, onko uuden ja vanhan, Vapaavuoren ja Vartiaisen välillä jotain eroja. Anteeksi nyt kaikki tekijäihmiset, en suinkaan kuvittele strategioiden olevan pormestareiden omaa yksinomaista käsialaa, kyllä tiedän että tekijöitä on runsaasti, mutta edustaahan strategia vahvasti johdon kantaa.

file:///C:/ppp/j/kaupunkistrategia/kaupunkistrategia-2017-2021.pdfhttps://www.hel.fi/static/helsinki/Kaupunkistrategiaesitys29092021.pdf 

Helsingissä on tehty uusi strategia vuosille 2021-2025. Kuluvan vuoden keväällä esiteltiin edellisen strategiakauden 2017-2021 onnistumisia, kehityskohteita ja oppeja. Jan Vapaavuori puhui omassa katsauksessaan globaaleista transformaatioista: ilmastonmuutoksesta, kaupungistumisesta ja digitalisaatiosta. Hän myös sanoi kaupunkien globaalin merkityksen korostuvan, sillä paikallisen tason päätöksenteko ja toiminta globaalien kohtalonkysymysten ratkaisijana vahvistuu edelleen. Hän siis uskoo globaalien ongelmien ratkeavan yhä suuremmassa määrin paikallistason päätöksillä, tässä tapauksessa kaupunkien päätöksillä. Onkohan se niin? Mielenkiintoista.

Missä niitä kohtalonkysymyksiä oikein ratkaistaan. Eero Paloheimo toivoo, että maailmaan perustettaisiin viisaiden neuvosto, jolle annettaisiin valtuudet päättää yli kaikkien valtioiden. Joku usko YK:n olevan tähän tarkoitukseen sopiva päätöksentekopaikka. Joku taas ei usko tähän himpun vertaa. Liisa uskoo yksilön tekoihin. Hän suuttuu, kun väitän ettei yksilöjen teolla ole tarvittavaa vaikutusta.

Jan Vapaavuori uskoo maailmanparannustehtävän kaupungeille, yhtenä tekijöistä ”maailman toimivin kaupunki”. Erinäisissä vertailussa Suomi on maailman paras maa ja Helsinki on maailman parhaita kaupunkeja – tämähän velvoittaa toimimaan esimerkkinä kaikille maailman kaupungeille. Vartiaisella riittää haasteita, mutta mennään vielä takaisin vanhan strategian onnistumisen arviointiin.

Vapaavuori kuvasi vanhan strategian tavoitelleen toimivuutta, turvallisuutta, edistyksellistä ja elämyksellistä urbaania arkea, asiakaskeskeisyyttä, palveluhenkisyyttä, modernia toimintatapoja, ketteryyttä ja kansainvälisyyttä. Onnistumisen kohteita Vapaavuori mainitsee ensin digitalisaation edistymisen. Esimerkkinä: ”ensi syksystä esiopetuspaikan tarjoaminen suoraan tekstiviestillä kaikille Helsingin eskareille erilaisten hakemusten ja kaavakkeiden täyttämisen sijasta.” Toisena onnistumisena hän mainitsee hallinnon modernisoinnin: kaupunkia ei enää johdeta entiseen tapaan siiloista. Kolmantena mestaritaidonnäytteenä hän mainitsee liikkumattomuuden haasteeseen vastaamisen, se läpäisi koko kaupunkiorganisaation. Tämä haaste koski kaupungin henkilöstöä, mutta myös ikäihmisiä.

Kaikissa asioissa ei edetty toiveiden mukaan. Ilmastokriisin suhteen olisi pitänyt saavuttaa vielä enemmän ja nopeammin. Ilmastokriisin tulee olla mukana jokaisessa kaupungin päätöksessä, jokaisessa rakennushankkeessa, jokaisessa keskustelussa – näin viisaasti sanoi Jan Vapaavuori. Vielä hän sanoo: ”Eriarvoistuminen ja huono-osaisuuden ylisukupolvisuus ovat Helsingin tiukimmissa istuvia ongelmia, joiden ratkaisemiseksi yksi valtuustokausi on auttamatta liian lyhyt.” Jättimäisen haasteen suhteen on kuitenkin hallinnon piirissä pystytty kehittämään ajattelutavan muutosta. 

Katutöiden kehittäminen tai kaupungin kiinteistömassan omistajuuden kehittäminen kustannustehokkaammaksi ja terveitä ja turvallisia tiloja tuottavaksi, ammattimaiseksi prosessiksi – näitä tavoitteita ei saavutettu. Jos katutöitä moititaan niin tekniikan sektorilla Helsinki Energy Challenge tai laaja liikenteen tulevaisuuskuvatyö saavat kiitosta. Uskoo vielä Helsingin hyvällä tavalla kasvattaneen itsetuntoaan ja myös sen asukkaiden tuntevan uudenlaista paikallisylpeyttä ja omistajuutta (?) yhteisen hyvän rakentamisesta. Tämä liittyy Helsingin edunvalvontaan sote-asioissa, suurissa liikennehankkeissa ja koronakriisin hoidossa. Lopuksi Vapaavuori tuo esiin Helsingin taidemuseo HAM:in siirtymisen Suvilahden kaasukelloon ja koko Suvilahden alueen kehittämisen tapahtumakeskukseksi, uuden arkkitehtuuri- ja designmuseon rakentamisen Makasiinirantaan osana koko Eteläsataman alueen merkittävää kehittämistä, Tanssintalon rakentamisen, Helsinki Biennaalin avaamisen ensimmäistä kertaa Vallisaaressa ja koko Helsingin merellisen elämys- ja palvelukokonaisuuden rakentamisen. Nämä ovat Jan Vapaavuoren mielestä esimerkkejä siitä, miten kaupunki voi luoda alustan monenlaiselle taide- ja kulttuurielämälle. 

Liikennekuva

Jan Vapaavuori mainitsi esityksessään Helsingin liikenteen tulevaisuuskuvan, tai se taisi oikealta nimeltään olla Helsingin liikenteen tulevaisuusanalyysi. Innostuinkin tästä. Mikä se kuva tai analyysi on? Netistä löytyi raportti vuodelta 2020. Sen tekoon oli osallistunut laaja joukko Helsingin suunnitteluväkeä konsultin avustamana, Reetta Putkosen johdolla. Olivat sitten tavan mukaan tehneet skenaariota liikenteen kehityksestä. 

https://www.hel.fi/static/liitteet/kaupunkiymparisto/julkaisut/julkaisut/julkaisu-35-20.pdf

Helsingin skenaarioita oli kolme. Liikenteen automaatio oli pinnalla.  Oli kansainvälisten megayhtiöiden hallinnoima automatisoitu liikenne, oli autoteollisuuden hallitsema yksityisomisteinen liikennekalusto ja vihreäksi väritetty automatisoidun joukkoliikenteen, puoliautomaattisten autojen, kaupunkipyörien ja ”micromobility”- välineiden, potkulautojen yms. hoitama kaupunkiliikenne.

Ensimmäinen skenaario oli integroitu markkinavetoinen, jossa kansainväliset megakorporaatiot hoitavat korkealle automatisoidun liikenteen. Palveluistuminen on korkea ja datan avoimuus puolinainen. Autottomia on 80 % kaupungin kotitalouksista. Julkinen sektori hoitaa raideliikenteen. Dronet lentelevät taivaalla tavaroita kuljetellen.

Toinen skenaario oli yksityisomisteisiin automaattiajoneuvoihin perustuva liikenne.  Osa ajoneuvoista on yhteiskäytössä. Puolet kotitalouksista omistaa autonomisen auton. Käyttäjädata on autotehtaiden hallussa. Joukkoliikenne on uhattuna. Katujen kapasiteetti joutuu koville. Parkkipaikkojakin tarvitaan.

Kolmas skenaario oli avoin ja jaettu, paikalliset palveluntarjoajat operoivat avoimen datan päällä. Henkilöautoissa on hyvä automaation tukijärjestelmä, mutta ne eivät ole täysin autonomisia. Joukkoliikenne on hyvä ja paljolti automaattinen, kaupunkipyörät ja potkulaudat ovat kovassa käytössä, jopa jalat. Tätä skenaariota Reetta sanoo elämänmyönteiseksi. Onkohan se suosikki? Minusta se tuntuu ainoalta mahdolliselta. Mutta olenhan vanha ja aivot saattavat olla jo hapertumassa.

Näillä mentiin. Reetta esitteli hienosti Helsinki-kanavan videolla kehitettyjä skenaarioita: Analysis of Future Transport in the City of Helsinki. Jan Vapaavuori piti aloituspuheenvuoron, Tukholman kaupunginjohtaja Anna König Jerlmyr jatkoi hehkuttamalla Helsingin tutkimusta ja selvittäen Tukholman pyrkimyksiä. Sanon vielä, että Reetan esitys oli mainio. Mukaan videolle oli saatu New Yorkin entinen liikennekomissaari ja polkupyörävisionääri Janette Sadik-Khan (kuvassa), Transport for London’in kaupunkisuunnittupäällikkö Alex Williams ja Maya Ben Dror, Lead on Future of Mobility, World Economic Forum. Kaikki kehuivat Helsingin tutkimushommaa. Janette sanoi, että Helsingin tulisi kehitellä 15 minuutin kaupunginosia. Alexilla ja Helsingillä on yhteinen ongelma: joukkoliikenteen matkustajamäärät ovat koronan takia pudonneet – miten päästä vanhalle tasolle? Maya sanoi tärkeintä olevan toimia niin kuin ihmiset haluavat ja valjastaa teknologia järkevällä tavalla. Hän puhui yllättävän paljon kaupunkien ilmatilan käytöstä ja drooneista, sanoi Helsingin johtavan eurooppalaista ”Urban Air Mobility” -ajattelua. Kertoi myös olevansa puolisuomalainen ja tuntevansa Helsingin hyvin.

Katso tästä ansiokas video:

https://www.helsinkikanava.fi/fi/web/helsinkikanava/player/vod?assetId=90342731

Eksyin tässä videon innoittamana ihmettelemään Helsingin liikenteen tulevaisuuskuvaa, se ei kyllä täysin selvinnyt, nuo skenaariot ovat aina niin hulvattomia. Varsinainen tarkoitukseni oli vertailla Helsingin uutta ja vanhaa kaupunkistrategiaa, Vapaavuoren 2017-2021 strategiaa ja Vartiaisen 2021-2025 strategiaa.

Nyt vertaillaan

Vartiaisen strategiassa on 7152 sanaa, kun Vapaavuoren strategiassa niitä oli 5804. Viimemainitussa on kyllä panostettu huomattavasti enemmän kuvallisuuteen. Minä tutkin tavanomaisesti sanojen määrää. Kertoohan se jotain painotuksista. Sanoja ei kyllä ollut samaa määrää, mutta annetaan kunkin aivoihin rakennetun oikean älyn tasoitella tuota ongelmaa, kun nyt ei ollut tekoälyä käytettävissä strategioiden analyysiin.

Talousmiehenä Vartiainen käyttää sanaa talous yli kaksinkertaisen määrän Vapaavuoreen verrattuna. Koulutus on lähes tasavertaisesti mainittu tärkeä sana. Vapaavuorella koulutus oli ylivoimaisesti eniten käytetty sana – valituista sanoista. Kolmantena kärjessä tulee kasvu. Vartiainen on nimennyt strategiansa kohteeksi ”kasvun paikan”, niinpä hänen sananvalinnoissaan kasvu on kolmanneksi eniten käytetty sana. Kulttuuri jäi pistesijoille, Vartiainen kuitenkin korosti vahvasti kulttuuria, joka on joutunut koronan pahasti iskemäksi. Myös sana taide pääsee strategiassa lähelle kaikkien huulilla olevaa digitalisaatiota. Nyt sanojen lisäksi tekoja – kulttuurin ja taiteen suhteen. Uusinta strategiaa on sanottu luontoystävälliseksi. Niinpä näkyy, Vartiainen käyttää sanaa luonto 25 kertaa, kun Vapaavuoren strategiassa luonto mainittiin vain 3 kertaa. Terveys ja liikenne menevät tasoihin, samoin nuoriso. Vartiainen ottaa enemmän esiin lapset ja varhaiskasvatuksen. Liikenne näyttää olevan strategiassa huomattavasti tärkeämpi asia kuin kaavoitus. Digitalisaatio ei nouse sanojen määrässä samalle tasolle kuin mihin se yleensä nostetaan. Hyvä! Onko Vartiainen byrokraatti? Hän mainitsee sanan hallinto 13 kertaa kun Vapaavuori pärjää kolmella maininnalla. Yleisen vihertävän hengen mukaan puistot, liikunta ja ympäristö saavat Vartiaiselta enemmän sanoja kuin Vapaavuori niille uhrasi. Maahanmuutosta ei paljoa puhuta, se on jonkinlainen tabu. Vartiainen mainitsi sanan 4 kertaa, kun Vapaavuori pääsi 8 sanaan. Tässä on suuri ero Jussi Halla-ahon kaupunginhallituksessa ja valtuustossa esittämään strategian muutosehdotukseen.  Lopussa on muutaman sanan sanoja. Vapaavuori oli Vartiaista enemmän kiinnostunut syrjäytymisestä. Syrjäytymisen torjunta ei kuitenkaan pääse strategioissa ansaitsemalleen tasolle. Myöskään päästöt eivät olleet fokuksessa. Sanaa kasvihuone ei strategioissa mainittu lainkaan. Hiilineutraaliuden Vapaavuori mainitsi 2 kertaa ja Vartiainen 5 kertaa. Sana ilmasto oli kuitenkin Vartiaisen strategiassa nuorison ja varhaiskasvatuksen tasolla. Se mikä ikäihmisenä surettaa on vanhusten ja ikäihmisten jättäminen miltei täysin sanoitta.

Oliko tässä nyt mitään järkeä, että laskea sanoja? Ehkä se sopii insinöörille. Pitäisi kai laskea aikomuksia tai tavoitteita?

Paremman puutteessa halusin vielä poimia uudesta kaupunginvaltuuston eilen hyväksymästä kaupunkistrategiasta lyhyen oppimäärän yhteenvedon: 

• KASVU
• Kaupungin koko ja asukastiheys ovat tärkeitä elinkeinotoiminnalle ja investoinneille
• Kasvun tulee olla sopusoinnussa ekologisten reunaehtojen kanssa
• Kasvun näkyvä ilmentymä on rakentaminen
• Kaupungin päättäjät eivät luo muuttoliikettä, mutta voivat tehdä sen mahdolliseksi.
• Syntyvyys ja työperäinen maahanmuutto tärkeitä
• Asunnottomuus poistetaan vuoteen 2025 mennessä
• Kuntaveroa ei nosteta
• ILMASTO
• Ilmastokriisi, luonnon monimuotoisuus ja Itämeren tila vaativat huomiota
• Hiilineutraaliustavoite vuoteen 2030 ja hiilinollatavoite vuoteen 2040
• Bioenergialaitoksiin ei investoida
• KULTTUURI
• Helsingin kulttuurielämä laajenee
• Julkista tilataidetta lisätään
• Helsingistä tehdään lukemisen ja lukutaidon kaupunki
• Helsinki Biennaali toteutetaan 2023 ja 2025
• Eteläsatamasta, Makasiinirannasta, Itäkeskuksesta ja Suvilahdesta kehitetään elämyksellisiä keskuksia
• Jokaiseen kaupunginosaan ja jokaiseen lähiöön kulttuuria, taidetta, lähiliikuntapaikkoja ja kirjastoja
• PALVELUT
• Helsinki edistää yhdenvertaisuutta, tasa-arvoa ja ihmisoikeuksia
• Organisaatiota tehostetaan, lisää tehokkuutta, tuottavuutta ja taloudellista liikkumavaraa
• Toteutetaan perhekeskukset, seniorikeskukset ja terveys- ja hyvinvointikeskukset
• Varhaiskasvatuksen ja koulun merkitys korostuu
• Etsivää ja jalkautuvaa nuorisotyötä vahvistetaan
• Päiväkoteihin lisää paikkoja
• Englanninkielistä opetusta lisätään
• Yksityisen hoidon tuki nousee
• Liikuntapaikkarakentamista lisätään
• Pandemiasta toipumiseen 65 miljoona euroa kahdelle seuraavalle vuodelle
• LUONTO
• Kaupungistuminen toimii luonnon kannalta myönteisenä voimana
• Nykyisten helsinkiläisten lähiluontoa suojellaan
• Vehreyttä ja puita lisätään, arvokkaimmat luontoalueet suojellaan
• Arvokkaimmille luontoalueille ei esitetä rakentamista
• Keskuspuiston alueelle ei tule uutta rakentamista
• Vartiosaari säästetään asuinrakentamiselta
• LIIKKUMINEN
• Liikkumisen vallankumous etenee
• Raideliikenteen verkostokaupungin rakentamista jatketaan
• Joukkoliikennelippujen hinnat pidetään kohtuullisina
• Toteutetaan pyöräliikenteen kehittämisohjelmaa
• KAUPUNKIRAKENTAMINEN
• Helsinki tunnistaa muotoilun ja arkkitehtuurin merkityksen
• Keskustan elvyttämiseksi aloitetaan elinvoimaprojekti
• Keskustatunneli on unohdettu, mutta maanalaisten tilojen käyttöä tutkitaan edelleen
• Kaupunginosien eriarvoistumista pyritään estämään ja syntynyttä tilannetta tasapainottamaan
• Kunnianhimoisen kaupunkirakentamisen tulee olla tasapainossa lähiluonnon kanssa
• HALLINTO
• Edellytetään hyvää johtamista ja kaupunkiorganisaation kehittymistä
• Helsinkiä johdetaan tiedolla ja osaamista kohdentamalla
• Helsingin kaupunki on aktiivinen kansainvälinen toimija

Onnittelut

Kokouksessaan kaupunginvaltuusto päätti salaisen lippuäänestyksen jälkeen valita Ville Lehmuskosken uudeksi kaupunkiympäristön toimialajohtajaksi. Onnittelen Villeä vaativan tehtävän haltijana. Itse äänestysmenettely taisi olla pieni yllätys. Perussuomalaiset halusivat toimialajohtajaksi Reetta Putkosen, Villen seuraajan Helsingin liikennepomona ja entisen työtoverin konsulttiajoilta. Arvatkaa, olinko ylpeä, kun kaksi kilpailijaa sattuivat olemaan oman firman entisiä loistotyyppejä. Onnea ja menestystä yhteistyölle.